Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

RAKKAUDEN KOMEDIA

(1862)

3-NÄYTÖKSINEN KOMEDIA

Henrik Ibsen

Suomentanut
Aarni Kouta

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915.

Esittämisehdoista sovittava suomentajan kanssa.

Os. Rautalampi.

HENKILÖT:

ROUVA HALM, virkamiehen leski.
SVANHILD, }
ANNA, } hänen tyttäriään.
FALK, nuori kirjailija. }
LIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.
GULDSTAD, tukkukauppias.
STYVER, kopisti.
NEITI SKÄRE, hänen morsiamensa.
STRÅMAN, maalaispappi.
ROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa.
YLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA.
PAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ.
NELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA.

(Tapahtuu *rouva Halmin* maakartanossa Drammensvejenin varrella.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen; taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat.

Esiripun noustessa istuvat kuistilla ROUVA HALM ja ANNA tehden käsitöitä sekä NEITI SKÄRE kirja kädessään. Huvimajassa FALK, LIND, GULDSTAD ja STYVER; pöydällä punssikannu ja laseja, SVANHILD istuu yksin taka-alalla vuonon rannalla.

FALK

nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:

Riemun, leikin lempee paikka puisto tää on paahteinen; mitä siitä, syksy vaikka murtaa toivot keväimen. Ylläsi kuin valkosumu häilyy kukat oksillaan, — huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.

HERROJEN KUORO.

Huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.

FALK.

Miksi kesken kukoistusta ajatella hedelmää? Miks on mieles murheen-musta, huokaat elon hyörinää? Linnunpelätit miks soivat päässä rumain riukujen? Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!

HERROJEN KUORO.

Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!

FALK.

Suojasta miks kukkatarhain karkoittaisit lintusen? Suo sen viedä toivees parhain palkaks sulo-laulujen. Heelmä myöhäinen jos vaihtuu lauluun, niin sa voitat vaan: muista, että hetket haihtuu; kohta halla hyytää maan.

HERROJEN KUORO.

Muista, että hetket haihtuu, kohta halla hyytää maan.

FALK.

Tahdon elää, riemurinnoin laulaa, kunnes kuihtuu maa, — heittää sitten nuoruus-innoin, mi ol' kerran ihanaa! Portti auki; laitumelle käykööt laumat nälkäiset; kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!

HERROJEN KUORO.

Kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!

He kilistävät ja tyhjentävät lasit.

FALK

naisille.

Kas tässä laulu, jota pyysitte; — ei juossut aatos, anteeks suokaa se.

GULDSTAD.

Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.

NEITI SKÄRE

ympärilleen katsoen.

Mut läksiköhän Svanhild lentohon —? Alussa kuunteli hän intomielin; *nyt* on hän poissa.

ANNA

osoittaa taka-alalle.

Ei, hän *tuolla* on.

ROUVA HALM

huoaten.

Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!

NEITI SKÄRE.

Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin, niin — runollinen — laulu lopussaan ei ollut kuin sai alku toivomaan.

STYVER.

Sovittaa helposti ois viimeisiin säkeihin voinut vielä lisää hiukan.

FALK

kilistää hänen kanssaan.

Kuin kittiä puun syviin halkeemiin, se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.

STYVER

antamatta itseään häiritä.

Se hyvin käy; ma kokemuksestain sen tiedän.

GULDSTAD.

Tekin runotarten miesi?

NEITI SKÄRE.

Armaani? Kautta taivaan!

STYVER.

Hiukan vain.

NEITI SKÄRE

naisille.

Romanttinen hän on.

ROUVA HALM.

Niin huhu tiesi!

STYVER.

En enää; pitkät ajat on jo siitä.

FALK.

Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis —?

STYVER.

Kun rakastunut ma viel' olin.

FALK.

Ehtikö jo sammua sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!

STYVER.

Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti; *se* paljon enemmän on mielestäni!

FALK.

Oot aivan oikeassa, ystäväni! Suur edistys on tapahtunut varmasti, kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.

STYVER

muinaisille muistoille suloisesti hymyillen.

Mitenkä outoa, kun muisto palaa menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?

Falkin puoleen kääntyen.

on siitä seitsemän nyt vuotta vaan, kun konttorissa runoja tein salaa.

FALK.

*Sa?* Pulpetillas?

STYVER.

Luona pöydän parhaan.

GULDSTAD

naputtaa lasiinsa.

Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.

STYVER.

Vapaana varsinkin ma iltaisin runoja suuret määrät kirjoitin, viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!

FALK.

Kun potkaisit vain runohepoa, se laukkaan läks —

STYVER.

Ol' yhtä hyvää sille paperi leimaton ja leimattu.

FALK.

Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?

STYVER.

Avulla lemmen, kuinka sanoisin! Hän mulle temppelihinpääsyn takas, jost' tuli lemmittyni myöhemmin, mut silloin oli —

FALK.

Ainoastaan *rakas*.

STYVER

jatkaen.

Niin kumma aika; unhoon joutui laki; *tunnelmaa* yksinomaan kynä haki juostessaan paperilla rapisten, soi ilmassa kuin sävel vapisten; — ja vihdoin lähetin ma kirjehen hänelle — hän —

FALK.

Jonk' olet sulhanen.

STYVER.

Häneltä saapui heti vastaus; täys selvyys, — hyväksytty hakemus!

FALK.

Ja — luona pulpettis sa kasvoit heti; kuivalle maalle poika lempens veti!

STYVER.

Tietysti.

FALK.

Siihen päättyi runo-virkas?

STYVER.

Sen koommin tarvetta en tuntenut; samassa kuivi laulun lähde kirkas; myöhemmin joskus olen kokeillut, mut synny ei vain riviäkään enää, rupeevat soinnut tekemään nyt tenää, en ymmärtää voi, minkä takia ei synny *runoa*, vaan *lakia*.

GULDSTAD

kilistäen hänen kanssaan.

Mies silti ootte, kautta kunniain!

Falkille.

Te luulette, ett' Teitä varten vain on valmistettu onnen virran pursi; mut varokaa, tuo matka monen mursi. Ma laulustanne väittää tohdi en se runollinen onko kaikin puolin. Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin, se tosiaan on *ala-arvoinen*. Millaista taloutta oisikaan, kun kaikki linnut vapahasti saisi hedelmänalut syödä oksiltaan; kun karja puistosta sais laidunmaan, kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi? Ens kevännä ois täällä ihanaa!

FALK

nousee.

Ens, tulevainen! Kuinka painostaa tuon »tulevainen» sanan veltto aate, se riemun-rikkaalle on mieron vaate! Jos kielen valtiaana olla saisin hetkenkin, sielusta ja mielestä armotta sanan tuon ma karkoittaisin kuin x:än, z:an kirjakielestä.

STYVER.

Sanassa toiveen pahaa en ma nää.

FALK.

Jumalan kauniin maan se pimentää. »Seuraava rakkautemme», »emäntämme», »ens eine», »tulevainen elämämme», — syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*, *se* riemun lapsest' tekee mierolaisen. Elomme turmelee se kokonaan, se surmaa nautintomme lyhven hetken; et rauhaan pääse jälkeen päivän retken, venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»; levähtää sittenkään ken vielä tohti? Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti. Näin rauhatonna halki elon jatka, — ties päättyykö ees tuollapuolen matka.

ROUVA HALM.

Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!

ANNA

ajatuksiinsa vaipuneena.

Sanansa hyvin ymmärtää ma voin; puheessaan paljon totuutta on varmaan.

NEITI SKÄRE

huolestuneena.

Rakkaani moista kuuntelemaan toin, hän hullummaks vain käy. — Oi, ääntä armaan kuuletko, Styver; joudu!

STYVER

piippuaan puhdistellen.

Paikalla.

GULDSTAD

Falkille.

Ei haittaa varovaisuus, puhetta kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan; aatelkaa vain, jos laulun loisitte Te tänään, tokkopahan voisitte työhönne käyttää koko varaston, mi Teillä runouden kultaa on, huomenna typö-tyhjä oisitte, kun uutta *luovanne* taas soisitte; — kimppuunne saisitte vain arvostelun.

FALK.

Siit' tokkohan on nostajaksi melun; sovussa samaa tietä rinnakkain astuisin kera arvostelijain.

Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.

Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain noin istu, ole iloinen ja vapaa; tutkitko rakennuksen tekotapaa?

LIND

havahtuu ajatuksistaan.

Miks niin?

FALK.

Pois silmiäs et tuolta saa, ne parvekkeelle yhä tuijottaa. Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin vieneetkö sulta ovat mielen, muistin? Uurrettu ovenlukko taitehikas, talonko pääty, koristeista rikas? Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?

LIND

säteilevän näköisenä.

Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma. En muuta vaadi, nykyisyyden huuma mun mielein täyttää. On kuin helmaani maailman kaikki aarteet tulvisi! Laulusta riemun kiitos, ystäväni; sen kirjoitit kuin sydänverelläni!

Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät huomaa.

Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon, hedelmät kernaasti ma muille suon!

Juo pohjaan.

FALK

katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään äänilajiin.

Arvoisat naiset, täähän uutta on! Lind kääntynyt on yhteen uskohon. Mies eilen virsikirja käissä kävi, nyt runorumpua hän päristävi. — Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki; mut armotta saa arki-ihminenki, kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan runonkin roskaa niellä toisinaan, niin että, sisukset jos kaivetaan esille, niin ne tihkuu suurien sanojen ihraa, rasvaa runojen.

Lindille.

Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat; yhdessä kanteleemme vasta soivat.

NEITI SKÄRE.

Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ? Maaseudun rauha, — siimes kukkatarhain, se eikö runoniekan paikka parhain — —

ROUVA HALM

hymyillen.

Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.

NEITI SKÄRE.

Emännän saatuanne rouva Halmista, ma luulin, että syntynyt ois valmista.

Osoittaa oikealle.

Tuo pieni huvimaja kätkössään, sen sopivampaa liekkö ensinkään; se eikö henkeä saa heräämään — —

FALK

menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.

Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan, niin laulan valkeudesta vapaan taivaan. Minulle hankkikaa ees lainaks muru, tuimimmat tuskat, lannistava suru, niin riemulaulu huulillani soisi. Mut parhainta, jos hankkia ken voisi minulle naisen, jota jumaloisi mun henkein. Rukoillut oon sitä aina, mut yhä viipyy taivaan kallein laina.

NEITI SKÄRE.

Tuo puhe säädytönt' on!

ROUVA HALM.

Liiankin!

FALK.

Oi älkää luulko, että kulkisin ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi; keskellä riemun ikivarjoihin hän lähteä sais jumalainsa luoksi. Henkistä harjoitusta kaipaan ma, ois tässä tarpeeks voimistelua.

SVANHILD

on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:

Ma anon, että taivas Teille antaa tuon osan; — mutta olkaa silloin mies.

FALK

on kääntynyt yllätettynä.

Ah, neiti Svanhild! — Tahdon kaikki kantaa. Mut täysin luottaa voiko, Herra ties, ett' anomuksenne on oikein tehoova? Vain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova. On Teillä luja tahto, riistää voi se rauhan, jonka tyyni tunto soi; mut tärkein usko on, mi kapinoi ei vastaan.

SVANHILD

puoleksi leikillään ja totisena.

Murhettanne varrotkaa vain, mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, — yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman. Te silloin tunnette mun uskoin voiman.

Lähtee naisten joukkoon.

ROUVA HALM

hillitysti.

Te ette sovuss' elä milloinkaan.
Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.

Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä.

FALK

menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:

Varmuuden minkä katseessansa näinkään. Mut voinko luottaa hänen uskoonsa, ett' taivas tahtoo —

GULDSTAD.

Ette sinnepäinkään! Niin ei lie taivas poissa suunnilta, se että moiset hupsut toiveet täyttäis. Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis liikettä ruumiin hiukan hyväkseen. Te päivät pitkät päilyntää vain veen katsotte; pilkkokaa ees polttopuita, niin hassun-oikkujanne kirotuita ei Teillä parin viikon päästä lie, siit' olen vallan varma, hitto vie.

FALK.

Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan; mua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan; mi viisaint' ensin valikoida ois.

GULDSTAD

kaataessaan laseihin.

Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.

ROUVA HALM

katsoo kelloaan.

Jo kahdeksan; on aika kohta lässä, pian pappi perheineen voi olla tässä.

Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella.

FALK.

Tännekkö pappi?

NEITI SKÄRE.

Päästä tuokion!

ROUVA HALM.

Kerroinhan, että luottaa tulohon —

ANNA.

Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.

ROUVA HALM.

Niin oikein. Älkää olko onneton; tulonsa kaikille on riemu suuri.

FALK.

Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?

ROUVA HALM.

Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.

FALK.

Hereille nimi muistini nyt sai, suurkäräjille valittu on kai hän hyödyttämään kansaa, isänmaata.

STYVER.

Suur puhuja.

GULDSTAD.

Mut rykimäst' ei laata hän voi.

NEITI SKÄRE.

Hän myötään vaimon tuo —

ROUVA HALM.

Ja lapsia —

FALK.

Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, — myöhemmin saa toimi-alan tiukan, mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia; ymmärrän.

ROUVA HALM.

Miesten mies on rovasti!

GULDSTAD.

Vain nuoruudessaan aika vekkuli.

NEITI SKÄRE

loukkaantuneena.

Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti ihmisten arvokkaiden vakavasti puhuvan kuullut olen rovastin vaiheista, tunnen miehen romaanin.

GULDSTAD

hymyillen.

Romaanin?

NEITI SKÄRE.

Romantiikaks sitä sanon, mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.

FALK.

Valtaavan herätätte tiedon janon minussa.

NEITI SKÄRE

jatkaen.

Ainahan on joitakuita häikäilemättömiä irvisuita! Muistatte kai tuon ylioppilaan, mi kehno uskoi julkeudessaan neronsa pieneen, naurettavaan voimaan, ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.

FALK.

Rovasti lienee runo valtainen, näytelmä hurskas tai sen kaltainen?

NEITI SKÄRE

hiljaisiin kyyneliin liikutettuna.

Ei lainkaan, — mies on vain hän sydämen. Mut tällainen kun seikka eloton näin paljon pahaa aikaan saanut on ja herättänyt intohimot väärät ja syvät näin —

FALK

osaa-ottaen.

Ja moiset suuret määrät —

NEITI SKÄRE.

Niin tarkka silmänne jo eikö nää, mitenkä —

FALK.

Täss' ei mitään hämärää. Mut epäselväks yhä, aioin sanoa, romaanin sisältö ja laatu jää. Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa; mut nopeammin loppuun tirkistää —

STYVER.

Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.

NEITI SKÄRE.

Ellei vain muistissasi ole vikaa; suo minun —

ROUVA HALM.

Osaisinhan minäkin!

NEITI SKÄRE.

Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin. Hänt' ylioppilaana pidettiin pääkaupunkimme parhaimpana päänä, omaksui uudet aatteet, kyvykkäänä —

ROUVA HALM.

Ja otti osaa seuranäytelmiin.

NEITI SKÄRE.

Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, —

ROUVA HALM.

Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.

NEITI SKÄRE.

Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen. Myös perehtynyt säveltaiteeseen hän oli — julkaisikin nuotteineen teoksen »Sonetteja sulo Marjan». Niin hempeästi soitti hän tuon sarjan.

ROUVA HALM.

Hän nero oli kerta kaikkiaan!

GULDSTAD

hillitysti.

Epäili jotkut hänen aivojaan.

FALK.

Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään, ties väittää, että katsomatta ikään ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja kuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja. Mut ken on Marja?

NEITI SKÄRE.

Rouva Stråman, johon koht' tutustutte, kuten kohtalohon tään parin. Yhtiön ol' tytär hän —

GULDSTAD.

Puunlastausliikkeen.

NEITI SKÄRE

lyhyesti.

Siitä vähät huolin.

GULDSTAD

Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.

NEITI SKÄRE.

Tuo runotonta on nyt kaikin puolin.

FALK.

Siis tytär yhtiön?

NEITI SKÄRE

jatkaen.

Niin, suuren, rikkaan. Arvaatte kai, ett' oli kosijoita; laumoittain ympärillään kiehui noita. —

ROUVA HALM.

Kamariherran muistan mainehikkaan.

NEITI SKÄRE.

Ol' aina naisen oikeus kallis Marjalle. Teatterissa Stråmanin kun näki, hän antoi heti lähdön sulhassarjalle —

FALK.

Sai pitkän nenän ylväs ylkäväki?

ROUVA HALM.

He kaksin nousi romantiikan harjalle!

NEITI SKÄRE.

Aatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää, mi sydämiä särki säälimättä; kun tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää, niin missään nää ei auttavaista kättä. Mut kumpikaan ei ollut uskoton; he majaan pyrki olki-kattohon, vuonasta uneksi, mi ravinnon vain sois —

ROUVA HALM.

Ol' lehmä huippu haaveilon, —

NEITI SKÄRE.

Lyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat, pient' tölliä he taivaalta vain anoivat.

FALK.

Ah niin! Ja —?

NEITI SKÄRE.

Maria luopui suvustaan.

FALK.

Luopuiko —?

ROUVA HALM.

Luopui.

FALK.

Uljast' tosiaan.

NEITI SKÄRE.

Ja muutti ullakolle sulhon luoksi.

FALK.

He omans' yhteen — vihkimättä — keräsi?!

NEITI SKÄRE.

Hyi olkoon!

ROUVA HALM.

Hyi! Miesvainajani juoksi kiireessä todistajaks —!

STYVER.

neidille.

Kiista heräsi nyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi. Käydessä asioita kertomaan järjestys aina olkoon kohdallaan. Mut päähäni ei mahdu, millä eli tuo pari —

FALK

jatkaen.

— ajatella ei voi veli, ett' ullakolla vuona asusteli.

NEITI SKÄRE

Styverille.

Minusta päivän selvä on tuo peli: Ei yhteen sovi rakkaus ja hätä, kaks hellää syäntä tulee toimehen.

Falkille.

Mies kantelettaan soittaa heleätä, klaveeri-oppilait' ei Marja jätä —

ROUVA HALM.

Ja hiukan velkaa, ymmärrätte sen —

GULDSTAD.

Konkurssiin saakka Marjan liikkeiden.

ROUVA HALM.

Mies silloin paikan sai ja toimi-alan.

NEITI SKÄRE.

Näin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan, ett' täyttää tehtäväns', se vaikk' ois karu.

FALK

täydentäen.

Ja siihen päättyi miehen elontaru.

ROUVA HALM

nousee.

Puutarhaan lähtekäämme katsomaan eivätkö vieraamme jo kohta tulle.

NEITI SKÄRE

kietoutuen viittaansa.

On viileätä.

ROUVA HALM.

Kaulavaippa mulle tuo, Svanhild.

LIND

salavihkaa Annalle.

Eeltä käy!

ROUVA HALM.

Nyt tulkaa vaan!

SVANHILD menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi FALK, lähtevät taka-alalle ja katoavat vasemmalle. LIND, joka on seurannut heitä, pysähtyy ja palaa takaisin.

LIND.

Mun ystäväni!

FALK.

Samat sanat!

LIND.

Suo kätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun saa sanaa kertoaksein —

FALK.

Kiire tuo pois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun mies sitten pannaan. Miksi visusti aarteensa ystävältä maahan kaivaa; — näät kieltää ollenkaan ei maksa vaivaa: Osalles onnen arpa lankesi!

LIND.

Sain onnen kauniin linnun paulaani!

FALK.

Elossa, — ansass' säästyi henkikin?

LIND.

Maltatko vielä uottaa sekunnin.
Kihloissa olen!

FALK

reippaasti.

Kihloissako!

LIND.

Niin! mist' uljuus, — miestä siinä kysyttiin! Ma lausuin, — ah, ei sanat sitä kuvaa; mut ajattele naista punastuvaa, kaunista, nuorta, — ollut vihoissaan hän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta! kaikk' kuuli hilliten hän itkuaan; lie *merkit* hyvät?

FALK.

Miks'ei; jatka vaan.

LIND.

Tuo eikö kaikki tiedä kihlausta?

FALK.

Niin luulis, mutta varmuus olla sietää; nuo seikat neiti Skäre yksin tietää.

LIND.

Ma tiedän, tunnen ikivarmuuden!
On kaikki selvää, mitään pelkää en.

Säteillen ja salaperäisenä.

Käteeni ottaa sain tuon kätösen, kun pöydältä hän korjas tarjottimen!

FALK

kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen.

Liittoonne kukkaset siis keväimen!

LIND

tekee samoin.

Pyhästi vannon kautta luojan nimen, hänt' että lemmin saakka kuolohon kuin nytkin: — siksi suloinen hän on.

FALK.

Kihloissa! Siksi profeetat ja lain mies heitti ilman katumuksen merkkiä.

LIND

hymyillen.

Laulustas luulit johtuvan sen vain —!

FALK.

Niin runoniekat uskossaan on herkkiä.

LIND

vakavasti.

Ei, Falk, ei teoloogiakaan suljeta onnesta tästä pelkkään huoleen, vaivaan. Vaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta kuin tikapuita myöten iloon taivaan. Nyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain; parempaa varron sydämeltäin satoa, rakastan kortta, pienintä maan matoa; suur onni elää lahjoittaen, jakain.

FALK.

Mut sano —

LIND.

Muut' ei ole sanottavaa, — toisille sydäntämme älä avaa.

FALK.

Mut eteenpäin oot ajatellut varmaan.

LIND.

Aatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen ma elän hetkessä vain keväimen. Ma katseen käännän puoleen onnen armaan; *yhdessä* hallitsemme vaiheet sen. Ei sanoa ees rouva Halmkaan vois raikkaalle kukkasellein: »Kuihdu pois!» On tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin, siks kasvaa, *nousee* kukkasemme hyvin!

FALK.

Sinulle hyvin sopii onnikin!

LIND.

Soi elinhaluni kuin huima huilu; oon vahva; eessäni jos oisi kuilu, ylitse heti kohta hyppäisin!

FALK.

Tai käyttääksemme arkipuhetta:
Sinusta rakkaus on tehnyt peuran.

LIND.

Jos kiitäisinkin peuran vauhdilla, niin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!

FALK.

Huomenna lentää saat, sa ethän suotta vuoristoon lähde kera kvartetin. Nyt turkit voinet jättää kotihin —

LIND.

Kvartetti uottaa saa mua sata vuotta! Ma täällä vuori-ilmaa hengitän; on täällä kukat, vuonon väljä vesi, ah, laaksoon tähän laululinnut pesi, ja onnen keijukainen, — tääll' on *hän*.

FALK.

Lujasti kiinni pidä, harvinainen on näillä mailla onnen keijukainen.

Katselee rakennusta kohti.

Vait, — Svanhild —

LIND

puristaa hänen kättään.

                     Poistun, — kertomatta heitä
salaisuus, joka yhdistävi meitä.
Kiitos, ett' otit lämmöllä sen vastaan!
Sen sulle antaa tahdoin ainoastaan.

Lähtee taka-alalle muiden luo.

FALK katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa edestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä rauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee SVANHILD ulos rakennuksesta käsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle. FALK lähestyy häntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta; SVANHILD pysähtyy.

SVANHILD

hetken vaiettuaan.

Miks katselette —

FALK

kuin itsekseen.

Piirre tuo on selkein, se silmiensä mereen varjon heittää, hengellä pilkan huulensa se peittää, se siin' on.

SVANHILD.

Mitä? Pelkään Teitä melkein.

FALK.

Te Svanhild ootte?

SVANHILD.

Outoako tää.

FALK.

Mut naurettava nimi on tuon kaltainen.
Se täksi iltaa edes hyljätkää!

SVANHILD.

Pyyntönne liiaksi on itsevaltainen —

FALK

hymyilee.

Hm, »Svanhild» — »Svanhild» — —

Äkkiä vakavasti.

Miksi saittekaan jo lapsena tuon kuolon muistuttimen?

SVANHILD.

Se ruma onko?

FALK.

Kaunein päällä maan, mut meille liikaa kaiku on tuon nimen. Mitenkä neiti nyky-aikainen noin ankaraa voi nimeä ees käyttää? Se pankaa joukkoon muinaismuistojen.

SVANHILD.

Mielenne varmaan sadun Svanhild täyttää —

FALK.

Mi kuoliaaksi syyttä tallattiin.

SVANHILD.

Lain mukaan ei voi enää käydä niin. Vereni aatoksissa usein kiehui, uneksin ratsullani ajavan reippaasti halki vapaan maailman, tuulessa harja niinkuin lippu liehui!

FALK.

Niin aina lienee asian tuon laita. »*Aatoksiss'*» estä meit' ei mikään aita, hevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; — *teossa* kiltisti me jäämme maahan; sill' elo lienee kallis kaikillen, ja liian vaikea on kuolon vaali.

SVANHILD

eloisasti.

Ma tohdin, mutta näyttäkää myös maali, mi täysin eloni on arvoinen! Maa uusi hiekka-aavikoiden takaa, — ellei, niin viisain paikallaan ken makaa.

FALK

pilkallisesti.

Ymmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.

SVANHILD

lämpimästi.

Juur ajan niin! Kun vuono tyventyy, ei purjeet venhettänne eespäin auta.

FALK

ivallisesti.

Niin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta, kun odota ei häntä aartehet, mi kotikentät jätti rauhaiset, min ylväs ratsu maailmalle juoksi. Vain aatelin on *kulku kulun vuoksi*, nyt turhuudeksi sitä sanotaan; niin tarkoititte.

SVANHILD.

Niinpä melkein vaan. Päärynäpuuta katsokaa, kuink' on se tänä vuonna tyhjä, kukaton. Mut mennä vuonna seisoi nuokkuen se heelmäin painosta, ah muistan sen.

FALK

hiukan epävarmana.

Ma uskon; mutta entäs oppi tuosta?

SVANHILD

hienosti.

Ett' tuhmaa miehen nyky-aikaisen perässä päärynöiden ain' on juosta. Jos liika-sadon antanut on puu, tuo runsaus harvoin heti uudistuu.

FALK.

Ma tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi, ett' opetukseen kertomus tuo vaihtuisi.

SVANHILD.

Aikamme hyve aivan toinen lie.
Totuuden uhriksi ken mitään vie?
Min arvoinen on yksilön nyt tie?
Miss' sankari?

FALK

katsoo terävästi häneen.

Valkyyria miss' on?

SVANHILD

puistaa päätään.

On tässä maassa väsytty Valkyyriaan!
Kun uskoamme tyrkytettiin Syyriaan,
Te läksittekö ristin-taistohon?
Teilt' aate puheess' sai vain työtä tarkkaa, —
Lähetys-Sanomat kai kaksi markkaa.

Äänettömyys. Tuntuu siltä kuin Falk aikoisi vastata, mutta pidättäytyy ja nousee pari askelta ylemmäksi puutarhassa.

SVANHILD

katselee häntä hetken, lähestyy ja kysyy lempeästi:

Vihainen ootteko?

FALK.

En, mikään maista ei mulle vaan.

SVANHILD

ajatuksiinsa vaipuen ja osaa-ottavaisesti.

Kaks Teillä vastakkaista on luonnetta — —

FALK.

Sen hyvin tietänen.

SVANHILD

kiivaasti.

Mut miksi?

FALK

kuohahtaen.

Siksi, että inhottavaa on käydä sieluansa näytellen, kuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, — paljastaa tunteitansa lauseparsin, kuin naiset, jotka paljain käsivarsin kaduilla käyvät! Svanhild, — Teitä toiseksi ma luulin — noin en noiden muiden moiseksi —

kääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle katsellessa.

Te kuuntelette —?

SVANHILD.

Ääntä, joka palaa jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa maailman, silloin saapuu lintu tuo, — kas tuoss' — sen äsken kätki lehvät nuo — ma uskon, että joka ihminen, mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä, sai Luojaltansa pienen lintusen — mi hälle yksinomaan laulaa täällä.

FALK

ottaa maasta kiven.

Ei lintuaan siis laskea saa harhaan, se ettei eksy toisten kukkatarhaan.

SVANHILD.

Se totta on; mut mull' on omani. Ei vallassani sana, laulunääni; mut sävelet kun soivat päällä pääni on niinkuin sielussani syntyisi runoja — — viivy ei ne — karkkoovat —

FALK heittää kiivaasti kiven; SVANHILD kirkaisee.

se osui! Lakkas laulut ihanat!

kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin.

Pahasti teitte!

FALK

intohimoisella kiihtymyksellä.

Tein vain opin mukaan: silmästä silmä, hammas hampaasta! Ylhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan nyt tuo, ei runon mailta lahjoja. Tekonne kostin Teille täten vain!

SVANHILD.

Mun tekoni?

FALK.

Niin! Tähän saakka velloin aaltoili soinnut syvät rinnassain. Ne surmasitte! — sävel kuolinkelloin vainaille soikoon!

SVANHILD.

Ma?

FALK.

                     Te teitte sen.
Te nuoren voitonuskoin löitte maahan —

halveksivasti.

kun *kihlauduitte*.

SVANHILD.

Käsitä ma en!

FALK.

Helposti tuohon selityksen saahan; mies kohta leipään pääsee, — kuuluu vievän perheensä aina taakse Atlantin —

SVANHILD

samassa äänilajissa.

Lisäksi saanee perinnön hän sievän; —
Lindistä puhunette?

FALK.

                   Paremmin
Te kait —

SVANHILD

hillitysti hymyillen.

Ei sisareni elonvaihe lie outo —

FALK.

Itse ette — —!

SVANHILD.

Onnen-aihe minulta evättiin noin suuri, syvä!

FALK

melkein lapsellisella ilolla.

Te ette siis! Oi kiitos Jumalan!
On taivaan Isä sentään hellä, hyvä!
Te ette ole toisen morsian; —
Tuskalle altis lienee mulla luonne — —

Aikoo tarttua hänen käteensä.

Mua kuulkaa, Svanhild —

SVANHILD

osoittaa nopeasti taka-alalle.

Katsokaahan tuonne!

lähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa ROUVA HALM, ANNA, NEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER ja LIND. Edellisen kohtauksen aikana on aurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään.

ROUVA HALM

Svanhildille.

Rovastin perhe saapuu kohta ikään.
Sa kauan viivyit?

NEITI SKÄRE

katsahdettuaan Falkiin.

Vaivaako sua mikään?

SVANHILD.

Päänsärky lievä; nuha enintäin.

ROUVA HALM.

Ja kuitenkin käyt täällä avopäin? Tee keitä; siisti sali, vaativainen ruustinna on kuin vanhan kansan nainen.

SVANHILD menee sisään rakennukseen.

STYVER

Falkille.

Tunnetko politiikkaa rovastin?

FALK.

Hän lisäverotust' ei taida sietää.

STYVER.

Mut kuinka ois, jos joskus jotakin hän runokokeistani saisi tietää?

FALK.

Se ehkä auttais.

STYVER.

Niinkö, — usko pois, tää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa. On lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.

FALK.

Alusta tuota paras karttaa ois!

STYVER.

Alusko rakkaus?

FALK.

Puhuin *aviosta*, sen orjuudest' ei miestä mikään nosta.

STYVER

nähdessään, että neiti Skäre lähestyy.

On sulle outoja ne aartehet, joit' täynnänsä on naisen aatokset.

NEITI SKÄRE

hiljaa.

Mahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.

STYVER

vastahakoisesti.

Ma kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.

Etääntyvät keskustellen.

LIND

lähestyy ANNAN seurassa ja sanoo hillitysti FALKILLE

Mua kovin painostaa tuo salaisuus, mun täytyy heti —

FALK.

Älä vielä haasta vieraille tunteestanne autuaasta, se Teidän on —

LIND.

Tuo käännehän on uus; — en sulle, Falk, mun ystäväni varmin, ois saanut haastaa nuorest' onnestain! Ei mikään *sumenna* mun aivojain, —

FALK.

Itselles valmistaa kai tahdot *harmin*? Jos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat, julkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!

LIND.

Monesta syystä arvellut oon tuota, kenties yks seikka niist' on painavin; en kaikkiin näet täällä täysin luota, tääll' ehkä hiipii joku toinenkin, mi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan; se epämiellyttävää oisi tosiaan.

FALK.

Unhoitin aivan, että veli on määrätty *korkeampaan* arvohon. Vain *hetken* olet lemmen pappi vapaa; voit ennen pitkää uottaa ylennystä; mut täysin sotisi se vasten tapaa, ett' tänään vartoisit jo nimitystä.

LIND.

Mut Guldstad —

FALK.

Mitä hän nyt aikaan sais?

ANNA

kainosti.

Se on vain Lindin mielikuvitusta.

LIND.

Ma epäilen tuon miehen aikomusta, hän meidät mielellänsä erottais. Käy taukoomatta luonanne tuo veikka, hän rikas on ja vielä naimaton; armaani, syitä tuhansia on, vain pahaa meille ennustaa tää seikka.

ANNA

huoaten.

Mi vahinko, niin ihanaa ol' näin.

FALK

osaa-ottavasti Lindille.

Vuoks houreen älä onneasi heitä; salaisit kauemmin mun mielestäin.

ANNA.

Vait! Neiti Skäre katselevi meitä!

Hän ja Lind etääntyvät eri tahoille.

FALK

katselee Lindin jälkeen.

Hän rientää nuorta tappiotaan päin.

GULDSTAD

joka on seisonut portaitten luona keskustellen ROUVA HALMIN ja NEITI SKÄREN kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle.

Taidatte täällä mietiskellä runoa?

FALK.

En, näytelmää.

GULDSTAD.

No, älkää hemmetissä; niit' tosiaan Te viitsittekö punoa?

FALK.

On tässä toinen pihdin pitimissä, yhteinen ystävämme, kuka ties; — mut kirjailemaan hän on vasta mies. Aamusta iltaan mennessä hän sai idyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.

GULDSTAD

ovelasti.

On loppu hyvä!

FALK.

Tietänette kai, se että aina päättyy nuorten *lempeen*. Mut osa vain on tämä kolmikosta; nyt alkaa runoniekan tuska, josta pusertuu toinen jakso, kihlatuita kuvaava suuri, laaja ilveily, näin ainekset kun vihdoin käytetty on draamaan avion, se seuraa muita.

GULDSTAD

hymyillen.

Ma luulen, että runo-into tarttuu.

FALK.

Miks niin?

GULDSTAD.

Näät kirjailijain joukko karttuu, runolle aatellut myös olen ruveta, —

salaperäisesti.

mut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.

FALK.

Mut ken on sankari, jos saisin kysyä?

GULDSTAD.

Salassa huomiseen sen täytyy pysyä.

FALK.

Te itse!

GULDSTAD.

Tokko kelpaisinkaan siksi?

FALK.

Ken sitten sopivampi sankariksi. Mut sankaritar? Hänet maalta saamme, hälystä kaupungin kai käymme pois?

GULDSTAD

sormellaan heristäen.

Rauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! —

Äänilajia vaihtaen.

Mut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?

FALK.

Ei tuomioon mun tietoni voi riittää; hänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. —

Hymyillen.

Mut olkaa varuillanne, ettei vain »runonne» joudu käsiin pilkkaajain. Jos väärin käyttäisin nyt luottoanne, kertoisin aivan toisin puheitanne.

GULDSTAD

hyväntahtoisesti.

Tyytyisin, estää en vois tekojanne.

FALK.

Aivanko niin?

GULDSTAD.

Ei tässä auta hätä; ammattineuvoja ois typerätä sen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.

Poistuu taka-alalle.

FALK

ohimennen Lindille.

Sa olit oikeassa, kauppamies tunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.

Poistuu.

LIND

hillitysti Annalle.

Niin varmasti mun vaistoni sen ties; nyt asiasta tehtävä on avoin.

Lähestyvät ROUVA HALMIA, joka seisoo NEITI SKÄREN kanssa rakennuksen luona.

GULDSTAD

Styverin kanssa keskustellen.

On kaunis ilma nyt.

STYVER.

Miks'ei, kun vaan on sillä tuulell' —

GULDSTAD

leikillisesti.

Onko rakkautenne vaarassa?

STYVER.

Se on kyllä kohdallaan —

FALK

joka on saapunut siihen.

Mut *kihlaus*?

STYVER.

Sitä uhkaa paha enne.

FALK.

Hurraa! ma kuulen vielä kilinää runonkin rovon, vaikka rikkaus meni!

STYVER

loukkautuneena.

En yhteyttä voi ma ymmärtää välillä runojen ja kihlaukseni.

FALK.

Sa älä tutki lemmen olemusta, se herkkä on, ei siedä kosketusta.

GULDSTAD

Styverille.

Teit' auttaa voisinko, se sanokaa, niin tuumimme.

STYVER.

Tuot' olen aprikoinut, mut päivän pitkään päätökseen en voinut ma päästä, esittää en asiaa.

FALK.

Sua auttaa voin ma sanoin muutamin: Kevyttä päivää tokko siitä asti oot nähnyt, kihloihin kun vakavasti —

STYVER.

On joskus painostanut kovinkin.

FALK

jatkaen.

Velvollisuudet raskaat, joille palttua kernaasti antaisit, jos kävis vain se päinsä —

STYVER.

Viisainta, jos kieles talttua vois heti! Hoitanut oon asiain;

Guldstadin puoleen kääntyen.