XVI
Minkälainen on Nelma?
Hän on tiedoton niin kuin linnunpoika, joka joutuu yksinään maailmaan…
Avuton ja typerä pikku lintu kummastuu, hätääntyy … ja on kuolla kauhusta, jos ihmisen koura sitä tavoittelee: sellaista vaaraa ei se ole voinut aavistaa; koko maailmasta se ei tiedä mitään.
Onko Nelma hyvä vai paha? Vaiko molempia? Tahi ei kumpaakaan..?
Kaukaa täältä on hän kotoisin. Köyhästä pitäjästä … pikkukaupungin etukylästä, joka on huonossa huudossa: sen asukkaat ovat rikollisia ja tietämättömiä.
Toista kuukautta on hän ollut täällä turvakodissa. Tuijottanut avuttomana eteensä…
Ei edes ompelemisesta, vaikka se on hänen mielityötään, ole tullut juuri mitään…
Väsynyt on Nelma. Keskellä päivääkin pyrkivät hänen luomensa, nuo melkein läpikuultavat luomet, painumaan umpeen. Ja välistä hehkuvat hänen poskensa kuumeisesti.
Harvoin hän nauraa: silloin hermostuneesti ja kimakasti.
Näin istuu hän ikkunansa ääressä, turvakodin sininen puuvillamekko yllään…
Hiljainen, siivo ja siisti hän on… Ja hänen yksinkertaiset, miltei viattomat silmänsä katselevat sillä tavoin, että johtajatar luulee saavansa piankin hänestä kelpo naisen… Saavansa nimenomaan hyvyydellä: siksi laski hän tuon parantumattoman Mimmi Byskatan, joka kuitenkin on Nelman vanha tuttava, joskus juttelemaan hänen kanssaan. Nelmahan on niin synkkä … eikä tahtoisi puhella kenenkään kanssa.
Nelman äiti oli kauhea ihminen, hurja irtolaisnainen Pertta Kinnunen, joka ei pysynyt työssä erämaan torpassa, vaan alkoi villin ja kevytmielisen verensä vetämänä seikkailla pikkukaupungissa. Syytteli sitten kaupungin herroja pilaajikseen. Alkoi elää milloin minkinlaisten kanssa … hylkäsi miehiään, joihin hän ei edes ollut vihitty … sai lapsia ja jätti ne köyhäintaloon. Ainoastaan Sanelman piti luonansa. Yhä hurjemmaksi muuttui Pertta sikäli kuin ikää lisääntyi; kaikkea, mikä on säädyllistä ja siistiä, hän uhmasi. Puheet julkeat, laulut vielä julkeammat. Punainen vihaisinta ja järjettömintä lajia!
Nelma ei tiedä isästään oikein mitään. Ei ole tullut sitä ajatelleeksikaan, vaikkapa Pertta lienee joskus sen miehensä nimen maininnut; mutta Nelma oli unohtanut tuon nimen: mitäpä siitä. Ajatukseton kuin jokin kasvi on Nelma.
Siellä kotona Pertta eli erään Mauno Kypenäisen kanssa, joka kalasteli, rokasi viinaa … ja kävi joskus töissä tilallisilla. Äiti makasi sängyssä … tappeli välistä Maunon kanssa … ja alistui joskus hänkin työhön. Ainoakaan karkea sana, luvaton asia taikka teko ei Nelmalle lapsesta asti ole ollut tuntematon. Valehtelu taikka varkaus, joita Maunon töllissä tehtiin yhtä huolettomasti ja helposti kuin hengitettiin koko moisen etukylän unteloa ja velttoa ilmaa, eivät ole olleet Nelmalle koskaan mitään ihmeellistä. Ja sitten alkoi Pertta tyrkyttää tyttärelleen omia tapojaankin niin intohimoisesti kuin muut ihmiset opettavat lapsilleen jotain pyhää elämänkatsomusta. Kumminkaan hän ei ennättänyt Nelmaa siinä määrin pilata, että tyttö olisi tehnyt omasta aloitteestaan pahaa. Tuli kapina, vallankumous … ja vapaussota. Tuli Pertan loppu.
Myöhemmin on Nelma kyllä tehnyt sellaista, mitä ihmiset sanovat pahaksi. Mutta tietääkö hän vieläkään, mikä on paha? Hän on henkisesti syönyt hyvän- ja pahantiedon puusta ennen aikaansa: sen hedelmillä ei ole häneen tavallista vaikutusta, hän ei niistä huumaudu. Ehkäpä ne heikontavat, riuduttavat häntä … tekevät hänet kärsiväksi. Mutta silti hän ei ymmärrä, miksi se ja se olisi pahaa … ja miksi jokin toinen hyvää. Nelman veressä on paha ja hyvä sekaisin.
Tuli tuo kapina. Pertta houkutteli Maunon Varkauden tehtaalle, johon työväki oli keskittynyt. Sanelma jätettiin erään Käkriäisen mökkiin, viisaan mökinemännän, Maunon sisaren, pyynnöstä; eikä ovela Juutas Käkriäinen itsekään olisi pistänyt nenäänsä siihen leikkiin … johan nyt! Hän saattoi Pertan ja Maunon tammallaan lähelle tehdasta. Perttaan eivät varoitukset pystyneet…
Pertta Kinnunen riehui punakaartilaisten kanssa talonpoikaistaloissa. Kävi ryöstämässä niistä elintarpeita. Talonpoikahan rikastui ja nylki tehtaalaista, jonka täytyi näinä kalliina aikoina elää kädestä suuhun ja jota ei maailmassa kiinnittänyt paljoa mikään muu kuin raha ja palkka. Työläinen vihasi talonpoikaa ja talonpoika pelkäsi häntä; toisiaan eivät he ymmärtäneet yhtään, tuo maasta elävä ja tuo maaton, uusiin ajatuksiin kasvatettu.
Hurja Pertta oli miltei punikkien johtaja. Mieluimmin olisi hän tappanut kaikki tilalliset venäläisellä kiväärillään … niin suuret kuin pienemmätkin … puhkaistuaan ensin heiltä silmät, poltettuaan päät roviossa… Taikka haudannut elävältä heidät, kaulaa myöten maahan. Sitä eivät toki toiset täällä sallineet … eivät ainakaan vielä. Ja sitten se oli myöhäistä.
Mutta kuitenkin sai Pertta tuntea jonkinlaista suloista veren tuoksua. Hän näki muutamia ammuttuja porvareita, niiden veriset rinnat ja halkaistut kallot. Ja siinä iski hän ruumiita piiskalla.
Ja kirkossa sai Pertta tanssia! Rosvottu karja teurastettiin näet kirkossa. Pertta asetteli lehmien päät alttarinkehyksen reunalle… Jotkut kirkonviinistä juopuneet sällit jakoivat verisille päille ehtoollista … ja Pertta Kinnunen hyppi lattialla prissakkaa, ryssiltä oppimaansa.
Mutta vielä hurjemmankin tanssin hän suoritti, kun valkeat valloittivat tehtaan. Hän vaati piiritettyjä vastarintaan. Veripunaisina värisivät hänen sieraimensa, kun hän huiski kivääri kädessä … ampui pihalle, lauloi vallankumouslauluja, pilkkasi halveksumista leiskuvin povin niitä pelkureita, jotka tahtoivat antautua … ja antautuivatkin. Pertta näytti ikkunasta valkeaa riepua, muka antautumislippua; mutta kun porvariupseeri ilmestyi näkyville, ampui Pertta hänet. Niin keskellä kuulien vihellystä, kranaattien räjähtelyä, tulipalon loimua, hätääntyneitten huohotusta, haavoittuvien voihkinaa, naisten ja lasten itkua…
Tuli lyhyt tuomio. Talonpojilla ja varsinkin ilman maata elävillä työläisillä ei ole nykyään mitään yhteistä: he ovat kaksi toisilleen vihamielistä maailmaa. Armeija, talonpojista nopeasti luotu, oli törkeästi ärsytetty vihaan; ainoastaan siinä se oli yhtä vastustajansa kanssa, että se iski armotta … se oli samaa rotua kuin lyötykin. Kuulustelut … miltei joutavia. Laukaukset rämähtelivät monta päivää … ja monet teloittajat nauroivat sydäntä keventävästä ilosta: olihan taas päästy sadasta näitä kiusanhenkiä! Veri punersi hankea hiekkahaudassa. Ammuttujen kasassa makasi paitsi Maunoa myöskin Pertta. Kolme päivää hän makasi hautaamatta, potkittuna, alastomana.
Mutta … sitten hänestä vasta tuli punaisten sankaritar!
Sinne joukkohaudalle erämaassa on nyt ilmestynyt ristejä taikka keppejä punaisine nauhoineen… Ja varsinkin Pertalle tuodaan sinne salaa kukkia. Jokainen tiesi hänen eläessään, ettei hänen kanssaan juuri voinut tulla toimeen; nyt on se mielettömyys unohdettu: hän on marttyyri.
Onko hän Nelmastakin marttyyri ja sankaritar? Sitä ei Nelma ole liioin ajatellut. Kun Pertta ammuttiin, tunsi hän kyllä ihailevansa hänen hurjuuttaan; mutta samalla aavisteli hän, varsinkin eräiden porvarien puheiden johdosta, että äiti oli jollakin tavoin kohtalonsa ansainnut. Inhottava oli äiti ollut hänestä joskus, eleineen ja lauluineen. Kumminkin sai ikään kuin kätketty vaisto Nelman usein tuntemaan, ei ajattelemaan, että äiti oli ollut sellainen kuin hänen pitikin olla. Kenellekään ei hän sitä tunnetta koskaan ilmaissut. Sen verran hän oli hyvä.
Sinä kesänä, jonka edellisenä keväänä Nelma jäi yksin maailmaan, täytyi hänen käydä tilallisten luona etsimässä ruokaa ja työtä. Siellä tehtiin hänelle sääliviä ja pilkallisia kysymyksiä, minkälainen hänen äitinsä oikeastaan oli ollut … ja häntä itseään varoitettiin. Silloin painoi Nelma kasvonsa alas … ja samalla hän sekä hyväksyi että hylkäsi sielussaan äitinsä. Tunteillaan hyväksyi … enemmän kuin ajatuksillaan hylkäsi. Pertta Kinnusen häpeä kohdistui häneen. Äitinsä kuolemaa ei hän itkenyt.
Hän tunsi siihen aikaan, asuessaan toistaiseksi Käkriäisten mökissä, että hänen pitäisi päästä tältä seudulta pois… Jonnekin. Ikään kuin häväisty hän täällä oli. Ja hänen täytyisi elättää itse itsensä. Se ajatus heräsi Käkriäistenkin vaikutuksesta. Mökissä oli nyt kurjan köyhää, sinä kesänä; syötiin jäkälää ja pettua … ja joskin Juutas olisi pitänyt Nelman luonaan, niin emäntä ajatteli toki ennen kaikkea omia lapsiaan. Hän neuvoi Sanelmaa lähtemään etemmäksi… Kotipitäjän rikkaille ei hän hennonut yllyttää palvelukseen veljensä ystävättären lasta, näille tutuille rikkaille, joita hän vihasi enimmäkseen niin kuin kateudesta vihataan… Mutta ehkäpä Helsingissä olisikin parempi, siellä Ruotsin puolella? No, saatiin kuulla olevan Helsingissä toimistoja, jotka hankkivat työttömille paikkoja. Tiedusteltiin asiaa pikkukaupungissa poliiseilta. Ne kehottivat kääntymään Helsingin kunnan välitystoimiston puoleen … antoivat osoitteenkin. Passia varten oli Nelmalla valokuvia; oli toki kahtakin lajia … nimikorttien ja kuvapostikorttien joukossa. Ja ne kortit, valokuvat ja vähän vaatetta ja evästä mukanaan lähetettiin Nelma Helsinkiin. Saikin palveluspaikan pienessä ja arvokkaassa perheessä. Herra oli tuomari. Kuului olevan tärkeä ruununhenkilökin: kaulassa kiilteli hänellä jokin tähti … ja hän kävi kokouksissa ja piti juhlia kotonaan. Taikka oli illat teatterissa rouvansa ja tyttärensä kanssa … hermostuneen rouvan … ja tyttären, joka oli ylpeä ja kuhisi kauniissa vaatteissa.
Nelmaa neuvoili näihin hänen nykyisiin tehtäviinsä, joihin hän vielä oli tottumaton, toinen palvelija, vanha nainen. Ja Nelma oli taipuisa. Vanha ei käynyt koskaan missään muualla kuin kirkossa: joka toinen sunnuntai siellä. Muuten teki vain työtä… Ja Nelma myöskin; hän oppi nopeasti.
Mutta hänellä oli täällä ikävä. Vanhus ei puhunut hänen kanssaan paljon muusta kuin töistä, joita heidän oli tehtävä. Illat täytyi Nelman valvoa ja odottaa kotiin herrasväkeä, jolla ei ollut hänelle muuta sanomista kuin kehotella häntä olemaan ahkera.
Nelma tutustui saman kivimuurin toisiin palvelijoihin; ne kertoivat hänelle ammattiyhdistyksestä … ja kehottivat lähtemään kanssaan iltamiin. Nelma ilmoitti rouvalle aikeensa, ja sai torat: hänen olisi sopinut paremmin käydä kirkossa. Hän ei siis mennyt iltamiin … ja lähti vanhan palvelijan kanssa kirkkoon. Mitä pappi puhui? Ei Nelma sellaista jaksanut kuunnella … ja vielä ikävämpi hänellä oli kotona.
Joutoaikoina teki hän itselleen vaatteita. Niitä hän näpräili intohimoisesti … käytti niihin koko palkkansa. Koetti sommitella itselleen sellaisia kauniita nauhoja kuin neidinkin leningeissä. Toinen palvelija varoitti häntä turhista koreuksista. Silloin ompeli Nelma niitä salaa, keittiössä, odotellessaan herrasväkeä iltaisin.
Kerran koetteli Nelma ullakolla rouvan ja neidin kesäpukuja… Ne olivat vielä hauskemman näköisiä kuin hänen omansa … ja sopivat hänelle hyvin. Yhden hamosen ja yhden paidan pisti hän sitten omien kapineittensa joukkoon, pärekoppaansa. Niitä sopisi hänen näyttää maalla kesällä. Sillä lomaa aikoi hän toki pyytää … ja viettää sen Käkriäisten mökillä. Neljä kuukautta oli hän nyt ollut täällä … ikävässä, outojen ihmisten parissa. Teki mieli jo kuunnella toisenlaisia puheitakin … ja oleskella järven rannalla…
Joskus hän kyhäsi kirjeen, jossa valitti Käkriäisille ikäväänsä.
Mutta hän lähtikin maalle jo aikaisemmin. Niin sietämätöntä oli täällä … niin hän ikävöi. Olkoonpa kotipitäjä hänelle millainen tahansa, ovathan hänellä edes Käkriäiset!
Eräänä iltana, kun vanha palvelijakin oli kaupungilla jonkin tuttavansa luona, meni Nelma ullakolle ja otti koppansa … siinä myöskin nuo herrasnaisten vaatteet. Pisti myöskin takaisin tavaroittensa joukkoon rakkaat kuvakorttinsa, joita hän oli kiinnitellyt palvelijain huoneen seinään. Olihan niissä korteissa Ananias Käkriäisenkin lähettämiä…
Jo kauan sitten oli Nelma tiennyt, mihin aikaan juna lähti kotipuoleen. Matkarahoista puuttui häneltä vielä muutama markka. Hän meni rouvan kamariin … ja katseli lipaston päällystää. Löysi jonkin rasian alta muutaman kymmenmarkkasen. Ne rahat sukaisi hän nyt taskuunsa … ja lähti talosta. Pudotti porraskäytävässä avaimet isäntäväen kirjeluukusta sisään.
Namusia vei hän Käkriäisten lapsille tuomisiksi. Pienokaiset katselivat ihastellen Nelman koreita vaatteita…
Kysyttiin, kauanko hänellä oli lomaa. Nelma ei sanonut menevänsä enää entiseen paikkaansa … hänellä oli jo toinen tiedossa.
Viikon kuluttua tulivat Käkriäisten mökille poliisit. Kuulustelivat Sanelmaa, joka itki ja tunnusti. Vaatteet olivat hänestä niin kauniit … ja rahoja matkaa varten hän oli tarvinnut: ne olivat olleet piirongin päällä … herrasväellä oli kyllä rahaa.
Se herra, jonka kodissa Nelma Helsingissä palveli, tiesi erinomaisesti, että rehellisyys on yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Aika oli villiintynyttä; kiihotuksella oli kansan käsitteet väännetty sekaisin. Sellainen oli vienyt kapinaankin. Nyt erikoisesti täytyi sivistyneiden opettaa ankaralla kädellä kansa jälleen kulkemaan sitä ojennusnuoraa myöten, jonka nimi on laki.
Poliisit veivät Nelman mukaansa Helsinkiin. Siellä tuomittiin hänet neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.
XVII
Tyly oli rangaistus Nelmasta … liian tyly tällaisesta teosta.
Mikä siinä oli niin pahaa?
Miksi se oli pahaa … ja häpeällistä?
Käkriäisen Ananiaskin oli Nelman lähtiessä ollut niin välttelevä.
Nelma ei tosiaan voisi enää mennä edes Käkriäisille … kun täältä vankilasta pääsisi.
Miksi kohtalo häntä runteli?
Tyttö muisteli äitiään ja hänen teloittamistaan … inhoten ja kumminkin hänet salaisesti hyväksyen. Ja suri, että hänen oman elämänsä näytti täytyvän kulkea samanlaista latua.
Ja jollakin tavoin Nelma turtui.
Istu tässä kesäsi ristikkojen takana … kaupungissa, josta hän ei nähnyt muuta kuin kattoja … ja pihalta tuskin vilahduksen järveä!
Kuinka hän yhä ikävöi kotijärvien rannoille … kotoisiin lehtoihin!
Mutta nyt oli hänen kirjoissaan varkaan merkki.
Ja millä hän sitten eläisi? Ihmiset kysyivät entisen paikan todistuksiakin.
Työhuoneessa neuvoi eräs toveri häntä rupeamaan nuorten herrojen pariin, niin nätti tyttö kun hän oli. Mitenkä? Ne asiat Nelma kyllä tunsi. Mutta omassa itsessään hän ei ollut niitä kokenut … joten niissä ei ollut hänen mielestään mitään pahaa oikeastaan. Kuitenkin: äiti oli joskus tuntunut hänestä niin iljettävältä…
Neljän kuukauden kuluttua Helsinkiin. Pääsi tarjoilijaksi johonkin kansanruokalaan Söörnääsin puolelle … sellaiseen, joita mainitaan nimellä "Kuppila". Luojan kiitos: omistaja … sosialisti … ei kysynytkään häneltä todistuksia … sanoi vain ottavansa erikoisen mielellään maalaistyttöjä.
Ruokalassa oli hirmuinen kalina ja meteli … paitsi ainaista kiirettä. Nelman hermot olivat tylsyneet ja ärtyneet. Täällä väsytti … ja koski hermoihin.
Entä tämä ilkeä haju … rasvan käry, ja satojen suoraan tehtaista taikka rakennuksilta tulevien työläisten vaatteet. Ilma hikeä ja ruokien löyhkää … ruokien, joita Nelma tiesi valmistettavan usein pilaantuneistakin aineista. Äskettäin kuului isäntä ostaneen maalta itsekuolleen sian, niin juttelivat palvelustoverit. Merkilliset ajat: ruoka katosi maailmasta … mihinkähän se joutui? Nelma saattoi tuskin syödä oman keittiön sotkuja…
Tällaista ei ollut ennen … siellä maalla! Ei hajua … eikä likaista sementtilattiaa. Äitikin piti mökin siistinä. Ja Nelma rakasti puhtautta… Ja hiljaisuutta!
Täällä paukkuivat ovet auki ja kiinni; niistä kävi märkä ja kylmä ilma…
Yhtä mittaa jäi Nelma tuijottamaan toimettomana eteensä, kädet helmassa … nuo sirot ja melkeinpä valkeat kädet. Teki tehtäviään, jos häntä hoputettiin. Ei kuullut mehevimpiäkään sukkeluuksia. Oli väsynyt … vetäytyi levolle heti, kun pääsi palvelijain huoneeseen … korjaili ja somisteli vähiä vaatteitaan… Mietiskeli, kuinka saisi edes korinsa takaisin Käkriäisiltä. Ei voinut sinne kirjoittaa: häpesi. Sillä tavoin vietti miltei kaikki iltansa. Ani harvoin kävi toveriensa kanssa huveissa.
Kerran isäntä haukkui hänet pahanpäiväisesti. Uhkasi ajaa hänet pois. Minne hän nyt täällä … vieraassa, suuressa kaupungissa? Tovereiltaan ei hän kysynyt neuvoa; mutta joku heistä oli vihjannut, että Nelman sopisi ruveta vaikkapa ompelijattareksi, niin hän saisi istua ja tuumia. Saattoihan sitä nyt … koettaa. Nelma lähti pois ruokalasta. Löysi viimein itselleen kamarin kaupungin laitamalla: ikkuna synkälle, mukulakivillä peitetylle pihalle päin, jonka nurkassa värisi lehdettömänä yksi ainoa syksyinen syreeni. Huonekaluina pöytä, tuoli ja sänky.
Jo kotoaan maalta hän tiesi, että ompelukoneen voi saada vähittäismaksulla… Ja hän sai sen. Paperilappu ovelle, että tässä asui ompelijatar.
Talonmiehen rouva tilasi ensiksi puseron … ja hänen tyttärensä hameen. Sanelma koetti parastaan: hameesta tuli toiselta puolen liian lyhyt, toiselta liian pitkä. Neiti sanoi, että hänen täytyi nyt lähettää se talonpoikaisille omaisilleen maalle. Ja rouvan musliini oli muka pilattu.
Somistaa omat pukunsa ja pukeutua Nelma kyllä osasi: mutta pukujen tekeminen toisille oli vaikeampaa kuin hän luulikaan. Silti sai hän yhä hiukan työtä… Kylmä hänellä oli: halkoja myötiin täällä kiloittain. Eikä rahaa riittänyt edes kunnolliseen ravintoon. Yhtiö korotti vuokria. Nelma meni valittamaan talonmiehelle … joka oli usein humalassa ja raaka … niin nytkin … lupasi auttaa Nelmaa vuokranmaksussa, mutta … sellaisilla ehdoilla. Nelma oli hiukan katkeroitunut, mutta kuitenkaan hän ei hämmästynyt: sellaisia sanoja hän oli kuullut aina. Hän lupasi kumminkin maksaa sen vuokran, mitä vaadittiin, ja poistui. Ehkä hän jostakin saisi rahat…
Ompelukoneesta tultiin perimään maksua, joka oli jäänyt kahdelta kuukaudelta suorittamatta. Nelman oli nyt hankittava rahat … taikka kone vietäisiin pois. Ei ollut rahaa, ei toivoa… Oli ilta. Taivas musta… Kadulla satoi lumiräntää… Teki mieli keskemmälle kaupunkia, jossa valot kiiltelivät sakeammassa. Nelma käveli ajatuksissaan … pysähtyi jonkin liikkeen ikkunan eteen. Siihen tuli herrasmies, nuori, miellyttävä ja kohtelias. Hiukan päihtynyt hän oli, mutta ei suinkaan tungetellut. Puheli Nelmalle iloisesti nauraen. Suuret, avoimet, mustat silmät. Pyysi saada hiukkasen kävellä Nelman seurassa. Nelma suostui. Se herra valitteli rumaa ilmaa … sanoi, että hänen teki niin mieli pitää jotain hauskaa! Olisi mentävä jonnekin istumaan! He kävelivät melkoisen kauan. Nelma ei puhellut juuri mitään… Tuli kuitenkin ilmaisseeksi olevansa ompelijatar. Herra tarjosi hänelle iloisen ja rattoisen illan erään ystävättärensä luona. Siihen tyttö suostui. He menivät sivukadulle, sisään korkean kivimuurin porttikäytävästä. Ovea tuli avaamaan kookas ja komea nainen, jonka helmoissa hääri pieni, lihava poika. Nainen kaulaili Nelman kävelytoveria. Hän oli Mimmi Byskata … eli nykyään Mimmi Rumfelt. Mimmi-rouvaksi herra hänet esitteli. Rouva kysyi herralta:
— Mistä sinä olet tuollaisen pienen kaunottaren löytänyt?
Mutta vastausta ei hän odottanut. Mentiin kaikki saliin. Siellä oli pehmeä sohva, pari tuolia ja pöytä. Ikkunaa peittivät repeytyneet uutimet … korkkimatto oli paikkailtu.
Rouva kantoi heti saliin teetä ja muutamia pulloja, joissa sanoi olevan oikeaa Ruotsin punssia. Itse hän joi sitä ahnaasti. Pikku poika ronkki leivoksia ja Mimmi hemmotteli häntä. Herra myöskin kulautteli, Mimmin vieressä sohvalla. Nelma istui hiljaa tuolilla. Mimmi kehotti häntä pitämään hauskaa … ja alkoi sitten haukkua herraa siitä, ettei tuo ilkimys ollut viitsinyt ottaa nimiinsä hänen huonekalujaan, joten ulosmittaajat olivatkin ne vieneet: tällaista oli nyt täällä salissa! Herra väitti silloin olevansa ainakin rehellinen: kun hän kerran oli niin itsekäs, ettei tahtonut Mimmiä auttaa, niin ei hän sitä salannutkaan! Mimmi myönsi hänet rehelliseksi … ja kehui häntä Nelmalle, jonka nimeä hän viimein kysyi… Herra katseli Nelmaa iloisesti … ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista. Sanoi olevansa muka jotain sellaista kuin tutkija, itsekäs, jopa hieman venäläiseen vivahtava luonne: mikään ei ollut hänestä suloisempaa nautintoa kuin kärsiä esimerkiksi omista hairahduksistaan… Vierushuoneesta kuului iloisia ääniä ja rymyä…
Nelmasta tuntui kuin olisi hän hieman tätä herraa pelännyt. Mutta ei se mitään… Juomat loppuivat, herra saatteli Nelmaa kotiin … ja tiedusteli yhä edelleen hänen kohtaloitaan. Nelma tuskin vihjaili puutteeseensa; mutta elämäntarinaansa hän ei kertonut. Nelman porttia lähestyttäessä antoi herra hänelle rahaa vuokraan ja ompelukonemaksuihin ja erosi sitten hänestä.
Mutta he tapasivat uudestaan kaupungilla. Ja sitten Nelman kamarissa. Nelma alkoi enemmänkin kertoa hänelle elämänsä kohtaloita … epämääräisin ja katkonaisin sanoin. Tuttava heltyi ja ihmetteli niitä. Oli tuonut tullessaan juomia, joita Nelma ei juuri maistellut, mutta herra kyllä: puhuen elämästä ja rakkaudesta … ja synnillisyyden ihanuudesta. Nelmasta tuntuivat sellaiset puheet vapauttavilta. Olivatko synnit sitten ihania? Mitä sellainen ihanuus oli? Ja mitä oli rakastaa? Ja mikä synti? Jonkinlaista mieltymystä tätä miestä kohtaan Nelma tunsi. Ystävä auttoi häntä usein rahallakin.
Niin jatkui seurustelua … kunnes Nelma kirjoitti herrasystävälleen ja ilmoitti hänelle erään salaisuuden. Ystävä ei ollut käynyt pitkään aikaan hänen luonaan. Nyt ei hän vastannut kirjeeseen. Ja pakoili häntä kotonaan.
Jopa karkoitti hän ompelijattaren lopulta jyrkästi luotaan, kysyen häneltä, eikö hän ollut aina sanonut olevansa itsekäs mies? Itsekäs, mutta rehellinen. Siitä olisi Nelman pitänyt ymmärtää, että hänen oli vastattava itse teoistaan.
Nelma ei mennyt sen jälkeen häntä enää tavoittamaan.
Mutta kerran vielä tulivat he vastatusten kadulla, Nelma surkeana, rasittuneena ja hermostuneena … toinen hienona, komeana ja iloisena: kiiltohattu päässä, mustat hansikkaat kädessä. Herra pysähtyi juttelemaan Nelman kanssa … puhui haltioissaan, kuinka järisyttävän liikuttavaa on nähdä maan multaan kätkettävän se turhuus, mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli näet menossa hautajaisiin. Sitten oli hänellä hyvin kiire … hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi.
Nelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina ja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli tyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi.
Mutta nyt: herra oli hänet pettänyt.
Puute jatkui. Vähän työtä … eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella kohtaloaan. Kuljeksi kaduilla … ja ajatteli. Antautui sekä katkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin. Entisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä siellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona … ilkeän ja ahnaan, joka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut silmät säkenöiden.
Kesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa ja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa: istui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta … istui syömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin oli epäsiisti.
Eukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo naurahteli joskus kummallisesti.
Tytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen ompelukoneensa.
Eukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta … lisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.
Ja sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan maaseudulle … sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.
Ei Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että hänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli … kipeä. Välistä häntä pyörrytti hirveästi… Ja eikö hullujen joukossa ihan tosiaan voi tulla hulluksi?
Kun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset ympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita … kun hän istui ja nauroi ja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja huudahti:
— Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä kiharat pois!
Nelmalta kerittiin tukka päästä.
Hulluksi hänet aiottiin tehdä!
Hän pelkäsi…
Ja siinä hän tuli niin kipeäksi, että hän tuskin muistaa, kun hänen tyttönsä tuli maailmaan. Tyttö se oli: hän kysyi sitä myöhemmin. Sanottiin ensin, että se oli jossakin tuolla toisella puolella … ja että se tuotaisiin hänelle. Ei tuotu. Viimein se ilmoitettiin viedyksi kunnalliskotiin. Nelma kaipasi sitä… Siinä hän alkoi selvitä. Mietti keinoja, kuinka hän pääsisi täältä pois.
Parani siinä määrin, että saattoi jo tehdä askareita … niin kuin järjissään oleva ainakin.
Kauhea paikka tämä. Joku päivä sitten muudan väkevä hullu tarttui hoitajattaren tukkaan … ja toisella kädellään ikkunaristikon ylimpään tankoon: riiputti siinä tuota isoa naista monta minuuttia … kunnes vartijat ehtivät hätään…
Nelma karkasi pois. Oli pimeä ja sateinen syksyiltä. Hoitajattarella vieraita: istuivat sisällä, joivat kahvia, nauroivat, lauloivat ja soittivat kitaraa. Nelma kävi kaivolla noutamassa vettä. Ulko-ovi lukittiin kyllä hänen sieltä palattuaan, mutta Nelma huomasi, että hoitajatar unohti avaimet keittiön pöydälle … unohti ja meni jälleen sisään. Nelma väänsi oven auki. Eteisestä otti hän johtajattaren päällystakin … ja katosi pimeyteen. Piileksi halkopinojen takana … kun kuuli askeleita. Pääsi ohitse vartijan … juoksi, juoksi! Pelkäsi, että hänet saataisiin kiinni. Tuli rautatieasemalle. Aikoi Mimmi Byskatan luokse Helsinkiin. Mutta hänellä ei ollut rahaa.
Hän päätti kulkea jalkaisin tuon kauhean pitkän matkan. Kulki koko yön.
Saapui aamulla hämärissä perille.
Mimmi kätki hänet, syötti, juotti. Lähetti, varmuuden vuoksi, sairaalan johtajattaren päällystakin takaisin sen omistajalle. Kävipä vaatimassa Nelman tavaroitakin siltä akalta, jonka luona Nelma viimeksi asui. Hävytön akka oli ne jo myönyt … muka Nelman vuokrasta. Silloin antoi Mimmi pikku ystävättärelleen omia pukujaan. Mimmillä niitä oli, vaikka hänen asiansa alkoivatkin jo sekaantua. Hän joi ja remusi … ja juoksi katuja.
Saadakseen parempia kavaljeereja oli Mimmi ruvennut käyttämään nimeä Mimmi Rumfelt. Hänellä oli ollut tuttavana eräs saksalainen upseeri, jonka nimi oli Strumpffelt … aatelinen nimi. Saksalaisuus oli nykyään muodissa. Mutta Strumpffelt oli vaikea lausua … eikä Mimmi sitä osannut kirjoittaakaan. Hän muutteli siis vähän tuota nimeä … ja esiintyi nyt aatelisen saksalaisen leskenä. Sekin temppu hankki hänelle muutamia uusia ystäviä.
Mutta silti menivät Mimmin hommat nurin. Poliisi ahdisteli häntä metelin tähden, jota hänen huoneistossaan pidettiin. Ja talonomistajatar oli aina kimpussa. Jonkin aikaa Mimmi tuli toimeen: hän sai vuokransa maksetuksi. Mutta lopulta ei sekään auttanut.
Nelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.
Lastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä varoitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen elatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin … niin pelkäsi hän jo hermosairaalaakin.
Ja kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.
Kun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija parittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit vimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja: slummisisar.
Mimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.
He pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin vienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.
Mutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan pitkäksi aikaa tänne jäädä.
XVIII
Sakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:
— Minun Nelmani … minun oma kuningattareni… Minun impeni… Minun kullan-liruni! Minä teen sinulle … huvilan.
Hän oli ottanut tänä aamuna kylän puodissa puheeksi, kuinka hän haluaisi itselleen tonttia. Ja silloin oli muudan mies siellä väittänyt … kauppiaan päänpudistuksista huolimatta … että maata alettaisiin kohdakkoin jakaa kaikille köyhille kymmenestä pennistä neliömetri.
Sellaista maansaantia Kukkelman nyt ajattelee … yrittäessään veistää hirttä.
Muori katselee jälleen portailta. Ja hän ärähtelee itsekseen. Onko Kukkelman sokea? Hänen piilunsa iskee sinne tänne … milloin syrjään, milloin puuhun! Haha, mikäs nyt tuli! Veistäjän tukkahan näytti tarttuvan kiinni hirteen… Sakris oli lyönyt haivenensa kaarnan repeämään. Siinä hän nyt pyristeli ja tempoi … kurahteli harmistuneesti. Viimein väänsi toisella kädellään kirvestä irti puusta ja kiskoi toisella hiuksiaan. Muori naurahtaa, hohottaa. Yhden hiustupsunsa oli Kukkelman typistänyt piilulla poikki … piteli kourassaan katkennutta tukkua, katseli toiselle olkapäälleen valuneita hiuksiaan, rypisteli kulmakarvojaan ja huudahti:
— Äsh, mitäpä nyt Nelma tämän päälle meinaa? Ja … mitä tällainen merkitseekään?
Muori kysyi:
— Minkä päälle?
— No … kun minun kaunis tukka on poikkastu, vastasi Sakris.
— Poikkastu! Ja … mikä se Nelma sitten on? jatkoi muori ivallisesti ja uteliaasti.
Sakris Kukkelman oikaisi selkänsä pystyyn, nojautui piiluunsa ja vastasi:
— Nelmako? Ette te sitä tiedä! Minun heilini! Minun nuori ja nätti heilini. Ja hän on minulle rakkaampi … kuin mikään keisarinna olisi! Niin, tuhannella markalla minä en antaisi mihinkään sellaista. Häntä minä olen … tässä ajatellut.
Ja samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin. Tylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli hyvässä menossa.
Nyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi
Rumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:
— Mimmi von Rumpfelt!
Mimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta, salaperäisesti:
— Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?
— Miestä… Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.
— Naisten asioissako?
Ja hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun … särähtävän ja kimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli kämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi kävellä edestakaisin portilla … poskissa hehku, mikä tulistui sikäli kuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia … niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että heitä kaikkia luetella saattaisi… Ja kuinka ne kaikki olivat olleet rakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka sydänverensä hänen tähtensä … syöneet hänet … elävältä. Mutta hänelle ei ole kuka tahansa kelvannut. Hänen oli täytynyt heitä hyljätä; he kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli hänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!
Etteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti; hänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.
Tätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi ja huudahteli:
— Ah, ah, ihanko totta? Herre min Gud, minä itse melkein tahtoisin
tulla herra Kukkelmanin kanssa. Minä vapisen aina kun ajattelen…
Mutta: tehän olette mieltynyt Nelmaan. Hän onkin niin nuori ja kiltti.
Ah, te olette herkkunasse, rakennusmestari!
— Jaa, sitä minä olen, vastasi rampa.
Mimmi jatkoi:
— Mutta, kuulkaas, nyt minä tarkoitin sitä, onko teissä miestä ottamaan kultasenne täältä?
Mitähän Sakris nyt?
Hän esittää jälleen heti tikapuitaan.
Sellainen ei Mimmille kuitenkaan kelpaa: karkureita ajettaisiin takaa … ja saataisiin kiinni.
Mutta mitähän, jos rakennusmestari sanoisi olevansa Nelman sukulainen? Ja pyytäisi häntä … viisaasti ja viekkaasti … itselleen emännöitsijäksi.
— Ahaa, niinhän se olikin! huudahti Kukkelman. — Niinhän se oli! Se on konsti, joka kävelee. Täältä jaetaan huushollerskat monille. Niin … turhaa on piinata ihmiset … tehdä väkivaltaa, jos voi käyttää rauhallista konstia. Minä … huomenna sanon täällä … tulen tänne puhumaan, että olen Nelmalle sukua. Ja oikeastaan: enkö minä sitten olekin? Paljon, paljon enempi minä olen hänen puolestaan. Olenhan pian niin kuin yksi ja sama hänen kanssaan. Mutta … minkälaisella tavalla nyt tehtäisiin?
Siitä nyt neuvotellaan. Sakris esittää:
— Kuinkas, jos sanon, että olen saanut kirjeen hänen äidiltään? Missä hänen äitinsä on? Niin, olen saanut kirjeen, että pitäisin silmäni hänen päällänsä. Ja minä pidän … niin kuin omat silmäni! Missä hän on syntynyt?
— Bravo, huudahti Mimmi. — Mutta Nelma-raukalla ei ole äitiä eikä isää. Phyi, ne olivat punikkeja, ne tapettiin! Nelma ei toki ole punikki, ja sen saatte uskoa.
Sakris vastaa:
— Mitä te puhuitte? Punikki? Minun suojani alla saa hän olla punikki … niin paljon kuin tahtoo. Hän on Nelma… Ja hän on kuitenkin ihminen. Mutta kuinka me nyt tekemme? Eikö hänellä sittenkin ole kukaan, joka on käskenyt minut hakemaan hänet täältä pois?
Mimmillä on sellainen henkilö tiedossa: eräs Sanelma Kinnusen äidin käly. Huomiseksi sanoo hän ottavansa hänestä tarkemman selvän.
Vielä pitäisi olla kirje, jossa tuo sukulainen pyytäisi Sakrista käymään ottamassa Sanelman hoitoonsa. Mutta sen kirjeen sanoo Mimmi osaavansa tehdä.
Vielä selittelee Mimmi Sakrikselle, että tämä johtajatar on sellainen ja sellainen … ja kuinka hänen edessään on ovelinta käyttäytyä. Ja ellei tämä onnistuisikaan, niin se on Mimmistä jännittävää … ja suututtaa aika tavalla lohikäärmettä.
— Miksipä se ei onnistuisi? ihmettelee Sakris.
— Miksi hän ei päästäisi Nelmaa täältä? Täytyyhän minun saada huushollerska. Minä en voi muuten olla! Ja … nyt juuri minä olen kuullut, että maata pitäisi saada kymmenen pennin edestä neliömetrin. Ajattelen meille paikkaa tuolta Reckhalsista, Vantaan kosken partaalta. Ja siellä minä ja Nelma … siellä me..!
Yhä kiihtyvässä tahdissa alkaa Kukkelman sitten puhua taas omasta tuvastaan … ja sikalasta, jonka hän rakentaa … ja kanalasta, ja trekoorista, jossa on stikkelperipensaita ja muita marjoja … niin paljon, että niiden kauppaamisella eletään. Kuvailee kamaria, jonka ikkunalla Annansilmät eli Ahkerat-Liisat kukkivat … ja tyttöä, joka palvelee häntä … taikka paremminkin Sakris tyttöään palvelee. Kalpea on Sakris innostuksesta … mutta pitkässä ja kärjestä pystyssä nenässä palaa kaunis hehku.
— Johtajatar tulee! varoittaa jälleen Mimmi. Sakris vetäytyy aidan taakse… Hän odottelee siellä… Ja piirtää aikansa kuluksi lyijykynällään keltaiseen lankkuaitaan ison sydämenkuvan, jonka sisässä on ankkuri ja kirjaimet S ja K.
Aika ilman hänen omaa impeään on kovin ikävä.
Kummallista: nämä kirjaimet sopisivat heidän molempien nimiin.
Sanelmahan oli Kinnunen … ja Sakris Kukkelman.
Ihmeellisesti nuo yhteen soveltuvat kirjaimet tulivatkin siihen: aivan kuin itsestään … ikään kuin sitoen Sakriksen ja Nelman toisiinsa. Niin kuin jo uni ja ennustuskin olivat sitoneet.
Kovin merkillistä … ja uskottavaa!
Lopulta lähti Sakris turvakodin luota tomuista ja lämpöä huuruavaa tietä pitkin.
XIX
Sakris on varsin rehellinen kansanmies. Mutta kansanihminenkin saattaa olla ovela … kun niikseen tulee … yhtä hyvin kuin porvarikin.
Koko yön ja päivän mietiskeli hän, millä tavoin narraisi Nelman johtajattarelta pois.
Nyt hän menee ja soittaa turvakodin porttikelloa. Tullaan avaamaan.
Kukkelman kysyy, onko täällä sellainen tyttö, jonka nimi on Sanelma
Kinnunen.
Ja sitten pääsee hän johtajattaren pieneen ja sievään huoneistoon.
Johtajatar on herrasneiti, vanha ja kookas. Hänen päänsä on harmaassa. Nenällä kiiluvat silmälasit, joiden läpi ankarat ja kunnialliset, mutta herkkäuskoiset silmät tähystelevät.
Johtajatar näkee pitkätukkaisen tontun jalkainsa juuressa … ja hämmästyy.
Sakris on hyvin siististi puettu.
Mutta punajuovaista liinaa ei hänellä nyt ole kaulassa, vaan sininen.
Sakris on vakava ja nöyrä, lähes alakuloinen. Hänen vaaleat silmänsä tirkistelevät vilpittöminä ja viattomina. Hän puhelee kohteliaasti … seikkaperäisesti ja verkalleen. Ja nyökyttää hartioitaan … huokailee.
Neiti pyytää rampaa istumaan. Sakris kapuaa tuolinreunalle … nököttää siinä, hipoen kierolla jalkoterällään permantoa.
Rakennusmestari siis…
Mitä onkaan rakennusmestarilla asiaa?
Niin, Sakris on tullut pyytämään täältä onnettomien naisten kodista,
missä tehdään ihmisille niin paljon hyvää, erästä sukulaistaan.
Päästämään hoitolaa siitä raskaasta huolesta. Se sukulainen on Sanelma
Kinnunen … hyvin onneton tyttö.
Aivan ihmeellinen seikka oli, että Kukkelman sai tietää Nelman olevan täällä. Kukkelman näet liikkuu urakoissa milloin missäkin … ja juuri eilen, kun Nelman tädiltä oli tullut hänelle kirje tuonne Krokelbyhyn, hänen varsinaiseen asuinpaikkaansa, oli hän sattunut käväisemään Krokelbyssä. Ja nyt kiiruhti hän kohta tänne.
Ja sitä paitsi osui niin hyvin, että hän tarvitsee nyt itselleen emännöitsijää. Entisen hän oli erottanut: se oli hävytön … juoksenteli kaiket illat ulkona … ja oli epäsiisti. Vaikeaa, jopa mahdotonta on nykyisinä pahoina aikoina löytää oikeaa ihmistä. Mutta juuri nykyään, kaiken yhä kallistuessa niin hirveästi, on yksinäisen ja … jos siitä puheen ottaa … kivulloisen ihmisen suorastaan mahdotonta tulla toimeen ilman naisihmistä, joka keittäisi hänen ruokansa, korjailisi hänen vaatteitaan, paikkaisi hänen sukkiaan. Sakris sanoi toivovansa aina olla siisti, tahtovansa sitä, palavasti haluavansa. Mutta täkäläiset kylien naiset ovat likaisia ja kauhean viekkaita: ei suinkaan niistä tiedä, lintujako ne ovat vai kaloja. Sellaista elämää ei Kukkelman rakasta: ei hienoakaan huhua, että hän eläisi sillä tavalla. Juorujen suun hän tahtoo nyt pistää tukkoon. Siksi hän ottaisi sukulaisen emännöitsijäkseen…
Johtajatar hymyili: mitähän tuostakin juoruttaisiin? Mutta hyvä, että hänkin pelkäsi juoruja! Sakris jatkoi:
— Rahoja minulla kyllä on… Aina toimeen tullaan… Ja siellä
Krokelbyssä minulla on … omat huoneet…
Niin, pienen, malmisen keittiön onkin Sakris jo aikonut hankkia, kun asettuisi Nelman kanssa yhteen.
— Rakkaus on kaunis asia maailmassa, sanoo Kukkelman. — Ihmisen täytyy rakastaa … se on hyvä … rakastaa lähintänsä. Saita hän ei saa olla … eikä sydäntä vailla. Kyllä minä ylöspitää tuon köyhän orvon, jolta vanhemmatkin ovat hukkuneet.
Sakris ajatteli, että kaunis Nelma oli niin avuton ja yksin. Todellisestakin hellyydestä hersyi pari kyyneltä hänen silmäkoloihinsa…
Sitten kaiveli hän povitaskuaan, levitti auki ja ojensi johtajattarelle Nelman tädiltä, Rosina Kypenäiseltä, tulleen kirjeen, jonka Mimmi oli tehnyt vasemmalla kädellään.
Kovin runsaasti siinä kirjeessä oli sanoja: "Rakas, kaukana asuva
Sakri-serkku" ja "Rakas serkku".
Sitten seurasi:
— Terveisiä maalta se musta lehmä kuoli punatautiin se oli Tuntuva vahinko köyhälle perheelle. Kohtahan ne pääsevät lapsetkin sieltä koulusta kotitöihin ja minä olen nyt käymässä täällä Kaupungissa käymässä Ananjas ei ole kotona niin ei saa vielä haurata sitä Lehmää suohon, Vaan ensi viikolla jonakin päivänä kuin näkee. Tottahan ne apteekkarit lienevät antaneet niin kovat rohdot kun se niin pian kuoli…
Toisella sivulla puhui muka Rosina Kypenäinen Pertta Kinnusesta ja Maunosta, noista hurjista, jotka saivat Jumalan kurituksen huonosta elämästään. Mutta Sanelman pitäisi joutua silmälläpidon alle, ettei hän eksyisi pahoille teille. Rosina oli kuullut reissuavaisilta, että Sanelma oli jossakin orpojen kodissa täällä päin: kai sinne maalle on lähtenyt kesälomalle piikoja … tai muut matkustavaiset ovat Rosinalle kertoneet. Siirtyyhän niitä ihmisiä sinne pohjoiseen.
Yksi ihme asia vielä: miltei kohta, kun Kukkelman sai tämän kirjeen, näki hän yhtäkkiä, eilen, paluumatkallaan Krokelbyssä, Nelman täällä ikkunassa. Se oli tapahtunut niin kuin jonkin sisällisen olemuksen neuvosta! Niin kuin jokin olisi hänelle aivan sanonut, että katsokoon hän nyt tuonne ikkunaan. Niin, eilen oli Kukkelman nähnyt Nelman. Hyvät henget olivat häntä neuvoneet.
— Jumalan kaitselmus ehkä..! Jumalan kaitselmus, kuulkaas … mikä olikaan nimi? oikaisi johtajatar.
— Niin, tosiaankin … se voi olla sitä, vastasi Sakris.
Kirje päättyi sanoilla:
— Jos nyt pitäisit huolen Nelma-parasta kun meillä ei ole varoja ja on oltu terveitä, jota herran lahjaa toivotamme sinullekin. Hyvästi niin kuin Käestä käteen, vaikkei kätemme ylety eikä äänemme kuulu.
Kukkelman vakuutti uudestaan kyllä pitävänsä tytöstä huolen … niin kauan kuin Nelma häntä tarvitseisi; ja se olisi kauan!
Kukaan ei saisi Nelmaan koskeakaan! Sitä vakuuttaessaan Sakriksen silmät välkähtivät.
Johtajatar kysyi nyt, että kai rakennusmestari tiesi … mikä nimi olikaan … tiesi kai Kukkelman Sanelman heikkoudet? Ettei hänen tahtonsa ole luja … että hän oli ollut vankilassakin.
— Vankilassa? ällistyi Sakris.
— Aivan niin, ajatelkaas, näpistelystä, selitti johtajatar.
Sakris raapaisi korvallistaan … ja myönteli:
— Jaha, niin … näpistelystä… No … kyllä se kusiini siitä minulle kirjoittikin, silloin … siihen aikaan.
Ja vastenmielinen tunne Sakriksen sydämessä helpponi: Nelma oli siis ollut vankilassa ainoastaan pienestä näpistelystä. Sakris sanoi parantavansa erehtyneen tytön. Köyhyydessään oli Nelma voinut sellaista tehdä.
— Mutta kai tiedätte senkin, että Nelma on ollut hyvin hermostunut, jatkoi johtajatar. — Mielisairaalassa. Ehkä hänestä voisi tulla teille liian paljon huolta.
Sakris joutui yhä enemmän ymmälle. Mutta ikään kuin välttääkseen, ettei hänelle kerrottaisi enää jotain muutakin, mikä hävittäisi hänen kuvitelmansa tästä nuoresta ja kauniista tytöstä, alkoi hän hokea:
— Jaa … jaa, minä tiedän kyllä … kaikki. Minä pidän hänestä niin kuin omasta silmästäni.
Johtajatar lupasi sitten harkita asiaa … ja kuulustella itseltään Sanelmalta, haluaisiko tyttö lähteä tälle sukulaiselleen emännöitsijäksi.
Eipä vanha ja viaton herrasneiti aavistanut pikku sutta sentään tällaisessa miehessä … rakkaudesta hehkuvaa sydäntä Sakriksen surkean kyttyrän kätkössä … sydäntä, joka himoitsi nuorta karitsaa. Moinen olisi tässä maailmassa ollut hänelle uskomaton ihme, sellainen kummallisuus, että hänen hapsensa olisivat nousseet pystyyn … maailmassamme, jossa ei kuitenkaan mikään kumma ole mahdotonta, koska kaikki on maailmasta syntyisinkin.
Entä Sanelma? Hänellä oli täällä ikävä… Yksitoikkoista ja yksinäistä. Hän olisi kyllä saanut joskus kävellä hoitolan ulkopuolellakin, mutta ainoastaan jonkun sisaren seurassa… Se tuntui hänestä vangitsevalta.
Mutta viime aikoina ei hän ollut halunnutkaan kävelylle. Minnekä mennä … tällaisella seudulla? Eihän täällä ollut edes järveä. Ainoastaan vieraita, apeita, alavia maita … ja tuo synkkä meri, tylyn näköinen: sen vesikin oli hänestä iljettävän sameaa.
Pikku tyttöään hän halusi nähdä. Mutta Mimmi sanoi, että jos hän siitä täällä hiiskuisi, niin vietäisiin se lastenkotiin ja Nelma saisi elävältä hautautua sinne. Sen sijaan: jos hän nyt menisi emännöitsijäksi tälle pikku rakennusmestarille, niin voisi hän kenties pian ottaa lapsensakin luokseen.
Mimmi lupasi kyllä pitää huolen siitä, että hän itse ilmestyisi Nelman seuraksi.
Miksi ei Nelma olisi valehdellut? Se ei ollut hänelle kovin vaikeaa. Hän sanoi siis johtajattarelle tuntevansa Kukkelmanin, äiti-vainajansa orpanan … ja menevänsä hoitamaan Kukkelmanin taloutta.
XX
Nyt taluttaa kääpiö Nelmaa pois turvakodista.
Minne Sakris häntä vie?
Tietysti liikemies Mikko Suomenvaaran paviljongille.
Nelman pitää aina olla hänen lähettyvillään.
Siellä sopisi Kukkelmanin asua Nelman kanssa aluksi … kunnes työ palstalla valmistuisi. Nelmakin oleskelisi Mikon eteisessä. Miksipä ei? Mikko on iloinen mies … aika huiskale. Herranakaan ei Sakris häntä pitänyt: oli kylällä kuullut, että Mikko oli niin pian noussut talonpojasta gulashiksi … ja ovathan ihmiset sitä paitsi kaikki yhdenvertaisia ja samanarvoisia … tosiaan samanarvoisia.
Mikäpä olisi Kukkelmanin kuumina kesäöinä loikoa Nelman kanssa viileässä eteisessä, vaikkapa koivunlehdistä kyhätyllä laverilla? Ja istuskella illoin rannalla, jota suhiseva kaislikko reunusti. Ja soudella…
Kun Sakris teki työtä, olisi Nelma koko päivän siinä äärellä.
Ja heilinsä ruuasta maksaisi Sakris tietysti Mikolle taikka tädille.
Näin Sakris aikoi.
Mutta siitä nyt ei tullut mitään! Vanha täti, jonka Sakris lopultakin havaitsi oikeaksi kiusantekijäksi, merkillinen, taikauskoinen ämmä, nousi kovaan vastarintaan.
Sakris talutteli läähättäen ja pihisten huvilaan nuorta tyttöä.
Iloisesti hän huudahti tullessaan:
— Terve, terve, täti!
Ja sanoi sitten, että tässä oli eräs vieras, joka jäisi tänne … taikka
Sakris aikoi pyytää, että hän saisi olla täällä.
Muori vilkaisi kääpiön seuralaiseen.
Sakris kiiruhti nyt valaisemaan asiaa pienellä valheella, joka oli jo kypsynyt hänen päässään hänen sitä varsinaisesti ajattelematta, ainoastaan luonnollisena jatkona turvakodissa tehdylle alulle. Hän sanoi:
— Tämä on kusiini minulle. Joutui pois tehtaasta Helsingistä … jossa nyt työ loppuu. Ja tulee minulle huushollerskaksi.
— Kusiini? Mikä … kusiini? Ja mistä tehtaasta? kysyi muori.
— Se on … kalatehdas Hermannissa. Ja kusiini … mikä se nyt onkaan suomenkielellä?
Viimein sai Kukkelman jollakin tavoin selvitetyksi, mikä kusiini on … ja muorin käsittämään, että Nelma oli hänelle ainakin jokin sukulainen.
Mutta muoriko olisi sitä sukulaisuutta uskonut?
Olisiko tuolla jumalattomalla oikein sukulainen?
Ja noin nuori!
— Ei tänne ketään oteta, sanoi muori.
Pahaksi onnekseen selitti Kukkelman, että tyttö oli orpo, koska hänen vanhempansa oli ammuttu vallankumouksessa.
Punaiset vanhemmat siis.
— Nyt saatte laputtaa täältä … ja joutuin! huudahti muori.
— Se ei käy laatuun! vastasi Sakris.
Luonnollisesti saattoi maalaismuori epäillä Nelmassa jotain. Mutta mitä hänessä oikeastaan oli epäilemistä? Sekö, että hän oli Sakriksen … heili … tai vaimo … vai mikä: kunhan oli jotain! Sellaista epäilystä ei Sakris ymmärtänyt.
Taikauskoinen oli tämä ämmä tosiaan.
Kukkelman ei tiennyt, pitikö hänen tällaiselle taikauskolle itkeä vaiko nauraa.
Sitten hän suuttui … ja yleensä rampa suuttui pian. Ei ruvennut kuivalle eukolle lisää selittelemään … selvässä asiassa, tyhmälle ihmiselle. Sakris sanoi, että siinä tapauksessa hän lähtee huvilasta pois … ja koirakartano saa jäädä kesken. Nelmasta hän ei eroaisi: sitä oli turha odottaa… Sitä olisi koko maailman turha odottaa! Kukkelman huudahti:
— Jos Mikko nyt olisi kotona, niin olen vissi, että hän antaisi tämän tytön jäädä tällä. En minä saata jättää hänet ilman yksinään.
— Siitä ei teidän kannata olla varma, vastasi muori. — Ja … parempi onkin, että työn jätätte.
— Bra, bra! sanoi Sakris.
Hän siis veisi Nelmansa Krokelbyhyn ja odottaisi siellä, kunnes Mikko tulisi kotiin.
Mutta rahansa hän tahtoi nyt saada.
Se kyllä kävi muorin mielestä päinsä. Pitää arvioida työ … ja muori oli sen jo kutakuinkin arvioinutkin. Noin puolet oli Sakris kaatanut, veistänyt ja salvanut tarvittavia hirsiä. Toinen puoli urakkasummaa siis voitaisiin antaa.
Kukkelmanin silmät yhä hiukan säkenöivät. Mutta lopulta hän suostui.
Sanoi vielä ainoastaan:
— Mutta … kyllä nyt Mikolle tulee haaveri … kun ei tämä työ joudu aikanaan. Jos minä saisin olla Nelman keralla täällä, niin… Ei ole minun syy, että se nyt jää kesken. Myöhästynytkö on? Hah, hah … te ette ymmärrä näiden asiain päälle mitään! Nyt se oikeastaan on tehtykin. Ylöspano ei ole mitään … se käy nopeasti. Tuossa tuokiossa tulisi bygninki valmis. Mutta nyt … kun itse katkaisee pykääminen … niin… No, lähden sitten. Terve, terve, täti!
Ja Sakris alkoi tallustella Nelman kanssa Krokelbyhyn päin, seljässään
Nelman vaatemytty ja kainalossa harmonikka. Työkalunsa jätti hän Mikko
Suomenvaaran huvilalle, asettaen ne eteisen nurkkaan.
Krokelbyssä oli hänellä toki kamari.
Ja nyt oli kesä!
Ja rahaa … sitä oli toki aluksi.
XXI
Niin, oli täysi kesä.
Miten olikaan Krokelby muuttunut?
Tuolta pilkistelivät huvilat metsistä … lehvät piilottivat ja hukuttivat rakennukset kauneuteensa, peittivät ne vihertävillä verhoillaan. Kuusten ja petäjien havut olivat tulleet tuuheiksi ja pehmeiksi… Kukkasia kiilui siellä ja täällä.
Jos ken kävelijä Helsingistä osui tänne pohjukkaan, ei hän huomannut enää tuon suurimman huvilan kypärähuippuista tornia, joka oli niin kuin uudenaikaisen kirkon … ja itse huvila kuin kirgiisiteltta. Syreenit kätkivät nyt tornia ja seiniä esiripullaan.
Ja noin olivat viinimarjapensaat paisuneet ja pöyhistyneet … nuo, jotka vielä toista kuukautta sitten näyttivät törkykasoilta mustilla saroillaan.
Mikä lumous!
Tämä mökki tässä, ikään kuin matkalaukku, jonka kuperasta taitekatosta puuttuu vain kädensija, josta kaupparatsu voisi kuljetella sitä sinne ja tänne kaupaksi … tämä mökki vaahteroiden keskellä on nyt niin kuin huvimaja somassa yrttitarhassa…
Tuolta mäeltä, huonosti maalatun huvilan seinämältä, kallionlokeroista hohtelee kävelijän silmään tulppaanien terävä puna..!
Melkein jokaisessa töllissä on toki muutama syreeni … ellei parempaa, niin katkottu tynkä. Taikka pari valkoruusupensasta.
Somilta näyttävät työväenkin kyläosan kattoryhmät, sinne tänne metsään vapaasti kylvettyinä, koivujen ja lehmusten siimeksessä. Kotoisilta ne näyttävät. Musta saattaa olla asumus talvella: ikään kuin toivottomuuttaan tuijotteleva. Tuntisiko sitä nyt entiseksi, enää … tuota vinoon kallistunutta, jonka ikkunat ovat rikki taikka paikatut? Nyt kaunistavat sitä tuomet … tekevät sen runolliseksi. Mökillä on ympärillään kokonainen tuomitarha: pieni puisto ja metsikkö suuria tuomia… Ja seinänvieressä kukkii keltaisia narsisseja.
Sitten … piankin seuraavat kurjenmiekat, valkeat, tummansiniset taikka keltaiset. Ja keisarinkruunut, joiden tiilenhohtava, pikarimainen terälehdistö julistaa kuumaa kesää, ikään kuin kohottaen maljan palavalle auringolle. Ja alkavat kukkia hennosti oksiaan riiputtavat särjetyt sydämet … ja kaikenlaiset muut kukat.
On kesä, rikkaiden ilo … ja köyhille onni. Ei ole nyt enää huolta haloista … ikkunoitakin avataan … ja vaikkapa viemärioja saattaa kuljettaa naapurien jyrkiltä pihamailta ohitse pesu- ja roskavesiä, niin koivujen lehdet toki tuoksuvat joukkoon hyviltä. Eikä huolta lasten jalkineista ja vaatteistakaan … lasten, jotka nyt kirmailevat metsissä, kallioilla ja maantiellä.
Lämmintä huuruavina iltoina viheltävät viiriäiset korkealle … ja rusko paistaa tulipunaisena lännen soiden takaa etäältä. Silloin soivat harmonikat tölleissä, töllien pihoilla ja pölisevillä maanteillä … tehtaista palanneiden taikka tonttiensa muokkaamisesta levähtävien työläisten käsissä … vedettyinä esille talvellisista loukoistaan… Ne soivat raisuja, kesyttömiä säveleitä, muodottomia, mutta onnellisia. Yhtä ja samaa enimmäkseen … yhtä ja samaa. Kylä raikuu ilakoivia ääniä. Istuskellaan kuisteilla ja kukkalavojen vieressä.
Toiset jälleen ovat metsässä … aikuisetkin, ainakin illoin ja pyhinä, jos kuka ei pääse työltä arkena. Saartaahan metsä Krokelbytä läheisenä, sakeana niin kuin korpi ainakin. Sinnepä nyt työtön mies, mutta ei enää työttömyyttään niin valittava … taikka väsynyt … lämpöisille kallioille … vaimonsa kanssa, lapsineen, harmonikka mukana. Tai kesäheili kainalossa, välistä pirtupullo taskussa. Siellä on hyvä kelliä, kätkössä maailmalta … rauhassa.
Kukkelmanin kamarissa Krokelbyssä on Nelma. Ja itse Kukkelman on onnellinen.
Niin tyytyväinen, ettei hän uskoisi tämän olevan oikein tottakaan. Hän naurahtelee itsekseen. Ja ajattelee:
Tämä miltei saattaa olla jälleen jotain unennäköä…
Kaikki on nimittäin sellaista hämärää kuin uni … samanlaista kuin ilmakin, joka nyt peittää maailmaa. Oli nimittäin se kesä, jolloin koko Suomen kattoi Venäjältä vyöryvä savu: kertoivat ryssien polttelevan kotimaassaan metsiä, soita ja talojakin. Polttivat niitä niin paljon, että meidän maamme ja Ruotsi ja Norjakin oli välistä aivan sauhuun tukehtua. Kaikki ikään kuin yhtenä usvana, alangot ja merenlahdet … niin että tuskin erotti mäkiä tai saaria ollenkaan… Ja huviloita, latoja, jopa pienempiäkin esineitä voi selvästi nähdä ainoastaan läheltä. Kuitenkaan ei Kukkelman nyt tuumiskellut tällaisten mielettömien tulipalojen syitä. Lempeä luonto oli muuttunut hänelle uneksi, melkein yhtä ihmeelliseksi kuin sekin, joka oli antanut hänelle omaksi kauniin tytön.
Joskus tunsi Kukkelman olevansa suorastaan jonkinlainen keisari. Olihan hänellä nyt keisarinnansa.
Mutta Nelma puuhailee hiljaa ja siivona… Odottelee Mimmiä, seurakseen… Aivan vielä ei Nelma ole aikonut täältä lähteä.
Kamarin Nelma sai kyllä siistiksi, miltei jo ensimmäisenä päivänä … oikein mieleisekseen. Annansilmäkin oli valmiina ikkunalla. Sakris oli täällä käydessään sitä muistanut kastella. Hellästi rampa kyllä vaali kukkaansa…
Kuitenkin tuntui Nelmasta ilkeältä jäädä Kukkelmanin kanssa tänne kahden kesken asumaan. Talossahan oli hyvinkin paljon väkeä. Mitä ihmiset ajattelisivat? Ja ympärillä oli kokonainen kylä. Nelma sattui ensimmäisenä iltana ilmaisemaan, että hänen olisi hauskempaa asua jossakin syrjemmällä. Siitä Sakris tuli hyvilleen. Hän huudahti:
— Aivan yksiksesi minun kanssani? Hva' sa'? Kuinka sinä sanot? Sano, pois vaan..! Hva' sa: se meinaa samaa kuin jos sanoisi: Kuinka sinä sanot. Minä opetan sinulle ruotsia… Kaikki minä sinulle opetan! Ja sanotko sinä minulle: Te? Minä tahdon olla sinulle … niin kuin sisarus, niin kuin veli. Ja paljon, paljon muuta! Mutta mitä siihen asiaan tulee … niin syrjässä saamme kyllä sitten olla. Minä pykään talon … ja moijaamme kuin… Meidän luona voisi olla hyyryläisiäkin. Nostaisimme hyyryä vaan. Heillä olisi hyvä: milloinkaan en minä nostaisi heille hyyryä… Ja huoneet minä remonteeraisin… Niin, katsos, minä en ole paha mies. Se johtuu siitä, että olen lukenut… Kirjat … ja sanomalehdet … ja kaikki. En pelkää sanoa, että minä olen kehittyneempi ihminen. Mutta … no, vielä ei minulla ole tomttiakaan. Mutta … talo raketaan … tomtti ostetaan. Nyt niitä saadaan huokealla. Pian menemme käveleen ja katselemaan paikkoja … tuolla Reckhalsissa. Kymmenen penniä neliömetri. Se on vallankumouksen ansio: jos ei kapina olisi peljättänyt rikkaita, eivät he koskaan olisi antaneet maata köyhemmille. Nyt … oli pakko antaa…
Sitten jutteli Sakris edelleen Nelmalle tuosta tulevasta huvilasta. Lupasi antaa Nelman syödä siellä sianlihaakin, vaikkei isäntä itse tahtonut sellaista, koska se oli hänelle pahaksi. Oikeastaan oli se kaikille ihmisille pahaksi: sitten lupasi Sakris selittää Nelmalle, miksi se oli pahaksi. Mutta sianlihasta tehtyä kastia sanoi hän itsekin syövänsä kernaasti. Nelma valmistaisi hänelle sitä. Ja kananmunia he söisivät molemmat yhdessä…
— Tämä meidän liitto tulee niin kuin se vanha testamentin liitto. Jos sinä olet uskollinen minulle … ja et unhoita, mitä minä sinulle käsken … niin… Taikka et unhoita sitä, mitä minä sinulta rakkaudessa pyydän…
Nelma hämmästyi.
Mitä Kukkelman puhui?
Mistä liitosta?
Syntyi pieni keskustelu, jossa Kukkelman otti itselleen valtavasti enimmät suunvuorot. Nelma kyseli vain:
— Mitä?
Nelmahan ajatteli, että hän oli tullut tänne taloutta hoitamaan. Niinhän
Mimmi oli sanonut hänelle.
Tarkoittiko nyt Kukkelman, että..?
Kukkelman..! Tuo … niin kuin metsänelukka..! Vastenmielinen…
Ja silti rammassa Nelmaa miellytti jokin. Se hellä huolenpitoko, joka vivahteli hänen äänessään … vaikka hän saarnasikin yhtämittaa? Saarnasi rumalla puhetavallaan… Vai Kukkelmanin kiihkeä haluko rakentaa huvila … juuri Nelmaa varten. Huvila! Nelma saisi siellä olla rauhassa. Millä ehdoilla, sitä ei hän tullut miettineeksi, kun ajatteli itse huvilaa.
Kävelylle ei Nelma kuitenkaan halunnut Kukkelmanin kanssa. Jo tulomatkalla olivat ihmiset katselleet heitä. Yksinään olisi Nelma kyllä lähtenyt näkemään seutua … joskus, muutaman päivän kuluttua. Nyt hän oli väsynyt ja halusi pysytellä kotona.
Olisikohan täällä järviä? Kukkelman sanoi, ettei ollut. Ihanko oli totta, ettei missä olisi järviä?
Näin he keskustelivat sinä ensimmäisenä iltana.
Tunnin keinutuolissa nyykyteltyään Kukkelman sanoi lähtevänsä ostamaan ruokatarpeita. Siitä oli Nelma hyvillään: hän arasteli kylää … koska oli tullut sinne Kukkelmanin seurassa ja asui nyt yhdessä hänen kanssaan… Eikä Nelma olisi vielä löytänytkään kauppoihin! Mutta Kukkelman lähti nyt asioille itse… Ja toi vihdoin tullessaan oikein kantamuksensa tavaraa: leipää, voita, juustoa, paperituohisen puutarhamansikoita … ja makkaraa Nelmalle; sitä paitsi kahvia, sokeria ja muutamia leivoksia. Kovasti, kovasti meni rahaa … mutta Kukkelman nauroi, että raha on luotu pyöreäksi ja pyörimään pois..! Tyytyväisenä katseli siinä Nelma tuomisia, joita rampa kurotteli pöydälle. Ja pian seuraili Sakris onnellisin silmin, kuinka Nelma alkoi paketteja availla tai järjestää minkä minnekin. Oikean hyllyn, jopa kaapin, sanoi mestari pian Nelmalle nikkaroivansa. Tyttö oli ryhtynyt keittämään kahvia. Ja sitten kömpi Kukkelman jälleen alas keinutuolista: sanoi tästä menevänsä ottamaan sisään vettä. Risuja oli vielä entistä varastoa … täksi illaksi. Kukkelman tallusteli pihalle.
Ja siellä pihakaivolla tapasi hän pari akkaa, saman vuokrahuvilan väkeä. He olivat nähneet Sakriksen vievän asuntoonsa nuorta tyttöä … ja kyselivät nyt, joko mestari toi itselleen rouvan. Heille vastaili Sakris ylpeänä ja salaperäisenä, että se vieras oli hänen morsiamensa… Uusi morsian! Hän iski ovelasti silmää ja palasi kamariinsa.
Ovellakos hän vasta nauraa hekotteli! Sillä Nelma … nuori ja näppärä Nelma … hommasi tällä kertaa alushameisillaan: pelkäsi vaalean kesäleninkinsä likaantuvan nokisen uunin ääressä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt puhdistaa. Sakris katseli tyttöä ja naureskeli itsekseen.
Sitten he joivat kahvia…
Ja asettuivat lopulta illalliselle. Kukkelman pöydän toiseen päähän … painuen niin matalalle, että ainoastaan hartiat näkyivät … hartiat, joista pitkät kädet koukistuivat esille ja lappoivat verkalleen suuhun ruokaa … ikään kuin hyllyltä. Nelmaa säälitti. Hän ei puhunut mitään. Kukkelman sitä vastoin puhui; sanoi silloin tällöin, tyytyväisenä syöntinsä lomassa:
— Kyllä tämmöistä syö ennen kuin selkäänsä ottaa!
Taikka, vetäen suunsa vielä leveämpään nauruun ja päästellen auki liiviensä nappeja, joiden raosta näkyi kuopalle painunut rinta:
— Kyllä tavallinen keuhkotautinen tämmöistä syö.
Nelma nauroi tälle sutkaukselle makeasti.
Aterian jälkeen tahtoi Kukkelman vielä kupin kahvia … ja sitten tuli hänelle kiire nukkumaan. Hän laski leikkiä:
— Täytyy ruveta selkänsä päällä istumaan.
Nelma järjesti hänen lavansa… Ja teki itselleen vuoteen kamarin perimmäiseen nurkkaan, säkeistä ja vaatemytyistä. Tätä viimemainittua hommaa katseli kyttyrä kummastellen. Kysyi viimein, kuinka Nelma oli nukkumisen aikonut. Sakrisko olisi antanut Nelman, joka oli hänen suojattinsa … niin, enemmänkin … antanut hänen asettua lattialle! Ei, jos niin oli oleva … niin Sakris se makaisi maassa, ja Nelma sängyssä. Osasihan Sakris näet nukkua missä tahansa; hän nukkuisi vaikka aidalla … ja siitä huolimatta sanoi heräävänsä aamulla aina milloin ikinä tahtoi. Sellaisia miehiä oli ollut ennenkin maailmassa … muutamia. Oli ollut Amerikassa eräs, jonka nimi oli Napoleon, etevä sotapäällikkö, mutta muuten ilkeä ja hävytön ihminen; hän saattoi nukkua jyrisevän kanuunankin päällä … ja heräsi siitä niin monen minuutin kuluttua kuin tahtoi…
Niin puhellen Kukkelman riisuutui.
Nelma sammutti sähkön … ja laskeutui sitten permannolle vuoteelleen. Mutta kesäyön hämärässä, jossa ei sähköä olisi tarvittukaan, näki hän kuitenkin Kukkelmanin hirveän ja surkeasti kierostuneen hahmon: sääret, jotka olivat kuten kaksi koukkuun käännettyä talikynttilää … ja toinen jalka vielä sivulle vinossa. Näki hänen kellertävän ja punertavan kyttyränsä: niin kuin mikä pahentunut lihamöhkäle. Nelmaa väristi…
Kamarissa oli kuuma… Ääniä kajahteli vielä vuokrahuvilasta … akkojen naurua tai kiistelyä, lasten itkua.
Nelma huomasi, ettei rampa lavallaan nukkunut, vaan kääntelehti ja huokaili. Ja sitten Kukkelman sanoi, käheästi ja pihisevällä äänellä:
— Tui, tui.
Nelma ei vastannut. Kukkelman sanoi taas:
— Tui, tui … mamma..!
Nelma oli hengittävinään syvästi ja tasaisesti.
Sakris kopautti kädellään alas permantoon. Nukkuiko Nelma tosiaan?
Kuinka hän nukkui? Se oli rammasta kummallista … mahdotonta.
Sakris kysyi lopulta:
— Oletko sinä nukussa jo?
Ei vastausta.
Nyt kömpi rampa vuoteeltaan. Meni katsomaan, nukkuiko Nelma. Tyttö kuuli hänen lähestyvän. Ja näki hänet mielessään. Siksi hän raotti silmiään: kaksi koukkuista jalkaa kuljetti häntä kohti isoa, karvaista päätä ja kahta pitkää, suurta kouraa.