XI
Samaa päivää jatkuu.
Sakris on saanut kahvinsa ja vellinsä. Vaivaista velliä vain; mutta minkäpä Mikon maalaistäti voi: liharuuan, jota hän Sakrikselle kantoi, lykkäsi Sakris päristellen edestään kauemmaksi … ei hän sitä syönyt. Oli tämäkin työmies!
Mikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.
Täti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris on jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.
Muorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin kyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset … ja toinen jalkateräkin syrjään vääntynyt.
Ensiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan, taskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi kuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää hommaa … niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein mukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta rautanaulaa. Sen hän sitten saa … ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän toista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein ripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.
Maalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme… Eipä hän malta olla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa arvokkaasti ja merkitsevästi:
— Kuinka..? Minä olen jemtti … aina jemtti mies… Kahdeksantunnin työpäivä..!
Täti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota hän ei saata ymmärtää … ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti ajattelee:
— Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella rahojaan.
Nyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden latvoihin … ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman tähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää… Kirves näyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse … mutta kohosipas sen kapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle! Polvet ovat hänellä koukussa … niin kuin sellaiset lyhytvartiset viikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi … ja vanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa, ja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten taaksepäin … ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle … ja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu… Ihan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas… Ja yhä singahteli pieniä, kellertäviä lastuja … verkalleen, yhtäpäätä.
Täti ajattelee:
Kukapa tietää … ehkäpä tästä jotakin tulee!
Yhä seisoo hän ovella.
Kun petäjä oli hakattu puoliväliin poikki, keskeytti Kukkelman hakkaamisensa, kääntyi katselemaan voitonriemuisesti tätiin ja äännähti, suuret ja keltaiset hampaansa paljastaen:
— Si-so-jaa! Niin se menee! Nyt on jo alku tehty … ja kun alku on tehty, niin on kuin kaikki olisi tehty! Mikään muu ei olekaan vaikea … kuin alku!
Sitten Kukkelman taas hakkaa. Kauas kuuluu hänen rintansa pihinä ja ähinä… Petäjiä kaatuu silloin tällöin … ryminällä ja ryskeellä, katkoen tuuheain latvainsa tieltä toisten puiden kuivia oksia … suhisten, pohahdellen … ja sitten runkonsa kallioon kumahduttaen.
Täti on sisässä. Hän tähystelee terävin silmin ikkunasta ulos ja sanoo itsekseen:
— Saipas tuonkin puun poikki. On sillä sittenkin … käsivoimia..!
Siinä alkoi Sakris katkoa kaatamiensa mäntyjen oksia ja typistää latvoja.
Ja sen jälkeen kaatoi hän vielä toisia puita…
Kunnes tuli kello puoli viisi. Sakris oli pitänyt kelloaan tarkasti silmällä … ja nyt yhtäkkiä, otti hän kellon taskuunsa, kirveen kainaloonsa ja alkoi tallustella rakennukseen…
Siellä pyysi hän jälleen saada vellinsä taikka puuronsa… Kiirettä ei oikeastaan olisi. Mutta hän aikoi vielä tänä iltana käydä Krokelbyssä, noutamassa joitakin työkaluja, jotka olivat sinne unohtuneet: veistohaka ja piilu … ja jos jotakin.
Se olikin Sakriksen totinen aikomus.
Mutta sitä paitsi suunnitteli hän tällä matkalla pistäytyä turvakodin luona…
Aterialla, muoria vastapäätä istuen, oli hän vakava ja hiljainen. Ja kovin tyytyväinen: oikein kehuskeli velliä hyväksi.
Mutta tupsu hänen tappuraisia hiuksiaan pyrki syödessä valumaan lautaselle ja velliin. Se valuikin. Ilkeää sellainen oli tädistä nähdä. Hm, minkäs Kukkelman sille … kun hänen olkapäänsä olivat pöytälaudan tasalla…
Mutta syötyään ei pistänyt käsiään ristiin! Täti ajatteli:
Mokomakin … jumalaton könttyrä…
Hulluhan se Mikko oli taas ollut!
Sitten Kukkelman lähti… Täti oli hänen poistumisestaan vähän niin kuin tyytyväinen.
Kukkelman lähti käymään Krokelbyssä.
Nyt seisoi hän Pelastusarmeijan turvakodin luona … seisoi pitkän aikaa.
Jonkin vilahduksen hän huomasikin naisista … mutta enempää ei hän heitä nähnyt… Oli pettynyt; häntä ei katseltu!
Merkillistä untaan hän ajatteli … ja ihmetteli, eikö se sattuma, että hän oli joutunut liikemies Suomenvaaran urakkaan, edistäisi hänen unensakin toteutumista jollakin tavalla.
Lopulta jatkoi hän hidasta tallusteluaan Krokelbyhyn, joskus kämmenillään polviinsa nojaillen.
Seuraavana aamuna, melkoisen varhain, tuli hän takaisin Mikon huvilalle.
Mikko ei ollut kotona; lienee taas jonnekin matkustanut…
Sakris tervehti iloisesti ja ystävällisesti tätiä:
— Terve, terve, täti.
Täti antoi hänelle kahvia. Sakris vilkaisi sitten siinä kelloaan … ja alkoi kiiruhtaa työpaikalleen. Pisti kellonsa eiliseen naulaan, puun kylkeen…
Ja sitten kuului kummulta hakkaamista ja rusketta aina ruokailuun asti.
Täti ei enää istunut, niin kuin eilen, poloisen kanssa samaan pöytään … kun rammalla oli tuollaiset hampaat … ja kaikki…
Keskellä ruokailuaan kysyi Sakris maalaismuorilta:
— Onko täällä kylässä paljon flikkoja?
— Mitä … likkoja? toisti maalaismuori, ja ajatte ajatteli:
Tuumiiko tuokin tyttöjä! Sitten hän sanoi verkalleen:
— Onhan niitä… Tuokin talo tuolla … turvakoti … on likkoja täynnä!
Sakris nauroi leveästi ja sanoi:
— Niin, mutta ne ovat niin kuin linnut häkissä. Eikö täällä ole muualla … noissa torpissa?
— Onhan niitä … ryssien jätteitä… Kai ne ryssät pattereita täälläkin rakentelivat, vastasi muori.
Sakrista vastaus ärsytti. Siihen juttelu keskeytyi. Kukkelman palasi työhönsä.
Määrätuntinsa hän kummulla puuhaili…
Loikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut hänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän pukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen edessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä… Ajeli tuolilla seisten tarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi, itsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä: viihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.
Tuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.
Mutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä pieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja kyljelleen pyrkiviä tupia … jäännökset entisen herraskartanon torpista…
Sakriksen oli koetettava näitäkin töllejä … niin kuin kalastaja kokee verkkojaan.
Hiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla… Huvilassakin ainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.
Kunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin itseään häntä varten? Kunhan ei luulisi…
Kukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista…
Ja hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.
Nyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä seisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla. Jäykkänä ja juhlallisena … pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin upotettuina. Katsoo oikealle … kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle … käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen … ja näkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen… Mutta vanha tämäkin oli.
Mereen aleneva aurinko lämmittää… Tuossa ovat kituvat syreenit jo nupulla … ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin tulipunaisia … niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat: niistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen heilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.
Taas tuli eräästä ovesta … tyttö! Sakris lähti kulkemaan häntä kohti … ja huudahti:
— Tui, tui!
Tyttö katsoi Kukkelmaniin … tirskahti nauruun… Juoksi sitten takaisin sisään … ja palasi portaille tuoden kanssaan vanhahtavan naisen ja lapsia. Sakris tallusteli lähelle. Lapset nauroivat, ja pienemmät heistä alkoivat kirkua. Sakrista se kirkuminen harmitti. Mutta tyttöön hän oli tosiaan hiukan ihastunut, joten hän sanoi:
— Katsokaa, lapset … tällaiset kellonketjut… Eivätkö ne ole lapsista nätit? Kuulkaas, neiti … minä olen byggmestari. Jos teillä on mitä remonteerata, niin minä tulen tänä iltana ja remonteeraan.
Ja Sakris nauroi veitikkamaisesti ja iski silmää.
Tyttö ei ensin ymmärtänyt. Mutta Kukkelmanin silmäniskusta aavisteli hän sitten jotain. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sisälle.
Jätti Sakriksen…
Sakris rupesi puhelemaan emännän kanssa ilmoista. Lapset tirskuivat yhäti … eräät peitellen kädellään suutansa.
Sakrikselle tuli lähtö töllikylästä, turhin toimin. Huokaillen hän palasi Suomenvaaran huvilaan.
Koetteli illallisen jälkeen ryhtyä lueskelemaan Nietseskeä, jonka hän oli viime käynnillä tuonut mukaansa Krokelbystä. Hän heilutti kämmenellään maalaismuorin edessä sitä kirjaa … kehui sitä tarpeelliseksi ja hyväksi: siinä oli viisaita ajatuksia.
Tuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen, ratisevaan telttasänkyynsä.
Ja taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin keväämmällä…
Ja kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan … niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut häntä…
Kukkelman mietti uniaan … sekä viimeistä että edellistä.
Ja iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili vuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli himmennetty harmaaksi…
Missä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä … hänen rakkaansa?
Tuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan, sielussaan, luissaan … tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se oli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!
XII
Toukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut… Ja louhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla vihannoivat sarat … niin kuin pitkät ja suorat matot.
Oli jälleen ilta… Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa…
Mikko Suomenvaara, joka oli paljon matkustellut viime aikoina, milloin siellä ja milloin täällä pitkin Suomea, oli eilen kyllä palannut kotiin, mutta lähti jo täksi päiväksi Helsinkiin, Kennelklubin koiranäyttelyyn. Sakris jäi tädin kanssa kahden kesken.
Paljon oli Kukkelman harmistuttanut maalaismuoria näinä viikon päivinä, vaikka Kukkelman nykyään olikin melkoisen lauhkea. Ärsyttänyt sellaisilla vihjauksillaan, että sota on porvarien ilkeyttä … että kirkko on maailmallinen laitos … että kansa, kun se saa vallan käsiinsä, hävittää viimein kirkon ja nykyisen valtion… Tänään Sakris ihan yltyi tällaista jaarittelemaan: hän oli yksin, raukka, ei ollut löytänyt naistaan.
Silloin muori kiivastui lopultakin pauhaamaan vastaan. Ennen maailmassa ei hän ollut kuullut mokomaa villitystä. Hänelle ei tarvinnut tulla semmoista puhumaankaan. Kiittäisi, vaivainen ihminen, Jumalaa, että sai edes palan suuhunsa ja vaatteet päälleen…
Kukkelman kuuli kerrankin suoraa puhetta. Kovin kiihtynyt ei hän ollut.
Hän ällistyi … ja pysyi sitten vaiti.
Tuskinpa työnsi vanha nainen hänelle nyt velliäkään eteen … ja teki senkin kiukkuisen näköisenä.
Niin, muorille tuli suorastaan halu ajaa Kukkelman ulos … mutta antoi hänen kuitenkin olla. Ja sitten lähti Sakris itsekin … tuskastuneena, väsyneenä ja pettyneenä siitä, että hän oli niin yksin…
Turvakodin luokse jälleen.
Ja sinä iltana tapahtuikin jotain!
Sakris näki siellä ikkunassa tytön!
Sakris hätkähti.
Tämä se oli aivan varmaan..! Juuri tämä. Ihan varmasti!
Sydän Sakriksen rinnassa lakkasi tuokioksi lyömästä. Tuossa se oli … se oikea… Se luvattu!
Nyt se tuli!
Sakris seisoi korkean lankkuaidan takana, tähysteli hurmiossa…
Kaunis, nuori tyttö…
Se tyttö, josta hän oli nähnyt unta: aivan hiuskarvalleen samanlainen!
Sakriksen nainen istui toisen kerroksen ikkunassa. Ikkuna oli auki: olihan niin lämmin ilma, että hyttyset, vai mitä pieniä elukoita lienevät olleet, tanssivat ilta-auringon paisteessa vanhain koivujen alla.
Tyttö neuloskeli jotain… Suikale neuletta riippui ikkunalaudalta uloskin. Hänen poskensa punertivat hennosti … mutta kasvot olivat muuten valkeat. Tukka kultainen, lyhyehkö … kiharainen … aivan niin kuin Sakris oli nähnyt unessa.
Sakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut … ja kuitenkin se juuri alkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili…
Tuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden autuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi … ja suu oli onnellisessa hymyssä.
Välistä hänen rintansa huohotti. Välistä teki hän pitkillä käsillään kurottelevia liikkeitä ja sitten taas kädet hervahtivat sivuille.
Tyttö ei häntä huomannut.
Sakris astui pari askelta eteenpäin … ja kurkisteli kasvot ilmaa kohti.
Siinä se oli! Kuinka oli mahdollista, että se oli aivan samanlainen kuin hänen unessaan? Onni täytti hänen mielensä.
Yhtäkkiä ikkuna Sakriksen ihmeeksi suljettiin … sähkö sytytettiin sisällä. Tyttö oli kadonnut. Nyt vasta muisti rampa huudahtaa hänelle alhaalta:
— Ahhah … tui, tui!
Mutta tyttö ei enää tullut.
Toista tuntia seisoi ja istuskeli Kukkelman aitauksen juurella. Kierteli rakennusta niin kuin kettu pihlajapuuta.
Kuinka oli tyttö täällä … hänen omansa ja kultansa?
Rakennuksen suuri, yläreunasta piikkilangalla varustettu portti oli lukittu … niin kuin tavallisesti.
Viimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!
Nykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt odotella häntä … tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle. Loikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli Sakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät. Hän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän istumaan … ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa kultaansa… Ajatteli uniaan … ja kultansa kasvojen muotoja. Istui siinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.
Nyt oli Sakrikselle alkanut elämä!
Nyt hänelle oli oikea nainen annettu!
Kuinka Sakris silittelisi häntä … sivelisi pienen korvanlehden alta.
Ja hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.
Käsillään Sakris häntä kantaisi…
Yhdessä he asuisivat…
Missä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä … jossakin … yhdessä.
Ja se … tämä viaton Julia … tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia, hoitaisi häntä…
Ruokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa … kunhan ruoka vain tehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut ruuat olisivat vaihteluakin… Moinen hyvä kävisi päinsä … kun olisi ruuantekijä.
Ja tämän kanssa asuen Sakris saisi sellaista intoa ja elämänvoimaa, että työ sujuisi hyvin. Ja kun työ sujuisi, niin kannattaisi hankkia vaihtelevia ruuaksia … ja välistä levätä ja hoitaa terveyttään mielensä mukaan. Paastota saisi perinpohjin.
Ja Sakris muisti kuulleensa jossakin, että jos terve tyttö lepäilee kivulloisen miehen vieressä, niin mies saattaa parantua. Niin kuin esimerkiksi sellaiset reumatismia sairastavat, jotka makuuttavat jaloissaan koiraa … pientä, mustaa villakoiraa. Silloin se koira kyllä saa reumatismin … ja niin kovan, että se kuolee…
Kuolee..!
Mutta … tämä nyt on toinen asia.
Sakriksen kyttyrä katoaisi lopultakin … oman kanssa ollessa, kasviksilla ja paastolla. Katoaisi … kuten hän on aina uskonutkin.
Nyt sen katoaminen oikein alkaa!
Millä tavalla voisi Sakris lähettää omalleen kirjelapun … ellei tuo
Julia pääsisi Sakriksen luo? Mutta … mikähän tytön nimi oikeastaan on?
Sitä Sakris ei vielä tiedä.
Siinä Sakris vuoroin istuu tai loikoo, vuoroin hiukan kävelee edestakaisin. Pikkulinnut nukkuvat ulkona … paritusten … lämpöisissä pesissään… Sumua kohoaa merenlahdelta ja peittää ranta-alangon. Kun aurinko nousee, tuo se mukanaan päivän, jolloin Sakrikselle alkaa elämä…
Juuri tämä nainen se saisi kääntää Sakriksen pään miten tahtoi … niin kuin ennustaja oli unen selittänyt. Unessa oli hänen katkaistu päänsä näyttänyt niin onnelliselta… Nauranut ja viitoittanut viisaasti silmää.
Sakris rupeaa hyräilemään. Hiljaa koettelee hän lauleskella:
Oi armaani, oi armaani,
oi kallis armaani…
Keittiöstä alkaa silloin kuulua liikettä: hm, se vanha ja koukkuleukainen akka..!
Hänelle pitäisi kertoa tästä tapahtumasta. Mutta jos Sakris nyt menisi kertomaan, niin se … suuttuisi.
Mutta huomenna Sakris aikoo hänelle kertoa … nuoresta ja viattomasta immestään. Sakris nukahtaa viimein.
Ja huomenna hän herää siihen, että muori jyskyttää keittiön ovea, raottaa sitä ja ärähtää:
— No … mikäs nyt on … kello käy jo yhdeksättä!
— Kuinka? Onko kello jo kahdeksan? ällistelee kääpiö myhkyisenä kasana peittonsa alla, tukka riipuksissa lattialle asti.
— On se, vastaa muori. — Vai lieneekö mies sairas..? Ettekö jaksakaan tänään mennä työhön?
— Minäkö sairas? Minä olen terveempi kuin koskaan ennen! kehuu Sakris, ja hän aikoo kertoa muorille eilisiltaista ihmettään. Mutta sillä välin on muori jo sulkenut oven, sanoen:
— Tulkaahan kahville. Mikko-herrakin on kotona.
Sakris pukeutuu työasuunsa.
Mutta Mikko Suomenvaaran luona, joka on vasta kiidättänyt autolla
Helsingistä kotiin, sanoo muori:
— Pois se pitäisi täältä … tuo tuollainen…
— Mikä? Kukkelmanko? kysyy Mikko nauraen; hän on aina iloinen: terve ja reipas mies.
— Niinpä juuri, vastaa täti. — Mokoma… Jumalaton se tuntuu olevan. Räävää ja panettelee pappeja … ja Jumalaa. Ei hänellä muka Jumalaa olekaan. Ja muutenkin… Mitenkäs hän on veistänyt nuo hirret! Kieroja ne ovat. Kaipa sinä sen tiedät? Katsoitko eilen?
— Ka, en katsonut! vastaa Mikko. — En ennättänyt.
Muori arvelee:
— Pilalle ne nyt menevät… Kun oletkin aina poissa.
— Afääreitä, täti! huudahtaa Mikko. — Afääreitä, afääreitä!
— Niin, mutta jospa sinä et saakaan koiratarhaasi syksyyn.
— Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. — Sepä olisi peijakasta… Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin Helsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran, yhden mäyräkoiran … pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.
— Mikä se on? kysyy täti.
— Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri … maailman hienoin pinsheri! vastaa Mikko.
— Niin … entä sitten sen turkki, jatkaa täti. — Joskus täynnä petäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii…
— Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. — Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas vie. No antakaa hänen putsata!
— Niin, niin, mutta minä luulen … että hän taitaa ajatella tyttöjäkin! pahastelee muori.
Mikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä mahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta nyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet juuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä Ruotsiin… Raavaita … ja sikoja, lampaita.
— Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai pitää hän tyttäristäkin, hahaa!
Mikko se lyö kaikki leikiksi… Ja täti pitää hänestä kuin omasta pojastaan.
Sen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä … ja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren petäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia … jo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia kaikkiin ilmansuuntiin … niin että se lopulta seisoi yhdellä kannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut, vaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin ylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia. Taivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui … Sakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan … makasi siinä liikutellen jalkojaan … ja naureskellen harmissaan:
— Kas kas … onpas tässä! Mutta odottakoonpas … tuo sturski.
Sakris kääntyi kuopassa vatsalleen, tavoitti kirveensä … ja nousi ja alkoi raivoten katkoa petäjästä viimeisiä oksia…
Hennoisiko Mikko näin hauskaa miestä hoputella? Eikähän Mikolla nyt ollut aikaa.
Mikko tilasi auton, meni Helsinkiin.
Sakris aherteli monta tuntia… Katseli entistä useammin kelloaan.
Lopulta hän tuli huvilaan ja sanoi:
— Kuulkaas nyt, täti! Minun täytyy tänään lopettaa ennen kuin oikein passaisikaan!
Sakris ei joutanut odottamaan edes päivällistä; ei, ainoastaan pariin voileipään hän tyytyi… Olisi tyytynyt lähtemään vaikkapa ilman ruokaakin. Hän vakuutteli vilpittömästi:
— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Rakkauttakin hän tahtoo…
Nyt aikoi hän kertoa muorille, mitä kummaa ja ihanaa hänelle oli tapahtunut. Mutta muija näytti yhä niin tylyn näköiseltä, että Sakris virkkoi pelkästään:
— Minun pitää lähteä käymään taaskin … Krokelbyssä. Siellä on ankeleegiä asioita. Ei niitä voi lykätä.
Sitten hän pukeutui huolellisesti. Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän katosi kylälle päin.
Krokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt … vaan tapaamaan omaa kultaansa.
XIII
Kesä on melkein tullut.
Vedet heruvat suurilta, alakuloisilta soilta … kerääntyvät puroksi, joka ponnistaa synkkien kuusikkojen läpi … ja pääsee sitten luikertamaan niittyalangon halki. Puro kohtaa jonkin esteen, kääntyy ja kiertää sen etäältä… Nyt, rautatien penkereen juuressa, se paisuu isoksi lammikoksi, jossa pajut kylpevät. Sitten löytyy hiekkapenkereen alitse viemäri: siitä pohisee vesi tulvanaan lävitse, ryöppyää savesta keltaisena ja mudasta harmaana. Puro luikertaa edelleen. Taas tulee jokin uusi este, ja puro nousee niin korkealle, että oikaisee lopulta yli oman tavallisen viivansa, ryntää sen poikki … syleillen viidakoita, jotka jäävät silloin ikään kuin sen kainaloon ja hellivään syliin…
Aurinko paistaa levottomaksi tehden ja huumaten.
Pikku joeksi paisunut puro on päässyt yhtymään Vantaaseen, joka kimaltaa terävästi vilisevinä aaltosina…
Rentukat puhkeilevat kukkimaan Vantaan niityillä…
Mäenrinteen hiekka tuossa alkaa nurmena vihertää…
On nyt lapsilla hauska juosta pitkin rantaäyräitä … juoksennella huutaen … taikka polskia vedessä tai onkia parin tuuman pituisia rantapiikkejä… Eräät heistä ovat jo paljasjaloin…
Jopa on muutama poikanen hankkinut itselleen venheenkin: jonkin laatikon taikka vanhan sikoaltaan, jolla hän nyt toveriensa kanssa meloskelee taikka soutaa sievoisen matkaa alas putoukselle päin.
Sakris: hänkin kuljeskelee näillä main. Auringon ilo silmien edessä ja lapsuuden vähäiset huvit mielessä pysähtyy hän katselemaan villisti huutelevia lapsia … niin kuin muutkin aikuiset.
Kiireesti kehittyy suvi… Kuusien synkkä väri saa uusien vivahteitten iloa, kuusien oksat tulevat täyteen kukkia: pieniä ja kirpeänpunaisia käpyjä… Koivut, joihin on puhjennut harsomainen ja utuinen silmuvaippa, Sakriksen mielestä ikään kuin morsiushuntu, pukeutuvat yhtäkkiä juhlaan, kiilteleviin lehtiin. Ne ikään kuin kasvavat korkeammiksi … tuossa tuokiossa…
Kalliomäen välissä lepäävät tasaiset niityt peittyvät kukkiin… Sakeasti versoaviin ja niin keltaisiin, että kaikki on yhtä ja pelkkää silmien häikäisyä… Oraat höystyvät viikossa puolen kyynärää…
Talitinttien iloisesti kilkattava laulu on siirtynyt metsiin … kaikuu nyt heikosti … jostain suhisevan koivun sisästä.
Ja pääskyset kiirivät ylhäällä illan punertavassa ilmassa. Ilta ennustaa kuumaa päivää…
Sakris oli löytänyt Mikko Suomenvaaran rannalla uuden, pienen linnunpesän, jota maalaismuori arveli leppälinnun tekemäksi. Sitten Sakris kuuli sen linnun arasti tirahtelevan äänenkin … ja näki ääntelijän itsensä, harmaan ja koreilemattoman. Kohta kai se lintunen munisi pesäänsä munia, jotka kuuluivat olevan sieviä ja sinisiä.
Ja eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko
Suomenvaaran asuinkylän läheltä.
Sakris käveli yhä paremmin…
Matkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja nouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen…
Krokelbyssä lemusi silloin kaikkialla suopalolta ja kydöltä: siellä poltettiin talvella pihoille karttuneita ruohoja, höysteeksi kaali- ja kukkamaille. Lapiot ja kuokat siellä heiluivat; varakkaiden tonteilla pitkin päivää, mutta työläisten huviloissa ja tölleissä, kenellä vain oma asumus oli, iltaisin, jolloin oli päästy toisten töistä: silloin kaivettiin, lapioitiin ja touhuttiin usein myöhälle yöhön, otsa hiessä, keväisellä vimmalla … paitsi leivänhankinnan pakosta myöskin huviksi…
Krokelbystä tallusteli Sakris takaisin työpaikkaansa kaikkein suorinta tietä: kesätietä, jota hän ei ollut sattunut kulkemaan moniin vuosiin. Ja tultuaan korpeen hän yhtäkkiä joutui ihmeisiinsä, sillä sinne oli kohonnut aivan uusi kylä, sinnekin. Tiettävästi jo ennen sotaa. Sievoinen kylä, märkään ja pelottavaan kuusikkoon…
Jokunen sarka suon keskellä oli kullakin omistajalla ollut siellä ensin. Pienoinen perunamaa. Sitten oli saran reunaan tehty ehkä lautainen koju … kuten tuokin tuossa; siinä säilytettiin työkapineita … ja siinä oleskeli palstan vuokraaja taikka omistaja, vakinaisesti kaupungissa taikka muissa kylissä asuva, milloin hän vietti puhteet ja pyhät täällä metsässä hoitelemassa sarkaansa. Sitten rakennettiin kojun viereen lisää: kamari, tupa… Koju jäi kuistiksi. Ja kun rakennus oli saatu kuntoon, asuttiin täällä jo aina… Kaivot uurtuivat maahan … marjapensaat ja omenapuut juurtuivat kantojen väliin…
Nyt ne puut varmaan jo alkavat kukkia. Ja pensaat antavat makeuksiaan.
Tällaista oli tapahtunut muutamassa vuodessa … ja olisi tietysti tullut enemmänkin, ellei sota olisi häirinnyt…
Niin oli käynyt … kun ihmiset olivat saaneet hankituksi itselleen palstoja … taikka ainoastaan voivat niitä vuokrata…
Kaikkein myöhimmin illalla puuhailtiin ja möyrittiin juuri täällä syrjässä, noiden punaisten, keltaisten, vihreäin ja sinisten huvilain edustalla. Ihmeellinen ponnistuksen näyte; niinhän ne edistyvät, joilla on jotain omaa, mitä muokata.
Mitä lieneekään herännyt Sakriksen mielessä tätä kylää katsellessa…
Välistä ennenkin hän oli sellaista ajatellut … että hänellä olisi palsta … taikka ainoastaan vuokrattu tontti.
Nyt se ajatus heräsi jälleen… Ja nyt liittyi siihen myöskin tuo tyttö, jota hän oli viikon päivät vartioinut…
Ei ollut vieläkään nähnyt häntä ikkunassa…
Pelastusarmeijan kartanon luokse oli kääpiöllä tälläkin hetkellä niin kiire, että hän kulki kaikkein suorinta tietä korven halki.
XIV
Kukkelman pyöriskelee turvakodin seinävierellä. Parhain liina on hänellä kaulassa. Korkea kaulus näyttää pönkittävän hänen päätänsä niskasta ja leuasta.
Parhain liina: kolme uutta kravattia on hän nykyään ostanut. Paljon muuhun ei hänen ole tarvinnut pyytää rahoja tädiltä; ainoastaan näiden koristeiden ostoon ja muutamiin limonadipulloihin, jotka hän on tyhjentänyt kylällä kuljeksiessaan.
Sakris liikkuu verkalleen, kädet liivien kainaloihin pistettyinä… Sitä seinäviertä, jonka puolella hänen kaipaamansa ennenkin on istuskellut. Kömpii korkeita multakasoja myöten, välistä nojautuen kourillaan polviinsa … nokkosten ja takkiaisten keskellä. Ne multavallit ovat syntyneet siten, että sille paikalle on vuosikausia vedetty kaikki roskat talon pihalta ja puutarhasta niinä aikoina, jolloin kartano joutui herrasomistajiltaan vuokrataloksi.
Komeaa ryhtiään näyttelee Kukkelman vallinsa harjalla… Silloin tällöin hän luo ikkunaan välkkyviä ja hymyileviä silmäyksiä.
Nyt taas ikkuna aukeaa: tyttö on siinä!
Nyt se on siinä taas.
Mutta ei katsahda Sakrikseen.
Sakris huokaa… Alkaa hyräillä ääneensä, tahallaan.
Viimein pysähtyy hän aivan ikkunan kohdalle, kääntää kasvojaan ylöspäin niin paljon kuin saattaa, naurahtaa pihisevästi ja sanoo:
— Kultu, kultu!
Tyttö rupeaa tekemään käsityötään.
Kukkelman alkaa kummullaan puhella kauniista ilmasta. Ja yhtäkkiä kehottaa hän:
— Tule kävelemään minun kanssa.
Tyttö ei huomaa.
Olisikohan se … sokea?
Mutta kuinka hän sitten saattaisi neuloa?
Taikka kuuro? Se olisi … onnetonta.
Mutta ei kuuroudesta kumminkaan olisi niin suurta vahinkoa kuin silmien valon menettämisestä.
Kukkelman kävelee, katselee, hymyilee, vilkuu. Hän ihmettelee ja huolestuu… Ja putoaa siinä kurkistellessaan kuoppaan roskakasojen väliin… Se oli harmillista…
Naurettiinko hänelle nyt ikkunasta?
Ei, tyttö katsoi yhä jonnekin muualle.
Sakriksella oli hänelle jo rakkauskirjekin taskussa, valmistettu edellisenä yönä … istuen paviljongin ikkunan edessä, jonka laudalla hän kirjoitti. Ei täti ollut varustanut hänelle eteiseen edes pöytää. Hitaasti ja itsepintaisesti Sakris tuon kirjeensä laati … vaipuen ajattelun vaivasta usein pitkiksi tuokioiksi aprikoimaan. Pari tuntia se työ vei … muutamat sanat, malttamattomat ja tuliset. Sakris vakuutteli kirjeessä, että tyttö, jonka nimeä hän nyt tahtoi tietää, oli hänen valittunsa, oli hänen omansa… Juuri hän, eikä kukaan muu: niin oli Sakrikselle varmasti ilmoitettu.
Tämän kirjeen tahtoi rampa nyt jollakin tavoin toimittaa heilinsä käteen.
Meni hetki … ja tyttö katosi ikkunasta.
Ehkäpä olivat hoitolan johtajattaret vaatineet hänet muualle?
Tai ehkäpä he koettivat tehdä kiusaakin Sakrikselle: ajella tyttö-parkaa pois hänen näkyvistään.
Odottakootpas… Sakris pettäisi heidät! Hän mutisi itsekseen:
"Ah … te … armeijan taivaallinen sotajoukko! Kyllä minä näytän teille jöökiä flikkani tähden!"
Kukkelman mietti keinoja, kuinka hän puijaisi noita hoitajattaria.
Kuitenkin joutui hän alakuloisuuden valtaan … kun ei tyttö kenties ollut huomannut häntä.
Olisikohan ennustaja sittenkin erehtynyt? Mutta sehän oli mahdotonta!
Sakriksen omat unetkin olivat näyttäneet ilmi elävästi tämän naisen.
Mahdottoman selvät unet. Juuri tämän naisen … aivan kuin valokuvassa.
Ei, kaiken, mitä uneksii sillä tavalla, täytyy toteutua … täytyy olla
tosi!
Sinä iltana oli Sakriksen pakko jälleen mennä tyhjin toimin asumukseensa. Mutta kuinkas sitten kävi?
Kun hän seuraavana iltana oli jo samalla tavoin lähtemäisillään pois turvakodin luota ja köntysteli vallia pitkin maantielle päin, niin kuuli hän ikkunasta ääniä, ja kääntyi: siellä oli hänen impensä! Tällä kertaa jonkin toisen naisen seurassa. Naiset katselivat ulos.
Sakriksen rinta vavahti onnesta ja palavasta toivosta. Hän alkoi nopeasti kävellä takaisin ikkunan eteen. Ikkunaan suoraan hän katseli … kiersi vartaloaan ja kasvojaan ikkunaa kohti.
Nyt toinen nainen huudahti:
— Mikä ihme tuolla on? Katso, Nelma! Sinä et katso… Älä huoli,
Nelma… Älä sure … joutavaa strunttia!
Se toinen oli punainen ja hyvin lihava. Jos Sakris olisi tarkastellut häntä, olisi hän huomannut naisen oikeassa silmässä valkean viirun, kaihijuovan, joka piirsi silmän kahtia niin kuin rako näkyy särkyneissä silmälaseissa. Mutta Sakris huudahti itsekseen:
— Nelma … kaunis nimi… Ihmeellinen nimi!
Nelma tuskin käänsi päätänsä… Hänen silmänsä olivat raukeat, sameat. Sinertävät luomet pyrkivät painumaan kiinni ikään kuin ilta-auringon säteitten vaivaamina. Poskipäissä hehkui.
Lihava nainen jatkoi:
— Strunttia, Nelma! Ei tässä ole hätää. Olenhan minäkin tullut tänne melkein tahallani. Ei ollut omaa asuntoa … ja kesällä ovat askit huonot. Phyi … mokomaakin siveää naista..! Ajaa minut lokaalistani … kun en voinut maksaa kallista vuokraa. Se syöjätär korotti taas sitä melkein puolella. Kuka sellaista voi maksaa… Lähetti kyttärit kimppuuni… En olisi saanut antaa tyttöjen asua luonani, en pitää hauskaa kavaljeerien kanssa. Phyi, hän on muka rouva! Mikä oli aikoinaan hänen isänsä … millä rahoilla osti hän itselleen miehen? Se pappa piti itse aikoinaan yöpaikkaa. Niin juuri, se on ihan totta! Nyt on tytär fiini: sellaista on hieno kerma maailmassa. Vei kaikki mööpelini vuokrasta … kaikki, kaikki. Entä erota pojastani … rakkaasta Pojusta! Kun nyt täti hoitaisi hänet hyvin! Ah, Poju-kulta. Saisinpa itse häntä hoitaa. Mutta pysyisinkö täällä kauan? Tiedäthän: ilman miehiä en voi olla. En voi! Se on mahdotonta. Ja kun sitten täältä pääsen ja saan Pojun luokseni, niin … frallaralla-rallaa… Kavaljeereja ja makeaa suuhun: likööriä … ja silloin, ah, ah, fralla-lal-la-frallaa! Ja sinä, Nelma, suret pienemmistä. Ei saa välittää, Nelma, pitää nauraa, pitää laulaa… Oi Vermlanti, sa kaunis, sa armahin maa! Pitää katsella ympärilleen. Katsopas tuotakin tuolla! Mikä se on? Mikä kumma?
Mimmi osoitti Kukkelmania, joka seisoi lankkuaidan takana ja katseli Nelmaa. Mimmiä rampa tuskin huomasikaan; Mimmin läsnäolo harmitti häntä kuitenkin vaistomaisesti.
Sakris koetti päästä lähemmäksi ikkunaa… Ja yrittäessään siinä liikuttaa jalkojaan nopeasti ja pontevasti ei hän taas muistanut edessään olevaa vallinreunaa ja sen kuoppia. Yhteen sellaiseen kuoppaan hän putosi … ja kellotti siinä takkiaisten seassa kuin mikäkin nurinkäännetty koppakuoriainen, heilutellen hiljaa raajojaan.
Mimmi nauroi ikkunassa:
— Tuo on lystikäs poika, katso, Nelma! Minunkin Pojuni on usein sellainen veitikka: styyrää itsensä ulos minun vaatteillani … tekeytyy joulupukiksi. Ja hän on vasta neljän vuoden vanha.
Sitten jatkoi Mimmi Sakrikselle:
— Tule tännemmäksi, poika! Näytä meille konstejasi! Mistä ihmeestä sinä olet saanut tuollaisen peruukin? Kuule, poika, poika!
Sakris vastasi ärtyisesti ja vakavasti:
— Minä en puhu mitään teille … vaan kyllä toiselle… Nelma, tule minun mukana spaseeraan!
Mimmi huudahti:
— Nelma, mitä hän sanoo? Se osaa laskea leikkiä, nallikka!
Kukkelman tiuskasi Mimmille:
— Minä en puhu teille mitään. Ja minä en ole nalli … en poika. Ja miksikä en voisi olla poika? Poika … se ei ole mitään pahaa. Mutta minä tarkoitan puhua Nelmalle asioista … tarkoitan vakavaa asiaa.
Mimmi katseli varsin kummastuen Sakrista … hänen silmänsä oikein tutkivat tuota joulupukkia. Hän vastasi: — Vakavaa asiaa? Ettekö te sitten ole poika..? Tyttökö sinä olet? Vai … ämmä?
— Sinä itse olet hävytön ämmä, kiivastui Kukkelman. — Mitä? Tahdotko sinä kuulla … sinä … minkä arvon sinä tienaat … mikä lintu ollenetkaan … joka et voi elää muuta kuin plankningin ja piikkiaidan takana! Et huomaa ihmistä olevankaan siellä, mikä ei ole sellaista kuin yleinen narrillinen muoti. Mikä ihme se on, että minulla on pitempi hius kuin toisilla? Sinulle minä en puhu mitään! Tuollaisia kyllä on … semmoisista olen saanut kylliksi. Juu, tämä poika on semmoisista syönyt itsensä metiksi, haha. Ne ovat maistuneet minusta niin kuin maassa yli talven maanneet potaatit. Niitä minulla on ollut … kymmeniä. Mutta tälle toiselle minä tahdon puhua! Kuule, Nelma, kuule, kaksi sanaa!
— Herra Jösses, huudahti Mimmi. — Hän ei siis olisikaan poika. Tuo tukka olisi oikea? Herra Jösses, minkälainen mies!
Sakris oli niin lähellä aitaa, että hänen päänsä parahiksi näkyi sen ylitse. Hän äänteli:
— Nelma… Nelma… Niin kaunis nimi. Sellaista minä en ole kuullut milloinkaan. Ja niin kaunis tyttö. Tule … tule sieltä pois!
— Minkälainen mies, toisti Mimmi. — Karvoja täynnä. Katso häntä,
Nelma!
Mimmi purskahti nauruun. Hän jatkoi:
— Entä minkälaiset hampaat, hahaha! Mutta mitä hän puhuu? Onko hän stollinen vai..?
Nyt Nelma katsoi, samein ja sekavin silmin. Mutta nuo sinertävät ja avuttoman näköiset silmät leimauttivat Sakriksen ilmituleen.
Nelman katse ikään kuin koetti ponnistautua irti joistakin ajatuksista.
Sakris heilautti ja ojenteli käsiään…
Totisesti: aivan samanlaiset silmät kuin Nelmalla olivat sillä, jonka hän oli nähnyt unessa. Ihmeellistä! Kuinka tämä ollenkaan oli mahdollista?
Nelma katseli … hän näki ainoastaan Sakriksen pään.
Sakris tuijotti häneen jäykistyneenä. Hoki itsekseen:
— Rakas, rakas, kultu! Tule minun tykö … minä vien sinut pois..!
Nelma kuuli Sakriksen huudahtavan nimeään. Hän säpsähti: ajatteli jonkun tuttavan nähneen hänet täällä. Ei jaksanut oikein arvioida, mikä tuo huutelija ulkona oli.
Mimmi sanoi:
— Nelma, etkö kuule; sehän on rakastunut sinuun.
Nelma vetäytyi ikkunasta.
Rakastunut? Ja kuka?
Kukapa häneen rakastuisi … kun hän oli tällaisessa paikassa? Sakrista hän ei ajatellut.
Nelma puhkesi itkuun kuvitellessaan, että joku muka häntä… Niin epätoivoista oli hänen elämänsä.
Mimmi lohdutteli Nelmaa:
— Taasko sinä! Joutavia! Mikäpä täällä on olla? Ja kyllä täältä päästään: minä hommaudun pois, ja sitten otan sinut mukaani. Katso tuota hullua! Eikö tämä ole hauskaa?
Kukkelman huudahteli ihastuksissaan:
— Kas niin, Nelma kääntyi pois. Sellainen tyttö … plyygi. Sellaisista minä juuri tykkään. No, no … naisen on oltava plyygi. Mutta tule nyt framille sieltä kardiinin takaa. Minulla on paljon sinulle puhumista. Ja jos tahdot, on hauskaakin: semmoisia juttuja, että tulee vatsassa kipeää, kun kuuntelee. Menkäämme tuonne metsään käveleen! Ja limonaadikioskille … syömään baakelsia. Kyllä minulla rahaa löytyy. Tottahan: milloinkaan, juuri milloinkaan minä en ole ollut ilman rahaa! Minulla on työtä täällä lähellä … siitä minä tienaan rahaa.
Mimmi huudahti:
— Ahaa … teillä on rahaa? Mikä te olette?
Kukkelman vastasi:
— Mikä olen? Minä … byggmestari! Minä … osaan bykätä … yhtä hyvin kuin mikä mestari tahansa… Ja kaikkia minä osaan. Sellaisesta saan kyllä rahaa.
— Hän on rakennusmestari! huudahti Mimmi Nelmalle.
— Jaa-ah! vahvisti Sakris alhaalta. — Joten … tule vain tänne, Nelma. Mennään soutelemaan. Minä saan lainata tuolta Vanhastakaupungista paatin. Ja jos tahdot, niin … voit ottaa veninnasikin mukaan. Ostetaan pullaa ja limonaadia … ja kaikkia. Ja minä otan harmonikan … minulla se on täällä … laulan kupletteja.
— Kuuletko? sanoi Mimmi Nelmalle.
— Minulla on paljon kupletteja, jatkoi Kukkelman. — Oh, kaikki minä muistan … kun selvittelen pääni. Kaikki laulut. Tulkaa … tulkaa molemmat!
— Meitä vahditaan. Ei me päästä! vastasi Mimmi kiukkuisena.
Kukkelman ällisteli:
— Hm … tosiaankin. Sepä nyt on kanssa… Sulkea ihmiset tällä tavalla … niin kuin vangit. Ja minkä tähden? Hm … en tiedä. Tyttö-raukat. Mutta … mitäs nyt tehdään? Olisi keksittävä konsti… Sellaisia aina on … konstit ne auttavat! Mitäs, jos minä toisin steegit…
— Steegit? Mitkä steegit? kysyi Mimmi.
— Tikapuut, suomensi Kukkelman. — Mikäpä siinä… Oli kerran Amerikassa mies … sen nimi oli Romeo … kiipesi balkongille kultansa luokse… Taikka: nyt se onkin keksitty… Jospa siellä olisi jotakin remonteeraa? Löisitte vaikka klasin rikki … ja minä tulisin kysymään, onko klasinleikkaamista. Ja sitten olisin siellä teidän kamarissa!
Mimmi halveksivasti:
— Ja meidät pistettäisiin koppiin … puh!
Kukkelman raapii päätänsä. Hän sanoi:
— Jaa … sillä tavalla se mahtaisi ollakin..! Mutta mitä me keksimme? Kyllä me aina jotakin keksimme. Kuulkaas, jos minä tulen sinne ja pyydän päästä hakkaamaan klapia. Niin sitten saan keskustella teidän kanssanne.
— Hakkaako rakennusmestari klapejakin? kysyi Mimmi.
Kukkelman nauroi leveästi:
— Miksikä ei? Ei se ole häpeä … osata tehdä kaikkia. Kaikkia minä osaan. Ja nyt … minä tulen sinne hakkaamaan klapia … huomenna…
Yhtäkkiä Mimmi viittasi kädellään Kukkelmania poistumaan, viittilöi kiivaasti. Sakris huomasi jotain vaaraa ja pujahti aivan lankkuaidan juureen.
Siinä hän nyt kyyröttää … ja nostaa hiuksia korvansa edestä, kuuntelee. Siellä huoneessa on jo kolmaskin nainen … joku kurkistelee ulos ikkunasta. Varmaankin joku vahti. On jo kovin hämärä, Sakrista ei näy. Se kolmas toruu tyttöjä: sanoo heidän puhelleen jonkun ulkopuolella olevan kanssa. Mimmi kieltää: ainoastaan keskenään hän ja Nelma ovat puhelleet. Toruja väittää Mimmin valehtelevan … paasaa hänelle, uhkaa erottaa Byskatan Nelman seurasta. Byskata on siis Mimmin sukunimi! Ja toruja on varmaan noita johtajattaria. Mimmi pullikoi vastaan… Hän sanoo olevan itsellään ikävän … mokomassa luostarissa. Johtajatar tiuskii, että Byskata on pahennukseksi koko kodille; johtajatar oli muka erehtynyt päästäessään Mimmin käymään Nelman luona: Mimmi ei olekaan oikea lohduttaja Nelmalle … joka kyllä muuten käyttäytyykin hyvin. Mimmi sanoo olevansa Nelman vanha tuttava … ja pilkkaa ja haukkuu johtajatarta. Silloin sanoo johtajatar, että ehkäpä Byskata viihtyy paremmin muualla kuin käsitöiden ääressä: huomenna hän panee Mimmin kitkemään hiekkakäytäviä. Sitten vedetään ikkuna kiinni … ja sähkö syttyy kamarissa. Sakris ei kuule enää mitään.
Sakris säälittelee itsekseen:
— Nelma raukka, sellaisessa seurassa… Ja vangittuna.
Kauan pilkistelee rampa kummulta aidan takaa, olisiko Nelma kamarissa … ja avaisi hänelle ikkunan. Ei avaa! Ei uskalla..!
Mutta merkillisen katseen oli hän luonut Sakrikseen … kauniit, siniset silmänsä!
Muuallakin turvakodin huoneissa sytytetään valot. On tullut melkein pimeä. Mutta Nelman varjoakaan ei näy ruudun takana.
Lieneekö tytöt viety iltarukoukseen?
Yhä hiiviskelee Sakris Kukkelman lankkuaidan viertä. Hän ajattelee:
Nelma… Julia… Hänen silmistään, koko hänen kasvoistaan, jotka lensivät punaisiksi, huomasi, että hän on rakastunut minuun. Jumalan ja ihmisten edessä on Nelma minun. Jumalanko? Luonto, kaikkivaltias ja viaton Luonto, on hänet minulle antanut. Luontoa minä kiitän tästä lahjasta. Sen salaperäiset henget ilmoittivat unessa Nelmasta jo ennen kuin olin hänet nähnytkään. Kuinka arka hän on! Ei tohtinut edes katsoa minuun … koska rakkaus palaa sydämessä. Nelma, kyllä minä pelastan sinut täältä … oikeaan elämään…
Viimein lähti Kukkelman yöpaikkaansa.
XV
Sinä iltana ei Sakris välittänyt mitään maalaismuorin motkottelusta.
Ei, tuskin kuulikaan hän muorin toraa … hymyili vain itsekseen.
Muori sanoi:
— Lieneekö niitä taas ollut kylällä niitä … likkoja?
Sakris vastasi, että tietysti… Nuorella miehellä on muitakin asioita kuin istua vanhojen vaimojen parissa. Sitten hän meni ihan muorin eteen ja lauleskeli hänelle, työntäen sormensa melkein hänen nenänsä alle:
Tuli ihmeitä, tuli piruja, tuli pojalle kullan-liruja…
Muori löi häntä kynsille.
Mutta Sakris nauroi.
Silti oli hän totinenkin … yksin jäätyään. Totinen ja juhlallinen. Sormet liivien kainaloaukoissa tallusteli hän eteisessä nurkasta toiseen. Makuulle ei hän mennyt.
Kukkelman ajatteli Nelmaansa…
Ja millä tavoin hän Nelman kanssa rupeaisi asumaan.
Tietysti Krokelbyssä … omassa kamarissaan … jonkin aikaa. Mutta sitten he muuttaisivat muualle. Vuokrakin oli Krokelbyssä yhä vain kohonnut. Raskaaksi sellainen kävi.
Ja siinä pälkähti Sakriksen päähän ajatus, jota hän oli jo kauan näinä kalliina aikoina ikään kuin aavistellut ja joka oli virkistynyt eloon juuri äskettäin, hänen kulkiessaan tuon uuden ja nopeasti nousseen työläisten kylän läpi.
Hänelläkin pitäisi olla oma huvila … oma murju..!
Jospa hän saisi palstan..!
Itse hän tekisi huvilan…
Ensin ainoastaan yhden huoneen… Ja sitten lisää…
Ja nyt, kun hänellä oli Nelma, naisista herttaisin, syntyisi huvila aivanpa itsestään: sellaisen innon ja voiman, sellaisen terveydenkin hän saisi Nelman vaalimana.
Jotenkin hän rakentaisi huvilan … sen hän oli velvollinen Nelmalle.
Mahtavia ajatuksia suhisi ja pohisi Kukkelmanin päässä…
Oi, kuinka laupias Luonto oli hänelle ollut! Ennustanut ja antanut hänelle Nelman.
Sakris joutui kiitollisuuden valtaan.
Hän oli niin liikuttunut, että heittäytyi viimein itsekseen polvilleen ja … rukoili. Kiitosrukousta se oli. Rukoiliko Sakris? Kiitti Luontoa … ja povarirouvaa ja toteutunutta untaan!
Seuraavana päivänä ei työstä paljoa tullut. Muori tarkasteli häntä, silmät terävinä koukkuisen nenän kahdenpuolen. Raajarikko sotki jalkoihinsa taikka hukkasi työkapineitaan. Hän näytti väsyvän helposti … horjuilevan kelmeänä. Ihmekös se, kun hän oli taas kolunnut yöllä valveillaan … juossut illalla kylillä, huolimatta kunnolleen edes heikkoa velliään.
Välistä näytti siltä kuin olisi Kukkelmanilla ollut tuli kaatioissa: niin hutiloi hän hirsiä piilutessaan … ja katseli vähän väliä kelloaan.
Narraisikohan joku nainen tosiaan tuota rampaa?
Entistä aikaisemmin illalla lähti Kukkelman jälleen kotoa, ajettuaan partansa, joka tuskin oli vielä sängellä, ja kammattuaan päänsä kiiltäväksi kuin rasva.
Nelman ikkuna oli auki. Sakris heilautti syvään kumartaen hattuaan ja huudahti:
— Terve, terve, kultuni!
Nelma katsoi häneen kummastuen … ja hajamielisesti … niin kuin ei olisi häntä ymmärtänyt. Mutta sanoi sitten:
— Mimmi käski, ettei teidän pitäisi tulla tähän ikkunan alle… Eikä pyytää halkojen pilkkomista. Mimmi on pihalla…
Rampa oli yskän ymmärtävinään; hän vetäytyi heti lankkuaidan kätköön.
Hänen mielestään oli Nelma niin kaino, että puhui ikään kuin Mimmin suun kautta.
Sitten puikki Kukkelman tirkistelemään pihalle portin raosta…
Ja siellä oli Mimmi erään toisen naisen seurassa. Se toinen kääntyi selin… Sakris huudahti hiljaa:
— Neiti … neiti Byskata!
Mimmi kääntyi ja kuunteli.
Sakris huudahti jälleen:
— Neiti Byskata, tulkaa tänne portin tykö!
Mimmi tuli verkalleen, roskakori kädessä. Kukkelmanin käheän ja pihisevän äänen oli hän jo tuntenut. Hän supatti:
— Ahaa, tekö, pykmestari. Muuten, nimeni on Mimmi Rumfelt … aatelia..! Ja minäpä sanon teille jotain… Mutta ensin: missä te asutte? Onko se mukava paikka? Teillä on talo? Pytinki?
Sakris kysäisi:
— Kuka se tahtoo sitä tietää?
— Hahaa, se, joka tykkää kovasti teistä, vastasi Mimmi.
Sakris huudahti:
— Nelma!
— Niin, Nelma, Nelma, myönsi Mimmi.
Sakris sanoi riemuiten:
— Bygninki..? Ei … ei vielä… Mutta minulla on oma kamari … oma lokaali… Siisti, sievä. Sinne minä Nelman vien kun pääsen täältä rakentamasta… Ja sitten … kyllä tulee huvila. Se tulee! Ja sen minä sanon, että siitä ei saa sitten mitään puuttua. Ei kamari Nelmalta. Eikä muutakaan. Ja kanalan voi tehdä… Eikä sikala saa puuttua. Ahhah, mikä on sitten parempi elää kun on sikat ja kanat … ja kukko, joka aamulla laulaa. Myöpi lihat ja munat, jos ei itse tahdo syödä… Mutta itse voipi ostaa niiden rahain edestä omenat ja kaalit ja… Taikka itse kasvattaa ylös kaalit ja porkkanat. Tuolla metsässä se huvila pitää olla rauhallisessa paikassa. Tuolla joen rannalla. Ja sen minä sanon, että Nelman ei tarvitse tehdä mitään, ei muuta kuin kaunistaa itsensä. Kaikki teken minä … työtä ulkona ja kotona. Työtä … Minä kaikki… Ja hän rakastaa minut…
Mimmi tiukkasi uteliaana:
— Niin … teillä on sitten niin paljon rahaa?
— Rahaa? Sitä … sitä kyllä on … kun Nelma tulee minun tykö.
Silloin..! Ja sellaisesta elämästä minä tykkään: olla parselli ja oma
Nelma … ja elää rauhallisesti, viljellä palstaa. Minähän olen
kansanmies … rehellinen mies … ja tyytyväinen … ja aina iloinen!
Ja minä ylöstimpraan huvilan…
Mimmi naurahti:
— No, ottakaa sitten Nelmanne. Menkää naimisiin hänen kanssaan! Mutta … hyst, jo tulee tuo lasisilmäkäärme. Hiipikää pois. Minä ilmoitan sitten teille, mitä teemme. Huomenna … samaan aikaan…
Kun Mimmi Byskata eli Rumfelt tapasi illalliselle mentäessä Nelman, jonka huoneessa hän ei enää saanut käydä … hiljaiselle Nelmalle oli ystävällinen johtajatar näet antanut pienen erikoisen kopin … supatti Mimmi:
— Juuri äsken juttelin sen pikku pykmestarin kanssa portin raosta. Hän on sinuun rakastunut… Ja hänellä saattaa olla rahaakin! Ja sitten sinä saisit hienoja vaatteita… Minä koetan tulla myöhemmin illalla väkisinkin sinun koppiisi … puhumaan, mitä me teemme.
Kukkelman ajatteli myöskin Mimmiä. Rumfelt oli siis Mimmin nimi … ja aatelia! Se Byskata, jolle Sakris oli kuullut johtajattaren tiuskivan, oli kai joku toinen nainen…
Ja Rumfelt! Sakris kyllä vihasi ylimyksiä. Mutta olihan Mimmi nyt hänen tuttujaan … aivan kuin läheinen hänelle. Ja se muutti asian: Sakris oli ylpeä tästä aatelistuttavuudestaan.