XVII
Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi.
Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä.
Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita, erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua piiskaan.
Koira murisi tätä muistellessaan.
Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin ylisilläkin!
"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi ohi", kuului tonttujen joukosta.
"Niin, niin, totta puhut!"
"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee."
Vanhin partasuu hymähti nurkassaan:
"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai 'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja sauna lämpeni käryämättä."
"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä."
"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan."
Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan aikaan hautumaan."
"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin."
Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä.
"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?"
"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi."
Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin.
Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla.
"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke.
"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja."
Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä. Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta.
Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet.
* * * * *
— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen hedelmää.
Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä, ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät. Heillä oli kuin yhteinen verenkierto.
Nuori uneksija kuvitteli suuria.
Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet tekivät tehtävänsä.
Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä.
Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon.
Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa! Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo vielä kerran myytäväksi.
Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen!
Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen.
"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?"
Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven.
"Jopa sinulla on kiire, ukki!"
"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja tekemään", vastasi ukko.
He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin ikkunasta.
"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta.
Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi:
"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi."
He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot näkyivät. Silloin ukko sanoi:
"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda."
Sitten hän aukaisi veräjän.
Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin.
XVII
On kirkas kevät.
Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia, täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät.
Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli. Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko pihan yli.
Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut.
Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan.
Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut, tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt takaraivolle.
"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville.
"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä.
"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja riemuitsee siitä.
Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään.
Hän pyyhkäisee hien otsaltaan.
"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan."
Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa.
Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan.
"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!"
Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa.
"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni."
He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän puristaa Askon kättä omassaan.
"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!"
Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan.
Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä taivasta, kohti ja sanoo:
"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli.
"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle.
Tarvitsen lepoa."
Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella, että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat, jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan.
Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin.
"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja ihmeelliseltä.
Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas.
Vanhus nyökkää tyytyväisesti.
"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin."
Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän luokse.
"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?"
"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä kuuluu avonaisesta ikkunasta.
"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!"
Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on sairas ja onneton.
Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus ensimmäisten vuokkojen lakastuessa.
Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa.
Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen.
"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle.
Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat. Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja tuomiosta.
"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!"
Vanha munkki nyökkää:
"Nyt on — uusi kevät!"
Kiurut laulavat.