VII
Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta … milloin haeskellessa työtä … ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka pieniä remontteja huviloissa.
Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet, niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja luhistuvia portaita. Miksipä ei!
Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies … ja sitä ammattia hän on jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on hänen käsiinsä kasvanut voimaa.
Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti … alkeellisin aivoin, jotka eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri… Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa … mutta Sakris, kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän uskoo unelmiensa toteuttamiseen … niin kuin toisetkin yksinkertaiset uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti … ja uhrautuvatkin joskus, ja haaveissaan aina.
Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti … ainakin pahemmaksi.
Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen … naista… Ulkona vartioi ja saartaa pimeys ja sumu ja vesisade… Joskus hiukan lunta.
Nyt oikein pakkanen … tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja, joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä seudulla.
Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon kuin mahdollista: puut maksavat.
Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään … ja sulkee ne jälleen … aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja öljylamput kylässä sytytetään … kalseat ja kylmät sähköt, käryävät lamput.
Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin… Tekevät jäykästi työnsä… Odottavat jotain… Ehkä odottavat kevättä ja kesää.
Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua … rikkaammat teatterissa, elävissäkuvissa … köyhemmät elävissäkuvissa ja kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.
Ja siinä välillä miehet ryyppivät … ja hiukan naisetkin … Virosta salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset, jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin, he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja onnellisiksi… Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan … taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä, ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu otteluksi … ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt isketään täydellä voimalla… Veitsi välkähtää … kasvot valuvat verta. Joku kaatuu: tuossa hän makaa … ääntä päästämättä … ruumiina. Tulee kylän poliisi… Murhamies kiinni.
Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua. Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa … muuten vain … ilman syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi vastaan tulee. Ja niin hän teki.
Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.
Sumua, kylmyyttäkin … sadetta, harmautta.
Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa … sankkana kuin seinä, jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta näyttävät huvilat … toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia päätyjään… Sellaista sumua on päivä, puolitoista … jopa viikon. Nyt se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista ropinaa… Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat raskaasti…
Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky… Sumu ja vesisade on loppunut… Katoilla käy nyt ryske … nurkissa vonkuu … ja koteihinsa pujahtaneet ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin pesiinsä nukkumaan.
Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat katot ja kalliot metsien välistä.
Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.
Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset … jos lumi kestää eikä sula sohjoksi.
Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.
Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee … niinkuin venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä juhlallisimmassa asussa.
Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa… Tänään taasen on hän käynyt tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari kalalautaa.
Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on illalla lämmin, jopa kuuma … sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään… Yöllä se huone jäähtyy … tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien, repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin eukko tai rouva on tuikea … mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin kahvia … etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa. Itse Bergman hymyilee … raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat ovat hänestä oikein tukalat … mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti, ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä…
Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla… Keskikerroksessa. Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin … eikä lapsia enempää kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat aikuisten juttuihin … taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä- tai nimipäivinä…
Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan … ahnehtimaan ja rikastumaan.
Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria … ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset kaulassa… Eräillä tulipunaiset kaulanauhat … sillä maltillista työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy: heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät … jotkut ovat eronneet työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.
Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä … niillä kylän kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää … odottelevat tuhatvuotista valtakuntaansa … ja maailmanloppua, joka tuo sen valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun ovat… Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi … joita ei tulekaan … ja elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina, itsekkäinä ihmisinä.
Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa … tai muutamalla valkea, pieni rusettikin … jalassa kiiltävät kengät. Päät punoittavat … sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.
Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä… Katsellaan uutta piironkia … sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät, tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.
Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva … jos tässä tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa: muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa … kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten titteleitä … siis herrojen.
Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan … ja samalla hän inttää Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan … ja puhuu, puhuu… Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys! Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti. Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella suomenkielellään, mutta arvokkaasti:
— Jaa … niin … jaa … ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä mahtanut olla tullut. Ei vielä… Mutta…
Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.
Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia ja sateita…
Ja sitten … kevääntyy.
Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät pitenevät…
Valo ei enää ole samea ja raukea … vaan taivas hohtaa heikosti sinertävänä … aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu…
Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma olla pilvinen… Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa hämärässä vilkkaasti … kilkattavalla äänellä…
Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko säteilee joskus täydeltä terältä…
Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä puroina … kerääntyvät lampareiksi … jotka ikään kuin tuntuvat lämpimiltä.
Ehtoolla tiet jälleen kovenevat … ja on parempi loikkia, milloin tarvitsee.
Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa … siinä liikkuu omituisia, mieleisiä tuntuja.
Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin kumea, nyt telmähtelevä, levoton.
Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet kirkkaammilta… Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet … sävähtelevät kirkkaasti.
Eikä ilmassa ole usvaa.
Sakris on menossa työväen osuuskauppaan… Entistä virkummalla silmällä vilkuu hän siellä puotineiteihin.
Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi käsivarsiaan korkeuteen … niin kuin se … rukoilisi!
Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.
Hanki on alkanut kantaa.
Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien kappaleilla.
Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään…
Mutta yön tullen vonkuvat kissat … sekä kotien vaalimat että villeinä metsissä ja ullakoilla asuvat… Mistä niin paljon kissoja riittääkin? Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla… Ne ryntäävät pinoille ja tähystelevät teille … kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.
Sakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono halkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa väärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän säpsähtää… Mitä kuuluikaan… Niin kuin etäistä väkijoukon hurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto … kuin jotakuta murhattaisiin!
Kissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä pois. Yksi pysähtyy palstan reunaan … ja alkaa siellä naukua … itkee kuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka molisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee yhtäkkiä kuin pahahenki … karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin kuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.
Ne kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta… Ja päivällä vuokrahuvilan suuri lapsilauma mekastaa pihalla … hoihkien äänillä, joita Sakris sanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää … eikä nähdä unia kauniista tytöistä.
VIII
Myöhemmin keväällä, kun kissat jo lepäsivät naamat naarmuisina, korvat raapimisesta pöhöttyneinä ja kurkut käheinä huvilain portailla ja aidoilla … ja lapset kirkuivat yhä kovemmin … ja koirat juoksivat kujilla, silmissä ihasteleva ja malttamaton hohde … myöhemmin keväällä, kun alastomat koivut saivat punertavan värin … silloin näki Sakris Kukkelman merkillisen unen…
Ihmeellisempi se oli kuin hän oli pitkiin aikoihin nähnyt.
Minkälainen uni!
Aurinko oli kaiken päivää paistanut hänen kamariinsa … ulkorakennusten yli se pääsi sinne. Edellisenä iltana oli Sakris lukenut "Suomen Työmiehestä", jonka hän lainasi peltiseppä Savolaiselta, erään alakerran.
Suorastaan mahdotonta oli enää tutkia Nietseskeäkään… Kamarikin muuttui jo päivin ihan kuumaksi…
Siinä alakerrassa oli pitkä kuvaus jostakin vallankumouksesta … kertomus, joka oli jatkoa ja johon luvattiin jatkoa. Siinä puhuttiin paitsi Venäjän kuuluisasta Rasputiinista … häntä ei Sakris oikeastaan vihaa, vaan ihmettelee hänen taikavoimaansa … myöskin Venäjän keisarinnasta ja jostakin toisesta tämän kelvottoman keisarinnan kaltaisesta hovinaisesta, joka oli ollut aikoinaan Ranskan kuninkaan hempukkana. Mikä tämän naisen nimi olikaan? Kultaa oli ollut kaikki hänen ympärillään, maaorjina elävältä kansalta kiskottua kultaa … verta. Sakris vimmastui lukiessaan, että kuninkaan, ja tietysti samalla myöskin tuon hempukan, aamukahvikin oli tullut maksamaan kaksisataatuhatta markkaa vuodessa! Kahden hengen aamukahvi! Mutta tietysti oli kymmenet pikentit varastamassa niitä aamukahvirahoja … maakuopissa elävien talonpoikien ja työläisten rahoja. Kaunis oli se nainen ollut… Maidossa kylpenyt… Maidossa!
Ja Sakris lensi valkeaksi suuttumuksesta … kun se hempukka oli muka tehnyt mielestään yhteiskunnallista hyötyä rakennuttamalla sellaisen porsliinitehtaan, jossa valmistettiin ruusuja… Koristuksia ylhäisten piirongeille … sellaiset maksoivat tavattomasti kansan varoja … nuo naisellisen turhamaisuuden keksinnöt… Mutta sittenpä tulikin toinen peli..! Vallankumous. Hempukan poikkileikattua päätä kannettiin piikin kärjessä katuja myöten.
Myöhään luki Sakris… Joku kissa vielä kulki ja vonkui ikkunan alla.
Sitten hän nukahti … muistamatta edes nousta sammuttamaan sähköä.
Heittelehti lavallaan… Henki sirahteli epätasaisesti … ja joskus
aukesi hänen leveä suunsa ilkeään nauruun, paljastaen keltaiset hampaat.
Ja hän näki unta.
Kukkelman oli muka oikein komeassa salissa… Hänen ympärillään kaikki kultaa … lamput, kukkaruukut ja kahvikupit.
Ja Kukkelmanilla oli toverina siellä oikein nuori ja kaunis … joka sitten yhtäkkiä muuttui Venäjän keisarinnaksi … tahi tuoksi maidossa kylpeneeksi hempukaksi. Ja heillä oli yhdessä hauskaa. Sakris istui maassa hänen jalkojensa juuressa … ja puhui hänelle palavasti … ja viisaita asioita. Pikentit kantoivat koko ajan heille kahvia ja omenoita ja päärynöitä ja appelsiineja ja marjahillolla siveltyjä vehnäsvoileipiä.
Mutta sitten näki Sakris jotakin merkillistä ja pelottavaa.
Näki oman päänsä irrallaan ruumiista! Arvokkaan ja kauniin, kiharaisen päänsä: kellertävistä hiuksista hän sen tunsi. Mutta se pää oli leikattu poikki: kaulasta valui vielä hyytynyttä verta … valui niin kuin suonet olisivat kaulasta yhä riippuneet.
Ja kuitenkin: tuo pää oli elävä! Se puhui!
Sakris itse näki oman päänsä … vaikkei hänellä ollut enää päätä eikä siis silmiäkään. Hän ihaili kasvojaan … ei kuvastimesta, vaan omasta päästään … katseli komeaa tukkaansa. Oli näkevinään edessään aivan kuin venäläisen papin … taikka itse Rasputiinin.
Ja yhtäkkiä hymyili se irti leikattu pää … naurahti hänelle iloisesti ja veitikkamaisesti. Sakris näki sinisten silmiensä vilkuttavan hänelle tuttavallisesti. Kohottaen sormeaan pää sanoi hänelle aivan selvästi:
— Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee!
Ja vielä sanoi pää uudestaan ne sanat.
Silloin ilmestyi se nainen, joka oli ollut hänen seurassaan ja rakastanut häntä … keisarinna taikka se hovihempukka.
Sakris heräsi. Sähkö paloi kalpeana… Kevään ensimmäinen kottarainen vihelteli ikkunan takana, ulkorakennusten päädyssä, karamellipurkista tehdyn pönttönsä puikolla.
Mikä uni!
Sakris ajatteli sitä tarkoin … tällaista henkien ilmoitusta.
Kuta kauemmin hän sitä ajatteli, tunsi hän, että juuri sen näköistä naista oli hän aina halunnut. Vaaleaverinen … niin kuin maidossa kylpenyt…
Ja Sakriksen oma pää, siis hänen omien ajatustensa lähde, oli sanonut hänelle, kummallisesti erotettuna hänen ruumiistaan ja sillä tavalla ikään kuin kirkastettuna, sanonut selvästi ja iloisesti:
— Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee! Päivällä Sakris kulki kujilla ja katseli, eikö tulisi jotakin naista. Pysähtyi polkujen varsilla ja kallioilla … ja tähysteli ympärilleen innokkaasti.
Tällainen merkillinen uni! Milloinkaan hän ei ollut nähnyt moista … vaikka hän yleensä näki paljon unia. Ja tosi unia! Että unet joskus olivat pettäneet, ei hän ajatellutkaan.
Viimein ei Kukkelman enää jaksanut hillitä itseään, vaan päätti tiedustella asiaa sellaisesta paikasta, jossa se tiedettiin.
Mistä?
Eräänä päivänä jätti hän työnsä kesken jo aamupuolella … jonkin sikoläätin ikkunapuitteiden nikkaroimisen. Hän meni osuuskauppaan … kiipesi puoleksi konttaamalla ylös korkeita portaita. Tervehti puotineitejä silmäänsä iskien:
— Terve, terve, flikuskit.
Mutta nyt hän ei ollut samanlaisilla asioilla kuin ennen … nimittäin jauhoja tai kahviksia ostamassa.
Sitä, jonka hän oli nähnyt unessa, ei näissä tytöissä ollut…
Sakris oli tullut tänne ainoastaan hankkiakseen kolme paria kananmunia: kaksi munaa itselleen … ja neljä povarirouvalle, joka asui täällä Krokelbyssä.
Niin, kaikkivaltiaaseen ja vanhurskaaseen Jumalaan ei Kukkelman uskonut enempää kuin suurin osa niistä muistakaan kansanmiehistä ja naisista, joita heidän sosialistiset lehtensä ja julkaisunsa ovat ennättäneet päästää entisistä erehdyksistä ja kasvattaa uuteen elämänkatsomukseen. Kuinka olisi Sakris voinut uskoa kirkkoon … ja Jumalaan? Nuo iankaikkiset papithan … siunasivat esimerkiksi sotaan lähteviä sotamiehiä, vastoin sitä käskyä, ettei saa tappaa. Ja keskiaikaisten kirkkoruhtinaitten tavalla he kantoivat tarkasti veronsa … eivätkä eläneet köyhistä köyhimpinä, vaikka Kristus käski luovuttamaan toisen hameensa lähimmäiselleen, jos kenellä on kaksi hametta… Samapa lienee, onko kysymyksessä hame taikka palttoo … tahi muut vaateparsellit ja omaisuus…
Ei; Sakris uskoi pitkätukkaisiin miehiin … tautien parantamiseen ilman lääkärin apua … ja uniin ja ennustajarouviin.
Uskoivathan povareihin hienommatkin … sellaiset, jotka uskoivat kyllä kristinoppiin.
Suorastaan pakko oli uskoa tällaiseen rouvaan. Hän oli ennustanut monta kertaa ihan totta … salaperäisellä tavalla. Hänen luonaan käytiin paljon … neidit ja rouvat aina Helsingistä asti … niin tarkkaan osasi hän tulevat asiat … sekä menneetkin. Mielellään hänelle kannettiin paitsi sokeria, kahvia ja kananmunia myöskin rahaa.
Ja siinä määrin oli povari rikastunut, että oli voinut hankkia itselleen täällä oman huvilan … tuon punaisen, kaksikerroksisen talon. Työväen lehdissä hän enimmäkseen ilmoitti. Viimeksi oli Sakris nähnyt ilmoituksen:
— Elämällä ei ole raiteita, mutta joka tahtoo löytää raiteille, se tulkoon Krokelbyhyn, ennustetaan unista ja kananmunista.
Punaiseksi maalattu, valkeilla ikkunanpielillä somistettu huvila on kalliolla, niin jyrkällä, että Kukkelmanin täytyy turvautua kouraansa … kömpiessään kevätvettä hiljaa tihkuvan kallion juurelle ja sitten pihalle … toisessa kädessä paperipussi ja siinä kananmunat. Pihalla, jossa ei ole aitaa eikä rajaa … joka yhtyy ilman muuta lehdettömään koivikkoon, hän seisahtuu jännityksessä ja odottaen ihmettä. Ennustaakohan rouva hänelle samaa kuin uni?
Mutta kesken kaiken vilkaisee hän julmasti ympärilleen. Tänne on kerääntynyt leikkimään ja kirkumaan lapsiparvi, josta muutamat pilkkaavat häntä … ja uskaltavat nykäistäkin jo hänen paperipussiaan. Sakris ärähtää: missään hän ei ole nähnyt näin kelvottomia lapsia… Ja vielä kerran uhkaavasti taaksepäin käännyttyään pääsee hän pakoon, huvilan portaille ja eteiseen. Paperiliuskasta tekaistu nimilappu on ovella. Tässä se rouva asuu.
Sakris pujottautuu hiljaa sisälle.
Noita-akka ei istu suinkaan tulikiven savussa suuren ja mustan padan ääressä … taikka lentele luudanvarrella sisään ja ulos uunista. Sellaiset kertomukset ennustajista ovatkin Sakriksen mielestä joutavaa satua, keskiajan taikuutta… Kirkko … se juuri … uskotteli muinoin ihmisille tällaisia hullutuksia … saadakseen pitää heidät itsellään, veronkantajina. Siksi poltettiin muka noitia rovioilla … useinkin naisia, jotka tiesivät paljon salatuimpia asioita kuin papit. Mutta papit sanoivat, että velhot paransivat ihmisiä paholaisten avulla. Oikeastaan he tekivät sen ilmassa liitelevien ja kiemurtelevien voimien avulla, joita ainoastaan harvat vielä nykyäänkään ymmärtävät … joskin sellaisia harvoja jo löytyy!
Povari ei istu, vaan loikoo lattialla… Sänky hänellä kyllä on, hyvä onkin, mutta nyt on kuuma … tänne kalliolle paistaa aurinko … ja hän on suunnattoman lihava. Niin lihava, että Sakris katselee häntä ällistyneenä ja ihastuneena … sellaisia rintapieliä ei Sakris ole nähnyt missään. Jotakin yliluonnollista niissäkin on.
Tällaiselle lihavuudelle on helpotus loikoa viileällä lattialla.
Rouvan hiukset ovat sekaisin … suortuvat riippuvat tukkuina siellä ja täällä kasvoilla. Iho ei ole punainen, vaan harmahtava.
Nyt rouva kohottautuu ähkien istumaan ja katsoo Sakrista ihmetellen ja kysyvästi… Raaviskelee päätänsä ja poveaan … rinnat ovat kuin mitkäkin tavattoman suuret kumipallot, jollaisia lapset Helsingissä Esplanaadilla potkivat. Sitten kysyy rouva Sakriksen asiaa … eikä rampa tiedä, kuinka alkaa. Ilmoista Kukkelman ensin puhuu … ja nykyisen ajan mutkallisuudestakin. Sakris ei aavista, kuinka oikeastaan olisi elettävä … hän kun on yksinäinen mies, ei ole koti kunnossa… Kyllä hän voisi pitää emännänkin siellä … ja varmasti hän kyllä sellaisen vielä saa… Sakris oli viime yönä nähnyt niin merkillisen unen. Koskaan hän ei ole nähnyt sellaista. Hän sanoo:
— Ja se oli vissiä unta: minun unet ja förebuudit eivät petkuta milloinkaan.
Ja Sakris alkaa kertoa untaan, ovenpieleen nojautuen … verkalleen ja vakavasti… Kertoo kaikki yksityiskohdat, kursailematta.
Mutta yhtäkkiä keskeyttää Sakris juttelunsa; keskeyttää vuorostaan ällistyneenä. Sillä rouva, joka ei vielä ole kysellyt häneltä mitään, mutta on jo päässyt pystyyn, ottaa nenänsä irti! Vetäisee nenänsä naamasta erilleen. Varmaankin se on tekonenä … jostakin aineesta tehty. Ja rouva alkaa puhdistella, itse tuolille asettuen, nenäänsä käsissään … nenäliinansa nurkalla, kovin likaisen. Kauheana ammottaa hänen nenänreikänsä … niin kuin luurangon.
Sitten sovittelee hirvitystä ja kunnioitusta herättävä ennustaja tekonenänsä paikoilleen … ja Sakris aloittaa unensa alusta.
Ihanan ja vielä ihanampaa lupaavan unensa.
Lopulta povari naurahtelee:
— Vai niin, vai oikein keisarinna! Missä sinä asut? Onko sinulla kananmunia? No … annahan tänne. Vai kaulasi katkaistu … kylläpä oli merkillinen uni. Näin ihmeellistä unta en ole koskaan kuullut. Koetellaan … tutkitaan asia. Tällainen selvittää koko sinun tulevaisuutesi… Ja sinä tahtoisit yhtä kauniin naisen kuin unessa näit?
Tietysti Sakris sen ottaisi … se näytti siistiltä ja hauskalta naiselta.
Rouva kaivaa esille nuuskarasiansa … työntää tekonenäänsä nuuskaa… Ja pärskii. Ja sitten ojentaa hän kätensä … ja saa Sakrikselta paperipussin, jossa ne kananmunat ovat. Siitä latoo hän pöydälle kaikki kuusi munaa. Iloinen hän on. Sakris ei voi sanoa, että oli aikonut munista kaksi itselleen.
Rouvalla on kamarissaan jonkinlainen verho nurkassa. Hän menee sen taakse… Sakris ei tiedä, mitä hän siellä toimittaa … mutta yhden munan ja ruokailulasin vei hän sinne mukaansa. Hän tuntuu naputtavan siellä munan rikki … ja puhelee:
— Hyvää … hyvää … ja valoisaa tulevaisuutta. Ihan huntupää morsian tuntuu tästä nousevan…
Nyt tuo hän lasin Sakriksen nähtäväksi:
— Katso itsekin, niin näet, että huntupää morsian tästä nousee.
Vielä nakuttelee ennustaja toisenkin munan rikki verhon takana … ja istahtaa sitten pöydän ääreen miettiväisen näköisenä… Aprikoi, tekisikö hän tällä kertaa oikein sokerikakun, koska sai näin paljon munia. Sakris odottaa vakavana ja uskoo rouvan ajattelevan hänen untaan. Sitten rouva sanoo:
— Sinun pääsi oli siinä unessa Rasputiinin pään näköinen, eikö niin? Jaa, jaa … niin. Tosiaan, kun minä nyt sinua katselen, niin sinun silmissäsi on jotain sellaista … viehätystä… Ne lumoavat minkä tytön tahansa!
— Niin, vastaa Sakris Kukkelman, — minulla onkin aina oikein vaikea olla, kun kaikki flikat, jotka minut näkevät, rakastuvat minuun.
Rouva naurahtaa. Sitten hän ennustaa:
— No … ennen kuin tämä vuosi on ummessa, joutuu se unessa nähty kaunotar, viaton ja nuori … sinun luoksesi, ja on sinuun kovin ihastunut. Joutuu piankin. Ja jos ei tämä asia mene, niin saat sylkeä minua vasten silmiä. Siinä se!
Sakris ihastuu. Kysyy kuitenkin:
— Mutta … mitä se meenaa, että minulta oli pää poikkastu?
— Mitäkö? toistaa ennustaja. — Eikö sitten mieheltä, kaikkein parhaaltakin, ole ikään kuin oma päänsä poikki, kun häntä mieleinen nainen ohjailee? Ja sinun oma pääsi neuvoi sinut ottamaan tämän, joka sinulle tulee … ja niinpä hän on sinulle mieleinen, ja ota.
Todellakin: Sakris antaisi koko oman itsensä, jos saisi oikean naisen … sellaisen kuin toivoo.
Ja nyt ennustaja lupaa sen hänelle … piankin.
Onni täyttää Kukkelmanin sydämen.
Kun hän lähtee povarin luota, katselee hän yhä voitokkaammin ja entistä innokkaammassa jännityksessä naisia, joita tulee tiellä vastaan. Mutta ei vielä: likaisia nämä ovat … ja toiset vanhoja. Eivätkä nuoret ole läheskään sellaisia kuin se, jota hän… Täytyy odottaa.
IX
Sitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.
Kevät kirkastui … taivas siinti yhä useammin pilvettömänä, ilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen punertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.
Peipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen, matkallaan pohjoista kohti … ja kottaraiset visertivät vimmatusti viiritangoissa… Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla, jonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot helsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa häikäisten kimalteli nyt vihreä joki.
Krokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.
Kevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista kiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken … vaiko keväästä ja lämmöstä ja valosta?
Olisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin tuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä vuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri … ei hänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.
Silti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.
Tällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja ennustajarouva ovat hänelle luvanneet.
On iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.
Hän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä
Savolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo … nähdä naisia. Omassa
kylässä ei ole hänen naistansa.
Tämä tie johtaa toiseen kylään.
Metsätie se on … erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie. Matala nummi … siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät ja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä lemahtelee hyvältä.
Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu oikaistu tie jälleen alemmaksi … puiden varjoon… Tulee suota. Se huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista ainoastaan mättäät pistävät esille.
Eräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien pohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita … ja pitkältä.
Sakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä kävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.
Kova halu hänellä on päästä eteenpäin.
Ei hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy hänen vyöllään tai taskuissaan.
Parempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin vähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren … täydellisen hän tahtoo!
Sakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä… Kuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut … ja huusivat … ja katselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.
Ja kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.
Eikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.
Tuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.
Ehkäpä … Sakriksen rakastettu on siellä.
Niin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.
Silloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän … rämähtää laukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä … ja hänen mielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on suojeluskuntalaisia … ampumassa: harjoittelemassa tai muuten kuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella työväenyhdistyksen taloilla … humalaisina.
Krokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet … mutta…
Enempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus. Ramman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan ääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas … ja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista kohti valkea koira… Ja sitten tulee pitkänlainen mies.
Miehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee vinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää hölmöltä … se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja lyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän hehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan kivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja vihoissaan.
— Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät venyvän pitkiksi.
— Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. — Miksi te tahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?
— Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. — Minä luulin … että täällä oli kettu taikka jänis… Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä! Mutta hyvä, ettei paukku osunut.
— Minä … kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja ärtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee jotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä … jänikseksi. Hän huudahtaa:
— Eikö teillä ole silmiä? Mutta … kysymys ei olekaan siitä … vaan nykyään ei saa ihmisiä … sillä tavalla kuin…
— Anteeksi, pyytää herra jälleen. — Minä olin opettamassa koiraani. Antakaa anteeksi … unohdetaan tämä… Ollaan onnellisia, ettei paukku osunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?
Niin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun lompakon.
— Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. — Jos minä stämmää teitä lakituvalle, niin… Hahhah … halu tappaa metsäneläimiä… Opettaa koirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä … vuodattaa niistä verta… Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin välitä, mutta … viattomat kreatyyrit…
Herra on aivan ihmeissään.
Siinä sitten istahdetaan kiville … ja herra koettaa sovitella
Sakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.
Metsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta… Ei, päinvastoin hän kuuntelee Sakrista … ja hymyilee hänelle iloisesti.
— Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.
— Minäkö? vastaa herra. — Minä olen … muudan Suomenvaara … liikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?
— Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. — Minä … olen byggmestari.
Suomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä, jonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen, ettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa … on kehittynyt ihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille sikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton vahingollisuudesta… Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.
Suomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.
He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.
Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut maasta … katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja kovettunutta kouraansa… Virkkaa narahtavalla äänellä:
— No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä … lähden vähän tuonne kylään … tyttöjä katsomaan.
He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:
— Mikä se olikaan … se nimi? Kuk… kuk…
— Kukkelman, jatkaa Sakris.
Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.
Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:
— Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän … voisitte tehdä jotakin… Osaatteko rakentaa… Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte minua … niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara … minä … meidän Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas: minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään kuin … kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?
Sakris kuuntelee.
Koiratarhan..?
Mikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on koiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut ovat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.
Sakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee… Ja sanoo … ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä. Rakennustöitä hän on paljon tehnyt … jopa osaisi tehdä piirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut … paljon…
— Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. — Koirien pitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on… Ja minä olen täällä tulokas; palstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia … eikä minun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni… Yritetään.
Sakris sanoi tulevansa aivan pian … vaikkapa jo huomenna.
— Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. — Minulla on huomenna pörssissä asioita. Mutta tulkaa … noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa ensi maanantaina.
Sakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.
Sakris seisoo tuokion paikallaan … ja miettii asiaa, josta oli nuoren liikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa tuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän väsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.
Rahakin olisi tarpeen … viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa kertynyt.
X
Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko
Suomenvaaraa.
Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties kauankin kestävää työtä… Voisi olla yhdellä paikalla … ei tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.
Minkälainen sitten olisi koiratarha?
Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?
Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.
Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus se kyllä oli… Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi. Mutta mitäpä siitä … nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin tultiin tuttaviksi.
Melkein yhtä merkillistä … kuin se unikin.
Aikoi ampua häntä ja sitten…
Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki, kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän petäjän hienot havuset värisivät hiljaa … ne muodostivat ikään kuin jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita… Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.
Mitähän tämäkin merkitsi … että Suomenvaara oli ampunut häntä?
Tähdissä oli kaikki kirjoitettuna.
Ja Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän uskoi…
Siinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella liikutuksella täytti se hänen mielensä … sen punertavien kukkalehtien pinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.
Hän kasteli kukkansa … ja kapusi sitten keinutuoliin … uneksi siinä, kunnes tuli hyvin hämärä.
Sitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan, punaposkista Juliaa.
Eipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä yhteiskuntaa vastaan … hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden aina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin uskonkappaleita … milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen alakuloisena … sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko kärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän vielä kuitenkin itsekseen:
— Niin … yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista. Työväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin täytyy sen mennä läpi … ja sosialismi yhä voittaa…
Tänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein riemukkaasti. Ja lauleskeli.
Varis nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin äänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin…
Sakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:
Ai, ai, Kerenski, turha on sun toivosi: Suomi on nyt vapaana ryssän vallasta…
Ryssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu sillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn ja armottoman nälkävankeuden jälkeen:
Suomi on nyt täynnänsä valko-rosvoja?
Eipä … tällä kertaa…
Aamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara sanoi huvilansa olevan.
Tallusteli … jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä, talvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä aivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.
Hänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.
Puseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää… Ja povitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.
Tuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina… Se tuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen kasvoilleenkin ja lippahatun päälle.
Kukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla ammutuksi. Kömpi portaat … ja tallusteli jälleen. Välistä hän pysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan … katselemaan puiden juurelta pilkisteleviä sinivuokkoja … kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset. Tänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.
Metsän takana alanko … suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä … lakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran piti asuskella.
Mikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?
Rakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.
Tuli joku työläinen … ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies vastasi:
— Pelastusarmeijan turvakoti.
Niin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.
Tämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi … ja uteliaaksi.
Vielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri
Pelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.
Hetken katseli Sakris turvakotia … sen hirmuisen korkeaa aitaa … niin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä piiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu yläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.
Mutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle … ja siihen näki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia? Muka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin, huomattaisiinko hänet sieltä … hänet?
Semmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.
Ei näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.
Täytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein nyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia…
Tuvassa oli ukko ja akka … makasivat sängyssä aamiaislevolla… Voivat olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä … kalojen kuolleilta ruumiilta.
Muija kavahti ylös … kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi … ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli ällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään … ja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä tulija tahtoi … ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään ja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki selvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin … tyrskyi siinä itsekseen … ja osoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:
— Tuolla … tuo iso puu … sen takana hän asuu tuossa keltaisessa rakennuksessa.
Myöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta … kiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.
Liikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien alapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu … nurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle, jonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.
Entinen herraskartanon huvipaviljonki … se oli Mikko Suomenvaaran asunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että palstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina, osti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli myönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle … ja alkoi lohkoa tilaa huvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan koko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa … osaksi puutarhaa, osaksi villiä metsää.
Pitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä ylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia … ja kaikenlaista, jota Sakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää. Mikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea- ja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle tulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa … ja antaa palttua liian vakaville asioille.
Nyt hän tahtoo koiratarhan… Tahtoo olla hieno, olla koiramies.
Palsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä ehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.
Mutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.
Juuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä. Asumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on hyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit, jotka tuovat pirtua.
Ja Helsinkiin pääsee täältä nopeasti … läheisessä huvilassa on puhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.
Mikolla on vasta kaksi huonetta… Isompi niistä jo varustettu uljailla huonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät hyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari on järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha täti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.
Viisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies… Silloin oli hänellä talo maaseudulla… Sitten hän sen möi … antoi rahojen hurrata… Ja hankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä… Ja koiria. Koirat ovat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia… Niiden hoitaminen on jotakin erikoista.
Miksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan ihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa vähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja kiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut hassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos eivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita … kymmeniätuhansia kappaleita … satojentuhansien markkojen arvosta, jokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan! Hauskaa on rahakkailla… Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän tahtoo liikkua … metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.
Nyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat vedetyt kaari-ikkunain eteen.
Vinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan. Silloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja houkutteli penikan keittiöön.
Mikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.
Hänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.
Keittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut vastalypsetyn maidonkin.
Täti odottelee, milloin poika heräisi.
Sakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.
Harvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan kärjessä.
Hän on kovin väsynyt kävelystä … ei tekisi mieli ryhtyä heti kiipeämään noin jyrkkiä portaita.
Ketään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla…
Mutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.
Olisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?
Ja saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen…
Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen rakennusta…
Muita portaita ei ole…
Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa … hän on siinä kuin mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo… Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.
Meri on ihan tuossa… Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja…
Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea … törröttävät niin kuin kulonurmi maasta.
Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria … toiset karuja, paljaslakisia … toisilla kasvaa petäjiä.
Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa petäjämetsää … niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.
Sakris Kukkelman kävelee palstalla … köntii kuin karhu taikka jokin kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle… Nousee jälleen ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten asettuu hän pykälälle istumaan… Alkaa miettiä, mihin paikkaan se koiratarha olisi rakennettava … ja minkälainen se olisi tehtävä. Kuvittelee mielessään koirien elämää … niiden vaatimuksia.
Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään…
Koirien elämä?
Niille kartanoa..?
No … kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava…
Ja täytyyhän Sakriksenkin elää.
Sitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se olisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa … suunnittelee ja laskee. Laudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut, että se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon…
Viimein nousee Sakris portaita … ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.
Mikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun näkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin…
Hieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten luulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!
Täti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:
— Mitä te tahdotte? Kuka te olette?
— Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo koirille, vastaa Sakris.
Täti sanoo:
— Kuka tilannut? Mitä tekemään?
— Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.
Täti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus puhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta … kuinka on hänen rakentajansa tuollainen?
Täytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.
Mutta nythän Mikko vielä nukkuu.
— Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.
Sakris jää portaille.
Täti menee sisarenpoikansa kamariin … ja ravistelee varovasti Mikon valveille, sanoen:
— Siellä on sellainen mies … kyttyräselkäinen … kääpiö … tahtoisi puhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.
— Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.
Täti kysyy ihmetellen:
— Oletko sinä hänet kutsunut?
— No, suoraan sanoen … olen, vastaa nuori gulashi. — Se nyt … oli semmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta olkoon… Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta viikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!
Täti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:
— Onko hänet sitten pyydettävä sisään?
— Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. — Odottakoon keittiössä … pian tästä joudun.
Sakris lasketaan keittiöön… Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti haukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys jo suututtamaan…
Mutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo … yllään pitkä ja komea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan, jonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä jalkain väliin.
— No … te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.
— Minä tulin, vastaa Sakris. — Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja minä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään… Tuonne kummulle…
— Niin, mutta … olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!
Sakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:
— Jaa, jaa… Mutta minulle … se passasi juuri nyt. Ja niin kuin sanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle… Ja minä tiedän, millä tavalla se on timrattava…
Sakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.
— Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. — Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy iltapuolella lähteä kaupunkiin.
Silloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:
— Niin … mutta minulla on jo työkalutkin mukana.
Hän lauhtuu vähän ja rohkaisee:
— Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja pilareita. Ja sitten lautoja väliin… Ja sitten…
Mikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan … ja taipuu lopulta kuitenkin, sanoo:
— No … minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa paikan päällä pohtimaan.
He lähtevät ulos … Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät ja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti laudoista rakentamista. Hän sanoo:
— Minä … jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä… Se on helppoa … siitä tulee hyvä.
Sen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo varmempaa, hirsistä hän tahtoo.
Viimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.
Eikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.
Syntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:
— Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen tehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea… Ei, ei tule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan se ylös tänne, niin…
Mikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään: koiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille rannalle…
Siinä väitellään sievoinen aika… Ja huokaisten alistuu Sakris.
Sitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana, eräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee tätä tietoa … ja kysyy:
— Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit… Jos tahdotte, teen riitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa…
Mikko naurahtaa … ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan pohtia myöhemminkin. Hän sanoo:
— No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan! Taitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te puut täältä rantaan?
— Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään nauruun. Hän vakuuttaa:
— Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan konstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että … niin kuin ei mitään vain…
Siis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin koiratarha tulisi valmiiksi.
Sakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita…
Ja lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria pistää asumaan koirataloon.
Hyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman tahtoisi urakkasummaa … tarkalleen niin pitkän ja niin leveän rakennuksen teosta … kunnes laitos olisi vesikaton alla?
Sakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren muistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille paperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja omia merkkejään…
Sillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.
Viimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi tällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen mies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään … sosialisti … ja enemmänkin…
— Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.
Summa on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat aluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta rakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä alkutyöstä tahtoisi?
Jälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt esittämäänsä summaan Mikko suostuu.
Työn voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.
Mutta: missä Sakris sitten täällä asuisi … ja missä hän aterioisi?
Sakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.
Mutta siellähän on Mikon täti!
No, niin … no … onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo olevansa niin vaatimaton … hän nukkuisi siellä.
Sekin kelpasi.
Ja mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään … aivan mihin hyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa… Sitä hän inhosi … oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai velliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa urakkasummaa.
Sekin soveltui Mikolle.
Kuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti … vaikkapa jo tänään.
Ja sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.
Sakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.
Ja mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan ylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.