RAKAS ISÄNMAANI

Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

 Alkulause.
 Ohrankylvö.
 Kertomus järvestä.
 Juhlien vaiheissa.
 Aamusta iltaan.
 Aviopuolisot.
 Niemisen perheestä.
 Pikku Irjan loppu.
 Kun elämä riutuu.
 Kadonnut.
 Rakas isänmaani.

Alkulause

Vuodet vierivät kunkin yksilön kohdalla. Yksi tapa viitata siihen perusilmiöön, jota sanotaan elämäksi, on viitata vuosiin. Vaikka ajan-käsite ja elämän-käsite syvemmältä ottaen ovatkin toisilleen vieraat, niin voi osuva kosketus kuluneisiin ja edessä oleviin vuosiin hetkellisesti hiukan auttaa itse elämän olemuksen kirkastumista ihmiselle. Sillä ihminen sitoo omaksi mukavuudekseen elämän seikat ja sykähdykset omaan luomaansa ajan-käsitteeseen.

Näin ajatellen sanon: kolmekymmentä vuotta. Aina sieltä asti, jolloin oli vain auringon valoa — tai sen puutetta — ja aurinkoisia pintoja; jolloin keväinen koivunlehti kiilsi kellanviheriänä eikä ajatusta vaivannut kysymys, mitä tapahtui sen hienoissa suonissa, jotka silmä kyllä iloksensa näki; jolloin kaikki oli vain ollakseen, ei henkeä eikä ainetta, vaan pelkkää olevaista: äidin itku, oma itku ja ilo, tuomenkukka, lumikinos. Sieltä asti aina tähän asti, kun viimeisenä mielteenä on astunut tajuntaan isänmaa; niin viimeisenä, että se vielä epäilyttää…

Sieltä alkaen ovat vuodet, nuo aineettomat ohikiitäjät, näytelleet monenlaista: tytön lempeä ja naisen rakkautta — elämän ihaninta harhakuvaa; miehen taistelua; lukemattomia lähimmäisiä — toisia ihmislapsia kohtaloineen. Hiljaisena hetkenä sinne katsoen niiden kaikkien yhteisenä ja voimakkaimpana, ahdistavimpana piirteenä on se, että ne ovat kadonneet. Vuodet ovat kadonneet ja yhä uusia vuosia katoo. Ei ole mitään pelastusta siitä. En pääse sinne asti, minne lopullisesti mennään.

Menen makuulle ja jatkan tätä ahdistavaa ajatusta pimeässä hiljaisuudessa — ahdistus ei ole niin pahaa silloin kun ei kukaan sitä näe. Ja kun unen vihdoin lähestyessä päivätajunta ohenemistaan ohenee, jysähtää siihen erillisenä, mistään johtumatta, yksi ainoa käsite: kuolema. Juuri siinä tilassa se useimmiten jysähtää.

Kirkastunut sisäinen katse näkee kuoleman täällä ja lapsuuden auringon tuolla ja niiden välissä ikäänkuin laajan alueen myriadeine kohtineen.

Mutta siellä noiden "kohtien" keskuudessa soveltuvat toiset sanat kuin täällä "yleisnäkemyksen" kukkulalla…

Ohrankylvö

Äskettäin sattui täällä minun nykyisessä kodissani seuraava, semmoisenaan vallan mitätön tapaus.

Äiti oli mennyt koti-ihmiseksi erääseen lähiseudun taloon, josta emäntä oli lähtenyt Helsinkiin leikkauksille. Äiti on jo vanha ja heikko eikä senvuoksi olisi mielellään lähtenyt kotoisilta askareiltaan isoväkisen talon silmälläpitäjäksi, mutta kun meidän väki oli tuon talon isäntäväestä silloin tällöin riippuvainen, ei hänen auttanut muu kuin suostua emännän tahtoon. Isä ja minä jäimme kotiin hiukan heikoille oloille. Oli aivan asiaankuuluvaa, että isä tällöin joutui kivun valtaan ja minun oleskeluni kotosalla tuli jotenkin kiusalliseksi. Minä käyskentelin ympäri tienoita ja poikkesin joskus katsomaan äitiä, kuinka hän avuttoman näköisenä istui laajassa kyökissä ja talon viurunaamaiset lapset hänen ympärillään nauraa röhöttivät omille typeryyksilleen hienoksestaan tarkoittaen kiusata äitiä. Mutta iltapäivisin minun oli tultava kotiin, kun isä oli taas kipeä…

Muuan vaimo oli äidin poissa ollessa käynyt aamuin illoin lypsämässä meidän kutun. Mutta nyt se vaimo oli lähtenyt kaupunkiin, ja toiset vaimot eivät olleet meidän kanssa sovussa, niin että olisivat voineet tulla lypsämään. Äidin suu jäi tuskastuneesti raolleen, kun hän kuuli minulta miten asiat olivat. Minä, joka en voi sietää, että ihmiset, etenkään isäni ja äitini, tuskastuvat jostain arkiasiasta, ilmoitin tällöin äidille, ettei kai mikään estänyt minua suorittamasta tuota tärkeätä suurtyötä. Minulle tuotti aina erikoista tyydytystä, kun saatoin noin laiskan levollisesti osoittaa vanhemmilleni heidän tuskiensa äärettömän mitättömyyden…

Illalla minä hyräillen menin lypsämään, mutta kuttu ei pysynyt minun käsiteltävänäni. — No, oikeastaan oli maailman pienin asia, tuliko muuan kuttu lypsetyksi vaiko ei.

Mutta vähän päästä näin kamarin akkunasta, kuinka isä meni tarhaan päin lypsinastia kädessä. Hän meni perin hiljaa, tuijottaen eteensä maahan, kasvoilla älytön liikkumattomuus, silloin tällöin töksähdellen olemattomiin esteisiin. Hän laitteli itsensä sisälle matalaan koppiin, viipyi siellä jonkun aikaa ja palasi, lypsettyään kutun. — No, sehän oli hyvä se. Siinä nyt ei ollut aihetta ei suruun eikä iloon.

* * * * *

Tämä mitätön tapaus toi jonkin ajatusyhtymän kautta mieleeni toisen tapauksen, erään kokonaisen kevätpäivän etäisestä lapsuudestani. Isä ja äiti asuivat silloin vielä sitä omaa rakentamaansa metsätölliä, jossa minäkin synnyin. Pienten peltojen kasvuvoima oli vasta nousemassa, ja sen vaaliminen oli isän ja äidin ainoa mutta ankara ja voimakas elämänaate. Ja minun on myöntäminen nyt, kun katselen sitä oloa aivan ulkopuolelta, että siinä oli jotakin elämän alkuperäistä sisällystä, ihanan itsetiedotonta onnea ja siis kauneuttakin. Isä tuli illalla talosta, oli väsynyt ja harvasanainen. Mutta vähän päästä hän jo otti rouhekopan ja lapion selkäänsä ja painui hämärtyvänä suviehtoona kovasavista kujaa myöten alas siltaveräjälle metsänlaitaan, jossa kyläkunnan yhteinen karja iltapäivisin seisoskeli. Siellä hän hääri myöhäiseen, ajoi koppaansa kaiken karttuneen lannan ja kantoi ja levitti meidän pelloille. Minä nukuin aina ennenkuin hän tuli pirttiin.

Niihin aikoihin meille oli saatu ensimmäinen oma lehmäkin, joka sitten vuosikausia oli perheen kunnioitetuin jäsen, jolla oli omat tapansa ja oikkunsa, niinkuin jollain vanhalla tädillä. Mentiinpä tänä kevättalvena vielä pitemmälle: tuotiin hevonen, pikkuinen seitsemänkymmenen markan hintainen. Naapurissa joen takana asui ikivanha äijänrahjus ja hänen latteahampainen akkansa. He tulivat huonosti toimeen ja kadehtivat hiukan meitä. Mutta meidän elämä oli hiljaista ja sitkeätä nousua — vielä siihen aikaan. Myöhemmin se alkoi nousta nopeammin ja epävakaisemmin, kunnes kukistui — nykyisekseen.

Menestys kiihottaa yritteliäisyyttä.

Meillä oli päästy hyvin talven yli, mikään ei ollut loppunut, ei ihmisiltä eikä elikoilta. Eräänä pyhänä vähää ennen vapunpäivää puhelivat isä ja äiti keskenään pirtissä hyvin pitkän tuokion. Minusta se oli outoa ja ikäänkuin hiukan vastenmielistä; tuommoinen liiallinen sopusointu isän ja äidin kesken etoi luontoani, niinkuin jotkin kiusapuheet morsiamesta. Sama hempeä tunnelma vallitsi vielä maata mennessäkin ja viivytti minulta unentuloa. Mitä ihmettä nyt oli hankkeissa?

Aamulla sen näin. Äiti latoi valkoiseen pussiin eväitä, saappaita ja vaatteita, ja suurusta syötyään isä lähti. Hän meni taakkoineen pitkin tietä riihelle päin ja eteni sieltä hakaa myöten puhtaan pussin vilkkuessa puiden välistä. Kun hän katosi näkyvistä, lehahti meidän pihamaalle ja pirttiin se kevyt viihtymyksen sävy, joka aina vallitsi isän poissa ollessa. Päivemmällä tuli mummokin kaukaisesta kylästään meille käymään, ja silloin minä sain tietooni, että isä oli mennyt tukinuittoon viikkokausiksi, rahaa ansaitsemaan… Äidillä oli koko päivän onnellinen hykertelevä ilme, eikä hän pitänyt minusta väliä mitä tein tai missä liikuin. Minä seurustelin alkaneen kevään kanssa aamusta iltaan. Mieleni raukeni lämpenevien seinustoitten lemuun, tulvaveden kohina kiihotti laulamaan, ja taivaan sinessä vaakkuvien varisten salaviisaat retkeilyt viettelivät metsänrannalle pesiä urkkimaan. Suvi oli tulossa ja isä oli mennyt kauas pois, pitkäksi aikaa.

Seurasi ihania viikkoja. Ruoho kasvoi ja piha tuli siistimmäksi, kun sitä laastiin iltaisin. Kerran kun sauna lämpisi, huomasin, että sen katolla keikkui västäräkki, ja ikäänkuin tunsin sen puhtaitten höyhenien sileyden. Koko ilmiö vaikutti siltä, kuin olisin saanut huulilleni jonkin pienen kesäisen herkun. Kokosin rankaläjästä puunpartoja, rakensin niistä pesän pinonrakoon ja olin sopivinani västäräkin kanssa, että siihen hän munii, otin västäräkin leikkikumppanikseni. Saunanpesässä leperteli tuli ja ilmaan levisi paahdetun kahvin haju. Äiti oli paahtaessaan avannut pakarin oven, kun ulkona oli niin leuto ilma. Mummo oli jo lähtenyt meiltä, eikä isä vielä varmaan tulisi pitkiin aikoihin. Olimme äidin kanssa kahden täällä kotipaikoissa. Iltaisin lukitsimme ovet ja vetäydyimme pirtin turvalliseen hämärään. Tuntui kuin akkunoitten taakse olisi pysähtynyt jotakin, joka ei päässyt sieltä sisälle meidän luo.

Tämä onnellisuudentunne laajentui ja vahveni suuresti sinä päivänä, jona kyläkunta toi karjansa yhteiseen perämaahan. Karjaa oli ensimmäisenä päivänä hiukan vartioitava, ja sen mukana tuli aina kylästä karjatyttöjä, laukuissaan maitoa, voita, kahvia. Tuli myös poikia aitoja ja veräjiä korjaamaan. Meillä iloittiin, paistettiin pannukakkuja, keitettiin kahvia ja kuorittiin vispilänvarpuja. Ilmassa tuntui oudoksestaan parhaassa iässä olevien ihmisten ja heidän kesävaatteittensa lemua. Äiti ja minä unohdimme toisemme ja haimme kumpikin tahollamme viehätystä vieraista. Mutta tähän huolettomaan iloon liittyi minun mielestäni jokin hienonhieno luvattomuuden tunne. Se johtui siitä, että isä yhä oli poissa, vaikka tämä seikka toisaalta juuri aiheuttikin mielialan keveyden. Jotkut enteet odottivat ilon tyyntymistä voidakseen tulla ilmi. Ajan näin kuluessa aleni aurinko, tuli vaisu ilta ja karjat painuivat kiemurtelevaa kujaa myöten meidän ohi kylään päin. Kellojen kalkatus ja paimenten äänet häipyivät, värit vilkkuivat näkymättömiin. Paljon eväittenloppuja oli jäänyt meidän hyväksi, mutta sittenkin tuntui äidistä ja minusta olo tyhjältä vieraitten mentyä. Emme oikein tienneet miten olla tätä iltaa näin kahden, tämmöisen päivän jälkeen. Ne odottavat enteet olivat hiipineet meitä lähemmäksi. Isäkin oli jo ollut poissa neljättä viikkoa…

Se ilta meni kumminkin, ja niin menivät lähinnä seuraavat päivätkin, mutta jokin näkymätön seikka himmensi yhä äidin ja minun oloa. Meiltä ei puuttunut mitään eikä meille tapahtunut mitään. Lehmä vietiin laitumelle, kauemmas, toisen kylän karjaan, ja se herui huomattavasti. Kesänalku oli kaunis, peltojen multa kuivui ja tuomi alkoi kukkia alhaalla jokikoluissa. Minä näin joka päivä aamuin illoin ihmisiä, karjankuljettajia. Olin silloin aina yksin kotona, sillä juuri niinä aikoina äiti vei ja toi meidän omaa lehmää toisaalla päin. Minä seisoin kuopan seinällä ja katselin, kuinka iso punaposkinen tyttö ajoi karjaa siitä ohi hymyillen minulle.

Joka aamu oli ilma lämpöisempi ja kesäisempi. Eräänä aamuna naapurin äijä rupesi muokkaamaan peltoansa, kylvi sen ohralle ja sekoitti. Meidän ohra oli vielä kylvämättä. Se oli suunniteltu kylvettäväksi viimevuotiseen perunanjälkeen. Nyt se myöhästyi hiukan, muutamia päiviä, sillä isää ei kuulunut vielä.

— Nyt se teidänkin ohramaa olisi hyvässä kunnossa, — tarvitsisi muuta kuin kylvää, sanoa kähisi naapurin äijä ja hymyili, niin että mustat hampaat näkyivät. — Äiti ei pysähtynyt hänen puheilleen, vaan sanoi mennessään jotakin, että "kyllä se pian kylvetäänkin".

Mutta isää ei kuulunut, ei vaan kuulunut. Äiti oli harvasanainen ja joskus töykeä minua kohtaan, josta seurasi, että minä aloin katsella häntä kummallisella tavalla. Tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä, hänen ruumistaan ja liikkeitään, ja mieleeni jysähti ensi kerran eläissäni, selvästi ja mistään johtumatta, äidin nimi, hänen ristimänimensä. Tätä pientä tapausta seurasi hetkellisesti jokin kauhistava tunne. Minä pakenin sitä ja koko äidin näköä ulos pihamaalle, alas joelle. Mutta äidin ristimänimi soi mielessäni koko päivän ja tuotti minulle hiljaista ahdistavaa tuskaa. Äiti oli vaimoihminen, jota isä oli joskus halannut… Se oli minulle kauhea päivä, josta ei kukaan tiennyt.

Meni taas päiviä. Isä ei tullut. Mutta paljoa enemmän kuin isän viipyminen painoi äitiä ja minua jokin muu epämääräinen asia; se, ettei mitään tapahtunut. Sillä jotain aivan erityistä oli nyt tulossa, se oli varma. Luin sen päivisin äidin kasvoista ja olin levoton. Äidin yhä lisääntyvä töykeyskin meni ikäänkuin ohi sieluni.

Laukeeminen tapahtui sitten eräänä aamuna. Sen päivän kiihkeät tapaukset alkoivat heti kun avasin silmäni.

Kuulin jo viimeisen uneni keskelle vierasta puhelua. Kun sitten oikein heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että aamu oli tavallista aikaisempi. Muuan mies oli juuri noussut penkiltä seisaalleen ja teki lähtöä, katseli äitiä, joka ei näyttänyt ollenkaan huomaavan häntä, vaan istui vesissä silmin ääneti paikoillaan.

Mies sanoi hyvästi ja lähti, mutta äiti itki itkemistään. Vähän päästä hän käänsi silmänsä sänkyyn päin, suoraan minuun, mutta ei puhunut mitään. Sellainen äidin katse oli minulle tähän asti tuntematon, enkä minä osannut muuta kuin pysyä paikoillani sängyssä siinä asennossa, johon olin herännyt. Olin suoraan unesta joutunut aivan outoon mielialaan. Ympäröivät esineet, jotka tavallisesti aamuisin kohtasin kuin samanikäiset ja samanmieliset toverit, ne tuntuivat nyt koko päiväksi siirtyneen jonnekin sivullepäin tajunnassani. Siellä vallitsi nyt tuo äsken lähtenyt mies ja se tuntematon seikka, jonka hän oli jättänyt jälkeensä. Hän oli pannut koko seisoneen elämän liikkeelle, liike jatkui kiihkeästi hänen lähdettyään, äidin itkukin kuului tuohon uuteen liikkeeseen. Minut valtasi heti voimakas halu liittyä samaan menoon: kyyneleet tulivat aivan itsellään silmiini.

— Pue ylles — menet lehmää viemään, sai äiti sanotuksi.

… Maan ruohot ja lehtevät puut katselivat hiukan arkaillen, kun minä ensi kerran eläissäni talutin lehmää haan läpi laitumelle. Mutta minun mieleeni oli noussut outo vireys. Minua jotenkin miellytti tämä kummallinen olo, en osannut pelätä lehmän puskemistakaan. Kun koto oli jäänyt näkymättömiin, ajattelin: äiti itkee siellä ja isä … isä… Se mies oli varmasti tuonut jotain tietoa isästä. Olisikohan…

Minun ei tarvinnut ajatella sitä loppuun. Äkillinen itkun puuska sai vallan, erotin kellon kannikkeesta ja vaivuin mättäälle. En olisi voinut sanoa syytä itkuuni. Ajatus isän kuolemasta vaikutti semmoisenaan pikemminkin vapauttavasti, tunsin kovasti rakastavani hänen muistikuvaansa, mutta tämän rakkauden ehtona oli se, että hän nyt oli kuollut, ehkä jo aikoja sitten. Tältä kannalta ottaen tuntui nykyhetki villin mielenkiintoiselta. Mutta itkeä minun piti, itkeä intohimoisesti. Itku oli kuin jotain salaista hyvää, josta sain nautiskella näin itsekseni, kenenkään näkemättä, mielin määrin.

Itkua seurasi tyydytys ja kevyt raukeus. Vuokonkukkanen oli aivan lähelläni ja katsoi minua niinkuin olisimme yhdessä tehneet jotain pahaa. Lehmä oli ihmeissään poikennut tieltä ja kävellyt sinne tänne. Minut valtasi hetkellinen kyllästys tähän tilanteeseen, nousin tarmokkaasti ylös ja lähdin ajamaan lehmää edelleen.

Suvinen aamupäivä oli ehtinyt ihanimmilleen kun palasin. Olin itkenyt itseni virkeäksi, näin aurinkoisen kototöllin nyt ihan uudessa valossa, ja minussa sykähti outo halu tehdä siellä jotain oikein itse, ilman apua nyt, kun asiat olivat näin. — Olin vain tässä saatellut lehmän laitumelle ja palasin nyt muihin töihin.

Saran päässä oli sahra, ja aisat kakkuloineen oli otettu ulos vajasta. Lähestyessäni pihaa koettivat pirtin pakarin ikkunat jo matkan päästä ilmeellään ikäänkuin sanoa minulle, mistä oli kysymys: tänäpänä kylvetään ohramaa … äiti kylvää … se on raskasta … ei ole mistään apua … sinä kuljetat lehmän.

Äiti tuli pirtistä ja sanomatta mitään loi minuun taas samanlaisen laajentuneen katseen kuin aamullakin. Minä en osannut nytkään muuta kuin ääneti seurata hänen toimiaan. Hän talutti lautakojusta esiin hevosen ja alkoi nöyrtyneen näköisenä, tottumattomin liikkein asetella sitä sahrain eteen. Silloin tällöin hän katseli minuun, ikäänkuin tulkiten että: näethän kuinka meidän asiamme nyt ovat, poika parka. — Ja minä näinkin kaikki hänen sanomattaan. Näin vielä naapurin äijänkin, joka nousi portaitaan ylös hitaasti, niinkuin sopii vanhan, jolle kipu on kunniaksi. Hän katseli tänne. Olin kuulevinani hänen hengityksensä köhinän sieltä portailta tänne asti.

Minä tunsin voimakkaasti olevani äidin kanssa kahden maailmassa. Mielessäni vallitsi koko päivän suloisen itkettävä tunnelma, johon liittyi hempeitä mielikuvia siitä, kuinka nyt rupeisimme äidin kanssa elämään. Äidin, hevosen ja lehmän kanssa, täällä pikkuisessa, turvallisessa kodissa.

Tämä tunnelma saavutti hienoimman vivahtelunsa sitten illalla, kun äiti itse oli mennyt lehmää noutamaan ja minä istuin yksin pirtissä. Katselin suurin silmin ulos ikkunasta ja hyräilin. Näin naapurin väkienkin liikkuvan pihassaan, mutta he olivat päivän kuluessa siirtyneet mielestäni jonnekin niin kauas, ettei minulla ollut mitään tunnetta heitä kohtaan. Katselin vain ja hyräilin. Päivälliset itkut vavahuttelivat vielä huokauksiani.

Ilta tuli ja minä menin äidin kanssa sänkyyn, samoin kuin vuorokausi sitten. Mutta nyt äiti hämärässä peiton alla syleili minua ja suuteli. Sitä hän ei ollut tehnyt enää pitkiin aikoihin ja luulen, ettei ole tehnyt sitä senjälkeen milloinkaan.

Kuinka se päivä olikaan ollut pitkä. Minä nukuin lopulta äidin syleilyyn.

* * * * *

Ohrankylvöpäivän voimakas tunnelma unohtui pian. Koko asialle naureskeltiin sittemmin suvella, kun isäkin, parannuttuaan, oli palannut kotiin työmailtaan. Tultiin taas hyvin toimeen, aherrettiin ja edistyttiin. Edistyttiin aikansa ja taannuttiin sittemmin — nykyiselleen.

Mutta aina kun minä kirjoista luen jotakin pojan rakkaudesta äitiinsä, tulee tuo päivä mieleeni. Olen kokenut sen tunteen kerran lapsuudessa. Silloin minua kauhisti ajatella äidin ristimänimeä, nyt se tulee vallan helposti mieleeni eikä siinä ole mitään erityistä. Sen sijaan etoo nyt kevyesti mieltäni, jos kuvittelen jotain sellaista, jota tapahtui ohrankylvöpäivän iltana sängyssä, maata mentyä.

Kertomus järvestä

Minä kierrän maailmaa, en mistään seikkailuhalusta, vaan siksi, että olen joutunut kiertämään. Kuljen paraiten mitättömillä sivukulmakunnilla, missä elämällä on arkinen matala sävy. Siellä minun ei tarvitse hurjastella estääkseni entisyydenkaihoa heräämästä, aikani kuluu jähmeästi vuodenajasta toiseen, olen toisten joukossa tavallinen mitätön yksilö. Pitkiin aikoihin en huomaa, että elämäni olisi synkkää tai valoisaa, tunnen vain eräänlaista tyydytystä siitä, että se on jotenkin tyhjää. On kuin hiljallensa, voimieni mukaan lyhentäisin jotain velkaa.

Mutta joskus tulee taka-askel, en voi sille mitään. Joudun kulkemaan pitkän taipaleen yksinäni selvän puhtaan luonnon parissa. Siinä se vähitellen alkaa, ja ennen pitkää on edessäni järvi, maiseman ilmeikäs katse. Kaihomielenkohtaus saapuu nyt kuin jokin vanha synti, varmana ja voittavana, ja minä antaudun sille ehdoin-tahdoin, nautin siitä että jälleen herpaannun kenenkään näkemättä. Järvi ei ota siihen osaa, sen ilme minua kohtaan on jotenkin viileä. Syy ei ole sen, ehkei minunkaan, kenpä ne voisi kaikki syyt selvitellä. Kumminkin meillä on paljon yhteistä entisyydestä ja siksi ei meidän kahdenkeskinen tapaamisemme koskaan ole aivan merkityksetön. Ja siksi minä nyt, kun kaihomielenkohtaus on ohi ja minä jälleen jonkin aikaa voin katsella asioita, entisiäkin, jotenkin kaukaa ja korkealta; siksi minä nyt haluan kertoa mitä tiedän järvestä.

Järvi on maiseman silmä, sen katse.

Järvettömällä maisemalla on kyllä oma tunnelmansa, aivan kuin nukkuvan ihmisen kasvoistakin voi lukea yhtä ja toista, tarkata hänen sieluaan hänen itsensä aavistamatta. Mutta kun hän avaa silmänsä, voimme joskus aivan yhdyttää sielumme hänen sieluunsa. Rakkaasta ihmisestä muistan silmät, rakkaasta maisemasta, jolle olen paljon kahdenkeskistä uskonut, muistan järven pilkotuksen. Kauhean tuskan, joka ei siedä ketään näkijää, sen olen vuodattanut itkuna metsään, jonka majesteetillinen liikkumattomuus on kuin Jumalan katse. Mutta kaikille sieluni mieluisille soinnuille, liikkuivatpa surun tai ilon asteikossa, niille on paras kaikupohja järven etenevä laine. Järvi on herkkä ystävä. Siltä puuttuu metsän ylevä yksinäisyys, mutta se on aina samanikäinen katselijansa kanssa ja senvuoksi sopiva uskotuksi. Joskus se tulkitsee mielentilani tyvenellä katseella, useimmiten se ilmaisee sen hyräillen kevyenä virinä, joskus se laulaa täysin äänin aallokkona. Kun nyt sanon itsekseni: järvi, tulee se mieleeni sielullisena olentona, johon tutustuin jo kahdeksanvuotiaana ja joka siitä ruveten kokonaisen elämänvaiheen ajan oli minun silmäni ja sieluni uskollinen ystävä, monien ihmeellisten elämysteni hyväksyvä toveri, ja sitten kerran vieraantuneesti katsoi muualle…

* * * * *

Minun syntymäkotiini ei järveä vielä näkynyt. Sitä kiersi sensijaan syvä ja suuripiirteinen uoma, jonka pohjalla juoksi parin sylen levyinen joki. Uoman vastarinne kohosi sorjana männikkönä, mutta joki itse ilmestyi kotitöllini alueelle kuin salaa aidan alitse matalasta kuusikosta ja painui jälleen pieneksi koskeksi kiihtyen tuomien ja kiiltoleppien aarnioon. Sillalta näki sinne alas katsoen myllyn katon ja ruuhen suun, niiden takaa aavisti pieniä puikkelehtivia niittytäpliä. Mutta yhdestä raosta sinersi etäinen maailma, palanen kaukometsän rantaa.

Tämä kaukorannan palanen veti mieltäni kummallisella tavalla sinnepäin. Joen pyörteetkin riensivät alati sitä kohden päivästä päivään, kesästä kesään ja tuntuivat ulisevan siitä keskenään niinkuin jostain päämäärästä, jonne yhä uusilla pyörteillä oli luontainen kiire. Minä, yksinäinen poika, istuin rannalla ja hyräilin kaivaten jonnekin, tietämättä minne. Kaukoranta veti sekä jokea että minua; joki pääsi, minä jäin. Tunnelmaani liittyi kuva nuorista miehistä, joita joskus lujasti hoilaten kulki meidän ohi kylille päin pyhäiltaisin. Niillä oli leveät hatut ja kiiltävät kellonperät ja meillä vihattiin niitä. Mutta ne painuivat karskina metsän taa, sinne mistä kaukoranta katseli, minne jokikin alati juoksi. Mielikuvitukseni loi sinne jotakin huimaavan hurjaa, vallan toista kuin täällä kotona, jossa tunsin vain kaksi elämänmuotoa: vanhat, jotka huokaillen kulkivat pieniä polkujaan, ja lapset, joita he toruivat. Olin kuullut outoja sanoja: tanssi … järvi … ymmärtämättä mitä ne olivat. Mutta sen ymmärsin, että ne kuuluivat yhteen noiden laulavien miesten kanssa ja että ne olivat siellä kaukorannan tienoilla. Hyräilin itsekseni: "järvellä-järvellä tanssit-tanssit" ja mieltäni ravisteli hurjuuden väristys.

Elämänikäni muistan, kuinka ensi kerran näin sekä järven että tanssit.

Eräänä kevätkesän sunnuntai-iltapäivänä hyppelin yksinäni haassa valkovuokkojen seassa. Koivujen välistä näin kuinka tietä pitkin meni kaksi miestä suuret lipot olalla. Minä seisahdin heitä katselemaan. Silloin toinen heistä omituisen sorealla äänellä huusi minulle: "Tule nyt sinäkin Eemeli kuorreita lippoamaan." He menivät menoaan, mutta minä jäin itsekseni taistelemaan. Nyt pääsisin, nyt näkisin! Mutta kotoa päin tuulahti uhkaava ilmanhenki: isä ja äiti ovat siellä, kohta tulee jo ehtoo…

Näin aatellen olin kävellyt miesten perässä pitkät matkat, ja mieltäni vavisutti jokin lähenevä. Koto jäi, olin jo tehnyt pahaa, miksen siis menisi loppuun asti. Haka harveni, näkyi outo tölli ja kauempana toinen, punainen. Kodon kuva kutistui mielessäni vanhaksi ja heikoksi. Siellä ei tiedetä mitä näen. Tuossa se on!

Nähdessäni raikkaan sinisen järven koin sellaisen hurmantunteen, että sen vertaista sain kokea vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ensi kerran puhuttelin erästä tyttöä. Tuskin tulin ajatelleeksi, että kaikki tuo sininen oli vettä, pikemmin ajattelin taivaan pintaa, jota minä nyt olin päässyt näin lähelle. Silmäni suurenivat ja moittiva omatuntoni vaikeni. Olisin voinut kylläisenä, tyydytettynä kääntyä tästä takaisin, sillä tuo oli nyt järvi, olin nähnyt sen salaa yksinäni. Ja jokin ääni sanoikin, että onnellisinta olisi, jos tästä palaisin. Mutta siihen samaan ehti outo hekkuma: päästä aivan lähelle, kosketella… Minä tunsin taas tekeväni pahaa, mutta lähdin kuitenkin lähemmäksi.

Koko tämän elämykseni hienoin kohta oli tuo järven ensimmäinen pilkahdus. Koko ilta oli kyllä minulle tavaton tapaus, olin ensi kertaa luvattomasti näin kaukana kotoa. Tulin rantaan asti, sain sieraimiini huumaavan kaislanhajun, näin kevyet nuorteat laineet vallan läheltä, kuulin niitten liplatuksen, joka ikäänkuin puheli minulle, että tämmöistä se on maailma. Ja tämmöistä on leveälti, laajalti pitkin rantoja, ja vielä noitten niemien takana, ja jossain noitten vastarannan metsien takana. Ilta herkkeni yötä kohden, kaikki suli yhteen, rantojen tuomet, kalliolla tanssivat miehet ja tytöt, ja siinä alati lähellä ja kaukana suuri samanmielinen eloisa jättiläiskatse, järvi. Minä kävelin lautalle, asetuin pitkälleni ja katselin vedenpintaa parin tuuman päästä. Olin järven kanssa kahdenkesken, siinä se kuiskasi minulle, että kohta kasvan suureksi eikä kotoa enää voida kieltää minua lähtemästä pyhäiltana kylille. Silloin tulen tänne, ehkä tuonne toiselle rannalle, sieltä näkyy nyt hämyssä laakea asumus. Tämä on yhtä ja samaa vettä sinne asti, tässä katson sitä ihan läheltä, mutta tuolla on kaukainen etäisyys.

Äiti tuli suuttumuksesta vapisten ja nouti minut nopeasti pois joukosta. Sinne jäi järvi kosteaan kesäyön hämyyn. Katsoin sitä taakseni, ja se näytti olevan pahoillaan, kun minä kiukkuisen ja uhkailevan äidin perässä kiiruhdin metsän halki kotia kohden, jossa ilmapiiri hämärtyi ja pieneni.

Järvi ja äiti olivat kaksi vastakkaista maailmanvoimaa.

Kymmenen vuotta myöhemmin hiipi tämä tapaus hiljallensa mieleeni, kun katseeni osui saman lahden perukkaan, mutta toiselta puolen vesistöä, eräästä porstuanperäkamarista läpi vihertävän ruudun. Istuimme erään tytön kanssa ja katselimme kuunpaistetta, joka veden päälle muodosti lahden perukasta suoraan meitä kohden tulevan hohtavan tien. Elimme molemmat silloin ensi kertaa tällaista, ja siitä johtui, että meidän kummankin mieli liikkui ihanasti samassa vireessä, tehden itsekseen samoja huomioita: kuinka me nyt olimme aivan eri ihmisiä kuin ne, jotka viime pyhänä ujostelivat toisiansa. Mutta mitään emme nytkään puhuneet, emme silmillämmekään, sillä me katselimme molemmat järvelle, tuota hohtavaa hopearataa. Sitä pitkin oli alati tulossa suoraan meidän silmiämme kohden lukematon joukko pienenpieniä tervehtiviä olentoja, niinkuin joitakin pienoishaltioita, joilla meidän kahden tähden oli jokin salainen kiireellinen tehtävä, joka oli suoritettava nyt, juuri tänä hetkenä. Tätä suurta asiaa varten tuntui itse aika pysähtyneen, me kaksi olimme koko ympäröivän olevaisen keskus. Ja meistä oli karissut pois kaikki ajan tartuttama jokapäiväisyys, oli meidän perusihmisemme lyhyt vuoro kurkistaa sisälle jonnekin — —

Tuttu järvi oli mukana tässä. Se näytti itse viettävän onnellisinta hetkeään ja siksi se ei kadehtinut meitä. Lempeä ajattomuus kuvastui sen välkkeestä, johon hämärtynyt vesilakeus oli keskittänyt valvovan sielunsa.

Vielä on kuvaamatta se kerta, jolloin järvi, sama tuttu järvi vieraantui minusta. Haluan tehdä sen niin lyhyesti kuin voin.

Olin elänyt voimakkaimmat vuoteni, pari kolme sellaista kesää, joina minä keskipäivälläkin tunsin olevani kaiken keskus. En tuntenut hyvää enkä pahaa, en rumaa enkä kaunista, tunsin vain voimallisen, sykkivän elämäni. Silloin tapahtui paljon sellaista, jossa ei järvi ollut mukana, oli vain pienen huoneen kiihtynyt ilmapiiri. Enkä minä silloin pois soutaessani katsellut, oliko järvi nukuksissa vai valveilla, ja mitä mieltä se oli. Kuumina poutapäivinä minä korkeintaan katselin sitä mahtavana ilmiönä, joka kuvasteli omaa voimaani.

Mutta sitten minä eräänä elokuun yönä, kun kuu oli pilvessä, naputin tuttuun ikkunaan. Kuuntelin. Kuulin ensin pöytäkellon käynnin ja sitten laineitten tasaisen kohun, joka oudosti tuntui menevän jonnekin ohitseni. Taas naputin ja turhaan. Näin oli käynyt jo kahdesti ennen, mutta nyt vasta minä masennuin. Sillä kolmannen kerran naputtaessani näin, kuinka joku siellä sisällä nousi istualleen, katseli minua ja painautui takaisin.

Menin rantaan ja istuin veneeni luo. Olin aivan tyhjä. Laineet kulkivat kohisten ohitseni, minua huomaamatta. Ne eivät huomanneet minua sittenkään kun jo soutelin niiden päällä.

* * * * *

Kuljeskelen taas maailmassa vallan mitättömänä ja näen usein järven.
Mutta meidän välimme eivät ole ehjät. Joskus tulee mieleeni muuan asia,
joka vielä voisi meitä yhteisesti kiinnittää. Sanon sille silloin:
"Sinun syvyyksiisi on painunut niin monta ihmishenkeä…?"

Mutta laineet kulkevat viileinä ohitseni, ne eivät kiellä eivätkä käske. Niille on vilpittömästi yhdentekevää, mitä teen tai jätän tekemättä. Tuttu järven lakeus on jälleen siinä edessäni, mutta nyt näen siinä vain vettä, jota maa rajoittaa. Ihan ilmeetön ei se ole nytkään. Jossain ulapan keskivaiheilla luulen nytkin erottavani katseen. Mutta siinä katseessa ei asu enää suru eikä suuttumuskaan, vaan suuri masentava välinpitämättömyys. Laineet liukuvat senkin ohi ja yli, mutta aineeton katse pysyy siellä alati muuttumatta, niinkuin kiveen hakattu tarina.

Minä olen sen katseen orja. Välillä juoksen metsään ja kätken pääni sammaleen, mutta pian taas aavistan järven läheisyyden ja palaan sen rannalle. Olen taas kahdeksanvuotias, jota vihastunut äiti, luonto, vie kotiin rankaisten luvattomista retkistä. Riittäneekö ikäni katumukseen?

Juhlien vaiheissa

Oikeastaan nuo vanhat juhlat meille aikuisille merkitsevät enemmän muistoa kuin todellisuutta, enemmän kuviteltua ihannetta kuin jotain olevaista. Kun itsekseni ajattelen noita nimisanoja: joulu, juhannus — niin ne kyllä herättävät oman tunnelmansa, mutta se on väriltään kaihoisa ja sen säkeet johtavat menneeseen aikaan; joulun nimi vie etäiseen lapsuuteen, juhannuksen taas melkein yhtä etäiseltä tuntuvaan miehuuden alkuun. Siinä välillä ovat poikuudenaikainen pääsiäinen ja nuorukaisiän hentomielinen helluntai. Nyt juuri huomaan, kuinka noiden tunnelma- ja muistosäkeiden alkukohdat todella noin järjestelmällisesti sattuvat noihin ikäkausiin. Pääsiäis- ja helluntaitunnelmat ovat heikoimpia sen vuoksi, että poika- ja nuorukaisvuodet ovat kuin vierailla vuoteilla nähtyä unta. Pääsiäismuistot liittyvät kouluaikoihin. Kuinka leudon päivän jälkeen ehtoolla maa kahertui ja kuu nousi ja mieleni ensi kertoja paloi kylän tanhuville, jonnekin sinne, missä huone- ja puuryhmät erottuivat tummaa taivasta vastaan; missä keinupaikoilla hakokasojen vaiheilla parhaillaan sykähteli se, jota vanhemmat sanoivat nuoruuden hurjuudeksi, iltahämärän hillityt ilot, joiden sisällys silloin oli onnellisen tuntematonta… Kuinka tuo kaipuu sitten puhtaimman valkolakin päivinä vihdoin löysi kaivattunsa lapsuudentutussa ikätoverissa helluntain pyhinä tuomien ja mansikoitten kukkiessa. Viettelys on kyllä minulla suuri tänä myöhäisenä iltahetkenä vieläkin kertomaan niistä päivistä ja niistä ajoista, joista alkoivat elämäni helluntaivuodet, silloin ja sinänsä kyllä ihanat. Ne päättyivät sittemmin eräitten toisten vuosien kyyneliin, joiden vieriessä myös vieri pois koko tuo aika, joka nyt tuntuu oudolta unelta…

Mutta vanhan joulun kuva on taas tullut ikäänkuin selvemmäksi. Joulu-aattoiltoina saapuvat vaikutelmat muistosäkeiden etäisistä alkukohdista. Suloisen yksinäinen lapsuuteni, jota eivät minkäänlaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja pyrkimykset hämmentäneet, se eristyy taas sisäisen silmäni nähtäväksi, ja minusta tuntuu siinä tilassa ollen erikoisen turvalliselta tietää, että isä ja äiti vieläkin elävät. Joulun muisto on minulla pysyväisesti liittynyt siihen pieneen lämpöiseen ilmapiiriin, jota isä ja äiti vallitsevat.

Koillisessa Satakunnassa tuttujen matkojen päässä valtateiltä on erään metsäjoen töyräällä nyttemmin ränstymässä oleva pieni pirtti, minun syntymäkotoni. Siellä tultiin hyvin toimeen. Isä ja äiti tekivät molemmat työtä täysissä tosissaan, ja leipää, silakkaa, perunaa ja piimää oli minun muistinaikanani jo aina puuttumatta. Lepopäivä pyhitettiin ehdottomasti ja oli minunkin, ainoan lapsen, otettava se askareissani huomioon. Siellä ei ollut mitään "ajan henkeä". Elämän virta juoksi pienenä purona, saattoi lapsikin helposti ja selvästi nähdä siinä kaiken: rannan mättäät ja pohjan kiiltohiukkaset; mitä ulompana löytyi, se ei kuulunut meille. Juhlahetket saapuivat sinne aikoinaan, ne olivat meidän omia erikoisia juhlia, joita mummut ja taatat monissa polvissa olivat meitä varten viljelleet. Ja vaikka juhlilla oli yleiset kaikkien käyttämät nimet, niin olivat meidän juhlahetket kuitenkin yksinomaan meidän, ne saapuivat ikäänkuin ilmasta suoraan meidän pirttiin ja pihaan, muualle poikkeamatta. Ne saapuivat samaan tapaan meikäläisinä kuin saapuivat suru ja ilo, tuska ja toivo, kaikki meidän pienoissielujemme tutut ja taitavat hoitelijat.

Kun jouluaaton matala päivä alkoi hiukan hämärtyä, olivat kaikki aamun kiireet jo ohi ja juhlarauha odotteli jossain asumuksen lähettyvillä. Sitä läheisyyttä tunteaksemme me kaikki kolme, isä, äiti ja minä, istuimme lämpöisen pirtin hämyssä. Valmiit ruoat olivat jossain pesän vaiheilla. Isä sanoi erikoisen sovinnollisella äänellä: "Eikös sauna jo rupea pääsemään?" johon äiti vastasi: "Kyllä mar" ja alkoi riisuutua. Äiti ja minä menimme ensin saunaan. Kiukaasta kohosi suloinen joululöyly, ulkona oven takaa kuului jonkun myöhäisen lihanhakijan ohikäyvät askeleet. Saattoi ihan selvästi havaita, kuinka joulu laskeutui ja levisi meidän asumukseen. Minulla oli sellainen tunne, ettemme me itse olisi voineet joulua tehdä, jollei se näin olisi saapunut ja itse asettunut paikoilleen sillaikaa kun minä olin äidin kanssa vihtomassa.

Ulkona vihertävällä taivaalla näkyi jo tähtiä, kun me palasimme ja isä pihassa tuli meitä vastaan. Minä kiiruhdin edellä tyhjään pimeään pirttiin ja ehdin kokea lyhyen hetken kahdenkesken alkaneen joulun kanssa, ennenkuin äiti saapui. Siinä pitivät ikkunaruudut, pirtin ilma ja vasta tuodut oljet omaa jouluaan, syvän hiljaisuuden soittaessa jouluvirttä. Koko joulukäsitteen syvin olemus ympäröi hetken ajan salotöllin pientä poikaa. Ikäänkuin sitä arkaillen tuli äiti ja otti verkalleen tulen täytettyyn ja kiilloitettuun joululamppuun.

Luulen, että me koko jouluiltana tuskin sanallakaan häiritsimme läsnä olevaa juhlahenkeä, joka ikäänkuin vaimensi äidin välttämättömiä askareitakin, kun hän nosteli ruokia pesän edestä pöydälle. Syötiin räätikkälaatikkoa ja sianlihaa — ainoan kerran vuodessa. Ruokia ei korjattu pöydältä pois eikä lamppua sammutettu, pienessä pirtissä vartioi tuli joulun tunnelmaa koko juhlayön… Pienen pirtin asukkaat eivät jouluyönään muistele Vapahtajan syntymää, ja jos evankeliumia luetaan ääneen, niin se on kuin hiljaista musiikkia, jonka kauneutta ei määrää sanojen sisällys, vaan lukemisen sanomaton hartaus, johon kuulijat yhdessä ympäristönsä kanssa hiljallensa vaipuvat. Heidän joulutunnelmansa on sopusoinnussa evankeliumin hengen kanssa, mutta he eivät ajattele, että Petlehemin kaupunki tai Jerusalemin kaupunki on olemassa missään muualla kuin heidän joulumielessään, ja Vapahtajan syntyminen on heille tapahtuvinaan heidän oman jouluyönsä hiljaisuudessa… Pieni poika on ehtoollisen jälkeen nukahtanut pahnoille. Isä on oikaissut sängylle, mutta hänen ei sentään tulekaan uni. Hänen mieleensä tulevat ne ajat, jolloin hän tähän pensaikkoon teki tämän pirtin. Hän nousee, näkee vaimonsa ja ainoan eloon jääneen poikansa nukkuvan noin samaan tapaan puolipukeissaan, kuin viime joulunakin. Hän juo pöydältä kaljaa, hakee virsikirjan ja alkaa omalla nuotillaan hyräillä jouluvirttä. On hiljaisista hiljaisin juhlayö. Nukkujat kuulevat unensa keskellä isän veisuun, niinkuin Jumalan hillityn puhuttelun. Sitten veisuukin vaikenee ja vain Jumalan puhe kuuluu… Ympäröivät metsät ja kinokset ovat pirtin asukkailta sillä hetkellä unohtuneet, on vain seinien rajoittama lampun valaisema lämmin ala, joka ikäänkuin liikkuu, verkalleen jouluaamua kohden.

Minun syvin käsitykseni sekä arki- että juhla-asioista on peräisin noilta ajoilta ja kaikessa hiljaisuudessa varsin vanhanaikainen, vaikka kilpailenkin lähimmäisteni kanssa vanhojen "arvojen" mullistamisessa ja uusien luomisessa. Sanojen ja kirjoitusten löyhässä maailmassa vallitsee "ajan henki", jonka päämääränä on aina ja joka paikassa loukata minun syvintäni, sitä minun olemukseni ikuisinta kohtaa, joka silloin tällöin sumein silmin pyrkii esiin sieltä syvyydestään. Jokin pinnallisempi vietti ajaa minuakin tuota ajan henkeä vahventamaan. — Ettei vain naapuri pääsisi sanomaan, etten minä ymmärrä ajan henkeä! — Ja jos käy niin, että naapuri yllättää minut yksinäni hyräilemästä vanhaa jouluvirttä, niin minä häpeen, sillä "ajan henki" ei suosi sellaista. Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat.

Mutta miltä näyttäneekin päältä katsoen, niin pitää ikuisuus kuitenkin puolensa. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, helluntaivuosien ja niitä seuranneiden vuosien jälkeen olen minä taas lähempänä niitä näkemystapoja, joita oli salotöllin hennolla poikasella. On juhannusaatto eräässä töllimäessä, jossa isä ja äiti nyt asuvat, erinäisiä vaiheita hekin koettuaan. Kello seitsemän aikaan on aurinko koivumetsän takana, jonka latvusten yli sen valo osuu kauaksi niitulle suolaheinäin punaisiin latvoihin. Tiellä palaa muonamies talosta pieneen mäkipirttiinsä, josta on hävinnyt ahtauden tunne, kun ovi on auki, niin että hän jo pihalta näkee peräakkunan kautta läpi koko pirtin. Iltavalo puuntaa hänenkin kasvoillaan, kun hän lähestyy oveaan. Minä näen hänet ja hän näkee minut, kun menen meidän veräjästä haan puolelle ja edelleen maantielle. Kahvia juodessaan hän puhelee siitä vaimonsa kanssa; he tietävät mihin minä tähän aikaan lähden hyvä takki yllä ja kengät jalassa.

Minä menen morsiameni luokse.

Kun pääsen hakamaiden varjosta kylän aukealle, on suoraan edessäni taivaanrannalla helottava aurinko. Metsät ja mäet erottavat minut matkani päämäärästä, mutta aurinko on juuri sillä kohdalla ja se jollakin tavoin saattaa minut jo täältä asti näkemään kaikki. Kulkiessani halki taloisten kylien vetää aurinko yhä huomiotani sinne omaan suuntaansa, hamaan siihen asti kunnes kartanon kohdalta käännyn hoitamattomalle kärrytielle ja ensi kerran vilahtaa tutun harmaan töllin katto. Siinä käänteessä jää aurinko minusta sivulle, näen vain sen punaisen valon navetan katossa ja saunan päädyssä. Näen että lehtimaja jo on tehty ja että liinaharjainen pikkutyttö minut keksittyään juoksee mäeltä pirttiin.

Minä ajattelen: tämmöisen ruohottuneen pienoismaiseman keskellä minä siis vaellan tänä juhannusaattoehtoonani. Kaikki koulunkäyntini ja opinsaantini ovat ikäänkuin laskeutuneet tämän maiseman ruohostoihin, pieliin ja pihamaille, ovat täältä ikäänkuin löytäneet sen viihdyttävän sovellutuksen, jota ovat vuosikausia kaivanneet. Minulla on se tunne, että kaikkien noitten lehtevien kukkaruohojen kasvu on minulle tutumpi kuin kenellekään, samoin ihmiskohtaloiden monimuotoinen meno ja suuripiirteinen kaikki-yhteys. Ne tulevat täällä vastaani selvempinä kuin millään opintiellä. Huomaan, että kaiken, mitä minulle on yritetty opettaa, olen aina tietänyt, ja ettei tämä syvempi tietäminen ole missään tekemisissä ajanlaskun kanssa. Leinikön ja kurjenpolven kukat olivat yhtäläisiä minun lapsuudessani, kun minä juhannusaattoehtoona asetin niitä pullon suuhun, samaan tapaan kuin nyt tuossa maatuneen pirtin perä-akkunalla, jonka ohi kuljen. Olen noissa kirjavissa kukissa tuossa akkunalla näkevinäni sitä samaa juhannusaattoehtoon punahohdetta, joka kolmekymmentä vuotta sitten syntymäkotoni vaiheilla ympäröi sikäläisiä leiniköitä. Ja oman olemukseni pohjalta katselee hetken ajan kirkkain silmin sama silloinen muuttumaton ihmisolento.

Ja siihen samaan sopeutuu kaikki mitä tämä ilta sisältää. Se naisen nimi, joka täyttää mieleni tätä piennarta edetessäni, on kuin sattuva nimitys jollekin tunnelmalle sieltä salotöllin ajoilta, jossa hohteestaan huolimatta tuntuu elämän kulun tinkimätön totisuus: kun eräänä ehtoona joku kylän palvelustyttö tuli meille ja puhui äidin kanssa kahdenkesken. Seuraava päivä oli juhannus, ja silloin iltapäivällä tuli meille joku iloinen mies ja myöhemmin se sama tyttö… Tämä illan kostea lemu ja ruohojen alkavat uniasennot ihan pakottavat tuntemaan sen tapauksen tajunnassani. Minä en silloin ollut tietoinen heidän asioistaan. Nyt kyllä tiedän, mutta kuinka laihaa onkaan tietäminen. Pohjimmainen vaikutelmani on nyt juuri yhtä aavistuksellinen kuin silloin.

On juhannusaattoehtoo. Minä istun yksinäni pienen töllin porstuanperäkamarissa, sillaikaa kun pakarin liedessä kypsyy munaruoka. Minä saan olla melkein vallan yksinäni. Vanhukset eivät millään tavoin puutu meidän asioihimme, mutta seinien läpikin minä tunnen heidän siunaavan suosiollisuutensa. Akkunasta näkyvät kedon kukkaset ja puun oksat nyökkäävät minulle.

Kun minä sitten syön munaruokaa, on jo juhannusyö, vanhukset pirtin puolella ovat nukkuneet. Mekään emme puhu mitään juhlayön valoisassa hämyssä. Meidän on helpompi olla hiljaa, sillä meidän onnemme tunnelma on väriltään hiukan kaihoisaa, niinkuin maan kasvot tällä hetkellä ja niinkuin kaikki sellainen onni, jota ei tarvitse säikkyä; joka ei ole pyrkimyksillä saavutettua, vaan on tullut arvaamattomien ansioiden jälkeen.

Keskiyön aikaan menen, porstuan kolkkuvia permannoita kartellen, vähäksi aikaa pihamaalle. Aurinko on poissa. Kukkaset ja puut eivät enää nyökkää minulle, ne tuntevat, että minä tällä hetkellä kuulun heidän maailmaansa, siihen, missä totinen lapsuus on elämän korkein aste. Taakseni porstuan ovelle on ilmestynyt toinen. Juhannusyön punertavan tyvenen maiseman edessä on meidän herkin ja ratkaisevin koettelemuksemme hetki.

Aamusta iltaan

(1917)

Kesäaamuna nousen aikaisin, sillä vähitellen olen joutunut siihen, että nämä aikaiset aamuhetket ovat ainoat, joina voin "nauttia elämästä" s.o. tuntea eläväni. Koko ympäröivä paikkakunta hyvineen ja pahoineen nukkuu vielä, ja jos jossain näen jonkun yksinäisen liikkujan, niin ei se säikytä minua, sillä hänen valtansa on vielä masennettu. Kesäisen kaikkeuden mahti tekee hänet vaarattomaksi, liitelevä pääskynen on tämmöisellä hetkellä paljon tärkeämpi olento kuin hän. Tunnen turvallisuutta, kun tiedän, ettei kukaan tule minua puhuttelemaan eikä vaihtamaan ajatuksia tärkeistä kysymyksistä. Kaikki kysymykset ja kyselijät nukkuvat mikä selällään, mikä kyljellään, ja näkevät unissaan painajaisena oman köykäisyytensä. On pääskysten ja kukkanurmien ja järvenpintojen elämisen hetki. Tulee mieleeni "maailmankatsomus" ja mitä se on.

Maailman-"katsomus" on hyvä sana. Todellakin, kun katson akkunasta ulos tänä varhaisena aamuhetkenä, niin saavuttaa minun sieluni sillä yhdellä katseella erinomaisen kevyesti kaiken sen, minkä tarvetta se tulkitsee tuolla sanalla. Ei niin, että minä voisin sanoilla selittää sen olemuksen. Näen taivaan, järven, pellon, metsän, kylän, maantien ja lennätinlangat. Mutta jos ajatuksellani syvennyn johonkin niistä, niin joudun asiasta asiaan loppumattomiin; kaikki ne ovat yhtä luontevia äärettömyyden lähtökohdiksi. Vaistoni sanoo, että sellainen syventyminen on kaikkein lapsellisinta. Mutta kun minä tänä kirkkaana ja hiljaisena hetkenä vain katson niitä, niin ne katsovat vastaan ihan kuin persoonalliset olennot, ja tuo niiden katse sisältää kaiken tiedon. Minä tunnen että saan tässä tuon kaiken tiedon omakseni — taas niinkuin monessa pienoistilanteessa tätä ennen. Mutta minun aivoni suhtautuvat tuohon tietoon samoin kuin silmäni äärettömyyteen.

Yksinkertaisuudessaan valtava kaikkiyhteisyyden tunne täyttää sieluni ja mieleni. Jokapäiväinen ajallisuuden tuska — yhteiskunnan ja muiden samanarvoisten seikkain aiheuttama — on hetkeksi helpottanut ja minun on hyvä olla maan pinnalla. Yleisen ihmisyyden raskas tuntu on poissa, minulla on tilaisuus oman poveni kautta kuulla yksityisen ihmisyyden arka ja avuton kuiskaus. Se kuiskaa ja ikäänkuin lohduttautuu sillä, ettei sen asia milloinkaan voi iäksi menehtyä; se ikäänkuin viittaa kesäaamun maisemaan, jonka katseessa se näkee ikuisen takeen omalle asialleen. — Mitkä mullistukset voisivat katkaista sen yhteisyyden joka meidän välillämme vallitsee, minun ja kesäaamun? Jos sinä raivoat onnen tai onnettomuuden, tuskan tai toivon tähden tai liityt joukkoihin samantapaisissa raivoamistarkoituksissa — ja jos sinä sitten yhtäkkiä joudut katsomaan silmästä silmään vaikkapa tällaista kesäaamua, niin sinä hölmistyt ja lopulta hymähdät niinkuin se, joka huomaa raivonneensa erehdyksestä. Sillä se "sinä" joka raivosi, on aina sellaista, jolle "minä" voi hymähtää.

Käväisee siinä sattumalta mielessäni yhtä ja toista eilisestä ajallisuudesta uneni takaa: suuret sodat, valtojen kumoutumiset, ihmisryhmien väliset jännitykset. On melkein huvittavaa katsahtaa noita mahtavia asioita tässä kosteassa aamuvalossa. Eilenhän minä niistä viimeksi keskustelin ja mitä enemmän niihin syvennyin ja koetin osoittaa viisauttani niiden arvostelemisessa, sitä valtavammiksi ne kasvoivat. Vielä kerran: mihin ne ovat nyt jääneet? missä on eilinen päivä? Eikö se ole yhtä kaukana kuin tietoisuuteni ensimmäinen päivä — jommoista päivää ei tajuntani muuten sisällä. Kaikki ne ovat nyt jossain tuolla ilmassa kasteisen ruohoston vaiheilla, katselevat siellä aineettomin aamukatsein.

Pöydän kulmalla on tämän maapallon pienoiskuva — kuten se tällä hetkellä kiiluu tuhansien alchimillain lehtipoimuissa — sen pintaan osuu suoranainen auringonvalo ikkunapielen ohi, läpi ilman ja ruudun. Näen kuvattuina Suuren valtameren ja Polynesian saaret. Erään kesän aamuina liikkuivat siellä eräällä saarella Loti ja pieni Rarahu — olen äskettäin sattumalta taas joutunut heidän lähelleen. Maan nimi oli Tahiti ja sitä hallitsi vanha kuningatar Pomarê. Tuolla valtameren keskellä kirkastui jo silloin aamu ja he kylpivät lähteessä. Tällainen aamu on muuan olento, joka elää elämäänsä täällä kaikkeudessa — maapallolla on vain yksi aamu, joka ikuisesti etenee sen pintaa pitkin… Kun taas katson akkunasta noita aitoja, järviä ja taloja, niin näen selvästi, kuinka niissä on jotain, jota niissä vielä äsken ei ollut, ne ovat vapautuneet ja laajentuneet… Polynesian aamu oli sama kuin tämä aamu.

Aamu on kuin suunnaton aarre, jonka omistan, kun jälleen palaan siihen huoneeseen, josta äsken lähdin. Täällä on hämärämpi, kun tänne ei vielä osu aurinko. Vuoteessa nukkuvat yhdeksäntoista-vuotias vaimoni ja nelikuukautinen tyttäreni rinnatusten onnellisen unen luomissa asennoissa: yksi kukkiva oksa ja sen oheen irtautunut pienen pieni silmu. Tuossa ne nukkuvat; peiton alta näkyy kasvot ja leuanalus ja niiden lähellä toiset pienet kasvot ja pieni sileä leuan alus ja ohimoille nostetut kädet.

Ne kaikki liittyvät mielialani, maailmankatsomukseni, edellisiin aineksiin. Tämä olento, jota sanon aamuksi, on sama kuin minun maailmankatsomukseni. Olisiko tämä teennäistä? Ei ole, sillä minä tunnen aivan tyynesti ja vahvasti, että minun tällaisella aikaisella aamuhetkellä on helppo olla kysymättä mitään, kaikki olevainen riittää itse omaksi selityksekseen.

Mutta aamu menee ja jättää minut päivän kanssa kamppailemaan, päivän, illan ja yön. Yhäti uusiutuva koettelemus.

Päivä tuo minulle tiedon, että jossain on joku voittoisa keisari, josta minä muka en voi olla piittaamatta. Minä en tunne mainittua keisaria, mutta minä vakuutan, että jos minulle sanottaisiin: saat tutustua häneen tai rauhassa kuunnella Beethovenin sonaattia, niin minä valitsisin sonaatin. Ei mikään tunnu niin tympeältä kuin mahtavuus jollakin sellaisella alalla, jonka perustetta ei ymmärrä. Minä en ymmärrä keisarin alaa enkä liioin sillä alalla saavutettua mahtavuutta.

Eräästä ikkunasta näen, kuinka muuan talon isäntä vie suuhunsa keitettyä sianlihan palasta, koettaen välttää rasvaa tarttumasta suupieliin. Suuri ikkuna, josta tämän näen, on yksi monista komeaksi maalatussa seinässä, mutta isäntä nuolaisee välistä sormiaan ja pyyhkäisee niitä sitten vaatteeseensa. Hänen olkapäänsä takaa näkyy samean värinen kartiini. Seuraavissa ikkunoissa ei näy ketään, mutta kartiinit ovat hehkeän valkoiset. Isäntä syö tarmokkaasti ja hyvin; tavallinen ruoka-aika on jo ohi; hänellä on ollut jotain käytävää sillaikaa kun väki söi. Hän on muuten kaikin puolin oivallinen isäntämies. Minä olen keskustellut hänen kanssaan yhteiskunnallisistakin kysymyksistä. Häntä ei erikoisemmin näytä kauhistavan se tavarain tasajako, jota työväki vaatii…

"Työväki" on erittäin juhlallinen käsite. En tunne ainoatakaan sen yksityistä jäsentä, mutta sen itsensä näin keväällä lakkoaikana. Nuo miehet, jotka tuolla pellolla tekevät heinää sillaikaa kun isäntä syö, ne minä tunnen hyvin. He ovat sellaisessa hullunkurisessa asemassa, että heidän on joka viikko tultava tänne näille pelloille sen vuoksi, että sattuvat asumaan eräässä vississä maanpinnan kohdassa. Kesken omien töittensä on heidän tultava tänne isännän töihin, ja isäntä saa sitten pitää kaiken, minkä he täällä tekevät työksi ja vielä hiukan rahaa sieltä kotoa. Tämän asian kierouden he ovat hoksanneet, ovat siitä perin vihaisia ja tahtovat, että maan pitää olla heidän eikä isännän. Lakkoaikana oli heillä pientä aietta antaa isännälle hiukan selkään, mutta se jäi silloin, eikä se nyt taas enää käy päinsä.

Suutari on työväen miehiä — totisesti hän on jalkineentekijä, en voi sille mitään. Hän on nuorehko, huonoihoinen, hän on köyhistä vanhemmista, mutta on menestynyt. Minä tiedän, että hänellä on rahoja ja hän on aatteensa ulkopuolella puhellut, että kun ompelukoneet halpenevat niin hän laittaa kaksi tai kolme konetta ja ottaa sitten miehiä neulomaan. Hän on ruma ja mitättömän näköinen ja aikoo piakkoin mennä naimisiin.

Tämä on päivää. Näen silmilläni kaikki samat seikat, jotka näin aikaisella aamuhetkelläni, mutta ne ovat siitä tähän asti paljon muuttuneet. Minä vain näen ne, mutta en pääse lähelle. Paraiten sen huomaan, jos katselen kauempaa näkyviä taloja. Kun näen maalatun pytingin seinän, niin vaistomaisesti arvioin sen laajuuden, sitten maalin hinnat ja kuinka suuri pääoma on kiinni maalauksissa ja koko rakennuksissa. Kuvittelen näkeväni sen markkoina pöydällä, koko tuon talon arvon ja sen isännän muun omaisuuden. Ihan kuin markkojen tuoksu tulee siltä puolen maisemaa, missä kylä on.

Tuuli hengähtää ja haavan lehdet kahahtavat takanani, kun istun pihassa. Jos oikein harkiten tahdon, voin vähän aikaa ikäänkuin pitää kiinni siitä tunnelmasta, että koko kesäisen luonnon elämällä nytkin on entinen hurmaava kiihkonsa. Luulen olevani niiden kiihkojen vanha tuttu, mutta tänä päivänä ne eivät päästä minua osallisuuteensa, eivät ole päästäneet enää monena muuna päivänä. Ne käyvät kaukana minusta, ikäänkuin olisin loukannut niitä, ikäänkuin olisin lähennellyt niiden vihollista. Ja niin tunnen tehneenikin. Valtavan ja tiedottoman kaikkeuden keskellä minä olen tuskallisesti takertunut muutamiin sen surkeihin osiin, jotka ovat — "tietoisia".

Minun maailmankatsomukseni on kesän hehkeyden puristuksessa kuin hätääntynyt lapsi oudossa väkijoukossa. Olen nähnyt monta ansiokasta kuvausta sellaisista ihmisluonteista, jotka eivät ole tätä maailmaa varten, ja aina kauhistunut sellaista ajatustakin, että minulla olisi jotain yhteistä semmoisten kanssa. Se hetki, jona saisin varmuuden, että olen sellainen, se olisi lopullisen masennukseni hetki.

Tänä päivänä pyrkii sellainen aavistus taas silmieni eteen. Olen yksinäisenä poutaisen avaruuden keskellä. Isäntä joka syö, väki joka tekee heinää, haapa jonka lehdet lepattavat — kaikki ne etenevät minusta. Se jokin, josta kolmekymmentä vuotta olen imenyt henkistä elinvoimaani, se on ehtynyt. Se mitä koin aikaisin tämä päivän aamuna, ei todellisuutena tunnu kuuluvan elämääni. Minun kohdaltani on maailma tyhjä. Auttakaa minua, sanokaa, onko vika minussa vai maailmassa. Vaikka minulla olisi kaikki valta ja voima, niin en minä voisi maailmaa parantaa, sillä tyhjää ei voi parantaa. Eikö koko ihmiskuntaa paina se, että se on sidottu pieneen Maapalloon? Jotkut taistelevat ja käyvät sotaa. Jos joku voittaa, niin mitä hän tekee voitollaan? En näe mitään mahdollisuutta voiton nauttimiseen. Vai vieläkö jotkut jaksavat jatkaa siihen suuntaan mihin voitto auttaa!? Minua ei kenenkään voitto auttaisi.

Päivä riutuu illaksi.

* * * * *

Viiden kilometrin päässä täältä asuu muuan nuori ihmispariskunta, jonka tunnen. Ennen minä tähän aikaan kesästä ja päivästä katselin keltavästäräkkejä ruismaan vaiheilla. Nyt lähden vaeltamaan sen pariskunnan luokse ikäänkuin jotain turvaa hakemaan. Heidän puutarhassaan on kauniita kukkia ja heidän huoneensa ilmassa huokuu musiikin henki. Matka heidän luokseen on niinkuin jokin säästöön karttunut aarre, jonka nyt taas toistaiseksi tuhlaan.

Tulen heidän huoneeseensa, kättelen heitä, puhelen heidän kanssaan ja nautin jotain. Kaikki nämä seikat ovat kuin pieniä olentoja, jotka meistä riippumatta pitävät omaa menoaan. Meidän ulkomuotomme, asentomme ja äänenpainomme kuuluvat kaikki siihen menoon, vieläpä se tietoisuutemme, että olemme taiteilijoita, että tunnemme toistemme saavutukset ja pidämme niitä arvossa. Se päiväinen isäntä ja hänen väkensä ovat minulta kutistuneet vaivaisiksi kuvioiksi, joiden väliset kireät "kysymykset" näyttävät hullunkurisilta, kun ajattelen niitä tässä istuessani tuota rouvaa vastapäätä. Maalattujen talojen markkatunnelma on haihtunut; jos tästä näen semmoisen talon, niin se on vain viehättävä luonnonilmiö. Koko elämä taisteluineen ja sotineen on tästä katsoen ensi kädessä viehättävää. Minä nautin siitä, että minulla ja noilla ystävilläni on tämän ajan mukaiset vaatteet, että olemme europalaisia, että joudummepa millaisiin tilanteihin tahansa, aina löydämme niistä tämän viehätyksen, että meille ei ole olemassa muuta kuin eleganttia.

Kun ensimmäiset pianon sävelet koskettavat ilmaa, värähtää minun tajunnastani viimeisetkin arkipäiväisyyden rippeet. Minä ikäänkuin joudun takaisin sinne aamuun, mutta se ei ole enää tämän päivän aamu, vaan eräs elämäntila, minun ominainen elämäntilani. Kaunis naisen ääni tulee ja pianon ääni siirtyy ikäänkuin syrjemmäksi. Ne alkavat yhdessä liikkua, eikä koko ympäröivässä maailmassa — kun se siinä sivussa yhä jatkaa vaikutustaan minun tajuntaani — siinä ei ole aivan ainoata pienoiskohtaakaan, joka jäisi pois sen liikunnan piiristä. En osaisi puhua noista lauluista alkeellisimpiakaan asioita. Mutta jonain hyvin kaukaisena ja lapsellisena hetkenä olivat pilvet taivaalla niin-ja-niin, oli se-ja-se hetki päivästä ja minun sieluni osui tietoiseen yhteyteen noiden seikkojen kanssa. Se minun silloinen sieluni tila laulaa nyt tuon laulun sävelten välistä. Minun olisi vastenmielistä ja mahdotontakin ruveta puhelemaan tästä asiasta noiden ystävieni kanssa.

Tulee Ave Maria. Sieluni sisäinen kirkkaus yhä tiivistyy. Jos karkeasti yrittäisin siitä jotain sanoa, niin kertoisin kuinka kuolleet esi-isäni kuuntelevat yhdessä minun kanssani. Olen näkevinäni heidät kunkin paikoillaan, leuka nojaten kämmenpäähän ja vanhanaikaisilla kasvoillaan ja suurissa kuvitelluissa silmissään heidän silloinen ja sikäläinen hartautensa. Naisen ääni laulaa heille samoin kuin minulle, kaikki me kuuntelemme samoin, ja meidän ympärillämme on jokin etäinen yhteinen sunnuntai…

Kun taas kotiin palatessani olen taivasalla, on kuin olisin joutunut jonnekin kylmään, vaikka on lämmin heinäkuun ilta. Mieltäni eivät kiinnitä puut eikä pensaat, ei aidat eikä asumukset, ei taivaan viipyvä vaaleus. Ne ovat minulle saman tekeviä kuin nuo hämärät ihmisolennot, joita seisoo tuossa raitilla hattu silmillä ja lemahtaen kuivuneelle hielle ja halvalle paperossille. Ne ovat naurettavan kaukana Ave Mariasta, minun esi-isistäni ja ystävistäni, jotka jäivät sinne asuntoonsa. Me ikäänkuin purjehdimme noitten muodostamassa meressä emmekä tiedä, minne tuuli vie.

Elämä on tarkoituksetonta — en ymmärrä kuinka kukaan on voinut toisin väittää. Siinä on sen suurin viehätys, ettei sillä ole mitään rajoja, enempää kuin millään muullakaan. Se on ikuisuuden ja äärettömyyden rinnakkaisilmiö, muuan kaikkeuden ulottuvaisuus, dimensio. Voiko olla yksinkertaisempaa seikkaa.

Kun tulen sisälle, kuulen kuinka vaimoni viereisessä huoneessa nukuttaa lastaan ja laulaa "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi" — sävel kuuluu kai raitille asti, sillä hetken päästä kuulen minä tähän avonaisen ikkunani ääreen, kuinka nuo samaiset hämärät raittiolennot alkavat hekotellen rääkyä laulun mukaan. Minä suljen ikkunan ja kuuntelen edelleen laulua, kunnes lapsi nukkuu. On jo myöhäinen ilta. Ikuinen aamu ikuisella kierrollaan on taas pian kulkeva ylitseni.

Aviopuolisot

Elettiin syyskesää 1916. Oli pyhäinen aamu, sää lämmin ja tyven. Lauantai-illan sälliäänet olivat kuin pois pyyhityt teillä ja raitteilta; niillä vallitsi vanhanaikainen rauha. Auringon valossa oli surumielinen sunnuntaivivahdus. Ehkä se laveammilla kylän mailla oli hiukan iloisempi, mutta siinä metsänaukeamassa, jossa Järvisen asumus sijaitsi, ilmaisivat sen säteet jo peittelemättä syksyn läheisyyttä.

Järvisen asumus — jolla ei ollut käytännössä muuta nimeä kuin Järvinen — näytti ensi katsannolta uutistorpalta. Ympärillä olevat peltotilkut olivat ohutmultaisia ja niillä näkyi raivaamattomia kanto- ja kivisaarekkeita. Pihassa taas seisoi tasakertaan rakennettu katoton ja ikkunaton asuinrakennus. Mutta lähemmin katsoen huomasi, että pelto ei ollut ohutta nuoruuttaan, ja että pirtin kehä oli semmoisenaan ollut ajan purtavana jo ainakin kymmenen vuotta. Nurkissa taisi olla jo lahon vikaa ja seinissä oli runsaasti semmoista harmaata höytyä, jota vapsaiset käyttävät pesänsä kuoriaineeksi. Tässä asumuksessa ei ollut mitään, ei sisällistä eikä ulkonaista, mikä olisi vastannut sitä myötätuntoista mielikuvaa, joka liittyy sanaan uutistorppa.

Pihan sivussa oli jonkinlainen ulkohuonerivi ja se kätki itseensä senkin komeron, jossa kuusihenkinen perhe asui, oli asunut jo kymmenisen vuotta, asetuttuaan siihen silloin kolmihenkisenä väliaikaisesti siksi kunnes asuinrakennus valmistuisi. Alkuperäisesti se oli suunniteltu talliksi ja oli rakenneltu lahoneen entisen pirtin jätteistä. Ensimmäinen suvi siinä oli kulunut hauskasti. Kun ei uusi pirttirakennus syksyksi valmistunutkaan, puserrettiin talliin hätäpikaa suurempi akkuna ja muuri.

Siitä akkunasta paisteli vielä nyt kymmenen vuoden kuluttua tuo surumielinen aurinko karttuneen perheen yli. Silloin tehdyssä pesässä lekotteli tuli, ja sängyllään lojuva Järvinen saattoi siitä Kansan Lehtensä takaa nähdä harmenneen pirtinteelmän tyhjät akkunalävet.

On omituista, kuinka pyhäaamut ovat vaarallisia tuommoisen perheen kotisovulle. Jos elämä vaan on pitemmältä ollut yhtäläistä, niin on jokseenkin varmaa, että sunnuntaiaamuna siinä suuruksen aikaan syntyy riitaa aviopuolisoiden kesken.

Järvinen lojuu itsepintaisesti sängyllä ja hillitsee äkäisyyttään. Joskus hän toisella silmällään vilkaisee, ikäänkuin todetakseen, että sama jatkuva pikku tukaluus yhä vallitsee. Ei ole päästy aamulla aikanaan ylös, huone on vielä siivoomatta, nuoremmat lapset puolipukeissa. Ei ollut vettä ja vaimo ei milloinkaan käske miestä vettä noutamaan ja mies ei huomaa käskemättä. Mutta sillaikaa kun vaimo on vettä noutamassa, täytyy miehen nousta sängyltään estämään lapsia, mukuloita, pahanteosta. Siitä mies tulistuu; lapsia on neljä, niitä ei ollut pitkään aikaan määrä tulla muuta kuin yksi… Ja asuinrakennus jää tältäkin syksyltä valmistamatta.

Pesän suussa kiehuu vellimaito yli. Järvinen syöksähtää apuun ja on polttamaisillaan nuorimman lapsen, joka pyörii jaloissa. Hän kiroo ihmistä, joka voi jättää maidon tulelle ja mennä pois. Nuorinta lasta on napattava sormiin, kun se tahtoo lykätä ne kuumaan maitopannuun pesän edessä. Se tillahtaa itkuun ja Järvinen tiuskaa vanhimman pitämään siitä huolta. Sillaikaa repii lähinnä nuorin lattialle pudonneen sanomalehden.

— Voi jumalauta, ääntää Järvinen.

Semmoista se on aina, eikä se siitä parane. Ei se riipu ansioistakaan, sillä Järvinen tietää vuoden mittaan ansainneensa kolmatta tuhatta; hänellä on ollut pari hyvääkin urakkaa, hän on saanut makailla viikkokausia ja kumminkin on niin paljon ansainnut. Mutta vaikka hän ansaitsisi kymmenen tuhatta, niin on asia aina sama, puolinainen puute ja muu tukaluus. Ei osata eikä opita. Ja mukuloita on kuin hiiriä. Jumalauta — sen on Järvinen toisenkin kerran sanonut sekä ääneen että ääneti näinä kymmenenä vuotena. Järvinen on neljissäkymmenissä oleva vetelähkö, hiukan rasvoittunut, kosteasilmäinen, riippuviiksinen mies. Raa'aksi häntä ei voi sanoa; harvoin kuluu vuorokausi niin, ettei hän osoittaisi hellyyttä vaimolleen.

Iita tulee kantaen puisella ikeellä kahta täysinäistä sankoa. Hän näkee että maito on jäähtynyt ja tuli sammunut ja hän tuntee että ilmassa on ärtymystä. Mutta hän ei ala. Hän toimittaa maidon uudelleen tulelle, vispilöi siihen ryynit ja käskee vanhimman tytön sekoittaa. Itse hän ottaa luudan ja ryhtyy lakaisemaan. Hänen kyllästymisensä miestä kohtaan lähentelee jo vihaa.

— Mitä sinä tuiskit? sanoo mies.

— En minä mitään tuiski. Mene pois siitä, että-mä saan sängyn siivota.

Kyllä tämä on, ähkäisee mies noustessaan.

— No mikä nyt taas?

— Koko tämä komento.

Mies menee pihamaalle, seisahtaa ja katselee kaikkia näitä paikkoja, ikäänkuin nautiskellen niitten huonosta kunnosta. Tähän nautiskeluun kuuluu vielä se, että hän uudelleen ryhtyy mielessään laskemaan niitä muhkeita ansioita, joita hänellä vuosien mittaan on ollut. Harva äijä näillä paikkeilla lyö häntä hyppysiin. Viidettä sataa hän on ansainnut sitten juhannuksen; on kutkuttava nautinto ajatella, että ne eivät ole riittäneet, ettei vielä tänäkään syksynä tule kysymykseen pirtin valmistaminen.

Mutta aurinko paistaa, ja sisällä tuolla könsässä häärii Iita. Se häärii — eikä vika ole yksin senkään. Se on tavallinen vaimoihminen — se on oikein hyväkin vaimoihminen. On mukuloita pirtillinen, eikä vielä ole tullut sen huonommaksi. Järvinen muistaa sen uuden puvun, joka viime rahansaaliista sille laitettiin. Hän kaivaa paperossin, sovittaa sen imukkeeseen ja ajattelee valoisammin. Päivä paistaa yhä lämpöisemmin hänen vetelähköön olemukseensa, kellot kuuluvat, ruoka on valmista.

Ja kun Iita, Järvisen sisään astuessa, juuri vie vellivatia pöytään, laskee Järvinen kämmenensä hänen olkapäälleen. Iita on tyyntyneen näköinen, ei ole kylmä hyväilylle, mutta ei antaudukaan. Hän sanoo:

— Silakoita ei ole enää. Tuonko-ma sen voin lopun?

Mies ja vaimo, jotka ovat kymmenen vuotta eläneet yhdessä ja saaneet neljä lasta, ovat niin sitoutuneet toisiinsa, ettei heitä mikään erota. Kaikki ne hempeät, hienot seikat, jotka kaukaisena morsiusaikana sykähyttelivät, ovat jo moneen kertaan kuluneet ja tympeytyneet, mutta sijaan on kasvanut ikäänkuin yksi suuri seikka, joka ei ole sykähtelyjen kanssa missään tekemisissä. Pikemmin se on yhteydessä iän karttumisen kanssa, suurien ja pienien laiminlyöntien kanssa, elämän velton, välttämättömän menon kanssa. Aamut, päivät ja illat ovat kuin yhtämittaista hangottelua tuota näkymätöntä seikkaa vastaan, mutta se pitää. Se ikäänkuin odottaa jotain suurempaa, erikoista tapausta, paljastuakseen silloin koko mahtavuudessaan.

Syönnin jälkeen istuu Järvinen jo keinutuolissa nuorin lapsi sylissään ja laulaa niin että kellanruskeat hampaat välkkyy. Lapsi nukkuu ja Järvinen pälyy salavihkaa Iitan silmistä, olisiko se vihainen, jos hän nyt lähtisi kylälle. Joutilaana pyhäpäivänä pääsee perheensä kahlitsema äijämieskin kylän pihoissa ja pientareilla hiukan henkäisemään sällielämän viehätystä. Kun pääsisi, kun voisi muutamiksi kesän viikoiksi päästä rennosti elämään, vielä tällä iällä. Mutta siellä ei ole tuota ämmää — se on se… Mutta olisi se vähästä mukavaa muutenkin. Täällä maatuu, ämmänkin kanssa.

Järvinen nostaa lapsen sängylle hyvin hellävaroen, ikäänkuin viitaten vaimolleen, että näin minä taas lapsenkin nukutin. Sitten hän hidastellen ottaa nallihattunsa ja lähtee; hän käyttää pyhäisin aina nallia.

Näin on siis tämä pyhäaamu kulutettu, omalla tavallaan, kuten kymmenet, sadat aikaisemmat.

* * * * *

Mutta saman sunnuntain iltapäivä sisälsi taas kiivasta tempomista tuota kasvanutta näkymätöntä aviosidettä vastaan.

Järvinen palasi kylältä silminnähtävästi hyvällä tuulella ja ilmeisesti jotain uutta aikoen. Iita puolestaan ei voinut, ei parhaalla tahdollaankaan voinut mitään sille, että hän miehessään sellaista havaitessaan aina alkoi murjottaa.

Kylältä lähti miehiä vallitöihin Helsingin puoleen. Siellä oli toisia kotona käymässä ja ne olivat tuntikausia kertoneet, mimmoista elämä oli noilla työmailla. Järvinenkin istui siellä heitä puhuttamassa, ja hänen mielensä raikastui, tuli hyvä olla, vanha tuttu toveruuden henki heräili paisteisena sunnuntaina pihamaalla istuskellessa. Ei hän mitenkään harkinnut lähtöä, mutta kotiin kävellessään hän huomasi, että hän jo oli päättänyt, oli sopinut toisten kanssa, lainannut yhdeltä rahaakin. Nyt oli hivelevä kiire. Kotoasumus, Iita ja lapset olivat pieniä harmittomia seikkoja. Oli melkein mukavaa, että ne olivat, että oli jotain jätettävää.

Sisälle astuessa tuntuu kyllä kiusalliselta, kun niin varmaan tietää, että Iita jo etukäteen murjottaa eikä tule tähän asiaan eläytymään. Se on niin varma ja vanha asia se. Ja se tekee niin pirun vaikeaksi asian esittämisen.

Seuraa tuo tavallinen meno. Järvinen sanoo asian ja kipenöi jo sanoessaan. Heti kun Iita sitten on siihen masentuneesti hymähtänyt, on miehellä avoin tilaisuus päästää kipenät näkyviin.

— Tämä on sitten yhtä kirottua — et ikinä, et ikinä sinä… Mies ei löydä sanaa. Vaikka hän on vallan varma lähdöstään, on hän kumminkin hänkin jollakin lailla lysähtävinään. Pahimmin tehoo häneen se, kun Iita ei puhu mitään. Hän ikäänkuin aavistaa koko sen erikoisen maailman, josta käsin Iita tähän asiaan suhtautuu. Jos se puhuisi, niin sitä voisi vastustaa. Mutta tuota sen vaitioloa vastaan tuntee mies niin kiusallisen selvästi oman masennuksensa teennäisyyden. Kumminkin hän jatkaa omaa murjotustaan, sillä sovittuun lähtöön on vielä kolmatta tuntia. Hän ei ole huomaavinaan, kuinka Iita alkaa hääriä, hakee pussin, paitoja, sukkia. Vasta kun Iita kysyy: "otatko sinä molemmat työhoususi?" hän havahtuu ja vastaa:

— Mitä minä sitten otan — en suinkaan minä mihinkään lähde kun sinä tuolla lailla mökötät.

Iita huokaa entistä syvempään ja Järvinen jatkaa istumistaan, koko ajan ajatellen lähtöhetkeä. Sillä lailla pyritään, pyritään minuutti minuutilta. Lopulta päästään jollakin lailla puheen alkuun. Iita taipuu, mikä siinä auttaa. Hän ilmaisee taipumisensa tuskastuneesti huomauttaen, että ompelukoneestakin tulee asiamies pian kuukausimaksua perimään.

— Eikö sulla enää ole?

— Mistä sitä olisi?

Järvinen antaa hädissään kympin. Sitten rupeekin jo lähtöaika lähenemään. Täytyy kiirehtää nyt jo. — Kyllä minä rahaa sitte lähetän oitis kun ma tilin saan. — Iita hymähtää siihenkin.

Mutta Järvistä eivät nyt pienet hankaluudet saa häiritä. Hän lähtee työmaille, huomaamattaan hän jo hyräilee saappaita sitoessaan. Ja hän on malttamaton kun Iita vielä on ruvennut jotain neulomaan. Monesti hän on noista lähtöneulomisista tulistunut, mutta nyt hän ei tulistu.

Lähteissään hän pyrkii halaamaan Iitaa. Iitan kasvoilla on niinkuin jotain hymyntapaista kun hän torjuu hyväilyn.