"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan. Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa oli täytetty."
Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.
"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"
"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä selville."
Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:
"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan rakkauden valtakunnan tuloa."
* * * * *
Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.
"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."
Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma. Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka ilmeisesti odottelee, häntä.
He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi, miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.
On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa, suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä Iirak odottaa.
"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois. Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.
"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta. Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran vitsausta, mutta rauhaa en saa."
"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.
"Rukoiletko kanssani, isä?"
"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät sinulle liian raskaiksi."
Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.
"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi, sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"
Isä Iirak vaikenee yhä.
"Siunaatko minua, isä?"
Kähein äänin hän vastaa:
"Anon sinulle rauhaa."
VI
Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele. Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.
Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä, jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä, joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää, että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan: sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan portit!"
Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä. Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut, mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä.
Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena.
Soitto loppuu äkkiä kesken.
Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä.
"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin.
Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään.
"Sitä minä en ymmärtänyt."
Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa.
"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo.
Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor, Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen nauruun ja kääntää puheen toisaalle.
Asko aukaisee oven.
"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla hulluksi?"
"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä hajamielisesti.
"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen vanhuksen sanoja.
He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan, vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu hervottomana maahan.
Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin kuollut.
Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat palmikot takkuiset.
Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa. "Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita riepuja. Mutta et saa huutaa."
Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin.
Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää.
"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu:
"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa."
Hilkka kalpenee.
Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti, mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?"
"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli."
Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja mielet käyvät ankeiksi.
"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta.
"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin lähtevät." Vanhus huokailee.
"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka, mutta Juhani selittää:
"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee."
Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain katsein.
Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita.
"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut.
"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella."
Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön.
"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö siellä piileskelevät?"
Silmät suurenevat kauhusta.
"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej, jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä ja koti, näettekö?"
Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee.
Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin. "Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka tyyssijamme sytyttivät!"
Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita.
"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin.
"Päivähän on korkeimmillaan."
Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen:
"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä mitään?"
Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa.
"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia; sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. — Taisivat palaa — viattomat."
"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää:
"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui räme, allamme upotti pohjaton suo."
Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä, olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja, kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa.
"Oletko, tauti, tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama, ahavaisen antelema, — mene tuulen tietä myöten."
Matliena hymähti salamyhkäisesti: "Viisautta on monenlaista."
Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa, kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja kuiskasi salaperäisesti:
"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea."
Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana isälle uusista hommistaan.
Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli
Askon tukkaa, sanoen:
"Sinun pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö, oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten silmät ja kuurojen korvat. Hän piirteli kerran maan hiekkaan vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli Jumalasta!"
Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta.
Silloin se leikki loppui.
"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran jalkeilla.
"Hilkka, Tyrnin talon emäntä."
"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi."
Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui.
"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!"
Mutta Manja puhui hiljaa itkien:
"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella sinua, kun olen parantunut?"
"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla."
Manja katseli häntä kyyneleisin silmin.
"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?"
Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja
Manja jäi Tyrnin taloon.
Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias.
Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni. Hänen kyynelensä olivat kuivuneet.
"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena:
"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin."
VII
Tyrnin Asko on saanut ystävän. Hän on siitä ylpeä ja iloinen, ja hänen kiihkein toivonsa on nyt kasvaa yhtä suureksi kuin isä.
Pitkin askelin hän kävelee talon edustalla odottaen Manjaa. Ja kun tyttö aukaisee oven, välähtelevät pojan silmät riemusta, sillä hän tietää, että nyt alkavat navetassa hauskat hetket, jolloin ihmeellinen ystävä kertoo hänelle uusia tarinoita.
Pikku mies työntää kädet niin syvälle taskuihin, että takin takapuoli pinnistyy arveluttavasti.
"Tunnen astuntasi sintsin laudoilla", hän kehuu, "Luuletko, että minä kasvan yhtä pitkäksi kuin isä?"
"Kyllä, ja sitten sinäkin kerran uljaana astelet omia maitasi."
Asko viheltää miehekkäästi.
Suuri navettaluuta kädessään hän jää katselemaan Manjaa, kun tämä asettaa kiiltävät maitoastiat oven pieleen ja istuutuu pienelle jakkaralle lypsämään. Hän katselee tytön palmikoita, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin äidin ja vanhan Matlienan: ei ole verkko painamassa eikä tumma liina otsalle vedettynä, ja valkoinen pusero on kauniisti kirjailtu.
Keltajuovikas Mikko pujahtaa sisään avonaisesta luukusta ja juoksee häntä pystyssä viivana Manjan luo. Naukuen se hyväilee lypsäjän jalkoja, makea maidon tuoksu kutkuttaa sen sieraimia, ja kovat viikset värisevät.
Ovensuusta kurkistelee Nikke, mutta nähtyänsä Mikon se sulkee silmänsä ja istuutuu kynnykselle odottamaan lämmintä, vaahtoavaa maitoa ruskeaan kuppiinsa.
Manja viihtyy pikku Askon seurassa. Lapsen herkkä sielu on hänelle kuin valkoinen kirjan sivu, jolle hän saa uskoa muistojensa aarteet, ja hän kertoo pehmein äänin kotiseutunsa iloisista praasniekoista, kirkkojuhlista, joihin kansaa kokoontui läheltä ja kaukaa, hän laulelee outoja lauluja ja tarinoi köyhistä pyhiinvaeltajista, jotka usein yöpyivät hänen kodissaan.
"Minkä näköisiä nuo pyhät veljet ovat? Isä Iirakinko?"
"En tunne isä Iirakkia", Manja vastaa. Kerran eräs pyhiinvaeltaja sairastui meillä. Hänellä oli yllä munkin kauhtana. Äiti vei hänet saunaan virvoittelemaan ja silloin hän näki karkeiden munkinvaatteiden alla hienon silkkipaidan.
Asko ihmettelee:
"Ei tainnut ollakaan oikea vaeltaja."
"Miks'ei! Luostarista luostariin sanoi kulkevansa. Sydän hänellä oli alistuvainen — hieno hipiä vain oli vielä vastahakoinen!" selittää Manja. Samassa hän huokaa syvään. Koti tulee taas mieleen, koti ja rakas kylä ja lapsuudenystävät. Missä, missä? — "Kuin akanat tuulessa!" Asko käy levottomaksi. Hän ei pelkää mitään niin suuresti kuin Manjan ikävää, sillä hän tietää kokemuksesta, että silloin loppuvat kauniit tarinat. Hän yrittää lohduttaa aikuisten tavoin, taputtelee ystäväänsä poskelle ja sanoo:
"Älä muistele yksinäsi! Kerro minulle, miksi kylänne paloi!"
Manjan katse oli kuin haavoittuneen linnun.
"Kiitos, kiitos lapsi! Mutta jos sanoisin, et kuitenkaan käsittäisi."
"Osaanhan kuunnella", inttää poika. Ja Manja puhuu kuin itsekseen:
"Kaunista maatamme on aina hätyytetty. Rikkaat pajarit ahdistelivat esi-isiemme taloja, venäläiset virkamiehet kiristivät meiltä veroja, punaiset soturit uhkasivat kuolemalla, ja kun vapauttajat saapuivat, jouduimme kahden tulen väliin. — Ja me sorruimme."
"Minä ymmärrän kaikki", vakuuttaa Asko. Mutta Manja on taas vaipunut omiin mietteisiinsä.
"Olen vasta kahdeksantoistavuotias ja kuitenkin yksin, yksin!" hän kuiskaa kuuma kaiho rinnassaan. Onhan hänelle sittenkin käynyt paremmin kuin monelle muulle: kaikki olivat hänelle hyviä, Hilkka-emäntää hän tahtoisi palvoa ja ylistää, kunhan vain tämän katse pehmenisi. Mutta se on kylmä ja läpitunkeva. Manjaa värisyttää.
Hän jatkaa työtään oudon pelon vallassa, ikäänkuin ankara emäntä pirtistä asti voisi lukea hänen ajatuksensa. Ei, ei, sitä hän ei sallisi! Onhan Hilkka-emäntä tehnyt hänet terveeksi, aukaissut hänelle kotinsa ovet! — Hän tahtoo olla kiitollinen.
Kun hän myöhemmin siistii maitokamaria, kuuluu pirtistä outoja ääniä. "Jorma-eno on tullut!" Asko riemuitsee ja juoksee tiehensä. Seinän takana syntyi heti iloinen meteli, Askon ilonpurkaukset kaikuvat ylinnä, mutta taitavat Nikke ja Mikkokin ottaa osaa yleiseen riemuun, jonka aiheuttajana vieras on. Mitähän tuo merkinnee? Manjaa ihmetyttää. Tämä on jotakin uutta Tyrnin talossa.
Eteisen nurkassa on hieno kävelykeppi ja keskellä pirtin lattiaa telmii pitkä nuorukainen Askon ja koiran kanssa. Hänellä on kaunis, aaltoileva tukka, kapeat kasvot ja hieman likinäköiset silmät.
Manjan tultua huoneeseen hän heti lopettaa leikin ja tervehtii.
"Vai niin, vai saan minäkin nyt nähdä tyrniläisten uuden lapsen!" Ja hän ojentaa nauraen kätensä. "Älä pelästy: En minä mitään pahaa tee. Olen Hilkka-emännän ainoa veli ja suvun toivo, mutta isä on tänä kesänä huomannut minut lurjukseksi."
Sanatulva tekee Manjalle hyvää, vaikkei hän sitä oikeastaan ymmärräkään. Hilkka puuttuu puheeseen:
"Vastako nyt isä keksi sen totuuden? Kerrohan syyt?"
Nuorukainen istuutuu sisarensa viereen ja sanoo vähän vakavammin kuin äsken:
"Isä sanoo minua riivatuksi, kun en enää jaksa totella häntä. Muitakin kauniita sanoja hän viljelee. Tiedäthän, että vanhemmat tahtoisivat nähdä minut papinkaulus kaulassa, mutta papiksi minä en rupea. Tulisin varmasti hulluksi. — Ukkorähjä on aika häijy!"
Manja odottaa, että Hilkka-emäntä nuhtelisi veljeään moisesta puhetavasta, mutta hämmästyksekseen hän näkee, miten sisaren voimakas käsi hyväilee Jorman tukkaa.
"Kaksi vuotta jo olet lukenut jumaluusoppia. Miksi sinä nyt aiot?"
"Luen metsätiedettä. Ymmärrätkö, rupean metsäherraksi."
Hilkka hätkähtää:
"Nyt ymmärrän hyvin, mitä isä pelkää!" Jorman raikas nauru täyttää koko pirtin.
"Isää kauhistuttaa ajatus, että minä kerran kajoaisin hänen suureen puujumalaansa! Mutta onhan minulla oma osani." — Hilkka ei vastaa.
Jorma kaappaa ylioppilaslakkinsa naulakosta ja hyvästelee äkkiä, mutta nuoren, voimakkaan äänen sointu jää kaikumaan yksinäisen Manjan korviin. Tuntuu kuin olisi Jorman käynti rikkonut Tyrnin talon liikkumattomuuden. Tyttö tuntee helpotusta.
Ylioppilaan vierailut uudistuvat. Manja iloitsee niistä.
On vilpoisa elokuu.
Taivaan tähdet syttyvät jälleen silloin. Laatokka kimmeltää kuun hopeoimana, kumpuisten rantojen ääriviivat toistuvat veden pinnassa, ja ihmiset uurastavat elonkorjuussa. Maa-emo on ollut antelias, kuhilaat seisovat tiheässä kellastuneilla saroilla. Unohdetaan myöhästynyt ja kylmä kevätkesä, jolloin levottomat ajatukset askartelivat katovuosien kauhuissa, unohdetaan Laatokan jäiset usvat ja huomataan silloin tällöin, miten hyvä on asua kalarikkaan veden rantamilla.
Jounilan Jorma on "ainoa muukalainen" tässä ympäristössä, hän on tyytymätön itseensä ja koko maailmaan. Tyrnin väen ainainen ahertelu, vanhan isän tuikea katse ja äidin nöyrä, palveleva olemus raivostuttavat häntä.
Mitä on elämä, hän kysyy itseltään. Valhetta, valhetta kehdosta hautaan saakka! Entä rakkaus? Himoa, tyydytystä ja loppujen lopuksi halveksumista.
Hän makaa rannalla ja katselee auringonlaskua näkemättä kuitenkaan mitään muuta kuin kaukaisten vuoriharjanteiden kupeet, joissa kulta säteet punoittavat, hehkuvat ja sammuvat. Lakkaamatta hän pieksää maata ohuella kepillään, murentaen nöyrät sammalet kokonaan. Rakkaus, hän mumisee, mitä sinä ihmisistä teet, sinä, jota me kaikki ylistämme? Orjia, orjia. Ja me ojennamme kätemme sinulle, jotta painaisit niihin raskaat kahleesi, me paljastamme sinun edessäsi punaisen sydämemme ja sinä saatat sen vuotamaan verta. Silmämme kirkkauden sinä sumennat. — Vaadin sinut tilille, rakkaus! Mitä teit sinä äidistäni, soreasta Anna-neidosta, jonka silmät olivat puhtaat ja sametinpehmeät?
Jorma muistelee äskeistä tapahtumaa kotiveräjällä ja hän kalpenee vihasta. — Hän oli puutarhasta nähnyt äitinsä astuvan porttia kohti kori kainalossa ja oli iloisesti puhutellut häntä, mutta silloin vanhus oli painanut etusormensa suulleen, katsahtanut ympärilleen pelokkain silmin ja kuiskaillut: "Hiljaa, hiljaa, isä istuu tuvassa, voisi vielä kavahtaa ja tulla ulos. Enkä sitä toivoisi." — Ja hän näytti salaa koppansa sisältöä pojalleen. Vasussa oli kauniita, aikaisia perunoita, jotka muori aikoi myydä nimismiehelle miehensä tietämättä.
"Älä virka mitään!" hän innostui. "Kahvirahojahan minä itselleni hankin. Mistä ne muuten tulisivat."
Poikaa inhoittaa. Hän näkee kuin kaukaisessa unessa rikkaan isänsä pyytämässä kaunista Annaa vaimokseen, hän näkee nuoren lemmen ensi ajat — ja hän pieksää kuin mielipuoli viatonta maata ympärillään. — Rakkaus, mitä teit sinä Jelisavetan Gregorista, laulajanuorukaisesta, jonka sydän on rikas ja lämmin? Orjan ja raatajan!
Entä minä itse, hän mumisee, mitä minä tiedän sinusta, lempi? Hän muistelee suurkaupungin huminaa, muistelee remuavia nuorukaisia, jotka laseja kilistellessään lauloivat naisen kunniaksi. Inho kasvaa vihaksi. Isäkin on vielä lemmen kahleissa, mutta ei rakasta mitään muuta kuin Tyrnin ja oman talonsa metsiä! Niiden edessä hän notkistaa vanhat polvensa. Hän rakastaa ihmisten huulia, jotka hänen kuoltuaan sanovat: "Koskemattomat ikisalot hän jätti jälkeensä."
Jorman mietteet saavat arvaamatta uuden suunnan. Olemattomien sahalaitoksien vihellykset soivat hänen korvissaan, metsien Haavaiset jättiläiset kaatuvat, jokea pitkin ne liukuvat eteenpäin — yhä eteenpäin.
Ajatukset keskeytyvät. Kaukainen, heleä laulu kuuluu maasälpävuoren rinteeltä. Manja siellä kulkee kellokas kintereillään taloon päin. Vihainen haukka on äsken hätyyttänyt nuorta oravaa saman polun seutuvilla, mutta kiljuen se hävisi vuorten taakse Manjan lähestyessä karjoineen. Hän kulkee hiljaa laulellen ja tuijottaa Laatokan ulappaa kuin apua anoen.
Jorma katselee tyttöä taukoamatta, äskeiset ajatukset häipyvät pois, hän näkee vain Manjan pehmeät posket, kuulee vain hänen laulunsa kaihon. Hänen kapinoiva sydämensä on jälleen lämmin ja hyvin nuori.
"Olet kuin tuulessa vipajava virpi", hän sanoo, kun he seisoivat vastatusten. "Itäänpäin sinä aina luot katseesi."
"Kotini oli kerran siellä."
"Kerro minulle jotakin omaisistasi."
"Ei ole aikaa." Välttelee Manja.
"On kyllä! Kellokas pysyy luonasi ja silloin muukin karja on turvassa. Kerro kodistasi minulle." Jorma ei itse tunne omaa ääntänsä. Se on lämmin ja hyvä.
"Ei ole paljon kerrottavaa. Mitä tahdot kuulla?"
"En tunne Suomen miehen haluja."
S
"Kerro itsestäsi! Etkö ymmärrä, tahdon tietää, ovatko Aunuksen urhot
suudelleet punaisia huuliasi, silitelleet palmikoitasi?"
Manjan suu muuttuu kovaksi, hän puhuu ikäänkuin ei olisi käsittänyt
Jorman sanoja.
"Harvassa ovat kylät siellä, harvassa talot. Isä löysi äitini kerran kaukaisessa salopirtissä ollessaan. Ei ollut tuttua sukua, mutta neito luotti isään, seurasi metsämökille ja rupesi hänen vaimokseen. Ja hyvä siitä tulikin."
Jorma naurahtaa:
"Ai-ai, entä jos olisi joutunutkin huijarin sylihin!"
Manja on vakava.
"Kyllä veri virkkaa, kenen rekoseen ruveta."
"Niinkö uskot?"
"Niin uskovat kaikki Aunuksen naiset."
"Metsässäkö sinäkin elit?"
"En. Äitiäni kammotti yksinäisyys talvisin, kun isä oli työssä muualla. Kinokset kasvoivat joskus ikkunoittenkin yli, revot huutelivat oven edessä ja yön kummat kurkistelivat joka nurkasta. — Me muutimme kylään. Siellä oli kirkko ja kellot ja kirkas poukama. Siellä oli aurinkokin kauniimpi kuin salossa, siellä oli praasniekat ja messut." — —
Nuorukaisen silmät loistavat, veri kohahtaa hänen suonissansa. Hän ojentaa molemmat kätensä Manjaa kohti, mutta tyttö katsoo häneen kummeksuen, silittää kellokkaan päätä ja jatkaa matkaansa hiljaisin askelin.
Myöhään illalla Manja kiiruhtaa Jelisavetan luo. Ovi on auki. Mummo seisoo portailla, ojentaa ystävällisesti kätensä ja virkkaa: "Puitse tulet kuin Tapion tyttö. Mikä on hätänä?"
"Ei mikään."
Vanhus tarkastelee tyttöä miettiväisenä.
"Sinulla, on kädessäsi yhdeksän lajia syyskesän kukkasia. Odotatko taikoja, lapsi?"
Kun Manja ei vastaa, jatkaa mummo:
"Pyhä äiti sinua varjelkoon! Rakkaus on suurin taika maan päällä, — — suurin taika, muista se! Ja me olemme vain heikkoja ihmisiä."
VIII
Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois". Vastaanhan se tulvii joka puolelta!
Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää, liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. —
Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa.
Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan, mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää. Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. —
Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua pelkäämättä.
Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti.
Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui, hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa. Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville ikkunoille ja kuiskasi:
"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen."
Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat.
Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen.
"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo aikoja sitten."
Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään.
Mies katsoi häneen neuvotonna.
"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle."
"Tule kotiin!"
"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin."
Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa.
"Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!"
Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu.
Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät
Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä.
Silloin Hilkka sanoi kylmästi:
"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on tahraton."
Gregor jähmettyi.
"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta."
"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys.
"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle vääryyttä!"
Vaimo ei kuunnellut.
Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet puristautuivat nyrkkiin.
Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan.
"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus.
Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi. Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä:
"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta."
Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan:
"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että häntä sä muistat!"
* * * * *
Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän.
Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen Manjan kanssa.
Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan. Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti aaltoilevaksi.
Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat, väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin.
Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa:
"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko tottelee.
Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju:
"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?"
Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan, lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." —
Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on pakahtumaisillaan.
"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?"
Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa, mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla, rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät, lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta tummenee. —
Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.
Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.
IX
Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.
Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle, joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina. Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa, jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli, revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt! Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon, kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut rakkaus on sama kuin viha! —
"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen. Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja ilkkuvaksi nauruksi.
"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!" Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.
"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:
"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan esiliinaansa.
Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.
Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa. Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.
"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"
Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.
Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.
Gregorin ääni kuului:
"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.
"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi häntä hätääntyneenä. —
Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa.
Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet.
Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon! — Hän oli kuulevinaan Manjan äänen.
Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan.
Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta minne?
Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin henkensä edestä.
"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät hänen kuolemaansa."
Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta, kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa — hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen.
Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen.
Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet.
Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa, mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa.
Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi.
Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt vierailulle poikansa kotiin.
Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan turkkiin.
"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä minä kerron!"
Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani", silmät sanoivat, ja poika virkkoi:
"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee."
X
Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan. Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan.
Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien kanssa hänellä on puhumista.
On lumiräntäinen päivä.
Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti:
"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun, jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!" Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle. Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa.
"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi.
"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu."
Miihkali Karpow nauraa makeasti.
"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun."
Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen.
"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä saan kärsiä hautaan asti."
Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo menneistä päivistä omalla tavallaan.
"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki — kaikki, jotka tuoni hylkäsi."
Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa:
"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa."
Hilkan katse kovettuu:
"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa."
Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin.
"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä. — Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana."
Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo:
"Olet ollut urhea äiti."
Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin.
Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle:
"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi."
Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen?
"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja.
"Ja yöllä oli halla."
Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki leikiksi.
"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia."
Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen huulensa värisevät:
"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot hänestä pahaa."
"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on
Hilkan vastaus.
Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa.
* * * * *
Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen, että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi, ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä taloa kohti. Selkä suorana.
"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa taskuaan.
"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi, mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, — kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille."
Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena:
"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani hetkeäkään."
Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään mumisee:
"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy kohakkain."
Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää viemättä perille.
XI
Rukit surisevat Tyrnin pirtissä. Hilkka-emännän lanka on hienoa ja sileää kuin silkki. Vanha Matliena ei jaksa kilpailla. Karkeat ovat sormet ja kankea uupunut jalka, mutta hän tekee parhaansa, hänkin. Manja kehrää kiihkeästi. Arkielämä on hänelle yhdentekevää, hän elää kuin toisessa maailmassa, omissa unelmissaan, joista hän saa voimaa ja uskallusta kestää ihmisten tuomitsevia katseita ja pistäviä sanoja.
Metsän lähteensilmä, joka kerran kuvasti hänen soreuttaan, nukkuu nyt nuoskalumen peittämänä, ja parasta onkin niin, sillä sen tasainen, kirkas pinta näyttäisi Manjalle silmät, jotka tuska on tehnyt hätäisiksi, posket, joitten heleät ruusut ovat kuihtuneet. Se voisi ilmaista onnettomalle ihmislapselle, että satu on lopussa, kaunis sävel sammumaisillaan.
Pienokainen, hän ajattelee, rakkauden lapsi sinä olet, kuutamoöitten ja solisevien maininkien kukka — valkolehtinen ja hento. Kun isäsi tulee, selkenee kaikki. Kodin saamme, kauniin, hirsiseinäisen pirtin, jossa, sirkat sirisevät uunin takana ja ristikkopöytä on suuri ja tukeva. Hiekalla hankaan lattian lumivalkoiseksi. — Pienokainen, kuuletko naavaisten kuusien huminan? Tupamme seisoo kerran metsän reunassa, syvien salojen kynnyksellä. Pääset paimeneen maammosesi seurassa, selässäni sinua kannan, niin kauan kuin olet vähäinen, mutta varttuneena kuljet itseksesi, opit tuntemaan tuulten laulut ja kapeat metsäpolut.
Tuli räiskyy uunissa, kipinät lentelevät.
Hilkan rukki seisahtuu, Gregor on tuonut hänelle kirjeen.
"No, vihdoinkin", huudahtaa Hilkka. "Olisi voinut luulla kuolleeksi, kun ei ole kuultu sanaakaan koko pitkänä syksynä."
Emännän katse synkkenee lukiessa, tumma puna nousee hänen poskilleen.
"Kylläpä poika tarvitsee rahoja!" Hän kääntyy Gregoriin ja puhuu kiihkeästi:
"Mitä isä tästä sanoo? Jorma aikoo myydä koko metsäosansa lähitulevaisuudessa. Ostajiakin on jo tiedossa."
Manjan lanka katkeaa, sydän pamppailee. Mikä kiire Jormalla on, voisi odottaa edes kevääseen asti, — kyllähän silloin kaikki selviää. —
Hilkka jatkaa ihmetellen:
"Oletko kuullut kummempaa? Hän aikoo ensi kesäksi Lappiin metsätöihin, — mutta syksyllä sanoo menevänsä naimisiin rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. 'Aino on saanut hienon kasvatuksen, hän ei voisi viihtyä maan sydämessä. Siksi perustamme kotimme pääkaupunkiin. Ymmärrät, että tarvitsen rahani'." —
Manjan tuoli on tyhjä, heikko veto käy, kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä.
Siitä illasta hän toivoo, että lapsi syntyisi kuolleena, itseään hän ei ajattele hetkeäkään.
* * * * *
Uusi elämä alkaa Tyrnin talossa, vieraita tulee ja menee. Isoäänisiä miehiä, joilla on yllä komeat turkit, astuu mahtavina pirttiin, mutta heidän remuamisensa hiljenee Hilkan ohjatessa heitä isännän kamariin, jossa neuvottelut alkavat. Koko hänen olemuksensa julistaa heille: "Kutsumatta olette astuneet kynnyksemme yli."
Gregorkin on heille yllätys. He ovat odottaneet tapaavansa herkkäuskoisen karjalaisisännän, jota olisi helppo johtaa harhaan, mutta heidän edessänsä seisookin vakava, melkein synkkä mies, joka arvattavasti on sivistyneempi kuin he itse. "Ostajat" yrittävät kotiutua, hierovat kohmettuneita käsiään uunin edessä ja päivittelevät Laatokan viimaa, joka tunkeutuu sieluun asti. Täällähän paleltuu aivan kuoliaaksi! He kaivavat matkavarusteistaan esille pullon, jossa oli keltaista juomaa. Eihän isäntä vain panisi vastaan?
Gregor vetäytyy pöytänsä ääreen. "Minä en juo."
Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota. Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! —
Gregor johtaa sanatulvan asiaan.
"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?"
"Kyllä."
Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja, kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. —
Suuri hakkuu alkaa.
Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa. Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti:
"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä."
Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin.
Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu. Nikke on hänen ainoa uskottunsa.
"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän aterioidessaan.
"Enpä tiedä", vastaa isä.
Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla, puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko. Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa.
Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. —
Gregor katselee vaimoaan.
Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi puolustautua!
Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja.
Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! —
Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen.
Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille.
Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa!
Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo!
Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen.
Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven, anteeksiantavainen.
Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii — etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni, punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä.
Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen.
"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin, että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin."
Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet vapisevat.
Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa.
"Äiti, äiti!"
Vanhus ei liikahda.
Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen:
"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut kuolleista!"
Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat mykät.
Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa:
"Nikita, — armaani!"
Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa hänet ylös ja puhuu hellästi:
"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa isästä."
Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti.
"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut. Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului, itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän, kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!"
Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet suureen kouraansa, painaa otsansa niihin.