— "Onko tämä kaikki minulle?" kysyi Matyi; "minä pelkään että päihdyn siitä ja kaadan vaunut kumoon. Jumala siunatkoon armollista herraa, Jumala siunatkoon Boriskaa, ja teitäkin, Pannika! Viikon päästä tulemme takaisin ja silloin viivymme täällä kokonaisen viikon. — Soh, Ráró!"
Hyvä olikin, että hän nyt läimähytti hevosia, koko seura purskahti semmoiseen nauruun, että ainoastaan vaunujen kolina saattoi sitä hämmentää. Nuot neljä tulista juoksijaa nelistivät pois ja niitten jälestä neljä talonkoiraa, jotka hirveästi haukkuen seurasivat vaunuja kylän loppuun asti. Abris herra kahden palkollisensa kanssa pisti ulos päänsä portinsuusta ja uskalsi vasta sitte vetäytyä takaisin, kun näki, että vaunut todellakin katosivat hänen silmiensä edestä.
Boriska ei koko päivään väsynyt kyökissä raivoomasta ja mörisemästä.
— "Senkötähden ihmisellä on sukulaisia, että ne häneltä kaikki hävittävät! — Ihminen ottaa omasta suustansa ja pistää heidän kitaansa. Ne ovat kuin heinäsirkat. — Me emme koskaan kenenkään kaulaan karkaa. — Kolmeen viikkoon eivät meidän lehmämme syö niin paljon, kuin tuo pirun kuski yhdessä yössä syötti hevosillensa. — Entäs tuo tyttö mukula! Mikä kiusankappale se oli, teki vielä leivästä pallosiakin, ihmisten päälle heittääksensä. Hänen tulisi itse syödä ne. — Ja nuot riivatun isot vaunut, kuinka syviä uurteita niitten pyörät leikkasivat pihaan! Minulta menee kolme päivää, ennenkuin taas saan huoneet siivotuksi. Mutta minä menen tieheni koko talosta, jos he vielä kerran tänne tulevat".
III.
Siitä, mitä tähän asti on kerrottu, tiedämme jo, että löytyy eräs kunnianarvoisa herra Gábor Berkessy ja että hänellä on naima-ikäinen tyttö, jota valtakunnan kahdelta eri taholta kaksi nuorta miestä rientää kosimaan, asianomaisen perheensä seurassa, niinkuin asia vaatii.
Meidän täyty kunnioitetuilta lukijoiltamme pyytää vielä vähän kärsivällisyyttä, katsahtaaksemme pikimmältään erääsen kolmanteen paikkaan; sitte menemme mekin heti sinne.
——'in komitatin hallintokaupungissa asui eräs nuori leskirouva, Julia Csalváry,[15] jota yleinen mielipide nimitti maailman-naiseksi. Semmoisen nimen saamiseen ei tarvita suuria ansioita. Nuorena rouvana oli Julia saanut kokea sangen ankaraa kohtelua vanhalta mieheltänsä, joka oli yhtä suuressa määrässä ahne ja typerä kuin mustasukkainen. Sitä pikemmin mursivat tukahutetut intohimot sulkunsa vanhan herran kuoleman jälkeen. Kaunis ja jotensakin rikas leski oli ympäröitty ihailijoilta, eikä hän liioin yrittänytkään heitä luotansa pois torjumaan. Hän piti iltaseuroja, oli käytökseltään vapaa, ilmestyi tanssijaisiin loistavassa puvussa, ratsasti mielellään, joka kaikki vaikutti, että pienessä kaupungissa hänestä yleisesti puhuttiin.
Eräs vanha herra, jonkinlainen sedän tapainen, entinen asessori, asui alati hänen luonansa hänen holhojanansa, sihteerinänsä tahi sellaisena. Hän juoksi lakkaamatta koko kaupungissa kielittelemässä; mitä hyvänänsä kotona tapahtui ja mitä oli tapahtumattakin, tiedettiin jo samana hetkenä aatelis- ja porvaris-kasinossa (luku- ja kokous-salissa); vieläpä sekin, ettei Julia käyttänyt yhtä paria silkkisukkia enemmän kuin yhden kerran sekä että hän joka vuosi antoi istuttaa rokkoa itseensä, koska hän pelkäsi muuten saavansa rupulia. Kaikenlaisia pienempiä tapauksia, niinkuin ihailijain vaihtoja, rakkauden riitoja, pahanpään puuskia ja perheellisiä kiusoja, saattoi joka päivä aivan tuoreina onkia Nánásy[16] sedältä (niin nimitti herra asessoria koko kaupunki), jolla sentähden alituisesti oli tekemistä yhden, milloin toisen kanssa: välistä tahtoivat huutoon tulleet ihailijat vaatia häntä miekkasille, toisinaan taas uhkasivat rukkaset-saaneet kosijat antaa hänelle selkään; usein ei hän uskaltanut mennä ulos kadulle pelosta, että hänen päällensä karattaisiin. Kotona taas antoi Julia hänen tuntea kaikkia oikkujansa; mutta kaikki nämät eivät saaneet mitään muutosta aikaan tuossa hyvässä vanhuksessa, joka siitä huolimatta kielitteli, mitä hän saattoi, ja taas mitä hän saattoi, kärsivällisyydellä kaikkia seurauksia kantaen.
Julian sukulaiset kehoittivat häntä ehtimiseen naimisiin menemään ja nykyisestä elämästänsä luopumaan, valitsemaan jonkun ihailijoistansa ja muut luotansa lähettämään. Mutta Julia oli niin oikullinen, että vaikka hän todella rakastikin jotakuta, hän heti kun sukulaisensa kehoittivat häntä sitä mieheksensä ottamaan, oli valmis siitä luopumaan eikä koskaan enää sitä näkemään. Sillä tavoin lykkäsi hän naimisensa vuodesta vuoteen, oli yhä vaihtelevainen, pysyi yleisenä puheen-aineena, mutta siitä ei koskaan tullut sen enempää; milloin hylkäsi ennustettu ylkämies morsiamen, milloin tämä hänet. Usein oli koko asia milt'ei päätetty, mutta useimmiten eivät asianosaiset itse siitä tietäneet mitään.
Eräänä aamuna kertomuksemme aikana meni Nánásy setä kyökkiin, tiedustellaksensa, mitä keitettiin. Hän kysyi seuranaiselta, kummoisella tuulella Julia oli, ja astui sitte sisään hänen vaatetuskamariinsa, kertoaksensa hänelle mitä kahvihuoneissa puhuttiin.
Julia vaatetti silloin itseänsä; kamarineitsyt poltti par'aikaa hänen pitkiä vaaleita hiuksiaan kähäriin. Nuori rouva istui huolettomasti nojautuneena sametilla katetussa nojatuolissaan, ikävyksissä leikitellen kashmiri-huivinsa pitkien silkkiripsujen kanssa.
— "Hyvää huomenta, hyvää huomenta, armas, kaunis serkkuseni", sokelsi mielistelevästi vanha Nánásy setä ja tassutteli polkka-askelin Julian luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä rantimesta alkain sormenpäähän asti, joka kohdalla huudahtaen: "Oi, mikä herttainen pieni käsi! Oi, mikä nautinto siltä vastaan-ottaa vaikka korvapuusti! Voi, kuinka kaunis Schulini tänään on! Näillä pitkillä suortuvilla te varmaankin taas aiotte tehdä jonkun hourupäiseksi, näillä kähärillä à l'anglais. Oi, te olette kovasydäminen Penelope! Tänään aamulla oli taas kaksintaistelu teidän tähtenne. Kaunis Lujzi, tuo pulskea tummaverinen poika, sai iskun otsaansa. Hän saattaa pitää itseään onnellisena, he, he, he! Tämä nauha, suokaa minun pistää se hiuksiinne tähän, kas niin! Enkö minä sitä paraiten ymmärrä? Eikö minusta olisi tullut hyvä kamarineitsyt? He, he, he".
Julia vaan ei tahtonut nauraa kaikille näille hullutuksille ja sanoi yksivakaisesti palvelijattarellensa:
— "Betty, tuo minulle kenkäni!"
— "Ei, minä en salli, että kukaan muu kuin minä tuon ne", huusi Nánásy setä, työntäen Bettyn syrjään ja rientäen kenkiä hakemaan. Löydettyänsä ne suuteli hän niitä monin kerroin, vieläpä anturoitakin ja laski ne sitte Julian eteen, joka pudisti jalastaan kirjaellut tohvelit ja veti siihen hienon, mustan atlas-kengän, yhtä vähän huolien Nánásy sedän läsnä-olosta, kuin jos joku hänen palveluspiikansa siinä olisi ollut. Sitte nousi hän ylös ja käänteli itseään peilin edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Enkö ole kaunis?"
— "Oi kuinka ihana, kuinka taivaallinen!" huusi riemusilmin Nánásy setä, ja vaipui ihastuksissaan siihen tuoliin, josta Julia oli noussut.
— "Nánásy setä", sanoi Julia, katsellen itseään selkäpuolelta peiliin, "minä tahdon uskoa teille sangen tärkeän asian, josta ei saa kielitellä, ennenkuin se on loppuun saatettu".
— "Enkö minä ole vaiteliain sihteeri maailmassa?"
Julia oli suuttua.
— "Minä en laske leikkiä, setä. Mutta minä sanon sen, että jos te kerrotte asiasta ennenkuin se on tapahtunut, tukistan minä teitä pahanpäiväisesti".
— "Nánásy setä on iloitseva siitä armosta", naljaili vanha herra, ottaen leikillisesti peruukin päästään ja näyttäen Julialle päänsä, joka oli sileä kuin vesimeluna.
Kamarineitsyt purskahti äärettömään nauruun tästä leikinteosta, jonkatähden Julia rypisti kulmakarvansa hänelle ja viittasi häntä menemään pois kamarista.
Nánásy setä koetti kaikin tavoin saada nuorta rouvaa nauramaan; hän asetti peruukkinsa nurin päin, avasi kitisten nuuskarasiansa, teki hullunkurisia niiauksia, mutta kaikki oli turhaan: Julia ei tänään tahtonut nauraa.
Kun he olivat jääneet kahden kesken, sulki Julia oven, asetti vanhan herran sohvaan istumaan ja jäi itse hänen eteensä seisomaan.
— "Kuulkaa, Nánásy setä! Minä aion mennä naimisiin".
Puhutellun kasvot osoittivat hämmästystä ja odotusta.
— "Teidän täytyy vielä tänäpänä lähteä ——'iin, käydä ala-ispán'in luona ja häneltä pyytää naimakirjaa minulle. Sieltä ette saa palata takaisin, vaan täytyy teidän suoraa päätä matkustaa Pest'iin ja toimittaa kaikki, mitä häiksi tarvitaan — te ymmärrätte sen paremmin kuin minä — niin että se on tehty tästä päivästä viikon perästä, sillä silloin pitää kaikki järjestyksessä oleman".
— "Te voitte luottaa minuun, enkelini. Ennen kolmen päivän kuluttua joko on kaikki täällä taikka saatte kuulla, että Nánásy setä on kuollut".
— "Pestissä tulee teidän myöskin mahdollisimman lyhyimmässä ajassa teettää minulle morsiushame".
— "Uskokaa se vaan minulle, enkeliseni. Minä itse etsin kuuluisimmat neulojat, joita ylhäisimmät naiset ja näyttelijättäret käyttävät, Kereszesy'n tahi Sónári'n, ja ellen minä viikon päästä tuo loistavinta morsiuspukua, kuulututtakaa perääni sanomalehdissä, niinkuin kadonnutta sylikoiraa, josta rehellinen löytäjä saapi viisi florinia".
— "Sen ohessa on teidän kirjoittaminen kirje sukulaisilleni ja kutsuminen heitä tästä päivästä viikon taa pidettäviin häihini, mutta siihen on teillä vielä aikaa Pestissä. Astukaa nyt vaan heti vaunuihin ja lähtekää".
— "Kyllä, lintuseni, serkkuseni. Mutta mitä kirjoitan sukulaisillenne, mitä?"
— "No, mistähän olemme puhuneet? Sitä, että menen naimisiin".
— "Niin! mutta kenen kanssa?"
— "Onko sekin tarpeellista tietää?"
— "Hahhahha! Sehän on pääasia koko jutussa".
— "Kummallista! No, kirjoittakaa siis: Kálmán Sós'in[17] kanssa".
— "Kálmán Sós? Kálmán Sós? Minä olen jo kerran kuullut sen nimen.
Kuinka se kirjoitetaan? Kahdella o'lla vaiko kahdella s'llä?"
— "Kirjoittakaa kuinka tahdotte".
— "Kuka, kummoinen on tämä kunnon nuori mies?"
Julia vastasi yksivakaisella huokauksella "runoilija".
— "Ja muutoin?"
Julia katsahti puoleksi suuttuneena puoleksi kummastuneena vanhukseen, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "kuinka yksinkertaiset vanhat ihmiset sentään ovat" ja lausui, ynseästi olkapäätään kohottaen:
— "Minusta on kohtalo ollut tarpeeksi antelias, kun se jollekin antoi rikkaan hengen rikkaan viran sijasta".
Nánásy ei ymmärtänyt tätä, sentähden tyytyi hän vastaukseen ja täydensi sitä itse seuraavalla tavalla: Joku nälkäytynyt raukka, tanssimestari tahi komediantti tahi joku muu sentapainen oiva otus, jonka Julia on valinnut miehekseen sentähden, että voisi häntä sitä helpommin hallita.
Julia jätti vanhan herran miettimään ja rupesi omalla kädellään kokoilemaan matkalle tarvittavia kapineita ja niitä vaununlaatikkoon asettamaan; parranajoneuvot pani hän erinäiseen lippaasen; taskukirjaan kirjoitti hän mitä ei saisi unhottaa, pisti siihen lukematta tukun pankinsetelejä ja antoi sen Nánásy sedälle; hän auttoi itse ukon ylle vanhaa takkia ja bundaa, veti hänen korvillensa matkalakin ja antoi hänen tuskin vetää henkeänsä, ennenkuin oli saanut hänen istumaan esille ajettuihin vaunuihin, jottei hän saisi aikaa kellekään laverrella tuota tuoretta salaisuutta.
Mutta ennenkuin Nánásy setä oli ajanut kaupungin lävitse, kohtasi hän pari kolme tuttua herraa, ja jottei salaisuus lävistäisi hänen kylkeänsä, kertoi hän sukkelaan heille, vaunuistaan ulos nojautuen, että hänen serkkunsa menee naimisiin, ottaa jonkun nuoren tuntemattoman miehen, lähettää nyt hänet ala-ispán'in luokse naimakirjaa hankkimaan sekä Pestiin vaatteita ja torttuja toimittamaan.
Tunnin perästä puhui sentähden jokainen koko kaupungissa noista salaisista häistä ja arveli, kuka tuo onnellinen ylkämies lienee, sillä Nánásy setä ei ollut ilmoittanut hänen nimeänsä — säästäväisyydestä, jotta hänellä takaisin tullessaankin olisi jotain kertomista.
Julia palasi takaisin saliinsa siinä rauhallisessa tunnossa, että oli asiansa hyvin toimittanut, ja antoi palvelijoillensa käskyn olla ketäkään sisään laskematta, paitsi Kálmán'in.
Ennen pitkää kuului askelia porstuasta; Julia yritti antamaan kasvoillensa mitä miellyttävimmän katsannon, tuntiessaan nämät askelet, sillä rakastuneet ihmiset tuntevat saapasanturain kopinastakin valitsemansa. Tässä kohdin voittavat rakastuneita ainoastaan sanomalehdentoimittajat, jotka askelten äänestä porstuassa voivat päättää, tuleeko posti tilausrahoilla vaiko joku runoilija värsyillä.
Juliassa oli maneetti-voima päinvastainen. Hän odotti runoilijaa, ei postia, eikä hän pettynyt. Kálmán Sós avasi oven.
Hän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut miellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta sisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui intomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia olisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.
— "Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?"
— "Murheellinen olen, se on totta", vastasi runoilija; "niinkuin Leviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli kirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä".
— "Herran tähden!" sanoi Julia säikähtyen, "mikä onnettomuus teitä uhkaa?"
— "Ei mikään, ei mikään", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta semmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui suurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.
— "Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!" huusi nainen todellakin pelästyneenä; "minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle ilmaisemaan".
Runoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
— "Uskotteko aavistuksia?" kysyi hän kolkolla äänellä.
— "Kuinka niin?"
— "Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman tapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu yht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että aloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta näkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät vastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!"
— "Älkää lausuko tuommoisia", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja tämmöinen runollisuus ahdisti: "semmoisista ei ole hyvä puhua. Puhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen sukulaisiltanne?"
Kálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui tuijottavin silmin:
— "Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita kaikista".
— "Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei enemmän".
— "Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta vuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin, joka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa. Päivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen kärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden elämälle".
— "Kálmán parka!" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan nojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä peijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen vastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.
— "Katsokaa", jatkoi Kálmán, "tällä hetkellä, jolloin minä näen taivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta, että saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku jääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on epätietoista auringon alla".
— "Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa tuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme häitämme".
— "Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun kolmastoista päivä?"
— "Minä en ole katsonut kalenteriini".
— "Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni. Kaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista päivänä".
— "No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä".
— "Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon kättä omassa kädessänne".
— "No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni siitä uskalluksella puhua".
Kálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa pystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että hän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja näytti sitä hänelle.
— "Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen. Särjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä huvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole tunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne huomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä, joita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne oppineet minun haavoistani kalpeuden".
Julia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen, maneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja antaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja rupesi soittamaan kaunista fantasiaa.
Kálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti synkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa ristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän tuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää voinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja huudahti suurimmalla intoisuudella:
— "Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua — syleillä sinua — ja kuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan — hengittää sielunsa toinen toiseensa! — Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi Julia?"
— "Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin on ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen".
Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten, joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla yhdessä — vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä käsittämään.
Sen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui muutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka ainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti hattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä kauhistuttavalla äänellä lausuen:
— "Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi".
Tämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli raastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.
Julia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista pahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään vaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut ennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra kasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä saattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa puheisin.
Tästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän vastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä hänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen vuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat viittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta, jonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja yhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo koko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.
Vihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta vierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa kaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti nyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin herättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka katkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt maallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa ja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin tuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita, joita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on vatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa tuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee irti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain kuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen, jonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.
Julia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen aavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja tunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi, sillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.
Sykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä hän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että kun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja…
Hän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi äkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä, vapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän edessään.
"Jumaloittu, ikuisesti unhoittumaton enkeli!
"Oletko koskaan taivaalla nähnyt kaksi tähteä, jotka seisovat niin likellä toisiaan, että paljaalla silmällä katsoen pitäisi niitä yhtenä ainoana ja jotka maailman luomisesta asti ovat kiertäneet toinen toisensa ympäri, muodostaen ihmeteltävän ilmiön tähtimaailmassa, mutta joista yht'äkkiä toinen, kaikkia hallitsevan kohtalon odottamattomasta sanasta, eroo toisesta ja vaeltaessaan taivaalla muuttuu pitkähäntäiseksi pyrstötähdeksi, jonka tehtävänä on kuljeksia ulkopuolella maailmaa ja myrskyä ennustavalla leimullaan peloittaa vapisevaa pientä tähtöstä…"
Julia ei malttanut lukea koko tätä tähtitiedettä loppuun asti, vaan riensi suorastaan loppuun ja luki mitä siellä seisoi.
"… koska isäni tahto on elämälleni rautainen kahle, joka pitää minua, niin, kuin Prometheusta kallioon, kiinni sidottuna ja hän vaatii, että otan Gábor Berkessyn, protonotariuksen tyttären vaimokseni, ei ole muuta neuvoksi, kuin kuolla taikka totella. Jos vaan itseeni katsoisin, olisi kuoleman valitseminen minulle autuus, mutta minä ajattelen sinua, jonka sielua semmoinen tapaus ijäksi kauhistuttaisi, ja sentähden tahdon elää ja totella, ainoastaan sinun tähtesi, ainoastaan sinun rauhasi vuoksi. Kyyneleet silmissä, kuoleman tikari sydämessäni kirjoitan sinulle nämät rivit: unhoita ijäksi minut, joka kuolen sinua muistaen.
Kálmán Sós."
Julia oli kuin kuusta pudonnut.
Tämäkö oli se kuoleman-aavistus, se maneettisuus, ne salaperäiset mielenkuvitukset, että hän tahtoo naida toisen?
Seuraavana hetkenä otti nainen kylmäverisesti kirjeen ynnä omansa kanssa ja heitti ne, viitsimättä niitä edes rikki repiä, kaminiin.
Hän soitti.
Kamarineitsyt tuli sisään. Julia kirjoitti muutamia sanoja ja sulki ne sinetillä.
— "Palvelijan tulee heti hankkia ratsastava sananlennättäjä, joka lähteköön herra Nánásyn perään ja, jos hän vielä tapaa hänet ala-ispán'in luona, antakoon hänelle tämän kirjeen, mutta jos hän ei enään ole siellä, rientäköön hänen jälissään Pestiin ja hakekoon häntä 'Kultaisesta Kotkasta', jossa hänen on tapa asua. Palkintoa älköön säästettäkö".
Koko kaupunki oli jo täytetty uutisella, että Julia menee naimisiin; onneksi ei vielä kukaan tietänyt, kenen kanssa.
Sillä tavoin uhkaa Gábor Berkessyn tytärtä jo kolmannelta taholta onni. Kuinka tämä hupaisa kilpailu on päättyvä, siitä saamme aikanaan, asian kehitystä myöten, tietoa.
IV.
Herra Gábor Berkessy setäni oli noin kuudenkymmenen iällä oleva nuori mies, jonka hiukset ja viikset jo olivat lumivalkeat, mutta jonka sielu oli jäänyt niin nuoreksi kuin jos hän vasta olisi kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli seura-elämän henkenä; aina leikillinen ketäkään loukkaamatta; hänen tarinansa olivat kuuluisat koko ympäristössä, ja jos hän aterian loppupuolella toi esiin pari semmoista, sai hän kaikki ihmiset koko seurassa semmoiseen nauruun purskahtamaan, että he olivat tuolilta kaatua, joka on verrattoman hyvä asia pitkän syömingin jälkeen. Jos hän sitte itsekin rupesi nauramaan, saattoi koko kaupunki kuulla sen, sillä tätä ukkosenjylinän tapaista naurua voisi verrata ainoastaan jalopeuran nauruun, jos sen olisi tapa nauraa. Kun Szeged'issä oli näyttelijöitä ja hän sattui näkemään jotakin hullunkurista näytelmäkappaletta, tapahtui usein, että näytäntöä täytyi keskeyttää hänen tähtensä. Alussa nauroi hän vaan verkalleen: — ha! haha! — haha! piti nenäliinan suunsa edessä, koetti näyttää yksivakaiselta, oli yskivinään, kunnes hän vihdoin, ikäänkuin pommi olisi räjähtänyt rikki hänessä, purskahti hirveään hohotukseen: hahhahhahhaha!!! Kyynelet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän löi nyrkkejään edessään olevaan penkkiin, tömisti lattiaa, veti puoleensa katselijain huomion ja nämät taas näyttelijäin, niin että kun joku näyttelijä kuuli ensimmäisen "ha'n", riensi hän lausumaan sanottavansa, sillä sittemmin ei tullut kysymykseenkään, että hän enään olisi saanut suunvuoroa.
Että minä näin paljon puhun Gábor Berkessy setäni nauruntaidosta, tulee siitä, että se mielestäni ei ainoastaan ole todistuksena hyvistä keuhkoista, vaan myöskin hyvästä sydämestä, ja tästä olikin tuo kunnon mies tunnettu koko ympäristössä. Koko hänen ulkomuotonsa kuvasi tarkasti hänen luonnettansa: nuot ystävälliset, pyöreät kasvot; nuot iloiset silmät; nuot liikkuvat, tuuheat, valkoiset kulmakarvat; tuo punainen, täysihampahinen suu; nuot valkoiset viikset punaisilla kasvoilla, ikäänkuin olisi lunta ruusunlehdille satanut, ja tuo silminnähtävä, jokaisessa kasvonmurteessa ilmestyvä sydämen hyvyys antoivat hänelle niin luottamusta herättävän katsannon, että oli mahdotonta olla hänen seurassaan viihtymättä, ja jos istui häntä vastapäätä, rohkaisi jouluteinikin mieltänsä.
Tämä hyvä herra oli kolmenkymmenen vuoden iällä naimisiin mennessään. Hänellä oli hyvä, lempeä puoliso, jonka kanssa hän eli kaksitoista vuotta erinomaisen onnellisessa avioliitossa, jossa heille ei kuitenkaan syntynyt mitään lasta. Vasta silloin, kun he eivät enää sitä odottaneet, ilmestyi tuo myöhästynyt siunaus pienen tyttösen muodossa.
Onnellinen pariskunta tuli tästä kahta onnellisemmaksi. Pikku Linácska'sta[18] tuli heidän ilonsa, silmäteränsä, toivonsa, ylpeytensä, heidän molempien. He osoittivat hänelle ylenmäärin rakkautta, hellyyttä, hyväilyä; kysyivät kaikissa hänen mieltään, hemmoittelivat häntä, pukivat hänet koreihin vaatteisin, riensivät täyttämään hänen toivomuksiansa, mutta — kummallinen luonnon sattumus! — tuo ainoa lapsi ei turmeltunut kaikesta tästä hellästä hemmoittelusta, vaan pikemmin teki se hänet vielä lempeämmäksi, suloisemmaksi. Äiti saattoi yhdellä silmäyksellä ohjata häntä, eikä hän tuntenut suurempaa iloa, kuin tehdä vanhempiensa mieliksi. Häneen tuhlattu hellyys ja rakkaus löysi hedelmällisen maan hänen sydämessään, joka maksoi kaikki moninkertaisesti takaisin, aivan päin vastoin kuin useimmat muut hellitellyt luonteet, jotka tavallisesti ovat etikan kaltaisia, joka tulee sitä happamemmaksi, jota enemmän sokeria siihen sekoitetaan.
Tuskin kymmenen vuoden iällä kadotti hän äitinsä, joka on onnettomin kohtaus, mikä nuorta tyttöä saattaa kohdata, sillä isän huolenpito ei koskaan korvaa äidin hellyyttä; paljon jääpi isältä huomaamatta, valvomatta, jota äidin tarkkaava silmä ei laiminlyö. Mutta tämä kohtaus ei muuttanut Linaa toisenlaiseksi, hän tuli vaan vakaisemmaksi sen jälkeen. Taloudelliset toimet vieritettiin nyt vähitellen hänen hartioilleen, ja nämät ovat nuorten naisten luotettavin vartija. Ne antavat hänelle työtä, kääntävät häntä yksivakaisuuteen, opettavat häntä itseänsä kunnioittamaan, hävittävät teeskentelyn, ulkokultaisuuden ja tämä viepi elämään.
Pienestä tytöstä oli kasvanut solakka neito. Hänen hyvyydestään ja suloisuudestaan puhuttiin kaikkialla; se myöskin hyvin tiedettiin, että hänen isänsä oli jotensakin varakas, niinkuin sitä näyttää todistavan sekin seikka että, niinkuin jo tiedämme, kolme kosijaa yhtä haavaa oli matkalla Gábor Berkessy sedän luokse.
Vihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän tytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa kauniiksi nimittää.
Nuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa kohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen kaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden kasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet muun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa kanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa käyttää.
Mutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme kukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata kalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii nöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä, haaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt maalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi sanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat edessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä, mutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä, myötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy meissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi, huulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa ruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi mitä ei sitä ollut — mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin sielua.
Linka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella ihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään tulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri onnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee niin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi itsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja jonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata. Nämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten kanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin, joka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee, että ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän kirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen yhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen vertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja, jotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.
Kaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä tiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja sentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet turhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.
Aamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan auringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät varjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy alhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma täyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat, arvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso kenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa kullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten joukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin hän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa asti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia kahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä! Sen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä kahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen, rengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs skythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi esiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi painettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja tyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka iltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien akkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu peililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti ottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty seppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa on pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää, sillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi ylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin entisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa kunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.
Tämä oli toinen huone.
Vielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin ala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle hengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä lumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen ravintolan-pidon.
Menkäämme nyt toiseen huoneesen.
Tämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra oli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän tietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia nojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin; peräpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina juhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki talon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta erinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten että hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.
Pieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia tuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi siinä nähdä "Athenaeum'in" ynnä "Regélö'n" (Kertoilijan) ja "Honnüvész'in" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan edustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.
Tästä salista tuli Linan makuukamariin, neitsyeelliseen pieneen turvapaikkaan valoisilla akkunoilla puutarhaan päin, josta suuret ruusupuut kurkistivat sisään; seinällä olevassa vaskihäkissä hypähtelee kanari-lintu, höyheniään kynien, joka hallitsijattarensa äänen kuultuaan rupee laulamaan, niin että sen pikku sydän on haljeta. Erinomainen siisteys ja järjestys vallitsee kaikkialla; akkunan-varjostimissa ei ole vähintäkään rypistystä; esiin jätetyitä kapineita tahi huolettomasti heitetyitä vaatteita ei voi missään havaita; tuolit, pöydät eivät seiso tiellä; ompelupöydältä ei riipu lankoja, nauhoja; pesty lattia on niin valkoinen kuin vehnäjauho, ilman mitään öljypilkkua tahi likaisen jalan jälkeä; ainoastansa kanari-lintu rohkenee silloin tällöin ripottaa ympärilleen hampunsiemeniä, joita sitte hänen hallitsijattarensa, huoneesen tultuansa, heti kokoilee ylös.
Salin vastapäinen ovi viepi erääsen perähuoneesen, josta pääsee vanhan herran makuukamariin; älkäämme tehkö mitään kolinaa, sillä hän nukkuu vielä. Rakennuksen toisessa päässä ovat vierashuoneet, kyökki, ruokakammio ja palvelusväen tupa; sitä pitkin käypi nelikulmaisilla pilareilla varustettu, katettu käytävä, jossa on penkkejä. Tässä on tuttavien, naapurien, ystävien ja sukulaisten tapa tupakoita; siinä on varjoa auringonpaisteelta ja kuivaa sade-ilmalla.
Aurinko alkaa paistaa puitten välistä. Pihalla on vilkas elämä: leikkuuväki valmistaa itseään pellolle; iloiset, ruskeat tytöt pakinoivat veitikkamaisten nuorten miesten kanssa; vanha renki, viikset ulospäin kierrettyinä, ajaa pitkäsarvisia härkiä kaivolle juomaan hänen painaessa alas kolisevaa sanko-tankoa, viheltelee nuori renki vaunujen vieressä niin kimakasti, kuin koko maailma olisi hänen omansa. Portailla harjaa hajdú suurella innolla yhtä paria hopeakannuksilla varustettuja saappaita, joita hän yrittää saamaan niin kiiltäviksi, että se, joka vetää ne jalkaansa, saattaisi vaikka ajaa partansa niitten kiillossa. Avatusta kyökin ovesta tuntuu hyvä, tuore ruoanhaju.
Vihdoin astuu talon nuori neiti ulos käytävään. Hänen poskensa ovat tavallista punaisemmat, sillä hän on seisonut valkean ääressä; päähänsä on hän sitonut pienen, valkoisen liinan, joka varjoo hänen kasvojansa. Hän tulee pihalle ja jakelee leikkuumiehille leipää ja viinaa; sitä ei hän tee säästäväisyydestä, vaan päinvastoin sen vuoksi, jotta jokainen saisi tarpeeksi. Nuoria tyttöjä varten taas, jotka eivät vielä tunne paloviinan siunausta, on hän keittänyt lämmintä soppaa, jott'ei heidän tarvitsisi nälkäisinä työhön mennä; hän ei herkeä toimistaan ennenkuin on tullut vakuutetuksi, että kaikki ovat hänen antimistaan osallisiksi tulleet. Leikkuuväki lähtee iloisella mielellä matkaan; härkien kellot, vanhan rengin ruoska ja nuoren rengin vihellys kuuluvat yhä kauempana. Nyt rientää siipikarjan parvi esiin ja hypähtää isolle myllynkivi-pöydälle pähkinäpuun alla, jonka ääressä työväki suurusti, ylijääneitä murusia naukkimaan, keskenänsä riidellen, kunnes nuori emäntä, ohrakori kädessä, uudestaan ilmestyy ja huutaa lintuja luoksensa oppimallansa kansan-kielimurteella.
Nyt on taas kyökki-toimista huolta pitäminen. Kahvin polttaminen on nuoren neiden asia, sillä jos hän uskoo sen muille, tulevat kahvinpavut joko epätasaisesti taikka liian paljon poltetuiksi, joka antaa juomalle pahan maun. Rauta-arinoita ei siihen aikaan vielä tunnettu; kaikki oli keitettävä liekillä ja hiilillä, ja kyökki-piian täytyi pitää tarkkaa huolta siitä, ettei liekki laskeutuisi pannuihin tahi niihin lentäisi tuhkaa. Paljon vaivaa meni kyökin pitämiseen niin puhtaana, kuin tämä oli.
Hajdú kattaa sillä välin pöydän perähuoneessa, jolloin kahvelien ja lautasten helinä herättää vanhan herran ja ilmoittaa, että on kahvin aika. Hetken kuluttua avaa tämä oven ja astuu ulos täydessä kansallispuvussa, kannussaappaat jalassa, lyhyt viitta niskalle heitetty, paksut leikatut hiukset paljaina, täytetty piippu suussa. Hajdú toivottaa onnellista hyvää huomenta, kolme haukottelevaa vinttikoiraa ojentavat itsensä pöydän alla ja hyppäävät ystävällisellä liikunnolla vanhan herran kaulaan, joka tyvenellä mielellä menee ulos kyökkiin piippuansa sytyttämään, hyvin tietäen, että hän siellä tapaa tytön. Linkalla ovat juuri molemmat kädet täynnä pannuja ja vateja, joita hän ei saata laskea pois; isän nähtyään lausuu hän sentähden mitä lempeimmällä, sointuvalla äänellä:
— "Hyvää huomenta, rakas isä kultani; ole hyvä, isäseni, ja ojenna tänne kätesi".
"Miksi niin?" kysyi vanha herra, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
Ainoastaan sentähden, että tyttö saattaisi kumartua ja suudella sitä, kosk'eivät hänen omat kätensä olleet vapaat.
Vanha herra taputti tyttärensä poskia ja haki sitte hiilenpalasen, joka kiilsi kuin nuorikon silmät; tähän tarttui hän kaksin sormin, pudisteli sitä kämmenessään ja pisti sen sitte piipunpesän suuhun, painaen sitä peukalonkynnellään tupakkaa vastaan.
Suuruspöydässä panee Linka sokeria vanhan herran kuppiin, joka mielellään juopi makeata kahvia; tyttö tietää jo säntilleen, kuinka väkeväksi ja mustaksi kahvi on keitettävä, josta Gábor herra onkin tullut niin pilatuksi, ettei hän vieraassa pöydässä saata juoda kahvia.
Meidän täytyy esittää nuorta emäntää vielä yhdessä tilassa. Me olemme nähneet hänen kamarinsa, hänen kyökkinsä; nyt täytyy meidän vielä nähdä hänen toruvan. Sillä kelpo emännän täytyy välttämättömästi torua; suuressa taloudessa on paljon vaivaa, ja virhetöitä siksensä jättäminen on suurin virhe. Mutta siinäpä juuri kysytään taitoa, että osaa torua lempeydellä, arvollisuudella, niin ettei torujaa vihata eikä naureta. Älkäämme vaatiko Linuskalta, että hän jo osaisi tällä tavoin torua; hän herätti säännöllisesti ilomielisyyttä, jotakuta moittiessaan. Hän joi juuri kahviansa kupista, joka oli suuremmanpuolisen pähkinänkuoren kokoinen, kun hän yht'äkkiä kuuli suuren kiljunnan kyökistä, ikäänkuin joku löisi koiraa.
Hah! Heti paikalla laski hän kuppinsa pöydälle ja riensi ulos.
— "Kuka tekee koiralle pahaa?" kysyi hän kyyhkyis-vihasta vapisevalla äänellä.
Kaikki palkolliset nauroivat ääneen; hajdú koetti hillitä itseään ja vastasi:
— "Pääsky hyppäsi tulisijalle".
— "Tarvitseeko sentähden heti lyödä, rääkätä eläin raukkaa? Sille se tekee yhtä kipeää, kuin teille itselle; olisiko se teille mieluista, jos teitä heti lyötäisiin, kun liettä lähestytte?"
— "Mutta eihän kukaan koiraa lyönyt, vaan se pisti päänsä maitoruukkuun eikä voi nyt saada sitä ulos siitä; sen vuoksi se kiljuu".
— "Niin, sentähden, että itse olette huolimattomia, — tule tänne, Pääsky koirani; — teidän ei olisi pitänyt jättää ruukkua tulisijalle — tule, pikku koira parkani, nämät pahat ihmiset ovat kiusanneet sinua". Hänen täytyi rikkoa ruukku, vapauttaaksensa koiran päätä.
— "Saattaisi uskoa, että ruukku on syyllinen, eikä koira", ilkasteli hajdú.
— "Niin, enhän voi jättää häntä tukehtumaan ruukun tähden".
Tämän jälleen palasi hän isänsä luokse, kertoen loistavilla kasvoilla:
— "Nyt olen antanut heille oikein aika tavalla toria".
Juuri kuin suuruspöydästä oli noustu, palasi kaupunkiin lähetetty viikko-viesti kotia, tuoden kainalossaan kaikenlaisia sanomalehtiä, joita hän oli postista saanut. Vanha herra otti itseänsä varten Jelenkor'in (Nyky-ajan); Linka sai Regélö'n.
Sillä välin kuin vanha herra suurella tarkkuudella seurasi Esparteroa ja Zummalacarreguyta, tahtoi Linka heittää pikaisen silmäyksen Regélö'n viattomiin palstoihin, sillä vasta illalla oli hänellä aikaa sitä tarkemmin lukea, mutta avatessaan ensimmäisen sivun, pisti hänen silmiinsä eräs sonetti päällekirjoituksella: "Lina B——ssylle". Joutuisasti taittoi hän lehden taas kokoon, ikäänkuin olisi katsahtanut johonkin sielua saastuttavaan kirjaan, ja teki sen semmoisella rapinalla, että vanha herra, joka juuri seisoi tykkien edessä eräässä aloitettavassa meritappelussa, kysäsi:
— "Mikä on?"
— "Ei mikään", vastasi tyttö, vuoroin vaalistuen ja punastuen, "Lehti oli vaan pudota kädestäni".
Hän ei valhetellut, se oli todellakin hänen kädestään putoomaisillaan.
Gábor pudisti päätään ja riensi lukemistansa jatkamaan, jottei hänen tietämättänsä sillaikaa ammuttaisi joitakuita laivoja mäsäksi.
Lina taittoi tehden neljään viiteen osaan, pisti sen pienen esiliinansa taskuun, puikahti huomaamatta ulos huoneesta, otti pienen vesikannunsa, meni sen kanssa puutarhaan ja rupesi kukkiansa kastelemaan. Hän päätti juhlallisesti, ettei ainoastaan olisi lehteä lukematta, vaan vieläpä kätkisikin sen niin, ettei kukaan sitä koskaan löytäisi. Tällä vakavalla päätöksellä kastoi hän neilikoitaan ja orvonkukkiaan, lakkaamatta mietiskellen, mihinkä sopivaan paikkaan saattaisi sanomalehden kätkeä, sillä sen polttamiseen olisi sentään tarvittu kovin armotonta sydäntä. Tullessaan kasvihuoneen eteen juohtui vihdoin hänen mieleensä, että siellä sisällä oli isoja kaktus-ruukkuja, joita ei koskaan sijaltansa siirretty; yhden semmoisen alle tahtoi hän kätkeä lehden; ja tällä päätöksellä astui hän kasvihuoneesen.
Siellä katseli hän ympärilleen ja huomasi olevansa yksinään. Yksinäisyys on kaiken heikkouden kummi; otettuansa lehden esiin taskustaan, ei hän voinut hillitä itseään siihen vielä kerran katsomasta — eihän täällä kukaan näe, vaikkapa punastuisikin — ja ikäänkuin hän teki jonkun häpeällisen työn, avasi hän vapisevalla kädellä sanomalehden ja luki sykkivällä sydämellä hänelle kirjoitetun runon.
Se oli sitä laatua, jolla parikymmentä vuotta takaisin nuorta kirjallisuuttamme (sillä meillä on aina ollut "nuori kirjallisuus", joka ei koskaan joutunut vanhuuden ikään) rikastutettiin; pöyhkeilevä innostus, pilventakainen haaveksiminen, äitelä hiukuminen, koreat sanat olivat siihen aikaan suosiossa. Niistä oli kumminkin se hyvä, että jos ei niissä ollutkaan tunteita, ne eivät myöskään houkutelleet intohimoihin.
Lina luki punastuen sonetin rivejä. Hän sai niistä tietää olevansa Jumalan ihanin enkeli ja että löytyy ruusunurmi, jonka lumoavilla sävelillä haaveksimiseen, ja hänen korppimustain hiustensa yöpimeässä onnellisen kääriliinansa löytämiseen — sekä taas hänen tummain silmäinsä mustista auringonsäteistä uuteen onnen-aamuruskoiseen autuudenvaloon ylösnousemiseen on suuri halu allekirjoittajalla, jona seisoi: "Kálmán S—s Ez—'tä".
Lina tunsi jo tämän nuoren miehen; hän oli monta kertaa kohdannut hänet
Cz——'ssä komitatikokouksissa.
Sonetin luettuansa, ei se hänestä enää ollut niin hirvittävä, tietysti sen runollista puolta lukuun ottamatta.
Tällä hetkellä kuuli hän äkisti nimeänsä huudettavan puutarhan portista:
— "Neiti Lina!"
Pelästyneenä kätki hän sanomalehden uudestaan esiliinansa taskuun ja astui kalpeilla kasvoilla, ikäänkuin häntä olisi tavattu jossakin pahanteossa, ulos kasvihuoneesta.
— "On tullut vieraita, rientäkää!" huusi häntä hakemaan lähetetty palvelustyttö.
Vieraat olivat silloin jo astuneet sisään, ainoastaan tuo vanha arkki seisoi vielä pihalla, kolme surkeaa hevosta edessä, joita Marczi par'aikaa riisui valjaista.
Tästä me siis tiedämme, kutka olivat tulleet.
Lina kiiruhti huoneesen, heitti päästään liinan, jonka hän oli siihen sitonut auringonsäteitä vastaan, silitti kädellään hiuksiansa, ja kuullessaan, että eräässä huoneessa neljä ihmistä puhui yhtä haavaa iloisella äänellä, astui hän siihen sisään.
Aivan oikein, siellä ne olivat.
Leppeä maalaisherra, valtaa pitävä rouva, pitkäsäärinen tomppeli ja tuo rakastettava pikku mukula.
He olivat viettäneet yötä naapurikylässä ja vasta aamulla varhain lähteneet liikkeelle, joka tapahtui kahdesta syystä: jotta hevoset saattaisivat levähtää, sitte täyttä laukkaa nelistääksensä pihaan, ja jotta jokainen voisi pukeutua juhlavaatteisin, joissa he nyt ilmestyivätkin. Tuo kunnon rouva oli koristettu suurella keltaisenvihriällä päähineellä, jonka taivaankaaren väriset nauhat ympäröitsivät päätä samalla tapaa kuin almanakassa kuvataan aurinkoa; hänellä oli yllä vaaleanvihriä hame, jonka sen ajan muodin mukaan täytyi olla niin lyhyt, että sen alta näkyi alushameen kirjavata kämmenen leveydeltä; vyötin istui melkein olkapäiden alla, suurella pronssi-soljella kiinnitettynä, ja kaulassa oli korea hopeanvärinen silkkihuivi punaisilla kukilla.
Menyhért herra oli ajanut partansa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa sirosti ylöspäin; hänen paidankauluksensa olisi mielellään seisonut pystyssä, mutta kun se ei ollut tärkätty, täytyi sen tyytyä paljaasen hyvään aikomukseen; hänen liivinsä oli valkoisesta nyppykankaasta, joka jo oli vähän kellastunut; rypytetyt mansetit pistivät puoleksi ulos takinhihasta ja hänen sivutaskussaan ilmaisi itsensä hirveän iso kello, osaksi kokonsa, osaksi niin kovan napsutuksensa kautta, että se näytti tahtovan ottaa osaa keskusteluun; se oli sidottu kauniisen mustaan nyöriin, jota täytyi pitää kaulan ympäri, niinkuin jotakin miekan-kanniketta. Vihriäisen dolmány'in sijasta oli hänellä ahdas, tupakan-värinen takki, pitkillä ja kapeilla liepeillä, jotka ulottuivat melkein maahan asti, ja unkarilaisten housujen sijaan oli hän vetänyt jalkoihinsa keltaiset nankkini-pantalongit, jotka ylhäältä olivat sangen leveät, alhaalta sangen kapeat. Kaikkia näitä täydensi korkea silinteri-hattu, joka nyt oli asetettu pöydälle ihmeteltäväksi.
Sándor orpanamme oli puettu lakioppilaan atillaan[19] ja vaaleanpunaiseen sametti-liiviin. Hänestä saattoi muuten nähdä, kuinka hän tunsi itsensä aivan toiseksi ihmiseksi atilla-dolmány'issa, kuin sortuutissa; sortuutti teki hänet aivan alakuloiseksi, nöyräksi, ujoksi, kun sitä vastoin atilla täytti hänen sydämensä itseluottamuksella ja rohkeudella. Nyt hän ei piileskellyt uunin vieressä, ei suudellut hajdún kättä, vaan yritti päinvastoin pitämään tätä alamaisenaan ja sanoi kaikkia, heitä puhutellessaan, kuomaksi. Tämäkin on luonteen omituisuus nulikkavuosista: jos semmoinen ärmätti on kuluneessa takissa, karttaa hän sinua, jottei olisi pakoitettu sinua tervehtimään, mutta jos hän on vetänyt yllensä uuden takin; syöksähtää hän vastaasi ja odottaa, että sinä häntä tervehtäisit.
Olipa vihdoin pikku kadettikin joutunut muutoksen alaiseksi; hän oli nyt pesty ja sileäksi harjattu, ja useammat korvapuustit olivat tehneet hänet säveäksi. Viimeisessä pysäyspaikassa oli hän jo ennakolta saanut hyvän selkäsaunan, jottei hän vierastalossa käyttäisi itseään pahasti; hän itki koko matkan, mutta kaikeksi onneksi väsyi hän siihen ja pysyi nyt alallaan.
Kun Lina astui sisään huoneesen, hypähti Zsuzsi täti heti ylös, juoksi häntä vastaan, suuteli häntä kaikin puolin, niin että hänen päähineensä joutui aivan kallelleen, ja vei riemusta loistavilla kasvoilla ujosti punastuvan tytön muitten perheenjäsenten luoksi.
— "No, sinä veitikka!" lausui hän, Sándor orpanamme puoleen kääntyen, hellällä äidillisellä suoruudella, "emmekö ole valinneet sinulle kelpo tyttöä, he? Sinä paholaisen sikiö et ansaitsisi, että noin kelpo tyttö sinun puoleesi katsoo".
Sándor veikkomme katseli Linaa vastahakoisella hymyllä, ikäänkuin olisi ajatellut, että hän kuitenkin oli luullut tyttöä paljon kauniimmaksi, ennenkuin hänet näki. Mutta sekin on mahdollista, että hänen saappaansa olivat liiaksi ahtaat ja että hänen sen vuoksi oli vaikea nousta ylös tuolilta.
Linka hämmästyi ensi aluksi tästä sydämellisestä johdannosta, sitte pakeni hän häveliäästi punastuen isänsä viereen, ikäänkuin huutaaksensa häntä puolustuksekseen näin odottamatonta ryntäystä vastaan. Tämän huomattuansa tarttui vanha herra, niinkuin virressä veisataan, "kilpeen" ja rupesi keihäisille ryntääjiä vastaan.
— "Mutta te ette niin helposti ryöstä tytärtäni minulta, rouva orpanani!"
— "Me viemme hänet tosiaankin pois, taikka jätämme poikamme tänne herra orpanani luokse".
— "Hyvä, minä en pidä sillä väliä, minä otan molemmat. He tulevat minun pojikseni. Minä suostun".
Pikku Péter pelästyi näistä sanoista kovasti, juoksi isänsä polvien väliin, tarttui molemmin käsin hänen sääriinsä kiinni ja rupesi parkumaan:
— "Minä en tahdo tulla tuon sedän pojaksi. Viekää minut kotia. Minä pysyn taaton luona!"
Tästä komillisesta kohtauksesta teki lopun Gábor herran hirveä nauru, niinkuin jonkun operan lopussa vanha rumpu ja torvet yhtäkkiä rupeevat pärisemään eivätkä salli mitään laulua kuulla.
Menyhért setä ravisti pois jaloistaan tuon pienen takkiaisen ja lykkäsi hänet äidin luokse; istukoon kiinni tähän, tuo siunattu poika mukula!
— "Älkää tehkö hänelle pahaa!" sanoi Zsuzsi täti, "kun hänen kerran tulee aika kosimaan lähteä, ei hän suinkaan purskahda itkuun, jos häntä jätetään sinne, missä on kaunis tyttö talossa. Jospa herra orpanallani vaan olisi toinenkin tyttö, joka hänelle sopisi".
Menyhért herra otti nyt puhuaksensa. Hänestä oli tarpeellista lausua jotakin järkevää.
— "Älä puhu niin, vaimoni. Näetkös, kenen kuullen sinä haastelet? Täällä on läsnä nuori viaton neiti, joka punastuu, kun sinä puhut naimisesta. Avioliitto on semmoinen asia, josta ei saa puhua neitien kuullen, ennenkuin he itse ovat siihen joutuneet; heidän ei tule tietää, mimmoista se on. Minä hyväksyn täydellisesti sitä turkkilaisten tapaa, ettei morsian saa nähdä ylkämiestänsä, ennenkuin…"
Tällä hetkellä sattui herra Menyhért luomaan silmäyksen puolisonsa nenään. Mitä liikuntoja se teki! Hänellä oli joku omituinen mestaruus ohjata nenäänsä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, ja jos ei tämä kaikki auttanut, alkoi hän aivastaa hiljaan, mutta tiheään.
Menyhért herra pysähtyi samassa silmänräpäyksessä kesken puhettansa, eikä tietänyt enään, missä sen lopetti.
— "Menkäämme katsomaan hevosiani", virkkoi nyt Gábor herra, ja jos hänen sydämessään olisi ollut sijaa ilkeydelle, olisimme taipuvaiset uskomaan, että hän tahtoi aloitetulle puheelle hankkia sille sopivaa kuulijakuntaa.
Menyhért herra oli kerrassaan valmis hevosia katsastamaan. "Kauniimmat nelivaljakot antaa hän varmaankin tyttärelleen myötäjäisiksi", ajatteli hän itsekseen.
— "Me taas menemme ulos puutarhaan Péterken kanssa", sanoi Zsuzsi täti.
— "Sitte revimme poikki paljon kukkia", riemasteli Péter.
— "Sitä et saa tehdä, sä pieni narri", torui häntä äiti. "Mutta perhosia, kovakuoriaisia, niitä saat pyytää".
Toisten ihmisten seurassa olisi tuo rakastettava poika nulikka saanut korvallensa tuommoisista sanoista, mutta täällä täytyi osoittaa itseään lempeäksi kaikkia kohtaan, jotta luultaisiin, että koko perhe oli keitetty paljaasta maidosta ja voista.
Sándor orpanamme mietiskeli tällä välin, menisikö hänkin kovakuoriaisia pyytämään, vai hevosia katselemaan, kun taas Linka nöyrästi odotti, mitä isä hänelle käskisi.
— "Nuoret jääkööt tänne kahden kesken", virkahti äkisti kaikista huolta pitävä Zsuzsi täti. "Haastelkoot he keskenänsä, huvitelkoot he itseään toinen toisensa kanssa; semmoista viatonta huvitusta ei koskaan saa estää. Menkäämme, ukkoseni".
Tämä merkitsi, ettei sitä ollut vastaan sanomista. Vanhemmat jättivät nuoret yksinään, heidän viatonta huvitustaan nauttimaan.
Paikalle jääneet asianomaiset huomasivat, että tähän viattomaan huvitukseen on tyytyminen ja antautuivat siihen sentähden rauhallisella mielellä.
Linka istui toisen akkunan ääreen, eikä antanut tämän kohtauksen itseänsä vähintäkään koskea. Hän oli niitä lempeämielisiä olentoja, jotka jo ovat tottuneet kohtalonsa alaiseksi taipumaan, jotka itsestään tietävät, ettei luonto ole oikeuttanut heitä pitämään itseänsä kaunottarina eikä teräväpäisinä ja jotka sentähden eivät koskaan voi vaatia itselleen mitään etevää asemaa mailmassa; jos he ovatkin mielessään kuvailleet itselleen ihannetta, pysyy se kuitenkin siellä ijäksi haudattuna, ja sitä miestä kohtaan, jonka syvempi ymmärrys tahi holhojan armo on heidän rinnallensa asettanut, eivät he tosin tunne tulista rakkautta, mutta sen sijaan puhdasta, rikkomatonta uskollisuutta, eikä yksikään huokaus, yksikään kyynel koko heidän elinaikanansa ilmaise, että sydän on tyhjäksi jäänyt.
Hän istui siis tyvenesti ompelupöytänsä viereen, kun sitä vastoin nuori
Sándor herra vetäytyi toiseen akkunaan, katsella töllistellen erästä
suurta öljytaulua, joka kuvasi kaunista punaposkista paimen-tyttöä.
Varmaankin mietiskeli hän, kuinka paljon taulun raami lienee maksanut.
Huomattuansa hänen töllistelevän ja alkaaksensa kanssapuhetta, sanoi
Linka Sándorille:
— "Te katselette kuvaa, se ei ole liioin muotoiseni, eikö totta?"
— "Muotoisenneko?" kysyi nauruun purskahtaen Sándor. "Ohoho! Ei ensinkään".
— "Se on paljon punaposkisempi kuin minä".
— "Niin on".
— "Ja lihavampikin kuin minä".
— "Niin, paljon lihavampi".
Linka rupesi uskomaan, että hän onneksensa oli sattunut yhteen semmoisen ihmisen kanssa, joka mielellään puhuu totuutta.
— "Minä en tiedäkään, minkätähden maalari tahtoi maalata minua kauniimmaksi kuin olen".
Sándor huomasi nyt, kuinka typeriä vastauksia hän oli antanut, ja kiiruhti niitä parantamaan.
— "Se tahtoo sanoa, tämä kuva ei ole kauniimpi kuin neiti, vaan päin vastoin rumempi, sillä sen pää on kiero ja toinen puoli kasvoista leveämpi kuin toinen".
Linka havaitsi, että hänellä oli tekemistä rehellisen ihmisen kanssa, joka ei ymmärtänyt maalauksia enemmän kuin puhveli. Hänen täytyi ruveta toiseen aineesen.
— "Te olette oleskellut Pestissä, varmaankin opitte tuntemaan siellä asuvia runoilijoita?"
— "Tietysti — meidän joukossamme oli suuria tuhlaajoita,[20] jotka tuhlasivat sangen paljon, mutta minä en tuhlannut paljon, minä sain kuusi florinia kuukaudessa esimieheltäni, sen lisäksi päivällisen ja illallisen".
Linka purskahti nauruun, luullen että Sándor tahtoi leikkiä laskea; mutta se ei ollut tämän tarkoituksena.
— "Menkää te! Minä en tarkoittanut tuhlaajoita, vaan värsynkirjoittajoita".
— "Vai niin", vastasi Sándor, ympärillensä katsellen. "Semmoisia en todellakaan Pestissä nähnyt".
— "Mutta heidän teoksiansa oli teidän kai tapa lukea? Esimerkiksi
Börösmarty'a?"
— "Sitä kyllä. Eikö se ole se, jonka Kisfaludy on kirjoittanut?"
— "Eipä suinkaan. Onhan Börösmarty itse runoilija".
— "Ahaa! Minä tiedän jo. Hän on kirjoittanut Kisfaludyn".
— "Älkää laskeko leikkiä kanssani. Sillä ettehän toki tahtone luuletella minua, ettette tunne Unkarin runoutta?"
— "Hm. Kummallista. Jos en tuntisikaan häntä, saatan sen sijaan tuntea semmoisia, joita ei kukaan muu tunne. Minä rakastan suuresti värssyjä, minä osaan niitä niin paljon ulkoa, että".
— "Kauniitako? Kirjoittakaa minun laulukokoelmaani pari. Keneltä ne ovat?"
— "Kauniimmat ovat János Bad'in tekemiä".
Linka katsoi häneen kummastuneena.
— "Kuka tuo János Bad on?"
— "No, näettekö nyt, häntä ette tunne; hän oli Körös'issa viidennen luokan opettajana".
— "Ja hänen teoksensa ovat kauniita?"
— "Hm. Sitä luulisin. Kuinka kauniita värssyjä sisältää esim. 'Kevään aika', paljaissa alkailaisissa säkeissä, ja 'Makkaralle' ja 'Topiaan päivänä' ja varsinkin 'Kukoritsa(maisi)-varren valitus ylöspäin pyrkivää papua vastaan'. Voi, se on jotain majesteetillista! Entäs sitte 'Lentäkää, runottaret!' jonka hän kirjoitti tutkinnoksi, kun vanhemmille jäähyväiset sanotaan!"
— "Ja missä ovat kaikki nämät julkaistut", kysyi Linka huolestuneella silmäyksellä.
— "No Hippocrenessä", vastasi Sándor vakaasti.
— "Mikä se on?" kysyi Linka hurskaalla pelolla.
— "Sanomalehti".
— "Minä en vielä ole sitä nähnyt", vastasi tyttö parka salaisella itsensä-soimauksella. "Missä ilmestyy se?"
— "Körös'issä tietysti".
— "Ja kuka sitä toimittaa?"
— "Kymnasistit. He kirjoittavat sitä itse, ne, joilla on kaunis käsiala, ja vievät sen kauniille neitosille lukea. Se tahtoo sanoa, minä — en vienyt sitä mihinkään", riensi tomppeli itseään oikaisemaan, jottei kukaan siitä saattaisi luulla, että hän jo on käynyt neitosienkin luona.
Hyvä Jumala, kuinka paljon on semmoisia ihmisiä, jotka koulusta päästyänsä eivät ole mitään oppineet ja jotka vanhentuvat luokista saaduilla käsitteillään; menköön sitte joku semmoiselle puolisoksi! Minulla on eräs koulukumppani, joka yksitoista vuotta takaperin osasi varsin sukkelasti kertoa yhden talonpoikaisen kokkalorun. Tänä vuonna tapasin hänet, me olimme tuskin vaihtaneet kolme sanaa, kun hän jo neljännellä alkoi kertoa tuota rumaa kokkalorua. Olkoon sitte joku semmoisen kanssa hyvä ystävä!
Kaikeksi onneksi tuli tämä viaton huvitus tällä kertaa siihen katkaistuksi; kohtalo oli sillä välin valmistanut vakavampia asioita. Tapahtui näet, että sill'aikaa kuin molemmat vanhat herrat tutkistelivat hevosia, oli Zsuzsi täti mennyt puutarhaan, ei niin paljon huvitellaksensa itseään kaunisten kukkien katselemisella, kuin hankkiakseen itselleen tietoa siitä, osaisiko tuleva morsian kyökkitarhaa hoitaa. Péterke sai sillä välin luvan pyytää perhosia ja kovakuoriaisia, jota lupaa hyväksensä käyttäen pieni poika alkoi juoskennella ristin rastin kukkalavoilla ja parsaheinä-penkerillä, tavoitellen noita rumia, yksivärisiä, keltaisia perhosia, joita löytyy miljonittain puutarhoissa, kun aurinko paistaa lämpimästi; vihdoin sai hän lakillansa kiinni yhden ja vei sen suurella riemulla äitinsä luokse.
— "Mamma! minä sain kiinni perhosen, hihi!"
Manna vaivasi juuri päätään harkitsemalla, minkä vuoksi kukkaslavain reunoihin oli istutettu meriruohoa, koska, jos sen sijasta olisi ollut sallatia, sitä olisi voinut syödäkin.
— "Hyvä, poikaseni, talleta se vaan. Näytämme sen sitte Linka tädille, hän siitä ihastuu".
Péterke totteli ja pisti perhosen housujensa taskuun, ja kaikkien niitten perhosten ja kovakuoriaisten kanssa, jotka hän sai kiinni, juoksi hän äitinsä luokse, heiluttaen paksua päätänsä molemmille puolille. Kaikki näytämme Linka tädille. Hän siitä oikein ihastuu.
Vihdoin sattui hän tuossa suuressa kovakuoriais-jahdissaan tulemaan mehiläisten luokse, ja nähdessään, kuinka paljon kovakuoriaisia siellä oli, pani hän heti alkuun jahdin näitä vastaan, jolloin mehiläiset pistelivät häntä niin pahanpäiväisesti, että kun äiti hänen kauheasta porustaan riensi sinne, hänen toinen poskensa jo oli ajettunut, niinkuin limppu, silmä kokonaan kadonnut ajetuksesta ja suu niin vinoon mennyt, että sitä vaan toiselta sivulta saattoi nähdä.
Onnettomuus oli tapahtunut; kylmää, lämmintä, öljyä, viinaa, mitä vaan mikin tiesi neuvoa, pantiin pulaan joutuneen pojan kasvoille, mutta ajetus ei kuitenkaan ottanut siitä lähteäksensä. Tämän tulevaisuus on kolmeksi päiväksi taattu. Hänen täytyy istua tahi maata alallansa yhdessä paikassa, kasvot sidottuina; hänen vieressään istuva palkkavaimo hautoo joka puolen tunnin päästä kylmällä vedellä hänen poskiansa. Sen verran olemme tästä voittaneet, ettei poika seuraavain ratkaisevien päivien aikana voi kaikkialla olla jaloissa.
Linka toimiskeli varsin ahkerasti kyökissä, joka hänelle oli varsin hyvä tekosyy tuosta viattomasta huvituksesta pakenemiseen. Siellä kuuli hän ennen pitkää taas tulleitten vaunujen kolinaa. Hän ei siihen huomiotansa kiinnittänyt, hän piti vaan huolta paististaan ja pannuistaan. Sitä hän ei kuitenkaan voinut estää, että uteliaat piiat juoksivat akkunaan katsomaan, kuka oli tullut, ja suurella riemulla siitä puhuivat:
— "Oi neiti! Komeat vaunut ajoivat pihaan; sepä vasta kuski on; ei semmoinen, kuin tuo Marczi; kuinka hänen palttinaiset paidanhihansa loistavat! Nyt hyppää yksi siunatun kaunis kavaljeri alas vaunuista ja auttaa siitä ulos muhkeata herrasrouvaa ja pientä punaposkista neittä. Tämäpä nuori herra vasta ylkämieheksi kelpaa!"
— "Mitä te siellä lavertelette", sanoi siihen harmistuneena Linka; "olisi parempi, jos pitäisitte vaaria asioistanne".
Mutta piiat eivät vielä olleet tulleet pois akkunasta, kun uusi töminä kiihoitti heidän uteliaisuuttansa. Hevonen nelisti pihalle, ja kun se oli seisahtunut ja ratsastaja sen selästä alas astunut, kuului ulkoa hienolla, teeskennellyllä nenä-äänellä seuraavat sanat, arvattavasti talon herralle lausutut:
— "Minä olen Kálmán Sós. Tahdoin tulla kunnia-tervehdyksille".
Nämät sanat kuultuansa heitti Linka munankuoret jauhojen sekaan ruskosen sijasta ja pelästyi siitä taas niin, että viskasi Regélö'n, jonka oli esiliinansa taskuun kätkenyt, enempää ajattelematta tuleen.
— "Mitä neiti tekee!" huudahti paksu kyökkipiika, "soittaahan liekki palaneen paperin jäännökset ruokaan!"
Jotta pula tulisi oikein kukkuralle, astui vielä vanha herrakin kyökkiin; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja hän oli niin häijy, että hän, lähestyttyänsä tyttöä, ei puhunut hänelle sanaakaan pitkään aikaan, vaan ainoastaan katseli häntä ja hymyili ja räpähytti silmiään suopeasti, joll'aikaa tyttöparka ei näyttänyt mitään parempaa toivovan, kuin että jonkun ihmeen kautta vaipuisi alas kellariin.
— "Tahdotteko jotakin, isä kulta?" uskalsi hän viimein kysyä.
— "Minä en tahdo, että sinä olet kyökissä".
— "Minkätähden, isäseni?"
— "Sentähden, että sinä tänään suolaat liiaksi kaikki ruoat"[21]
Linka parka, jos hänen olisi ollut mahdollista punastua vielä enemmän, kuin hän jo oli punastunut, olisi hän ehkä sitä tehnyt, sillä hän ymmärsi hyvin leikkipuheen tarkoituksen, ja kyökkipiikakin enensi vielä hänen hämmennystään.
— "Te, kunnioitettu herra, teette hyvin siinä, että viette neiden sisään", lausui näet tämä, "sillä hän tekee täällä vaan vahinkoa, heittää munankuoret vatiin ja polttaa kaikenlaisia papereita".