Kuinka kauan pitää hänen vielä vetää tällä tavoin itseään maata pitkin..? Montako talvea?
Kyttyräkin seljässä varmaan kasvaa … koska sitä niin särkee.
Jos yhteiskunta … varakkaampi elämä … olisi sallinut hänen olla
Nelmalle hellempi, niin…
Musta käsi taivaasta painuu ramman päälle…
Milloin alkaisi sota? Milloin joutuisi sellainen … kosto?
Mahtavaa Venäjää ei vain kuulunut.
Ja eräänä päivänä sattui sen harmaan huvilan pihalle, jossa Sakris asui, tulemaan muudan seppä, joka juuri oli palannut Venäjältä. Sinne hän oli paennut punaisten laumassa kapinan päättyessä. Sepän näköinen hän ei ollut … vaikka sanoi eläneensä sillä ammatilla parikymmentä vuotta … valtion konepajassa. Niin laiha hän oli … ja kurjissa vaatteissa. Eivätkö nämä miehet ja naiset, hänen entiset tuttunsa, joiden keskellä hän seisoi, häntä enää tunteneet? No, hän oli nähnyt kurjuutta toisenmoista kuin Suomessa. Täällä hän nyt haeskeli työtä itselleen. Sakris oli kontinut eteisen kynnykselle ja kuunteli siinä kyyryllään. Uteliaisuudesta hänen silmänsä kiiltelivät. Mutta sepän kertomuksesta hän masentui. Venäjällä oli muka kauhea nälkä … se uhkasi tappaa kaikki, niin työläiset ja köyhät talonpojat kuin vähät entiset herratkin. Miksi siellä oli nälkä? Ei ainoastaan poutien tähden, vaan siksi, ettei saada talonpoikaa viljelemään maatansa … kun häneltä riistetään veroina kaikki muu paitsi se, mitä hän tarvitsee oman henkensä ja perheensä hengen pitimiksi. Ja jos talonpojalla ei ole jakaa viljaa, ei työmies jaksa tehdä työtä … eikä seppä rupea takomaan komissaarien pettupalkalla … toisten toverien laiskotellessa. Työläistoverien: herrastoverien. Herrain? Oliko Venäjällä siis yhä herroja? Kyllä, uusia herroja: entisiä työläisiä, joita nyt sanotaan komissaareiksi. Heiltä ei tosin mitään puutu … mässäävät herkuilla ja ruoskivat muita orjinaan … ammuttavat työmiehiä ja talonpoikia pienimmästäkin syystä.
— Sinä valehtelet! huusivat akat.
— Hm … he eivät usko, vaikka heitä löisi lekalla päähän! sanoi kirvesmies Bergman sepälle, pörröistä tukkaansa ravistellen. — He uskovat omiaan.
— Eläköön köyhälistön tiktatuuri! kirkui joukko nuorukaisia.
Seppä sanoi:
— Siinä se on. Teidän mielenne tekisi tiktaattoreiksi? Me oltiin ennen typeriä … mutta ei niin ilkeitä kuin te.
Bergman meni huokaillen Sakriksen ohitse ylös asuntoonsa. Sakris ajatteli:
Onko … onko sitten köyhien valtio vielä huonompi kuin porvareiden? Kuinka olisi mahdollista … ettei maailma kirkastuisikaan? Olivatko ihmiset sitten … niin pahoja..?
Tuuli alkoi kohista, kuljetti pilviä, joista sade romahti. Väki hävisi katon alle. Sakris istui yhä kynnyksellä.
XXXIII
Kyyneleet valahtivat Sakris Kukkelmanin keltaisille poskille, kun hän muisteli onnen aikoja … huoletonta, kirkasta kesää, jonka hän oli viettänyt Nelman kanssa. Vuoteellaan hän loikoi, polvet pystyssä, nälistyneenä, huohottaen, kipeänä. Kukaan ei häntä hoitanut … eikä hän ketään pyytänyt eikä tahtonutkaan itseään hoitamaan. Työtä ei hän ollut etsinyt kahteen viimeiseen viikkoon … ei jaksanutkaan. Hänen naamansa oli parroittunut. Se oli ikään kuin kaventunut. Luonnostaan vetisen harmaat silmät ammottivat isoina. Kyttyrää pakotti… Jaloilla ei pitkälle kontattu…
Kyyneleet valuivat, ja hän oli onnellinen ja onneton samalla: onnellinen, että Nelma oli hänellä ollut, ja onneton, että häneltä oli mennyt Nelma, hänen ainoa ilonsa.
Mutta sekä tämä onni että onnettomuus oli häneltä loppuva. Asia oli nimittäin niin, ettei hän ollut maksanut vuokraansa kahteen kuukauteen. Sellaisista asioista ovat varsinkin nykyaikaiset talonomistajat melkoisen hermostuneita, vihaisia ja hävyttömiä. Niinpä tuli tänä iltana tuon vuokrahuvilan isännöitsijä … huvilan, jossa Sakris suvaitsi pelkästään makailla ja aprikoida ja lopulta sairastua heikkouteensa ja kivulloisuuteensa … tuli Sakriksen kamariin ja uhkasi nostattaa huomisaamuna Sammakon vähäiset tavarat pihalle, taivasalle, ellei rampa silloin maksaisi vuokraansa. Sakris vastasi hänelle ainoastaan:
— Bra, bra!
Mutta Sakriksen mitta oli täysi. Pikari, joka nousee täydeksi tuskaa ja harmia, synkeyttä ja epätoivoa, itsensä soimaamista ja itsensä halveksumista … vihaa ihmisiä kohtaan … ja uskonpuutetta, että tällainen on maailma aina oleva; pikari, joka on kukkuroitu kummallisilla aprikoimisilla; noitamalja, josta kieppuu ja huuruaa pahojenhenkien haamuja ja joka saa taivaan näyttämään valtavalta, ihmistä kohti kynsiään kurottelevalta ja tähti-silmillään ilkkuvalta paholaiselta, kun taas Jumalaa ei ole missään, vaan ainoastaan luonto, mikä sekin huvikseen kehittää vaivaisuutta ja kipuja, antaen hulttion äidin katkaista lapsensa selän pienenä ja hänen selkäytimensä vikaantua; niin, sellainen malja ei lopulta tarvitse enempää kuin pisaran lisää, niin se vuotaa yli reunojensa.
Vuokrahuvilan isännöitsijä meni kamarista. Sakris nousi leukapieliään pureskellen lavaltaan ja konttasi myöskin ulos. Oli ilta … pihalla pimeää … ja satoi.
Seuraavana aamuna satoi myöskin. Vuokrahuvilan asukkaiden lukuisat lapset eivät nyt enää voineet leikkiä ja meluta pihamaalla. He keksivät ruveta piilosille halkoliitereissä. Kolme, neljä pikku tyttöä koetteli Sakris Kukkelmanin liiterin ovea. Ovi oli lukitsematta. He aikoivat sinne sisälle piiloon. Näkivät siellä jotain pelottavaa, joka riippui katosta. He luulivat ensin, että se oli jokin humalainen. Mutta sitten he koskivat siihen … ja se oli heistä hauskaa, sillä se heilui. He alkoivat keinuttaa sitä. Yksi tytöistä, punapäinen ja huima, riuhtoi Sakris Kukkelmania kaikin voimin takinkauluksesta edestakaisin. Sakriksen mustista kasvoista, auki jääneestä suusta, jäykästi ammottavista, lasittuneista silmistä tyttöset eivät paljon välittäneet. Joku heistä rupesi heiluttamaan Sakrista pitkästä tukastakin. Pellavainen tukka oli nyt kuin sotkettu kuontalo. Samalla tytöt lauloivat:
— Sammakko heiluu henkseleistä!
Siihen tuli joku aikaihminen … ja katsoi vainajaa, ajoi tytöt pois.
Mutta tytöt huusivat poikiakin avukseen. Nyt naurettiin ja kiikuteltiin
Sakrista oikein kilvalla.
Viimein tuli taas aikuisia, ja kylän poliiseja. Pisin poliiseista löi hiukan tuota hurjinta, punapäistä tyttöä ja sanoi:
— Menettekös, penikat, siitä! Ei sitä saa riepotella … muuten sitä ei voida tutkia!