HILDE (on vaiti eikä liikahda).
SOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte, mahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti Wangelin käsivarrelle.) Kuulkaa nyt —
HILDE (liikauttaa kärsimättömästi käsivarttaan).
SOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi —!
Odottakaas! — Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!
HILDE (ei liikahdakaan).
SOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt silloin ajatella tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä tahtonut. Sitä toivonut. Halunnut sitä. Ja niin ollen —. Eiköhän asia ole sillä tavoin?
HILDE (on yhä ääneti).
SOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, — silloin minä sen olen varmaan tehnytkin!
HILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso Solnessiin).
Myönnättekö sen nyt?
SOLNESS. Kyllä. Kaikki, mitä vain tahdotte.
HILDE. Että otitte ja kiedoitte minut syliinne?
SOLNESS. Niin!
HILDE. Taivutitte minua taaksepäin?
SOLNESS. Kovasti taakse.
HILDE. Ja suutelitte minua?
SOLNESS. Niin, sen minä tein.
HILDE. Monta kertaa.
SOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.
HILDE (käännähtää nopeasti Solnessiin päin, silmissään jälleen kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen myöntämään.
SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, — että minä voin sellaisen unohtaa.
HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi Solnessista). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen arvaan.
SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (Hilde asettuu nojatuoliin. Solness seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee tarkkaavasti neiti Wangeliin.) Neiti Wangel?
HILDE. Niin?
SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, — tämän meidän keskisen?
HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, — uh!
SOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen senkin voinut unohtaa.
HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.
SOLNESS. Ei, niinpä luulisi.
HILDE (jälleen elävästi, katselee Solnessiin). Vai oletteko ehkä unohtanut, mikä päivä se oli?
SOLNESS. Mikä päiväkö —?
HILDE. Niin, se päivä, jolloin nostitte seppeleen torniin? No, sanokaa nyt?
SOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän ainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.
HILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen vuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.
SOLNESS. Ahaa, vai sinä päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte. (Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! — Aivan niin, — tänään on samoin syyskuun 19:s päivä.
HILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut, — vaikka minulle lupasitte.
SOLNESS. Lupasinko? Peloittelin kai Teitä, tarkoitatte?
HILDE. Minun mielestäni ei sellaisella voinut peloitella.
SOLNESS. No, ilveilin sitten hiukan laskuunne.
HILDE. Sitäkö pelkästään halusitte? Ilveillä laskuuni?
SOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan muista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte siihen aikaan vasta lapsi.
HILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön typykkä kuin Te luulette.
SOLNESS (katselee tutkivasti Hildeen). Oletteko Te siellä aivan tosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?
HILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä
Teiltä.
SOLNESS. Ettäkö minä tulisin kotiinne ja ottaisin teidät sieltä?
HILDE. Aivan kuin peikko, niin!
SOLNESS. ja tekisin Teistä prinsessan?
HILDE. Tehän lupasitte minulle.
SOLNESS. Ja antaisin kuningaskunnankin Teille?
HILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla juuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.
SOLNESS. Mutta jotakin muuta, ehkä yhtä hyvää?
HILDE. Niin, ainakin yhtä hyvää. (Vilkaisee Solnessiin.) Jos Te kerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai teillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti
Wangel.
HILDE. Ettekö? Minusta se on niin selvää.
SOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte.
Vai istutteko Te siinä ja laskette pilaa —
HILDE (hymyillen). Lasken pilaa kustannuksellanne? Minäkin muka?
SOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo tutkivasti neiti Wangeliin.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä olen naimisissa?
HILDE. Kyllä, sen olen aina tiennyt. Miksi Te sitä kysytte?
SOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti Hildeen ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?
HILDE. Siksi, että minä tahdon kuningaskuntani. Nyt on määräaika tullut.
SOLNESS (nauraa väkistenkin). Oh, kyllä olette hyvä!
HILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa sormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!
SOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti puhuen, — miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä tehdä?
HILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette rakentanut.
SOLNESS. Silloin saatte juosta enemmän kuin tarpeeksenne.
HILDE. Niin, Tehän olette rakentanut niin hirveän paljon.
SOLNESS. Olen. Enimmät viime vuosina.
HILDE. Myöskin monta kirkontorniako? Sellaisia suunnattoman korkeita?
SOLNESS. En, minä en rakenna kirkontorneja enää. Enkä kirkkojakaan.
HILDE. Mitä Te nyt sitten rakennatte?
SOLNESS. Koteja ihmisille.
HILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa — ikäänkuin — kuin kirkontorneja noihin koteihinkin?
SOLNESS (hätkähtää). Mitä Te tarkoitatte tuolla?
HILDE. Tarkoitan sellaista — jotakin, mikä viittaa — aivan kuin vapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.
SOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte.
Sillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.
HILDE (kärsimättömästi). Mutta miksi Te ette sitä sitten tee?
SOLNESS (pudistaen päätänsä). Siksi, että ihmiset eivät sellaista tahdo.
HILDE. Kummallista. — etteivät he sitä tahdo!
SOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin.
Tuonne lähelle, vastapäätä.
HILDE. Itsellenne?
SOLNESS. Niin. Se on jo melkein valmis. Ja siinä on tornikin.
HILDE. Korkea torni?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Hyvin korkea?
SOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin korkeudeksi nimittäin.
HILDE. Sitä tornia minä lähden jo varhain huomisaamuna katsomaan.
SOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti Wangeliin). Sanokaa, neiti Wangel, — mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne, tarkoitan.
HILDE. Minähän olen Hilde.
SOLNESS (samoin kuin äsken). Hilde? Niinkö?
HILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi.
Sinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.
SOLNESS. Olinko sellainenkin?
HILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: Pikku Hilde; enkä minä pitänyt siitä.
SOLNESS. Vai ette siitä pitänyt, neiti Hilde?
HILDE. En, siinä tilaisuudessa. — Muuten — "prinsessa Hilde". Se kuuluu sangen komealta, mielestäni.
SOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von — von —. Mikäs se kuningaskunta nyt olikaan nimeltään?
HILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä vaadin aivan toisenlaista, minä.
SOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen Hildeä). Eikö tämä olekin merkillistä —? Kuta enemmän minä nyt sitä ajattelen, — minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin täällä kiusannut itseäni — hm —
HILDE. Millä?
SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin — jotakin sellaista, elettyä, jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt perille, mitä se oli.
HILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.
SOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli tehty.
HILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.
SOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun luokseni.
HILDE (katsoo syvästi Solnessiin). Oliko se hyvä?
SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan Teille, — minä olen alkanut niin peljätä, — kauheasti peljätä nuorisoa.
HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, — mitä nuorissa on pelkäämistä.
SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.
HILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi nuorisolle.
SOLNESS. Avata?
HILDE. Niin. Että nuoriso pääsisi Teidän luoksenne. Aivan hyvällä.
SOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, — tämä on tilintekoa, näettekös. Se tulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.
HILDE (nousee, katsoo Solnessiin; hänen suupielessään käy vavahtava nykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin minua, rakentaja?
SOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä Tekin tulette — ikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus —.
(Tohtori Herdal tulee sisään eteisovesta.)
TOHTORI HERDAL. No, — täälläkö te ja neiti vielä olette?
SOLNESS. Niin, meillä on ollut monenlaista puhelemista, meillä.
HILDE. Sekä vanhaa että uutta.
TOHTORI HERDAL. Tosiaanko?
HILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari Solnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat hän muistaa pilkulleen.
(Rouva Solness tulee sisään oikealla olevasta ovesta.)
ROUVA SOLNESS. Niin, nyt, neiti Wangel, on huone kunnossa Teitä varten.
HILDE. Oh, kuinka kiltti Te olette minulle!
SOLNESS (vaimolleen). Lapsenkamariko?
ROUVA SOLNESS. Niin, keskimmäinen. Mutta ensin kai me mennään aterialle.
SOLNESS (nyökkää Hildelle). Hilde nukkuu lastenkamarissa, niin.
ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Hilde?
SOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut hänet lapsena.
ROUVA SOLNESS. Niinkö, Halvard? No, olkaa nyt hyvä, pöytä on katettu.
(Rouva Solness laskee kätensä tohtori Herdalin käsivarrelle ja poistuu hänen kanssaan oikealle. Hilde on sillä välin kokoillut matkatamineitaan.)
HILDE (hiljaa ja nopeasti Solnessille). Onko se totta, mitä Te sanoitte? Voitteko Te käyttää minua johonkin?
SOLNESS (ottaa tamineet Hilden kädestä). Te olette se, jota olen kipeimmin kaivannut.
HILDE (katsoo Solnessiin iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä yhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma —!
SOLNESS (jännityksessä). Niin —?
HILDE. Minullahan siis on kuningaskunta.
SOLNESS (huudahtaen tahtomattaankin). Hilde —!
HILDE (jälleen vavahtavin suupielin). Melkein, tarkoitin sanoa.
(Poistuu oikealle. Solness menee hänen perästään.)
TOINEN NÄYTÖS.
Kauniisti sisustettu, pieni sali rakennusmestari Solnessin talossa. Taustalla lasiovi, joka vie verannalle ja puutarhaan. Oikeanpuolimmainen takanurkka on taitettu niin, että se aukeaa ulkonemaksi, jossa on suuri ikkuna; tähän ulkonemaan on asetettu kukkia. Samanlainen taitettu kulmaus on vasemmalla takanurkassa; siinä pieni tapettiovi. Kummallakin sivuseinämällä tavallinen ovi. Etualalla oikealla suuri kuvastin, siihen kuuluvine pöytineen. Kukkia ja kasveja runsaasti kaikkialla. Etualalla vasemmalla sohva, pöytä ja tuoleja. Kauempana taemmalla kirjakaappi. Keskellä permantoa, ulkoneman aukon edessä, pieni pöytä ja pari tuolia. On aivan aamupuoli päivää.
(Rakennusmestari Solness istuu pienemmän pöydän ääressä, edessään avattuna Ragnar Brovikin piirustussalkku. Hän selailee piirustuksia ja katselee tarkoin eräitä niistä. Rouva Solness kiertelee äänettömin askelin huoneessa, pikku vesikannu kädessä, vaalien kukkia. Hän on mustassa puvussa niinkuin edellisessäkin näytöksessä. Hänen hattunsa, päällysvaippansa ja päivänvarjonsa ovat tuolilla kuvastimen luona. Solness katsoo hänen huomaamattansa pari kertaa tarkastavasti häneen. Kumpikaan heistä ei puhu mitään.)
(Kaija Fosli tulee hiljaa sisään vasemmalla olevasta ovesta.)
SOLNESS (kääntää päätänsä ja virkahtaa välinpitämättömästi). Noo, tekö se olette?
KAIJA. Minä tahdoin ainoastaan ilmoittaa, että olen tullut.
SOLNESS. Hyvä, hyvä. Eikö Ragnarkin ole siellä?
KAIJA. Ei vielä. Hänen täytyi jäädä hiukan odottamaan lääkäriä. Mutta sitten aikoi hän tulla tiedustamaan —
SOLNESS. Kuinka vanhus voi tänään?
KAIJA. Huonosti. Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jäädä täksi päiväksi kotiin pois työstä.
SOLNESS. Turhia. Olkoon rauhassa. Mutta menkäähän nyt työhönne.
KAIJA. Menen. (Pysähtyy ovelle.) Tahtoisitteko te jutella Ragnarin kanssa, kun hän tulee?
SOLNESS. En, — minulla ei ole mitään erikoista.
(Kaija menee takaisin ulos vasemmalle. Solness istuu yhä paikallaan ja selailee piirustuksia.)
ROUVA SOLNESS (seisten kukkien luona). Saas nähdä, eikö hänkin vielä kuole.
SOLNESS (katsahtaa vaimoonsa). Hänkin vielä? Kukas muu sitten?
ROUVA SOLNESS (vastaamatta). Niin; vanha Brovik — kyllä hän nyt kai kuolee, Halvard. Saathan nähdä.
SOLNESS. Rakas Aline, etköhän menisi ulos hiukan kävelemään?
ROUVA SOLNESS. Niin, pitäisihän sitä mennä. (Jää yhä paikalleen hoitelemaan kukkia.)
SOLNESS (katsellen kumarassa piirustuksia). Nukkuuko hän vielä?
ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Neiti Wangeliako sinä siinä ajattelet?
SOLNESS (välinpitämättömästi). Satuin vaan hänet muistamaan.
ROUVA SOLNESS. Neiti Wangel on ollut ylhäällä jo kauan.
SOLNESS. Vai niin, onko?
ROUVA SOLNESS. Kun minä kävin siellä, istui hän korjailemassa vaatteitaan. (Menee kuvastimen eteen ja asettaa hitaasti hattua päähänsä.)
SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sittenkin me tarvittiin siis lastenkamaria, Aline.
ROUVA SOLNESS. Niin, tarvittiinhan.
SOLNESS. Ja minun mielestäni on parempi näin kuin että ne ovat aivan tyhjinä.
ROUVA SOLNESS. Tämä tyhjyys, se on suorastaan kauheaa. Siinä olet oikeassa.
SOLNESS (sulkee piirustussalkun, nousee ylös ja menee lähemmäksi vaimoaan). Saathan nähdä, Aline, tämän jälkeen tulee meille varmaan parempi. Paljon kodikkaampaa. Helpompi elää. — Varsinkin sinulle.
ROUVA SOLNESS (katsoo mieheensä). Tämän jälkeen?
SOLNESS. Niin. usko pois. Aline —
ROUVA SOLNESS. Tarkoitatko — sen tähden, että hän tuli tänne?
SOLNESS (salaten mielensä). Tarkoitan tietysti — sitten, kun muutamme uuteen taloon.
ROUVÄ SOLNESS (ottaa päällysvaippansa). Uskotko sinä sellaista,
Halvard? Että tulee parempi sitten?
SOLNESS. En suinkaan minä uskomatta voi olla. Ja totta kai sinäkin sen uskot?
ROUVA SOLNESS. Minä en usko yhtään mitään tuosta uudesta talosta.
SOLNESS (masentunein mielin). On tosiaankin ikävä kuulla tällaista. Sillä etupäässä sinua vartenhan minä sen rakensin. (Tahtoo auttaa päällysvaippaa vaimonsa ylle.)
ROUVA SOLNESS (vetäytyy hänestä erilleen). Oikeastaan sinä teet liian paljon minun tähteni.
SOLNESS (huomattavasti kiihtyneenä). Ei ei, niin sinä et saa sanoa,
Aline! Minä en siedä kuulla suustasi sellaista!
ROUVA SOLNESS. No, sitten minä en enää sillä tavoin sano, Halvard.
SOLNESS. Mutta minä vain pidän pääni. Saathan nähdä, että sinulle tulee hyvä olla siellä uudessa rakennuksessa.
ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, — hyvä minulle —!
SOLNESS (innokkaasti). Kyllä! Aivan varmaan! Luota siihen vain. Sillä siellä — sinne tulee niin tavattoman paljon sellaista, joka muistuttaa sinua omasta, entisestä —
ROUVA SOLNESS. Jossa isä ja äiti asuivat. — Ja joka paloi — kaikki.
SOLNESS (hiljaisella äänellä). Niin, niin, Aline-parka! Se oli kauhea isku sinulle, se.
ROUVA SOLNESS (alkaen yhtäkkiä katkerasti valittaa). Rakenna miten paljon tahansa. Halvard. — minulle et voi enää koskaan rakentaa mitään kotia!
SOLNESS (astelee yli permannon). No, no, ei sitten. Jumalan nimessä, puhuta enää tästä.
ROUVA SOLNESS. Eihän meillä muutenkaan ole tapana siitä puhua. Sinähän syrjäytät sen aina —
SOLNESS (pysähtyy jyrkästi ja katsoo vaimoonsa). Minäkö? Miksi minä muka niin tekisin? Syrjäyttäisin?
ROUVA SOLNESS. Oi, minä ymmärrän sinut aivan hyvin, Halvard! Sinähän tahtoisit minua niin säästää. Ja tahtoisit puolustaakin minua! — Mikäli suinkin voit.
SOLNESS (ällistynein silmin). Sinuako! Sinusta, — itsestäsikö sinä puhut, Aline?
ROUVA SOLNESS. Niin, minusta kai täytyy nyt puheen olla.
SOLNESS (väkistenkin itsekseen). Tämäkin vielä!
ROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus — sen sai nyt käydä miten tahansa. Herra Jumala, — kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se tuli, —
SOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle voi, — sanotaan.
ROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan —! Se se on! — Se juuri se on!
SOLNESS (kiivaasti). Ei pidä ajatella sitä, Aline!
ROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella siitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä kantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi —!
SOLNESS (huudahtaen). Itsellesi —?
ROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia kahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi pitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa itsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee käsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin voinut, Halvard!
SOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, — sinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä asioita. — Lupaa minulle se kerrankin!
ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, — lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata mitä hyvänsä —
SOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie aivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei valonpilkahdusta kotiin!
ROUVA SOLNESS. Tämähän ei ole mikään koti, Halvard.
SOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole siinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.
ROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota siellä niinkuin täälläkin.
SOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen rakensimme? Voitko sen minulle sanoa?
ROUVA SOLNESS. En; siihen saat itse vastata.
SOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä tarkoitat, Aline?
ROUVA SOLNESS. Mitäkö minä tarkoitan?
SOLNESS. Niin, hitto soi —! Sinä sanoit sen niin merkillisesti.
Niinkuin sinulla olisi siinä jokin sala-ajatus.
ROUVA SOLNESS. Ei, minä vakuutan sinulle — todellakin.
SOLNESS (menee lähemmäksi). Oh, koreat kiitokset, — minä tiedän kyllä, mitä tiedän. Ja minä sekä näen että kuulen, Aline. Ole sinä varma siitä!
ROUVA SOLNESS. Mutta mitä nyt? Mitä ihmettä?
SOLNESS (asettuu vaimonsa eteen). Etkö sinä muka keksi salattua, kätkettyä ajatusta kaikkein viattomimmassakin sanassa, mitä minä sanon?
ROUVA SOLNESS Minäkö? Mitä puhut? Minäkö keksin?
SOLNESS (nauraa). Hahahaa, se onkin ymmärrettävää, tietysti, Aline! Kun saat kitua saman katon alla sairaan miehen kanssa —
ROUVA SOLNESS (kovin huolestuneena). Sairaan kanssa? Oletko sinä sairas, Halvard!
SOLNESS (purkaen tuskaansa). Puolihassun miehen sitten! Heikkopäisen!
Sano minua miksi haluat.
ROUVA SOLNESS (tavoittelee tuolin selustaa ja vaipuu istumaan).
Halvard, — Jumalan tähden, mitä tämä —!
SOLNESS. Mutta te erehdytte kumpikin, sekä sinä että tohtori. Minun laitani ei ole niin. (Kävelee edestakaisin permantoa pitkin Rouva Solness katselee häntä tuskallisin silmin. Sitten menee Solness vaimonsa luokse.)
SOLNESS (rauhallisesti). Pohjaltaan ei minua vaivaa yhtään mikään.
ROUVA SOLNESS. Niin, eikö totta! Mutta mikä sinulla sitten on —?
SOLNESS. Se on se, että minä olen monta kertaa nääntyä tämän kauhean velkakuorman alle —
ROUVA SOLNESS. Velkakuorman? Mutta ethän sinä ole velkaa kenellekään,
Halvard!
SOLNESS (hiljaa, liikutettuna). Loputtomasti velkaa sinulle, — sinulle, — sinulle. Aline.
ROUVA SOLNESS (nousee hitaasti ylös). Mitä tässä on alla? Sano se kohta suoraan.
SOLNESS. Ei, ei siinä mitään alla ole! Minä en ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. En ainakaan tieten taiten. Ja kuitenkin — tuntuu siltä kuin minua painaisi ja murskaisi rikos.
ROUVA SOLNESS. Rikos, minuako vastaan?
SOLNESS. Pahimmin sinua kohtaan.
ROUVA SOLNESS. Niinpä — sinä olet kuitenkin sairas, Halvard.
SOLNESS (raskaasti). Kaiketikin. Tai jotakin sen tapaista. (Katsoo oikean puolimmaiseen oveen, joka nyt aukenee.) No, nyt tulee valoa.
(Hilde Wangel tulee sisään. Hän on muutellut eräitä pikkuseikkoja puvussaan. Helmukset ovat lasketut suoriksi.)
HILDE. Hyvää huomenta, rakennusmestari!
SOLNESS (nyökäyttää päätänsä). Hyvin nukkunut?
HILDE. Erinomaisesti, ihanasti! Aivan kuin kehdossa. Ah, olen ojennellut itseäni ja lekotellut kuin — kuin prinsessa!
SOLNESS (hieman hymyillen). Siis voitte oikein hyvin.
HILDE. Se on tietty.
SOLNESS. Ja olette kai untakin nähnyt?
HILDE. Aivan. Mutta se oli pahaa.
SOLNESS. Niinkö?
HILDE. Niin, sillä näin unta, että putosin alas hirveän korkean vuoren jyrkänteeltä. Ettekö te näe joskus sellaista unta?
SOLNESS. Kyllä, — joskus kyllä, niin että —
HILDE. Se on kauhean jännittävää — kun niin syöksyy yhä alas, alas.
SOLNESS. Minusta se tuntuu aivan jäätävältä.
HILDE. Vedättekö te jalat ylös allenne silloin, kun sitä kestää?
SOLNESS. Vedän, niin korkealle kuin saan.
HILDE. Niin teen minäkin.
ROUVA SOLNESS (ottaa päivänvarjonsa). Nyt minun täytyy tästä lähteä kaupungille, Halvard. (Hildelle.) Ja sitten minä koetan tuoda yhtä ja toista, jota te ehkä voitte tarvita.
HILDE (tahtoo heittäytyä hänen kaulaansa). Voi, rakas, rakas rouva
Solness! Kuinka kiltti Te olette! Hirveän kiltti —
ROUVA SOLNESS (torjuen, vetäytyy irti Hildestä). Kaukana siitä. Sehän on ainoastaan minun velvollisuuteni. Ja siksi minä teen sen niin mielelläni.
HILDE (ärtyneenä, suipistaen suutaan). Muuten arvelen, että minä voinkin lähteä ulos kaduille, — näissä somistuksissa, joita olen nyt pukuuni saanut. Vai enkö voi sitten?
ROUVA SOLNESS. Suoraan sanoen, luulenpa, että yksi ja toinen vilkuisi
Teihin hiukan kummakseen.
HILDE (puhaltaa välinpitämättömästi). Pyh! Eikö muuta? Sehän on pelkkää hauskaa, se.
SOLNESS (koettaen salata pahaa tuultaan). Niin, mutta ihmiset voisivat luulla, että Tekin olette hullu, ymmärrättekös.
HILDE. Hullu? Onko tässä kaupungissa sitten niin paljon hulluja?
SOLNESS (osoittaa sormellaan otsaansa). Tässä näette ainakin yhden.
HILDE. Te, rakentaja Solness!
ROUVA SOLNESS. Oh! Mutta kuules nyt, rakas, hyvä Halvard!
SOLNESS. Ettekö te sitä ole vielä huomannut?
HILDE. En, sitä en todellakaan ole tehnyt. (Aprikoi hetkisen ja hymyilee hienosti.) Kyllä, ehkä kuitenkin yhdessä seikassa.
SOLNESS. Siinä sen nyt kuulit, Aline.
ROUVA SOLNESS. Ja mikä se seikka sitten on, neiti Wangel.
HILDE. Oh, sitä minä en sano.
SOLNESS. Sanokaa nyt.
HILDE. Koreat kiitokset, — niin hullu en minä ole.
ROUVA SOLNESS. Kun sinä ja neiti Wangel jäätte yksin, niin kyllä hän sen sanoo, Halvard.
SOLNESS. Vai, — niinkö luulet?
ROUVA SOLNESS. Varmaankin. Sillä sinähän olet hänet tuntenut niin hyvin. Aina siitä saakka kuin hän oli vielä lapsi, — kerroit.
(Poistuu vasemmalla olevasta ovesta.)
HILDE (hetkisen vaiti oltuaan). Eikö teidän vaimonne suorastaan voi minua sietää?
SOLNESS. Oletteko te hänessä mitään sellaista huomaavinanne?
HILDE. Ettekö Te itse sitten voinut sitä huomata?
SOLNESS (vältellen). Aline on tullut niin kovin ihmisaraksi näinä viime vuosina.
HILDE. Onko hän sellainenkin?
SOLNESS. Mutta jos Te vain saisitte oppia häntä oikein tuntemaan —. Niin, sillä hän on kiltti — ja niin hyvä — ja kunnollinen pohjaltaan —
HILDE (kärsimättömästi). Mutta kun hän kerran sitä on, — kuinka saattaa hän ryhtyä puhumaan tällaista: velvollisuudesta!
SOLNESS. Velvollisuudesta?
HILDE. Niin, sanoipa hän lähtevänsä kaupungille ostaakseen jotakin minulle. Siksi, että se on hänen velvollisuutensa, — hän sanoi. Oh, minä en jaksa kärsiä tuollaista ilkeää, rumaa sanaa!
SOLNESS. Miksikä ette sitten?
HILDE. En, siksi, että se kuuluu niin kylmältä ja teräkkäältä ja pistävältä. Velvollisuus — velvollisuus — velvollisuus. Eikö Teistäkin tunnu siltä? Että se ikäänkuin pistää?
SOLNESS. Hm, en ole tullut sitä niin tarkoin ajatelleeksi.
HILDE. Niin se on! Ja kun hän on kerran niin kiltti, — kuten Te sanotte hänen olevan, — niin miksi piti hänen mainita sellaista?
SOLNESS. Mutta, hyvä Jumala, mitä hänen sitten olisi pitänyt sanoa?
HILDE. Hän olisi voinut sanoa, että hän halusi tehdä sen siksi, että hän piti kovasti minusta. Jotakin sellaista olisi hän voinut sanoa. Jotain oikein lämpöistä ja sydämellistä, ymmärrättehän.
SOLNESS (katsoen Hildeen). Sillä tavoinko Te sitä tahtoisitte?
HILDE. Juuri sillä tavoin.
(Käyskentelee edestakaisin, pysähtyy kirjakaapin eteen ja katselee kirjoja.)
HILDE. Teillä on vankasti kirjoja täällä.
SOLNESS. Oh, jonkun verran on tullut hankituksi.
HILDE. Luetteko Te oikein kaikkia noita kirjoja?
SOLNESS. Ennen muinoin koettelin. Entä Te, luetteko kirjoja?
HILDE. En toki! Johan nyt — en enää. Sillä minä en löydä niistä selvyyttä kuitenkaan.
SOLNESS. No juuri samoin on minunkin laitani.
(Hilde kiertelee huoneessa, pysähtyy pienen pöydän ääreen, avaa piirustussalkun ja selailee piirustuksia.)
HILDE. Tekö olette piirustanut kaikki nämä?
SOLNESS. En, ne on tehnyt eräs nuori mies, joka minulla on täällä apuna.
HILDE. Joku, jonka Te itse olette opettanut?
SOLNESS. No, niin, kyllä kai hän on jotain minultakin oppinut.
HILDE. (asettuu istumaan). Sitten hän mahtaakin olla kovin taitava?
(Katselee hetkisen erästä piirustusta.) Eikö olekin taitava?
SOLNESS. Oh, ei hullumpi miehekseen. Minun tarpeihini, kyllä —
HILDE. On varmaan! Hän on tavattoman etevä.
SOLNESS. Luuletteko sen huomaavanne piirustuksista?
HILDE. Pyh, — variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän opissanne, niin —
SOLNESS. Oho, senkö vuoksi —. Niitä on paljon, jotka ovat olleet minulla opissa. Ja heikkoja heistä on silti tullut.
HILDE (katselee Solnessiin ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma perisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.
SOLNESS. Tuhma? Olenko minä sitten niin kovin tuhma?
HILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne opettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua —
SOLNESS (hätkähtää). Entä sitten? Ja miksi se ei kelpaisi?
HILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi sellaista; ei toki, rakentaja! Mitä se toimittaa! Kenelläkään muulla kuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä sitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.
SOLNESS (tahtomattaankin huudahtaen). Hilde —!
HILDE. No niin?
SOLNESS. Mistä ihmeestä te olette johtunut sitä ajattelemaan?
HILDE. Onko se Teidän mielestänne pähkähassu ajatus?
SOLNESS. Ei. ei silti. Mutta nytpä sanon teille jotakin.
HILDE. No niin?
SOLNESS. Minä täällä — alinomaa — hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä — haudon yhä sitä samaa ajatusta.
HILDE. Niin, se nyt minusta on varsin ymmärrettävää, se.
SOLNESS (katselee hieman pälyvästi Hildeen). Ja sen kai Te jo olette huomannut?
HILDE. En, en tosiaan.
SOLNESS. Mutta kun Te — sanoitte uskovanne, että minä olin noin — päästä vialla? Noin, eräässä seikassa —?
HILDE. Oh, minä ajattelin silloin aivan toista.
SOLNESS. Mitä toista sitten?
HILDE. Mitäpä siitä, olkoon se yhdentekevää.
SOLNESS (astelee yli permannon). Niin, niin, — miten vain tahdotte. (Pysähtyy ulkoneman aukkoon). Tulkaahan tänne, niin näytän teille jotakin.
HILDE (menee lähemmäksi). Mitä sitten?
SOLNESS. Näettekö, tuolla puutarhassa —?
HILDE. Niin, mikä siellä?
SOLNESS (osoittaa ulos). Aivan tuon suuren kivenlouhospaikan yläpuolella —?
HILDE. Tuo uusi talo, sitäkö tarkoitatte?
SOLNESS. Niin, rakenteilla oleva talo. Jo melkein valmis.
HILDE. Siinä on tavattoman korkea torni, mikäli näen.
SOLNESS. Telineet vielä ympärillä.
HILDE. Onko se teidän uusi talonne?
SOLNESS. On.
HILDE. Se, johon te pian muutatte?
SOLNESS. Niin.
HILDE (katsoo Solnessiin). Onko siinäkin talossa lapsenkamareita?
SOLNESS. Kolme, niinkuin täällä.
HILDE. Eikä lapsia.
SOLNESS. Ei tulekaan.
HILDE (suu puolittain hymyssä). Hm. eikös ollutkin niinkuin jo aavis —!
SOLNESS. Aavistitte, että?
HILDE. Että Te olette — hiukan — hullu kuitenkin.
SOLNESS. Tätäkö asiaa Te ajattelitte.
HILDE. Niin, noita lapsenkamareita, tuolla, jossa olin yötä.
SOLNESS (alentaen ääntänsä). Meillä on ollut lapsia. — Alinella ja minulla.
HILDE (katsoo jännityksessä Solnessiin). On ollut —!
SOLNESS. Kaksi pikku poikaa. Molemmat he olivat saman ikäisiä.
HILDE. Kaksoiset siis.
SOLNESS. Niin, kaksoiset. Siitä on nyt yksitoista — kaksitoista vuotta.
HILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis —? Niitä kaksoisia ei
Teillä ole enää?
SOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin kolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi, Hilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt viimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!
HILDE. Ettekö sitten voi tehdä sitä — hänenkin kanssaan?
SOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun täytyy. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.
HILDE (hillitysti). Sitäkö Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että tarvitsitte minua?
SOLNESS. Lähinnä kai sitä. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä enää aivan varmaan — (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne istumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, — niin näette puutarhaan. (Hilde istuutuu sohvan kulmaan. Solness vetää tuolin lähemmäksi Hildeä.) Haluatteko Te sitä kuulla?
HILDE. Kyllä, minä kuuntelen Teitä kovin mielelläni.
SOLNESS (istuutuu). Sittenpä minä kerron Teille kaikki.
HILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness.
Kertokaa siis minulle! Heti!
SOLNESS (osoittaa kulma-ikkunaa). Tuolla mäellä, tuolla, — jossa näitte äsken tuon uuden rakennuksen —
HILDE. Niin?
SOLNESS. — siellä asuimme, Aline ja minä, ensimäiset vuotemme. Sillä siellä oli siihen aikaan vanha talo, joka oli ollut hänen äitinsä oma. Ja sen saimme äidin kuoleman jälkeen. Ja koko tuon suuren puiston saimme.
HILDE. Oliko siinäkin talossa torni?
SOLNESS. Ei tornin rahtuakaan. Se oli suuri, ruma puulaatikko ulkoa katsoen. Mutta kuitenkin sievä ja kodikas sisältä.
HILDE. Revittekö Te tuon vanhan ramun pois?
SOLNESS. Ei. Se paloi meiltä.
HILDE. Kaikkineen?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Oliko se Teille suuri onnettomuus?
SOLNESS. Miten sen ottaa. Rakennusmestarina minä pääsin vauhtiin sen tulipalon avulla.
HILDE. No, entä —?
SOLNESS. Me olimme juuri siihen aikaan saaneet ne kaksi poikaa —
HILDE. Niin, nuo poloiset kaksoiset.
SOLNESS. Ne tulivat niin terveinä ja viihtyvinä maailmaan. Ja päivä päivältä ne kasvoivat, niin että saattoi ihan silmillä nähdä.
HILDE. Pikkulapset kasvavat nopeasti ensi aikoina.
SOLNESS. Oli ihanin näky, mitä olla voi, kun Aline lepäsi vuoteessa niiden kanssa. — Mutta sitten se tulipalo-yö —
HILDE (jännityksessä). Mitä tapahtui? Sanokaa! Paloiko kukaan?
SOLNESS. Ei; ei palanut. Kaikki pelastettiin talosta vahingotta —
HILDE. No, mutta mitä sitten —?
SOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti. Tulipalon hälinä, — pako talosta — suin päin, — ja keskellä jäätävän-kylmää yötä —. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos sellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että pikkuiset.
HILDE. Eivätkö ne kaksi sitten sitä kestäneet?
SOLNESS. Kyllä, ne kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja se meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se oli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku poikamme, ne — (pusertelee käsiään) ne — oih!
HILDE. Ne eivät kestäneet sitä?
SOLNESS. Niin, ne eivät sitä kestäneet! Se riisti ne meiltä.
HILDE. Se mahtoi olla teistä kauhean kovaa.
SOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta. (Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että sellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä päivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti vasten mielin.
HILDE. Ehkette mielellänne sitäkään kirkontornia siellä meidän puolessa?
SOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui kevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.
HILDE. Sen minäkin tiedän.
SOLNESS. Ja nyt minä en rakenna enää koskaan — koskaan mitään sellaista! En enempää kirkkoja kuin niiden tornejakaan!
HILDE (nyökäyttää verkalleen päätänsä). Ainoastaan taloja, joissa ihmiset voivat asua..
SOLNESS. Koteja ihmisiä varten.
HILDE. Mutta sellaisia koteja, joissa on korkeat tornit ja viirit huipussa.
SOLNESS. Mieluimmin sellaisia. (Alkaa puhua keveämmällä sävyllä.) Niin, katsokaas, — kuten sanottu, se tulipalo se auttoi minut siivilleni. Rakennusmestarin alalla, nimittäin.
HILDE. Miksi ette sano itseänne oikeaksi arkkitehdiksi, niinkuin muutkin?
SOLNESS. En ole opiskellut tarpeeksi perinpohjaisesti, joten en sitä ole. Mitä osaan, olen enimmäkseen itse mietiskellyt ja keksinyt.
HILDE. Mutta siivillenne te pääsitte?
SOLNESS. Tulipalon jälkeen, niin. Melkein koko puiston paloittelin huvilapalstoiksi. Ja siellä sain rakennella aivan miten itse tahdoin. Ja sitten edistyin tietysti vinhaa vauhtia.
HILDE (katselee tutkivasti Solnessia). Te mahdatte olla tavattoman onnellinen mies, te, jolla on tällaista.
SOLNESS (synketen). Onnellinen? Puhutteko Tekin sillä tavoin?
Niinkuin kaikki muutkin.
HILDE. Kyllä, sillä mielestäni teidän pitäisi olla. Kun Te vain voisitte olla ajattelematta noita kahta pikkulasta, niin —
SOLNESS (verkalleen) Niitä kahta, — niistä ei ole helppo päästä erilleen Hilde.
HILDE (hiukan epävarmasti). Ovatko ne yhä niin kovasti haittana? Niin pitkät, pitkät ajat myöhemmin?
SOLNESS (katsoo tiukasti Hildeen, vastaamatta). Onnellinen mies. Te sanoitte.
HILDE. Hm. mutta ettekö Te sitä ole, — muussa suhteessa?
SOLNESS (katselee yhä edelleen Hildeä silmiin). Kun minä kerroin Teille tästä tulipalosta —
HILDE. Niin?
SOLNESS. Eikö siinä ollut eräs erityinen ajatus, johon Teidän huomionne voi kiintyä?
HILDE (miettii ympäri päänsä). En. Mikä ajatus se sitten olisi ollut?
SOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä sain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä, valoisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä turvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää maailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma — kaikissa, suurissa ja pienissä asioissa.
HILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te voitte luoda sellaisia ihania koteja?
SOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka minä sain maksaa päästäkseni niitä rakentamaan.
HILDE. Mutta eikö sitä sitten voi mitenkään saada mielestä pois?
SOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun luopua, — luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta kotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.
HILDE (varovasti). Mutta täytyikö Teidän siitä luopua? Ainaiseksi sanoitte?
SOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset juttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, — hm, — sitä onnea ei annettu halvalla, Hilde.
HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi korjata?
SOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus.
Ja myöskin Alinen sairauden sittemmin.
HILDE (katsoo Solnessiin epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te laaditte noita lastenkamareita.
SOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki mahdoton — ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?
HILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko
Teidänkin laitanne niin?
SOLNESS. Kyllä, niin on.
HILDE. Niinpä on sitten pikku peikkoa Teissäkin?
SOLNESS. Miksi peikkoa?
HILDE. Miksi Te sitten sellaista nimittäisitte?
SOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö minusta tulisi peikko, — kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa näin! Aivan kaikessa!
HILDE. Kuinka tarkoitatte?
SOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä Teille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla, luomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta tarkoittavaa, — jopa jotain suurenmoistakin — (puristaa kätensä nyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin —!
HILDE. Mikä se niin kauhea on?
SOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita. Maksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla onnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! Sen on minun taiteilijalinnani maksanut minulle — ja muille. Ja jok'ainoa päivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä uudestaan. Ja yhä uudestaan, — samaa kiertoa!
HILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä Solnessiin). Nyt
Te ajattelette varmaankin häntä.
SOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä. Aivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen elämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua, murskautua, — että minun tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen suureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin — hänelläkin oli rakentajan lahjat.
HILDE. Hänelläkin? Rakentajan?
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, — taikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen —
HILDE. Niin, mutta minkä sitten?
SOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja, Hilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi sopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi soleita, täysikasvuisia ihmisiä. Siihen Alinella oli taipumukset. — Ja kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä — ja käyttämättä ainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! — Aivan kuin sorakasa tulipalon perästä.
HILDE. Niin, mutta vaikka nyt niin olisikin —?
SOLNESS. Se on niin. Se on. Minä tiedän sen.
HILDE. Niin, mutta Te ette toki ole siihen millään tavoin syynä.
SOLNESS (luo häneen katseensa ja nyökäyttää hitaasti päätänsä). Siinäpä se onkin, se suuri ja kauhea kysymys. Siinä piilee se epäilys, joka kalvaa minua aina, — yötä ja päivää.
HILDE. Ettäkö Te —
SOLNESS. Niin, oletetaan, että minä olisin siihen syynä. Jollakin tavalla nimittäin.
HILDE. Tekö! Syynä tulipaloon!
SOLNESS. Kaikkeen. Aivan kaikkeen. — Ja kuitenkin kai — aivan viattomasti.
HILDE (katsoo huolestuneena Solnessiin). Oh, rakentaja Solness. — kun Te tuollaista voitte puhua, niin Tehän olette — sairas kuitenkin.
SOLNESS. Hm, — en tule koskaan maailmassa oikein terveeksi siinä suhteessa.
(Ragnar Brovik avaa varovasti vasenta nurkkaovea.
Hilde kävelee jälleen edestakaisin.)
RAGNAR (nähdessään Hilden). Oh —. Anteeksi, herra Solness — (aikoo vetäytyä takaisin ovesta)
SOLNESS. Ei ei, tulkaa vain. Niin siitä tulee selvä.
RAGNAR. Niin kyllä, — se olisi hyvä!
SOLNESS. Isänne ei voi paremmin, kuulin täällä.
RAGNAR. Isäni menee nopeasti menojaan. Ja siksi pyydän Teitä hartaasti. — kirjoittakaa pari hyvää sanaa puolestani johonkin piirustuksistani! Jotakin isän lukea ennenkuin hän —
SOLNESS (kiivaasti). Te ette saa puhua minulle enää noista piirustuksistanne!
RAGNAR. Oletteko niitä katsellut?
SOLNESS. Kyllä, — olen katsellut.
RAGNAR. Ja niistä ei ole mihinkään? Eikä minusta ole mihinkään?
SOLNESS. (karttelevasti). Jääkää Te vain tänne, Ragnar, Te saatte kaikki niinkuin itse tahdotte. Niin voitte naida Kaijan. Elää huolia vailla. Ehkä onnellisinakin. Kun ette vain ryhdy rakentelemaan.
RAGNAR. Niin, niin, sitten minun täytyy mennä kotiin ja sanoa se isälle. Sillä minä lupasin sen hänelle. Täytyykö minun sanoa isälleni tällaista juuri ennen hänen kuolemaansa?
SOLNESS (sieluntuskissaan). Oh, sanokaa hänelle, — sanokaa mitä tahdotte, minusta nähden! Parasta, ettette sano hänelle mitään. (Purkaen välittömästi.) Minä en voi menetellä muutoin kuin nyt menettelen, Ragnar.
RAGNAR. Saanko sitten ottaa mukaan piirustukset?
SOLNESS. Kyllä, ottakaa ne, — ottakaa vain! Ne ovat tuossa pöydällä.
RAGNAR (menee pöydän luokse). Kiitoksia.
HILDE (laskee kätensä piirustussalkulle). Ei, ei antaa niiden olla.
SOLNESS. Miksikä niin?
HILDE. Sillä minäkin tahdon katsella vähän niitä.
SOLNESS. Mutta Tehän olette jo — (Ragnarille.) No, jättäkää ne nyt sitten tänne.
RAGNAR. Mielelläni.
SOLNESS. Ja menkää heti kotiin isänne luokse.
RAGNAR. Niin, kai minun täytyy.
SOLNESS (aivan kuin epätoivon vallassa). Ragnar, — Te ette saa vaatia minulta mitään sellaista, jota minä en voi! Kuuletteko. Ragnar! Teette saa!
RAGNAR. En, en. Anteeksi — (kumartaa ja poistuu).
(Hilde menee kuvastimen luo ja istuutuu sitä lähelle tuolille.)
HILDE (katsoo vihastuneena Solnessiin). Nyt Te teitte oikein pahoin.
SOLNESS. Niinkö Teidänkin mielestänne?
HILDE. Niin, oikein rumasti ja pahoin teitte. Ja kova ja häijy ja julma teko se oli.
SOLNESS. Te ette ymmärrä, minkälaista minun on.
HILDE. Sittenkin —. Ei, Te ette saa olla sellainen. Te.
SOLNESS. Sanoittehan itse äsken, että ainoastaan minun piti saada rakentaa.
HILDE. Niin voin kyllä minä sanoa. Mutta ette Te.
SOLNESS. Minä kai parhaiten. Minä, joka olen niin kalliisti paikkani ostanut.
HILDE. Kylläkin, — jollain jota Te sanotte kotoiseksi onneksi — ja muulla sellaisella.
SOLNESS. Ja päällepäätteeksi sieluni rauhalla.
HILDE (nousee paikaltaan). Sielunne rauhalla! (Sydämellisesti.) Niin, niin, siinä olette oikeassa! — Rakentaja-raukka. — Tehän kuvittelette, että —
SOLNESS (naurahtaen hiljaista, omituista kurkkunaurua). Istukaa nyt jälleen tuohon, Hilde. Niin kerron Teille hullunkurisen asian.
HILDE (jännityksessä istahtaa jälleen). No niin?
SOLNESS. Se kuuluu naurettavalta seikalta. Sillä koko juttu koskee vain pientä savupiipun halkeamaa, näettekös.
HILDE. Niinkö, eikö muuta?
SOLNESS. Ei aluksi.
(Solness siirtää tuolinsa lähemmäksi Hildeä ja istuutuu.)
HILDE (kärsimättömänä iskee polveensa). Se savupiipun halkeama siis!
SOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin tuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se siinä vielä.
HILDE. Ja se oli?
SOLNESS. Oli, sillä kukaan muu ei siitä tiennyt.
HILDE. Ettekä Te puhunut siitä kenellekään?
SOLNESS. En: en puhunut.
HILDE. Ettekä aikonut savupiippua korjatakaan?
SOLNESS. Aioin kyllä, — mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun aioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt väliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut mitään.
HILDE. Mutta miksi Te sitten sillä tavoin kuhnustelitte?
SOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja hillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa, saatoin minä ehkä päästä siivilleni — rakentajana.
HILDE (tähystää eteensä). Se mahtoi olla jännittävää.
SOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä silloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä tahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen päivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea pukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti uuneja.
HILDE. Tietysti, sillä olihan sellaisena päivänä kova pakkanen?
SOLNESS. Aivan viiltävä — niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja palvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin kotiin palatessa.
HILDE. Sillä tietysti hän on yleensä viluinen.
SOLNESS. Sitä hän on, ja sitten piti meidän nähdä savu kotimatkalla.
HILDE. Ainoastaan savu?
SOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin koko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä sitä ajattelin.
HILDE. Mutta, hyvä Jumala, ettei sen pitänyt tapahtua juuri sillä tavoin!
SOLNESS. Niin, ihmetelkääpä sitä, Hilde.
HILDE. Mutta kuulkaahan, rakennusmestari Solness. Oletteko nyt tosiaan aivan varma, että tuli pääsi irti siitä pienestä savupiipun halkeamasta?
SOLNESS. En laisinkaan, päinvastoin. Minä olen aivan varma siitä, ettei savupiipun halkeamalla ollut mitään syytä koko tulipaloon.
HILDE. Mitä kummaa!
SOLNESS. Saatiin täysin selville, että tuli pääsi irti eräässä vaatekonttoreista, — aivan toisessa päässä taloa.
HILDE. Mutta mitä te sitten loruilette tuosta haljenneesta savupiipusta!
SOLNESS. Saanko puhua hiukan enemmän Teidän kanssanne, Hilde?
HILDE. Kyllä, jos puhutte järkevän tavalla, niin —
SOLNESS. Minä koettelen.
(Siirtää tuolinsa lähemmäksi Hildeä.)
HILDE. No antaa tulla nyt, Solness.
SOLNESS (tuttavallisesti). Ettekö Tekin, Hilde, usko, että on muutamia erityisiä, valittuja ihmisiä, jotka ovat saaneet armon ja vallan ja voiman toivoa jotakin, haluta jotakin, tahtoa jotakin — niin sitkeästi ja niin — niin horjumattomasti — että he lopulta sen saavat. Ettekö Te niin usko?
HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Jos niin on asian laita, saadaan kerran nähdä — olenko minä niitä valittuja.
SOLNESS. Yksinään ei ihminen niin suuria saa aikaan. Oh, ei, apulaiset ja palvelijat, — niiden siinä täytyy olla mukana, heidänkin, että siitä jotakin tulisi. Mutta hepä eivät tule koskaan itsestään. Heitä täytyy oikein hellittämättä kutsua. Sisäisesti, ymmärrättehän.
HILDE. Mitä apulaisia ja palvelijoita ne ovat?
SOLNESS. No, siitä voimme puhua toisena kertana. Pysykäämme nyt tässä tulipalo-asiassa.
HILDE. Ettekö luule, että se tulipalo olisi tullut ilmankin, vaikka Te ette olisi sitä toivonut?
SOLNESS. Jos talo olisi ollut vanhan Knut Brovikin oma, niin kuunaan se ei olisi palanut hänelle näin sopivasti. Siitä minä olen aivan varma. Sillä hän ei osaa kutsua apulaisia, eikä palvelijoitakaan. (Nousee rauhattomana paikaltaan.) Nähkääs nyt, Hilde, — minä se siis kuitenkin olen syynä siihen, että molemmat pikkupojat saivat maksaa sen hengellään. Ja enkö minä ole syynä siihenkin, ettei Alinesta tullut sitä, joka hänestä olisi pitänyt tulla ja voinut tulla. Ja joksi hän enimmin halusi.
HILDE. Niin, mutta kun ne nyt ovatkin ne apulaiset ja palvelijat, jotka sen —?
SOLNESS. Kuka apulaisia ja palvelijoita kutsui? Sen tein minä! Ja silloin ne tulivat ja alistuivat minun tahtooni. (Yhä levottomampana.) Sitä se on, mitä kunnon ihmiset sanovat eräiden hyväksi onneksi. Mutta minäpä sanon teille, minä, miltä se onni maistaa. Se on niinkuin suuri nahkaton läiskä tuossa rinnassa. Ja ne apulaiset ja palvelijat nylkevät nahkakappaleita toisten ihmisten ruumiista tukkiakseen minun haavaani! — Mutta se haava ei parane kuitenkaan. Ei koskaan, — koskaan! Oi, jos Te tietäisitte, kuinka sitä joskus kalvaa ja kirvelee.
HILDE (katsoo tarkkaavasti Solnessiin). Te olette sairas, rakentaja
Solness. Sangen sairas, melkein luulen.
SOLNESS. Sanokaa: Hullu! Sillä sitähän tarkoitatte.
HILDE. Ei, en luule, että teidän järjessänne on juuri vikaa.
SOLNESS. Missäs sitten? Sanokaa.
HILDE. Haluaisinpa tietää, ettekö Te ole syntynyt maailmaan hintelällä omallatunnolla varustettuna.
SOLNESS. Hintelä omatunto? Mikä peijakas se on?
HILDE. Tarkoitan että Teillä on omatunto kovin heikkotekoinen. Niin arkarakenteinen. Ei siedä kouraisua. Ei nostaa ja kantaa sitä, mikä on raskasta.
SOLNESS (murahdellen). Hm! Minkälaisen pitäisi sitten omantunnon mielestänne olla, jos saan kysyä?
HILDE. Teillä soisin omantunnon olevan toisenlaisen — oikein rotevatekoisen.
SOLNESS. Mitä? Rotevatekoisen? Ja onko Teillä sitten rotevatekoinen omatunto?