Ei suinkaan tuo surkea aikone..?
Nelma kavahti istumaan.
Ja se tuli yhä kohti, laahustaen kieroa jalkaansa. Sakris lähestyi Nelmaa, puhui helliä sanoja … liverteli lempinimityksiä. Pyysi häneltä … pientä muiskua! Nelma torjui. Silloin tuo elukka, jonka käsivarsissa tuntui olevan voimaa, tarttui Nelman olkapäihin ja työnsi turpeat huulensa Nelman suuta kohti. Tyttö sysäsi hänet luotaan, Sakris kellahti permannolle. Siinä hän nyt istui, ojenteli käsiään… Ja pyyteli ja puhui. Kuinka oli mahdollista, että Nelma oli hänelle näin paha? Nelma, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu! Mutta eihän Nelma sitä aikonut aina olla?
Meni hetki.
Viimein Sakris melkein itkeskeli.
Sitten hän kapusi lavalleen. Makasi siinä roikkuvin hiuksin… Hänen päässään kiehui vimma, joka sai hänet kirskuttamaan hampaitaan … ja sydämessään toivo ja rakkaus.
Nelma nukkui.
Mutta seuraavana päivänä oli Nelman arvo kuitenkin noussut ramman silmissä. Hän ajatteli, että Nelma oli tosiaan niin kaino. Yleensä naiset eivät olleet kainostelleet Sakrikselle tällä tavoin … paitsi jotakin poikkeusta. Totisesti oli Nelma sellainen kuin Sakris halusi.
Hän heräsi kyllä paljon Nelmaa myöhemmin, mutta oli heti valmis kantamaan kaivosta vettä. Tyttö oli jo pistänyt tulta uuniin. Sitten lähti Sakris puotiin maitoa ostamaan. Rajattomiin asti palvelevainen hän oli. Kylältä tultuaan istui hän hiljaa keinutuolissa… ja katseli rukoilevin ja ihailevin silmin Nelmaa, joka askarteli uunin ääressä. Ne silmät vartioivat ja seurasivat alinomaa Nelmaa … jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan häneen hellinä ja ällistyneinä.
Ja sitten purkausi Kukkelman taas puhumaan, kuinka huokealla nykyään saisi maata … ja kuinka onnellinen hän olisi, jos hänellä olisi aina tällaista! Oi, paljoa ei Sakris toivoisi: ainoastaan sen verran, että he tulisivat toimeen… Ja he olisivat tyytyväisiä vanhuuteen asti!
Ihmetellen, mutta liikutettuna kohotti Nelma näitä sanoja kuullessaan päätänsä.
— Vanhuuteenko? kysyi hän.
— Jaa, eikö me sitten elettäisi vanhuuteen asti? toisti Sakris. — Sinun päällesi minä luotan. Sano tykö, mitä tahdot, että saisit kaikkea iloa? Tahdotko sinä uuden kläningin … ensin. Mene ja osta se itsellesi… Ja osta kaikkea … mitä mielesi tekee!
Sakris kaivoi poveltaan lompakkonsa, vanhan ja kuluneen, ja ojensi sen
Nelmalle.
Sillä hetkellä muisti Nelma jollakin tavoin sen herran, joka oli hänkin heittänyt joskus hänen syliinsä lompakkonsa … ja sitten armottomasti hänet jättänyt.
Mutta eihän Kukkelman ollut oikea herra … sen näki kaikesta!
Päivemmällä Nelma kysyikin, eikö Sakris ollutkaan rakennusmestari. Hän koetteli sinutella Kukkelmania.
Sakris ällistyi … ja tuli hiukan levottomaksi. Sitten hän selitteli, naurahdellen ja mutkallisesti, että aivan varsinainen rakennusmestari ei hän ollut, mutta osasi ammattinsa yhtä hyvin … kuin mikä muu mestari tahansa! Jopa hän osasi sen paremminkin… Omin käsin hän oli rakennellut huviloita … toisten miesten kanssa.
Nelma ajatteli, että ehkä Kukkelman sittenkin pystyisi tekemään tuon huvilan. Ja hän oli hyvillään, että Sakris oli tavallinen työmies … ei mikään ilkeä ja petollinen herra.
XXII
Meni muutamia päiviä. Nelma uskalsi jo itse ostoksille … nähdäkseen kylää.
Vikkelästi hän pujahti takaisin kotiin pihaportista … jonka luona seisoi naisia häneen tirkistellen ja keskenään supattaen…
Sitten hän meni ostosmatkoillaan pitemmällekin kylässä, jopa vähitellen aivan Krokelbyn reunamille. Sakris oli tähän asti käynyt kokoamassa risuja. Nyt lähtivät he metsään yhdessä. Mutta vasta myöhään illalla: aikaisemmin ei tyttö muka joutanut, oli yhä jotain siivoamatta kamarissa. Aina Nelma puhdisteli ja putsailikin siellä … milloin mitäkin; tuskin riitti hänelle vesi kaivossa…
No niin, tänä iltana suostui Nelma lähtemään metsään. Antoi Kukkelmanin tallustaa perästään. Sakris oli entistä onnellisempi. Kiireesti yli louhien kompuroiden ja hengästyneenä koetti hän joutua yhtä nopeasti kuin Nelma … tuonne siimeisten norojen kätköön, jossa lemusi suopursuilta. Kaukaa heidän takaansa kuului kylästä iloisia ihmisääniä ja sirmakkain soittoa. Sakris halusi kaulailla Nelmaa, mutta nöyrästi täytyi hänen tyytyä kulkemaan siivolla. Nelma kumartui tuohon ottamaan polun varrelta kuivia oksia ja risuja … mutta koskepas häneen! Sakris naurahti:
— Katso, mutta älä koske, niin tekee kiltti lapsi.
Kaino impi oli yhä sellainen … taikauskoa täynnä. Kuitenkin kantoi Sakris mielellään Nelman keräämät risut kotiin … pian he näet palasivat kylään… Kantoi pientä sylystä kovasti läähättäen ja pihisten… Nelman ei hän toki antanut sälyttää taakkaa selkäänsä. Niin he kulkivat. Kotona täytyi ramman heti vetäytyä menehtyneenä kellottamaan makuupaikalleen, kalpeana ja suurin silmin. Permannolla hän nykyään makasi: Nelman oli hän suostuttanut siirtymään sänkyyn.
Kaikenlaiseen maailmassa tottuu. He tekivät nyt yhdessä toisiakin retkiä … kun Nelma oli saanut ommelluksi itselleen vaatteita, mihin työhön päivät ensin kuluivat… Sieviä vaatteita. Ja liinoja, joita levitettiin Sakriksen pöydälle ja uudelle tarjottimelle, jonka Sakris osti Nelmalle. Ilo oli niitä koristuksia Sakriksen katsella. Nyt ne olivat valmiit, ja he kuljeskelivat keskellä päivääkin. Ottivat eväitä mukaan… Kapusivat jollekin korkealle, vainioiden keskellä olevalle mäelle… Sieltä Nelma saattoi nähdä kauas: eikö missään olisi järviä. Ei, ihan tosiaan, järveä ei missään: ainoastaan ojantapaisia, jotka kiemurtelivat heilimöivän rukiin taikka ruohoa kasvavan alangon halki. Ja tuolta pilkotti vihreä ja samakka merenlahti.
Sitten Sakris hommasi heille venheen lainaksi. He menivät soutelemaan. Sakris souti. Ja Nelma istui ajatuksissaan ja ikävöiden perässä. Ympärillä korkeat kaislikot… Ahdistava ja painostava seutu: jokaisessa niemessä herrashuvilain aitauksia ja puutarhoja. Joka paikassa vilisi soutelijoita, purjeita ja sakattavia moottoreita. Ja jälleen tuo vesi: tahmeaa ja paksua… Rannikolla aina kävelijöitä… Tuuli raisua ja repivää.
Meri haisi kirpeältä… Nelmasta pahalta.
Iäksi olivat häneltä menneet kirkasvetiset kotijärvet ja niiden hiekkaiset, rauhalliset rannat!
Mutta Kukkelmanilla oli harmonikka matkassa. Keskellä kesäistä selkää rupesi hän soittamaan … ja se oli Nelmasta kaunista.
Niin meni päiviä. Tytöllä oli kumminkin ikävä. Hänen teki mielensä jonnekin… Edes kaupunkiin, käymätein. Se olikin Kukkelmanista hyvä ehdotus. Tulevana sunnuntaina he matkustaisivat… Korkeasaarta katsomaan. Ja he lähtivät. Ensin jalkaisin, sitten raitiovaunulla oli kuljettava. Kiiruhtivat pölisevää maantietä pitkin, tyttö edeltä, jättäen ramman sievoisen matkaa taakseen. Automobiilit huristivat siellä ohitse, työntäen heidät vähän väliä tiepuoleen, kiidättäen hyllyvillä istuimillaan joko herrasväkeä taikka sällejä, jotka istuivat tyttö sylissä ja humalassa. Nelma katseli miltei ihastuneena noita sällejä. Jouduttiin tulliin, siitä ajettiin raitiovaunulla Hermannin läpi ja Vallilan sivuitse. Nyt istui Nelma Kukkelmanin vieressä: eihän kaupungissa ollut väliä … täällä ei tarvinnut arastella oman kylän asukkaita. Soma oli siinä Sakriksen mielestä Nelma. Rampa levitteli sieraimiaan ja tunsi tytön vaatteiden hajun … näki Nelman somuuden. Nelmalla oli päässä vaaleanpunainen, pitseillä reunustettu hattu. Hän katseli vilkkaasti katua ja rakennuksia; ne herättivät hänessä entisiä muistoja, enimmäkseen surullisia. Täälläpäin hän oli asunutkin… Tuossa vilahtivat ohitse nuo muutamat mustat mökit. Ne vaihtuivat sitten maalattuihin … ja kivitaloihin. Tuossa oli yömaja maalaisille … hevosenpäät kyltissä. Aurinko paahtoi kuumasti… Nyt tuli punainen kauppapuodin kyltti … sitten ampumarata … ja kaupunkilähetyksen murukokoelma. Ja vasemmalla tehtaita … oikealla yhä kiiltävämpiä kauppojen ikkunoita. Ja sitten alkoi kuulua Helsingin humua.
Korkeasaaressa he kävelivät vieretysten. Kukkelmanilla oli into jääkarhuja katsomaan. Päivä oli niin kuin ukonilman edellä. Saaren hietikot tomusivat … jopa tuntui tukkivan hengitystä suurien puitten siimeksessäkin. Nelmaa ei haluttanut kiiruhtaa. Eikä täällä sitten jääkarhuja enää ollutkaan. Sitä Sakris ihmetteli. Sota kai nekin oli tappanut nälkään. Eikä ollut paljon muitakaan elukoita: ainoastaan kettuja, hupaisia karhunpoikia … ja iso pukki ja apinoita. Apinain häkin edessä Sakris nauroi makeasti ja lasketteli rohkeita sukkeluuksia… Esitelmöi taitavasti Nelmalle, että ihminen on apinoista syntynytkin. Kaikenlaista hän oli lukenut noista makarateista. Nelma: kuuntelihan vain… Mielissään hän ei ollut Sakriksen jutuista, joiden vuoksi ihmiset heitä töllistelivät ja nauroivat. Mutta ei hän Sakrista moittinutkaan … olihan Sakris hänelle hyvä … oli hankkinut nämä kauniit vaatteetkin, jotka Nelmalla oli yllään.
Omansa rinnalla kulki Sakris niin ollen, ylpeänä ja suojelevana. Ja sellaisena seisoi hän sitten laiturilla päättömässä ihmisjonossa, odottamassa laivaa, joka veisi heidät takaisin Helsinkiin; seisoi kauniita hapsiaan hiljaa sivellen … Nelman kupeessa kiinni niin kuin sammaleinen kanto haapavesan vieressä. Oli yhä kuumaa ja väsyttävää. Sakris heilahteli jalalta toiselle, mutta pystyssä hän pysyi. Niin, jaksoipa hän vielä sitten, kun he olivat uupuneina tulleet kotiin, köntiä makuulavallekin, ellei muuten, niin käsiensä voimalla kiipien.
Kaikenlaiseen ihmis-parka maailmassa tottuu!
Nelma oli Kukkelmanin oma.
Nyt vasta Kukkelman oli oikein mielissään. Hän taputti Nelmaa hyväillen käsivarteen, kuiskaili hänelle … ja naureskeli käheällä äänellään.
Ja minkäs hän teki seuraavana päivänä, maanantaina? Parta kelpasi eilisaamuiselta ajamiselta, mutta tukkansa Sakris kampasi huolellisesti ja pukeutui jälleen pyhäisiinsä. Lähti kylälle. Sieltä palasi hän tuoden mukanaan rumaa, likaista ja nuuskaista akkaa. Vieraakseen ja hyväksi ystäväkseen Sakris sanoi häntä… Pyysi Nelmaa keittämään nyt oikein väkevää kahvia, sillä tämä rouva oli muka ennustaja. Ehkä olikin. Nelma keitti kahvit … järjesti kupit punaisilla lehdillä kirjaamalleen liinalle. Siinä kahviteltiin. Ja keskellä kahvittelua selitti Kukkelman sitten, mikä oli tämän vierailun tarkoitus. Nelma ei ensin kuunnellut; hän katseli rouvan omituista nenää: se oli hänestä vastenmielisen näköinen. Kunnes hän yhtäkkiä teroitti korviaan: Sakris näet sanoi tarkoituksena olevan kiittää tätä eukkoa luvatusta ja saadusta morsiamesta … niin, enemmästäkin kuin morsiamesta! Sakris oli tuonut rouvan tänne, koska rouva oli selittänyt unesta ja katsonut kananmunista, että Nelmasta … tai jostakin Nelman näköisestä … tulisi Sakriksen elämänkumppani. Näin osoitti Sakris pyhää kiitollisuuttaan ennustajalle. Nelma kummastui… Ja häntä suututti, että Sakris ilmaisi heidän salaisuutensa vieraalle ihmiselle … tuolle nenäänsä nuuskaa työntävälle ja pärskyvälle. Hän ihmetteli mielessään, mitä Kukkelmanin päähän vielä pistäisikään … mitä hän kenties rupeaisi juttelemaan täällä kylällä.
Niin … kurjana piti Nelma itseään, milloin ajatteli. Tämäkö … lienee ollut … syntiä? Ne, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut, olivat toki ihmisen näköisiä. Mutta tämä..!
Miksi oli Mimmi hänet tänne houkutellut?
Mutta: maailmassa tottuu pitkätukkaiseen rampaankin, jonka silmät kiiluvat kuin…
Ilkeitä olivat kylän akat. Kuiskailivat keskenään kulkiessaan Nelman ohitse … ja osoittivat häntä sormellaan. Niiden kielet olivat kuin käärmeiden.
Ja sanoopa sitten Sakris, sanoo juuri samana päivänä, jona Nelma huomasi akkojen häntä osoittelevan, että hän vie kultansa illalla peltimestari Savolaisen luokse visiitille. Savolainen oli nimittäin ihan äsken ostanut itselleen huvilan, aikoi muuttaa pois nykyisestä asunnostaan. Siksi kutsui hän tuttavia ja naapureita luokseen jäähyväisille … joukossa myöskin Sakris Kukkelman.
— Minä en lähde sinne, virkkoi Nelma.
Sakris kysyi kummastellen:
— Miksikä sinä et lähde?
— Ihmisten pilkattavaksi … tällainen, hymähti Nelma.
— Mikä vika sitten sinussa on? kysyi Sakris jälleen.
Nelman puheesta ilmeni, että hän piti itseään sellaisena … kuin mikäkin…
— Mikä se sitten on? kysyi Sakris. — Hm… Hm, pullahiirikö? Sakris nauroi: — Ettäkö … kun ei pappi ole meitä vihkinyt? Mitä on … sellainen … vihkiä? Narrit antavat itsensä vihkiä. Taikauskoa… Pakanallisuutta. Minä vakuutan sinulle, että … sinä olet minun vaimo ilman haranki ja harabukti. Kun minä rakastan sinut, niin … mitä muuta harabuktia?
Tämä oli Nelmasta kyllä lohduttavaa. Mutta sittenkin hän epäili… Hän tahtoi jonkinlaisen todisteen … halusi sitä itsekseen, mutta ei pyytänyt. Todisteen mistä? Ettäkö hän olisi muka Sakriksen vaimo? Se olisi ollut vielä hullumpaa.
Mihin hän oli joutunut?
Ei, mutta todisteen hän tahtoi kuitenkin … ihmisten tähden.
Hän ei suostunut lähtemään Savolaiseen … ellei hänellä olisi ainakin sormus sormessaan.
— Naimissormusko? ilkkui pitkähampainen rampa.
— Kihlasormus, oikaisi Nelma Kukkelmania … joka ei osannut edes suomea.
Siitä tuli nyt kyttyrälle aihe pitkään ja aatteelliseen esitelmään. Hän selitteli, oikean käden etusormi opettavasti pystyssä, että koska hän ei antanut mitään merkitystä papeille, jotka eivät ole kristittyjä, vaan siunaavat tappamista, niin hän ei pitänyt myöskään heidän kihlaamissormuksistaan … mitä ne nyt olivatkaan? Onko sellaisista hyötyä? Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin … heidän sydämensä ovat heidän sormuksiaan; jos he jälleen eivät rakasta … ei ole mitään messinkistä, hopeista tai kultaista rengasta eikä rautakahleitakaan, joilla olisi mahtia kytkeä heitä yhteen. Mutta kun he rakastivat toisiaan, niin…
— Niin … mutta akat ovat kuin rakit! sanoi Nelma.
— Nekö? toisti Sakris pilkallisesti. — Älä sinä välitä heistä. Ole tulevan ajan förekongari. Se on sellainen … jokin edeskäypä. Eikö sinulle ole kylliksi se, että Kukkelman on sinun? Jospa olisit lukenut Sara Hustan kirjoittamaa kirjaa … tiedäthän, minun kirjaani … niin olisit niin kuin minä! Älä ole … niin kuin nainen … heikko saviruukku..! Vaan ole niin kuin oppinut ihminen.
— Konkari sinne, konkari tänne! sanoi Nelma, joka ei ymmärtänyt Sara Hustasta enempää kuin muistakaan Sakriksen saarnoista. Hän kyllästyi ja hermostui. Viimein hän sanoi, vierailusta päästäkseen:
— No … ehkä tuonne nyt lähtisin … jos antaisit leikata pitkän tukkasi. Miehellä pitkä tukka … niin kuin narrilla! Joko sormus minulle … tai tukka pois!
Tukkako pois Kukkelmanilta! Hänen kaunis, erikoinen tukkansa. Tuo kaikkien huomaama tukka…
— Jasoo … jasoo! sanoi Sakris.
Nyt se tahdottiin viedä … se tukka!
Simsonin tukka. Myöskin Simson ennen sai voimansa juuri tukasta.
Leikkuuttaako pitäisi Sakriksen hapsensa, joita hän monesti ajatuksissaan siveli ja harasi hellin käsin! Joita hän katseli kuvastimesta … hoiteli ja suki aamuin ja illoin kultana kiiltäviksi.
Tulisiko hänen luopua siitäkin … tämän tytön tähden?
Jos hän hylkäisi tukkansa, saattaisi tulla jokin onnettomuus… Siitä alkaen, kun hän oli ruvennut kasvattamaan itselleen pitkää tukkaa … monta vuotta sitten … oli hän löytänyt itselleen kaikenlaista tukea … omista ajatuksistaan… Ja hän oli tullut viisaaksi … oppinut varomaan myrkkyjä; tohtorien lääkkeitä ja elukkain lihaa.
Povari oli selittänyt hänen unensa merkitsevän, että hän ikään kuin antaisi päänsä naiselle … naisen käänneltäväksi.
Kitkerä närkästys alkoi kaivaa Sakriksen sydäntä.
Nelma naurahteli:
— Joko tukka tai sormus…
Ei tullut mitään sinä iltana visiitistä.
Mutta kun pari päivää kului, ajeli Kukkelman huolellisesti partansa … vaikka oli arki … ja lähti kaupunkiin. Ja sieltä toi hän Nelmalle sormuksen … harakankoristeen, kuten Sakris sanoi. Vaatimattoman, mutta sormuksen kuitenkin. Mitäpä hän ei tekisi Nelman mieltä hyvittääkseen? Ja oliko hänen nyt kutsuttava Nelmaa morsiameksi vai rouvakseen?
Nelma pureskeli kynsiään … eikä vastannut mitään.
Mutta visiitille hänen täytyi sitten lähteä … ensin Bergmanin mörskään. Asetti siellä sormuksensa oikein näkyville … ja akat antoivatkin hänen olla rauhassa.
Sakris kutsui häntä nyt mammaksi. Sanoi pois lähdettäessä:
— Täytyy tästä mennä kotiin … että saa mammaa taputella.
Taikka:
— No … meidän frouva!
Bergman nauroi.
Ja Nelma odotti Mimmiä … järjestämään tätä elämää.
Meni jälleen päiviä.
Sellainen oli Sakriksen, viattoman polseviikin, kuherrusaika ja avioliitto.
XXIII
Nyt tulee Mimmi Rumfelt Krokelbyhyn.
On juhannusaaton aatto. Iltapuoli. Sakris Kukkelman loikoo polvet pystyssä lavalla ja soittelee harmonikkaa. On olevinaan ikään kuin turkkilainen… Taikka keisari… Tahi Rasputiini…
Nelma on noutamassa vettä … tuolta kujan takaa kylän yhteisestä kaivosta, sillä pihakaivo on alkanut kuivua.
Hengästyneenä tulee Nelma ovelle; silloin kuuluu hänen takaansa lihava ja kurkusta lähtevä naisen ääni:
— Morjesta, Nelma-tyttöseni!
— Mimmi! vastaa Nelma vilkkaasti ja miltei kavahtaa Mimmi Rumfeltin kaulaan. Mimmi sulkee hänet eteisessä mahtavaan syliinsä. Sitten hän astuu sisään ja huudahtaa:
— Morjesta pyttyyn, pykmestari! Olipa tekeminen ennen kuin tänne löysin … olipa tekeminen! Mutta … minä tiedustelin. Kas niin, Nelma on tullut oikein riskin näköiseksi. Ja Kukkelman soittaa… Bravo … pykmestari!
Viimeisen sanan virkkoi hän hiukan puhettaan pysähdyttäen. Sitten hän katseli ympärilleen.
Ellei kaihi olisi peittänyt sitä Mimmin silmää, joka oli Sakrikseen päin, joten sen ilme särkyi niin kuin rikkonaisessa kuvastimessa, olisi Sakris nähnyt hänen katseessaan pettymyksen ja suuttumuksen. Mimmin punaiset huulet aukesivat ällistyksestä. Hän lykki kielellään harsoa, joka peitti hänen lihavia huuliaan, ja sanoi:
— Minä kysyin täällä pykmestaria. Sanoivat … ettei sellaista olekaan… On vain timperi.
Sakris joutui pulaan; hän käänteli hartioitaan, katseli sinne tänne, siristäen silmiään, naurahteli … ja antoi vastaukseksi tuon tavallisen:
— Jaa, sanokoot trullit mitä tahtovat. Mutta minä osaan pykätä yhtä hyvin … jopa paremmin… Byggmestarit ja arkkitehdit tahtovat … tekevät semmoista, joka ei ole praktillinen … ja josta ei tule mitään, jos ei timpermanni itse ole pykääjä. Mutta oikea työmies korjaa piiristykset … eikä tee niin kuin byggmestarit tahtoo, vaan tekee kaikki paremmin. Jasoo, jasoo, Mimmi! En ollut tuntea enää: niin komea nainen! Tervetuloa vaan nyt! Terve, terve!
Kukkelmanin sydän vavahti ilosta näin komean naisen edessä.
Mimmillä oli käsiväskyt ja kaikki … paitsi tuota naamaverkkoa. Ja tavattoman suuri, punaisilla kukilla koristettu hattu. Vaalea leninki … ja ihonväriset sukat.
Nelma naurahteli ja viserteli … ryhtyi nopeasti kahvia puuhaamaan.
Mimmi Rumfelt heitti käsilaukkunsa pöydän kulmalle … ja riisui nyt harsoaan, nuolaisten isolla kielellään huuliaan ja harson reunaa, joka tunkeutui hänen suuhunsa. Mustan hattunsa hän työnsi Sakrikselle, koska se ei mahtunut pöydälle: siinä oli jo harmonikka. Sakris, aina naisille kohtelias, otti tarjotun komeuden käsivarsiensa varaan … ja tirkisteli, minne hän sen asettaisi. Sitten auttoi Nelma Mimmin päähineen ja harson ylös naulaan. Mimmi oli heittäytynyt keinutuoliin, nostaen toisen polvensa toisen päälle … huohottaen ja puuskuttaen kuumissaan, sivellen jauhottuja poskiaan ja tarkastellen kamaria. Sitten sanoi hän Kukkelmanille, joka oli asettunut pöydän toiselle puolelle, harmonikan taakse, mistä hänen pellavainen päänsä juuri näkyi:
— No, soittakaa sitten … että olisi hauskaa. Huh, huh, sisäänkin tunkeutuu inhottava ryssien savu! Osaatteko Kesäillan valssia?
Sakris vastasi:
— Ennätetään… Minä … minä osaan kaikki valssit … jotka täällä osataan! Ei löydykään semmoinen valssi, jota minä en taitaisi soittaa! Mutta: ensin vatsaan jotakin. Sen jälkeen se kävelee iloisesti. Ensin kaffe… Ilman kaffe minä en teke mitään…
Eikä Mimmi Rumfelt sitten enää soittamista muistanut. Nähdessään Nelman uuden leningin hän kysyi, mitä se oli maksanut, ja nousi sitä katselemaan, moitti siinä jotain, mikä ei ollut muodissa… Nelma tuntui tulevan vähän noloksi. Sitten valitteli Mimmi jälleen kuumuutta, hieroi poskiaan huulet auki … ja tiedusteli, onko Nelmalla kellari, jossa hän pitää näillä ilmoilla maitonsa, voinsa ja lihansa, niin etteivät ne ala haista ja pilaannu. Siihen ei Nelma vastannut paljon mitään … hänellä oli ainoastaan pieni konttorikaappi eteisessä.
Oltiin hetki vaiti. Juotiin kahvia.
Nyt otti Nelma kukkaronsa hyllyltä, jonka Sakris oli äskettäin hänelle tehnyt, ja pyysi Sakrista pistäytymään puotiin, ostamaan ruokia illaksi. Lähestyikin illallisaika. Kukkelman lähti nurkumatta: olihan talossa komea vieras, jota sopi palvella. Komea, vaikkakin hiukan harmillista levottomuutta herättävä: muodit sille piti olla niin tarkat … ja kellarit ja kaikki olisi Sakriksella pitänyt olla… No, Mimmi kun oli aatelissukua…
Kun Sakris palasi kylältä, hiessään ja läähättäen, pötkötti vieras jo
Nelman lavalla ja kuorsasi.
Kukkelman katseli keinutuolissaan Mimmin muotoja. Nelma alkoi vaiteliaana valmistaa illallista…
Sakrista väsytti kylällä samoaminen. Hänkin vetäytyi siis omalle makuupaikalleen: permannolle. Mutta nyt siinä ei ollut oikein mukavaa, sillä Nelma oli käärinyt alusia kasaan, kamaria siistimmäksi tehdäkseen…
Kärpäset pörisivät ikkunassa … ja ulkoakin niiden ääntä kuului. Annansilmä nuokkui hievahtamatta… Myöskin Sakris nukkui … ainoastaan jalat ja selkä vaatekasalla, mutta lonkat paljaalla lattialla.
Hänet herätettiin illalliselle. Ateria oli tavallista herkullisempi. Mimmi kiitteli ruokia, puhui koko ajan, mistä ruuista hän enimmin piti, ja söi suunnattoman paljon. Sakris ennätti sanoa ainoastaan:
— Niin … kyllä tämmöisellä moijaa hyvin!
Taikka:
— Kyllä tämmöistä tavallinen keuhkotautinen syö.
Mimmi huudahti:
— Uh-huh! Phyi!
Kun oli aterioitu, valitti Nelma, ettei sisällä ollut puita eikä vettäkään huomisaamuksi. Mimmi sanoi:
— No Kukkelman saa niitä hakea.
— Jasoo! huudahti Sakris merkitsevästi.
Hän lähti kuitenkin. Muutamina päivinä ei hän ollut enää kantanut puita eikä vettä … ja Nelma kävi tavallisesti puodissa aina. Nyt keräili rampa pihalta, liiterien nurkilta, hiukan lastujen rippeitä ja puunkuoria… Kantoi keskiyön hämyssä kujan takaa kaivosta tuota vietävän vettä. Tuli läähättäen ja kalpeana, mutta kuitenkin hymyillä virnistellen viimeisen kerran sisään. Silloin vieras oli jo vakinaisesti levolla, Nelman vuoteessa… Kuuma hänellä oli, alusvaatteissaan makasi … peittonsa oli sysännyt syrjään. Tuo näky lohdutti Kukkelmania jollakin tavoin.
Nelma puhui Sakrikselle kuiskaten, suuresti Mimmiä kunnioittavalla ja hellivällä äänellä. — Mimmi-parka! Sellainen hän oli! Mutta sisua ei häneltä puuttunut: oli juuri tänä aamuna karannut turvakodista. Eräs kulassi, jolle Mimmi oli salaa kirjoittanut, repi siitä lankkuaidasta kaksi lankkua auki … ja Mimmi työntäytyi ulos ahtaasta reiästä. Sitten autolla Helsinkiin… Siellä kävi katsomassa Pojuaan … ja haki vaatteensa tuttaviensa luota…
Hiljaa asettui Kukkelmanin pariskunta levolle. Sakriksen makuupaikalle. Sakriksella oli siinä epämukavaa ja ahdasta… Mutta hauskalta tuntui hänestä kuitenkin. Vatsa oli harvinaisen täynnä … ja tuo pulska vieras talossa. Ei tullut uni tässä kuumassa. Piti jollakin tavalla kulutella aikaa. Sakris taputteli siis naurahdellen Nelmaa, joka alkoi torua, sanoen Sakrista kukoksi … ja työnsi häntä pois luotaan. Kurja kääpiö nukkuikin viimein, luvaten kyllä herätä ajoissa noutaakseen maitoa: hän heräsi aina sillä minuutilla kuin oli päättänyt!
Seuraavana päivänä, sillä myöhään Sakris nukkui, tarkasteli Mimmi Rumfelt häntä, tuota kiemuraista kasaa permannolla. Kelmeänä ja poski päänalusia vasten nyykötti Kukkelman, myhkyrä surkeasti koholla. Toiset olivat jo juoneet kahvinsa. Mimmi huudahti:
— Phyi, phyi, tuollaiseksi en minä häntä luullut. Eihän tuo jaksa eukkoaan elättää eikä huvilaa hankkia.
Nelma iski Mimmille silmää: Sakris saattaisi kuulla.
Sitten Sakris herätettiin. Hän kääntelehti hitaasti, ja alkoi vaivalloisesti verhota kuihtuneita raajojaan. Sai jäähtynyttä kahvia: se häntä harmitti … hän oli jo tottunut oikeaan kahviin.
Mimmi puhui nyt Nelmalle:
— Sinä otat vaaleamman leningin, ja minulta saat kukkia hattuusi: niitä riittää siinä. Ei sovi tuollainen sänkykamarimyssy, joka sinulla on. Molemmille tulee samanlaiset kukat … ja sitten me ollaan niin kuin parihevoset siellä Degerössä.
Sakris kuulosteli, paitahihasillaan, jäähtyneen kahvinsa ääressä.
Viimein hän kysyi:
— Degerössä? Milloinka … missä?
Mimmi Rumfelt ilmaisi, että he lähtisivät Nelman kanssa tänä iltana
Degeröhön. Olihan nyt juhannusaatto.
Sakris hämmästyi:
— Juhannin aatto? Juhannin aatto … kuinka se on mahdollista? Niin kuluu aika ulos … minä en ymmärrä, kuinka se on kulunut … tämän kesän alkupuoli. Jaa, minulla on ollut hauska olla. Jasoo, Degeröhön! No, sinne on pitkä matka, mutta antaa mennä vaan. Lähtekäämme Degeröhön. Siellä minä olen kyllä ennen juhannina ollut. Siellä voi pitää lystiä. Minkä kellon aikana me lähdemme?
Naiset katsoivat toisiinsa. Mimmi Sakrikseen … ja sitten jälleen
Nelmaan, niin että valkea viiru hänen toisessa silmässään välkähti.
Mimmi sanoi:
— Niin … tosiaankin. Matka Degeröhön on liian pitkä. Ja täältä pitäisi kävelläkin kaupunkiin. Minä en viitsi kävellä… En viitsi lähteäkään!
Nelma tähysteli neuvottomana Mimmiin.
Viimein arveli Nelma, että jospa he lähtisivät kuitenkin … muualle.
Soutelemaan… Ja menisivät ainoastaan jonnekin lähemmäksi.
— Sekin passaa! huudahti Sakris. — Passaa … koska kerran Mimmistä Degeröhön on liian pitkä. Mennään soutelemaan. Minä olen tänä kesänä Nelman kanssa tottunut meren kanssa. Minä olen aivan kuin oikea merimies, en pelkää merta ollenkaan. Degerössä olisi kyllä juhannina liffatumpi … mutta en tahdo ketään kiusata: en pientäkään kreatyyriä minä tahdo kiusata. Soudetaan Kyläsaareen. Minä saan kyllä lainata paattia. Ja minä soudan. Olen aivan snooli soutamisen perään. Ja eväitä pitää ottaa mukaan.
Mimmi rypisteli kulmiaan happamen näköisenä. Miltei tiuskahtaen hän sanoi:
— Mennään sitten, ja otetaan koko viikon eväät mukaan.
— No eihän nyt … eihän nyt viikon! oikaisi Kukkelman. — Mutta mitäs nyt kello on?
Se oli jo puoli yksi.
Mimmi ratkoi kiireesti kukkia hatustaan ja Nelma ompeli niitä omaansa.
Sakriksen täytyi lähteä kylälle ostamaan eväitä.
Tuskin ennätti hän sitten paketteja kantaen takaisin kotiin, niin oli hänen tallusteltava Vanhaankaupunkiin pyytämään venhettä lainaksi siltä kalastajalta, jolta hän oli ennenkin sitä saanut. Tällä kertaa ei ollut vapaana muita kuin vanha ja lahonnut ruuhi. Olihan juhannusaatto. Ruuhen täytyi kelvata. Sakris souti sen lähemmäksi asuinkyläänsä, lahden pohjukkaan. Sitten käveli hän verkalleen kotiin.
Kotona tuppasi Mimmi Rumfelt parhaillaan jauhoa Nelman poskipäihin, nenään ja otsaan. Itse Mimmi oli jo maalattu … niin kuin pikkulan seinä. Sakrista harmitti hänen mammansa tuhraaminen … ja kamarin hyvistä hajuista sakea ilma samalla ärsytti häntä. Keinutuolissa hän nyt lepäsi … ja nautti sieraimin ja silmin hyvistä hajuista ja naisista, jotka pukeutuivat. Sitten piti hänen itsensäkin joutua. Kuvastimen edessä ajeli hän partansa ja suki hiuksiaan, tarkastaen huolellisesti kumpaakin poskeaan ja luoden itseensä välkkyviä silmäyksiä. Puhtaat kaulukset ja punajuovainen rusetti kaulaan.
Eikä hän huomannut kuvastimesta, kuinka Mimmi hänen selkänsä takana irvisteli ja näytti hänelle kieltään. Nyt työnsi Mimmi hänet siitä syrjään ja rupesi asettamaan hattua päähänsä.
Sitten lähdettiin. Mimmi antoi Sakrikselle eväskorin … ja ehdotti, että jätettäisiin harmonikka kotiin, vaikka se oli Kukkelmanilla jo sylissä.
Sakris sanoi:
— Haidariko kotia? Ei, kaikkea matkalla tarvitaan.
Ja hän sälytti soittimen kainaloonsa.
Maantiellä kulkevat nyt naiset edeltä, Kukkelman kantaa koria ja harmonikkaa. Ajattelee huolestuneena, että hänen melkeinpä viimeiset pennosensa mahtoivat olla tuon korin sisällössä.
Mutta: Mimmi oli Mimmi … ja kun Juhannus oli ainoastaan yhden kerran vuodessa!
Tässä takana kulkien näki Mimmin… Ja näki Nelman keveästi heiluvat hameenhelmat. Sakriksella oli ikään kuin kaksi naista.
Tultiin rantaan. Sauhua oli ilma täynnä. Ilta lähestyi, iloisena ja juhlakkaana. Oli lämmintä…
Se Venäjältä tullut sauhu verhosi vedet ja maat niin kuin salaperäinen usva… Niin sakeana ja tasaisena, että ainoastaan lähimmät kalliot ja huvilat näkyivät selvästi. Muu haipui suurena ja ihmeellisenä ulapan sauhuun…
Kaikkialta kajahteli pikku poikien huutoa ja vihellyksiä.
Jo soitti tuolla jossakin harmonikka. Ja jossakin viritettiin mandoliinia.
Lattea ruuhi, Sakris airoissa pihisten ja huohottaen, liukui nytkähdellen eteenpäin. Ilmestyi sauhusta huvila … loittoni ja katosi. Tuntui meren viileä ja äitelä ilma.
Katsokaa, tuolla loimahti jo kokkovalkeita … rantakallioilla… Ihana oli ilta, tyyni oli meri. Maailma lauloi, soitti ja tanssi ilosta.
Nyt teki Kukkelmaninkin mieli laulaa ja soittaa. Hän tunsi itsensä aika vekkuliksi: oli Nelman sulhanen … vai mikä lienee ollutkaan… Ja vieraskin oli hänen paatissaan, hänen eväissään: Mimmi Rumfelt… Kukkelman sanoi:
— Nyt me ollaan vetten päällä. Jos naiset tahtoo, niin nyt minä soitan teille sen Kesäillan valssin.
Mimmi vastusti:
— Jos Kukkelman soittaa, niin paatti seisattuu.
— Antaa sen vähän seisoa. Minnekää ei ole kiiru, vastasi Sakris.
Ja hän soitti Kesäillan valssin, keskellä merta, matkalla saareen.
Nelma tuli alakuloiseksi, kun Sakris soitti näin … soitti oikealla tavalla, eikä vain kurnuttanut yhtä ja samaa nuottia, niin kuin usein iltasin. Alakuloiseksi: muisteli entisiä juhannuksiaan.
Ja yhtäkkiä alkoikin Kukkelman sitten laulaa. Tahtoi hauskuttaa naisia.
Mimmi sanoi:
— No, laulakaa … kunhan soudatte kanssa, että päästään eteenpäin.
Sakris kehuskeli osaavansa hauskoja lauluja. Hän yski ja köhiskeli. Nyt pirahti hänen suustaan ääni niin kuin säkkipillistä, kimeä, piipattava. Mimmi kohotti korviaan ja purskahti nauruun.
Kukkelman souti verkalleen ja lauloi. Joka vedolla säkeet katkesivat … ja kuului hätäinen huohotus ja hullunkuriset sanat narisevalla äänellä. Ramman silmät killistelivät kulmain alta makeasti tyttöihin. Hän lauloi:
Och Herre min Gud hennes, fralla-lalla-la, och Herre min Gud hennes ögon, de sågo på mig, arma fan!
Mimmi nauroi niin että heittelehti kuin venheen kaataakseen. Se oli pitkä laulu.
— Bravo! huusi Mimmi, kun Sakris viimein lopetti.
Sakris sanoi:
— Ei minun ääni ole nyt enää mitään. Mutta ennen..! Siellä … Hanabölessä se oli … aivan niin kuin naisen ääni. Se helkkysi niin kirkkaana. Semmoinen se oli. Nyt ei se ole enää niin.
Hän nyökytteli suruisena hartioitaan. Ja sitten hän aloitti uuden laulun. Se oli kupletti, joka oli sinä kesänä hyvin muodissa: siinä nimittäin pilkattiin Venäjän keisarillisia ja Suomen kuningasmielisiä, jotka muka hieroivat keskenään salajuonta kansanvaltaa vastaan. Kimeästi ja latustaen Kukkelman soutaessaan alkoi piipittää:
Täss' on yks' ruski Iivana, mi tullut Pietarist', eikä ollut bolsheviikki eikä tavarist! Nevan yli tänne ui, sanoi: Hospod pomilui, täällä kaikki ompi haroshii!
Sitten jatkoa uudella voimalla:
Suomess' paljon asuu tshuhnat, tshuhnat, ah, ne kaikki ovat tuhmat, tuhmat. Teillä paljon liebushkii, teillä kaunis flikushkii, teillä kaikki ompi haroshii!
Tämä oli vielä pitempi laulu kuin edellinen.
— Bravo, Kukkelman, bravo! huusi Mimmi.
— Katsokaa, tuolla on iso kokko!
Edessä, korkeain kaislikkojen takana, leimahti huimaava, räiskyvä tuli, lepattaen ja ilmaan lentäen. Sakris käännähti, laulu jäi kesken.
Oli tultu Kyläsaareen.
Ja sitten: niin, sellainen oli Sakriksen kuherrusaika ja avioliitto.
XXIV
Laupias luonto, joka on Sakriksen ruhjonut, näyttää antaneen hänelle tueksi ihmeellisen itserakkauden ja herkkäuskoiset kuvitelmat.
Laupiasko luonto? Kuin hiirellä leikkivä kissa: se tuottaa säälittävälle uhrilleen kärsimyksiä juuri sellaisella hetkellä, jolloin rampa uskoo enimmän onneensa ja on iloisin.
Sinä juhannusyönä ei Sakris nukkunut oikeastaan yhtään … ja kuitenkin oli hän kotonaan, kamarissaan Krokelbyssä … mutta yksin.
Yksin oli hän soutanut Kyläsaaresta takaisin.
Hän oli koettanut paneutua nukkumaan. Ei siitä tullut mitään.
Yö oli kuuma. Vain tuokioksi laskeutui hämärä maailmaan … mutta se tuokio tuntui pitkältä: oi, se oli kuin iankaikkisuus. Ja minkälainen iankaikkisuus! Itse helvettiä se oli lieskoineen!
Vieläkö suurempaa piinaa tarvitsi!
Kukkelman oli epäluuloinen… Ja nyt hän oli sitä syystä.
Hän oli pikavihainen: nyt hän sai olla sitä kauan.
Minkälainen juhannusyö tästä tuli!
Olipa tämä lysti juhannus.
Sakris kääntelehti vaatekasallaan nurkassa vuoroin kyljelle ja toiselle … vaivaloisesti ja ähkien. Aivoissa poltti. Ei tullut uni…
Vietävää oli kaikki!
Täytyi koettaa asettua kyttyrän varaan. Täytyi yrittää lukea … Sara
Hustan Nietseske-kirjaa.
Niin kuin se kirja olisi kehittyneen ihmisen pitänyt nauraa!
Ikkunan kolme isoa ruutua ammottaa haaleina ja keltaisina… Yössä värähtelevät männyn oksat salaperäisesti … tuolla liiterien päässä.
Silmiä särkee. Kuumuus aivoissa nousee.
Ei lähde vain se yksi ajatus mielestä, vaikka koettaisi kuinka tirkistää kirjaan.
Sakris työntää itsensä yhtäkkiä käsillään pystyyn. Jalat ovat tavattoman väsyneet … kävelystä ja muutenkin: hermoja pakottaa. Melkein panee konttaamaan. Hän hoippuilee nyt sinne ja tänne paitasillaan … kotiin palattuaan oli hän heti riisuutunut … vihaisena … ja heittäytynyt makuusijalleen … vetäen peiton kyttyränsä ylitse.
Kuka uskoisi tällaista!
Mitäs nyt oli tapahtunut?
Kukkelman astelee vesiämpärin luokse ja valelee päätänsä vedellä, niin että tukka riippuu suorana ja keltaisena kuten oljenkorret sateessa. Sakris sieppaa tukkansa ja vääntää sitä kuin nainen, joka pesee hiuksiaan. Oli valunut vettä hänen niskaansa vyötäröille asti, ja rintamuksille…
Sitten kiiruhtaa hän ikkunan ääreen, kurkistelee kylän tielle. Kuinka monennen kerran hän jo kurkisteleekin? Ei tullut ketään. Ääniä vain kuului … mutta toisten juhannusta remuavien, miesten ja naisten. Ääniä sieltä täältä … naurua … ja hoilaustakin.
Tuo nauru oli nyt hänestä ilkeää kikatusta… Entä hoilaus: juopottelua!
Ei tullut ketään. Ei Nelma … vieläkään.
Ja nyt oli kello jo: kuinka se saattoi olla vasta yksi? Kello, jonka Sakris kaivoi liiviensä taskusta, oli kai seisattunut? Ei, vedetty se oli … se takoi kuin ennenkin.
Kamarissa kajahti ramman ärisevä nauru. Sakriksen täytyi jälleen mennä vuoteelleen.
Mitä, olisiko Nelmalle ja Mimmille tosiaankin tullut jokin oikea este?
Sitten Sakris ärähti:
— Kun menet naisen luokse … niin ota ruoska mukaasi, sanoo Sara
Husta…
Sakris oli väsynyt…
Omin silmin hän oli nähnyt Nelman ja Mimmin kävelevän noiden herrojen mukana… Sen hän oli nähnyt.
Ja nyt hän … sellainen mies … piinasi itseään moisella kuin … Nelma! Hirmuista raippaa tarvitsisi Nelma! Ja sitten hänet olisi potkaistava ulos. Itsensä Kukkelmanin oli kehityttävä korkeammalle: kohottava..! Pilviin! Noustava edistyneen ihmisen ajatuksien siivillä … miehen ajatuksella.
Tieltä kuului taas ääniä. Juhannusyö… Sakris nauroi:
— Hek, hek, hek!
Eikä hän kuitenkaan nauranut. Hän nousi taas ja tirkisteli kylälle. Hän huokaili:
Niin hyvää oli kaikki ollut … hänen ja Nelman välit! Niin hyvää..!
Ja vielä paremmaksi piti tulla. Hän oli ostanut Nelmalle sormuksenkin…
Ja olisi tässä ostettu tonttikin! Nyt… Nelma…
Kukkelmanin kurkkua kaivelee ikään kuin itku. Hän kököttää makuupaikallaan.
Mitäs nyt? Nyt ne tulevat!
Nyt se saisi … ruoskaa … Nelma! Sakris työnsi korvansa edestä pois märät hiukset, että olisi kuullut paremmin. Oliko tuo Nelman naurua … kelvottoman?
Ja Mimmille pitäisi antaa oikein selkään! Lieneekö Mimmi edes mikään aatelinen? Byskata taitaa sittenkin olla.
Joku pari siellä kulki ohitse. Eivät tulleet.
Kukkelman karskutteli hampaitaan. Antaa naisten kuljeskella!
Hän otti nurkasta kohennuskepin valmiiksi: sillä hän näyttäisi Nelmalle.
Niin, antaa heidän kuljeskella … pahoilla teillä! Alhaisilla ja synnillisillä teillä.
Rampa väänsi ovensa sisältä lukkoon … kaksinkertaiseen lukkoon. Äsken oli hän sen jättänyt raolleen, ottaakseen Nelman vastaan. Nyt: tulkoonpas Nelma kotiin! Ei pääsisi. Sakris makaisi sisällä Nelman vuoteessa ja nauraisi itsekseen.
Rampa nauroikin. Nauru oli lyhyt … ikään kuin hätäinen … ja hän kuunteli sitä, tuota hänestä itsestään lähtenyttä naurua, niin kuin jotain outoa… Kuunteli kasvot kattoa kohti Nelman lavalla kellottaen. Ei kuulunut enää mitään; ainoastaan huokaus ulkoa: puitten suhina.
Ovi täytyi pistää lukkoon: varkaiden varalta…
Nelma … hänen oma Nelmansa!
Jälleen soluttautui Kukkelman lattialle. Hän otti nyt uunista kourallisen poroa ja hiiltä ja riputti ne Nelman vuoteelle. Naureskeli siinä yksinään ja mutisi:
— Maatkoon nyt tässä. Maatkoon … ja tulkoon likaiseksi!
Mutta sitten ei hän itsekään voinut loikoa siinä lavalla. Hän asettui siis keinutuoliin. Ajatteli surren ja synkkänä Nelmaa.
Kyläsaaren rannassa oli Sakris jäänyt kätkemään airoja pensaaseen.
Naiset menivät muka valitsemaan kahvinkeittopaikkaa. Sakris odotteli.
Eivät tulleet takaisin. Hän alkoi koria ja harmonikkaa kantaen
tallustella sisemmälle saareen. Mutta ei tavannut naisiaan.
Sakris tallusteli … etsi kaikkialta.
Ja viimein näki hän Mimmin ja Nelman kävelemässä kolmen herran seurassa.
Kaikki he … nauroivat. Yksi pyrki taputtelemaan Nelmaa.
Kukkelman töllisteli. He juoksivat pois, herrat ja naiset, perätysten.
Nelma naureskeli.
Sakris ei haeskellut enää heitä. Hän palasi venheen luokse. Siinä hän vielä hiukan odotti. Sitten souti hän yksinään vihaisena kotiin.
Automobiili horisee jossakin. Pysähtyy ja jymsyttää… Se ajaakin pois…
Aamu sarastaa. Kukkelman istuu keinutuolissaan, silmät punaisina kuin säynäällä; hitaasti pyörähtelevät nuo kalseat silmät hänen päässään. Ja hänen naamansa on kelmeä … silmien alukset sinertävät. Poskipäät värähtelevät joskus. Naama on kuin jotain kalanlihaa.
Sellainen hän on, hupsu. Mutta sydän hänen rinnassaan vapisee tuskasta…
Varpuset pihalla tirskuvat. Ramman ruumis on niin heikko, että se tuskin pysyy pystyssä, kun hän nyt laskeutuu juomaan vettä kuivaan kurkkuunsa … ja katselemaan autiota huonetta.
Sitten narisee yhtäkkiä ulko-ovi … eteisen ovi. Nyt ne tulevat!
Ja ne tulivatkin. Sakris väänsi lukkonsa auki. Mimmi huudahti:
— Täällä hän onkin, ei hätää. Minnekä te saarella jouduitte? Jösses, ajatelkaa, kun lähdettiin paatin luota, niin minä tapasin kaksi serkkuani maalta..! Olivat tulleet Helsinkiä katselemaan. Hauskoja poikia … hepä ihastuivat, kun näkivät minut. Pakolla he tahtoivat minua kanssaan kävelylle. Enkä minä jättänyt Nelmaa yksin. Nelma raiska, oliko sinulla joukossa ikävä kuinka me käveltiin, käveltiin … ja juteltiin. Oikeita kavaljeereja. Mutta sitten: tulemme paatille, paatti poissa. Ja eväät, kaikki poissa. Ja ajatelkaa, meille semmoinen hätä, että oliko pykmestari hukkunut. Ja kuulkaas, teidän tähtenne saimme kävellä yöllä yksin tällaisen matkan!
Mimmi torui todella vihaisena.
Nelma ei virkkanut ensin mitään… Alkoi hiljaa availla eväskoria, joka oli oven luona nurkassa harmonikan vieressä … ja säälitteli, ettei Sakris ollut yhtään syönyt … katseli rampaa pelokkain, mutta kuitenkin vilpittömin silmin.
Mimmi jutteli yhäti … noista hauskoista kavaljeereista. Sakris kuunteli syrjästä pälyen … kuunteli, todistaisiko jokin Mimmin suusta luiskahtanut sana, että naiset olisivat tehneet yöllä jotain … synnillistäkin. Sitä ne eivät todistaneet. Silti Sakris epäili.
Hänen sisunsa alkoi ikään kuin hautoa kostoa.
Kuinka oli oikein asia? Huoletta saattoi Mimmi ruveta syömään eväitä, joita nyt Nelma järjesteli pöydälle. Aivan huoletta: sillä nuo sattumalta tavatut kauppa-apulaiset, jotka eivät kylläkään olleet Mimmin serkkuja eivätkä sen rikkaan gulashin seurapiiriä, joka oli päästänyt Mimmin turvakodista karkuun … nuo kavaljeerit olivat tosin tarjonneet tytöille ryypyt, mutta eivät muuten olleet tehneet sen kummempaa kuin että halailivat heitä viattomasti. Niillä oli hauskaa keskenäänkin … nuorilla miehillä … Helsingissä, siinä Heikinkadun ravintolassa, jonne he veivät Mimmin ja Nelman Kyläsaaresta autolla. Silloin, kun Sakriksen venhe kellui paluumatkalla, kävelivät tytöt ja herrat saaren siltaa pitkin Hermanniin. Mutta kaupungista saattoivat kavaljeerit Mimmin ja Nelman jälleen autolla kotiin… Ainoastaan Mimmi oli jollekin heistä jotain lupaillut.
Sakris koetti syödä; ruoka maistui hänestä laholta puulta.
Aurinko oli noussut. Piti asettua levolle.
Silloin: mitä kummaa, vuode, jossa Mimmi makasi, oli porossa ja noessa!
Sitäkös nyt naiset ihmettelivät.
Mimmi haukkui siitä Sakrista, joka ajatteli:
Tuon Byskatan vuoteenkos minä töhrinkin, enkä Nelman?
Rampa irvisteli keltaisilla hampaillaan … eikä tunnustanut mitään.
Nelma aavisteli jotain … vaikkei ymmärtänyt. Siivosi hiilet ja noet lavalta pois. Mimmi heittäytyi levolle ja alkoi kuorsata, seljällään ja suu auki.
Nelma valvoi vielä Sakriksen vieressä ja mietti. Sakris oli nukkuvinaan. Silloin tällöin näytti hän raottavan sinertäviä luomiaan. Lopulta hän ne avasikin … ja sanoi huokaisten verkalleen:
— Työtä … pitäisi tehdä! Niin, hohhoi … täytyy jatkata se työ siellä gulashi Suomenvaaran luona, ja sitten: täytyy ruveta säästämään rahaa! Ja ostaa tomtti.
XXV
Mimmi Byskata viipyi kauan Kukkelmanien vieraana.
Säästäpä tässä, jos tällaista menoa jatkat, Sakris-parka!
Mimmi söi kauhean paljon ja kulutti muutenkin kursailematta Sakriksen vähäisiä varoja. Kukkaro oli yhä Nelmalla, ja täytyihän Nelman tyydyttää kaikenlaisilla herkuilla ystävättärensä halua. Vieläpä yllytti Mimmi Nelmaa ostamaan itselleen uusia vaatteitakin.
Eikö Mimmi jo älynnyt lähteä matkaansa?
Sakriksen oli niin vaikea ponnistautua irti näistä kuherrusajoista, joissa oli ainoastaan yksi paha muisto: se juhannusyö.
Rahat loppuivat yhtäkkiä, niin odottamatta, että Sakriksen täytyi mennä jostakin lainaamaan. Ehkä peltiseppä Savolaiselta… Sinne hän nyt meni … Savolaisen uuteen, punaiseen huvilaan.
Mestarilla oli vieras. Mutta ovensuussa ja hiljaa selitti Sakris hänelle asiansa: ainakin viisi kymppää Sakris tarvitseisi.
Savolainen räpsytteli silmiään … eikä tuntunut suinkaan halukkaalta, vaikka hänen kotinsa näytti yhä varakkaammalta ja pöytänsä yhtä pulskalta kuin ennenkin. Ei, hän käänteli muka tyhjiä taskujaan … sanoi kuluvan itseltään kaikki omaan elantoon: hänen täytyi nyt ottaa kaksi kisälliä vastatehtyyn verstaaseensa. Tuolla oli verstas tontin kulmassa; tämä mies tässä oli sen rakentanut: peltiseppä osoitti vierastaan.
Viime aikoina olikin Sakris kuullut täältäpäin vasaran ja kirveen mälskettä. — Ehkäpä tällä Skotri Ramperilla olisi Kukkelmanille antaa, nauroi Savolainen ja osoitti sohvassa istuvaa taasen.
Sakris tuli peremmälle. Savolainen esitteli hänet Gottfrid
Strandbergille, iskien silmää vuoroin mieheen ja toiseen, sanoi:
— Tässä on Kukkelmanni, meidän kylän miehiä.
Strandberg töllisteli… Ja kun rahoista oli puhe, alkoi kehua itseään. Kertoi ensin muuttaneensa tänne Helsingistä: täällä olivat mörskät huokeammat … eikä häneltä työ loppunut missään … maallakaan. Hän ei noudattanut kahdeksantunnin työpäivää, ei kuulunut ammattiyhdistykseen eikä minkäänlaisiin puolueisiin: välitti viis niistä. Teki pelkästään urakkatyötä. Ja siksi oli hänellä rahaa! Ja hän ryyppäsi. Silti jäi eukolle ja lapsille … tarpeeksi.
Nytkin haiskahti Strandberg väkeviltä. Sanoi juoneensa kaksi vuorokautta yhtä mittaa virolaista ja menettäneensä toistatuhatta markkaa … joidenkin arkkitehtien parissa. Tällä kertaa hänellä ei ollut enempää kuin pari sataa, mutta viitisenkymmentä hän aina voi vipata … rehelliselle miehelle. Savolainen takasi Kukkelmanin rehellisyyden … ja Sakris kertoi, että hänellä olikin kesken jätetty työ täällä toisessa kylässä.
Juteltiin vielä jotain. Strandberg kerskui, Savolainen naureskeli ja kerskui … ja Sakris kuunteli heidän oivallisia olojaan. Sitten lähti Sakris pois, luvaten tulla maksamaan ammattikaverille viikon päästä.
Viisikymmentä ei, toden totta, ole suuri raha kalliina aikoina!
Miettiväisenä vilkasi Nelma seteleitä … miettiväisenä ja huolissaan. Mutta ei sanonut mitään, enempää Sakrikselle kuin Mimmillekään. Kuitenkin huomasi Kukkelman jotakin hänessä … ja alkoi ikään kuin häntä lohdutella, puhuen tulevasta omasta mökistä, ja eräistä muista, uusista suunnitelmistaan, jotka olivat syntyneet hänen päässään aivan äskettäin ja jotka keskittyivät hiukan liikemies Suomenvaaran suopeuteen. Niistä suunnitelmista lähtisi Sakrikselle kenties vielä nätistikin varoja … elämiseen ja ehkäpä oman tupasenkin pykäämiseen.
Kului pari päivää … ja Sakris tallusteli Mikko Suomenvaaran luo.
Mikko oli nyt kotona. Oli ollut jo viikon. Käynyt Kuopiossa ja Tukholmassa, Virossa ja Konginkankaalla. Hänellä oli nyt paljon koiranpentuja. Näiden koirien ja huvilansa ristiäisiä oli hän viettänyt joku päivä sitten eräiden toveriensa kanssa … vuoroin kaupungissa ja vuoroin täällä kotona. Huvila oli kasteessa saanut nimen Humplanvilla: hupainen muoto paviljongin ruotsalaisesta nimestä, joka oli ollut Humlevilla. Monta pulloa oli lyöty kasteen merkiksi kallioihin … ja monta paukkua ammuttu Mikon uusimmalla, hyvin rasvatulla kiväärillä, penikoille nimiä annettaessa. Roimasti oli ammuttu sekä sisällä että ulkona, niin että ruudinsavu kärysi kamarissa ja keittiössä ja sälöt lensivät etäällä metsässä petäjien kupeista.
Muori oli hermostunut ja pelkäsi. Mutta ampujat vakuuttivat, etteivät he saattaneet erehtyä…
Kultapojastaan muori sen uskoikin.
Nyt olivat vieraat lähteneet … ja Mikko jälleen entinen, älykäs Mikko, jota täti ihaili.
Mutta hirveä päänsärky vaivasi Mikkoa juuri sinä päivänä, jolloin Sakris tuli.
Sakris huudahti gulashin kamarin ovella suu ystävällisessä, naurussa:
— Terve, Mikko, terve!
Täti oli jo kertonut, miksi Kukkelmania ei näkynyt täällä. Mikon ei tarvinnut kysellä.
Koiratarha näytti kovin keskentekoiselta.
Mikko tuli ulos … ja komenteli vihaisesti taakseen, kamariin jääviä pentuja. Hän huusi:
— Hiljaa, Molla. Älä ulvo, peijakas, kuin rasvaamaton ovi. Hiljaa, Ray!
Hiljaa, Joonas! Suu kiinni, Piru!
Sakris istui portailla. Mikko istahti sinne myöskin … ja piteli otsaansa. Heiluvei-koira makasi Mikon vieressä, nojaten kuonoaan isäntänsä jalkaan.
Sisällä koiranpennut vikisivät, uikuttivat ja ulvoivat kuin riivatut.
Kukkelman alkoi puhua, että koirakartanon rakentaminen oli myöhästynyt … jonkin verran.
— Viisi viikkoa, viisi viikkoa! myönsi Mikko.
— Jasoo, jasoo, sanoi Sakris. — Onkos se aika jo niin ulos kulunut?
Sitten jatkoi Sakris verkalleen, ettei hän ollut voinut arvata, että nämä männyt olisivat niin kovia ja isoja. Niitä ei saanut edes kaatumaan muuten kuin kiipeämällä puuhun ja nytkyttämällä. Eikä lastua irti piilulla, ellei sahannut aina pienen välin päähän nikaroita puuhun… Sellainen vanha, kalliolla kasvanut petäjä on kuin rautaa… Jos Sakris olisi tämän tiennyt, toisin olisi hän ajan määrännytkin. Hän lopetti:
— Mutta onhan aikaa … nytkin vielä.
— On, on, myönsi Mikko.
Sakris jatkoi: hänelle oli tullut kaiken lisäksi sellainen este, että lähetettiin hänen luoksensa maalta eräs serkun tyttö. Jos se tyttö olisi saanut asua täällä, niin… Sitä oli kyllä tädille ehdotettu … mutta.
Nyt asuu Sakris jälleen Krokelbyssä. Siellä on se tyttö hänen hoidettavanaan.
Mutta saattaapa Sakris tulla päiviksi tännekin töihin.
— Kyllä niin, sanoi Mikko. — Kyllä saattaa… Peijakkaan penikat!
Sakris sanoi:
— Tästä alkaen tulee koirakartano pian. Vaikein on jo timrattukin ylös.
Ja minulla on jo piiristykset sisuksista!
Sakris vetää taskustaan muistikirjansa, johon hän on piirrellyt kaikenmoisia viivoja. Niiden vuoksi on hänellä ollut paljon vaivaa viime päivinä. Nyt hän arvelee, piirustuksia Mikolle näyttäen, että kopit pitäisi pykätä hänen mielestään noin … ja asetella noin … ja tähän näin tulisi yksi kulma, ja tuohon taas toinen kulma … että porstua siihen sopisi … ja tuohon vielä yksi vinkkeli, niin koridoori tulisi sillä tavalla … ja kaikki olisi praktillista.
— Oivalliset riitingit, naurahtaa Mikko.
Sitten Sakris vaikenee. Menee hetki … ja myöskin Mikko on vaiti.
Ainoastaan penikat vinkuvat sisällä.
Rampa sanoo:
— Sillä tapaa se nyt tulee! Ja se tulee huokealla … jos nyföraikaisiin palkkoihin vertauksen tekee.
Mikko ei virka mitään.
Sakris raaputtelee korvallistaan … liikuttaa itseään oikealle ja vasemmalle, ympärilleen katsoakseen. Sitten sanoo hän, silmissään pieni välkähdys, salaperäisellä äänellä:
— Mutta yksi pyyntö minulla löytyy… Että ei saisi kertoa kellekään muulle timmermanille, miten huokealla minä teken! Ne suuttuvat sellaisesta. Ja minä … minä halveksin rahat.
Sakris katselee jälleen Mikkoon. Sitten hän toistaa:
— Jaa, jaa … minä halveksin rahat. Mikä on raha?
Mikko sanoo:
— Niin, mikä onkaan raha? Hulluutta se on.
— Jaa, jaa… Niin, rahan tähden he vihasivat minua, jatkaa Sakris. —
Siksi ei pidä heille sanoa.
— Ei sanota! lupaa Mikko.
Taas hiljainen hetki.
Sakris katselee ympärilleen … ja alkaa sitten puhua:
— Katsos päälle vain tuossa tuota ovea! Se ei mene oikein kiinni … en ole huomannut sitä ennen. Minun täytyy remonteerata se. Minä teen ovet lomatöinä. Ja tämä byggninki on vanha … siksi eivät ikkunatkaan mene kiinni niin kuin pitäisi. Minä korjaan nekin. Aivan ilmaiseksi … näin tuttavien kesken … iltaisella, kun olen lakannut timraamasta koirille. Jos te tahdotte. Sanokaa vaan tykö… Teettäisitte kokonaan uuden huvilan!
— Se tehdään! myöntää Mikko.
— Jasoo? innostuu Sakris. — Sitäpä minä juuri fundeeraan tässä. Tämä on kaunis paikka. Niin, tämä on … aivan kuin paradiisi.
Sakris huokaisee…
— Jos minulla olisi tämmöinen paikka, jatkaa hän, — silloin minä vislaisin niin että Helsingissä kuultaisi. Tuo trekoori … pensaat ja kaikki! Niistä saisi rahaa, jos niitä hoitaisi. Ne täytyisi perkata ylös ja panna kasvamaan. Minä teken sen … illoilla, kun olen lakannut pykäämästä koirille. Laitan koko trekoorin kuntoon. Ja rakennan sen huvilan.
Sisällä pennut huutavat … tuskin kuuluu keskustelijain ääntä. Mikko menee kamariinsa. Siellä hän ärjähtelee, polkee jalkaa, läiskyttää koirapiiskaa… Sakris odottaa portailla. Muistelee, että Nelma tarvitseisi rahoja … nyt kohta.
Sitten Mikko kantaa ulos kahta penikkaa, yhtä kummassakin kourassa. Nakkaa ne portaitten viereen. Siinä ne, pienet ja vasta emosta erotetut raukat, ryömiskelevät ja puskevat toisiaan. Sakris sanoo:
— Ne ovat sievät kreatyyrit… Ja niin, tämä paikka täällä: minä viihty niin hyvästi täällä… Otan urakalla sen uuden huvilan. Sanokaa vain tykö!
Se urakka olikin Sakriksen uusi suunnitelma, josta hän oli Nelmalle vihjaillut.
Minkälainen tuo huvila pitäisi tehdä? Sakris esittää, minkälainen … ja mille paikalle. Sen voisi alkaa jo heti … kun koirakartano on saatu pystyyn. On ehdottomasti paras rakentaa laudoista. Kukkelman rakentaisi sen vähitellen. Tilaisi laudat, turvepehkut … kaikki. Asuisi Krokelbyssä … ja kävisi täällä milloin miellyttäisi. Eihän sillä niin kiirettä … eikä urakan maksamisellakaan.
— Kaunis ilma, sanoo Mikko. Mutta pitelee päätänsä.
— Jaa … rumilla ilmoilla voisin olla Krokelbyssä, vastaa Sakris. —
Ja mikä on raha? Kunhan kehittyneempi ihminen tulee maailmassa toimeen!
Minä: raha on turhuus… Ja kuulkaas: minulla on ollut täällä niin lysti
olla! Minulla on ollut täällä niin lysti…
Yhtäkkiä huudahtaa Sakris:
— Niin lysti … kuin olisin teidän ottopoika! Ja tädinkin ottopoika!
— Ottopoika? ällistyy Mikko.
Sakris vahvistaa:
— Niin, niin. Siltä se tuntuu… Ja tiedättekös mitä: tuntuu aivan kuin me oltaisiin veljeksiä! Veljeksistä minä tykkäisin… Miksi ei koko maailma saattaisi olla veljeksiä? Jokainen … auttaisi jokaista… Minä semmoisella, mitä minulla on … ja toinen toisella. Työtä ei maksettaisi, mutta se vaihdettaisiin rahaan … niin kauan kuin yhteiskunta on sillä tavalla järjestelty, että on rahaa eikä työtä voi vielä vaihtaa vaatteisiin ja ruokaan. Eihän nykyään ole vielä se oikea valtakunta tullut.
— Ohoh! huudahti Mikko. — Taidatte olla pieni polsu?
Mikko nauroi makeasti. Hän heilautti kättään:
— Voi veliseni, älkäähän! Kun kommunisti rikastuu, tulee hänestä porvari … ja tuhat kertaa entistä ilkeämpi. Siinä se!
Sakris kiiruhtaa selittämään:
— Jaa … en minä sen tähden meinaa… Ja mitä tulee rahaan: ei vaan saisi nylkeä toista … vaan pitäisi ottaa sitä niin vähäisen kuin mahdollista…
Nyt tuli täti ovelle ja kutsui sisarenpoikansa sisään… Kahville. Ja sinne Mikko katosi.
Sakris odotteli.
Hetken päästä kantoi muori ulos kokonaisen laatikollisen koiranpentuja … että Mikko saisi nukkua… Ja kutsui myöskin Sakrista kahville. Sakris ihmetteli Mikon katoamista. Muori toisti, että hän nyt tosiaan nukkui: häntä ei voisi herättää.
Sakris kysyi:
— Kai hän sitten puhui jotain timraamisen jatkosta?
— Ei hän mitään puhunut, vastasi muori.
— No … meillähän onkin sopimus … että minä pykään sen ylös. Tulen tänne huomisaamuna työhön.
Muori sanoi:
— Tulkaa vaan … mutta turha lienee tulla.
Mikko nukkui. Viimein lähti Sakris tallustelemaan takaisin Krokelbyhyn.
Hiukan levoton hän oli.
Mutta kun hän joutui kotiin, kuuli hän toki ilokseen, että Mimmi Byskata muuttaisi heiltä ylihuomenna: sanoi saaneensa paikan Helsingissä.
— Niinkö? Minkä paikan? kysyi Sakris. — Minkämoiseen virkaan?
Mimmi tokaisi:
— Kilometrikonttorissa.
— Ahaa! huudahti Sakris. — Landmeeterikonttorissa … minä ymmärrän.
Minä ymmärrän kaikki!
— Ylihallituksessa, niin juuri, vastasi Mimmi. — Minulla on nyt
Helsingissä lokaalikin. Tulkaa siellä käymään, Kukkelman!