Sa mukaan?
ANNA
katselee avuttomana ympärilleen.
Mut näinhän tiemme varmaan eroaa!
LIND.
Mit' on tää?
NAISET.
Mitä?
NEITI SKÄRE
innokkaasti.
Ymmärtääkö kukaan tät' erehdystä —
STRÅMAN.
Lupas matkustaa hän —
NEITI SKÄRE.
Lind taas lupas heittää matka-aikeet!
FALK
nauraen.
Ei hätää; kumpikin on taipunut.
STRÅMAN.
Nää pulmat ovat mulle liian vaikeet!
Käy ylös taka-alaa kohti.
TÄDIT
sikin sokin puhuen.
Ken, Herran tähden, alkoi taistelut?
ROUVA HALM
GULDSTADILLE ja STYVERILLE, jotka ovat kävelleet ulkopuolella puutarhassa ja lähestyvät nyt.
Käy täällä kiista yhä tulisempi.
Puhelee hiljaisesti heidän kanssaan.
ROUVA STRÅMAN
NEITI SKÄRELLE, nähdessään, että puutarhapöytää katetaan.
Tee saapuu.
NEITI SKÄRE
lyhyesti.
Luojan kiitos.
FALK.
Eläköön teevesi, tädit, ystävyys ja lempi!
STYVER.
Näin ollen täss' ei vaikeutta kohtaa,
suotuisaan loppuun asian voi johtaa.
Pykälän tähän voimme sovittaa:
Alistuu vaimo miehen tahdon mukaan.
On sanat selvät, kiellä sit' ei kukaan —
NEITI SKÄRE.
Mut tasa-arvo siinä iskun saa!
STRÅMAN
Annalle.
Lakia taivaan kuule, siihen luota —
STYVER.
Mut Lind voi myöskin hiukan kiertää tuota; —
LINDIN puoleen kääntyen.
Alallas pysy, siirrä vielä matkaa.
TÄDIT
iloisina.
Se käy!
ROUVA HALM.
Niin, niin!
NEITI SKÄRE.
Nyt ei voi riitaa jatkaa.
SVANHILD ja tytöt ovat kattaneet tällävälin teepöydän parvekkeen portaiden alapuolelle, ROUVA HALMIN pyynnöstä naiset istuvat pöydän ääreen. Muu seura asettuu osaksi parvekkeelle ja huvimajaan, osaksi sinne tänne puutarhaan. FALK istuu parvekkeella. Seuraavan kohtauksen aikana juodaan teetä.
ROUVA HALM
hymyillen.
Pien rajusää siis ohi meni jo. Tuollainen suvisade mieltä virkistää; taas kaksin verroin kirkkaampana tirkistää hajoovan pilven takaa aurinko.
NEITI SKÄRE.
Niin, vettä vaatii rakkauden kukka, jos vihantana mieli olla sen.
FALK.
Se kuolee, kuivalle jos joutuu, rukka; se siinä lienee kalan kaltainen —
SVANHILD.
Ei, rakkaudelle pelkkä ilma riittää —
NEITI SKÄRE.
Ja siinä kala kuolee —
FALK.
Aivan niin.
NEITI SKÄRE.
Näette, että suunne tukittiin!
ROUVA STRÅMAN.
Jo tuoksun vuoks voi tätä teetä kiittää.
FALK.
Totuutta kukkavertaus ehkä vastaisi. Se kukka on; jos taivas sit' ei kastaisi sateella, niin se kuihtuis sangen pian — —
Keskeyttää.
NEITI SKÄRE.
Mut —?
FALK
sirosti kumartaen.
Tädit ruiskuillansa poistaa vian. — Tuo vertaus on runoniekkojen, lie monet sukupolvet nielleet sen, — mut useimmille epäselväks jää se; ei tietoon tuosta runsaudesta pääse. Mi kukka oikeastaan rakkaus lie? Totuuteen mikä vertaus meidät vie?
NEITI SKÄRE.
Se *ruusu* on; sen tietää jokainen; — elolle suo se ruusunhohtehen.
MUUAN NUORI NAINEN.
Se *vuokko* on, min kasvun kattaa hanki; se aukee vasta, kun ei oo se vanki.
MUUAN TÄTI.
*Voikukka* on se, joka parhaiten menestyy, mies kun runnellut on sen, ja ehkä tallattuna kukkii enin kuin kertoo kaunis runo Pedersenin.
LIND.
Se *lumikello* on, mi mielihin soi elon helluntaisin sävelin.
ROUVA HALM.
*Muratti* on se, joka vihannoi, kun talvi maille jään ja lumen toi.
GULDSTAD.
*Islannin jäkälä* se lienee varmaan: se lääke neitosten on sairaan parmaan.
MUUAN HERRA.
*Kastanja vili* on se, — kelpaa haloiksi, mut heelmistä ei ole herkkupaloiksi.
SVANHILD.
*Kamelia* se on; ei ruusun lemuissa käy naiset enää hienommissa kemuissa.
ROUVA STRÅMAN.
Ei, se on kukka, kovin ihana; — varrotkaa — harmaa — ei, vaan — punerva; — mik' on se —? Ihan kieleltä nyt luisti — —; on vallan kummaa, kuinka pettää muisti.
STYVER.
On joka kukkakuva ontuva. Mut *kukkaruukku* vertaust' ei pilaa; yks siihen mahtuu aina *kerralla*, mut *jälkeenpäin* on kahdeksalle tilaa.
STRÅMAN
lapsiparven keskellä seisoen.
*Päärynäpuu* on rakkaus; valkoinen keväällä kukkavaippa verhoo sen; sijassa kukoistuksen kauniin, uhkeen, pian näämme heelmäsarjan vehreen, muhkeen, mi imee taaton-rungost elonnesteitä; — ja kypsyy viimein, ellei satu esteitä.
FALK.
Niin monta mieltä kuin on miekkosta!
Mut kaikk' on käsittäneet sentään väärin.
Mun vertaustain voitte kuunnella; —
saa sitä vääntää, kääntää mielin määrin.
Nousee ja asettuu puhuja-asentoon.
Äärillä Idän yrtti vihannoi, auringon serkun puistossa se itää —
NAISET.
*Tee* on se!
FALK.
Niin.
ROUVA STRÅMAN.
Ah, Falkin ääni soi kuin Stråmanin —
STRÅMAN.
Nyt rauhoittua pitää.
FALK.
Sen koti siis on tarumaissa Idän, etäällä aavikoiden paahtehesta; Lind, täytä kuppi! Teestä, rakkaudesta teevesipuheen Teille nyt ma pidän.
Vieraat vetäytyvät lähemmäksi toisiaan.
Tuon kasvin koti satumaassa on; ah, *siell'* on rakkaudenkin paikka parhain. Tuot' yrttiä vain lapset auringon suojaavat siimeksessä kukkatarhain. Niin rakkauden laita myöskin on. Veressä täytyy tulta auringon myös olla, jotta rakkaus siinä säilyy, kukoistaa, päivän seesteisenä päilyy.
NEITI SKÄRE.
Mut Kiinahan on sangen vanha maa, teen iän siitä saattaa aavistaa —
STRÅMAN.
Vanhempi aivan varmaan kuin Jerusalem.
FALK.
Se tunnettiin, kun autuas Metusalem selaili aapistansa ahkerasti —
NEITI SKÄRE
voiton riemulla.
Olemus rakkauden nuori on!
Tää vertaus on siis aivan mahdoton.
FALK.
On rakkaudella ikää valtavasti; varmemmin tuskin tunnustetaan mitään, sen kansa kaikki tietää lännest' itään; — löytyypä muutamia, jotka keksi sen olemuksen ihan *ikuiseksi*; — tuoss' on sentään liikaa hituinen, — mut ikä sen on vuosisatain pituinen.
NEITI SKÄRE.
Ei erilaista ole rakkautta; mut teetä hyvää on ja huonoa.
ROUVA STRÅMAN.
Teelajeja on sangen paljonkin.
ANNA.
Ensiksi vehree sato keväimen —
SVANHILD.
Se vain on janoon päivän tytärten.
MUUAN NUORI NAINEN.
Se mielet huumaa lailla eetterin —
TOINEN.
Kuin lotus tuoksuu se, on mannan-makea.
GULDSTAD.
Kaupoista *näistä* turha *sit'* on hakea.
FALK
joka on tällävälin laskeutunut alas parvekkeelta.
Arvoisat naiset, kunkin povessa on pieni »taivaan valtakunta» oma. *Siell'* aukee kukkasien sarja soma kainouden Kiinanmuurin takana. Mut pienet Kiinannuket mielikuvituksen, ne jotka huokaa majasissa huvituksen, ja unelmoivat —, hunnut hienot lanteilla, kultaiset kukat käsissä ja ranteilla, — *ne* Teiltä saavat kevään ensi ummut, vähät, jos hyytyy syksyn heelmäkummut. Siks saamme tähteet korkealla hinnalla, — niin kehnot kuin on hamppu silkin rinnalla, — ne puistamalla puusta putoovat —
GULDSTAD.
Siis musta tee.
FALK
päätään nyökäyttäen.
Mi täyttää markkinat.
MUUAN HERRA.
Lie myöskin teetä nimeltä de boeuf —
NEITI SKÄRE
teeskennellen.
Tuon tietää kait vain suuret tuntijat.
FALK.
Myös olemass' on rakkaus de boeuf; tavataan sitä joskus — romaaneissa, myös silloin tällöin miesten joukossa, naisvaltaan vaipuneissa sankareissa. On tässä paljon yhdyskohtia. Niinmuodoin kertoo taru muinainen, tee että kärsii; tuoksua jää vaille sisintä, jos vain yli merien laivoissa tuotetaan se näille maille. Se meille kuljetetaan pitkin aroja; — sen tulli tuottaa Venäjälle varoja; se *siellä* leimataan, ja oikeana vihdoinkin tänne saapuu tavarana. Samoinhan rakkauskin taivaltaa arolla elon? Hirvittävä tapaus kait lempemme ois myrskyävä vapaus, ei moista kukaan koskaan anteeks saa! »Höystettä siin' ei ole moraalin!» »Pois siit' on laillisuuden tuoksukin!»
STRÅMAN
nousee.
Jumalan kiitos, kristityissä maissa nuo tavarat on kiellettyjä laissa.
FALK.
Jos rauhassa se olla haluaa, sen ensin täytyy käydä kautta kaavojen Siperian, miss' säilyy merten aavojen se hengeltä; — se sitten näyttää saa paperit pappein, lukkareiden, isien, kuomainsa, hiitten, lempoin, vihollisien, ja muiden kunnon miesten, sitäpaitsi Luojansa, joka kaikki ohjas, kaitsi. — Ja sitten viime suuri yhtymä; kultuuri ruvennut on itäistä »taivasten valtakuntaa» ahdistamaan; hirressä mandariinit, muurit hajoo, maan tasalle sen vanha valta vajoo, ja sadon raa'at kädet lyövät lamaan. Pian »taivaan valtakunta» vain on taru, ei tuohon enää kohta kukaan usko; maailma tykkänään on harmaa, karu; — sen yllä riutuu sadun ilta-rusko ja sammuu pois, — mut miss' on rakkaus sitten? Ei sekään ole mailla elävitten!
Kohottaa kuppinsa ilmaan.
Se aikans eli, antaa mennä tuon; — — teevettä Amor vainaan muistoks juon!
Tyhjentää kuppinsa; liikehtimistä seurassa, joka osoittaa voimakasta paheksumista.
NEITI SKÄRE.
Hän vasta hupsuttelee vertauksillaan!
NAISET.
Aatelkaa, että rakkaus kuollut ois —!
STRÅMAN.
Ikäänkuin tässä ei jo nähdä vois sen teetä nauttimassa kukkeimmillaan. On tässä leski surupuvussaan —
NEITI SKÄRE.
Aviopari —
STYVER.
Joka liitostaan on monta rakkauden heelmää niittänyt.
GULDSTAD.
Ja sitten nuoret, jotka yhteen liittänyt on elo, — lemmen kevyt ratsuväki.
STRÅMAN.
Vanhemmat ensin, joiden liitto näki jo tyynet sekä myrskyt —
NEITI SKÄRE
keskeyttää.
Sitten untuvan hentoinen nuoruus, — eilen liittohon —
STRÅMAN.
Syys, talvi, kevät, kesä tässä on; sen luulisi jo ihan kouraan tuntuvan, sen silmä näkee, korva tarkkaan kuulee —
FALK.
Ja sitten?
NEITI SKÄRE.
Rakkauden mies kuolleeks luulee!
FALK.
Te ootte ymmärtäneet minut väärin. En väittänyt ees moista ole ma. Mut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin todistaa tulta aina sauhulla. Ma hyvin tiedän, että avioita on solmittu, ja lisättykin perhettä; on rukkasia, kukkasia, erhettä, mitenkä voisin koskaan kieltää noita? Ruusuiset kirjeliput kyllä liitelee, ne sulkee kyyhkyspari, joka — riitelee, on täynnä lempiviä kadut, turut, syö kihla-vieraat makoisimmat murut, on tapa tainnut säätää eri lait, joihinka »lempiväiset» taipuu kait; — — mut onhan meillä myöskin majureita, me omistamme suuren asevaraston, on meillä rumpuja ja paineteita, mut vaieta niist' ehkä sentään parast' on! Meill' on siis miekkoisia miekkavöitä, mut onko silti urhokkaita töitä? Vaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, — niin onko silti aina mieltä sankarin?
STRÅMAN.
Kaikessa kohtuus; myönnän tosiaan, ett' on kai joskus ihan liikaa luvattu, kun aivan ainoaksi laatuaan on nuorten leimuava lempi kuvattu. Rakentaa ainiaaks ei sille saata; ei, avio voi meille vasta taata sen kallion, min pohja kaikki kesti, min varassa se seisoo ikuisesti.
NEITI SKÄRE.
Ma tästä olen aivan toista mieltä. Todistus parhain löytynee kai sieltä, miss' ilman pakkoa voi liitto vapaa vuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.
ANNA
lämpimästi.
Ei, — liitto, mi on raikas, nuorekas, se rikas on ja kaikkivaltias.
LIND
miettiväisesti.
Kenties on siinä tuoksu aattehen, kuin vuokossa, vain alla hankien.
FALK
puhjeten äkkiä puhumaan.
Langennut Adam! Kotikaipuu vakaa sinulle Edenin soi aidan takaa!
LIND.
Sa hourit!
ROUVA HALM
loukkaantuneena FALKILLE, seisomaan nousten.
Osoita ei ystävyyttä se, että riitaa jälleen haastatte; epäillä Lindin onnea miks syyttä —
MUUTAMAT NAISET.
Se varma on!
TOISET.
Muut sit' ei epäile.
ROUVA HALM.
Ei käynyt Anna tosin keittokoulua, mut taidot nuo hän oppii ennen joulua.
NEITI SKÄRE.
Hameensa itse ompelee hän häihin.
MUUAN TÄTI
taputtaa ANNAN päätä.
Ja viisastuu ja varttuu hommiin näihin.
FALK
nauraa ääneen.
Oi älyn-irvikuva, suulla haastat sa ystäväin, ja hullun-hypyin raastat hengiltä miehen! Etsikö hän järkeä? Oliko keittotaito hälle tärkeä? Hakemaan riemumielin saapui hän raikkainta ruusunkukkaa puistostanne. Te kasvatitte sen; — ja hedelmän hän löysi —!
NEITI SKÄRE
loukkaantuneena.
Puhutteko pilkallanne?
FALK.
On ruusun marja hyvä hedelmä keitossa, — mut ei kevätlempenä!
ROUVA HALM.
Hakea turhaan tanssikeijukaista saa täältä; tääll' ei ole moista naista.
FALK.
Keikaillen kaikki tahtoo puhua talousaatteestansa toimekkaasta; se versonut on siitä valheesta, mi köynnöskasvin lailla kohoo maasta Kiitoksein »tanssikeijulle» ma lupaan, hän syntynyt on suloon, kauneuteen — ah, tanssisaliin kultarihmoineen käy lumo, mut ei imettäjän tupaan.
ROUVA HALM
katkeruutensa tukahuttaen.
Puheenne ymmärrän ma tässä kohdin. Mies kihlaantunut hylkää maailman; *on siinä* ydin koko asian; sen kokemuksestani väittää tohdin.
FALK.
Tietysti; — tyttäret kun siskon naittanut —
ROUVA HALM.
Ja onnekkaasti!
FALK
korostaen.
Liekkö varmaa ihan?
GULDSTAD.
Mitenkä!
NEITI SKÄRE.
Falk!
LIND.
Sa peitses ootko taittanut vuoks kiistan!
FALK
puhjeten puhumaan.
Kiistan, niin, ja riidan, vihan!
STYVER.
Sa maallikko, et tuntija ees alan!
FALK.
Niin olkoon; mutta vannonut oon valan taistella henkeen veriin tästä alkain; ma valheen juuret tallaan alle jalkain, sen valheen, jolle hoivan hellän soitte, min totuutena ylvääst esiin toitte!
STYVER.
Vastustan, ellet todistaa sa voi, siis seikkaan palatkaamme —
NEITI SKÄRE.
Tuki suusi!
FALK.
Se siis on *lemmen* lähde raikas, uusi, mi lesken murheesta nyt tarinoi, — se, jok' ei muinen tiennyt, mitä polo valitus on ja synkkä yksinolo! Se siis on *lemmen* virta voittoisa, mi vyöryy valtimoissa puolisoiden, se, joka voimakkaana, uljaana tapoja muinen uhmas, hupsuja viisaita pilkkas, nauroi ilkamoiden! Se siis on *lemmen* kauneuden-palo, mi kihlauksen kauan kestää suo! Se siis on sama runon liekki jalo, mi laulunhengen konttoriinkin luo! Se siis on *lemmen* onni, joka säikkyy myrskyistä matkaa yli merien, mi *vaatii* uhria, vaikk' aina väikkyy se kauneimpana — *itsens'* uhraten! — Oi ei, Te valheen vaalijat ja isät, seikoille suokaa nimet *oikeat*; sanokaa, että lesket *kaipaavat*, on liikaa väärät kaunisteet ja lisät!
STRÅMAN.
Tää häpeemättömyys on suunnaton!
Sanassa jokaisessa pilkkaa on!
Astuu aivan FALKIN nokan eteen.
Vuoks isäin uskon vastaan uutta tietoa ma tahdon syöstä, miekan vyöllein kietoa!
FALK.
Käyn taiston juhlaan niinkuin pitoihin.
STRÅMAN.
Käyn sinne, missä sodan lieskat nuoleksi —!
Lähestyy yhä.
Avio pyhä on kuin pappikin —
STYVER
FALKIN toisella puolen.
Ja kihlatut —
FALK.
Laill' lukkarin vain puoleksi.
STRÅMAN.
Katselkaa näitä lapsia; — ne veisaa jo voitonvirttä mulle! Tehdä ei saa noin — kuinka on se lainkaan mahdollista — —; totuuden sana vaatii taipumista; — vain mielettömän korvat lie noin kovat. Nää lapset lemmen hedelmiä ovat — — —!
Keskeyttää hämmentyneenä.
Se tahtoo sanoa — ei, tietenkin —!
NEITI SKÄRE
leyhyttelee ilmaa nenäliinallaan.
Tuo puhe hämärä on jonkun verran.
FALK.
Ei tuota todistaa vois selvemmin; on hyvä, että kuulla saa tuon kerran. Ilmeinen avio- ja lemmenlasten on ero meillä; — viisasta on tuo; nää kypsyneet on, raakoja on nuo, nuo villikukkia, nää vartavasten tarhassa nousseet. Lempemme on järkeä; sen intohimo ei saa mitään särkeä. On lempi meillä erikoinen ala; jäsenet lipun ääreen sitoo vala; on sääty avio- ja sulhasmiesten se, — he virkaan pyrkivät, ja suuta piesten se käy; yhteishenki huolen pitää vuorosta. Ei muusta puutetta kuin laulukuorosta —
GULDSTAD.
Ja lehdestä!
FALK.
Niin! Lehti myöskin mukaan! Se oli hyvä aate; lehtensähän on saaneet metsämiehet, lapset, naiset. Ma toivon, ettei hintaan katso kukaan. Me painatamme julkisesti *tähän* jokaisen liiton, kaikki kihlajaiset; me kurkistamme joka kirjeeseen, min Vilho kyhäs Laura kullalleen; sijasta muiden sanomien murhien, mellakkain, tulenvaurioiden turhien, puretut kihlaukset julkaistaan; on *tiedot*, mistä hintaan huokeimpaan lunastaa vanhat sormukset voi käytäntöön; on kaksoisista, kolmosista selko, — jos pari vihitään, niin turha pelko on, ettei liitto kutsua sais näytäntöön; — ja rukkaset jos joku saa, niin se uutisten muiden joukkoon pannaan heti suunnilleen näin: »Taas lemmen perkele uhrikseen täältä nuoren sielun veti!» Se lehti kannattaa; kun aika koittaa jolloinka tilaajia täytyy voittaa, hyvillä syöteillä ma heitä houkutan; — ma jonkun vanhanpojan pahoin loukutan. On lehti liitolle kuin kukan terälehti; se sille on kuin kaalille on kerälehti —
GULDSTAD.
Sanomain nimi?
FALK.
»Norjan Lemmen Erälehti!»
STYVER
lähestyy.
Et tosissasi moista aikone?
Maineesi täysin turmelisi se!
FALK.
Tosissain aivan. Väitettyhän on, ett' elättää ei lempi miestä saata; tuon väitteen todistan ma kumohon; mun muut' ei tarvitse kuin syödä, maata; voin neiti Skären apuun täysin luottaa, hän antanee kai lehteen Stråmanin »elämäntarun», iloa se tuottaa —
STRÅMAN
kauhulla.
Hallitkoon Herra! Tokko käsitin?
Eloni taru? Oonko tarumainen?
NEITI SKÄRE.
Niin sanonut en!
STYVER.
Erehdys tuon kaltainen —
STRÅMAN.
Ma loukannutko tapoja! On valtainen se valhe! Ain' oon ollut sovinnainen.
FALK.
No niin.
Lyö STYVERIÄ olalle.
On tässä veli, jok' ei horju.
Hän runojensa painatust' ei torju.
STYVER
katsahdettuaan kauhistuneena rovastiin.
Sa ootko hupsu! Sano, kuka näki —!
Runoista syytät — —
NEITI SKÄRE.
Tuo on liikaa jo —!
FALK.
Niin kertoo sentään virastonne väki.
STYVER
suunnattoman vihan vallassa.
Ei mitään kerro koskaan virasto!
FALK.
Niin, petä *sinäkin*; yks mulla on toveri, jok' ei ole uskoton. »Sydämen sadun» Lind kai sepittää, min lemmen tuhois merten myrskysää, maanmiehensä hän lemmelleen on uhrannut, — ei tunteitaan hän ole millään tuhrannut!
ROUVA HALM.
Tää, herra Falk, on kaikille jo sietämätöntä. Me emme saman katon alle sovi; — ma pyydän, muuttakaa, on auki ovi —
FALK
kumartaen, rouva Halmin ja vieraiden mennessä sisään.
Varroinkin tätä, ollut ei se tietämätöntä.
STRÅMAN.
En koskaan taukoa ma tästä taistosta; Te loukkasitte Marjaa, minua ja lapsiain, Metasta Aaneen asti; — — aatteiden kukko, — kiekaiskaa nyt kaikuvasti —
Lähtee sisälle vaimon ja lapsien kera.
FALK.
Ja saarnatkaa Te, apostoli, raikuvasti lemmestä, jonka kielsitte Te vaistosta, ennenkuin kolmasti ees kiekui kukko!
NEITI SKÄRE
pahoinvointia tuntien.
Aukaise, Styver, korsettini lukko; — mua seuraa, — tätä tietä — kiiruhda!
STYVER
FALKILLE, poistuessaan käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa.
En enää tunne sua!
LIND.
En myöskään ma.
FALK
totisena.
Sinäkään et!
LIND.
En!
FALK.
Enin kaipaan sinua — —
LIND.
Ei auta, Anna hallitsee nyt minua.
Menee sisälle; SVANHILD on jäänyt seisomaan parvekkeen portaille.
FALK.
Kas niin; on väljää nyt, he kaikki meni, — puhdasta tehnyt oon!
SVANHILD.
Falk, sana vaan!
FALK
osoittaa kohteliaasti rakennusta kohti.
Äitinne läksi juuri, seurassaan tädit ja tutut; — sinne, neitiseni.
SVANHILD
lähestyy.
Mua heihin yhdistä ei ykskään sauma; mun kauttani ei lisäänny tuo lauma.
FALK.
Siis ette?
SVANHILD.
Valhetta jos käytte vastaan, oon Teidän toverinne ainoastaan.
FALK.
Te, Svanhild; Te —
SVANHILD.
Mi eilen vielä, no —?
Päivässä mieskin muuttua myös taitaa?
Teist' onneni ol' raidan kohtalo —
FALK.
Eilistä häpeän ma rannan raitaa! Ol' lasten leikkiä se tosiaan; Te herätitte minut toimintaan; — se on se kirkko, missä puhtahana soi totuutemme voimallinen sana. Ei *kukkuloilta* katsella nyt sovi telmettä taiston alas laaksoihin; — ei, kauneutta kantakoon nyt povi kuin ristin kuvaa kilpi ritarin, — laajalti katsokoon mies taiston yli, vaikk' aukee hänelle sen suuri syli, — auringon nähköön usmien hän takaa, *tää* olkoon elontehtävänsä vakaa!
SVANHILD.
Sen teette, kun vain ootte vapaana, ja yksin.
FALK.
Onko silloin toiminnassa, *mi* tärkeint' on? En enää elä ma yksiksein mielikuvain taivahassa. Nyt päättyi aika tuparunojen; ne vasta *elän* alla honkien, turulla elon välkytän ma peistä; — ma taikka valhe — toinen väistyy meistä!
SVANHILD.
Mun siunauksein Teitä seuratkoon! On Teillä syäntä; väärin tunsin Teidät; nyt ero ystäviksi tehköön meidät —
FALK.
Kahdelle tilaa nyt ma tehnyt oon! Te rohkenetteko? nyt eroo emme! täst' alkain rinnakkain me taistelemme!
SVANHILD.
Rinnakkain?
FALK.
Hyljänneet on kaikki mun, ei ystävää, on kaikkein kanssa sota, vastassain vihan myrkyllisin ota; — mun kanssain kestättekö taistelun? Mun tieni tallaava on tapoja, siell' lamaa jalkaa jäytävimmät niteet; — *siell'* lippuni, kuin muut, oon nostava, armaani sormeen solmin kultasiteet!
Vetää sormuksen sormestaan, ja pitää sitä koholla ilmassa.
SVANHILD
äärimmäisessä jännityksessä.
Sen tahdotteko?
FALK.
Nähdä kaikki saa, ett' ikivoiman lemmelle voi antaa, mi tahratonna, loistavana kantaa sen pitkin arkitietä avaraa. Ma eilen näytin aatteen valkean, se vuorilla kuin vainon tuli paloi; — värjyitte, pelkoa se Teihin valoi; nyt naisen oikeen maalin osoitan! Sananne pidätte; on auki syli pohjattomuuden, — hypätkää nyt yli!
SVANHILD
tuskin kuuluvasti.
Jos suistumme —!
FALK
riemuiten.
Nuo silmät loistollaan julistaa, että meidän täytyy voittaa!
SVANHILD.
Siis ota minut aivan kokonaan!
*Nyt* puhkee lehdet, kevähäni koittaa!
Heittäytyy reippaasti hänen syliinsä esiripun laskeutuessa.
KOLMAS NÄYTÖS.
Ilta ja kirkas kuutamo. Värillisiä lyhtyjä palaa ylt'ympäri puissa. Taka-alalla pöytiä, joille on katettu viinipulloja, laseja, leivoksia y. m. Sisältä rakennuksesta, jonka kaikki ikkunat ovat valaistut, kuuluu hillittyä pianonsoittoa ja laulua seuraavien kohtausten aikana. SVANHILD seisoo lähellä parveketta. FALK tulee oikealta kädessään muutamia kirjoja sekä kainalossaan salkku. PALVELIJA seuraa häntä kantaen matka-arkkua ja -laukkua.
FALK.
Siis tässä loput?
PALVELIJA.
Pieni laukku vain ja päällysnuttu viel' on huostassain; ne kohta noudan.
FALK.
Hyvä; nutun viskaan ma taipaleelle lähtiessäin niskaan. Kas tässä salkku.
PALVELIJA.
Se on lukossa.
FALK.
Lukossa on se.
PALVELIJA.
Hyvä.
FALK.
Paikalla se polta.
PALVELIJA.
Polta?
FALK.
Liekkeihin se heitä —
Hymyillen.
vastaisen laulun siin' on vekseleitä. Ja kirjat, Sivert, — lahjoitan ma sulle.
PALVELIJA.
Ei toki; ihan liikaa on se mulle? Mut noin jos lahjoittaa voi kirjaston, niin täysin oppinut kai itse on?
FALK.
Ma kaiken tiedän, minkä kirjat tietää — ja lisää —
PALVELIJA.
Tutkistella siinä sietää.
FALK.
Kiirehdi; kantajat jo vartoo meitä; — sa kuorman teossa voit auttaa heitä.
PALVELIJA poistuu ulos vasemmalle.
FALK
lähestyy SVANHILDIA, joka käy häntä vastaan.
On meillä, Svanhild, aikaa hetkinen väikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden. Ne hohtaa lomi puiden lehvien kuin heelmät halki kaikkeuden öiden. Oon katkonut ma kahleet orjuuden, viimeisen kerran ruoska on mua lyönyt; kuin heimo Jaakopin käyn korpehen, oon uhrilampaan teurastanut, syönyt. Sa kehno rotu, luvattua maata et aavikoiden takaa nähdä saata, tään ajan ritar-orja uuttera, vain pyramiidihautaa rakenna, — kautt' arki-erämaan käyn vapauteen, mua kutsuu kauas meret väljät, aavat; mut vainoojat ja valhe siellä saavat hautansa synkän alla syvän veen!
Lyhyt äänettömyys; FALK katsoo SVANHILDIA ja tarttuu tämän käteen.
Oot, Svanhild, äänetön!
SVANHILD.
Ja iloinen! Mun istua suo hiljaa unelmoiden. Sa mulle haasta; umput aatosten lauluiksi puhkee lailla kukkien kuin veessä aukee umput ulpukoiden.
FALK.
Ah, totisesti sano vielä kerran ja järkkymättä, että olet mun! Oi sano, Svanhild, oi —
SVANHILD
heittäytyy hänen helmaansa.
Ma olen sun!
FALK.
Sa laululintu, lähettämä Herran!
SVANHILD.
Koditon olin alla äidin katon, omassa sielussainkin yksinäin, väikkeessä ilon vieras kutsumaton, — ah, *arvottomaks* siellä aina jäin. Sa saavuit! Ensi kerran kuulin ma aatokset omat toisen sanoissa; kokosit säikeet mielein unelmien! sa nuori joukoss' elon vanhuksien! Älyäs terävää ma pakenin, puoleesi veti päivänpaistehesi kuin merta lehtiranta viehkehin, min paasia taas pakoon vyöryy vesi. Nyt nähnyt olen sielus syvimpään, nyt yksin sinun olen tykkänään; puu lehvä-latva yli aallon parmaan, en pakoon käy, vaan syöksyn syliin armaan!
FALK.
Ma kiitän, että Herra tuskassa rakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin ma tuskin tunsin, liian raskasta olisi, jos sun menettänyt oisin. Hänt' ylistän, mi elonkirjahain lemmellein murheen aateluuden antoi, retkelle voiton vapaakirjan sain häneltä, läpi metsäin avarain mun runoratsuin meidät kotiin kantoi!
SVANHILD
osoittaa rakennusta kohti.
Iloitsee tuolla kaikki juhla-innoin, *siell'* lamput heille loistaa, naurusuin *siell'* laulaa, haastaa kaikki riemurinnoin. Ohitsekulkijoista näyttää kuin ilossa tuossa — kasvais onnen kukka.
Sääliväisesti.
Maailman onnenlapsi, — siskorukka!
FALK.
Sa sanot rukka?
SVANHILD.
Eikö aarteestansa hän osalliseks tehnyt sukuansa, sai sielun-kullan häitä kaikki kansa, takaisin hän sit' ei saa kokonansa? Ei kukaan *kaikkea* voi hälle taata, ei kellekään hän *täysin* elää saata. Oon rikkaampi kuin hän on milloinkaan; yks ainut mulla vain on päällä maan. Kun voitonlipuin saavuit sydämeeni, se tyhjä oli, mutta laululla sen täytit, tunkeuduit aatokseeni, toit kaikkialle kevään tuoksua. Ylistys olkoon Luojan kaikkivoivan, ett' olin yksin, kunnes löysin sun, — ett' olin kuollut, kuulin kellon soivan, mi täältä valkeuteen johti mun.
FALK.
Me kaksi, joill' ei ole ystävätä, rikkaita oomme; meillä onni on, me, jotka katselemme juhlaa tätä vain ulkoa kuin orvot ilohon; palakoot lamput, sulosävel soikoon, sisällä nuori kansa karkeloikoon; — luo, Svanhild, silmäs, — tähtitarhoihin; — tuhannet lamput loistaa *sielläkin* —
SVANHILD.
Oi kuule, armas, — sävel illan soi, lehvissä lehmusten se huminoi —
FALK.
Ah, meille tähdet korkeuden palaa —
SVANHILD.
Vain meille sävelin soi laakso salaa!
FALK.
Kuin kadotettu laps oon Jumalan; hänestä luovuin, olin maailman. Mua kotiin kutsui silloin Isä parhain; kun saavun, syttyy tulet tähtitarhain, hän löydetylle pidot valmistaa, laps lahjat parhaimmat nyt hältä saa. Ma vannon valan, että tästä asti vain valon leirin vuoksi taistelen. Runoilee elämämme voittoisasti rakkauden korkeen veisun iäisen.
SVANHILD.
Helposti voittaa pari sotivainen, kun mies on *mies* —
FALK.
Ja nainen täysin *nainen*; — voi kaatua ei kaksi sellaista!
SVANHILD.
Murhetta vastaan tahdon taistoon päästä;
Näyttää FALKIN sormusta, joka on hänen sormessaan.
nyt heille suoraan kaiken kerron ma!
FALK
nopeasti.
Ei, Svanhild, nyt, se huomiseksi säästä! Poimimme onnen ruusuja tään yötä; ois rikos suorittaa nyt päivätyötä.
Puutarhamajan ovi avautuu.
Käy piiloon! Illan tään oot minun vaan!
Tuolt' äitis saapuu, häll' on Guldstad myötä!
He poistuvat puiden lomitse puutarhamajan kohdalla. Rouva HALM ja GULDSTAD tulevat parvekkeelle.
ROUVA HALM.
Hän muuttaa!
GULDSTAD.
Siltä näyttää tosiaan.
STYVER
tulee.
Hän muuttaa!
ROUVA HALM.
Suokoon taivas armossaan niin ettei kävis!
STYVER.
Ikävä tää seikka on. Ma tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on. Hän miehiä ei säästä eikä naisia, painattaa moneen kertaan armahain hän joukkoon kaksoisten ja eroovain. Kuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia oisimme rauhaan, tokko häpeätä —
ROUVA HALM.
Siihenkö suostuis hän?
STYVER.
Niin luulisin. Päätellä saattaa syystä kylläkin, ett' ollessansa mitä suulahin hän liiaks nauttinut ol' väkevätä. On seikka, jota vastaan ehkä eittää voi, mut varjon syytettyyn se sentään heittää voi; päivällä, jättäessään juhlapöydän, varmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi, ja siellä vimman-villitysti käyttäytyi, löi rikki — —
GULDSTAD
näkee vilaukselta FALKIN ja SVANHILDIN, jotka eroavat FALKIN poistuessa taka-alaa kohti; SVANHILD jää seisomaan kätköön huvimajan luo.
Hiljaa, jäljet oikeet löydän! Varrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa, ei eroo ainakaan kuin vihamies.
STYVER.
Uskotte siis —?
ROUVA HALM.
Te pyritte kenties —!
GULDSTAD.
En etemmäksi sopivaisen rajaa; järjestän jutun kunkin parhaaksi. Vain hetki kahdenkesken —
ROUVA HALM.
Kernaasti!
Poistuvat yhdessä puutarhaan; seuraavan kohtauksen aikana heidät nähdään innokkaasti keskustellen kävelevän edestakaisin taka-alalla.
STYVER
astuu alas puutarhaan, jolloin hän huomaa FALKIN joka seisoo tähystäen yli vuonon veden.
Nuo runoniekat miehiä on vihan; me diplomaatteja taas oomme ihan; ma työskentelen hyväksein —
Näkee rovastin, joka tulee puutarhamajasta.
Kas niin!
STRÅMAN
parvekkeella.
Hän muuttaa siis!
Käy Styverin luo.
Kun yksiin satuttiin ma pyydän, menkää, älkää vastaan panko, pitäkää vaimoni —
STYVER.
Ma — ruustinnanko!
STRÅMAN.
Iloksi seuraa. Meihin maalaisiin on tapa juurtunut ain' yksiss' olla —
Rouvan ja lasten näyttäytyessä ovella.
Perässä kohta ovat kartanolla!
ROUVA STRÅMAN.
Miss' olet, Stråman?
STRÅMAN
hiljaa STYVERILLE.
Pari lystikästä sutkausta pulmasta voi päästää tästä!
STYVER
nousee parvekkeelle.
Lie Teille tuttu virastomme anonta?
On suoraan mestarillinen sen sanonta; —
Vetää esille taskustaan kirjan.
sen Teille selostan nyt perinjuurin —
Pakottaa kohteliaasti heidän käymään sisälle saliin, ja seuraa itse mukana. FALK tulee puutarhaan; hän ja STRÅMAN kohtaavat toisensa; he katsovat hetken toinen toistaan.
STRÅMAN.
No?
FALK.
No?
STRÅMAN.
Falk!
FALK.
Pastori!
STRÅMAN.
On toivein suurin, nyt että myöntyvämpi ootte.
FALK.
En, käyn horjumatta tietäin eellehen —
STRÅMAN.
Jalkainne alle toisten onnen tallaten?
FALK.
Käyn sotaa totuudelle alaa vallaten.
Hymyillen.
Te muutoin lehteä vain lempiväisten mietitte?
STRÅMAN.
Pilaako se olikin?
FALK.
Se tuuma raukee; turvaa sanoihin en, työllä katkon kahleet valtain jäisten.
STRÅMAN.
Viel' yhden tiedän, vaikka Te mun säästitte, hänestä suoriutua mahdoton on mun; Te kopistin mua vastaan päästitte, — Teilt' aseet sai hän, ja se paha on, menneitä hupsuntöitä esiin toitte, joit' ei hän salaa, varma olla voitte Te siitä, jos vain tohdin kertaakaan vastustaa heidän vaatimuksiaan. Miehillä hallituksen suuri valta on lehdissä, sen kuulin kaikkialta. Mitätön kirjoitus voi minut kaataa, jos painetaan se suureen lehtehen, Simsonin voimin sanomat nuo raataa, puhdasta tehden, väijyin, iskien, vuosneljännesten päästä ihan huolella —
FALK
myönnytellen.
Tarunne lienee hiukan — häpeen puolella — —
STRÅMAN
nolostuen.
On monta palstaa noilla sanomilla; mun *uhraavat* he koston alttarilla.
FALK
leikillisesti.
Ei, *rangaistuksen*, — hyvin ansaitun. Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ajoissa valmistaudu iskuhun, — ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa. Aatetta loukannut jos lienee kukaan, niin saapuu sanomat, sen vartija, saa silloin kukin ansionsa mukaan.
STRÅMAN.
En koskaan ole tehnyt liittoa, mi Teidän aatteeseenne minut nitoo. Oon perheenisä, olen nainut mies, — kakstoista mull' on lasta, Herra ties; — alati päivätyöni mua sitoo, on mulla kappeleita, pappila, laumoittain henkisiä lampaita, — keriä täytyy, vartioida noita; pui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; — tallissa, läävässä mua aina kaivataan; — miks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?
FALK.
Pian matkustakaa täältä talveks kotiin; kylmältä turvekaton alla säilyy. Uus päivä yli nuoren Norjan päilyy; sen uljaat pojat valmiina on sotiin, tuulessa aamun lippumme nyt häilyy.
STRÅMAN.
Ja, nuori mies, jos lähden kotihin perheeni kera, sekä niidenkin, jotk' eilen valtakuntain muodostivat, — niin eikö tänään paljon toisin lie? Mun köyhempänä kohtaa paluutie —
FALKIN tahtoessa vastata.
Varrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.
Käy lähemmäksi.
Nuor' olin muinoin kerran minäkin, uljaana iskin ketään pelkäämättä. Vuoskaudet leivän vuoksi taistelin; se henkeä ei karkaise, vaan kättä. Hiljaisen kodin tunturin sain takaa, maanpiirini ol' papintoimi vakaa. — Kotini —! Tiedättekö mikä se on?
FALK
lyhyesti.
En koskaan sitä tiennyt.
STRÅMAN.
Uskon sen. Se koti on, miss' sijaa viidelle on, vaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen. On koti siellä, missä aatoksesi vapaina leikkivät kuin lapsoset, ei turhaan haasta siellä sydämesi, vastaasi soi kuin henkes sävelet. Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat, mut kukaan nää ei, että vanhenet, ah, siellä himmenevät muistot armaat kuin metsän taakse harjut kotoiset.
FALK
väkinäisellä ivalla.
Te lämpenette —
STRÅMAN.
Siitä, mikä muuttuu pilkaksi Teille! siinä ero on. Runsaasti saitte, mitä multa puuttuu; ma voitin taas, miss' saitte tappion. Pilvistä katsottuna moni sana totuuden ehkä näyttää valheelta; Te lennätte, ma pysyn alempana, — on toinen kotka —
FALK.
Toinen taasen kana.
STRÅMAN.
Niin olkoon, ivatkaa vain minua. Oon kana; — mutta poikue on mulla siipeini alla, liian liki tulla ei sitä saa! Ma rohkeasti lyön, jos omiani uhkaa mikään vaara. Tuhmaksi katsotte Te moisen työn, hullumpi viel' ehk' asian on haara, ma ehkä mielestänne ahnas oon; — mut itsekukin tästä vastatkoon!
Tarttuu FALKIN käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla voimalla.
Oon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen vuoks niiden, jotka Herra mulle soi, ma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen, tylsäksi yksinäisyys minut loi. Kuitenkin, nuoruuteni pursi kun vajosi ikimainingeiden taaksi, niin palkaks päästä pitkän taistelun toi mulle voitonviestin toinen haaksi. Sijasta sulkain, jotka särki lento, sijasta unten, tiellä raukeevain, helmaani saapui Herran ihme hento, ylistäin otin, minkä Hältä sain. Vuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain, vuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; — mun lapsilaumani, mun yrttitarhain; — sen myrkytitte sanoin saastaisin! Te todistitte taitehikkaasti, ett' onneni ol' hourun uskoa, ett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti eloni täytti; — rauhain vaadin ma takaisin kokonaan, ei murut riitä —
FALK.
Te onnestanne vastuuseen mua vaaditte?
STRÅMAN.
Epäilyn kiven tielleni Te laaditte,
Te yksin vain sen voitte poistaa siitä.
Väliltä minun sekä omieni
luomanne esteet ottakaa taas pois —
FALK.
Ikäänkuin valheen liimaa mulla ois, mill' ehjäks liittää onni, joka meni?
STRÅMAN.
Ma uskon, että rakentamaan riittää sanoilla särjettyä uskoa taas sanat; siteen uupuvan voi liittää todistamalla toisin; — — totuutta vain haastakaa, — voin silloin voiton niittää —
FALK
ylväästi.
Ei onnen vaski kulje kultana.
STRÅMAN
katsoo kiinteästi häneen.
Lausunto muuan ehkä mieleen painuu, totuuden-jänön jälkiä mi vainuu:
Sormeaan kohottaen.
Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!
Menee rakennusta kohti.
STYVER
tulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään.
Rovasti, rientäkää kuin tuulispää!
Käy itku —
LAPSET
ovella.
Isä!
STYVER.
Rouva odottaa!
STRÅMAN menee sisään rakennukseen.
STYVER.
Syyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.
Pistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy.
Falk!
FALK.
No!
STYVER.
Kait sulanut on mieles jää?
FALK.
Miks niin?
STYVER.
Tuot' älä enää koskaan toista; huomannet, ettei puolustaa voi moista, kun mies ei vaieta voi salaisista tiedoista; — niiss' ei mitään kertomista.
FALK.
Ei, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.
STYVER.
Niin on!
FALK.
Mut suhteissa vain suurten miesten.
STYVER
innokkaasti.
Voi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten. Ymmärrät, että menestystäin haittaa, jos luulee esimies, ett' työssä on vierelläin runohepo, joka laittaa hirnahtain silloin tällöin laulelon. Sa tiedät, että runoratsun kuosia »virastot» eivät taida oikein suosia. Pahinta on, jos huhu siivet saa, ens käskyä ett' en voi noudattaa, tärkeitä asioitt' en pitää salassa.
FALK.
Se rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?
STYVER
salaperäisesti.
Se miehen julkisen voi paikastaan pakoittaa milloin hyvään luopumaan. Miehiltä valtion tie menee tukkoon, elleivät suutansa he laita lukkoon.
FALK.
Tyranniutta kopistut' on sitoa suu tukkoon, jos hän suosii — puheenpitoa.
STYVER
kohauttaa olkapäitään.
On noudatettava sit' aina lakina. Ja sitäpaitsi nykyhetkenä, kun palkkain tarkistus on tekeillä, on heitettävä koko hupsu pakina työ-ajan luonnosta ja käytöstä. Siks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä, etteivät —
FALK.
Salkkua he sulta riistä?
STYVER.
»Kopiokirjaa», joka salat sitoo, kuin rintasolki oikeastaan nitoo viraston, ryntähät sen panssaroi; paljastus harmia vain tuottaa voi.
FALK.
Kuitenkin toivoit, että oisin taipunut puhumaan pulpettisi aarteista.
STYVER.
En luullut, että rovasti ois vaipunut niin syvään liejuun, joka onnensa on löytänyt, joll' lapset, vaimo on, eloa uhmaa avull' lompakon? Jos *hän* on käynyt moiseks porvariksi, niin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi, ma, jok' en vielä noussut virassain, vaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa, ja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa, niin, ynnä muu!
Kiivaammin.
Jos oisin rikas vain, niin sotisopaan heti puettuna jokainen hetkeni sois taisteluna. Ja laillasi jos yksinäinen oisin, niin arkilumen läpi tien ma loisin aatteiden kukkuloille, usko pois!
FALK.
Pelasta itses!
STYVER.
Ma?
FALK.
Jo aika ois! Sa luovu huuhkain viisauden-sadosta: voi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!
STYVER
peräytyy askelen.
Ma hänet jättäisinkö —?
FALK.
Paikalla; — jos pois on helmi, mitä kuoresta?
STYVER.
Tuot' ehdottaa voit keltanokalle, mut lakimiehelle ei sovi se! En huoli, mitä kihlauksesta määrää säädökset, olkoon oikeaa tai väärää, — suhdetta moista etsii niistä turhaan, ei sisälly se »rikoslakiin», »murhaan»; jos täten seikkaa kävis pohtimaan, ei rikos lakia se vastaan oisi —
FALK.
Itsekkin huomaat!
STYVER
tiukasti.
Mutta kuitenkaan, — ei moinen kysymykseen tulla voisi. *Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen; ei suuria hän vaadi elon suhteen, oon tyytyväinen, tunnen kuuluvani kotiini, ahkera oon toimessani. Liidelkööt toiset kera joutsenten, voi vähemmätkin tulla toimehen. Tais salaneuvos Goethe kerran sanoa yön Linnunradan maidon-hohteesta, se ettei sammuttaa voi onnen-janoa, ett' tuoda voita sielt' on vaikea —
FALK.
Vaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina mieleesi, että henki työssäs on; — mies ajan, yhteiskunnan olkohon, mut yhteistyön hän aateloikoon aina. Tietysti kauneutt' on pienempää; mut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*. Ei jokaisella ole, joka muovaa savea, *silti* aina voimaa luovaa.
STYVER.
Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea; sinulta emme tahdo tietä sulkea, me maassa; ilmassa sun laulus helää. Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei; mut työtä aika vaatii, virttä ei, — mi kuolee sikäli kuin miesi elää. Suur oikeudenkäynti nuoruus on, ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; — sovinto tee, et mistään vahingon saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.