ens kuussa menot kovin lisääntyvät; kun menee naimisiin, niin saahan vaimon —
FALK
iloisesti.
Sinertyy nuoruutesi taivaat syvät, tuo oli sävel laulu-aikas aimon! Ymmärsin heti, että tarvitset vain sakset lujat sekä lentimet!
STYVER.
Saksetko?
FALK.
Tahdon-sakset, joilla niteet leikkaisit, katkaisisit kaikki siteet pois lentääksesi —
STYVER
raivostuneena.
Raa'aksi nyt käyt!
Lainrikoksesta syyttävän mua näyt!
Sa miltei sanot: Styver, sinä pakenet!
Julkista häväistystäkö sa hakenet, —
mua sanas solvaa!
FALK.
Hupsua on tuo.
Muidenkin tarkoitukses kuulla suo!
GULDSTAD
hymyillen Styverille.
Hämäryys sanojanne hiukan painaa! tahdotte ehkä?
STYVER
rohkaisee mielensä.
Pientä pankkilainaa.
FALK.
Vai lainaa!
STYVER
reippaasti Guldstadille.
Siirtäjätä vekseliin, mi nousisi noin sataan taaleriin.
NEITI SKÄRE
joka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa.
No mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!
GULDSTAD.
Mit' onkaan siellä?
Lähtee naisten luo.
STYVER.
Ei ees puheen lomaa.
FALK
kietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan.
Hurraa! nyt torvet meille toitottaa, ett' Amorissa veljen Styver saa!
Vetää hänet mukanaan toisten luo.
NEITI SKÄRE
haltioituneena herroille.
Tää lemmen näky eikö meitä jalosta!
He kihloiss' ovat!
ROUVA HALM
liikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan.
Kahdeksas, mi talosta on tästä täysin turvattuna luopunut;
Falkin puoleen kääntyneenä.
muut serkkuja, — kaikk' kera asujain — —
Joutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa nenäliinalla.
NEITI SKÄRE
Annalle.
Saat onnittelijoita laumoittain!
Hyväilee häntä liikutettuna.
LIND
tarttuu Falkin käteen.
On niinkuin onnesta ma oisin juopunut.
FALK.
So; — kihlattuna liittynyt oot kait autuuden *kohtuusseuran* jäseneksi; ei mässäystä! säätävät sen lait!
Kääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme.
No, kauppaneuvos!
GULDSTAD
tyytyväisenä.
Onnen enteheksi ma kummallekin tätä arvelen.
FALK
katsoo ällistyneenä häneen.
Murheenne kantaa voitte vaieten kuin mies.
GULDSTAD.
Tuo puhe selvitystä sietäisi.
FALK.
Ikäänkuin aikeitanne en ma tietäisi.
Teill' oli toiveet —
GULDSTAD.
Niinkö? Tosiaan?
FALK.
Sit' ette kieltää voine kokonaan; Te neiti Halmista kai tarkemmin kysyitte —
GULDSTAD
hymyillen.
Heitä lienee kaksikin?
FALK.
Te toista — sisartako tarkoititte?
GULDSTAD.
*Sisarta* juuri, häntä, — tuota *toista*. Hän sietäis huomiota erikoista. Ois pakko myöntää, jos vain tuntisitte lähemmin hänet, että varjohon tääll' ansiotta joutunut hän on.
FALK
kylmästi.
Vioista kaikista hän lienee vapaa.
GULDSTAD.
Ei suinkaan; virheetön ken meistä ois; hän hallitse ei seurustelutapaa —
FALK.
Mi puute.
GULDSTAD.
Perehtyä siihen vois hän helposti, jos joutuisi vain mukaan; lyön veikkaa, että —
FALK.
Kiista siitä pois.
GULDSTAD
hymyillen.
Käsittää nuorta naista voiko kukaan!
FALK
hullunkurisesti.
Ne talvirukiin lailla orastaa, kun lumessa ja roudassa on maa.
GULDSTAD.
He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa —
FALK.
Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat —
GULDSTAD.
Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa —
FALK.
Niin pikku naikkosemme vihannoivat!
LIND
tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen.
Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa varmuuden — kaikki valoisalta näyttää!
GULDSTAD.
Kas siinä sulho; meille kertokaa, millaiset tunteet yljän mielen täyttää.
LIND
vastenmielisesti kosketettuna.
Ei tarvis niitä muille toitottaa.
GULDSTAD
leikkiä laskien.
Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!
Lähestyy naisia.
LIND
katselee hänen jälkeensä.
Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!
FALK.
Erehdyit miehen suhteen, —
LIND.
Kuinka niin?
FALK.
Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.
LIND.
Siis Svanhildia?
FALK.
Ulkopuolla aivan
leikillisesti.
ma olen. Uhri vieraan asian!
LIND.
Sa tarkoitat?
FALK.
En nähnyt lukevan sun lehteä?
LIND.
Et.
FALK.
Maksais ehkä vaivan; näät miehestä vain siinä kerrottiin, min terve hammas joutui hohtimiin, kun serkku poti vammaa onnetonta.
NEITI SKÄRE
katselee vasemmalle.
Nyt saapuu pappi!
ROUVA HALM.
Liekkö heitä monta?
STYVER.
Kahdeksan lasta —
FALK.
Tuo on melkein hurjaa!
NEITI SKÄRE.
Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!
Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla. Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa, astuu sisälle yksi kerrallaan.
ROUVA HALM
rientää tulijoita vastaan.
Tuhansin tervetulleet!
STRÅMAN.
Kiitos vaan!
ROUVA STRÅMAN.
Pidotko Teillä on —
ROUVA HALM.
Ei laisinkaan!
ROUVA STRÅMAN.
Jos häiritsemme —
ROUVA HALM.
Häiritsette! Miksi? Saavuitte tänne aivan parahiksi; kihloihin taivas Annan mennä soi.
STRÅMAN
puristaa Annan kättä mahtipontisesti.
Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras aarteista, sitä syö ei täällä koi, ei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.
ROUVA HALM.
Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin pienoiset myötä.
STRÅMAN.
Vielä neljä muuta lapsosta meiltä kotiin jäi.
ROUVA HALM.
Vai niin.
STRÅMAN.
Niin hentoa on kolme pikku suuta, ne ettei menetystä isän armaan viel' itke.
NEITI SKÄRE
rouva Halmille hyvästellessään.
Lähdön aika on jo varmaan.
ROUVA HALM.
Myöhempään toki ennen istuttiin!
NEITI SKÄRE.
Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää; kiireesti heille uutinen tää lennättää; tädeille suurta iloa se suo. Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; — huomenna tulvii onnittelijoita sun ympärilläs, välttää et voi noita!
ROUVA HALM.
Hyvästi sitten!
Toisille.
Tarjota kai saan
teetilkan? Käydään sisään katsomaan!
ROUVA HALM, STRÅMAN, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä GULDSTAD, LIND ja ANNA lähtevät sisään rakennukseen.
NEITI SKÄRE
käydessään lemmittynsä käsivarteen.
Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo, kuu valta-istuimellaan siellä loistaa! Mut ethän huomaakaan!
STYVER
tylysti.
Mun rauhass' suo aatoksein vekselistä ensin poistaa.
Poistuvat vasemmalle. FALK, joka edellisen kohtauksen aikana on taukoamatta katsellut STRÅMANIA ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan. Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa.
FALK.
Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta —! Kautt' elon näin he kaksin kiirehtää. He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta, kankaalle jotka kulon jälkeen jää; — vain autiutta, minne kantaa näkö, — ken vehreyttä tuo vielä elohon!
SVANHILD
tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa kaiteelle.
Vain yksi — yks —!
SVANHILD.
Te täällä pimeessäkö?
FALK.
Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on. Sisällä ettekö Te pelkää tuolla, luo lamput siellä valon vainajiin —
SVANHILD.
Hyi!
FALK
katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa.
Muinoin hänkin oli uljas niin; hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla; nous kirkon tapaa vastaan taistohon, hän riemulauluun puki lemmenaatteet —! Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, — kaksjalkainen hän turman näytös on! Ja nainen, puettuna roikkuvaan hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin, on runotar, mi kaipuun kauneimpaan ois miehessänsä herättänyt henkihin. Tulesta jäljellä on tuskin sauhu! *Sic transit gloria amoris!*
SVANHILD.
Kauhu mun mielein täyttää aatellessain tätä: kadehdi kenenkään en elämätä.
FALK
reippaasti.
Luonnottomuutta vastaan tästä alkain me kaksi vannoudumme suureen sotahan.
SVANHILD
päätään puistaen.
Ja lankeamme oman miekan otahan niin totta kuin lie tanner alla jalkain.
FALK.
On voitto sen, ken voimiaan ei hajota. Me arkihengen seurakuntaan emme voi enää kera lauman laakeen vajota! Vuoks yksilöllisyyden taistelemme vapaina totuuttamme rakastain. Me emme kuulu joukkoon vaappuvain. Henkenne hehku liekehtien palaa, sananne aatoksiimme voimaa valaa. Suvaita pakkoa Te ette voi, verenne kierron täytyy olla vapaa; Te ette seurata voi toisten tapaa, äänenne yhteiskuorossa ei soi.
SVANHILD.
Sokaissut tuska on mun, uskokaa, monasti rintaani se pusertaa! Ratani itse tahdoin kerran rastia —
FALK.
Aatoksissa?
SVANHILD.
En, tosi teossa.
Tädeiltä riitti silloin neuvoja, —
Kyseessä oli heikko, hauras astia — —
Lähemmin.
sanotte »aatoksissa»; julkisesti ma — maalariksi aioin antautua.
FALK.
Tulokset?
SVANHILD.
Tyhjät; lahjain puute esti; mut vapaus vain kutsui yhä mua; sivellin näyttämöksi silloin vaihtui —
FALK.
Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?
SVANHILD.
Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa; hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa — —
FALK.
En kuullut ole *tätä* milloinkaan!
SVANHILD.
He toki ovat olleet varuillaan.
Hymyillen.
He »tulevaisuuteni» menneeks luulis, jos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.
FALK
katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti.
Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. — Kun ensi kerran Teidät täällä näin, Te muista erositte mielestäin, Te ette ketään voineet päästää luoksi. Pöydässä seura mallikelpoinen, tee lämmin tuoksui, — jutut, juorut juoksi, miesväki neitten punehtuvain vuoksi kuhersi lailla kesyin kyyhkysten. Pulmista uskonnon ja siveyden puhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset, ylisti taloutta naidut naiset, siell' olitte kuin viluvarpunen. Kun vihdoin noussut oli lörpöttely teemässäykseen, arkihummaukseen, — Te hohditte kuin hopeainen hely, mi vasken joukkoon näytti joutuneen. Olitte raha maasta kaukaisesta, mi käy ei mukaan kurssin tunnetun, töin tuskin kelpas keskusteluhun se voista, taiteesta ja runoudesta. Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs —
SVANHILD
äänessään totisempi vivahdus.
Takana Styver niinkuin hahmo sankarin, kädessä hattu niinkuin ase ankarin —
FALK.
Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs: »Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!» Te joitte teenne iljettävän, haalean, kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean. Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan; Völsungatarun muistin kaamean, sen heimot laajat, joiden hurme kasti tannerta, ulottuivat meihin asti; näin hahmossanne toisen Svanhildin, tään ajan mukainen vain oli muoto. Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto, on joukot väsyneet jo taistoihin; mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia, käy syytön kuoloon suvun synnin takia.
SVANHILD
hienolla ivalla.
Kuvia julmia noin vois ei luulla teehöyryn herättävän elohon; mut Teille henkein ääntä siellä kuulla ei ihme, missä henki vaiti on.
FALK
liikutettuna.
Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo pilkkanne takaa, — hyvin nään ma nuo. Maan tomuun vaipua he Teidän suo, saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu, nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu, he kömpelösti kaiken esiin tuo. Maailma jäljittelee taivaan Isää, *kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se; se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää. *Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän! Hän henkii rauhaa kiven viileän! Kun lamput, kruunut luovat häneen valon, hän sopii koristeeksi koko talon!
Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä.
Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla, sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan; pian kultahäkkiin Teidät suljetaan. Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla, mut naisellisuus, jota rakastan, pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan; mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, — tääll' lehvään puhkes laulujeni puu; sain siivet; — luottaa jos voin Teihin yhä, tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!
SVANHILD
lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä.
Nuo sanat miksi mulle lausuitte?
Vapaina kohdata ol' ihaninta.
Täytyykö lupauksin onnen hinta
vain maksaa, eikö ilman kestä se!
Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.
FALK.
Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa, oi ylväs Svanhild, — tahtonne jos vakaa on olla uljas, vapaa, pelvoton!
SVANHILD.
Vapaako?
FALK.
Se on tosi vapautusta, kun tehtävänsä täysin täyttää voi; suojaksi vastaan syntiinlankeemusta kauneuden taivas Teidät mulle soi. Kohota haukan lailla tuulta vastaan mun täytyy korkeuksiin noustaksein; Te ilmakehä ootte siivillein; saan kantovoiman Teiltä ainoastaan. Mun olkaa, sitten oma olkaa muiden, — koska putoo lehdet puiden. Sielunne rikkauden jos henkein saa, takaisin laulusta ma laulun annan; valossa lampun sitten vanhetkaa kuin kukka kellastuvan kesärannan.
SVANHILD
katkeroitumisensa peittäen.
Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa, vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain. Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa, se josta pillin taittaa päiväks vain.
FALK.
Parempi seisoakko suossa lie, syyshalla kunnes lehtivaipan vie!
Kiivaasti.
On Teidän *pakko*, ootte velkapää minulle runsaat Luojan lahjat nää. Runoina unelmanne soimaan jää! Pahasti tein, kun tapoin lintunne, ol' laulun kirjain kirja Teille se. Niin laulakaa, mua ette jättää voi, runoni silloin Teille kiittäin soi!
SVANHILD.
Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon, kun viime virteni syysilman täyttää?
FALK
katselee häntä.
Te silloin käytte linnun kohtaloon.
Osoittaa puutarhaan päin.
SVANHILD
hiljaa.
Kiveä taitavasti voitte käyttää.
FALK
hymyilee ivallisesti.
Kerskailkaa voimaa sielun vapauden, mi kaiken uhrais, jos vain olis maali!
Voimakkaasti.
Sen Teille näytin, vallassanne vaali iäinen on.
SVANHILD.
Te tietänette sen:
Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.
FALK
kylmästi keskeyttäen.
Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.
SVANHILD
on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään kaidetta vasten tukien päätään käsillään.
FALK
astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy SVANHILDIN läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:
Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä sain aatoksiinne, heti näin ma sen.
Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen. SVANHILD vaikenee.
Teill' on vain siskon tunteet, tyttären; niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; — täst' alkain suojassa ma hansikkain uskallan lähestyä Teitä vain. — —
Odottaa hiukan, mutta kun SVANHILD jää liikkumattomana paikoilleen, hän kääntyy ja lähtee oikealle.
SVANHILD
kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi häneen ja lähestyy.
Te tarjositte pelastavaa kättä, kiitokseks sana vakaa peittämättä. Käytitte kuvaa, josta käsitin selvästi »lentonne» ma »pilvihin». Sanoitte nousevanne haukan lailla päin tuulta, koska ylös pyrkii se; *ma* olin tuuli alla siipenne, — mua ilman olisitte voimaa vailla. — Niin kurjaa! Matalata suorastaan, — itsekkin näitte, kuinka naurettavaa! Se hyvään maahan sattui lankeemaan; näät *toisen* näyn minulle se avaa, mi selvä on, ei onnu laisinkaan. Te ette haukan lailla kohoo suoraan, paperi-, runoleija ootte vain. Sen minuutta ma aina turhaan hain, se supistuu näät pelkkään purjenuoraan. Sen rinta töherretty täytehen ol' vekseleitä laulun vastaisen; sen siivet kompalauluinensa hosui vain ilmaa, mutta harva niistä osui; ol' pitkä pyrstö runo aikamme, sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää, mut voimiaan ei saattanut se säilyttää, vain vikojamme hiljaa moitti se. Anoitte voimatonna multa näin: »Mun suokaa nousta länteen taikka itään! Mies runoinensa viekää ylöspäin, en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»
FALK
puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa.
Nimessä taivaan —!
SVANHILD.
Mua uskokaa, en lasten leikkiin osaa ottaa saa: Mut Te, Te hengen töihin syntynyt — tyydytte runon pilviretkeen rentoon. On rihman varass' elontyönne nyt, min mielivalloin saatan päästää lentoon.
FALK
äkkiä.
Mist' alotamme?
SVANHILD
lempeämmin.
Kaunis päätös tää; nyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä; mut omin siivin aina lentäkää, vaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä. Paperi-runot pankaa pulpettiin, vain elävä on omaisuutta elon; *se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon; valitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.
Lähestyy häntä.
Nyt täyttänyt ma olen pyyntönne; ma lauloin viime virren oksaltani; oon tyhjä nyt, ol' ainoani se; nyt kivi tähdätkää mun rintahani!
Menee sisälle rakennukseen; FALK jää liikkumatta seisomaan ja katsoo hänen jälkeensä; kaukana vesillä häämöttää venhe, josta kuuluu etäisenä ja hillittynä seuraava laulu:
KUORO.
Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen, ma kotkana käyn yli vyöryvän veen; lokit jäljessä kirkuen kiitää. Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ! Kenties karit purteni pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää!
FALK
hajamielisenä, ajatuksistaan heräten.
Vai laulua? Se Lindin kuoro on, harjoittaa huomiseen se ilohon!
GULDSTADILLE, joka tulee ulos päällystakki käsivarrella.
No, kauppaneuvos, — poisko hiivitte?
GULDSTAD.
Ma päällysnutun ensin ylle viskaan; ei arki-älyt viimaa sietäne, tää ilta-ilma koskee kovin niskaan. Hyv' yötä!
FALK.
Sana yksi ensin vain! Tekoa *suurta* yhä turhaan hain! mi miestä kysyy — —!
GULDSTAD
pilkallisella äänenpainolla.
Olkaa ensin miesi, niin miestä kyllä aina kysytään.
FALK
katselee häneen mietteissään ja lausuu verkkaan:
Ohjelman täyden lausua hän tiesi.
Puhkee vilkkaasti puhumaan.
Unesta valveennuin nyt elämään, nyt heittänyt oon elon suuren arvan, näät — piru vie — nyt —
GULDSTAD.
Kirota ei saa, se tuskin kärpästäkään pelottaa.
FALK.
Nyt työn on aika sekä sanan harvan! Lyön Luojan suunnitelmat kumohon; — ei elinvoimat turhaan enää vuoda; maailmanrakenteeni tyhjä on; — huomenna, sunnuntaina — tahdon luoda!
GULDSTAD
hymyillen.
Niin, näyttäkää, ett' teette myöskin työtä; mut ensin nukkumaan, siis hyvää yötä!
Menee ulos vasemmalle, SVANHILD näyttäytyy huoneessa kuistin yläpuolella, hän sulkee ikkunan ja vetää alas uutimet.
FALK.
Toimintaan; pois on aika unen armaan.
Katselee ylös SVANHILDIN ikkunaan ja puhkee puhumaan kuin voimakkaan päätöksen vallassa:
Suloisest' uneksi! nyt hyvää yötä; huomenna, Svanhild, kihlaan sinut varmaan.
Menee reippaasti ulos oikealle; vesiltä kuuluu jälleen:
KUORO.
Kenties karit purtesi pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää!
Vene liukuu hitaasti edelleen esiripun laskeutuessa.
TOINEN NÄYTÖS.
Sunnuntai-iltapäivä. Juhlapukuiset naiset ja herrat juovat kahvia parvekkeella. Avonaisten lasi-ovien läpi näkyvät useimmat puutarhamajassa olevat vieraat; sieltä kuuluu seuraava laulu:
KUORO.
Pois käykää joukkohon kihlattujen! Nyt on lempenne julkinen, vapaa, sylitysten nyt istua armastaen koko päivän voitte te suudellen; — ei urkkijat teitä nyt tapaa.
Nyt kaksin kauniisti haaveksikaa; lupa siihen on kaikkialla. Kotipaikan rakkautenne nyt saa; sitä hellien voitte te kasvattaa; orastanne ei viedä saa halla!
NEITI SKÄRE
sisällä majassa Lindille.
Tuot' etten tiennyt; Teidät suutuksiin ois —!
MUUAN NAINEN
samassa paikassa.
Ihan kaivelee se sydänalassa!
TOINEN NAINEN
ovella Annalle.
Hän *kirjoitti*?
MUUAN TÄTI.
Ei!
NEITI SKÄRE.
*Styver* teki niin.
MUUAN NAINEN
parvekkeella.
Mitenkä kauan kihlaus oli salassa?
Juoksee majaan.
NEITI SKÄRE.
Sormuksen ostanet kai huomenna.
USEAT NAISET
innokkaina.
Lindistä mitta!
NEITI SKÄRE.
Mitä hupsua; sen Anna tekee.
ROUVA STRÅMAN
parvekkeella, eräälle sukkaa kutovalle naiselle.
Putos silmukka!
SISÄKKÖ
ovella, kädessään tarjotin.
Pien kupponen?
MUUAN NAINEN.
Vain tilkka lomaan jutun.
NEITI SKÄRE.
Niin hauskaa, että saat sa uuden nutun ens viikoks, jolloin käytte vieraissa.
VANHAHKO NAINEN
majassa ikkunan luona.
Milloinka käymme talousostoksilla?
ROUVA STRÅMAN.
Nyt hyvät hinnat lienee porsliinilla?
MUUAN HERRA
muutamille naisille parvekkeella.
Lind hyväilee tuoll' Annan hansikasta.
MUUTAMAT NAISET
äänekkäällä ilolla.
Hän sitä suuteli!
TOISET
samoin, hypähtävät pystyyn.
Ken uskoisi!
LIND
näyttäytyy ovella, punehtuneena ja hämillään.
Tuo lörpötyst' on!
Poistuu.
NEITI SKÄRE.
Näin sen selvästi!
STYVER
ovella toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa korppu.
Nyt väärän kuvan annat asiasta; sa todistuksessasi erehdyt.
NEITI SKÄRE
sisällä näkymättömänä.
Käy, Anna, kuvastimen eteen nyt!
MUUTAMAT NAISET
huutaen.
Te myöskin, Lind!
NEITI SKÄRE.
Nyt selkä selkään! Tiukemmin!
NAISET PARVEKKEELLA.
Pituutta Annalla lie vähän niukemmin.
kaikki juoksevat sisään puutarhamajaan, josta kuuluu naurua ja äänekästä puhetta hetken ajan.
FALK
joka edellisen kohtauksen aikana on kävellyt ympäri puutarhassa, tulee nyt etu-alalle, pysähtyy ja katselee sisälle, kunnes melu on jonkunverran asettunut.
Tuoll' lemmen runoutta surmataan. — Mies kerran joutui syömään leipää, vettä, kun naudan teurasti hän siten, että se kitumaan jäi henkitoreissaan; mut nuo — nuo tuolla —, käyvät valloillaan. Ois mieli —; ei, on sana tyhjää, valan ma vannoin, että toimia nyt alan.
LIND
astuu nopeasti ja varovaisesti ulos ovesta.
On vihdoin vuoro muoti-asioiden; nyt pääsen pakoon —
FALK.
Varma olla voit onnesta; taajasti kuin sääsket, koit tääll' lentää laumat onnittelijoiden.
LIND.
He hyvää tarkoittavat varmasti, vaikk' kyllä vähempikin riittäisi. Saa osanotto moinen voimat voipumaan; pois hetkeks pakenin ma tänne toipumaan.
Aikoo mennä ulos oikealle.
FALK.
Sa minne menet?
LIND.
Kojuhumme pois.
Koputa, lukossa jos ovi ois.
FALK.
Mut etkö Annaa luokses tahdo hetkeksi?
LIND.
Ma moisen katson ihan turhaks retkeksi. Istuimme yöllä kauan puhellen; sain hälle sanotuksi tähteellisimmän; minusta muutoin aina onnen sisimmän parissa oltava on säästäen.
FALK.
Oot oikeassa; liian vapaa, avoin ei olla saa —
LIND.
Pois päästä minut nyt. Ma piipun poltan järkimiehen tavoin; en viikkoon sauhuja lie vedellyt. Taakalle sydämen se oisi kirvoitus; nää päivät rukkasia uotin kauhulla —
FALK.
Ei sulle pahaa tehne pieni virvoitus.
LIND.
Makunsa vanha, hyvä lienee sauhulla.
Menee ulos oikealle, NEITI SKÄRE ja MUUTAMIA MUITA NAISIA tulee puutarhamajasta.
NEITI SKÄRE
Falkille.
Lind varmaan tästä läks?
FALK.
Hän juuri, riista.
MUUTAMAT NAISET.
Luotamme karata.
TOISET.
Hyi häpeää!
FALK.
Viel' arka hiukan, mutta kesyttää pian hänet voitte; hiiteen kauna, kiista.
NEITI SKÄRE
katselee ympärilleen.
Hän missä on?
FALK.
Vain tuolla ullakolla, pesäämme pieneen päättyi miehen pako;
Rukoilevasti.
mut älkää häntä alas karkoittako; huoahtaa hänen suokaa!
NEITI SKÄRE.
Kauan olla hän siell' ei saa.
FALK.
Vain hetken, — viskellä taas häntä voitte niinkuin aalto kaarnaa. Nyt tutkii hän kai brittiläistä saarnaa —
NEITI SKÄRE.
Englantilaista —?
NAISET.
Tuo on leikkiä!
FALK.
Ei, täyttä totta. Siin' on toimi-alaa, mies siirtolaisten papiks aikoo ryhtyä, ja siks —
NEITI SKÄRE
kauhistuneena.
Hän hupsun-tuumiaan ei salaa?
Naisille.
Nyt saavat tädit neuvotteluun yhtyä!
Hoi Anna, rouva Halm ja kaikki muut!
MUUTAMAT NAISET
liikutettuina.
Tää estettävä on!
TOISET.
Nyt käymään suut!
NEITI SKÄRE.
He saapuvat;
ANNALLE, joka saapuu puutarhasta PASTORIN, TÄMÄN VAIMON ja LAPSIEN,
STYVERIN, GULDSTADIN, ROUVA HALMIN ja MUIDEN VIERAIDEN kanssa.
sa tokko tiedätkään, mit' aatellut on sulhos mielessään? Papiksi merten taa —
ANNA.
Ma tiedän sen.
ROUVA HALM.
Oot luvannut —!
ANNA
hämillään.
Ma liityn hänehen.
NEITI SKÄRE
kauhuissaan.
Mies houkuttelee sua —!
NAISET
lyövät vastakkain käsiään.
Niin ovelasti!
FALK.
Hän seuraa sisällistä kutsuaan —!
NEITI SKÄRE.
Mies *vapaa* seuraa sitä kuoloon asti; *kihlattu* seuraa morsiantaan vaan. — Ajoissa ajattele, kulta Anna, pääkaupungin sa olet lapsonen —?
FALK.
Suloist' on kärsiä vuoks aattehen!
NEITI SKÄRE.
Vuoks sulhon aatteen mitään alttiiks panna en tahdo, turhaksi ma katson sen!
Naisille.
Pois tulkaa!
Tarttuu Annan käsivarteen.
Sua neuvon, mieles malta; — hänelle näytä kellä täss' on valta.
Käyvät taka-alaa kohti ja ulos oikealle innokkaasti keskustellen usean naisen kanssa; muut vieraat hajaantuvat eri ryhmiin puutarhassa. FALK pysäyttää STRÅMANIN, jonka vaimo ja lapset alati pysyttelevät hänen läheisyydessään, GULDSTAD kävelee edestakaisin seuraavan keskustelun aikana.
FALK.
Miest' auttakaa, mi uskon vuoks saa otella, kapinan hengen neuvovat he Annalle.
STRÅMAN
ammatti-äänellä.
Miestänsä vaimon täytyy aina totella; — —
Aprikoiden.
Mut kutsun ehkä rakentaa hän sannalle, sen käsityksen päivällä ma sain, en uhriin luota, paljon ehk' on vikaa —
FALK.
Ei pidä tuomita noin äkkipikaa. Vakuutan Teille kautta kunniain: kutsunsa suunnaton on eittämättä —
STRÅMAN
katse kirkastuen.
No niin, — jos sanoa voi peittämättä *niin paljon* vuodessa, — se toista on.
FALK
kärsimättömästi.
Teist' tärkein se, mi mulle arvoton; ma puhun *syämen kutsusta*, — en *tuloista*!
STRÅMAN
tunteelhsesti hymyillen.
Niit' ilman ei voi kukaan julistaa maan päällä Herran sanomata suloista. No niin, jos hän ois *vapaa*, uskokaa, — jos hän ois *yksinäinen*, *riippumaton*, — se silloin kyllä kävis laatuhun; mut Lindin, miehen aivan kihlatun, — yrittää täytyy alle oman katon. Hän vankka on, ja alkaa taistelun, perheensä kasvaa kait jo varsin varhain; — ma oletan, ett' tahto häll' on parhain; — mut sana sanoo: »Hiekalle ei sun rakentaa pidä.» Aivan toista oisi, jos uhri — —
FALK.
Se ei ole suinkaan niukka, sen tiedän.
STRÅMAN.
Niin, — *se* miestä auttaa voisi! Jos *uhrin* anto ei vain ole tiukka, vaan runsas —
FALK.
Aulis, altis ain' on hän.
STRÅMAN.
*Hän?* Sanojanne tokko ymmärrän! Papilla uhrista ei muuta huolta kuin *ottaa* —
ROUVA STRÅMAN
katsoo taka-alalle.
Jälleen saapuvat he tuolta.
FALK
tuijottaa hetken hämmästyneenä häneen, ymmärtää hänet vihdoin ja purskahtaa nauruun.
Eläköön *uhri*, — jonka pappi *saa*, — se, joka kukkaroa pullistaa!
STRÅMAN.
Kun päivät päästään valjaissa on aina, niin palkan jouluks saa ja helluntaina.
FALK
leikillisesti.
Totellaan »kutsua» — kun *kulta* takana vain viittoo, — vaikk' ois sitten perheenisänä!
STRÅMAN.
Sanasta osalliseks pahin pakana saa tulla, kun hän *uhraajain* on *lisänä*.
Hillitysti.
Tään asian voin kyllä järjestää.
Eräälle pikku tytöistä.
Käy, Metta, noutamassa isän pää.
Tarkoitan piipunpäätä, ymmärrätkös sä —
Etsiskelee takkinsa takataskusta.
ei varroppas; se täällä onkin kätkössä.
Lähtee ylöspäin astelemaan ja täyttää piippunsa, vaimo ja lapset seuraavat häntä.
GULDSTAD
lähestyy.
Minusta tuntuu, että käärmeeksi ruvennut ootte lemmen yrttitarhaan!
FALK.
Ei heelmät tiedonpuun vie ketään harhaan, ne viel' on vihreet.
Lindille, joka tulee oikealta.
Jouduit nopsasti?
LIND.
Huoneessa siivo oli suunnaton; risoiksi uutimemme revittynä, siruina lamppu, kappaleina kynä, musteessa vallan palkit permannon —
FALK
lyö häntä olalle.
Kevääni merkki hävitys tuo on. Eloa katsoin uudinten vain takaa, valossa lampun yksin runoilin; kamarilauluni nyt lopetin; — auringon paahteessa maa eessäin makaa; — oon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus, sytyttää lauluun toiminta ja tapaus.
LIND.
Ma vähät huolin, kuinka runoilet; mut anoppini uutimia et tään koommin enää kappaleiksi leikkaa.
FALK.
Hän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne, ei edes tyttäriään, — tokkopa hän kovin suree moista pikku seikkaa!
LIND
vihoissaan.
Tää tykkänään on sopimatonta, ei millään häpeättä tästä päästäne! kuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä; mut lamppu oli yksinomaan mun —
FALK.
Voit heittää hiiteen tyhjän arvelun; valoisa kesä eikö sulle riitä, — on lamppu turha?
LIND.
Ymmärrä en sua; et muista, ett' on kesä lyhyt niin. Jos jouluksi ma aion valmistua, en aikaa tuhlata saa turhuuksiin.
FALK
ihmetyksissään.
*Eteenpäin* aattelet?
LIND.
Kait mull' on järkeä; tutkinto lienee sentään varsin tärkeä —
FALK.
Muistappa: syleilee sua *elo* kuuma; et muuta vaadi, nykyisyyden huuma sun täyttää, — et ees *tutkintoa* kait jouluksi; — onnen kauniin linnun sait paulaasi; on kuin tulvis helmahan sinulle kaikki aarteet maailman!
LIND.
Niin, mutta ymmärrä mun puhettain, *cum grano salis* —
FALK.
Anna tulla vain!
LIND.
Onnesta nauttia voin *aamupäivät*, sen olen päättänyt.
FALK.
On reipast' tuo!
LIND.
Vieraisiin täytyy suvun uuden luo mun mennä, se on aina hukkaa ajan, mut käyttämättä hetket muut jos jäivät, varmasti kaikki menee hujan hajan.
FALK.
Ja viime viikolla, se siltä näyttää, sa aioit laulain maailmalle pois.
LIND.
Havaitsin, että matka pitkä ois; nuo viikot voin ma paremminkin käyttää.
FALK.
*Toisesta* syystä jäit sa kotia; laaksossa kuulit laululintuja, vuoristo-ilmaa hengitit sa täällä.
LIND.
On ilma täällä kyllä raitista; mut nauttia voi siitä kesäsäällä, vaikk' istuisikin työssä kirjoineen.
FALK.
Mut *kirjan* avullahan taivaaseen ei nousta —
LIND.
Itsepäisempää ei tapaa!
Noin puhuin ollessani *jouten*, *vapaa* —
FALK
luo häneen katseen ja ristii hiljaisessa ihmetyksessä kätensä.
Sinäkin, Brutus!
LIND
puoliksi hämillään, puoliksi suutuksissaan.
Ajattele vaan, enemmän multa yhä vaaditaan. On mulla morsian. Sa katso muita suuresti kokeneita kihlatuita, joit' ihmisinä sinun täytyy kiittää, — he väittävät: jos elon taisteluita kaks käy, niin —
FALK.
Selityksesi jo riittää.
Sen keltä sait?
LIND.
Heit' älä koskaan pilkkaa. On Styver mies, mi puhuu totta silkkaa, ja neiti Skäre, kokemusten sarja suur hällä —
FALK.
Entäs rovasti ja Marja?
LIND.
On vallan merkillinen pari tuo; sisäisen rauhan heille sielu suo — ruustinnan muistot kihlauksest' on hukkuneet, hän tietää tuskin mitään rakkaudesta.
FALK.
Se johtuu siit', ett' ovat liikaa nukkuneet he, — uneen häipyy muistot muinaisesta.
Laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee pilkallisesti häntä.
Ol' viime yönä unesi kait makea?
LIND.
Sit' ensin rauhatonna sain ma hakea, ma ihan järkeäni pelkäsin; mut sitten puoleen päivään loikoilin.
FALK.
On niinkuin jokin ois sun hetkeks tuhonnut.
LIND.
Taas aamust' oon kuin terveyttä uhonnut.
Tämän kohtauksen aikana STRÅMAN on kävellyt edestakaisin taka-alalla keskustellen innokkaasti ANNAN kanssa; ROUVA STRÅMAN ja LAPSET kulkevat perässä. NEITI SKÄRE näyttäytyy nyt myöskin; hänen seurassaan on ROUVA HALM ja joukko muita naisia.
NEITI SKÄRE
ennenkuin on astunut esille.
Lind!
LIND
Falkille.
Kintereillä ovat jällehen!
Pian pakoon.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaahan hetkinen! Nyt erimielisyyden voimme ratkaista, mi välillenne syntyä on ehtinyt.
LIND.
Me eri mieltäkö?
NEITI SKÄRE
osoittaa ANNAA kohti, joka on kauempana puutarhassa.
Sen kyynelehtinyt katseensa lausuu. Matka-aikeet katkaista pitäisi Teidän.
LIND.
Kautta taivasten, hän myöntyi —
NEITI SKÄRE
ilkkuen.
Sen on, raukka, näköinen! Varmasti ette tahdo tehdä tenää, kun rauhass' saamme seikkaa tuumia.
LIND.
Mut vastaisuutein parhain unelma ol' uskontaisto tuo!
NEITI SKÄRE.
Ken ajassa valistuneessa uskoo uniin enää? Kas, Styver näki unta äskettäin, ett' tuli kirje, reunustettu näin —
ROUVA STRÅMAN.
Se tietää, että pääsee aarteen makuun.
NEITI SKÄRE
päätänsä nyökäyttäen.
Palkkansa joutui heti uloshakuun.
NAISET piirittävät LINDIN ja poistuvat hänen kanssaan keskustellen ylemmäksi puutarhaan.
STRÅMAN
jatkaen ANNALLE, joka koettaa miltei pujahtaa pois tämän seurasta.
Niin, rakkaat lapset, näistä syistä jo, sen meille sanoo pelkkä puhdas järki, moraali myös ja pyhä sana Herran, huomaatte, että kiistaltanne kerran varmasti kokonansa katkee kärki.
ANNA
puoleksi itkien.
Viel' oon niin kokematon, lapsi ihan — —
STRÅMAN.
Tietysti silloin tuumii, helpostihan pauloihin joudun viekkauden, vihan; mut älkää epäilykseen vaipuko, — mua sekä Marjaa samoin kohtasihan —
ROUVA STRÅMAN
Äitinne kertoi tänään muinaisista muistoista; olin surrut kuten Te, kun saimme kutsun —
STRÅMAN.
Siitä johtui se, ett' täytyi maalle muuttaa kaupungista; mut joku lantti kun jo oli säästetty, ja reippaat ensi kaksoisemme päästetty, niin haihtui suru.
FALK
hiljaa STRÅMANILLE.
Suuri puhuja
Te ootte!
STRÅMAN
nyökäyttää hänelle päätään ja kääntyy jälleen ANNAN puoleen.
Seisokaa siis vahvana! Miks empiä? Falk kertoi mulle juuri, ett' on tuo paikka päällepäätteeks suuri; — niin eikö ollut?
FALK.
Ei —
STRÅMAN.
Se oli niin —!
Annalle.
Tuloihin voitte päästä *runsaisiin*. Miks kieltäytyä? Miksi turhaa raatamista! Te esikuvan voitte ottaa Aatamista ja Eevasta, kas arkin asukkaita — ilmassa liljat — linnut pitkin maita — nuo linnut pienet — linnut — kalain karjat.
Jatkaa hillitysti poistuessaan ANNAN kanssa.
FALK
NEITI SKÄREN ja TÄTIEN lähestyessä LINDIN kanssa.
Hurraa! Tuolt' astuu sotureiden sarjat; voittoisa vanha kaarti aseissaan!
NEITI SKÄRE.
Hyv' on, ett' Anna täältä tavataan.
Hillitysti.
*Voitimme*, Falk! — *luo* morsiamen vaan.
Lähestyy ANNAA.
STRÅMAN
tehden torjuvan liikkeen.
Maailman apu *tääll'* on tarpeeton; kun henki vaikuttaa, niin liha joutanut pois *sieltä* on —
Häveliäästi..
mun apuni on noutanut voimansa ylhäältä — —!
ROUVA HALM.
Siis sovinnon nopeesti teemme.
TÄDIT
liikutettuina.
Kaunista on tää!
STRÅMAN.
Sydäntä lieneekö niin penseää, jot' ei tää kohtaus vavahuttaisi, vahvistais sekä havahuttaisi? On ylentävää nähdä lapsosta, mi aulista ei kiellä uhria, kun kutsuu velvollisuus.
ROUVA HALM.
Totta tuo, mut toimelias myös on ollut suku.
NEITI SKÄRE.
Ma myös ja tädit, — mekään emme nuku!
Lindille.
Avaimet syämen Anna Teille suo; mut meiltä, ystävättärilt', ei huku tiirikka, joka voittaa avaimen; —
Puristaa hänen kättään.
jos joskus tarvis ois, niin tulkaa luottaen luoksemme, — ystävyys tää aina kestää.
ROUVA HALM.
Luonanne oomme, sano sitä suotta en —
NEITI SKÄRE.
Tahdomme epäsovun synnyn estää.
STRÅMAN.
Oo, rakkaus, ystävyys on tässä voittanut! näin riemun-haikeaa ei hetkee muuta!
Kääntyy LINDIN puoleen.
Nyt, nuori mies, on aikas vihdoin koittanut!
Johtaa ANNAN hänen luokseen.
Neitseesi ota, — anna hälle suuta!
LIND
ojentaa kätensä ANNALLE.
En matkusta!
ANNA
lausuu vuorosanansa yht'aikaa LINDIN kanssa.
Ma seuraan sua!
ANNA
ihmeissään.
Et matkusta?
LIND
myöskin ihmeissään.