language: Finnish

RAJAN LAPSET

Kertomus

Kirj.

SIGNE STENBÄCK

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

I

Tyrnin talon suurisilmäinen Asko-poika on kahdeksanvuotias. Hänellä on pyöreät lapsenkasvot ja hyvin tuuhea, keltainen tukka; katse on lyijynharmaa ja syvä.

Miten ylpeä hän oli ollutkaan sinä päivänä, jolloin paksut kiharat putoilivat pöydälle äidin saksien katkaisemina! Poikahan hän oli? Miksipä pitää hulmuavia suortuvia muitten poikien pilkattavana? Ja mitä iloa hänelle siitä oli, että sai joulujuhlassa olla enkelinä? Ei mitään! Pois siis tyttöjen kaunistukset, hän, Tyrnin Asko, on mies! Ja miehen elein hän nyt nousee suksilleen tuimana pakkaspäivänä, jolloin taivaan kupu on kuin vihertävää lasia ja lumi voihkii ja kitisee jalkojen alla. Hei!

"Minne poju aikoo?" huutaa isä pirtin ovensuusta.

"Hiihdän äitiä vastaan."

"Älä vain liian kauksi. Pakkanen on kova." Ovi sulkeutuu. Suuri, harmaa talo jää äänetönnä hänen taakseen. Hänen eteensä avautuu tasanko.

Peltojen yli hiihtää vinhaa vauhtia pieni, urhea miehenalku. Sydän sykkii rajusti, suu on puoliavoinna. Kunpa ehtisi kummulle, joka häämöttää pehmeänä viivana taivaanrannassa! Sieltä näkisi kylään ja valtamaantielle, jota pitkin äidin on pakko tulla, ja sinne kuuluisivat jo kaukaa Raisun kulkusten kilinä ja Juhanin hoputukset hevoselleen. Sieltä Asko taas kääntyisi, lähtisi jälleen oikotietä kotiin ja ehtisi pihaan juuri silloin, kun äiti ajaisi portista sisään. Niin hän on tuuminut.

Pojan hengitys on kuin sinertävää sumua, vaatteet käyvät huurteisiksi. Sankka peltopyyparvi pyrähtää lentoon jäykin siivin hänen lähettyviltään. Lumi pöllyää. Askon katse seuraa lintuja, kunnes ne häviävät.

Tämä päivä on epäilemättä hänen elämänsä hauskin, hauskempi kuin joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja kinkerit, sillä heti hänen herättyänsä aamulla on äiti ilmoittanut lähtevänsä Jounilaan noutamaan puhdasrotuisen lappalaiskoiran pentua Askolle. Hän on luvannut palata iltapuolella. Sillä aikaa poika saisi miettiä, mikä nimi uudelle tulokkaalle annettaisiin. Poju oli käynyt aivan juhlalliseksi.

"Sanoitko, että se on minulle?"

"Sanoin. Sinun se on!"

Asko vaikeni, mutta hän tunsi ensi kerran omistamisen nautintoa ja toisti itsekseen moneen kertaan: "Tyrnin Askon koira — Tyrnin Askon vahti!"

Nyt hänen ei enää tarvitsisi varkain silittää suntion villarakin takkuista selkää eikä hätääntyä, kun kylän piskit härnäävät Raisua, sillä nyt hänellä tulisi olemaan oma koira. — Aivan oma! —

"Kasvaako se hyvin suureksi ja hirvittäväksi?"

"Eipä juuri. Keskikokoiseksi vain. Mutta viisas siitä tulee! Sen emo ymmärtää ihmisten puhettakin."

Tuo tieto ylitti Askon toiveet.

Niin äiti lähti. Mutta päivä on ollut odottavan pojan mielestä pitkä. Kaikki askareet loppuivat kesken ennen ehtoota, jolloin äiti vasta palaisi. Silloin muistuivat mieleen sukset ja lapsi juoksi ulos. Latua pitkin hän nyt hiihtää kaukaista kumpua kohti, josta toivoo näkevänsä tutun reen ja kuulevansa kotitalonsa rakkaat kulkuset.

Siellä he jo tulevatkin, Hilkka-emäntä komeassa hylkeennahkareessään ja vanha Juhani, jonka valkoinen parta on jäässä kuin joulutontulla. Raisu on juoksutuulella.

"Jopa on nyt Raisulla vauhti!" nauraa emäntä.

"Olet hyvä kyytimies!"

"Kielesi käy liukkaaksi ja sydänalasi sulaa joka kerta, kun olet ollut omaistesi luona", vastaa ukko, silmät ystävällisesti säteillen.

Hilkka säpsähtää, mutta vastaa tyynesti:

"Ihmekö tuo? Kiitä Jounilan olutta! Oletko eläessäsi maistanut parempaa?"

"Kuulut ovat kotisi juomat, ja kuulut kädet niitä valmistavat. Olisitpa oppinut ne taidot neitona ollessasi!"

Hilkan katse synkkenee, hän ei ole ensin kuulevinaankaan huomautusta, mutta vähän ajan kuluttua hän vastaa:

"Osaan kylliksi. Täytän kaikki Tyrnin talon tarpeet."

"Mistä sulia on tuo ylpeys? Äitisi oli lempeä kuin taivaan tähti?"

Hilkka-emännän sylistä kuuluu surkeaa vikinää.

"Kas vain, sinäkö se siellä vikiset, raukka!"

Suuri käsi silittää pientä elukkaa, mutta tämä värisee ja ryömii levottomasti. Jotakin tavatonta on tapahtunut penikan elämässä, jokin outo ja kammottava ympäröi sitä. Herkät sieraimet koettavat saada selville, minne emon tuoksuvat nisät ovat joutuneet, mutta tukala tyhjyys on ainoana vastauksena, ja vihlova, sydäntä särkevä huuto nousee onnettomasta pikku rinnasta kuin tulen lieska pimeyteen. Missä on emon hellä kieli, joka pehmeänä puhdisti pientä naamaa? Penikan suuhun joutuu samassa Hilkka-emännän puvun pyöreä nappi ja sitä se heti rupeaa imemään. Se särkyy.

"No, mitä sinä siellä teet, pieni peto?" kuuluu ankara ääni. "Pahanteossa jo, ennenkuin olet ehtinyt taloonkaan!" Ihmiskäsi läysäyttää koiran pyöreätä takapuolta niin perinpohjaisesti, että pennun silmissä mustenee. Se irvistää ja yrittää purra, mutta kauhu on niin suunnaton, että emännän syli silmänräpäyksessä muuttuu kuumaksi — jäähtyäksensä arveluttavasti jälleen. Silloin syttyy sota.

"Vai niin, rumilus! Joko pilaat pukuni?"

Suuri käsi kurittaa jälleen. Penikka lyyhistyy pieneksi mytyksi reen pohjaan, josta ruskeat silmät kiiluvat kauhistuneina. Sydän takoo ja hännänpätkä on visusti vedetty koipien väliin. Vai tällaistako on joutua ihmisten käsiin! Se murisee vihaisesti. Mutta silloin joku tuntematon nostaa sen hellävaroen niskasta ja pistää karvaisen turkin sisäpuolelle. Uusi haju tulvii sitä vastaan, mutta penikalla on hyvä olla; sen vieressä takoo ystävällinen ihmissydän suurin, rauhallisin lyönnein.

Kulkuset kilisevät.

"Pieni raukka!" kuiskaa Juhani.

Hämärtyy. Ilta lähenee ja tähdet syttyvät. Kaukaa tuikahtavat Tyrnin talon valot yli lumen. Hilkka-emäntä vetää turkkinsa tiukemmin ympärilleen; hän koettaa kuvitella Askon riemua, kun kauan odotettu toveri vihdoin saapuu. Samalla kuitenkin jokin sietämätön tuska leimahtaa hänen rinnassaan, ahdistava tunne, että kaikki ihmiset käsittävät hänet väärin. Hän kysyy ajajalta äkkiä:

"Miksi vihaat minua, Juhani-eno? Tahdon tietää, miksi?"

Vanhus kääntyy hämmästyneenä.

"Minäkö vihaan? Mistä keksit moista?"

"Älä kiertele! Ennen, lapsena ollessani, olit aina minulle hyvä, nyt moitit. Harvoin sanoin, aina katsein. — Luuletko, että voisin olla sitä huomaamatta, vaikka et puhukaan!"

Pitkän äänettömyyden jälkeen vanhus virkkaa:

"Pelkään, että huuliltasi puhuu sydämesi levottomuus. Olet paljon muuttunut tultuasi Tyrnin emännäksi. En aina ymmärrä, että se mustasilmäinen tyttö, joka pienenä kiikkui polvillani, on nyt vaativa talon emäntä."

Hilkka naurahtaa.

"Täytyyhän minunkin muuttua vuosien mukana. Kuka hallitsisi talossani, jos minä olisin ja lörpöttelisin kuin lapsi?"

"Muutamat sentään säilyttävät lapsenmielensä hautaan saakka. Sitä tarkoitin."

"Niin, uneksijat ja tyhjäntoimittajat. Niitä on minun elämässäni yllin kyllin."

Sanat kalskahtavat kylmästi, ja vanhan miehen pää painuu rinnalle. Hän tuntee, että heidän keskustelunsa on luisumassa vaaralliselle alueelle, ja hän rakastaa rauhaa yli kaiken. Pienin nykäyksin hän hoputtelee Raisua. Voi, kunpa oltaisiin jo Tyrnin pihalla!

Hopeanhohteinen tähdenlento halkaisee samassa tumman taivaan.

"Näitkö?" huudahtaa ukko lempeästi. "Ehditkö toivoa itsellesi jotakin ylen hyvää?"

Hilkka hymähti:

"Neidot pyytelevät ihmeitä. Minun ihmeeni on jo tapahtunut. En siis toivo enempää."

Vanhus nyökäyttää miettiväisenä. Sitten hän sanoo:

"Siinäpä se! Gregor on hyvä mies. Ja suuria hän on uhrannut sinun tähtesi, lapsuusaikansa uskonkin. Se on paljon."

Hilkka tulistuu.

"Aiotko saarnata, eno? Jos se vielä kerran uusiutuu, niin katso, etten aja sinua ja Matlienaasi mierolle!"

Samassa tien viereltä pimeästä tulee esiin pieni ihmisolento.

"Äiti, äiti!" Askon ääni väräjää iloisesta odotuksesta. "Onko sinulla se. Onko se kiltti ja ruskea? Olen ollut kaukana teitä vastassa, mutta tuli niin pimeä."

Poika kapuaa rekeen ja saa surkean, pehmeän villakerän syliinsä.

Väenpirtissä tuli leimuaa ja kipinät lentävät räiskyen kohti savupiipun mustia seinämiä. Pöydällä höyryää tuoksuva iltapuuro. Höyläpenkki on jätetty rauhaan ja tuvassa olijat kokoontuvat aterialle, mutta nyt kaikkien katseet kohdistuvat tulokkaaseen, jonka Asko asettaa keskelle lattiaa. Siinä se jalat harallaan — toinen korva nurin — tirkistelee uutta ympäristöään.

"Katsokaa, katsokaa, se on minun omani! Sen nimi on Nikke ja siitä tulee karhukoira."

"Höh-hööö!" nauraa Oka-renki. "Tuostako se muka tulee mesikämmenen masentaja!"

"Niin, kun se kasvaa!" vakuuttaa poika. "Varo vain, ettei se kerran halkaise housujasi!"

"Tuoko korvapuoli?" pistelee Oka.

"Kaksi sillä on korvaa kuin sinullakin!"

Asko silittää pikku ystävänsä silkinpehmeätä päätä ja Matliena asettaa kupposellisen lämmintä maitoa lattialle. Nikke lähtee heti tallustelemaan sitä kohti, koko ruumis heiluen tarmottomasti ja hännän typykkä velttona riipuksissa. Uunin päältä hypähtää lattialle suuri, keltainen kissa. Se haukottelee laiskasti, mutta jäykistyy heti nähtyänsä uuden tulokkaan. Silmät pienenevät.

Nikke juoda latkii himokkaasti, kunnes inhoittava haju pistää sen nenään ja vihainen sähähdys kuuluu aivan sen viereltä. Keltainen kissa katselee sitä ilkein viirusilmin, aukaisee suunsa ja sihahtaa sylkien Nikkeä vasten naamaa. Penikan selkäkarvat pörhistyvät, ylähuuli rypistyy ja valkeat hampaat paljastuvat. Vihainen murina korisee sen kurkussa ja se haukkuu ensi kerran elämässänsä, vieläpä niin hurjasti, että se itse kauhistuu ja lepsahtaa istumaan. Mikä olikaan tuo iljettävä haisueläin, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt maitokupin viereen!

"No, no, älkää toki!" kuuluu Matlienan rauhoittava ääni. "Voihan kissasta ja koirastakin tulla ystäviä. Syötte kerran samalta vadilta!"

Tyhmä pikku Nikke ei vielä ymmärrä ihmisten kieltä. Se on yksinäisenä ja hylättynä vieraassa maailmassa, jossa tuntematon, löyhkäävä eläin sähisee sille, ja onnettomana se ryömii Askon luokse. Siitä hetkestä heidän ystävyytensä alkaa, yksinäisen pojan ja uskollisen lappalaiskoiran.

Isäntäväen puolella, Askon vuoteen jalkopäässä Nikke nukkuu sen yön.

Tyrnin talon pikku Asko näkee uljaita unia. Hän on kasvanut suureksi, voimakkaaksi mieheksi, joka pyssy olalla samoilee saloja. Nikke on hänen paras toverinsa, eikä Oka enää uskalla tehdä heistä pilkkaa.

Äkkiä hän havahtuu täysin hereille ja nousee istumaan vuoteessaan. Kuun valo hopeoi lattiaa, jääkukat hohtavat ikkunaruuduissa. Asko kuuntelee hiljaisuutta ja miettii. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeää. Iltarukouksen!

Poika ristii kätensä vakavana ja puhuu suurelle Jumalalleen:

"Rakas taivaallinen Herra, kiitän sinua hyvyydestäsi ja Nikestä ja niin edespäin! Sinä, joka olet kaikkivoipa, laita niin, että Niken häntä kääntyy kippuralle ja kasvaa suureksi ja tuuheaksi, sillä sehän on oikean lappalaiskoiran merkki. Amen, ja hyvää yötä, kiltti Herra Jumala!"

Tyytyväisenä rukoukseensa hän painaa päänsä uudelleen pieluksiin ja nukkuu.

II

Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee erilaisia huhuja.

Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään, ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli Tyrnin isäntä.

Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään.

Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut paljoa jäljellä.

Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä, että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta.

"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni sydämen?"

Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias.

"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle, Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua."

Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä. Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!" Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa.

"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne, — parempi ja kauniimpi vain!"

Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka sinä iltana juoksivat poskia pitkin.

Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin mietteisiinsä.

"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa."

Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen.

Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee.

Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä. Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa suureksi ja kulmikkaaksi.

Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään silmät suljettuina.

"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda minua!"

Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa, suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka, joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan, ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu.

Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle.

Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä.

Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu.

Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat.

"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo olet miehen oma!"

Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin. Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta poluilta vieraitten ihmisten turviin!

Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä.

"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!"

Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa kodissaan.

Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä.

Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren, yksinäisen äidin mieliksi.

"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta katsoi heihin oudoksuen ja sanoi:

"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!"

He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti.

"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen morsiameksi olet ruvennut."

Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja sulki visusti ovensa maailmalta.

Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto.

Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä, jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla. Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki.

Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului yksin hänelle.

Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen. Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin. Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa tämän hiljaisen puutarhan isäntä.

Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat hänet muutamat kylän isot pojat.

He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä. Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen.

"Hei, Reku!" huusi isoin pojista.

Gregor kääntyi säikähtyneenä.

"Mitä siellä teet?"

"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan.

Raikuva nauru kuului aitauksen takaa.

"Jelisavetan kakara!"

Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa. Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää.

"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai, tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi."

Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä. Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa.

"Joko tiedät sen? Joko?"

Poika vaikeni.

"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen.

"Nikita — kultapartako?"

"Niin", kuiskasi äiti.

Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin.

"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi.

"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle."

Ja niin he vaelsivat.

Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti väsymystä, vastasi äiti:

"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita."

Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti.

Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa. Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen. Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa. Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta?

Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen tarhoissa!

Hänet valtasi polttava kaipaus.

Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

Eräs vieras pysähdytti hänet.

"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?"

Jelisaveta pudisti päätään.

"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan."

Taival oli taas edessä.

Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti.

Kalisevin hampain lapsi rukoili:

"Puhu minulle, äiti!"

Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki. Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli, tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen.

Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään päin:

"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!"

Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta.

Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. —

Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi.

* * * * *

Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan.

"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru! Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti jäänyt eliniäkseen!

Äiti pyyhkäisee silmiään.

"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, — rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?"

Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa käsittää.

Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit kappelin puistossa peittyvät lumeen.

Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt ihmissilmä.

III

Nikke rupesi kotiutumaan uuteen ympäristöönsä sitä mukaa kuin sen ruskea turkki muuttui sileämmäksi ja penikka-astunta varmeni.

Oppimista oli paljon ja elämykset olivat usein järkyttäviä.

Sillä oli selvä tunne siitä, että ihmiset olivat hyvin erilaisia.

Kun vanha Matliena kolisteli porstuassa, räpytteli Nikke iloisesti silmiään varmana siitä, että lämmin maito oli tulossa sen ruokakupposeen; mutta kun se kuuli Hilkka-emännän kutsun, rypisti se väkisinkin ylähuultaan. Jalat kangistuivat ja murina kutkutteli kurkussa. Mutta Nikke käsitti, että oli vaiettava.

Ja se vaikeni.

Mutta kun Asko lähestyi, alkoi tuuhea häntä heilua, korvat nousivat pystyyn ja ilo puhkesi ilmoille lyhyin haukahduksin. Sillä Nikke osasi haukkua, kuten ainakin kunnon lappalaiskoira.

Hiihtoretkillä oli Askolla nyt uskollinen seuralainen. Ruskeankeltainen mytty kierteli pojan perästä mäkiä ylös ja mäkiä alas, pilaten pahanpäiväisesti kauniit ladut. Mutta hauskaa heillä oli!

Isäntä piti Niken kasvatusta vakavana asiana. Hän opetti pennulle lintukoiran temppuja, ja sen kunnioitus ihmisiä kohtaan kasvoi päivä päivältä.

Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren, syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt.

Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään etukäpälien väliin ja nukahti.

Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin.

He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään — ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta samassa se kavahti hereille jälleen.

Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui, käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui.

Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle.

Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen.

Sellaista oli Niken kasvatus.

Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille.

"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt!
Repivät vielä silmät toistensa päästä."

Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua.

Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa, mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan tahtonut tulla mitään!

Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan. Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti. Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi askel askeleelta sairasta koiraa.

"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi.

Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli kestävää laatua.

Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt oikea koira.

* * * * *

Ken liikkuu nukkuvassa talossa?

Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi, olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa.

Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti; hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä.

Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen kamariin. Siellä on äänetöntä.

Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi, kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin.

Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä, yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään — ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat, valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä.

Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni
Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat.

Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin.

Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin.

"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen.

Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! —

Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas nousee taivasta kohti.

Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille, silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä — vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on vaikea vapautua.

Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle.

Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää, pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat.

Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär, Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui kävellessään.

Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen suunsa käy äkkiä katkeraksi. —

Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut? Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on hänellä jäljellä!

Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa, kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. —

Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha, musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja painautuu uudelleen kynnykselle istumaan.

Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan nyt enää sanottavaa toisilleen! —

Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin.

Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat, että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului naurua ja puheensorinaa.

"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti palata jo seuraavana päivänä.

Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa. Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi Jaakko-isännän kankea kieli.

Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa.

"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän lisäsi Gregoriin kääntyneenä.

"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin.

"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras.

"Vai on sulhasmies jo katsottuna."

"Kysy, niin saat tietää."

Gregor jätti seuran polttavin poskin.

"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle.

"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä ollut kuulevinaan.

Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa vieraitten helmoihin.

Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan.

"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." — Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat.

Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta.

Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta nousi ja laski.

Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin.

Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien.

"Joko lähtivät — aunukselaiset?"

"En tiedä. Luultavasti."

Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä toivomuksia, — muistihan?

Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä, pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista, vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään.

"En niinä lähde minnekkään."

Äiti kalpeni.

"Et siis pidä lupaustasi!"

"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla."

Jelisaveta peitti käsin kasvonsa.

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa."

Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi:

"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä!
Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?"

— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät.

Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee.

Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy. Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? —

Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän, Nikitan poika!

Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen.

Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on hänen oikea kotinsa — nyt.

IV

Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit. Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.

Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta; siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti talon vastaan.

Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.

"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.

Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle isännälle raskasta.

Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia, seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.

Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.

Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.

Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus tuskin vastaa.

"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."

Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:

"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"

Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen. Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.

"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta.
Muuten olisi talosi hukassa."

Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti. Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:

"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö, että oraanne on harvaa ja huonoa?"

"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.

"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain olisitte oikeassa!"

Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.

"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa linnojen muurit.

Asko panee vastaan.

"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."

Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.

"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää posliinia."

Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.

— Iltatuuli on jääkylmä. —

"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä! Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään. — "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta tuli maamyyrä."

Hilkan katse on lämmennyt.

"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa visapalikoita kädellään.

Asko innostuu.

"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."

Vanhus rykäisee merkitsevästi.

"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta minähän en käynytkään seminaaria."

Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.

"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin itsekseen.

"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi, vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan taivaan linnutkin ilman säestystä."

"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina yhtyvät niiden ylistysvirteen."

Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut."

He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat, ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään. Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.

Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.

"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"

"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."

"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi. Silloin otimme sinut joukkoomme."

"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."

"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua. Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia, lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä kiittänyt?"

Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.

"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua, joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi tappoi." —

Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:

"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"

Silloin Jaakko puhuu:

"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia. Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset, ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."

Juhani hymyilee valoisasti:

"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme halveksit."

* * * * *

Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.

Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa kovakouraisesti.

"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"

"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa tapahtunut."

Mutta Asko tulee vakavaksi.

"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun koirani."

V

Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli ollut oikeassa.

Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta ilta-auringossa.

"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi hänen ohitsensa.

"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.

"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."

Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä kävi.

"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti. Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.

Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari; kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä sinipunervia varjoja.

Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä. Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?

Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.

— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut, miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.

Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.

Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan. Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti. Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi ja muisti lorisevan metsäpuron.

Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak, jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut epämiellyttävältä.

Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.

Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:

"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"

Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:

"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"

Asko rypisti otsaansa.

"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin onnettomuus. Raja on siis syntiä."

Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.

"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen. Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."

Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.

Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset lentelevät.

"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"

Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää, ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.

"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on lentokone."

"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."

"Saat odottaa vielä hyvin kauan."

Asko jatkaa omia ajatuksiaan.

"Minne se oli menossa?"

Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:

"Viemään viestiä Aunuksen väelle."

Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin, sanoo hän:

"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?

Gregor pudistaa päätään.

"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan ihmisestä mitään.".

He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.

Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen suudellessaan pojan poskia.

"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.

"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras.
"Olin yötä lapsuuskodissa."

Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua, silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista, jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:

"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat kauniimpia kuin koskaan ennen."

Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin kutsuissa oman pöytänsä ääressä.

Hilkan sanat herättävät hänet.

"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"

Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on sanottu.

Isä Iirakin otsa kalpenee.

"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan, säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."

Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin vaiettua, kunnes emäntä puhuu:

"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa? Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka osoittaa meille otollisen ajan?"

Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.

"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"

Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä.
Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen
sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan.
Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä: