Linka tahtoi saada piikaa vaikenemaan, mutta nyt rupesivat kaikki hälisemään; hänen täytyi vihdoin antautua ja, isänsä käteen tarttuen, päättää tehdä tuo suuri uhraus, että jätti kyökin ja meni vierasten luokse.
Kuinka hyvä turvapaikka tämmöisissä tilaisuuksissa kyökki kuitenkin on tyttöraukoille!
Katselkaamme nyt taistelukenttää.
Sohvan toisessa päässä istuu Zsuzsi täti, joka lakkaamatta kaivaa nenäänsä etusormellaan ja kuiskaamalla selittelee jotakin sohvan toisessa nurkassa istuvalle hiljaiselle rouvalle, jonka tunnemme Károly'in äidiksi, rouva Tállyai'ksi, joka taas puolestansa kaikin tavoin koettaa näyttää niin hiljaiselta kuin suinkin; hän antautuu kohtalonsa alaiseksi ja kuultelee ääneti Zsuzsi tädin liukkaita valheita, joihin tämä tuon tuostakin niin sekoittuu, ettei itsekään tiedä niistä suoriutua.
Hänen vieressään seisoo Sándor orpanamme, joka näyttää kokonansa hämilleen joutuneen, nähdessään näin monta ihmistä yhdessä seurassa, mutta jonka päähän ei pöllähdä varoa, että niitten joukossa on kaksi kilpakosijaakin. Menyhért herra antaa hänelle matalalla äänellä kiiremmittäin viisaita neuvoja, miten hänen tulee käyttää itseään, kun hän puhuu, kun hän kertoo ja kun hän sanoo jotakin; pöydässä pitäköön hän vaaria veitsestä ja kahvelista; älköön purko leipää, vaan leikatkoon sitä veitsellä; älköön pyyhkikö suutansa pöytäliinaan; älköön kaatako lasiansa kumoon; älköön pistäkö suolakkoon kynsiänsä, vaan veitsen-kärjen; älköön juoko heti sopan päälle; älköön puhuko, suu täynnä ruokaa, älköönkä juoko etikkaa, öljyä ja pesovettä. Edelleen, älköön hän kääntäkö selkäänsä ketäkään päin, älköön katkaisko kenenkään puhetta, älköön rykikö paljon, ja muuta senlaista, joka kaikki Sándor orpanaltamme riisti senkin vähän rohkeutta, minkä uusi atilla oli hänelle antanut.
Toisella puolella seisoo Károly, kaunis, teeskentelemätön nuorukainen, jonka iloisilla kasvoilla ei näe mitään juhlallista kankeutta. Hän puhuu hiljaan ja leikillisesti sisarensa, tuon pienen, vallattoman Lizan kanssa, jonka veitikkamaiset silmät tuon tuostakin lentävät toiselle puolelle, sillä aikaa kuin hän aina löytää jotakin korjattavaa veljensä kaulaliinassa, paidankauluksessa, hiuskäherissä, taikka ottaa jonkun pienen untuvan hänen takistansa, kaikki niin salaisesti, ettei kukaan, paitsi me, sitä huomaa.
Akkunan vieressä seisoo vihdoin Kálmán runoilija, kädet rinnalle ristiin laskettuna, nojautuen tuolinselkää vastaan. Hän koettaa kasvoillensa kuvata kaikkea mahdollisinta onnettomuutta; semmoiset onnettoman-näköiset kasvot vaikuttavat suuresti nuoriin tyttöihin. Kalpea kuutamo-katsanto; salaiset huokaukset, murheellinen hymy, kun toiset nauravat; vetäytyä syrjään johonkin nurkkaan, johon jokainen voi nähdä, ja sieltä, toisten huvitellessa ja iloitellessa, maailmaa-vihaavilla silmäyksillä katsella ihmisturhuuden markkinoita; silloin tällöin yskähtää, ja jos kysytään, minkätähden yskii, haaveksivalla tyvenyydellä laskea käsi rintaa vastaan ja puhua lähenevästä syksystä, putoavista lehdistä ja suloisista unelmista pudonneitten lehtien alla; runollisilla vertauksilla lausua, että tämän yskän ääni on kolkutus toisen maailman portille, ja muita tämänkaltaisia voipi aina varmalla menestyksellä käyttää kokemattomia sydämiä vastaan.
Tämmöiseen sotajärjestykseen olivat viholliset pretendentit (hakijat) asettuneet. Voimakkain niistä oli epäilemättä Sajtóry Gulyásin perhe. Heidät oli vanha tuttavuus talon herran kanssa, tämän entiset lupaukset, heidän oma rohkeutensa ja kaikkein tyhmien suojelus-jumala asettanut edullisimpaan asemaan, siitä huolimatta, että pikku nostoväki, tuo kaikkihävittävä Péterke, sodassa mehiläisiä vastaan ennakolta oli tullut taisteluun kykenemättömäksi. Runoilija Kálmán oli jo itsessään kyllä vaarallinen, värssyissään kuohuvain salaisten kiihoitusten ja sydäntä lumoovain kapinaliittojen kautta, kun sitä vastoin Károly oli joutunut huonoimpaan asentoon. Hänellä oli suora, vilpitön sydän, hänen huulensa eivät osanneet valhetella, hänen kasvonsa eivät tietäneet teeskentelystä; siihen tuli vielä lisäksi se onnettomuus, että hänen kelpo äitinsä ei edes yrittänytkään poikansa avuja ja hyviä ominaisuuksia kiittämään, vaan päin vastoin, joka kerta kuin hänestä tuli puhe, avosydämisesti kaikille kertoi, että hän oli kevytmielinen poika, joka sekä ylioppilas-aikanansa että sen jälestäkin oli tuhlannut sangen paljon rahoja, niinkuin myös suuri kortinlyöjä ja että hänellä oli kaikenlaisia pahoja tapoja, niin että Linka raukalle varmaankin jo ennakolta olisi annettu rukkaset käteen, jos ei kaikeksi onneksi Lizinkan muodossa hänen rinnallensa olisi pantu viekas pieni suojelushenki, joka arvattavasti vielä on kääntävä koko seuran.
Gábor herra astui taluttaen tytärtänsä, ja vei hänet rouva Tállyai'n luokse. Tyttö suuteli tämän kättä ja asetettiin sitte istumaan sohvaan molempien rouvien välille. Tässä tilaisuudessa oli varsin hupaista nähdä, kuinka Zsuzsi täti puheella, imarruksella, niiauksellä ja sopimattomilla kysymyksillä koetti valloittaa häntä, siten estääksensä toista rouvaa puheisin pääsemästä.
— "Oi, kuinka kaunis, kuinka suloinen, mitenkä valkoiset kätöset, vielä palas lapsi ja jo niin kelpo emäntä! Minä näin teidän puutarhanne, minun täytyy tunnustaa, että se oli mestarillisessa kunnossa. Mimmoisia kaalinpäitä! Ja sitte tämä hiuslaitos! Se on aina ollut mielestäni kauniin. Minä näin myöskin teidän hillo-marjanne. Oivallista! Minäkin vielä opetan teille jotain, kuinka orapihlajan marjoja keitetään. Ei kukaan ole koskaan parempaa syönyt. Jahka vaan kerta olemme Makksalva'ssa. Sándor rakastaa niitä sanomattomasti. Oi Sándor rakastaa julmasti makeisia, hän on kokonaan isänsä poika. No, mutta makeinta hän ei vielä ole maistanut. No, no, älkää punastuko, pikku tyttö hupsu, minä lyön vetoa, ettei hän sitte enää huoli muista makeisista".
Tyttö parka näytti istuvan kuin okailla tämän puheen aikana. Kaikeksi onneksi riensi Lizinka hänen luoksensa ja syleili häntä; he rakensivat heti tuttavuutta toinen toisensa kanssa, jonka johdosta Linka sai tilaisuuden uuden ystävänsä kanssa vetäytyä viereiseen huoneesen, jättäen koko tuon kauniin seuran aivan hämilleen. Tytöt eivät palanneetkaan takaisin, ennenkuin heitä kutsuttiin päivällisille ja silloin he jo sinuttelivat toisiaan. Tyttöjen kesken käy tuttavuuden tekeminen sangen helposti; ikä-eroituksesta huolimatta oli "sainte alliance" (pyhä liitto) muutamain minutien kuluessa solmittu, ja näkyväinen seuraus heidän ensimmäisestä keskustelustaan oli se, että Linka jo paljon leppeämmillä silmillä katseli Károly'ia kuin Sándor orpanaamme. Kálmán pysyi kuitenkin yhä vielä vaarallisimpana hänelle; häneen katseli Linka vaan salaisilla vilkauksilla, ollen vakuutettu siitä, että tämäkin häntä yhä piti silmällä.
Pöytään istuttiin nyt sillä tavoin, että molemmat rouvat asettuivat sen ylipäähän, vanha herra alipäähän, hänen viereensä kummallekin puolelle molemmat tytöt, Sándor ja Károly toisiansa vastapäätä, siten että Sándor tuli Károly'in sisaren rinnalle ja Károly Linkan viereen. Runoilija istui rouva Tállyai'n ja Menyhért herra puolisonsa viereen.
Soppa syötiin ilman minkäänlaista häiriötä; lusikka on, niinkuin tunnettu, kaikista viattomin ase. Mitään vahinkoa ei sen vuoksi tapahtunut, paitsi että Sándor orpanamme, nähdessään kuinka Kálmán runoilija, silloisen muodin mukaan, ei pitänyt lusikkaa kolmen sormen välissä, vaan kämmenessä, myöskin tahtoi tehdä samoin ja kaatoi onnellisesti ensimmäisen lusikallisen takkinsa hihaan.
Sittemmin, kun vuoro tuli veitsiin ja kahveleihin, antoivat pisto- ja leikkausaseet jo toisen muodon sodalle; ensimmäinen viinilasi täytti mielet rohkeudella ja taistelunhimolla. Menyhért herra rupesi kertomaan urostöistänsä vuonna 1809, joita taas Gábor herra ei liioin tahtonut muistaa. Kálmán herra alkoi syödä vasemmalla kädellä; Sándor herra yritti sitä matkimaan ja pudotti paistinpalan kahvelistaan. Sitte rupesi Zsuzsi täti puhumaan tapain turmeluksesta pääkaupungin nuorisossa; Kálmán herra taas kysyi häneltä, oliko hän jo nähnyt Janczi Parlogin,[22] ja kosti hänelle sillä tavoin, että kaatoi hänen lasiinsa vettä ylöspäin käännetyllä kämmenellä,[23] jonka johdosta tuo hyvä rouva vannoi itsekseen olla aivan juomatta, jos Kálmán vielä kerran täyttäisi hänen lasinsa tuolla tavoin.
Sándor ystävämme, äitinsä neuvoja noudattaen, söi ja joi kaikenlaisia, sillä hän oli jo oppinut niin paljon, että ilman oleminen on suuri loukkaus talon neittä kohtaan. Tuo hyvä Egerin viini alkoi vähitellen nousta hänen päähänsä, kylläisyyden piru teki hänet yhä enemmän kopeaksi, hän alkoi tuntea itsensä niin nuorteaksi, kuin jos vieläkin istuisi koulutoveriensa joukossa konviktissa tahi ylioppilaskumppaniensa seurassa "Kultaisessa pullossa", keskeytti jokaisen puhetta, nauroi, laati esiin huonoja sukkeluuksia, kaatoi kumoon pulloja ja laseja ja heitteli leivän-kupuloita. Hän ojensi pitkät koipensa pöydän alle ja, tuntien että ne kohtasivat jotakin toista jalkaa, rupesi hän tuon tuostakin hellästi likistämään sitä, luullen että se oli Linkan pieni jalka. Mutta se olikin Károly'in jalka; tämä oli näet par'aikaa vilkkaassa keskustelussa naapurinsa kanssa ja salli sentähden tämän hellän erhetyksen jalkansa suhteen tapahtua.
Loppupuolella atriaa aukenivat yhä enemmän kaikkien sydämet ja kurkut, ja nyt alkoi se rakastettava sekaannus, jolloin kaikki puhuvat yhtä haavaa ja se voittaa, joka jaksaa paremmin huutaa. Ei kukaan kuule omaa sanaansa, mutta ymmärtää kuitenkin naapurinsa; yksi hullunkurinen kokkapuhe tai pilajuttu kerrotaan toisensa perästä; kaikki nauravat, niin että kyyneleet juoksevat jokaisen kasvoille; naiset rukoilevat, ettei heitä enää nauratettaisi; vanhain herrain liiveistä poukahtavat napit pois täristyksestä; nuorisokin on tätä nauravinaan, mutta nauraa aivan toisille asioille, joita he toisilleen kuiskailevat; jos tahdot tietää, mitä he kuiskaavat, tule itse nuoreksi ja rakastuneeksi.
Ainoastaan Kálmán, runoilija, pysyy parnassilaisessa tyvenyydessään; hänen kasvojansa ei koskaan mikään hymy rumenna, hänen silmänsä ovat yhtenään kiinnitetyt talon tyttäreen, taikka myöskin hänen vastapäätänsä olevaan seinään. Siellä on iso peili kullatuissa raameissa; Kálmán herra katselee itseään tässä peilissä ja näyttää olevan varsin tyytyväinen arvoisaan muotoonsa; hän näkee siinä jokaisen kättensä liikunnon, vieläpä senkin, kuinka hän pistää ruokaa suuhunsa ja kaivaa hampaitaan.
Tätä ei kukaan näy huomaavan, paitsi pieni, veitikkamainen Lizinka, jonka häijyt silmät alati lentelevät ympäri seuraa etsien, ketä hän nipistelisi; vieressään istuvaa vanhaa herraa pitää hän lakkaamatta hyvällä tuulella viattomilla sukkelilla pilkkapuheillaan, jotta tämä tuskin voi hillitä itseään nauruun purskahtamasta.
Lopuksi nousi Kálmán ylös tuoliltaan, tarttui lasiinsa ja, hiuksensa perikummalliseen järjestykseen asetettuaan, yskähti kerran, antaen siten merkin että hän tahtoi esittää maljan.
Hälinä ja melu taukosi, jokainen koetti saada naapuriansa vaikenemaan, pyöreät kasvot yrittivät näyttäymään juhlallisen pitkiltä; kun vihdoin kaikki olivat ääneti, kohotti runoilija lasinsa ja alkoi seuraavilla sanoilla:
— "On meri, jonka pohjassa kallis, puhdas helmi piilee".
— "Katsokaa, setä", kuiskasi Liza Gábor herran korvaan, "Kálmán Sós puhuu itsellensä peilissä".
Gábor herra katsoi sinne ja huomasi, kuinka Kálmán todellakin tuijotti peiliin, puhuessaan ja liikkuessaan; hän näytti erinomaisella mielihyvällä siinä itseään ihailevan, ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa rakkauttaan vaan itsellensä.
Gábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita viiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.
Kálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen, ja jatkoi suurella innolla:
— "Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet, säihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen voittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus, sen edestä kuoleminen on autuus…"
— "Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!" kuiskasi Liza isännälle.
Gábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen kuumennettu höyrykattila — silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki. Hänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen kasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan, nyrkkejään, nyt heti — heti paikalla —
Károly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen lemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus jäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme varpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.
— "Jaaj!" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan edessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili pitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.
Tämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti nyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän heittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat tanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän päällensä juoksevan viinin edestä. "Ristiäisiä, ristiäisiä!" luikkasi riehuen Sándor jucundus, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti; Menyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan Kálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä vakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa loppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui, mutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua kolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään voima saattanut häntä enää hillitä.
Vihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.
Vanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta hän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei kirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.
Jollakin tavoin korjataksensa tätä häiriötä, tarttui Károly iloisella katsannolla lasiinsa ja päätti muutamilla sanoilla puheen.
— "Suokoon Jumala, että vielä kauan saisimme ihailla tätä kaunista helmeä, jota ystävämme Kálmán tarkoitti; sitä toivomme sitä enemmän, kuin tämä helmi ei ole kasvanut minkään kylmän simpukan, vaan lämminsydämisen, kelpo unkarilaisen isänmaan-ystävän povessa; sen, joka sukeltaa alas sen luokse, ei tarvitse juoda suolaista merivettä, vaan hyvää Egerin turkin-verta".[24]
— "Eläköön, eläköön!" huusi koko seura; vanha herrakin joi riemulla tämän maljan, ainoastaan Kálmán ei voinut antaa Károly'ille anteeksi, että tämä oli lopettanut hänen nerokkaan esitelmänsä noin talonpoikaisella sukkeluudella.
Mutta atrian jälteen älköön ihminen puhuko viisaita asioita, jos tahtoo, että häntä kuullaan.
Päivällisen perästä ehdoitti Berkessy vieraillensa, että lähdettäisiin lystiä ajamaan, jonka ehdoituksen koko seura heti mielellänsä hyväksyi. Joka taholta annettiin käskyjä kuskeille. Menyhért herra meni itse talliin, keskustellaksensa Marczin kanssa, kestäisivätkö heidän hevosensa tämmöistä lysti-ajoa. Neuvottelussa tultiin kuitenkin varsin ikäväät päätökseen, jonkatähden Menyhért herra teki sen sopimuksen Marczin kanssa, että tämä yhdestä viinipullosta, joka hänelle kotiin palattua annetaan, olisi olevinaan päihtynyt.
Molemmat muut vaunut, Berkessyn ja Tállyain, ajoivat sillä aikaa esiin, ja vieraat jakaantuivat niin, että kukin perhe otti omat vaununsa. Kálmán Sós'kin talutti esiin oman pegasonsa, joka oli hiljainen, vähäisen vanhanpuolinen hevonen, Englannin rotua; pään pudistuksesta saattoi arvata sitä vähän kovasuiseksi, jaloista taas hyväksi juoksijaksi. Vanhaa Berkessyä varten seisoi valjastettuna yhden hevosen vetämä kabrioletti, jossa hänen säännöllisesti oli tapana ajaa.
Kaikki oli jo reilassa, kun Menyhért herra syöksähti esiin, hirveästi lyöden kättä polveansa vastaan.
— "Oih! tuhat tulimmaista! Tuo vietävän Marczi on niin juovuksissa, ettei voi jalkojaan liikuttaa. Mitä on tekeminen, mitä on tekeminen? Jos vaan saisin jonkun, joka valjastaisi hevoseni, ajaisin itse. No odotappas! Häväistä minua tuolla tavoin! Juoda itsensä humalaan näin kunnioitettavassa talossa! Minä ajan heti pois sen lurjuksen, jahka tulemme kotia".
— "Älkää kiukutelko, herra orpanani", sanoi häntä rauhoittaen Berkessy, "saatamme jakaantua jollain tavoin, niin että kaikki saamme sijaa. Menyhért orpana voipi istua tähän viereeni, hänen puolisonsa rouva Tállyain luokse, Károly herra varmaankin mielellään itse ajaa hevosiaan ja molemmat tytöt eivät suinkaan suuttune, jos istutamme yhden kavalierin heidän viereensä".
Kálmán'illa oli silloin jo toinen jalka jalustimessa, mutta kuultuansa, että Linkan vieressä vaunuissa oli yksi sija avoimena, kääntyi hän äkisti hevosta töllistelevän Sándor orpanan puoleen ja kysyi häneltä erinomaisella ystävällisyydellä:
— "Eikö teidän ole tapa ratsastaa?"
— "Onpa kyllä", vastasi irvistellen Sándor, "jahka minulla vaan olisi hevonen".
— "No, ottakaa minun!"
— "Todellakin? Sallitteko sen?" kysyi orpanamme suuresti iloiten.
— "Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä ratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa".
Sándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse, hyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa hoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.
Vieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään järjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin Kálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn vaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.
Vasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui hevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen säärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille, tekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella se hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se kaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se niskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi luulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä välin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa, josta harva hevonen voipi kerskata.
Zsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa semmoisessa asennossa.
— "Sinä narri sinä! Mitä teet hevosen selässä? Astu heti alas siitä!
Tuossa paikassa taitat niskasi poikki. Astu alas, astu alas!"
Mutta se on kyllä helppo käskeä jotakuta astumaan alas hevosen selästä, kun hevosella itsellä juuri on tarkoituksena heittää hänet selästään. Sándor orpanamme ei nähnyt eikä kuullut mitään, ja jos jonkun joka tarkasti kuultelee jotakin, käypi itsestään sanominen: "minä olen paljas korva", saattoi Sándor orpanammekin tällä hetkellä sanoa, että hän oli paljas hevonen.
Sittekun hevonen oli koetellut ratsastajaansa ja havainnut, ettei tämä pudonnutkaan alas satulasta, hirnahti se kerran ja nelisti ilman sen enempää ohjausta ulos portista sekä sitä vastapäätä olevan puutarhan lävitse, temmaten mukaansa tuon onnettoman ratsastajan, joka epätoivoissaan päästi ohjakset ja molemmin käsin tarttui kiinni satulaan edestä ja takaa.
— "Poikani, poikani! Poikani joutuu hukkaan!" huusi epätoivoissaan
Zsuzsi täti.
— "Ole huoleti poika-nulikasta!" huusi hänelle Menyhért herra. "Pienestä putouksesta ei hänen niskansa poikki mene. Etkö näe, että hän tahallaan kannustaa hevosta? Lähtekäämme nyt vaan, tuolla puolen puutarhaa hän kyllä saavuttaa meidät".
Ruoskat mäjähtivät, nuot kolme vaunua vierivät ulos kadulle, kylän lävitse, nopeasti kuin tuuli. Zsuzsi täti kysyi joka ihmiseltä, jonka he kohtasivat, eivätkö he olleet nähneet ketään ratsastajaa. Tietysti ei kukaan vaunujen kolinalta kuullut sanaakaan.
Nyt tultiin vanhan herran tiluksille, ajettiin kauniilla, suorilla puilla istutettuja teitä myöten ja katseltiin leikkuumiehiä pelloilla. Siellä täällä oli jo vehnä kuhilaissa, ohra aumoissa; kukoritsa (maisi) viheriöitsi vielä rehevästi, keltaisten sänkien keskellä, leveillä saroilla; siellä täällä loisti esiin kullankarvaisia melunoita, kurpitseja. Mutta Zsuzsi tätiä ei nyt huvittanut vehnä eikä kukoritsa, sillä Sándoria ei näkynyt missään; lopuksi rauhoitti häntä rouva Tállyai sillä, että hän varmaankin on lähtenyt takaisin kartanoon ja on nyt siellä rauhassa, joka ajatus sitte lohduttikin tuota hyvää rouvaa siihen määrään asti, että hän kiireimmiten saattoi laskea jokaisen saran kylvön, kuinka monta mittaa siihen menee.
Yhden tunnin huvimatkan perästä oli seura tarpeeksi tärisyttänyt itseään ja kääntyi taas kotiin päin; vaunut vierivät, ruoskain iloisesti mäjähytellessä, pihaan ja Zsuzsi tädin kysymys ensimmäiselle ihmiselle, jonka näki, oli: "missä on poikani?"
Ei kukaan tietänyt hänestä mitään.
— "Missä on poikani? Missä on Sándor poikani?"
Ei kukaan ollut häntä nähnyt sen jälkeen, kuin hevonen vei hänet pois.
Tuo hyvä rouva rupesi nyt tarmonsa takaa voivottelemaan:
— "Minä olen hukassa! Olen kadottanut poikani ijäksi! Toisen murhasivat mehiläiset, tämän surmasi hevonen. Oi, ettemme koskaan olisi tulleet tähän taloon, taikka että ennemmin olisimme ajaneet kumoon tiellä ja taittaneet niskamme! Sinä olet syypää kaikkiin, sinä vanha narri! Minkätähden tahdoit naittaa poikasi näin nuorella iällä, nyt hän on hukkaan joutunut, sinä voit juosta hänen peräänsä maailman loppuun asti. Ja tuo kuski hupsu, miks'ei hän saattanut valjastaa hevosia? Ja tuo herra, joka tunsi hevosen, miksi antoi hän hänen astua sen selkään? Missä on nyt poikani?"
— "Mutta missä on hevoseni?" kysyi Kálmán, joka oli yhtä pelästyksissään siitä, että Sándor oli vienyt hevosen, kuin Zsuzsi täti siitä, että hevonen oli vienyt Sándor'in.
— "Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! Kuinka voin lähteä kotia ilman poikaani?"
— "Ja kuinka voin minä lähteä kotia ilman hevostani?"
No näistäkös sanoista Zsuzsi täti kiroili runoilijaa: hänen olisi ollut parempi syntyä sokeana maailmaan! Ja pannaksensa kukkuraa mittaan, rupesi hän soimaamaan talonväkeä, järjestänsä kaikkia, tyttöjä siitä, etteivät olleet ottaneet Sándor'ia vaunuihinsa, silloin hän ei olisi turmioon joutunut; vanhaa Berkessyä siitä, että hän oli sallinut pojan juoda viiniä, muuten tämä ei olisi uskaltanut istua hevosen selkään, ja vihdoin kaikkia ihmisiä yleensä, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta, että he töllistelivät suu ammoillaan, mikseivät he juokse, juokse, kukin taholleen, hänen kadonnutta poikaansa etsimään?
Menyhért herra vihdoin ei enää jaksanut kärsiä kaikkea tätä melua, vaan rupesi ärisemään.
— "Oh, mitä sinä voivottelet tuota siunattua poika-mukulaa! Minua ei tosiaankaan surkuteltu, Györin linnan edustalla ollessani, ja siellä sentään ammuttiinkin. Hän palaa varmaan takaisin, ole huoleti siitä; rikkaruoho ei häviä; ihmisiä ei ole enää tällä vuosisadalla varastettu, äläkä pelkää, että ne aloittavat sinun pojallasi; jos se penikka on eksynyt, pitää kyllä herra orpanani huolta siitä, että hän taas löydetään".
Nämät sanat koskivat sanomattoman katkerasti Zsuzsi tädin sydämeen. Että isä näin armottomasti saattaa puhua kadonneesta pojastaan, se on kauhistuttavaa! Hän ei tietänyt hänelle mitään vastata, vaan syöksi sisään siihen pieneen syrjäkamariin, jossa Péterke lepäsi, pannukakkua syöden, heittäytyi vielä jälellä olevan lapsensa viereen ja alkoi katkerasti itkeä nyyhkyttää. Siitä putosi Péterke'n suusta pannukakku, itku tarttui häneenkin ja nyt parkuivat molemmat kilpaa, ystävyydestä toisiinsa.
Berkessy oli sillä välin ryhtynyt tehokkaisin toimenpitoihin; hän pani koko talonväen liikkeelle ja lähetti minkä jalkaisin, minkä ratsain eri tahoille kadonnutta nuorukaista etsimään, kaikkialta tiedustelemaan ja takaisin tuomaan, mistä vaan hänet löytävät.
Lähtekäämme mekin liikkeelle katsomaan, mitä hänestä on tullut.
Juostuansa puutarhan lävitse, poikkesi hevonen yht'äkkiä syrjälle ja vei nuoren Sándor herran hamppu-peltoon. Tämä ei ensinkään osannut pidättää hevosta eikä muulla tavoin sitä ohjata, vaan piti ainoastaan sen harjasta kiinni ja antautui kohtalonsa alaiseksi, ajatellen Mazeppaa, jonka hevonen vei Ukräniin. Hän ei muuta odottanut, kuin että itsekin sinne joutuisi hevosensa kanssa.
Sittemmin joutui hevonen valtatielle ja rupesi tavallista vauhtia eteenpäin nelistämään. Sándor katsahti pelästyneenä taaksensa ja havaitsi että se kylä, jonka oli jättänyt, jäi yhä kauemmaksi hänen selkänsä taa, kunnes se vihdoin kokonaan katosi, niin että ainoastaan kirkontorni enää näkyi. Myöhemmin alkoi taivaanrannalla näkyä tornit, jossakin hänelle tuntemattomassa kaupungissa; hevonen vaan juoksi juoksemistaan pysähtymättä. Tuon tuostakin tuli häntä vastaan tiellä vieraita ihmisiä, joita Sándor kyllä huusi hevosta pidättämään, mutta nämät kaikki käsittivät sen niin, kuin heidän olisi pitänyt väistyä pois tieltä, ja luulivat että hän oli lyönyt vetoa jonkun kanssa, jotta hän niin ja niin monen minutin kuluessa olisi saapuva komitatin hallintokaupunkiin ——'iin taikka että hän rientää lääkäriä tahi palosammutusruiskuja hakemaan; sanalla sanoen, he antoivat hevosen juosta niin kauas kuin se mieli.
V.
Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin kaunis leski Julia oli lähettänyt Nánásy sedän ulos maailmaan levittämään tietoa hänen naimisiin-menostaan, kutsumaan sukulaisia häihin, hankkimaan naimis-lupakirjaa sekä Pestistä ostamaan morsiuspukua ja leivoksia. Tämä kaikki toimitettiinkin säntilleen. Hänen peräänsä lähetetty sanansaattaja saapui joka paikkaan tuntia myöhemmin, kuin hän sieltä oli lähtenyt, ja sillä tavoin palasi Nánásy setä takaisin ——'iin, sanansaattajaa kohtaamatta, ja astui, iso lipas kainalossa, sisään kauniin hoidokkaansa luokse, joka jo oli ruvennut luulemaan, että hän oli karannut komitatista.
— "Tässä olen, lintuseni. Kaikki olen toimittanut. Tässä on toinen morsiuspuku, sen valmisti Barza, tässä toinen, sen teki Kereszessy; tässä taskussani on lupakirja; sukulaiset tulevat myöskin kaikki; sokerileivokset ovat vaununlaatikossa".
Julia vapisi vimmasta; viimeiset sanat kuultuansa löi hän raivokkaasti pöydälle laskettua lipasta, niin että se murtui rikki.
— "Viekää morsius-puvut hiiteen. Lupakirja myöskin hiiteen, tortut, sukulaiset! menkää itsekin sinne!"
Nánásy setä ällistyi kovasti tästä vastaan-otosta; suunsa liikkui, mutta ei antanut mitään ääntä. Hän ei kyennyt mitään ajattelemaan, hän vaan katsoa töllisteli, kun näki että Julia, nämät sanat lausuttuansa, epätoivosta itkien vaipui alas sohvaan ja rupesi nyyhkyttämään niin että oli tukehtua.
Nánásy setä ei ollut syntynyt semmoiseksi, joka olisi saattanut itselleen näin sekaantuneita kohtauksia selittää. Kun on säntilleen toimittanut kaikki toimekseen uskotut asiat, kun luulee palkinnoksi siitä saavansa — pari muiskua, ja sen sijaan saa pari laatikkoa päähänsä viskatuksi… Hän ei voinut kaikkea tätä ensinkään käsittää.
Tällä hetkellä kuului hevosen-ravia pihalta, ja Julian kamarineitsyt syöksi sisään emäntänsä luokse, tuskin jaksaen huutaa, mitä tahtoi:
— "Neiti — armollinen rouva — nuoren Kálmán herran hevonen…"
— "Uskaltakaa vaan laskea hänet sisään!" huusi Julia, kiivaasti hypähtäen ylös sijaltaan.
— "Mutta Kálmán herra ei istu sen selässä, vaan eräs vieras nuori herra, jota en vielä koskaan ole nähnyt".
— "Kuka?"
Kuka? Siitä tiedämme me jo kertoa. Se oli tuo onneton Sándor, jonka hevonen naapurikylästä oli tuonut tähän kaupunkiin, Julian asuntoon asti. Nähdessään portin avoinna juoksi se sisään pihalle epätoivoisen ratsastajansa kanssa ja seisahtui sitte kauniisti porstuan eteen, tuttavantapaisella hirnunnalla tervehtien ulkona seisovia palkollisia.
Asian laita oli se, että Kálmán tavallisesti joka päivä ratsasti Juliaa tervehtimään, ja silloin antoi tuo rakastettava nainen aina sokeria hevoselle omasta hienosta kätösestään ja täten oli hän hemmoitellut hevosta niin, että se usein väkisin vei isäntänsäkin Julian pihaan, eikä sen ollut mahdollista kulkea sitä katua, taloon poikkeematta. Mutta, niinkuin edellisestä tiedämme, ei Kálmán kuuteen päivään ollut käynyt Julian luona, eikä hevonen niin pitkään aikaan ollut sokeria saanut. Tätä laiminlyöntiä se ei millään tavoin päähänsä saanut, vaikka kyllä sanotaan, että hevosella on iso pää. Mainittuna ilta-päivänä oli se sentähden itseksensä päättänyt, ettei sitä varten ollut hevoseksi syntynyt, jotta sen kanssa pilkkaa tehtäisiin, ja kun se taas tunsi suitset suussaan, lähti se liikkeelle eikä itsepintaisessa johdonmukaisuudessaan seisahtanut ennenkuin oli tullut ——'iin Julian pihalle, jossa se sitte porstuan edessä alkoi iloisesti hirnua, sokeria odottaen.
Sándor putosi alas hevosen selästä niin pian kuin se seisahtui; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, eikä voinut sanaakaan suustansa saada. Hajasäärin ja kyyristyneenä konttasi hän nelin ryömin ovelle asti, jonka Julia silloin juuri aukaisi, nähdäksensä kuka oli tullut.
Ei kukaan tuntenut tätä Lazarusta.
Kuka? Mikä? Mitä tahtoo hän? Kuinka tuli hän tänne?
— "Voi! — Älkää kysykö minulta mitään", vaikeroitsi onneton ratsastaja, "minä olen hukassa — olen kuollut — käteni, jalkani eivät ole minun — pankaa minut levolle, kutsukaa tohtoria, minä heitän heti henkeni — voi kuvettani, voi!"
Julia rupesi aavistamaan jotain ääretöntä onnettomuutta ja lähetti vilpittömällä myötä-tuntoisuudella palvelijansa heti lääkäriä hakemaan. Sillä välin vei hän tuon kova-onnisen seikkailijan vuoteesen ja hoiti häntä kaikella naisellisella hellyydellä, kunnes vihdoin lääkäri tuli ja rauhoitti häntä sillä, etteivät sairaan "jalommat osat" olleet tuosta vaivaloisesta ratsastamisesta vahingoittuneet ja että muutaman tunnin lepo oli kaikki taas paikallensa saattava.
Berkessyn kartanossa kasvoi sillä välin vaara yhä suuremmaksi. Rouva Gulyási ei jättänyt ketään hetkeksikään rauhaan, hän ajoi joka ihmisen poikaansa hakemaan ja vaati jokaista takaisin palaavaa ilmoittamaan, mihin oli tämän jättänyt. Vihdoin sai hän suonenvetoa, hänet täytyi panna maata ja peittää lämpimillä peitteillä sekä juottaa teevedellä; hän voivotteli kaiken yötä ja käänsi koko talon ylösalaisin. Molemmat tyttö-raukat ja rouva Tállyai, jotka yhtä mittaa valvoivat hänen vuoteensa vieressä ja hoitivat häntä, eivät aamuun asti voineet silmiään ummistaa hänen tähtensä. Menyhért herra makasi sillä aikaa rauhallisella omatunnolla viereisessä huoneessa; häntä täytyi joka tunti hereille ravistaa, jott'ei hän kuorsaisi niin hirveästi ja saattaisi sairaalle uudestaan suonenvetoa.
Päivän koittaessa nukkui vihdoin kärsivä potilas väsymyksestä ja voivotuksesta, ja rouva Tállay'kin laskeusi sohvalle lepäämään, kun yht'äkkiä hajdú tuolla ulkona käytävässä rupesi suurella melulla takkeja pölyttämään.
Molemmat tytöt juoksivat päistikkaa ulos.
— "Vaiti! Älkää pitäkö melua, vast'ikään nukkuivat täällä sisällä!"
— "Puhdistanhan vierasten herrain takkeja", selitti puolustuksekseen hajdú.
— "Kas, jotain putosi toisen takin taskusta", sanoi esiin juosten Liza ja otti ylös pienen taskukirjan lattialta.
— "Aha!" sanoi hajdú, "se putosi varmaankin herra Kálmán Sós'in taskusta".
Kirjan kanteen oli kultaisilla kirjaimilla painettu: "Päiväkirja".
Kuka panisi pahaksensa, jos pari nuorta tyttöä, joiden käsiin sattuu erään heihin mieltyneen nuoren miehen päiväkirja, ei voisi hillitä itseään siihen vähäisen kurkistelemasta? Molemmat tyttömme vetäytyivätkin äkisti syrjään erään pilarin taakse ja rupesivat kuiskaellen ja naureskellen suurella kiiruulla tuota salaperäistä taskukirjaa sormiensa välissä tutkimaan. Se oli kirjoitettu täyteen kaikenlaisia värssyjä; sieltä täältä putosi siitä kuivattu kukka tahi hiuksista punottu lemmikki, jotka he panivat takaisin samaan paikkaan, josta olivat pudonneet; muutamat värsyt lukivat he ja naureskelivat niitä, sillä ovathan värssyt varsin viaton asia. Yht'äkkiä, kun he toinen toisensa kädestä sieppailivat päiväkirjaa, sattui Linka siinä huomaamaan erään tutun runon. Hän luki sen: se oli ihan sama runo, jonka hän eilen oli lukenut Regélö'ssä itselleen kirjoitettuna, sillä pienellä eroituksella vaan, ettei tämän päällekirjoitus ollut Linka B:lle, vaan Julia Cs:lle ja että mitä siellä oli kirjoitettu tumman-verevälle, oli tässä vaalean-verevälle; siellä puhuttiin mustista silmistä, tässä sini-silmistä, mutta muuten oli jokainen enkeli ja keijukainen ihan samalla paikalla, niinkuin myöskin nuot samat sydämen-tuskat, kuoleman halu ja lupaus yhtymisestä toisessa maailmassa.
Linkasta tuntui niin, kuin hän olisi vastaanottanut onnentoivotuksen, ja sitte perästäpäin huomannut, ettei se ollutkaan hänelle aiottu; hän heitti äkisti pois päiväkirjan ja juoksi huoneesen, luullen, että sata silmää häneen katsoi ja että jokainen mäki häpeänpunan hänen kasvoillansa. Hän tunsi itsensä kovasti rangaistuksi siitä, että ensimmäisen kerran eläissään oli ollut turhamielinen. Nuot kauniit, imartelevat lauseet eivät siis alkuansa olleet kirjoitut hänelle, vaan ainoastaan vaalean-verevältä mustan verevälle siirretyt. Hän oli harhaluulostaan täydellisesti parannettu.
Aurinko seisoi jo korkealla, kun toinen niistä ratsastajoista, jotka olivat seuranneet jälkiä ja vihdoin tavanneet hänet siitä talosta ——'ssa, jonne hevonen oli hänet vienyt, palasi takaisin sillä rauhoittavalla tiedolla, ettei nuorta herraa vähintäkään vaivaa, vaan että hän päin vastoin on varsin hyvissä käsissä, kelpo kauniin rouvan hoidon alaisena, joka ei salli nuoren herran palata takaisin, ennenkuin on täydellisesti tointunut, ja joka pyytää hänen kunnioitettuja vanhempiansa tulemaan luoksensa ja olemaan vierainansa siksi, kuin nuori herra on jälleen entisiin voimiinsa tullut, sillä ratsastaminen on häntä vähäisen voivuttanut.
Tästä tiedosta tointui Zsuzsi täti heti paikalla, nousi ylös, tuli terveeksi ja antoi valjastaa hevoset. Hän ei edes odottanut suurusta, vaan kun talon isäntä ilmestyi, kiitti hän tätä vieraanvaraisuudesta, työnsi vastustamattomalla kiireellä miehensä ja Pétike'n, jonka posket vielä olivat kääreissä, vaunuihin sekä käski kuskin ajaa täyttä laukkaa ——'iin. Kuskinlaudalla Marczin vieressä istui sanan-tuonut renki, opastaaksensa heitä asianomaiseen paikkaan, silla hän oli matkalla unhottanut rouvan nimen, mutta toivoi kuitenkin löytävänsä tämän taloon.
Gábor setä pudisti sydämellisesti Menyhért herran kättä, joka pois lähtiessään vaunuista huusi hänelle:
— "Juttumme ei ole vielä päätetty, liquidum est debitum, ja jos ei se muulla tavoin käy, ryhdymme brachialiter ryöstöön".
Tätä katsoi Menyhért herra sangen hyväksi sukkeluudeksi ja nauroi sille aika tavalla, noilla kauniilla korupuheilla tarkoittaen tuota jo vanhastaan sovittua avioliittoa.
Koko talonväki seurasi lähteviä; siellä olivat myöskin nuot kaksi tyttöä ja kaksi nuorta miestä. Linka oli silminnähtävästi huonolla tuulella, kun sitä vastoin Liza ei voinut salata iloansa siitä, että näki Gulyás'in herrasväen lähtevän.
— "Neiti Lina näyttää kovin synkkämieliseltä", sanoi teaterillisen suloisella äänellä Kálmán.
Lina ei voinut siihen vastausta antaa; hän vetäytyi syrjään, rupesi puhumaan Károly'in kanssa ja meni sitte hänen kanssansa sisään.
Kálmán kääntyi hämmästyneenä Lizan puoleen, joka oli jäänyt ulos.
— "Minkätähden neiti Linka on noin nyreissään?"
Liza ei paljon ajatellut, mitä siihen lausuisi, ja vastasi sen vuoksi lapsellisella leikinteolla:
— "No ettekö ymmärrä, että hän suree sitä, kun Gulyásilaiset ryöstöllä?"
— "Ketä? Vanhaa herraako?" kysyi Kálmán pelästyneenä.
Lizalla oli kahdentoista vuoden iällä niin terävä järki, niin viekkaat silmät, kuin toisella neljänkymmenen-vuotiaalla ei ole. Kun Kálmán pelästyneenä oli lausunut nämät sanat: "ketä? vanhaa herraako?" saattoi se selvä hämmästys, joka näkyi hänen kasvoillaan, Lizaa siihen ajatukseen, että saattaisi ehkä olla hyvä vahvistaa tuota erhetystä Kálmán'issa, ja hän sanoi sentähden sangen vakavalla ja sääliväisellä katsannolla Kálmán'ille, puoleksi kuiskaten:
— "Tietysti, vanhaa Berkessyä, mutta älkää puhuko siitä kenellekään".
— "Se on mahdotonta", virkkoi Kálmán hämillänsä, "pidetäänhän häntä sangen rikkaana miehenä".
— "Hja, monta miestä pidetään rikkaana, joka ei sitä ole", sanoi Liza, olkapäitään kohauttaen, ja juoksi iloisesti hyräellen pois.
Kálmán käveli, käsivarret ristissä, kauan aikaa edes takaisin käytävässä; hän oli suuresti hämmentynyt. Saattoiko hän arvata, että kaksitoista-vuotias tyttölapsi itsestään keksisi tarua häntä pettääksensä? Jos hän olisi kuullut tämän tarun joltakin vanhemmalta ihmiseltä, olisi hän ennemmin voinut epäillä sen totuutta, mutta kuinka saattaisi lapsi puhua semmoisia, jos hän ei olisi sitä läheisimmiltään kuullut? Tässä on nyt pahemmassa kuin pulassa. Vanhaa Berkessyä katsottiin sangen rikkaaksi, hän oli aina elänyt varsin komeasti, ja vaaleissa oli hän ensimmäinen kulunkeja suorittamaan — mutta entäs, jos juuri tämä olisi syynä hänen häviöönsä? — Tässä tapauksessa olisi kuitenkin parempi palata takaisin Julian luokse; tämän maine on tosin vähäisen epäiltävä, mutta hän on kumminkin kaunis, ja vaikkapa hän onkin kevytmielinen ja tuhlaavainen, on hän sentään rikas. Yhteyttä ei tule vaikeaksi uudestaan aloittaa. Takaisin palaaminen, taitavasti näytäntöön pantu esiin-astunta, pahimmassa tapauksessa itsemurha-komedia on taasen kaikki entiselleen asettava.
Kun nyt vaan olisi ollut hevonen, jolla saattaisi kotiin lähteä. Ehkä
Berkessy on niin kohtelias ja lähettää hänet kotia hevosellansa.
Tällä toiveella astui hän sisään huoneesen Gábor herran luokse, joka siellä yksinänsä tupakoitsi Károly'in kanssa. Vanhus istui iso-selkäisessä nojatuolissa, Károly seisoi hänen vieressään.
Kálmán astui esiin ja miettien itsekseen, mitä hän olisi sanova, jotta vanha herra voisi ymmärtää, ettei hänen aikomuksensa enää ole naida hänen tytärtänsä, jäi hän hetkeksi ääneti seisomaan, veti ylös kaulustansa, pörrötti hiuksiansa joka haaralta ylöspäin ja katseli tapansa mukaan korkeuteen.
Ja tässä olivat pahat henget taas hänen eteensä asettaneet peilin ja hän unhotti taas itsensä ja lausui sanat: "hyvä herra", sekä kättä että päätä liikuttaen, itsellensä.
Samassa hetkessä aloitti Gábor herra, tämän eriskummaisen asennon huomattuansa, uudestaan eilistä jättiläisnaurua, jota Kálmán'in nyt täytyi kokonaan itselleen omistaa. Hän punastui, hänen huulensa vapisivat; hän joutui vallan raivoon.
Kesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän äkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla katsannolla:
— "Mitä herra orpanani haluaa?"
— "Hyvä herra!" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa saaden. "Minä luulin teissä tapaavani sivistyneen ihmisen, joka oli luopunut tuosta vanhan ajan käsityksestä, että runoilijoita katsotaan muka naurettaviksi ihmisiksi".
Berkessy vastasi vakavasti ja tyvenesti:
— "Minä en katso runoilijoita naurettaviksi ihmisiksi, hyvä herra, sen todistavat huoneeni seinät, joilla kotimaisen kirjallisuutemme etevinten miesten kuvat riippuvat; sen todistaa kirjastoni, josta ei puutu yhtään arvokasta kirjallisuuden tuotetta; mutta naurettavana pidän minä sitä äpärä-runoutta, joka siellä täällä puhkee esiin hedelmäpuun varresta ja vaan viheriöitsee, mutta ei mitään kukkia kasva. Minä kunnioitan ja pidän arvossa niitä suuria henkiä, jotka, perinpohjaisilla tiedoilla ja loistavalla nerolla kutsumuksensa uralle astuen, ovat kansamme kunniana ja ylpeytenä; mutta että pitäisin jokaista ruokopilliä kanteleena, sitä en tosiaan tee. Todellista runoilijaa, joka ajatuksillansa jalostuttaa sielujamme, kunnioitamme etäälläkin, mutta sille, jota vaan sentähden nimitetään semmoiseksi, että hän sepittää riimejä; jonka runottaret ovat tuttuja kamarineitsyitä, joiden kautta helposti saattaa tyhjänpäiväisiä rakkauden-ilmoituksia kokemattomain tyttöjen käteen soittaa; joka kaikkialla tahtoo käytöksellänsä antaa meidän tietää virastansa, — sille saatamme korkeintaan hymyillä, ja jos luonto minun hymylleni on antanut vähän kovemman äänen, ei se ole minun vikani. Sillä meidän kesken sanottuna, rakas Kálmán orpanani, teistä löytyy sangen vähän edellisiä ominaisuuksia, mutta sitä enemmän jälkimmäisiä. Teidän ei tarvitse panna pahaksenne tätä puhetta minulta, vanhalta mieheltä".
Kálmán ei kaikista tähän asti ilmestyneistä sanakirjoista löytänyt semmoisia sanoja, joilla olisi voinut tähän puhutteluun vastata. Te saatatte jollekulle sanoa, että hän on varastanut hopealusikoita, se ei ole mitään siihen verraten, kun jollekin sanotaan, että hän on huono runoilija.
— "Hyvä herra, jos en muistaisi, että olen teidän talossanne…"
— "Se älköön teitä vähintäkään estäkö. Minun luonani on vieras herrana".
— "Semmoinen loukkaus on pestävä pois verelläni", huusi Kálmán raivoissaan; hän ei vielä uskaltanut sanoa: "toisen verellä".
— "Minä en ole parran-ajaja", vastasi siihen vanha herra tyvenellä ivalla.
Károly astui vihdoin väliin, tarttui Kálmán'in käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— "Kumppani, etkö huomaa, mitä naurettavaa roolia sinä näytät lörpötyksilläsi vanhaa miestä kohtaan".
— "Miks'ei hänellä ole poikaa, jotta voisin häneltä saada hyvitystä?"
— "Ole huoleti, jos et muuta halua; minä olen hänen poikansa, sillä minä nain hänen tyttärensä ja annan sinulle sitä hyvitystä, jota vaadit, mutta älkäämme nastako melua asiasta. Sinä epäilemättä tahdot lähteä kotia, minä valjastutan hevoset, ja ——'ssa päätämme ystäviemme kanssa asian".
Gábor herra ei kuullut, mitä molemmat nuoret herrat puhuivat, eikä voinut siitä tietoa saadakaan, sillä Károly väitti, että vaan oli ollut puhe kotiin-lähdöstä ja että, koska hänen muutenkin täytyy matkustaa ——'iin, hän ottaa mukaansa Kálmán'in. Tämä rauhoittikin vanhusta ja heti sen jälleen näemme molempien nuorten miesten lähtevän pois.
Sillä tavoin soittivat siis kaikki kolme kosijaa pois talosta yhtä haavaa, niinkuin olivat tulleetkin, ja epätietoista on, palaako enää yksikään heistä takaisin.
VI.
Gulyásin herrasväki oli sillä aikaa onnellisesti saapunut ——'iin ja, löydettyänsä Julian asunnon, tähän majoittunut. Emäntä vastaan-otti kunnioitetun perheen erinomaisen sydämellisesti ja vei heidät sairaaksi luullun nuoren herran luokse, jonka Zsuzsi täti tunsi pojaksensa. Kovasti nyyhkyttäen lankesi hän hänen kaulaansa, ja huomasi vasta sitte, että emäntä hyväntahtoisuudessaan oli pukenut tuon kelpo pojan kauniisen, silkkiseen yö-nuttuun, kirjaeltuihin tohveleihin ja kulta-tupsuiseen myssyyn, jotka kapineet vielä oli tallella ensimmäiseltä mies-vainajaltaan.
Zsuzsi täti ei voinut kylläksi kiitoksiansa lausua poikansa ihmeellisestä pelastuksesta ja hellästä hoidosta, ja varmaankin kymmenen kertaa sanoi hän Julialle suoraan: "jospa Sándor'illani olisi noin kelpo puoliso, silloin olisin huoleton hänen kohtalostaan, silloin tietäisin, että olen uskonut hänet hyviin käsiin". Julia vastasi tähän puheesen suloisimmalla hymyllään; sitte vei hän tuon kunnon perheen komeain saliensa lävitse, näytti posliininsa, hopeiset pöytäkalunsa, koristeensa. Zsuzsi täti oli aivan haltioissaan ihmettelemisestä ja ylisti kaikkia pilviin saakka; kaikki oli hänestä aivan erinomaista.
Sillä välin otti Nánásy setä herra Menyhért'in erikseen, vei hänet kanssansa tupakka-huoneesen ja teki hänet yhdessä henkäyksessä tutuksi Julian omaisuus-olojen kanssa, puhui hänen taloudenhoitajastaan, hänen pehtoristaan, hänen loistavista tuttavuuksistaan komitatin ylhäisinten perheitten kanssa, eikä unhottanut mainita hänen mies vainajansa testamenttia, joka antoi leskelle täyden oikeuden omaisuuden käyttämiseen siinäkin tapauksessa, että hän uudestaan naimisiin menisi. Kaikki nämät asiat esiintoi Nánásy setä puheliaalla ystävällisyydellä, eikä Menyhért herra herennyt häntä suurimmalla tarkkaavaisuudella kuuntelemasta, tuskin huomaten että aika kulumistaan kului.
Atrian aikana nousi ihmetteleminen korkeimmilleen; vieraat eivät tietäneet, mitä enemmän kiittäisivät, ruokiako vai maljoja, joissa niitä tarjottiin. Ainoastaan Péterkelle oli asia selvillä: häntä miellyttivät vaan nuot kaikenlaiset tortut, joita hän mielensä mukaan sai valita; mitä hän ei jaksanut syödä, pisti hän taskuihinsa, niin että hän ruoalta päästyä tuskin pääsi liikkumaan. Julia täytti vielä hänen lakkinsakin kaikenlaisilla makeisilla. Poika mukula riemasteli ja särki iloissaan rikki yhden lautasen.
— "No, poikaseni", sanoi Zsuzsi täti, ottaen syliinsä tuon herttaisen sikiön, "kenestä pidät enemmän, Linka tädistä vai Julcsa tädistä?"
— "Linka tädistä en pidä, sillä hän ei antanut minulle suklaata, kun sitä pyysin".
— "Sinä pidät siis enemmän Julcsa tädistä, etkö niin?"
— "Hm".
Julia hymyili ja taputteli poikaa hellästi poskille.
Tämä oli jo seitsemäs päivä, ja koko kaupunkiin oli se tieto levinnyt, että kaunis leski tänäpänä viettää häitä. Sukulaisetkin alkoivat saapua, yhdet vaunut toistensa perästä vierivät pihaan, huoneet täyttyivät juhlavaatteisin puetuilla vierailla, joitten keskellä perheen perpetuum mobile hääri salaperäisellä katsannolla, siellä täällä kuiskaellen. "Missä morsian on? Missä ylkämies on?" kysyttiin joka taholta, eikä hän tällä kertaa kenellekään sanonut muuta, kuin että Julia pukee itseään.
Hääväen kokoontuessa pääsaliin, otti Julia yllensä Pestistä tuodun loistavan morsiuspuvun. Hän näytti siinä todelliselta haltiattarelta, hänen kauneutensa herätti ehdotonta ihastusta. Hän seisoi juuri ison seinäpeilin edessä pääkoristettansa järjestämässä, kun ovi aukenee, ja ken astuu sisään katuvaisella katsannolla? — Kálmán'imme.
Julia, joka seisoi selkä häntä päin, näki peilistä sisään-astuvan runoilijan ja, hämmästystään kerkeästi salaten, kääntyi hänen puoleensa, katseli häntä ystävällisillä silmäyksillä ja sanoi hänelle hellällä soimauksella:
— "Häijy ihminen! Panna minut näin kovaan koetukseen. Jos en niin hyvin tuntisi teidän mielenlaatuanne, olisin ollut valmis epätoivoon teidän tähtenne lankeemaan".
Kálmán joutui aivan ihastuksiin tästä odottamattomasta vastaan-otosta, syöksi heti Julian jalkoihin ja huudahti innoissaan:
— "Te ette siis koskaan ole epäillyt minua?"
— "Kuinka olisin saattanut uskoa, että te jättäisitte minut, kun koko maailma jo tietää, että aion naimisiin mennä? Minun olisi täytynyt ajatella sangen pahaa teistä, jos olisin voinut otaksua, että te noin epäjalosti tahdoitte masentaa naista, joka teitä rakastaa. Minä en uskonut sitä, minä olin varma siitä, että tämä teiltä vaan oli runollinen oikku, jolla tahdoitte sydämeni voimaa koettaa, ja että te viimeisellä hetkellä olisitte takaisin palaava. Todistuksena siihen on se, etten peräyttänyt kutsumuksiani, vaan päin vastoin suoritin kaikki valmistukset määrätyksi päiväksi; niin lujasti luotin teidän uskollisuuteenne".
— "Niin, Julia, sinä et ole luottamuksessasi pettynyt", änkkäsi ihastuksissaan Kálmán, "tämä oli vaan koetus, jonka sinä olet voitollisesti kestänyt, ja minä rakastan sinua nyt sata kertaa enemmän".
Julia käänsi itsensä ympäri peilin edessä, teki viehättävästi hymyillen kumarruksen Kálmán'in edessä ja kysyi veikistelevällä silmäyksellä:
— "Olenko kaunis?"
— "Oi, taivaallinen!" huusi runoilija ja lankesi taas innostuneena
Julian jalkoihin.
Samassa hetkessä astui Nánásy setä sisään, ilmoittaen että pappi oli tullut vihkimistä toimittamaan.
Julia kaatoi muutamia tipauksia essbouquétä nenäliinaansa ja astui ulos saliin, nojautuen Nánásy sedän käsivartta vastaan, joka menuetti-askelilla käydä tepsutteli kauniin holholaisensa rinnalla.
Vieraat riensivät tavan mukaan viehättävää morsianta tervehtimään; herra pastori astui, käsiään hieroen, hänen eteensä ja kysyi virallisella hymyllä kunnioitetun ylkämiehen nimeä.
Julia heitti voitonriemullisen silmäyksen ympärillä seisoviin miehiin, jonka huomattuansa Kálmán syöksähti edessään seisovien ihmisten varvasten ylitse, raivataksensa itselleen tietä kauniin morsiamen luokse. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt perille, oli Julia jo tarttunut — Sándor orpanamme käteen, ja esitteli hänet papille.
— "Tässä on ylkämieheni, jalo herra Sándor Gulyási".
Kálmán hoiperteli säikähtyneenä seinää vastaan ja kadotti niin kaiken mielenmalttinsa, että hän ensin kompastui kolmen tuolin ylitse, istahti sitte erään lihavan rouvan syliin ja, siitäkin pois karkoitettuna, aukasi ison kaapin oven, mennäksensä sen lävitse ulos huoneesta; kun hän vihdoin oli päässyt ulos pihalle, puhutteli hän vastaansa tulevaa lapsentyttöä rouva tädikseen ja pyysi häntä antamaan itselleen lasin vettä, sillä hänen oli vilu.
Vielä suurempaan hämmästykseen joutui muuan toinen ylkämies. Kun Julia vei hänet papin eteen, katsoa töllisteli hän vaan, kuin paistettu kala, ihan kuin olisi luullut kuoleman-tuomion päänsä ylitse luettavan. Asia oli jo aikaa sitte suoritettu vanhusten välillä, ja Sándor'ille sitä ennakolta ilmoittaa oli katsottu tarpeettomaksi; Julia oli liiaksi vakuutettu ihanuutensa voitosta, jotta hän olisi epäillyt tämän uhkayrityksen onnistumisesta.
Sándor antoi siis asettaa itsensä vihkipöydän eteen, niinkuin pyhä uhrikaritsa, ja kun pappi häneltä kysyi: "rakastatko tätä kunnian-arvoisaa naista, jonka kädestä kiinni pidät?" unhotti hän siihen vastata ja tuijotti vaan herra pastoriin, kunnes hänen isänsä huusi: "rakastat kuin rakastatkin, kuinka et häntä rakastaisi, tietysti häntä rakastat". Tästä Sándor palasi järkeensä ja kertoi sitte kauniisti vihkisanat. Emme kuitenkaan voi kieltää, että hänen hampaansa silloin vähäisen kalisivat.
Kaikki kävi hyvässä järjestyksessä. Sitä seuraavat kemut vapauttivat mielet ahdistuksesta. Lukijain rauhoitukseksi täytyy mainita, että Sándor orpanamme illallisen jälkeen vielä tanssikin, ja astui monen herran ja naisen jalalle.
* * * * *
Varhain aamulla seuraavana päivänä näemme kolme nuorta miestä kävelevän eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa; yksi niistä oli Károly, molemmat muut hänen kumppanejansa paikkakunnalla, jotka olivat kutsutut todistajiksi kaksintaistelussa Kálmán'in kanssa.
Loukattu nuori mies vaati todenperäistä hyvitystä kohtauksesta Berkessyn kanssa, ja todistajat katsoivat Károly'in tarjouksen hyväksyttäväksi.
Kohtaus Julian häissä oli vielä kymmenkertaisesti kiihoittanut Kálmán'in murhahimoa; hän juoksi kaikissa kahviloissa, korkealla äänellä huutaen, että hän huomenna on kylpevä joko omassa taikka toisen veressä, ettei hän tyydy ainoastaan siihen, että lähettää luodin Károly'in päähän, vaan leikkaa noilta muiltakin nenät korvat poikki. Turhaan hänelle muistutettiin, että jos hän tahtoo kaikki nämät tehdä, hän kumminkaan älköön sitä ennakolta kuuluttako, koska häntä muuten pantaisiin kiinni. Se on hänelle yhdentekevä! Viekööt hänen päänsä, jos mielivät, mutta hän on veristä kostoa etsivä…
Károly ja hänen kumppaninsa olivat jo kävelleet hyvän puolen tuntia mainitussa puistossa, kun vihdoin Kálmán'in molemmat todistajat saapuivat — yksinänsä, ja suuttuneella katsannolla antoivat vastapuolueelle kirjeen, jonka Kálmán herra oli kirjoittanut ja joka julki luettuna kuului näin:
"Hyvät herrat!
"Tyvenemmällä mielellä asiata mietittyäni, olen havainnut, että jokapäiväistä korkeammat velvollisuudet kieltävät minua henkeäni alttiiksi panemasta. Se nero, jonka luonto minulle on lahjoittanut, ei ole ainoastaan minun, vaan isänmaani, koko ihmiskunnan oma, ja sitä en saa unhottaa. Kaksintaistelu voipi tapahtua ainoastaan yhdenvertaisten välillä, eikä minun tarvitse teille selittää, että hengelläkin on ylimyskuntansa. Tuokaa vastaani joku, joka hengen valtakunnassa seisoo samalla asteella kuin minä, silloin minä mielelläni mittelen miekkaani hänen kanssaan. Muuten lähden minä ijäksi pois tästä kaupungista, etsimään nerolleni paremmin sopivaa vaikutus-alaa", jne, jne.
Todistajat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, yksi nauroi, toinen kiroili. Károly sanoi heille jäähyväiset, astui odottaviin vaunuihinsa ja ajoi takaisin Berkessyn maatilalle.
Siellä tulivat häntä vastaan tämän vaunut. Hänen äitinsä, sisarensa, vanha Berkessy ja tämän tytär istuivat siinä ja kaikki riemuitsivat suuresti kun näkivät hänet. Joku heidän tuttavistaan, joka oli kuullut Kálmán'in kerskailua kahvilassa, riensi heille siitä vielä samana yönä tietoa viemään; nämät ajoivat nyt kaikki täyttä laukkaa ——'iin ja iloitsivat sanomattomasti, nähdessään Károly'in eheänä takaisin palaavan, varsinkin kun hän rauhoitti heitä sillä tiedolla, että koko asia oli päättynyt ilman mitään onnettomuutta.
Mukavuuden vuoksi astui sitte Berkessy Károly'in vaunuihin istumaan, ja kaikki lähtivät takaisin hänen asuntoonsa.
Matkalla kysyi vanha herra Károly'ilta, minkätähden he tahtoivat tapella, ja saatuansa tietää syyn siihen, levitti hän silmät selälleen.
— "Mutta mikä oikeus sinulla on minun puolestani hyvitystä antaa?"
— "Se oikeus, joka pojalla on isänsä puolesta".
Berkessy hymyili.
— "Mutta ethän sinä ole minun poikani".
— "Mutta minä voin tulla siksi".
— "Hm, orpanani. Se on totta, että sinä olet kelpo, hyväsydäminen poika, mutta sinusta sanotaan, että myöskin olet iso hulivili".
— "Siinä sanotaan oikein. Mutta eikö se juuri puolestani puhu? Jos en olisi ollut hulivili, seuraisi siitä, että vastedes saattaisin tulla siksi".
— "Niin, mutta kuka vakuuttaa minua siitä, ettet vastedes tule semmoiseksi, kuin tähän asti olet ollut?"
— "Hyvä, setäseni; antakaa minulle yhden vuoden määrä-aika. Jos sen vuoden kuluessa saatte kuulla jotakin pahaa minusta, silloin älkää minua enää huoneesenne laskeko; mutta jos sillä aikaa voin osoittaa itsessäni olevan kylläksi voimaa pitämään lupaustani, niin…"
— "Silloin en enää laske sinua huoneestani", täydensi vanha herra lausetta.
* * * * *
Yhden vuoden kuluttua näemme uudestaan ystävämme.
Károly piti lupauksensa. Rautaisella johdonmukaisuudella täytti hän, mitä oli luvannut; hän meni tosin huveihin, mutta koko aikana häntä ei voitu pakoittaa ainoatakaan viinilasia juomaan; juopuneitten ihmisten joukossa istui hän yksin selväpäisenä, eikä häntä myöskään voitu saada kortteja käteensä ottamaan. Sen sijaan asetti hän talouttansa järjestykseen ja oppi kieliä. Yhden vuoden kuluttua häntä tunnettiin mitä säädyllisimmäksi, sivistyneimmäksi nuoreksi mieheksi koko paikkakunnassa. Minun täytyy sanoa, että hän vielä nytkin sitä on.
Hän otti Linan vaimokseen, ja rakasti häntä uskollisesti. Seitsemän talvea, seitsemän kesää eivät ole heidän perheellistä onneansa häirinneet. Tämä onni tavallisesti kuvautuu vaimon kasvoille, ja Linan kasvot kävivät vuosi vuodelta kauniimmiksi.
Sándor orpanammekin on onnellinen; hänellä on tarpeeksi kaunis puoliso, tarpeeksi paljon rahoja ja hän itse on enemmän kuin tarpeeksi yksinkertainen, jottei hänen onnensa olisi täydellinen. Zsuzsi täti käy heitä joka vuosi tervehtimässä, ja käyttää miniänsä vanhoja silkkihameita.
Abrahám herrakin on onnellinen: hän nai Boriskan; hänen ei kumminkaan nyt enää tarvitse tälle mitään palkkaa maksaa.
Setä Lörincz Kassay'kin on onnellinen. Sukulaisista, vieraista ei koskaan ole puutetta hänen talossaan; hänen tyttärellänsä on joka sormen päässä yksi kosija, ja näitten joukossa ei nyt jo täysikasvuinen Péterke ole viimeinen, ei ainakaan mitä pään suuruuteen tulee.
Ainoastaan Kálmán on vielä nytkin onneton. Tuosta suuria toiveita herättävästä hengestä tuli aikojen kuluessa särkynyt, väärin tuomittu nero. Joka kerta kun luette huonoja värssyjä, ajatelkaa häntä ja surkutelkaa hänen kohtaloansa!
VIITESELITYKSET:
[1] Lue: Löörints (= Laurentius, Lauri) Kaschschai.
[2] Hallitusoikeudellisessa suhteessa on Unkarin maa jaettu "komitateihin", ja näiden päälliköt eli kuvernörit, niinkuin me sanoisimme, nimitetään "ispán'iksi".
[3] Hajdú = polisipalvelija.
[4] "Bunda" = pitkävillaisista lammasnauhoista tehdyt turkit, joita Unkarissa käytetään.
[5] Lue: Schjuschji.
[6] Lue: Schjuschjaanna Schaitoori.
[7] Györ, lue: Djöör, Raab'in kaupunki.
[8] Lue: Menjheert (= Melkior) Guljaaschi.
[9] Lue: Schaandor = Aleksanteri.
[10] "Dolmány" (lue: dolmaanj) on lyhyt unkarilainen takki.
[11] Gábor = Gabriel.
[12] Matyi, lue: Matji, Matti.
[13] Károly, lue: Kaarolj = Kaarlo.
[14] Erzsébet, lue: Ärschjeebät = Elisabeth.
[15] Csalváry, lue: Tschalvaari.
[16] Nánásy, lue: Naanaaschi.
[17] Kálmán Sós, lue: Kaalmaan Schoosch.
[18] Linácska (Lina, Karolina), lue: Linaatschka.
[19] "Atilla" on unkarilainen, nyöreillä koristettu takki.
[20] Tässä on sukkela sanasutkaus, jota ei käy suomen kielelle kääntäminen. Unkarilainen sana "költö" merkitsee näet sekä runoilijaa että tuhlaajaa.
[21] Tässä on taaskin sanasutkaus. Unkarilainen sana "sós" merkitsee näet: suolainen. Unkarin kielessä sanotaan, jos tahtoo peitetyllä tavalla osoittaa jonkun tytön olevan rakastuneen, että hän panee liiaksi suolaa ruokaan (s.o. hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin ettei hän voi pitää vaaria suolan määrästä).
[22] Erään unkarilaisen näytelmäkappaleen nimi.
[23] Jota pidetään suurena epäkohteliaisuutena.
[24] Eger'in (Erlan'in) oivallista punaista viiniä nimitetään Unkarissa turkin-vereksi.
End of Project Gutenberg's Rakkaita sukulaisia, by Mór Jókai and Antti Jalava