XXVI
Sitten odotti Sakris Mimmin lähtöä.
Itse hän ei saattanut Mimmiä kauemmaksi kuin raitiotien päähän: ei muka joutanut. Mutta ystävällinen hän oli hänelle … ja Nelmaa pyysi hän toki ostamaan Mimmille kaupungista kukkia.
Seuraavana aamuna tallusteli Sakris jälleen Mikko Suomenvaaran kylään. Sangen varhain, kukkojen laulaessa … ehdittyään tuskin juoda kahvia, jonka Nelma hänelle totisena ja unisena keitti. Usvat lainehtivat vielä alangolla … ja kuusikossa tuntui kylmältä.
Työasussaan kääpiö kulki, sääryksissään ja talvellinen lippahattu päässä.
Aamuinen kosteus ja kylmyys toi hänelle jollakin tavoin mieleen talvellisen konttailun.
Hän saapui pihisten ja ähkien perille. Aikoi mennä heti ottamaan kirveensä ja sahansa eteisestä, jonne hän oli ne jättänyt, ja lähteä työhön. Nuo työkalut olivatkin portailla. Hän mietti sitä seikkaa hetkisen … ja laskeutui sitten kirves toisessa ja saha toisessa kädessä puutarhaan. Kohta jatkamaan työtä: silloin ei gulashi niinkään peräytyisi!
Piti ensiksi kaataa uusi puu, leveälatvainen mänty. Sen latvus tekisi varmasti kiusaa ennen kuin pääsisi toisten puiden oksain välitse.
Sakris otti nuoran, jonka avulla hän oli viivoittanut veistämiään hirsiä, sitoi sen toiseen päähän sahan ja kirveen ja kapusi sitten käsillään ja räpylöillään mäntyyn. Nuoralla veti hän perästään sahan ja kirveen ylös. Nyt istui hän petäjässä hitaasti päätään käännellen … ja katsellen alas niin kuin varis, joka on pudottanut ruokapalansa. Alkoi sitten katkoa esteleviä oksia.
Täti tuli ulos… Hän oli aina varhainen. Hän sanoi:
— Mitäs Kukkelmanille kuuluu? Sielläkös te olette… Kas, tuoltahan
Ramperikin jo tulee!
— Kekä tulee? kysyi Kukkelman.
— Muudan Ramperi, jolle Mikko-herra antoi tämän urakan jatkamisen, vastasi täti.
Sakris ällistyi. Mikä Ramperi? Ja oliko Mikko ottanut hänet tänne?
Samassa näki hän Strandbergin … tunsi hänet. Suoraan metsästä, yli säleaidan, harppasi pitkäjalkainen Gottfrid Strandberg paikalle, kantaen kirvesmiehen laatikkoa. Hän pysähtyi tuokioksi, oli vaiti … ja huudahti sitten kovalla äänellään:
— Hyvää huomenta, Kukkelman.
— Hyvää huomenta, vastasi Sakris.
Tuli hiljaisuus.
— Kaunis ilma! jatkoi Strandberg.
— Jaa, niin, sanoi Sakris. — Niin … saapi nähdä, jaksaako se pitää ylös sitä koko päivän.
Muori virkkoi:
— No… Ramperi on hyvä ja tulee kahville … ja voi sitten alkaa hommansa. Kukkelman tulee kanssa kahville.
Strandberg nauroi Sakrikselle, joka oli puussa, ja sanoi:
— Hm … joutilaiden herrojen hommia: koiratarha. Tahtoi minua tänne sitä rakentamaan… Ja minä tulin.
Tämä on siis totta, ajatteli Sakris.
Hän katseli vuoroin muoriin ja vuoroin Strandbergiin … ylhäältä männystä, jonka oksien välissä hän oli kuin mikäkin huuhkaja: näkyi ainoastaan sekautunut tukka, suuri pää ja kiiluvat silmät. Sakris piteli kiinni oksasta ja kuukotti etukumarassa. Ei virkkanut mitään. Mutta hänen silmänsä säkenöivät.
Gottfrid Strandberg kertoi:
— Tulin tänne toissa iltana… Minulta loppuivat rahat … olin ne ryypännyt. Enhän minä sen tähden tullut, että olisin Kukkelmanilta karhunnut … mutta muuten vain lystin vuoksi: pisti päähäni tänne koipelehtia … hankkia vielä lisää pirtua. Ja tarjota teillekin. Silloin … täällä tahtoivat työhön. Mitäs muuta…
Sakris hiukan huokasi.
— Ei rahoilla kiirettä mitään, vakuutti Gottfrid Strandberg.
— Ne … ne kyllä saatte, sanoi Sakris. Ja alkoi laskeutua maahan… Meni ammattitoverinsa kanssa kahville. Puhui siinä sitten vielä … kuinka hänen mielestään koirille oli rakennettava. Ja kysäisi lopulta, paljonko Strandberg oli urakasta pyytänyt. Sanoi:
— Liian halpa, ahhah! Minä olisin kyllä laskenut parisen tuhatta kalliimmaksi. Te ette usko, kuinka kovat nämä stokit on timrata…
— Ohoh … ehkä ne menevät, naurahti Strandberg.
Mikko kuului jo lähteneen Heiluvein kanssa metsään.
Mitäpäs sitten: Sakris palasi työkaluineen Krokelbyhyn.
Niin, tyly on maailma. Entäpä sitten tuo Gottfrid Strandberg, jolta Sakris sattui hiukan lainaamaan: heti hän nappasi palan toiselta … vaikka oli itse työmies.
Julkea mies, ajatteli Sakris. Ja hän oli oikeassa: paraikaa teki Strandberg, nyt kun Sakris tallusteli kotiin, maalaistädille pilkallisia ja sääliviä huomautuksia Kukkelmanista … ja nosti sitten raskaan puun keveästi veistopaikalle.
XXVII
Mutta eipä Kukkelmanilla ollut hätää. Ei tällä kertaa.
Kohtalo auttaa toki välistä köyhääkin, vaikkei täytä ihan tarkoin hänen unelmiaan … enempää kuin ihmisten yleensä.
Muutamien päivien kuluttua otettiin Sakris rakentamaan isonlaista heinävajaa erään maatalon niitylle… Helppo siellä oli, kolmen muun miehen toverina. Siinä tuli nyt työtä, vaikkei kovin pitkäaikaista. Se työ oli kiireellistä; niittokoneet jo ratisivat heinäpelloilla yötä päivää. Ruisrääkkä narisutteli. Heinäkuu oli hyvässä menossa.
Kaikki oli Sakriksen mielestä nyt oikein mukavalla tolalla. Ainoastaan se ikävyys koitui hänelle tästä urakasta, että mamma täytyi jättää koko päiväksi yksinään kotiin, koska työpaikkaan oli nytkin sievoinen matka.
Nelmalla oli Krokelbyssä ikävä.
Ikävä… Ja kummallista koko elämä…
Kun hän erosi Mimmistä, käänsi hän pienet kasvonsa poispäin ja itkeskeli. Ystävätär lohdutteli häntä, että pian saattaa Nelma tulla hänen luokseen kaupunkiin … kun Mimmi saa lokaalinsa kuntoon.
Mutta nyt ei Mimmi ollut vielä ilmoittanut mitään..!
Nelma on melkein hyvillään, että Kukkelman viipyy kaiket päivät poissa.
Rampa on näet alkanut tulla Nelmalle häijymmäksikin.
Yksin on Nelma asunnossaan… Tuijottelee ikkunasta outoihin maisemiin… Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja, missä niitä on päässyt kasvamaan… Ja tuonne järvettömälle alangolle, joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa … ja kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria … koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. Korjailee vaatteita, omiaan ja Sakriksen. Sitten nekin tulevat korjatuiksi… Eikä nyt ole varaa ostaa uusia leninkejä.
Ensin oli Nelma käynyt yksinään vieraisillakin, kivimies Bergmanin vaimon ja erään toisen, äsken taloon muuttaneen työläisperheen luona. Mutta kun huomasi, että siellä tehtiin hänestä salaa pilkkaa, moisesta ramman ja kyttyrän morsiamesta, jopa pisteltiin ja paneteltiinkin häntä, niin jättäytyi hän aivan yksin. Mokomatkin moittijat: heissä oli naisia ja miehiä, jotka kuuluivat elävän yhdessä mikä sen tai sen pojan taikka tytön tahi punakaartilaisen elävän lesken kanssa. Mutta toista oltiin valmiit parjaamaan. Ja se oli Sakriksen syytä: tietysti oli hän kertonut noille vieraille heidän keskinäisiä salaisuuksiaan. Yhä enemmän karttoi Nelma Sakriksen hyväilyjä, kun kääpiö tuli illalla kotiin.
Miten olikaan Nelma tänne joutunut!
Olisipa hän saanut luokseen edes tyttösensä.
Siitä asiasta ei hän vielä hiiskunut Kukkelmanille. Toinen olisi voinut ajaa hänet pois … eikä Nelmalla nyt ollut paikkaa, minne mennä. Mimmikään ei kirjoittanut hänelle mitään.
Entäpä jos Kukkelman olisi ollut edelleen hyvä, vaikkapa olikin säälittävä ja inhottava! Mutta minkälaiseksi hän olikaan muuttunut! Kun hän löntysteli läähättäen ja pihisten kamariin … löyhkäten hieltä ja lialta: varsinkin löyhki hänen tukkansa, jota hän ei suostunut millään ehdolla lyhentämään … eikä jaksanut aina sitä pitää puhtaana, vaikkapa olikin tuota kuontaloa peilin edessä kampaavinaan … löyhki ilkeästi kuin minkä vahtikoiran karva … niin, kun hän löntysteli kamariin, alkoi hän kohta, parhaiksi loikomaan ruvettuaan, kiusata Nelmaa pitkillä saarnoilla, ja opetuksilla. Vuokraa aiottiin taas syksyllä korottaa. Siksi sanoi rampa, että Nelman piti kovasti säästää. Puita ei saisi enää kuljettaa kunnan metsästä: sinne oli asetettu vartijoita… Nelman täytyi säästää risujakin.
Kukkelman vei Ramperille takaisin velkansa. Ja siitä asti, päästen velanmaksua kootessaan säästämisen makuun, pakotti Sakris heidät, säästämishalusta ja puutteenkin vuoksi, syömään melkein pelkästään leipää ja perunoita, joita kasteltiin margariiniin. Tämä uusi voi oli Nelmasta iljetys … ja Sakris tyrkytteli sitä hänelle kiusallaan. Silakoitakaan eivät he ostaneet kuin harvoin: nekin olivat kallistuneet. Sakris käski säästämään… Ja ruokapöydässä hän puhui, että oli kuullut porvarillisten väittävän nykyaikaisten työmiesten halveksivan silakoita: parempia kaloja heille piti muka olla … aina vain herkkuja… Hm, pienet herkkupäivät olivat Sakrikselta pian menneet…
Nyt hän koetti kerätä omaa tupaa varten … ja narisi alinomaa.
Niin meni pari viikkoa. Ja Kukkelmanin työ jälleen loppui: heinävaja tuli valmiiksi. Nytpä hän nurisi entistä enemmän.
Kerran osti Nelma itselleen vaihteeksi oikein lihaa. Sakris saarnaamaan, että liha on epäterveellistä … myrkkyä ihmisruumiille! Ainoastaan alussa hän oli suvainnut Nelman syödä sellaista … viattomia elukoita. Mutta viimein oli muka tullut aika totuttaa Nelma siltä tavalta pois. Oli aika syödä tästä alkaen kehittyneemmän ihmisen ravintoa. Jopa pitäisi ruveta paastoamaankin … Sakriksen nimittäin. Siten sulaisi hänen kyttyränsä, ja sääret paranisivat lopullisesti. Sen Kukkelman tiesi: hän uskoi sen..! Eikä parin viikon syömättömyys tekisi Nelmallekaan pahaa.
Siitä vasta kiusa tarttui, kun rampa oli kaiket päivät kotona ja joutavana. Puhui ja saarnasi. Eikä käynyt enää edes ostoksilla … saati sitten kantoi vettä taikka pienenteli risuja. Ei, Nelman vuoteessa hän kellotteli … ja puhui säästämisestä ja paastosta ja margariinista, mikä oli muka oikeaa kasvisruokaa. Kalaa oli turhuus toivoa: sekin oli elävä olento, jota oli rikos tappaa. Mutta voi, joka ei lähde eläimestä, nimittäin margariini, on puhtaasta puunmaidosta valmistettua: jonkin ulkomaalaisen puun rungosta tihkuu nimittäin sellaista makeaa ja syötävää maitoa…
Erään kerran hiiskahti Sakris vielä sitten aikeistaan rakentaa heille tupanen. Muuten saarnasi aina … kummallisia ja joutavia loruja.
Ja sitten sai hän jälleen työtä. Tosin ainoastaan pienen tällä kertaa. Mutta hyvä sekin. Siitä voi ottaa sellaiset rahat, että ne riittävät pahimpiin reikiin. Työ oli näet ilkeä ja vaikeakin. Kukkelmania tultiin noutamaan erääseen huvilaan hautaamaan kissaa. Kissa oli kuollut huvilan aidan viereen, ison halkopinon alle, lähelle lehtimajaa, jossa herrasväellä oli tapana juoda iltakahvinsa. Sakriksen täytyi nyt purkaa sievoinen osa korkeaa pinoa … ja kantaa sitten kiusallinen vainaja lapion terällä jonnekin suohon ja upottaa se sinne.
Kun Sakris niinä kahtena päivänä, joina hän tätä työtä teki, palasi kotiin, luulotteli Nelma hänen haisevan paitsi jahtikoiralta myöskin siltä kissalta.
Ja sitten räätälöi Kukkelman housut jollekin kylänpojalle… Ja nikkaroi kauppiaalle ikkunankehiä…
Näin oli aika mennyt… Oli tullut elokuu. Ja alkoi sataa.
Kukkelman pysytteli mieluimmin sisällä: hän rupesi valittamaan, että hänen raajoissaan tuntui jäykistystä … niiden ytimissä muka sahattiin, porattiin ja jyrsittiin. Keveintä oli nyt maata lavitsalla … ja syödä pelkkää puuroa.
Jo ennen oli Nelma kuullut ihmisiltä, että Sakris kulki talvella nelinkontin!
Miten voisi enää hänen kanssaan näyttäytyä … jos niin kävisi?
Nyt Kukkelman syytteli huonontumisestaan sitä, että hän oli Nelman ja Mimmi Byskatan mieliksi syönyt kevät-kesällä makkaroitakin. Narisi … vuoteella kellottaen. Nelman täytyi riisua häneltä säärykset ja kengät jalasta ja peittää hänet … siihen saarnaamaan … ja kehumaan olevansa Rasputiini. Nelma joutui tästä lähtien yöksi permannolle. Yöllä Kukkelman pihisi ja sihisi. Hänen kurjasta kurkustaan kävi hengitys vingahdellen kuin pyypilli. Ja miehen pitkästä tukasta tuntui omituinen haju aina kamarin toiseen nurkkaan asti.
Nelma ei saanut unta. Hän kääntelehti siinä… Ja ajatteli pientä tyttöään. Joskus tuli sellainen kaipaus, että hän itki.
Illat alkoivat yhä enemmän hämärtyä.
Mimmi ei vastannut vieläkään mitään, vaikka Nelma oli hänelle kirjoittanut. Pitäisi mennä kaupunkiin tapaamaan Mimmiä. Mutta Kukkelman tuntui olevan äkäinen sellaisista juoksuista.
Ääneensä itki Nelma yksinään pimeässä.
Kerran heräsi Sakris Nelman itkuun. Hän nosti päätänsä ja kysyi:
— Etkö sinä ole nukussa?
Nelma nyyhkytti:
— En.
Sakris kysyi:
— Miksi vuoksi sinä itket?
Nelma ei vastannut.
Rampa kömpi, käsillään huonekaluihin nojaillen, sitä vaaleampaa paikkaa kohti, jonka hän huomasi Nelmaksi… Kosketteli isoilla kourillaan Nelmaa. Ja kysyi uudestaan, vihaisesti:
— Miksi sinä itket? Miksi et anna minun maata?
Nelma ei vastannut, vaan itki.
Sakris ojenteli kouriaan. Kaikkeen maailmassa tottuu. Nelma oli kuin sadun tyttö, jota kummallinen ja ilkeä peikko hyväili vankinaan.
XXVIII
Nelma istui yksin ikkunan luona. Hän ei tuijottanut ulos, vaan itseensä…
Tyttö oli harmistunut itselleen … ja hermostunut.
Hänelle oli nyt käynyt samoin kuin sen herrasmiehen kanssa.
Eikö hän ollenkaan pääsisi pois häijyn ramman luota?
Kukkelman oli nykyään työssä täällä merenrannalla. Oli joutunut oikeinpa jonkinlaiseksi pomoksi. Tuonne metsäiseen laaksoon, melkoisen etäälle Krokelbystä, rakennettiin nimittäin työväenparakkeja asuntopulan lievittämiseksi. Itse rakennustoimeen ei rampa saattanut pyrkiäkään: matka laaksoon oli liian pitkä … ja sinne olikin jo hankittu muut kirvesmiehet. Mutta täällä merenlahdessa kellui suuri lautta hirsiä, jotka vedettiin sitten hevosella metsään ja tulevaan kylään. Parvi naisia oli otettu kiskomaan hirsiä rantaäyräille … ja Kukkelman merkitsemään vedestä nostettuja tukkeja kirjaan … ja muutenkin ikään kuin johtelemaan työtä.
Sataa hiljalleen, tihruaa…
Kukkelman tahtoo akkoja, jotka värisevät ja juttelevat keskenään, tarttumaan työhön. Hän heiluttelee pitkiä käsiään ja huudahtaa:
— No, remmiin nyt. Täytyy koettaa. Kyllä se menee.
Akat eivät ole millänsäkään.
Kukkelmanin on pakko itsensä näyttää esimerkkiä. Hän iskee pakransa hirren päähän … ja alkaa vetää. Ärähtelee:
— Nyt … tulkaa! Haalatkaa mukana … tuolta puoshakan päästä. Hii-op!
Muutamia ämmiä tarttuu pakran varteen. Sakris ja he vetävät jonossa.
Vetävät tuokion. Kolme, neljä liukasta tukkia nousee maalle.
Yhtäkkiä irtautuu pakran väkä puusta. Sakris ja akkajono lentävät seljälleen. Hän kellii maassa.
Siinä naureskellaan, seisotaan.
Ja sitten akat tekevät rammalle oikein kiusaa: jättävät vetämisen kokonaan hänen varaansa … ovat itse vetävinään, mutta eivät vedä. Sakris ähisee ja ähkii… Eipä solukaan limainen petäjä maalle.
Tai pakra irtautuu uudestaan, ja Kukkelman kaatuu taaksepäin, heiluva pakra käsissään. Siinä hän kellottelee kivien välissä rannalla … sattuikin sellaiseen kuoppaan. Naiset nauravat. Joku huutaa:
— Niin liikuttaa jalkojaan kuin turilas!
Toinen:
— Nouse pois, kilpikonna!
Sakris harmistuu. Hänen naamansa on kelmeä ja vihreä. Häntä väsyttää. Jalatkin ovat jälleen sellaiset … ja hartioissa on särkyä. Hänen huulensa värisevät … ja suu vääntyy viistoon. Hän huutaa:
— Akkat, teidän täytyy tottele! Jos minä suutun … syön ylös teidät!
Mutta sitten hän on vaiti. Kädet herpoavat ja riippuvat pitkin kupeita.
Hänkin asettuu istumaan. Katselee jörösti eteensä.
Ei hän jaksanut kiskoa näitä raskaita ja märkiä hirsiä. Oli koettanut olla itse sitä tekemättä … ja teettää akoilla. Silloin akat suuttuivat…
Nyt antaa hän heidän laiskotella. Jopa yhtyy itsekin heihin … puhuakseen heidän kanssaan politiikkaa. Ja katso: hänet hyväksytään. Hän saa puhella ja loistaa!
Mutta kun tarkastaja tulee, haukuskelee hän koko laumaa ja Kukkelmania.
Eräänä päivänä kuulee Kukkelman, että nähtävästi otetaan piakkoin uusi mies hänen paikalleen tänne rannallekin. Siitä hän on hyvin ärtyisä.
Nelma on ostanut sinä päivänä itselleen uudet kengät, käydessään puodissa asioilla. Ei malttanut olla niitä ostamatta: kauniit ja uusimuotiset! Vaikka entiset vielä olivatkin kohtalaisessa kunnossa … niin nämä keltaiset ja korkeavartiset nauhakengät … niin kuin on monilla muillakin naisilla! Siis hän osti ne kengät … tällaisena aikana.
Sakris tulee illalla kotiin ja huomaa Nelman uudet jalkineet. Ensin ei hän virka mitään. Ei hetkeen: kipristelee vain silmiään makuulavalla. Saa siihen iltakahvia … ja Nelma riisuu häneltä märät vaatteet. Nyt se on tehty … ja rampa kellii peittojen alla. Silloin alkaa Kukkelman yhtäkkiä puhua Nelmalle pahoistahengistä. Piruista, joita lentelee, kiertelee ja suhisee kaikkialla … tuolla ilmassa, siellä ja täällä. Mitkä pahathenget? Niin niin … eikö Nelma niitä näe? Niitä on monenlaisia.
Sakris nousee puoleksi istualleen. Kyyröttää lavan reunalla, väärä jalka lattialle riipuksissa … ojentelee ilmaa kohti kättään ja katselee valkeina pyörähtelevin silmäluomin laipion nurkkauksiin. Silmissä välähtelee tylysti. Jälleen hän puhuu. Näkeekö hän tosiaan kamarissa piruja? Sakris selittää asian:
— Semmoiset pirut vartioivat ilmassa … tahtovat teketä sinulle pahaa… Kuule, Nelma!
Kyttyrän etusormi nousee varoittavasti pystyyn. Hän sanoo:
— Aina, kun ihmisellä on halu antaa vetää itsensä kiusaukseen, silloin pirut aktaavat päälle… Iskevät itsensä ihmiseen kiinni … ja pistelevät häntä … ja kuiskuttaa hänen korvaansa houkutussanat. Varsinkin naisen korvaan. Sillä tavalla sinäkin annat houkuttaa itsesi…
Sakris opettaa:
— Katso minun päälle: minä olen ilman vaatimuksia! Elän puuron ja perunain kanssa … ja saan tehdä työtä. Mutta naiset..! Tiedätkö sinä, että naiset ovat … harakat!
Mitä Sakris oikeastaan tarkoitti? Kauan jauhoi hän nyt piruistaan … niin että Nelmaa alkoi oikein pelottaa. Todellako tuo kummitus näki henkiä ilmassa ja kamarin katossa? Niin se nyt yhä vain kuvaili paholaistensa erilaisia muotoja: toisilla oli häntä … toisilla ei sitä ollut, eräillä oli sorkat ja sarvetkin: jokainen sarvi edusti erikoista pahetta. Ja muutamalla pirulla oli seitsemänkin sarvea: kun se puski jollakin sarvellaan, tarttui ihmiseen juuri siinä sarvessa piilevä paha. Näitä sarvia nimitti Sakris pahuuden runsaudensarviksi.
Lopulta sanoi rampa, Nelmaa kiusattuaan, että nyt oli Nelma antanut turhuuden paholaisen vietellä itsensä:
— Tuo kenkä tuossa!… Uusi kenkä! Näytelläksesi sellaista … fiini!
Siinä se nyt oli asia! Mutta Sakriksen jankutus ei silti loppunut… Ja hänen silmänsä kiiluivat pahasti.
Yöllä tyttö jälleen itki. Nousi joskus istumaan ja heittäytyi takaisin vaatekasalleen. Voihki kiukuissaankin.
Rampa ei myöskään nukkunut: hän oli huolestunut, mistä saisi jälleen pientä työtä. Nyt hän tiukkasi:
— Ei saa itketä!
Yhtäkkiä johtui ramman mieleen jotain sellaista, mitä hän oli jo eräitä kertoja yksinään ihmetellyt. Sen vuoksi hän kysyi uudestaan:
— Miksi sinä itket tällä viisiin?… Sano tykö vaan … sano!
Hän antoi itsensä solua lattialle … ja kömpi Nelmaa silittelemään…
— He, he, jos asia on sillä viisiin, naurahti hän, — niin ei meillä ole mitään hätää. Ei mitään..! Taikka pannaan poika byggmestarin oppiin … minulle… Hän saa tulla minun kanssa pykäämään ylös. Sitäkö sinä itkit? No … saat sinä kyllä pitää nuo kengät.
Nelma myönsi. Mutta kääpiön leikinlaskulle ja häkättävälle naurulle ei hän nauranut. Viimein sanoi hän vimmoissaan:
— Mihin minä joudun! Kun on jo entinen!
Mitä tyttö nyt tarkoitti?
Entinenkö?
Kukkelman kysyi:
— Mikä se on? Entinen? Vastaa minulle..! Onko jotain… Onko? Vastaa … poikako?
Tyttö nyyhki.
Rampa tiukkasi jälleen:
— Mikä? Suuriko? Ja kenen se on? Meidänkö?
Nelma naurahti. Hänellä oli tyttö … kunnalliskodissa.
Kukkelman istui ällistelevin silmin maassa. Jos sähkö olisi palanut, olisi Nelma nähnyt hänen katselevan suu auki. Niin, hän oli kuin pilvistä pudonnut.
Siinä nyt oli … hänen Nelmansa..!
Se … viaton tyttö.
Sellaisesta olivat ennustukset hänelle puhuneet. Povarirouva… Ja unet.
Sakriksen päässä vilahti kiukku povarirouvaa kohtaan.
Sitten Sakris palasi vaiti sänkyyn.
Nuorta ja verratonta oli hän keväällä ajatellut. Tirkistellyt tuohon Julian kuvaan seinällä. Ja nyt: tytöllä oli tyttö. Tyttö ei ollutkaan tyttö!
Rampa tunsi olevansa petetty.
Jopa kihlatkin oli hän Nelmalle ostanut, nuo hänelle itselleen niin narrilliset vehkeet. Ja sitten vasta oli Nelma…
Ja kenenkä se tyttö sitten oli?
Ehkäpä jonkun gulashin… Sellaisten herrasmiesten seuraan ryntäsi Nelma juhannuksenakin Kyläsaarella.
Taikka … upseerien! Sotilaitten! Niistä ihmistentappajista naiset pitävät: niillä on harakankoristeita.
Kyttyräselkä oli nukkuvinaan. Nelmakaan ei nukkunut.
Rampa ajatteli, että olisikohan tämä uusikaan hänen…
Ja pitikö Sakriksen tässä ruveta vielä toisen isäksi … varmasti vieraan. Jopa tytön isäksi: märkänenäisen naisenalun..?
Niin meni se yö. Rammalla oli tosiaan nyt huolta. Siksi oli hän seuraavanakin päivänä ärtynyt. Usutti Nelman kimppuun senkin viisikymmentä erilaatuista paholaista, joilla kaikilla oli omat paheenpiikkinsä … ja muutamilla ryntäät koristetut sotamiesten kiiltävillä poleteilla ja napeilla. Ymmärrettävä epätieto ja huoli lisäsivät Sakriksen häijyyttä.
Hänen teki jo mieli ottaa Nelmalta kukkaronsakin pois.
Niin, Romeon ja Julian ajat olivat menneet.
XXIX
Omin lupinsa lähti Nelma viimein kaupunkiin.
Hän on nyt käymässä Mimmi Byskatan luona.
On keskipäivä. Kukkelman jäi rannalle vetämään akkojen kanssa hirsiä maalle. Siitä Nelma vähän välittää, ettei kummitus saa kotona ruokaa, kun hän menee tavoittamaan päivällistään. Tyttö ei edes ilmoittanut lähdöstään tuolle kämpyrälle.
Mimmi on ollut täällä kolme viikkoa. Sitä ennen tehnyt turneen maaseudulle. Muudan halkogulashi häntä elättää, paksu ja hölmö savolainen, Nalikkaneuvokseksi haukuttu.
Mutta miksi ei Mimmi ole käynyt Nelman luona?
Nelma alkaa jo käsittää jotain … hyvin heikosti, mutta kuitenkin. Ellei hän oikein vieläkään tiedä, mikä on hyvä tai paha, niin hän aavistaa toki jo, etteivät vaarat ole hauskoja.
Sillaikaa kun Mimmi kehuskelee elämäänsä ja näyttelee huoneistoaan, keittiötä ja kolmea huonetta … yhdessä on vuokralainen … huoneistoa, jonka tuo naisille antelias nalikkaneuvos on hänelle varustanut … sillaikaa aprikoi Nelma omaa huoltaan. Mimmillä on salissa komea kuvastin, josta Mimmi näkee itsensä kokonaan, ja vieterisänky … samoin salissa … ja punainen plyyshisohva ja erikoisella pöydällä suuri porsliinivaasi: sen on Mimmi itse maalannut. Ja vielä on ruokahuone näkemättä… Ruokasalissa asuu Poju. Ja on kaikki, kaikki mukavuudet. Mimmi odottaa nyt illalla vieraita. Nalikkaneuvos on kotonaan maalla.
Poju juoksee tällä välin saliin ja äiti täyttää hänen suunsa karamelleilla ja suudelmilla.
Nelma valittaa Kukkelmanin häijyyttä… Silloin Mimmi kehoittaa häntä tulemaan heti kaupunkiin: auttamaan Mimmiä kaikenlaisissa askareissa, joita on taloudessa. Ja seuralaiseksi ja ystävättäreksi Mimmi tahtoo Nelmaa itselleen… Sellainen on rikollisten tapa: kuta peljättävämpää, sitä yksinäisempää… Morfiinisairaskin etsii itselleen nautintoveikon ja koettaa maksaa hänen myrkytyksensä.
Mutta Nelma ei ole paha, jos ei vielä hyväkään. Hän jo ajattelee asioita.
Mimmi Byskata surkuttelee, että hän tuli neuvoneeksi Nelmaa tuon sammakon pariin. Mutta nyt jättäisi Nelma kapsäkin. Miksi hän menisi enää sen vääräkoipisen hämähäkin kynsiin? Kukkelmanille ei tarvitsisi erotessa näyttää edes pitkää nenää.
Sitten nuori tyttö itkee surkeudesta, vimmasta ja häpeästä. Kuinka? Tuolleko kilpikonnalleko Nelma olisi..? Tuolle karvatukulle? Sitä ei Mimmi jaksanut edes kuvitella … ei milloinkaan! Ei ainakaan kuvitella, että Nelma … jos olisi ollutkin sen peikon kanssa! Mutta ei silti mitään hätää. Siihenkin Mimmi Rumfeltilla on neuvonsa. Nelman pitää vain totella, ja nopeasti. Täällä Lapinlahden puolella asuu eräs paha hyvä akka. Pitkä ja musta. Ääni karhea kuin variksen. Se puhuu vain ammatistaan. Puoskari. Se oli auttanut Mimmiä. Mihin Mimmi muuten olisikaan joutunut..? Jopa monia rouva-parkojakin, joilla ei ole varaa, on se auttanut… Kun kaikki olisi ohitse, muuttaisi Nelma Krokelbystä vakinaisesti Mimmin toveriksi. Ikään kuin pestinä lahjoitti ystävätär Nelmalle melkein uuden silkkipuseron, josta näppärä Nelma voisi pienentää itselleen oikein fiinin.
Tyttö tuli hyvin myöhään illalla Krokelbyhyn takaisin. Mutta Sakrispa ei laskenutkaan häntä sisään. Ei pitkään aikaan: antoi jyskyttää ovea … oli itse vaiti kamarissa.
Viimein kuului Nelma tiedustelevan eteisessä, oliko Kukkelman kotona.
Silloin vasta avasi Sakris oven.
Rampa kyyrötti keinutuolissaan salaperäisen näköisenä. Ei virkkanut mitään.
Epäluulo ja huoli kaiveli hänen sydäntään. Hän muisteli juhannusyötä … ja hänen teki mielensä kostaa.
Siinä alkoi hän kiukutella, ettei hän ollut saanut kahvia eikä ruokaa koko päivänä. Miksi ei Sakris sitten itse ollut keittänyt. Mitä? Sehän on naisten asia … keittäminen… Heidän velvollisuutensa.
Sakris kysyi:
— Missä frouva nyt on käynyt?
Nelma ei vastannut… Ramman silmät kiiluivat. Hänen kasvonsa näyttivät kelmenevän. Hän haukkui epämääräisin sanoin Nelmaa … kuljeksijaksi, yölepakoksi. Ja viimein vaati hän tiukasti tietää, missä Nelma oikeastaan oli käynyt.
Tyttö aikoi jo näyttää Sakrikselle Mimmin antaman puseron, joka oli mytyssä tuolilla. Silloin Sakris luisui alas keinumasta ja avasi riuhtoen tuon mytyn. Vai Byskatalta Nelma oli tämän saanut! Missä se aatelisfröökinä sitten asui? Nelma ilmoitti osoitteen. Hyvä on; Sakris koetti painaa sen muistiinsa.
Mimmin luona siis Nelma..! Sellaisen … kelvottoman. Sakris epäili.
Yhtäkkiä hän tiuskasi:
— Sotamiesten kanssa sinä olet ollut!… Kävelemässä …
Esplanaadilla…
Hän jatkoi uhkaavasti:
— Sotamiesten flikka sinä olet!
Ruokaa ei rampa tahtonut: kun ei kerran ollut saanut aikanaan, niin… Hän oli suunnattoman itsepäinen. Tyhjin vatsoin vetäytyi hän makuulle. Nälkäänsä hän ei paljoa muistanut. Mutta vielä soluttautui maahan … ja meni kaivelemaan Nelman vaatteita. Löysi kukkaronsa. Katsoi, oliko siihen tullut lisää rahoja. Melkein entinen määrä siinä oli… Kummallista! Minnekähän Nelma oli pannut ansionsa, jos oli niitä kaupungissa saanut? Ehkä ostanut tuon puseron?
Nelma makasi nurkassa, kasvot pielusta vasten. Hän itki. Sähkö paloi yhä, koleassa ja ummehtuneessa kamarissa, koska tulta ei oltu poltettu tänä iltana uunissa. Ulkona oli pilkkosen pimeää. Sade porisi ja helisti vesikourua. Annansilmästä tipahti lattialle ruskettunut kukka.
Nelman itku oli voihkinaa. Rampa kohottausi pitkien käsivarsiensa varaan, hän huusi:
— Suu kiinni siellä! Miksi nainen ulvoo?
Ja kuitenkin tuntui kyttyräseljän sydämessä sääliä. Silti ei kiukku siitä sammunut. Epäilys kiusasi. Olihan Nelma kertonut, että hänen äitinsäkin oli ollut sellainen… Ehkä siis Nelma itsekin… Ja tietysti hän oli sellainen!
Sääli taisteli rammassa ilkeyttä vastaan. Jälleen lähti Sakris Nelman luokse, käsillään tasapainoa pidellen; hänen jalkansa olivat kovin arat. Hän lähestyi tukka kasvoilla. Työnsi tukkansa ohimoille… Isot kourat ojentuivat. Nelma ei sysännyt pois tahmaista kättä, joka kosketti hänen olkapäähänsä.
— Miksi ulvot? Sano nyt minulle! pyysi Sakris.
Tyttö uikahti vihastuneella ja epätoivoisella äänellä:
— Mihinkä minä sen panen? Tämän uuden! Minä menen järveen!
— Tarkoitat, mereen, sanoi Sakris. Sitten hän oli vaiti … ei tiennyt, mitä tehdä.
Niin, minnekäpä itse vaivainen rampa sen panisi? Aika oli kallis … ja työttömyys kuului lisääntyvän.
Sakris oli polvillaan Nelman vieressä. Hänen kouransa hapuilivat tytön hartioita ikään kuin niitä silitellen.
Nelma odotti. Mieluummin olisi hän elänyt vaikka Sakriksen kanssa kuin… Jos Sakris olisi ollut edes siivo.
Se hirveä akka…
Sakris sanoi kyllä:
— Älähän niin… Älä semmoisessa hädässä…
Mutta tukea ei hän tytölle tarjonnut.
Eikä Nelma sitten enää selitellyt. Hän tukehdutti itkunsa, painoi suunsa pielusta vasten. Ainoastaan hänen selkänsä hytki. Pukimissaan hän yhä makasi.
Rampa jätti hänet siihen ja meni sänkyyn. Mutta hän ei nukkunut.
Epäluulossaan ajatteli hän:
Se vielä menisi, jos se olisi hänen oma vekaransa. Mutta Nelmahan saattoi pettää häntä…
Pitäisi mennä povarin luo antamaan ennustaa, miten oli asianlaita…
Mutta povarikin pettäisi … jälleen.
Tällainen oli Kukkelmanista hävytöntä! Miksi tämä vääryys hänelle …
Sakrikselle, joka oli aina saanut kärsiä?
Aina kärsiä … ollut kipeäselkäinen ja rampa … pienestä saakka… Ja saanut kestää vääryyttäkin, pahojen ihmisten julkeutta… Ja muuta…
Sinä yönä Sakris alkoi taas miettiä kohtaloaan.
Miettiä … ja kirota syntymistään. Syntymistään … ja kelvotonta äitiään … naista.
Tuli uusi päivä. Sakris paloi halusta mennä kertomaan asiaansa jonnekin… Naapureille. Esimerkiksi kivimies Bergmanille, joka asui yhä ullakkotötterössä. Hädässä ja neuvoton hän oli, raukka; sellainen juoni häntä uhkasi: joutua vastaamaan ehkä muiden tekosista. Mutta sitten hän epäili tulevansa nauretuksi … ja jätti sen aikeen. Puoleen päivään hän nyt makasi peitteissään, ei mennyt työhön. Aprikoi ratkaisua … ja epäili Nelmaa. Illalla vasta, kun hämärä oli verhonnut huvilakylän polut ja tiet, hän aikoi muka työhön. Oli sumuista ja sateista. Mitäpä nyt enää työhön? Työpäivä oli jo loppunut. Sakris kuljeskeli siellä täällä kylässä, pimeillä poluilla, jonne sähkölamppujen valo pihlajien ja kuusten välistä valtatieltä tuskin pääsi kiilumaan.
Minkälainen olikaan kohtalo Kukkelmanille!
Kotona kertoi hänelle Nelma, itkemättä ja halveksien ja kuitenkin ikään kuin säälitellen, minkä neuvon Mimmi Byskata oli hänelle antanut.
Sellainen kuului olevan välistä vaarallistakin.
Rampa aprikoi, haroi tukkaansa… Hän ähkäili ja pihisi. Vaarallista! Mutta … mitäpä hän voi … tässä köyhyydessä? Neljän päivän kuluttua kuului loppuvan myöskin se hirsien maalle onkiminen.
Ramman täytyi suostua.
Hän sanoi kyllä luulevansa, että jotkin pirut kiusasivat häntä.
Mutta vielä tarvitsi Nelma rahaa tuolle kauhealle akalle. Nelmalla ei ollut muuta kuin kaksikymmentä markkaa. Rampa huokaili … ja lupasi hankkia rahat. Mutta mistä kummasta hän ne saisi? Aivan totuuden mukaisesti ei tästä hirsien numeroimisesta ja onkimisesta lähtisi enää paljoakaan … ja nekin vähät menisivät ruokaan ja kahvi-kultaan. Pitäisi viedä jotain Helsinkiin panttikonttoriin … ehkä piilu ja sahat ja höylät … ja muut rakennusmestarin työkalut. Sen tekisi Sakris … oikein kernaasti.
Mutta Sanelma Kinnusellakin oli keinonsa. Hän sanoi:
— Viedään sormus sinne.
— Sormus?… Naimasormus? toisti rampa.
— Niin. Minkäpä sille mahtaa, vastasi Nelma.
Ja seuraavana päivänä rampa pukeutui pyhäisiinsä ja lähti Helsinkiin.
Vei kaniin kultasensa sormuksen.
XXX
Sanelma Kinnunen palasi Helsingistä Lapinlahden akan luota. Hän oli kovin kalpea. Sakriksen mielestä niin kuin kynttilä. Hän oli sairas… Sakris sijoitti hänet vuoteeseen. Siinä Nelma lepäsi… Hiki pisaroi hänen pienellä otsallaan.
Nyt ei Nelma jaksanut kantaa edes halkosylystä sisään. Ramman täytyi häntä auttaa. Työkin oli Kukkelmanilta jälleen loppunut.
Kukkelman ajatteli sitä mustaa ja karkeaa akkaa, josta Nelma hänelle tässä kertoi. Ja kun hän sitä ajatteli, heräsi hänen mielessään ikään kuin salaperäinen kauhu. Tuntui kuin jotain mustaa olisi ylhäältä laskeutunut hänen päällensä … jotain sellaista, joka tahtoi hänet rusentaa ja tukehduttaa.
Tyttö voihki; haparoi sormillaan kellertävää tukkaansa. Sakris istui lähellä ja silitteli hiljaa sitä kosteaa, ohimoilta kiharaa tukkaa. Tyttö pelkäsi nyt jäävänsä kituvaksi koko iäkseen. Sellainen se Mimmin hyvä akka oli.
Rampa ei hiiskahtanut mitään… Hän istui yhä maassa, jalkaterät ristissä allaan, hiukset riipuksissa…
Tuokio … ja hän sysäsi kouransa povelleen ja kaiveli rintaansa: tuntui näet siltä kuin hänen rinnassaankin olisi ollut jokin kasvannainen … samoin kuin kyttyrä seljässä. Mutta tämä muhku oli sisällä eikä pinnassa. Ja sitä alkoi särkeä ja kivistää paljon pahemmin kuin hartioille kasaantunutta; se pyrki puskemaan ulos, mutta ei päässyt. Sitä pakotti kuin jonkinlaista syöpää. Hän ei virkkanut mitään. Hän vain ähkäili itsekseen… Katseli salaa Nelmaa.
Hän oli tehnyt Nelmalle pahaa.
Niin, tuntui kuin hän olisi tehnyt jonkin rikoksen.
Meni päiviä. Nelma toipui. Silloin oli rammasta kuin olisi se musta, joka laskeutui hänen päällensä, nyt hiukan kohonnut: tuo raskas käsi… Jostakin hyvin korkealta ja hyvin pimeästä oli se hänen päälleen pusertunut…
Mutta sitten Nelma jälleen sanoi, että musta akka oli hänet pilannut.
Niin hän sanoi, ja rampa näki käden jälleen selvempänä. Se oli kuin jättiläisen kämmen. Se painui alas … ja litisti häntä. Sakris supisi ikään kuin itsekseen:
— Katti leikkii hiirellä.
Nelma kysyi, mitä hän supisi. Sakris ei vastannut.
Nelma … poloisen ramman nuori Julia!
Keskenään eivät he jutelleet enää melkein mitään… Pelkästään kahvista ja vähäisistä ruuista.
Mutta sitten kysyi Nelma kerran, ikään kuin toisissa ajatuksissa, kuinka oli käynyt Sakriksen aikomuksen rakentaa sitä mökkiä. Sakris vastasi:
— Jaa … se..? Nyföraikaan … ei siitä voikaan tulla mitään. Kertovat, ettei niitä palstoja … annetakaan kymmenen pennin edestä. Minä olen asiaa kysynyt. Torppareille jaetaan maat. Mutta heidänkin täytyy maksaa niiden edestä. Mistä voisi sellainen, kenellä ei ole yhtään rahoja … tuota kirottua kultaa … voisi ostaa itselleen tomtti? Tämä tyyris aika. Ei sitä tiedä … ei tiedä…
Siihen se puhe jäi.
Silloin oli iltapuoli.
Illalla lähti Nelma Helsinkiin… Pyysi rahaa ja sai. Sanoi menevänsä
Mimmin luokse.
Mutta sinä iltana ei hän tullutkaan takaisin.
Eikä seuraavana aamuna.
Eikä senkään päivän iltana.
Ensin suunnitteli epäluuloinen ja kiivas rampa, että kun Nelma palaisi, ei hän tosiaan päästäisi häntä sisään. Koko yön saisi Nelma olla ulkona … väristä kylmässä … vaikkapa liiterissä.
Niin olisi Sakris tehnyt. Mutta Nelma ei tullut.
Harmissaan keitti rampa itse ruokansa ja kahvinsa.
Ruokavehkeet … kattila ja kupit, pyyhinliinat ja kaikki … joutuivat töhryiseen kuntoon. Niistä oli vastusta … niin kuin ennen muinoin.
Missähän se Nelma viipyi?
Missä se juoksi?
Sakris tuli levottomaksi…
Lopulta hän joutui tuskaan. Minnehän Nelma oli mennyt? Oliko hänelle … sattunut jotain pahaa? Se myrkyttävä akka oli … saattanut tappaa hänet.
Rampa odotti. Hänelle tuli ikävä, polttava ja haikea. Ei maistunut enää kahvikaan.
Ja samalla se jättiläiskäsi taivaasta taasen laskeutui hänen päälleen. Sakris näki sen: se oli suuri ja musta. Nyt sen sormi kohosi … ja se uhkasi häntä. Miksi se sillä tavoin varoitteli?
— Rasputiini, kuuli Sakris kamarissaan äänen. Hän kuunteli. Itsekö hän puhui? Mutta hän heilautti hiukan kättään ja karkoitti sen äänen korvastaan.
Sen sijaan tirkisteli hän keinutuolissa, sillä lavalla ei hän nyt voinut kellottaa, ylös seinällä olevaan, koreaan kuvaan… Ja varsinkin somiin postikortteihin, joita Nelma oli kiinnitellyt tuon ison kuvan ympärille tapettiin. Hän ajatteli itsekseen:
Nelma, missä sinä olet? Oletko vaarallisessa paikassa?… Jos olen tehnyt sinulle pahaa, niin tahdon sen maksaa. Uskollinen tahdon olla aina sinulle. En minä milloinkaan huoli toisia naisia … toisia akkoja. Sinä olet kaikista parhain. Ja se mökki … täytyisi jollakin tavalla rakentaa! Nelma, mitäs siitä sanot, kun sinulle tehdään oma kamari … ja keittiö… Jos saadaan rahaa…
Sitten jatkoi hän ääneensä, muistellen mennyttä kesää, joka oli niin lyhyt:
— Se oli aikaa, se. Kelpasi moijata. Mutta nyt…
Missä ihmeessä Nelma?
Oliko hän kuollut puoskarin kynsiin? Rampa näki hänet ihan kuolleena.
Hän huudahti:
— Mutta jos sinä kuolet … Nelma … niin en minä tahdo enää elää! En, minä en voi elää. Minä menen sinun haudallesi … ja kuolen siihen niin kuin koira. Makaan siinä öitä ja päiviä … ja kuolen kuin koira.
Neljäs päivä oli jo loppunut. Rampa oli tallustellut maantielle asti katselemaan, tulisiko Nelma. Ja siellä odotellessaan tallustellut niin paljon, että hänen täytyi nojautua käsiinsä, kun hän erästä jyrkkää polkua palasi kotiin: niin ilkeästi kiusasi jaloista. Sitten hänelle tuli oikea hätä.
Hän itkeskeli kamarissaan yksinään.
Missä on Nelma … kun ei tule kotiin?
Siinä hän huomasi, että Nelma oli vienyt vaatteensakin mennessään; ramman käydessä ulkona oli pistänyt tavaransa myttyyn. Ahaa!… Sen kadun, jonka varrella Mimmi Byskata asui, Sakris vielä muisti. Seuraavana aamuna hän ajeli partansa ja suki hiuksensa, lähti Helsinkiin. Nelmalla oli hänen kukkaronsa. No, mitäpä siitä. Sakris lenkuttaisi jalkaisin. Satoi vettä, tiet likaiset. Torille ajavien maalaisten kärryjonot räiskyttivät rapaa hänen päällensä… Ja muutamat isännät ja maitomuijat kääntyivät istuimellaan katsoakseen taakseen rampaan, ja eräät huusivat:
— Joulupukki!
Viimein joku muija sanoi:
— Tule ookaamaan!
Sakris kömpi käsiensä avulla rattaille. Kaupungissa hän jälleen käveli. Kyseli Mimmi Byskataa monessa talossa, ja löysi lopulta numeron. Seisoi kello yhdeksän aikaan Mimmin ovella ja soitti kelloa. Mimmi itse aukaisi, aamuvalkeissaan, väljässä mekossa, ja tukka sekaisin.
— Voi, pikku Kukkelman! huudahti Mimmi. Katsos vain! Tule, Nelma, tänne! Mutta hyi, kuinka märkä! Saatte kahvia. Nelma on kyllä täällä.
Nelma makasi salissa … siellä haisi kauheasti tupakalta, ja pöytä oli laseja täynnä. Tyttö kohotti päätänsä, mutta kääntyi sitten rampaan selin. Mimmi sanoi imelästi:
— No, Nelma-kultaseni! Etkö nähnyt: Kukkelman, sinun sulhasesi.
Nelma katsoi viimein paremmin Sakrikseen … joka alkoi häntä torua: suuressa levottomuudessa oli Nelma häntä pitänyt; ja mitä teki Nelma täällä, tässä huoneessa? Kukkelmanin mieleen vilahtivat ne herrat, jotka hän oli nähnyt Kyläsaaressa Nelman kimpussa … ne naureskelevat rähisevät … rentut. Hänen sisunsa rupesi kiehumaan. Hän sanoi:
— Missä sinä olet ollut? Täällä … tietysti! Minä en ole saanut ruokaa … enkä kaffea. Enkä ole voinut hakea työtä. Minä, jolla on sinusta ansvaari…
Mimmi nauroi.
Sakris jatkoi:
— Niin, minulla, minähän olen hänelle…
— Sulhanen, sulhanen! nauroi Mimmi.
— Olkaa te hiljaa … Rumpelfelt! huudahti Sakris. — Te … niin, sinä juuri! Harakka on sinun nimesikin. Kyllä minä sinut tiedän. Niin, Nelma: onko tämä kaunista; lähteä sillä tavalla pois?
Nelma oli noussut istumaan ja sanoi:
— Mene nyt kotiisi, Sakris, en minä tule luoksesi enää.
Tyttö katsoi Sakrikseen hiukan pelokkaasti, mutta päättävästi. Niin päättävästi, että ramman silmät suurenivat … ja sitten ne alkoivat ikään kuin rukoilla Nelmaa. Mutta Nelma kääntyi häneen jälleen selin.
— No, eihän nyt noin, lapsukaiset, huudahti Mimmi. — Tarjotaan toki
Kukkelmanille kahvit.
Sakris ei tiennyt, mitä vastata, mitä puhua. Mutta hän vimmastui
Mimmille … ja sitten hän meni ulos.
Nelma… Nelma oli lähtenyt häneltä … eikä sanonut enää palaavansa.
Kaiken päivää kuljeksi rampa kaupungilla … ruhjovaan väsymykseen asti. Kömpi johonkin kansankeittiöön, tilasi ruokia … muisti, ettei hänellä ollutkaan rahaa … ja hiiviskeli tiskin äärestä. Mietiskeli pihalla. Kulki taas kumarassa. Ei kuullut koululasten pilkkahuutoja. Seisoi sitten jälleen eräässä kellarikahvilassa, nojaten ja lepuuttaen vaivaista selkäänsä pöydän reunaan: istumapaikkoja ei täällä ollut. Mietiskeli siinä, silmät vetisinä. Kapusi uudestaan kadulle. Ja kömpi sitten puistokäytävän penkille.
Illalla hän ilmestyi Mimmi Byskatan oven taakse. Siellä oli nyt remua, naurua, äänten porinaa. Joku herra heilui pystyssä, lasi kädessä. Lasi läikähti, Mimmi pudisteli hameitaan.
Nelma istui erään miehen polvella.
Mimmi vei Sakriksen kainaloista kiskoen saliin. Herrat purskahtivat raikuvaan nauruun. Sakris ei mitään kuullut. Hän ällisteli Nelmaa, joka ei edes piiloutunut.
Rampa ei voinut uskoa silmiään … hän hierusteli niitä ja katseli.
Nelmako tuossa … tuollaisena?
Nelma … pettänyt hänet? Pettänyt?
Hänet, Sakris Kukkelmanin!
Ei, sehän oli mahdotonta!
Rampa tallusteli lähemmäksi, aivan Nelman eteen. Katsellakseen häntä. Ja äännähti hiljaisella, narisevalla äänellä:
— Mikä tämä on? Eihän … ei tämä ole tosi… Minä tahdon kosketella sinua, Nelma!
Kukkelman ojensi pitkän ja vapisevan kouransa. Nelma sanoi:
— Menkää nyt vain pois, Kukkelman. Te hassuttelette.
Ja hän pelkäsi Sakrista, niin mielettömät oli ramman silmät.
Mimmi nauroi makeasti.
Sitten myöskin Sakris alkoi nauraa, lyhyesti ja hehettäen. Hän katseli herroihin, sanoen:
— Ei mitään … en minä teke mitään pahaa teille. Hyvä on. Minä kiitän teitä. Minä kiitän! Mutta Nelma!
Nelma hypisteli ohimotukkaansa. Hän huudahti:
— Pois tuon voisi ajaa. Hulluksi hän tekisi ihmisen…
Miesten kummaksi ojensi rampa heille kätensä ja sanoi:
— Ei se mitään. Minä menen. Kiitän…
Ja sitten hän meni naureskellen ulos.
Minne?
Alas portaita… Sumu hälveni ulkona … ja tähtiä kiilui taivaalla. Rampa ei huomannut, oliko yö vai päivä. Raivoisasti temmelsi hänen sisässään. Hän ei nähnyt syttyneitä sähköjä, ei tuntenut ilman kosteutta … tahi tietänyt, että hän kompastui talon portilla ja istui nyt siinä kivistöllä … istui pitkän aikaa. Hänen päässään humisi ja kohisi, hänen silmänsä samenivat.
Niin hän istui siinä … työnsi kouransa hiuksiinsa… Nyt silmät kipinöivät, ja hän alkoi purkaa suustaan yhä toistamiseen:
— Ahhah, se voro! Se petturi…
Monella rumalla nimityksellä mainitsi hän Nelmaa.
Sitten hänen piti kävellä. Raivo ajoi häntä. Väsynyttä ruumistaan ei hän muistanut. Keskellä katua antoi hän ajoneuvojen kiitää suoraan itseään kohti, koettamatta päästä pois alta. Issikat huusivat hänelle jotain … kirosivat. Hän naureskeli: hänestä oli hauskaa, että aiottiin ajaa hänen päällensä. Antaa tulla vain..!
Kun sen tekisivät, makaisi hän siinä kasassa … onneton ihminen.
Sakris tallusteli poikki uuden kadun… Joku huusi, että hän oli paljaspäin. Niin, hän huomasi hattunsa jääneen Mimmin eteiseen. Siinäpä syy, jonka vuoksi hän saattoi vielä mennä Mimmin asuntoon: näkemään oikein tarkkaan, kuinka sen asian oli.
Eihän se ollut mahdollista, että Nelma oli istunut tuon miehen polvella!
Hänen Nelmansa.
Jälleen mainitsi Kukkelman siinä Nelmaa rumalla nimityksellä. Kääntyi … ja kiiruhti köntystämistään. Pureskeli hampaitaan niin että ohikulkijat sen kuulivat. Tuli huohottaen ja kähisten Mimmin portaille. Tarttui porrasaskelmiin ja konttasi ylös. Ovi ei ollut vielä lukossa, vaan se oli jäänyt Sakriksen mennessä auki. Sakris työntyi eteiseen. Häntä ei huomattu … hän seisoi siinä ja katseli. Omin silmin hän näki uudestaan, että Nelma oli petturi.
Huudeltiin, että täällä juotiin muka Nelman kihlajaisia.
Pettänyt oli Nelma hänet. Hänet: kuinka se oli mahdollista!
Sakris lähti pois. Hänen täytyi lyödä kätensä kynnet rintaansa, repiä auki liiviensä napit … niin kipeästi raateli häntä rakkaus. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänelle näin oli tapahtunut… Teki mieli tappaa … tappaa kiduttamalla. Olisi mentävä jälleen sisään … piiska kädessä. Poljettava tuota kaikkein kelvottominta anturoilla…
Naiset: aina naiset..! Harakat: rahan näkevät, heti se pitää heidän saada…
Ja eikö hän ollut kohdellut Nelmaa … kuin isä? Heh … siitä huvilasta ei tullut… Mutta jos Nelma olisi jaksanut odottaa … malttaa mielensä, niin..!
No, Sakris oli ollut kova … vaatinut säästämistä. Mökkiä varten!
Hän oli ottanut kerran pois kukkaronsakin…
— Niin … hän oli tahtonut Nelmaa opettaa.
Siitä Nelma…
Nyt: rakennapa huvila!
Ei, Sakris hylkäisi Nelman! Potkisi hänet tosiaan ulos…
Mutta olihan Nelma sanonut, ettei hän Sakriksen luo enää koskaan tulisi.
Ei koskaan!
Sakris huokasi. Ja kyyneleitä tipahti hänen poskilleen. Hän istahti katukäytävän reunalle lyhdyn juurelle … isolla kadulla. Tuntui kuin jokin hirmuinen paino olisi musertanut hänen selkäänsä; mutta se paino oli sisällä, rinnassa.
Tyttö oli syyttänyt häntä siitä, että oli tullut kituvaksi koko iäkseen.
Sakris katseli taivaalle. Hattu kierähti hänen päästään, joku kulkija työnsi sitä jalallaan syrjään. Muutamia usvaisia pilviä leijaili. Tähdet kiiluivat … omituiset tähdet…
Ne tähdet olivat Kukkelmanista kuin pahainhenkien silmiä. Kylmiä ja armottomia silmiä.
Ja tuntui niin kuin olisivat tähdet kiristelleet hampaitaan…
Sitten laskeutui ylhäältä jättiläismäinen ja musta käsi. Se painoi häntä… Itse taivas rusenteli häntä.
— Mitkä pahathenget nämä ovat? mutisi rampa.
Poliisi tuli siihen, kysyi, miksi hän istui katukäytävällä, oliko hän kipeä. Ja käski hänen sitten lähteä liikkeelle.
Rampa konttaili ja köntysteli Sörnäisiin päin.
XXXI
Syksy oli tullut. Suurilla alangoilla Krokelbyn ympärillä liikkui vielä joskus vankkureita, joilla kauraa korjattiin talteen. Tuolla saroilla olivat perunat yhä maassa, mutta pakkasen mustiksi puremina. Huvilain taikka pienten töllien pihoilla rehentelivät kaalit korkeina ja sinivihreinä, lerpattavin lehdin, jotka olivat isot kuin norsun korvat ja isonivat syksyn sateissa päivä päivältä.
Satoi, satoi. Vuoroin puhalsi raju tuuli ja vuoroin kohosi mereltä sumu, mutta sekä tuuli että sumu toivat mukanaan sadetta.
Koivut ovat nyt keltaiset. Ne näkyvät, nuo pitkät ja heiveröiset, räikeinä havumetsistä. Pihlajat paistavat punaisina ja kirjavina.
Alkaa tuulla yhä enemmän. Meren ylitse lentää viuhuva myrsky, kattoja jymisyttäen, puita notkistaen, puhelinpylväitä kaataen … syksyinen myrsky, joka repii koivuista kullankeltaiset lehdet ja raastaa vaahteroilta niiden veripunaiset vaatteet … karisuttaa kalliot täyteen mäntyjen kuivuneita havuja…
Ja sataa, aamusta iltaan. Tummuneen taivaan akkunat ovat avoinna, vesi virtaa kohisten mäenrinteitä, liottaen maantiet yhdeksi ainoaksi, tahmaiseksi savivelliksi … paisuttaen kesällä kuivuneet purot lammikoiksi, jotka purkautuvat ojia myöten Vantaaseen. Kylmänä ja sameana vierittää Vantaa laineitaan merta kohti, yhtä kylmää ja sekaisen näköistä kuin se itsekin.
Joskus lakaisee myrsky vielä taivaan tyhjäksi pilvistä, kiireesti ja hätäisesti; silloin näkyy ilmojen sinisyys, mutta ikään kuin tummana, vailla lämpöä ja auteretta.
Ainoastaan muutamat vaahterat enää kuultavat punertavilta. Nekin tulevat ruskeiksi.
Joku syysfloksi kiiluu kirpeässä punassaan tuolla herrashuvilan puutarhassa.
Tuokioksi pyyhki tuuli taivaan puhtaaksi. Sitten kohoaa ilmanrannalta jälleen pilvistö niin kuin märkä vaate. Maailma pimenee… Ja sataa.
Välistä on hiukan tyyntä. Usva painaa laaksojen povea … ikään kuin imee maata … imee siltä viimeisen lämmön … palelluttaa loputkin kasvit. Kylän pelloilla haiskahtaa lakastuneilta kaaliksilta ja mädänneiltä perunanvarsilta. Sitten kylmenee ja raikastuu, kunnes tulee usva, joka viiltää läpi luiden ja ytimien.
XXXII
On lokakuu. Tyttö ei tullut ramman luokse takaisin.
Nelma jätti hänet, ja muutenkaan ei Sakriksen elämä toden totta ole helppoa.
Ainoastaan suurella vaivalla, tavattomasti ajatuksiaan ponnistaen, uskoi Sakris viimein … että petos oli petos … että Nelma oli vetänyt häntä nenästä: lähtenyt hänen luotaan ainaiseksi.
Silloin ei Sakris sietänyt olla kotona … yhtäkkiä synkäksi ja surulliseksi muuttuneessa kamarissaan. Hän oli aprikoinut siellä asiaa, mitään syömättä. Ulos täytyi hänen nyt väkisinkin tunkeutua, vaikka sääret ja selkä olivat kurjassa kunnossa. Täytyi lähteä tapaamaan ihmistä, jolle olisi puhunut tästä petoksesta. Niin oli hänen alussa.
Minne nyt mennä? Peltiseppä Savolaisenko luokse? Sakris oli kuullut hänen muuttuneen, yhä rikastuessaan, merkillisen porvarilliseksi. Olivat kertoneet Sakrikselle, ettei hän enää suvainnut entisiä tuttaviaan … vaan haukkui heitä punikeiksi ja mahtaili. Mitä oli onnettomalla tekemistä sellaisen ihmisen kanssa? Hänellekö valittaisi Sakris, jonka asiat olivat niin hullusti.
Mutta köyhää kivimies Bergmania puhuttelemaan konttasi hän ylimpään kerrokseen eräänä lauantaina … ilmaistakseen hänelle katkeruutensa ja surunsa. Olihan Bergmanilla itselläänkin … ilkeä akka: komenteleva ja ärhentävä. Nyt ei akka sattunut olemaan kotona. Mutta Bergman kuunteli Sakrista melkein ilveilevän näköisenä… Naurahteli hänelle … ja alkoi sitten kertoa matkustelleensa etsimässä töitä, sekä junalla että jalkaisin. Töitä ei ollut täällä saatavissa … edes hänellä, sellainen oli aika… Yhä lisääntyi kaiken elämiseen tarvittavan kalleus. Bergman oli alakuloinen … ja aprikoi, pitäisikö tästä sittenkin lähteä Venäjälle. Mutta siellähän kuului olevan vielä hullumpaa kuin Suomessa.
Sakris ei vielä silloin tällaisia seikkoja oikein ajatellut. Eikä Bergman tuntunut välittävän hänen asiastaan. Muita läheisiä tuttuja ei Sakriksella paljon ollutkaan; ainoastaan etäisempiä … mutta ne asuivat loitolla Sakriksen mörskästä … hän ei olisi jaksanut tallustaa heidän luokseen, eikä varsin voinutkaan, kun ei vakituisesti niissä käynyt.
Mutta kompuroidessaan rauhattomana pitkin kylää ja tullessaan Krokelbyn pienen ja suippotornisen kappelikirkon lähelle, näki Sakris kirkon aitovierellä ukon, jota pidettiin yleensä tylsäpäisenä. Mies istui maassa ja kalvoi jotain kerjäämäänsä leivänpalaa … ja mutisi itsekseen tolkuttomia sanoja. Kukkelmanin piti nyt ehdottomasti saada puhua. Niin kuin sanottu, tämä tapahtui alussa: Sakris oli ollut Nelmasta erossa vasta viikon päivät. Sakris pysähtyi siis tylsäpäisen eteen … ja alkoi haukkua hänelle naisia. Kertoi, minkälainen nainen hänellä oli ollut: varastanut häneltä … karannut … ja petkuttanut hänet. Sakris naurahti:
— Kun menet naisen luokse, älä unhota ottaa mukaasi ruoskaa, se on viisaan Sara Hustan puhetta.
Rampa puhalsi halveksivasti hampaittensa välistä. Ja sitten hän piteli ohimoaan niin kuin sitä olisi kauheasti särkenyt. Hattunsa otti hän päästä … ja lähti nyt vaivalloisesti horjuilemaan pois ukon edestä, joka ei ollut vastannut hänelle mitään eikä katsonutkaan häneen: mutisteli vain palaa suussaan ja supatteli itsekseen järjettömiä.
Sillä tavalla sai Kukkelman kertoa asiastaan. Mutta ei sekään helpottanut. Kotonaankin hän soimasi Nelmaa itsekseen yhä rumilla ja törkeillä nimityksillä.
Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan uusia töitä. Ei hän olisi jaksanut edes syödä … jos hänelle kuka olisi ruokaa tarjonnut.
Kahdesti kävi hän sitten Helsingissä, Nelmaa tavatakseen. Aikoi pyytää häneltä anteeksi … taivuttaa tyttöä tulemaan luokseen takaisin.
Niin kaunista ja siivoa, puhdasta ja palvelevaista kuin Nelma ei hän ollut koskaan ennen tuntenut. Pahat henget olivat Sakriksen itsensä vietelleet ilkeyteen.
Sakris meni siis Helsinkiin. Mutta vedet silmissä palasi hän näiltä retkiltään Krokelbyhyn. Ensimmäisellä kerralla näki hän Mimmin huoneistossa paljon vieraita … noita kirotuita ja vihatuita … joten hänen täytyi kömpiä tyhjin toimin portaita alas.
Ja toisella kerralla kertoi Mimmi, että Nelma menisi nyt naimisiin! Se sähkömonttööri, joka asui Mimmin vuokralaisena, oli tutustunut siellä Nelmaan, ja oli Nelmaan niin rakastunut, että ottaisi hänen pikku tyttönsäkin itselleen.
Missä sitten Nelma nyt oli?
Hän oli sulhasensa kanssa toisella paikkakunnalla. Siellä heidät pian vihittäisiin. Se monttööri oli saanut toimen siellä.
Sakris ei vieläkään tahtonut uskoa kuulemaansa.
Mutta kotonaan repäisi hän Romeon ja Julian kuvan irti seinältään … tallasi sitä jaloillaan ja poltti sen. Sinä iltana tultiin hänelle tarjoamaan vähän räätälöimistä. Sakris teki kyllä sen työn: hän tarvitsi rahaa. Hänen piti saada Helsingistä sanomalehtiä … joista hän voisi etsiä kihlausilmoitusta. Eräällä eukolla tuotti hän itselleen molemmat työväen lehdet. Ilmoitusta ei vielä ollut.
Sakris ajatteli, että Nelma tulee hänen luoksensa takaisin: kuluu ainoastaan muutama viikko, ja Nelma tulee!
Mutta sitten kertoi Bergman nähneensä "Mokraatissa" sen Kukkelmanin heilan vihkimäilmoituksen. Sitä numeroa ei Sakriksella vielä ollut. Hän hankki sen. Bergman puhui totta.
Mutta Sakris ajatteli, että sittenkin Nelma tulee. Ahhah, kovin onnettomana hän tulee. Surkeana ja … pahoinpideltynä. Ei viihdy tuon monttöörin parissa. Alkavat välit kylmetä. Tulee takaisin … huomaten Sakriksen rakkauden. Lankeaa uskollisena kaulaan … ja sitten vasta alkaa se heidän oikea elämänsä.
Sakris odotti ja odotti. Hän tunsi, että Nelma tulee. Bergmanille hän sanoikin uskovansa Nelman varmasti palaavan. Mutta Nelma ei tullut.
Sakris istuu ikkunansa ääressä, surkeana ja sinertävänä … ja tähystelee maantielle. Yöksi jättää hän ovensa lukitsematta … ja hätkähtää silloin tällöin valveille horteesta, johon hän tuokioksi vaipuu: hän on kuulevinaan eteisestä Nelman kantapäitten kapsavia ääniä.
Mutta Nelmaa vain ei…
Meni viikkoja. Rampa ei haeskellut itselleen työtä.
Kylällä ei häntä näkynyt konttaamassa.
Epätoivokseen myönsi hän nyt itselleen hyvin mahdolliseksi, ettei Nelma tulisikaan. Yhä useammin hän tunsi … ettei Nelma tulisi koskaan.
Satoi yhtä mittaa. Oli märkää ja kylmää. Ramman jalat panivat hänet konttaamaan huoneessaankin. Mutta enimmäkseen hän köllötti koukussa lavitsalla, kosteassa ja hiljaisessa mörskässään. Luki vanhoja lehtiä, joissa sekin Nelmaa koskeva ilmoitus oli … ja ajatteli Nelmaa … ja maailman asioita.
Tekikö se akka Nelmalle niin pahaa? Sakris ei oikein ymmärtänyt, oliko se ihan pahaa. Mutta Nelma vihastui siitä Sakrikselle.
Sakris antoi Nelman mennä akan luo … ja oli muutenkin ilkeä. Sitä ajatellessa tuntui kuin pahathenget olisivat liehuneet hänen ympärillään…
Päivät pimenivät.
Oli aikaa aprikoida.
Nykyinen yhteiskunta se oli syypää Sakriksen ilkeyteenkin! Se oli rikollinen … kun se ei ollut rakentanut ja järjestänyt suuria lastenkoteja … sellaisia, joihin ne isät ja äidit, jotka eivät jaksa lapsiaan elättää, saattaisivat rehellisesti viedä lapsensa. Jos niin olisi … silloin ei tytöille tulisi mitään hätää … eikä Sakrikselle.
Venäjällä kai tehtiin sellaisia seimiä? Siellähän olivat naisetkin yhteiset … kaikki naiset. He saattoivat elää luontonsa mukaan. Hyvän ja laupiaan Luonnon määräyksiä totellen. Täyttää maan … niin kuin Luonto alunpitäen oli käskenyt.
Illoin pauhasi sade vesikouruissa seinän takana… Rampa koetti lukea … ja ajatella Venäjän neuvostovaltaa: kuinka kaikki siellä oli toisin kuin täällä… Kaikki järjestetty köyhien ja työtätekevien etujen mukaisesti… Ja rikkaat, jotka miltei kaikki olivat rikastuneet hävyttömyytensä avulla eivätkä kovalla työllä … sellaiset kuin esimerkiksi Mikko, joka rakasti koiria, mutta ei ihmisiä … ne rikkaat oli Venäjällä tapettu … ammuttu ja mestattu…
Kaikki kävi siellä toisin kuin täällä. Ja hyvin siellä kävi: niin "Työmies" kertoi. "Mokraatti" … kai petkutti… Minkälaista siellä oikeastaan oli?
Sakris alkoi jälleen toivoa ja uskoa onnellisemman ajan aamunkoittoon.
Jos nyt Suomi karkaisi työläisten oman valtakunnan kimppuun, aikoen tukehduttaa alkuunsa sen valon, mikä idästä koittaa, niin … miksi ei Sakriskin voisi jotain tehdä? Suomen työläiset vastustaisivat sellaista sotaa … muodostaisivat sotaa vastaan … armeijan. Sakris neuloisi univormuja … taikka nikkaroisi jälleen sänkyjä haavoittuneille sankareille. Niin vastenmielistä kuin hänestä tappaminen onkin, täytyisi tehdä jopa sitäkin … jos ei muu auttanut. Jos oikein koville ottaisi, Sakris … ampuisi.
Näitä Sakris aprikoitsi… Odotti venäläistä neuvostoarmeijaa.
Ikään kuin Nelmankin puolesta hän sitten kostaisi…
Kamari oli autio, roskainen ja likainen. Perunoita hän keitti, mutta kun hän muutaman päivän kuluttua aikoi niitä jälleen maistaa, olivat ne hapanneita, pahoja. Sitten eleli hän kahvilla.
Mitäpä nyt enää … kun ei Nelmaakaan ollut. Nukkua olisi parasta ollut. Kerran oli hän lähtenyt metsään, haeskelemaan risuja. Siellä hän kasteli itsensä … eikä päässyt kahteen päivään sängystään. Kiusa oli pahentunut keväästä … paastoista huolimatta. Olisipa Nelma ollut häntä hoitamassa! Nyt ei tulisi hoidosta mitään… Ja mitäpä siitä.
Vähän kahvinkeitto-lastuja sai hän silloin naapureilta. Niitä on hänellä yhä.