Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa, pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.

"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista kyrassieria ratsastivat pois.

Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin. Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu peittyi hämärään.

10 Luku.

Tappolyönti — vaan ei viimeinen.

Myöhään illalla Bilágoschi palasi. Että hänen matkansa oli ollut turha, sen näkivät vaimo ja tytär, jotka riensivät häntä vastaan-ottamaan, hänen kasvoistansa.

Tuskin olivat häneltä matkavaipan riisuneet, kun hän ilmoitti huonot uutiset.

"Olen tehnyt turhia ponnistuksia. Kaupungissa ei ole enää rahoja saatavissa korkeintakaan korkoa vastaan. Kuuluisimmat koronkiskojat eivät enää ryhdy raha-asioihin ihmisten kanssa, joilla ei ole omaisuutta enempi kutu meillä, he kun ovat tilaisuudessa lainaamaan rahojansa sadankertaista korkoa vastaan rikkahimmille tilanomistajille. Niitäkin ahdistetaan veroista".

Sitten katsahti hän ympärillensä ja kysyi kummastellen: "mutta minne meidän vieraamme ovat joutuneet?"

Naiset katselivat toisiansa kysyvin silmin, epäillen kummanko heistä piti ilmoittaa tuo masentava uutinen.

Ilonka ryhtyi nyt tähänkin, jotta, jos isä pahastuisi, hänen vihansa ei kohtaisi äitiä.

"He ovat jo poissa. Tänään iltapäivällä eivät tahtoneet enää odottaa, vaan aikoivat väkivallalla tulla äitin huoneesen. Ratsumestari meitä suojeli ja he käänsivät sitten aseensa häntä vastaan. Minä en tahtonut että meidän tähtemme toinen joutuisi onnettomuuteen, vaan annoin heille ne rahat, jotka olivat vuokramaksoksi säästetyt, ja maksoin kaikkityyni".

Kuultuansa tämän Bilágoschi ei pikastunut eikä moittinut ketään, hän vaipui vaan eräälle tuolille ja laski kädet polvilleen. Pää vaipui alas rinnalle ja kolkko äänettömyys syntyi.

Tämä äänettömyys oli kauhistuttavan kamala. Naiset eivät uskaltaneet liikahtaa paikastaan. Oli oikein huojentavaa kun joku ulkoa avasi oven ja katkaisi tämän äänettömyyden.

Palvelusväki tuli huoneesen, ajuri, isäntä-renki, renkipoika ja paimen. Heidän kasvonsa ilmoittivat tavatonta alakuloisuutta. He astuivat hiljaa sisään, eivätkä koroillansa kopisseet, jättäen tilaa sille, jonka olivat valinneet puheenjohtajaksi. Paimen astui esille.

"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin ajattelen".

Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.

"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen. Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa, yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra! Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita, niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"

Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.

Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä, joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut, ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär olisi ottanut häntä syliinsä.

"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.

Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:

Ta-ta-ta, te-te-te.

Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.

Ja tuo tuijottava katse!

Hän on saanut halvauksen tai käynyt mielipuoleksi?

Kenpä tietää mitä hänen sydämmessänsä tapahtuu?

(Ensimmäisen osan loppu.)

TOINEN OSA

11 Luku.

Mitä etelän kukkasista tuli.

Ferdinand Harter oli päässyt vaan muutaman kukonaskelen likemmäksi päämääräänsä. Hän sai nyt silloin tällöin tavata Malvinaa. Virkansa puolesta täytyi hänen myöskin valvoa niitä toimia, joihin Lemming'in kontrahti valtion kanssa häntä velvoitti. Semmoisen herran luona ei säästetä muutamia kuppeja teetä, kenties ei muutakaan.

Malvinan entisellä ja nykyisellä puolisolla oli paljon tekemistä toinen toisensa kanssa. Toinen käsi pesee toista. (En tahdo sentään sanoa että tätä nykyä peseminen oli tarpeellinen.)

Ferdinand Harter'illa oli myös yksityisiä asioita, joita varten hän tarvitsi Lemming'in apua.

Niin oli esim. laita kaikessa, mikä koski nuorta Elemér herraa, joka alinomaa tarvitsi rahaa, ensin Italiaan, sitten Ranskaan ja viimein Englantiin. Rahoja hänellä ei tietysti koskaan piisannut. Kaikkialla hän teki velkoja, suuria kuin valtiovelat. Jokaisessa kaupungissa oli hän pelastettava velkavankeudesta, teeskenneltyjen sopimusten kautta ja näissä sopimuksissa tarvittiin aina herra Lemming'in välitystä.

Kaikki nämä seikat antoivat Ferdinand Harter'ille yhtä monta hauskaa tee-iltaa, joiden kuluessa hän antoi anteeksi tuhlaaja-pojalleen Malvinan ihanien silmien tähden. Tuo kaunis rouva ymmärsi niin liikuttavalta tavalla pyytää anteeksi vallattoman pojan puolesta, jota hän nyt niinkuin muinoin nimitti omaksi pieneksi pojakseen. Herra Harter'ista tämä oli niin suloista kuulla.

Eräänä iltana tuli taas sana Lemming'iltä, että hänen jalosukuisuutensa tekisi niin hyvin ja tulisi herra Lemming'in luo, joka oli sairaana eikä voinut jättää huoneitansa, mutta jolla olisi tärkeitä ja kiireellisiä uutisia herra Elemér'istä. Suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Herra Harter tunsi kokemuksesta näitä onnettomuuksia. Hiljakkoin oli hän saanut kaivaa poikansa ylös Lontoon koronkiskojain lietynnäis-mudasta ja käskenyt hänen viipymättä astua laivaan ja olla asettamatta jalkansa maahan ennenkuin Triest'issä, missä Andjaldy häntä odottaisi ja veisi hänet kotiin. Nuori Elemér oli myös sähkösanomalla ilmoittanut Southamptonista että hän samana päivänä astuisi "Atlantic" laivaan ja kahden viikon kuluttua olisi kotona.

Jospa tämä vaan olisi totta? Hänen sanaansa ei koskaan ollut luottamista.

Lemming odotti Harter'ia kamini-huoneessa. Hänen päänsä oli varustettu useilla lämpöisillä siteillä. Rouva istui hänen vieressään häntä hoitamassa niinkuin uskollisen puolison sopii.

"Te olette sairaana, kunnioitettu ystävä, olkaa vakuutettu siitä että surkuttelen —"

"Älkää minua surkutelko", katkaisi herra Lemming puheen vakavuudella, jota paisuneet kasvot saattoivat vielä ankarammalle näyttämään — "tässä sähkösanoma Elemér'iltä".

Nyt Harterkin sai päänkivistyksen.

"Mutta tämähän on ilkeätä. Enkö ole häntä käskenyt olla astumatta maalle? Mitä tuo kelvoton Toulon'issa toimittaa? Minä en lähetä hänelle rahoja enää".

"Voi, voi, mun hampaitani!" valitti Lemming; "mutta antakaa minun puhua loppuun. Teidän poikanne ei ole Toulon'issa eikä teidän tarvitse enää lähettää hänelle rahoja. Tässä on sähkösanoma: Atlantic on hukkunut myrskyssä; ei yksikään ihmishenki ole pelastunut".

Ferdinand Harter katseli epäillen vuorottain miestä ja vaimoa, tiedustaaksensa laskivatko leikkiä hänen kanssansa.

Mitä Lemming'iin tuli, ei nyt parhaimmallakaan tahdolla voitu luulla hänen olevan leikillisellä tuulella toisen kustannuksella. Hän seisoi suu auki, niinkuin se ihminen, joka pelkää että kaksi kolme hammasta kasvaa liian pitkäksi juuri tätä juhlallista tilaisuutta varten. Ja kun Harter katseli Malvinaa, huomasi hän että se liikutus, joka hänessä heti oli havaittava, oli yltynyt syväksi murheeksi ja hänen mustat silmäripsensä musersivat kaksi kyynelhelmeä. Mutta viimein tuo ihana nainen ei enää voinut kätkeä tunteitansa; hän nosti hienon batisti-nenäliinan silmille ja rupesi hiljaa nyyhkyttämään.

Nyt Ferdinand Harter ymmärsi että tämä oli totinen toimi ja rupesi miettimään mikä asema hänen puoleltansa olisi sopiva tällaisessa tilassa.

Otaksukaamme että plastillisin asema surusta muserretulle isälle tämmöisessä hetkessä on nojatuoliin alas vaipuminen, kasvojensa kätkeminen käsihin; sitten seuraa esim. pitempi äänettömyys, jonka jälkeen se hetki tulee, milloin onneton mies voittaa tunteensa; hän pidättää muka väkisin kyyneleensä, hän pusertaa kovasti kätensä yhteen, rypistää kulmiansa ja lausuu katkonaisia lauseita ikäänkuin hänen surusta puristunut kurkkunsa töin tuskin antaisi ääntä sanoille.

"Tämä on kauhea isku — — herrani — — minä en tiedä kuinka elää tämän jälkeen — — koko elämäni toivo!"

Ja tämä ajatus pakoittaa hänen puremaan huuleensa. Jatkaminen oli liian tuskallinen.

Mutta herra Lemming, joka oli huonolla tuulella jäsentaudistaan, heitti hänelle seuraavan lohdutuksen:

"Nyt, herra valtioneuvos, ei teidän enää tarvitse rahoja lähettää".

Malvinan tunteliaisuus koetti kohta parantaa tätä törkeyttä.

Hän ojensi kätensä Ferdinand Harter'ille.

"Elemér raukka! Hän oli kuitenkin hyvä poika".

Ja kun hän tällä tavalla ojensi hänelle kättä kyynelsilmin, teki hän Harter'in vielä hullummaksi kuin ennestään olikaan. Hän siunasi sydämessään merta ja myrskyä, jotka hänelle hankkivat tämän kädenpuserruksen ja hellän katseen.

Hän koettikin niin paljon kuin mahdollista kääntää tilaisuuden hyödykseen.

"Te olette aina niin paljon pitäneet hänestä, armollinen rouva", sanoi hän tarttuen Malvinan käteen, "— — ja hän oli ainoa lapseni — — perheeni ainoa jälkeinen".

Kuka voisi pahaksua sitä, että murheellinen isän sydän saattoi hänet molemmin käsin pusertamaan hienoa naisen kättä vasten poveansa, kun hän lausui nämät sanat? Ei läsnä-oleva aviomieskään voinut sitä paheksua. Olihan Malvina kerran ollut Elemér'in emintimä.

Ferdinand Harter tahtoi näyttää tuolle asioitsijalle miten ritarillinen mies osoittaa tunteitansa kun hänen ainoa poikansa on mereen hukkunut.

"Oi, rouvani, te sen kyllä tiedätte, vaikk'ei maailma sitä kenties usko, kuinka suuresti rakastin onnetonta poikaani. Mutta nyt olen sen osoittava, niin että koko maailma on sen tietävä. En aio kammoksua rahan menekkiä. Vaikka tuhansia maksaisi, aion kunnioittaa hänen muistoaan. Minä pyydän, minä rukoilen teitä — sillä naisilla on tällaisissa asioissa niin hieno kekseliäisyys — toimittakaa tätä minun puolestani. Mitä pitää minun tehdä viettääkseni surujuhlaa, joka on Harter'in nimen arvoinen ja joka on osoittava taivaalle ja maalle suruni suuruuden? Istukaa pöydän ääreen, tässä on lyijyskynä; kirjoittakaa mitä katsotte tarpeelliseksi surujuhlaa varten Elemér'in muistoksi".

Kuinka Malvina voi kieltäytyä noudattamasta tätä pyyntöä? Ei ole tapana kieltää semmoista, ja naisia suuresti huvittaa kustannus-ehdoituksien tekeminen. Hän otti siis lyijyskynän sekä kirjoitustaulun ja kirjoitti omakätisesti mitä tarvittaisiin.

"Ensiksi ilmoitus kuoleman tapauksesta Bristolin paperille painettuna kaikille tuttaville lähetettäväksi kuverteissa eikä ristisiteissä, 300 guldenia. Juhlallinen requiem katafalkilla ja suurella valaistuksella 1,000 guldenia. Hauta Karapescher-kadun varrella olevalla kirkkomaalla 100 guldenia. Komea muistopatsas granitista tai marmorista, pitääkö olla granitia vai marmoriako?"

"Kallis-arvoisin", määräsi Harter.

"Herra Lemming, kumpiko on kalliimpi, granitiko vai marmori?" kysyi Malvina.

"Sen tietäköön hiisi!" mörisi Lemming. "Paitsi sitä ei ole sairaan ja kärsivän ihmisen erittäin hauska kuulla luetteloa siitä, mitä hautajaismenoja varten tarvitaan".

"Määrätkäämme granitia!" päätti Ferdinand Harter.

Malvina kirjoitti 2,000 guldenia. Sitten tuli muutamia pieniä lahjoja, suruharsoja, kukkia, vahakynttilöitä, valkoisia ja mustia hansikkaita, soittoniekkoja, seppeleiden sitojia, haudankaivajia y.m. kelpo väkeä, joita mainittaissa herra Lemming'in toistakin hammasta rupesi särkemään — ja viimein komea öljymaalaus, jota eräs maalari Wien'issä saapi maalata Elemér'in valokuvan mukaan; vieläkin 1,000 guldenia. Summa summarum 5,000 guldenia.

Ferdinand Harter kiitti Malvinaa hellällä katseella hänen hyvyydestänsä, mutta herra Lemming mutisi särkevien hampaittensa välistä: "viisi prosenttia".

"Minulla on vielä yksi tuuma", sanoi Harter surumielisesti. "Tahdon tehdä lahjoituksen poikani Elemér'in nimessä, korot tästä summasta ovat annettavat semmoisille nuorille miehille, jotka kovasydämiset isät jättävät satunnaiseen rahapulaan".

(Semmoinen rahasto on todellakin jo kauan ollut surkeasti tarpeellinen.)

"Tähän tarpeesen olen määrännyt 5,000 guldenia".

Herra Lemming'in särkevien hampaitten välistä kuului: "kymmenen prosenttia".

"Armollinen rouva", sanoi Harter ja nousi tuolilta, "olen teille suuresti kiitollinen teidän jalosta myötätuntoisuudestanne; sallikaa minun nyt vaan pyytää että te minun puolestani otatte toimet tehtäväksenne — minä en nyt sitä voisi. Poikaparkani on kerran nimittänyt teitä äidikseen, ja hänen eläessään olitte aina hyvä häntä kohtaan".

Malvina suostui tähänkin.

"Huomenna jätän herra Lemming'ille tätä kaikkea varten 5,000 guldenia".

"Anteeksi, ainoastaan vaimolleni. Minua eivät hautajaismenot huvita, ja jos voisin siitä päästä, niin en tahtoisi olla läsnä omissa hautajaisissanikaan".

"Pitäköön taivas ne vielä kaukana!" sanoi Harter, ja toivoi sitten että arvoisa herra pian tulisi terveeksi, pusersi rouvan kättä vielä kerran ja meni.

Kun mies ja vaimo olivat yksinään ahdisti Malvina häntä kysymyksillä mitä hän tarkoitti noilla sanoilla: "viisi prosenttia" ja "kymmenen prosenttia".

"Tarkoitin", änkytti jäsentautinen puoliso, "että Elemér'in äidin myötäjäiset tekevät 100,000 guldenia, jotka testamentin mukaan joutuvat isän omaksi siinä tapauksessa että Elemér kuolee; tästä minä laskin prosentin".

Seuraavana aamuna olivat nuo 5,000 guldenia todellakin Malvinan käsissä. Tuo ihana nainen toimitti sopimuksen mukaan kaikki.

Surusanomat Bristolin paperilla lensivät ympäri maan; palvelijat puettiin mustiin kiireestä kantapäähän; hurskaat isätkin tekivät kaikki, mitä katsottiin tarpeelliseksi vainajan sielun rauhaa varten; ruumiin kokoinen kuva oli valmis ja makasi Wienissä odottaen vaan lähettämistä; granitipatsas oli myöskin valmistumaisillaan, ainoastaan kirjoitus puuttui siitä; tätä varten Andjaldy ja oli tehnyt kolme ehdoitusta, mutta Harter oli ne hylännyt, koska siinä ei ollut selvästi lausuttu, mitä ihailevan jälkimaailman pitäisi löytämän erään Harter'in muistopatsaasta. Harter päätti itse tehdä kirjoituksen hautapatsasta varten. Hän sytytti lampun, sillä jo rupesi hämärtämään.

Tavatonta mielen lujuutta vaaditaan ihmiseltä, jonka itse pitää tehdä kirjoitus lapsensa hautapatsasta varten, ja Ferdinand Harter'illa oli tämmöinen mielen lujuus. Hän näytti kirjurillensa kuinka se olisi kirjoitettava.

           Elemér von Harter'in
                Muistoksi
                Pystytti
           Surevan Isän Murhe
           Tämän Muistopatsaan.
      Hänen Luunsa Valtameri Peittää.

Näin pitkälle hän oli ehtinyt, kun kuuli askeleita takanansa. Eihän se voinut olla kukaan muu kuin hänen kirjurinsa, jolle hän juuri tahtoi näyttää oman ehdoituksensa. Ei kukaan muu olisi uskaltanut tulla sisään itseänsä ilmoittamatta. Sentähden Harter ei edes kääntänyt päätänsä, vaan jatkoi epitaphium'in kirjoittamista.

Yht'äkkiä joku taputtaa hiljaa hänen olkapäätänsä ja tuttu ääni huutaa:

"Palvelijanne, isäni! Minä en todellakaan ole uponnut mereen".

Harter pudotti lyijykynänsä paperille, josko hämmästyksestä tai ilosta, olkoon sanomatta.

Mutta junkkeri Elemér veti puolehensa tuolin ja istui aivan niinkuin vaan olisi palannut ketun-ajosta tai joltakin samantapaiselta retkeltä ja aikoi kertoa siitä. Tähän supistui molemmin puolin jälleennäkemisen ilo.

"Niin, tuommoinen tyhmä pikinuttu on onkinut minut merestä ja uudestaan antanut minut isänmaalle ja elämälle".

Ferdinand Harter oli todellakin suutuksissaan, ei sentähden ett'ei hänen poikansa maannut meren pohjassa, sillä kuka Herran nimessä voisi uskoa isällä olevan semmoinen tiikerin-sydän, vaan sentähden että hän suotta oli menettänyt 5,000 guldenia, osoittaakseen tälle hulivilille viimeistä kunnioitusta — ja sitten tämä elki elävänä astuu huoneesen ilmoittamaan ett'ei hänellä voi olla kunnia olla kuollut!

Turhemmalla tavalla ei voisi viskata rahoja ulos ikkunasta. Ja nyt tulee isä päälliseksi pilkan alaiseksi! Harmillisinta on kuitenkin että junkkeri Elemér on sanova: "Isäni, nuo kustannukset saat kirjoittaa omaan tiliisi, minä en ole käskenyt sinua suremaan minua niin kalliisti".

Ei ole helppo tietää mitä on sanottava tämmöisessä tilaisuudessa. Mutta pian ollaan tunteellisia taas ja annetaan kättä kotiin palaavalle.

"Minä sanon sinua tervetulleeksi kotia, poikani! Minua ilahuttaa nähdä sinua hengissä. Luulimme sinun hukkuneen".

"Niinpä olisinkin, jos eivät olisi saaneet minusta kiinni. Mutta sinä tiedät kuinka on huonon rahan laita. Se ei niinkään pian huku".

"Toivon että se palajaa hyvänä rahana".

"Se riippuu arvo-aineesta, isäni, ja varsinkin teidän luonanne on se sangen vaihettelevaa. Olen kuullut että sinäkin olet antanut vaihettaa itsesi uudeksi pankinseteliksi vanhasta hyvästä hopeasta".

"Ei mitään lörpötyksiä".

"Silti olet menetellyt hyvin viisaasti, isäni. Kun agio on suuri, niin pitää kauppoja tehdä. Täällä sinulla on paljoa kauniimpi huoneisto kuin sinulla oli komitatirakennuksessa. Minä jo silloin kehoitin sinua luopumaan noista lapsellisuuksista. Isänmaanrakkaus ei tuota muuta kuin tulisoihtu-serenadeja. Minun lapsen-sydäntäni miellyttää että olet neuvoani noudattanut".

Ferdinand Harter'illa oli pistoksia kaikissa jäsenissään; kuullessaan tätä kiitosta olisi hän tahtonut aivastaa kiukusta.

"Ja minusta olisi sangen hyvä jos noudattaisit minun isällistä neuvoani!" huusi hän kovalla äänellä, ankarasti punastuen.

"Hei kuinka sinä pikastut! Enkö ole noudattanut neuvoasi ja lähtenyt suoraa tietä kotia? Tie oli tosin vähän mutkainen, sillä tuo kirottu höyrylaiva, joka onki minut aalloista, vei minut ensin Kersel'iin ennenkuin kotimatkalle, mutta olenhan nyt täällä, niinkuin olet käskenyt, eikä minulla vielä ole ollut tilaisuutta saavuttaa suosiotasi".

"No, siihen kyllä tulee olemaan tilaisuutta. En voi sanoa muuta kuin että olen sangen tyytymätön käytökseesi tähän asti".

"Sen annan sinulle anteeksi".

"Tämä ei ole leikin asia. Minä lähetin sinut ulkomaille, jotta sinusta tulisi mies, ja sinä olet oppinut ainoastaan mitä oli huonoa".

"Niin, sinä olet oikeassa! Kuinka paljon hyvää enkö olisi oppinut täällä kotona — sinun esimerkistäsi!"

"Siinä puhut oikein tahtomattasikin. Minun esimerkistäni olisit oppinut, että todellisella isänmaan-ystävällä aina on velvollisuuksia ja että jos ala ja ajat muuttuvat, tämä ei päästä häntä velvollisuudesta muuttuneella ajalla ja alalla tehdä tehtävänsä isänmaan hyväksi — —"

"Vuotuisesta palkasta ja arvosta, joka vastaa isänmaallisuutemme suuruutta".

"Kuule mitä sanon, äläkä puhu mikä ei asiaan kuulu. Isänmaa ei kärsi korottomia pääomia".

"Eikä laiskoja kapaturskia".

"Mitä puhetapaa — —"

"No no, isäni, jatka sinä vaan!"

"Isänmaa ei kärsi niitä, jotka syövät leipäänsä laiskuudessa niinkuin sinä teet. Jokainen laiskuri on kadotettu pääoma isänmaalle".

"Mieleeni muistuu Lemouton'in ranskalainen kieli-oppi, jossa ensimmäiseksi lu'in että sinä olet oikeassa. Sinun mielestäsi pitäisi minun siis nyt jo ryhtyä työhön. Mutta eikö meillä ole uuden-aikuinen virasto, jonka toimena on se, että korkeasti-vapaasukuinen esimies, koko päivän laiskoteltuansa, illalla kirjoittaa nimensä sen alle, mitä alhaisempi virkamies ahkerasti on päivän kuluessa hänelle kokoon kirjoittanut?"

"Se ei enää kelpaa, itsensä täytyy työskennellä ja lukea".

"Mutta tuota kokoelmaa miljoneja pykäleitä, jota sanotaan la'iksi, sitä minä en voi sulattaa. Asian-ajajaa minusta ei tule, sillä minä en rakasta oikeuden-käyntiä. Tuomariksi en sovi, sillä minä pitäisin aina velan-alaisen puolta ja tuomitsisin velkojat. Hovikansliassa minua ei voitaisi käyttää, sillä minä juttelisin kaikki salaisuudet kahviloissa. Lähettiläskuntaan en tohtisi ruveta, sillä silloin joutuisin taas ulkomaille, missä on huonoja esimerkkejä nähtävinä. Lainopillisiin ja valtiollisiin toimiin minulla ei ole taipumusta. Kirjurina ei minua kärsittäisi, sinä tunnet käsi-alani; joka sillä tavalla kirjoittaa, hän kelpaa ehkä hänen ylhäisyydeksensä, vaan ei muuksi".

"Valitse sitten toinen elämän ura".

"On tosiaan valitsemisen varaa. Insinöri-toimista ymmärrän juuri niin paljon ja sen verran kuin opettajani kallooni tulppasi, nimittäin Pythagoraan lauseen. Lääkärinä minua voitaisiin käyttää ainoastaan siinä maassa, missä väkiluku on niin suureksi karttunut, että viisas hallitus on päättänyt jälleen saattaa tasapainoon sadon ja sen kuluttajat. Pappi voisi minusta tulla, katolilainen kun olen, niin olisin perheeni viimeinen uskonheitturi. Suoraan sanoen, minun tekisi enimmin mieli ruveta kauppiaaksi. Suuria herroja kauppiaat ovat ulkomailla, hattu päästä pois vaan niiden edessä! Kauppias siellä on paljoa mahtavampi eläin kuin kuvernöri täällä. Ja mitä elämää viettävät! Jokainen tekee työtä itsekseen. — Ei siellä ole presidenttejä eikä kuvernörejä, joidenka suosiosta kauppias riippuu, ei vaalin-johtajia eikä vaalikokouksia, joidenka ääniä hänen täytyy hankkia, hän ei suosittele ketään eikä kiitä ketään, maksaa vaan, siinä kaikki. Hänestä on yhdentekevä onko maassa tasavalta vaiko provisoriumi, vallitsevatko punaset vaiko valkoiset, hän on aina virassaan eikä hänen tarvitse heittää pois leipäänsä isänmaanrakkaudesta eikä ottaa sitä muilta — isänmaanrakkaudesta. Kauppiaaksi tahtoisin ruveta jos ei tuo kirottu seikka olisi, että rahat aina polttavat taskussani. Paitsi sitä kunniarikas perhe Harter ei koskaan sallisi, että heidän ainoa laillinen perillisensä seisoisi kauppapöydän takana ja mittaisi silkki- ja moaree-kangasta entisille tanssijattarilleen tai selittäisi vanhoille tovereille paljonko naula maksaa tuota tai tätä juustolajia. Kaikkein Harterein ruumiit kääntyisivät haudoissaan semmoisesta julki-häpeästä".

"Silloin sanon sulle jotain", lausui Ferdinand Harter, nousi ja kävi poikansa luo —; "rupee sotilaaksi ja kuukauden kuluttua olet upseri".

Elemér purskahti nauruun. "Ars brevis, vita longa! On kai kenraleja, jotka kuukaudessa ovat oppineet sen konstin, josta ovat eläneet 80 vuotta. Minä en puhu mielipiteistäni. Tahdon vaan huomauttaa että kuollut pääoma on parempi kuin velka. Mutta nuori herra armeijassa vaatii suuria korkoja, s.o. hän menettää hyvästi isä-ukon rahoja".

"Mutta miksi sitten aiot ruveta?" huusi tuo suuri mies pojalleen.

Elemér kallisti päätänsä toiselle puolelle ja pisti kädet syviin tyhjiin taskuihinsa, sanoen:

"Miksikö? En miksikään".

"Etkö miksikään!"

"Onkohan maailmassa parempaa virkaa kuin tyhjäntoimittajan? Ja eikö meitä ole monta? Eikö tämä ole onnellisin ihmisluokka?"

"Olkoon. Mutta herra Tyhjäntoimittaja arvattavasti ei elä tyhjästä".

"Elänhän minä",

"Ja mistä?"

"Mitä se minuun koskee, se on sinun asiasi".

"Vai minunko?"

"Tietysti. Olisihan tuo tarpeettoman mutkallista jos kohtalo, antaessaan minulle mainion miehen isäksi, vielä päälliseksi olisi antanut minulle hyvät luonnonlahjat? Minä olen varsin tyytyväinen molemminpuoliseen tehtäväämme. Sinä toimitat viisauden työt, minä hulluuden".

"Sinun työsi ovat pahemmat kuin hulluuden, ne osoittavat huonoa luonnetta. Vai luuletko että petetyt velkojat, vietellyt tytöt ja rouvat ovat kunniaksi ihmiselle, joka sanoo itsestänsä että hän on herra 'Tyhjäntoimittaja'? Semmoinen ei toimita ainoastaan mitä on tyhjää ja turhaa, vaan mitä on huonoa".

Junkkeri Elemér katseli aivan kylmäkiskoisesti julmistunutta isäänsä ja istua keikutti tuolilla polvi käsissään.

"No, no, isä kulta, älä tuomitse niin ankarasti. Sinäkin voit vielä tulla yhtä nuoreksi kuin minä olen".

"Siinä olet taas puhunut totta vasten tahtoasi. Niin nuoruutta vailla kuin sinä en minä koskaan tule olemaan. Sinä olet jo ukko minun rinnallani, pilkkaa kun teet kaikesta mitä on muille pyhää, etkä huoli työstä, joka jalostuttaa miehen sydäntä. Kun minut viedään kirkkomaalle, on minulla oleva jommoinenkin saattojoukko ja sinä et eläissäsikään löydä ketään, joka muistaisi sinua kauemmin kuin sinua näkee".

"Ehkä et sinäkään sitä tee?"

"Minä puhun sinulle suoraan. Kun sain sanoman sinun kuolemastasi, suretti minua ajatus: 'kas tuossa loppu hyödyttömästä elämästä'. Ja kun pelastuneena astuit silmieni eteen, ei jälleennäkemisen ilo kestänyt sekuntiakaan, ennenkuin sen poisti ajatus: 'kas tuossa hyödytön elämä uudestaan pitkitettynä!"

"Toinen, uusilla painovirheillä enennetty painos".

Ferdinand Harter lakkasi jo toivomasta että voisi puhua mielensä mukaan tämän nuorukaisen kanssa. Hänen kanssansa ei päästä mihinkään.

"Sinä olet täydellinen narri, rakas poikani. Ja kentiesi se on onneksesi".

"Niin, onhan saksalainen näytelmäkappale, jonka nimi on: 'Tyhmän hyvin käy'."

"Vai sekö on sinun sananpartesi. Miehenä ei sinulla ole suuri arvo, vaan kenties sinua voitaisiin aviomiehenä lukuun ottaa. Mene naimiseen, niin ehkä sillä voit tehdä onnen kaupan".

"Ehkä olet unessa nähnyt sen numeron, jolla minä voisin voittaa pelin?"

"Jotain sinnepäin. Muistatko Danváryn perheen?"

"Tuonko kolipää-herran ja hänen lihavan rouvansa ja verettömän tyttärensä?"

"Herra on kuollut, mutta rouva on perinyt puolen miljonaa sedältänsä, joka oli rikas kauppias. Hän asuu täällä Pesth'issä ja elää loistavasti. Minä olen usein häntä tavannut ja hän huomauttaa aina kuinka suotava yhdistys lastemme välillä olisi. Sinä tunnet tytön. Sinä voit sen valloittaa".

"Isä, sinä olet todellakin uneksinut ternosta minulle. Jotta en olisi kiittämätöin, annan sinulle qvinternin sijaan. Mene itse naimiseen äidin kanssa".

Elemér nousi tuolilta ja isä sekä poika koettivat saavuttaa semmoista asemaa huoneessa, että seisoivat selin toinen toista vastaan. Hetken aikaa ei kumpikaan katsonut hyväksi sanoin ilmoittaa ajatuksiansa. Viimein Elemér katkaisi äänettömyyden.

"Tiedätkö, isä, mitä sinun pitäisi tehdä? Anna minulle vihdoin viimeinkin matkapassi".

"Kyllä, kun vaan tietäisin mitenkä".

"Heitä minut ulos ovesta ja perintöni perässä".

Kuullessaan nämä sanat, kuvautui Ferdinand Harter'in kasvoissa hänen todellinen luonteensa, hänen kylmä, ylpeä, tunnoton itsekkäisyytensä.

"Rakas herra poikani", sanoi hän ylpeästi, "kuuden kuukauden perästä olette te laillisessa iässä. Siihen asti olette minun holhottini. Sitten voitte haastattaa minut oikeuteen ja oikeuden-käynnin päätyttyä sopii meidän tehdä tili siitä, mitä olemme toinen toisellemme velkaa. Mutta siihen asti saatte hankkia itsellenne jonkun, joka teitä mieluummin näkee kuin minä".

"Kuitataan kiitollisuudella isällinen siunaus, isäni", sanoi Elemér katkeralla hymyllä. "Ja nyt minä pyydän, että teet minut perinnöttömäksi kaikesta mitä on sinun omaasi, sillä niitä kasvoja, joita tänään olet minulle näyttänyt, en tahdo periä kaiken maailman kunnian edestä".

Hän otti hattunsa ja meni. Hänen astuessaan rappusia alas, tuli Andjaldy alas ylikerrasta, jossa hänen huoneensa oli. He kohtasivat toinen toistansa porstuassa.

"Hyvää iltaa, Andjaldy".

"Ah — hyvää iltaa!"

"Te ette tunnustele, että vielä olen hengissä".

"Minä katson sitä luonnolliseksi. Oletteko jo puhutellut isäänne?"

"Olen senkin tehnyt. Ukko arveli että minun pitäisi palata valaskalan kitaan, joka minut rannalle purskaisi".

"Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Jatkaa elämätä".

"Mutta mitenkä?"

"Kuinka minä sen tiedän? Italialainen sanoo ett'ei kukaan vielä ole kuollutta aasia nähnyt".

Herra Andjaldya huvitti tämä sananparsi; hän hymyili.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajasta Nadasch-arolla?" kysyi
Elemér.

"Ainoastaan että he ovat suurimmassa hädässä".

"Vai niin, hyvää yötä".

Nuori herra meni portaita alas ja Andjaldy Ferdinand Harter'in luo.

Tuo suuri mies käveli kiihoissaan edes takaisin huoneessa. Herra Andjaldy ei katsonut tarpeelliseksi huomata tätä kiihtynyttä mielentilaa.

"Pyydän saada jättää tämän jälkirätingin. Kaksi sataa guldenia".

"Mitä se on?" kysyi Harter äreästi.

"Muotokuva on tullut".

"Mikä muotokuva?"

"Se, jonka olette Wienistä tilanneet, öljymaalaus, Elemér'in kuva".

"Olkaa hyvä ja menkää helvettiin sen kanssa!" huusi Harter raivoissaan ja heitti kynän laattialle.

Andjaldy näytti kummastuneelta ikäänkuin ei hän ymmärtäisi tätä pikaisuutta. Harter malttoi mielensä. Hän katseli tarkasti kirjurin silmiin. Hän sai katsella niin paljon kuin mielensä teki. Esirippu oli laskettu.

"Kohtasitteko portailla ketään, joka äsken meni luotani?"

"Tulen huoneestani".

"Ette siis ole nähneet ketään?"

Andjaldy osasi vastata kysymyksiin välttäen.

"Näin postimiehen, joka jätti tämän paperin. Asia on suoritettu ja on maksettava".

Harter tarkasteli vielä minutin aikaa kirjurin kasvoja, kunnes oli varma siitä, ett'ei tämä tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa; sitten otti hän toisen kynän kirjoituspöydältä ja kirjoittaa rapisteli nimensä posti-seteliin.

"Kas siinä, maksakaa pois. Kuvan viette rouva Lemming'ille ja sanotte että se on lahja hänelle".

Andjaldy otti postilipun ja meni tiehensä. Hän ei ollenkaan kysynyt esimieheltänsä miksi tämä suvaitsi olla niin raivoissaan ja kiukkuinen.

Postista hän toi suuren lautalaatikkoon suljetun kuvan ja vei sen
Lemming'in herrasväelle.

Herra Lemming'in kasvojen puolikasta ei enää särkenyt, mutta hänen täytyi kuitenkin istua sisällä.

Herra ja rouva olivat yhdessä kun herra Andjaldy ilmoitti tulonsa.

"Mitä hyviä uutisia te tuotte?" kysyi Malvina, osoittaen hänelle sijaa.

"Herra Harter tahtoisi tehdä teille mieliksi. Hän lahjoittaa teille poikansa kuvan".

"Oi, se on jalosti tehty. Joko maalaus on täällä?"

"Olen antanut tuoda sen tänne. Laatikko puretaan juuri".

Malvina soitti kamaripalvelijaa ja käski hänen tuoda kuva sisään. Hän määräsi mille pöydälle se oli asetettava, jotta joutuisi hyvään valoon; kun se oli asetettu, otti hän lorgnettinsa, koska, niinkuin tiedetään, maalauskuvaa ei voida käsittää paljaalla silmällä.

Herra Lemmingkin oli taiteenharrastaja ja kiirehti selittämään oman käsityksensä kuvasta:

"Sangen kaunis, hieno työ; toinen käsi olisi voinut olla paremmin piirustettu! Tuo vaalea pohja tekee kasvojen värin melkein tummaksi, Rahl'in koulun on tapana tehdä kasvot tummiksi; se on valokuvan syy, että nenä on leveämpi ja silmät pienemmät kuin olivat, vaan tämä ei estä näkemästä yhtäläisyyksiä. Vai kuinka, herra Andjaldy?"

Herra Andjaldyllä ei ollut mitään mielipiteitä tässä asiassa.

"Minä en ymmärrä arvostella maalauskuvia".

Sitä paremmin Andjaldy ymmärsi eläviä kasvoja. Hänen huomionsa oli kiintynyt Malvinan kasvoihin ja tämän raittiista huulista hän huomasi, ett'ei lorgnetti ainoastaan auta paremmin näkemään, vaan myöskin kätkemään kaksi petollista kyyneltä, jotka nousevat silmiin nähdessään kuvan hänestä, joka kaikkine vikoineen kuitenkin oli hyvä poika, ja joka nuoruuden kukoistuksessa sai niin surkean surman.

Tämän tarkastelun ja äänettömän katselemisen kestäessä astui huoneesen Wienistä tuotettu kamaripalvelija, joka ei vielä tuntenut ketään kaupungissa. Ilman mutkitta huusi hän kohta:

"Jesus, Maria! tuo herra on täällä!"

"Mikä herra?" kysyi Lemming.

"Joka on maalattu tuossa".

"Missä on herra?"

"Ulkona etuhuoneesso. Minä pyysin hänen korttiansa, mutta hän sanoi, että se oli meren vahingoittama; kysyin sitten hänen nimeänsä ja tähän hän vastasi, että minä vaan menisin sisään pyytämään, että hän pääsisi 'emintimänsä' puheille".

Malvina huudahti ja piti tuolin selästä kiinni, jott'ei kaatuisi.

Hetken kuluttua ovi lensi selälleen ja kuolleeksi luultu poika astui sisään.

Täällä ei häntä vastaanotettu niinkuin isän katon alla.

Malvina juoksi ilohuudolla häntä vastaan ja sulki hänet rajusti iloiten sylihinsä. Hän suuteli nuorukaisen päätä, kasvoja, silmiä; itki ja nauroi vuorottain, kallistaen päätänsä hänen olkapäätänsä vasten! Ne eivät olleet sanoja, inhimillisiä ääniä, joita Malvina puhui hänelle; se oli riemulaulua linnun, joka poikasensa löytää.

Herra Lemming, puoliso, ja herra Andjaldy, kirjuri, katselivat toinen toistansa kummastellen. Molemmat näyttivät etsivän syytä, jonka nojalla sopii näin vastaanottaa haaksirikkoa kärsinyttä poikaa.

Elemér salli itseänsä suudella ja syleillä, ja kun se oli päättynyt, purskahti hän nauruun.

"Niin, täällä olen nyt taas, emintimäni!"

"Yhdeksänkymmentä prosenttia", mutisi Lemming itsekseen, silittäen leukaansa. Hänen huulillansa oli melkein kysymys: "kuinka uskalsitte olla kuolematta?"

"Paha, ilkeä poika!" huusi Malvina, pyyhkien pois kyyneleet batisti-nenäliinallaan. "Tuolla tavalta saattaa meidät epätoivoon! Näettekö tämän mustan puvun? Te olette pukeneet minut tähän pukuun. Ja kuinka itkinkään teidän requiem'issä".

"Minunko requiem'issä?"

"Niin juuri teidän; se oli suurenmoinen. Me maksoimme siitä kymmenen tuhatta guldenia".

"Tuhat tulimmaista! Eikö niitä voi saada takaisin pappi-roistoilta?"

"Aina sama narri kuin ennenkin. Te olette pässinpää".

"Me täällä juuri katselimme teidän muotokuvaanne, jonka teidän hyvä isänne on maalauttanut Wienissä. No älkää nyt naurako yhtä mittaa. Teidän isänne on sen minulle lahjoittanut. Herra Andjaldy on juuri sen tuonut".

Elemér huomasi nyt vasta Andjaldyn.

"Ah me tapaamme toisemme jo toisen kerran, kunnon ystävä!"

"Te olette siis jo nähneet herra Elemér'in?" kysyi Lemming, katsoen terävästi Andjaldyyn.

"Me kohtasimme toinen toistamme —"

"Ettekä sanoneet meille mitään?"

"Ei kukaan ole minulta kysellyt".

"No se on omituista! Tämä Andjaldy on peijakkaan hidas ihminen.
Kuuletteko armaani!"

Malvina ei kiinnittänyt huomiotansa siihen.

Herra Andjaldy tarttui hattuunsa ja jätti hyvästi.

"Minun täytyy mennä; hyvää yötä!"

Mitään käden suutelemista ei tällä kertaa tapahtunut.

Herra Lemming katseli kelloansa ja huomasi että sen oli aika panna maata, joka äsken oli parantunut sairaudesta.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei saanut olla kuulemassa kaikkia niitä merkillisiä seikkoja, jotka pelasivat herra Elemér'in niin merkillisellä tavalla. Vaan huomenna hän kuulustelee niitä rouvaltansa. Nyt oli tohtoria totteleminen. Lääkärin määräys on pyhä käsky. Hän pyysi sentähden saadakseen toivottaa itsellensä hyvää yötä.

Vaan oikeastaan hän ajatteli itsekseen: "on paljoa viisaampi, että tämä nuori mies on yksinään rouvan kanssa, joka on hänelle äidin sijassa, kuin että olemme kaikki kolme yhdessä. Tämä nuori mies tarvitsee nyt epäilemättä rahoja; matkapassin on hän saanut isältänsä ja jos Lemming jää, niin hänen kukkaronsa kaula varmaankin pitenee. Puhukoon siis rouvan kanssa, minä olen nukkuvinani".

"Te olette siis jo olleet isänne luona?" kysyi Malvina, kun olivat kahden kesken.

"Kävin siellä; hän ajoi kuin ajoikin minut jo ulos".

"Voi teitä huliviliä, nyt olette varmaankin taas käyttäynyt sopimattomasti ja uudestaan ärsyttänyt isäänne".

"Entäs sitten?"

"Mitä olette tehnyt?"

"Olen ollut niin hävytön, ett'en uponnutkaan mereen".

"Mitä nyt taas lörpötätte?"

"Tietysti sulaa panettelemista. Se on parantumaton tauti minussa; minä myönnän sen. Isäni on itse hyvyys ja rakkaus, sen sinä paraiten tiedät, emintimäni. Mutta minä ai'on olla yhtä kovasydäminen ja kiittämätön häntä kohtaan, kuin sinä olit. Minäkin ha'en eroa hänestä".

"Mutta, hyväinen aika, malttakaa toki mieltänne!"

"Enkö minä rukoillut sinua, kun ai'oit erota meistä? Ja enkö tänään myönnä että kuitenkin teit oikein? Jos olisit häntä vihannut, niin sovinto kenties olisi voinut tapahtua, mutta sinä ylenkatsoit häntä, ja se teki asian auttamattomaksi. Minä olen käyvä oikeudessa äidinperinnöstäni. Mutta puhukaamme hauskemmista asioista".

"Hyvä, Elemér, sangen hyvä; mutta ensimmäinen kysymys on: kunnes oikeuden-käynti on päättynyt — ja sitä voi kestää kauan kyllä, sillä isänne on mahtava herra — mistä aiotte elää?"

"Hahahaa' Voinhan ostaa itselleni ruukun ja tulla teidän luo joka päivä, päivällisen jälkeen, saamaan vähän tähteitä".

"Älkää puhuko niin, muuten tukistan teitä. Suuri veitikka kun olette, tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minulla on leipäpalanen, ei teiltä tule puuttumaan puolta siitä. Mutta asua minun luonani ette voi, sillä te olette jo pitkä poika ja maailma voisi ruveta puhumaan asiasta; sitä paitsi on Lemming'in ja Harter'in väli semmoinen, jotta ei olisi viisasta menetellä aivan suorasti häntä kohtaan. Me emme anna teidän nälkää kärsiä, mutta tähän asti olette ollut kavaljeri ja tottunut kuluttamaan ainakin sata guldenia kuukaudessa. Että näytätte renttumaiselta ei käy laatuun. Siis on jotakin keksittävä".

"No, minä arvaan että pian jotakin keksitte".

"Vai minäkö?" huusi Malvina, sydämellisesti nauraen. "Kas kuinka tuo veitikka minun tuntee. Minun pitää hänelle jotakin keksiä. Ajatelkaamme. Mistä kivestä hänelle voitaisiin öljyruukkua tehdä?"

Malvina pani toisen kätensä ruusunvärisen sormenpään huulillensa ja mietti. "No, yksi keino minulla on!" sanoi hän ja hänen etsivä silmänsä kiintyi muotokuvaan. "Tuo muotokuva".

"Tämä muotokuvako?"

"Niin, teidän muotokuvanne".

"Pitääkö minun ottaa se selkääni ja mennä tarjoamaan sitä kaupaksi?"

"Kuva on minun, ymmärrättehän! Minä olen sen tilannut. Se tuli maksamaan kolme sataa guldenia. Ne täytyy sekä Lemming'in että Harter'in maksaa. Minä otan sen hinnan molemmilta, ja siitä tulee sentään jotakin teille. Kuva jää tänne. Aivan luonnollista on siis että Lemmingkin maksaa maalauksesta, joka hänen salonkiansa kaunistaa. 200 guldenia annan teille kohta, enempää ei ole piirongissani. Jos ei Lemming olisi pannut maata, saisi hän maksaa kolmannen sadan. Nämä kaksi sataa riittäkööt siis huomiseksi, s.o. kaksi kuukautta".

Elemér suuteli Malvinan kättä.

"Olenhan sanonut, että sinä olet rakastettavin emintimä maailmassa".

"Kas niin, ei mitään imartelemista, miettikäämme mitä muuta voidaan tehdä. Kuolemanne kautta olette saattaneet meidät hyvin turhiin kustannuksiin. Tiedättekö että me teidän muistoksenne olemme teettäneet suuren graniti-patsaan, joka maksoi 2,400 guldenia?"

"Kauheata! Kuolleethan tuhlaavat rahoja aivan hulluuteen asti".

"Osoitus jälkeenjääneitten surun suuruudesta. Mutta päähäni pistää jotakin. Lemming'illä on monta tuttavaa raha-maailmassa. Ehkä voitaisiin myydä hauta ja patsas jollekin, joka tarvitsee sitä paremmin".

"Hahahaa!" nauroi Elemér. "Tämä kosto non plus ultra kekseliäisyyttä tuhlaajapojalta. Kelvoton nousee kuolleista ainoastaan myymään hautansa ja hautakivensä ja elääksensä vielä vähän aikaa isänmaassansa niin kauan kuin hautakivestä saadut rahat riittävät. Tätä temppua ei kukaan ole tehnyt ennen minua".

Malvina itse nauroi sydämen pohjasta tuhlaajapojan kevytmieliselle puheelle.

"Vähäksi aikaa olette pelastunut; sanokaa nyt kauniisti emintimällenne hyvää yötä ja menkää kotia. Missä teidän kapineenne ovat?"

"Kapineeniko? Atlantic'in majassa kuusi syltä meren pinnan alla".

"Ette siis saaneet mitään pelastetuksi?"

"Ei edes kaulaliinaakaan".

Elemér'illä ei todellakaan ollut mitään kaulaliinaa. Hänen paidankauluksensa oli napitsematta leveillään molemmille puolin.

"Ette siis voi mennä siistiin ravintolaan illallista syömään.
Odottakaa":

Malvinalla oli kaulassa ohut musta kaulavaate, hienoilla pitseillä reunustettu. Sen hän riisui kaulastansa ja pani Elemér'in kaulaan.

"Herra maankuleksija, te olette niinkuin puusta pudonnut hirtehinen; nyt näytätte ainakin ihmiseltä. Suudelkaa kättäni ja menkää tiehenne. Minä odotan teitä huomenna päivälliseksi ja silloin saamme jatkaa keskusteluamme teidän asioistanne".

"Tuosta suuresta taakasta, joka on pudonnut sydämeltäni".

Elemér suuteli hellästi Malvinan kättä ja meni.

Ovessa Malvina huusi hänen jälkeensä:

"Tulkaa takaisin, niin saatte vielä jotakin".

Hän tuli ja sai suutelon poskelleen. Malvina juoksi sitten sisään makuuhuoneesensa.

Mutta junkkeri Elemér juoksi täyttä laukkaa rappusia alas ja suoraan ulos kadulle niin pian kuin nuori ihminen voipi, jolla ei pitkään aikaan ole ollut äyriäkään ja jonka taskussa 200 guldenia nyt polttaa.

Asunnon hankkimista hän kaikkein vähimmin ajatteli. Hän seisatti ensimmäisen ajurin, minkä vaan löysi, ja käski tämän ajaa niinkuin hengen kaupalla. Lupaus juomarahasta lisäsi vieläkin vauhtia.

Elemér tuli asemahuoneelle oikeaan aikaan.

Hän lunasti kohta pääsylipun ja hän hyppäsi junaan kun kolmas kerta soitettiin. Minnekä nyt? Hänellä oli vaan yksi ajatus.

Olikohan kukkia kasvanut niistä siemenistä, jotka hän oli etelästä lähettänyt?

"Kuinka vuokraajain käy Nadasch-arolla?" oli hänen ainoa kysymyksensä ollut Andjaldylle, joka oli toimittanut hänen kirjeensä perille.

"He elävät suuressa kurjuudessa".

Tämä sana karkoitti kaikki muut ajatukset hänen mielestään.

Matkarahoja oli hänellä juuri sen verran että sai ajurin ja rautatiematkan maksetuksi. Noita kahta sataa ei saatu koskea. Hän tyydyttää sentähden ruokahaluansa ainoastaan pienellä vehnäleivällä. Kentiesi heillä ei ole sitäkään.

Rautatie-vaunuissa uni hänet valloitti; hän heräsi vasta jokseenkin myöhään aamulla konduktörin huutaessa hänen korvaansa sen aseman nimen, jossa hänen oli pois astuminen. Se oli eräässä pikkukaupungissa Unkarin aromaalla.

Elemér katsoi kohta ympärilleen, hakien kyytimiestä.

Asemahuoneella seisoi ainoastaan yhdet rattaat, joidenka omistajan kanssa hän pian sopi. Ajuri pyysi vähän ja lupasi vielä vähemmän. Hän lupasi ajaa lähimpään kylään, armollinen herra saisi sitten pitää huolta siitä, kuinka sieltä pääsisi.

Vaunuissa oli ainoastaan lauta istuimeksi.

"Kuules, toveri, eikö sopisi panna vähän olkia vaunuihin?" kysyi
Elemér.

"Olkiako?" kertoi ajomies, "niitä me söisimme, jos vaan olisi".

Elemér ei tätä vastausta ymmärtänyt. Hän tuli kaukomailta, minne huuto isänmaan hädästä ei ollut kuulunut.

Selittääksensä asiaa näytti ajuri hevosen pääkopsan. Siinä oli hienoksi hakatuita poppeli-vesoja.

"Tässä on kauroja".

Eväspussistaan otti mies kiilan-muotoisen kummallisen esineen, saman-värisen kuin maa.

"Tämä on leipää".

"Mistä se on leivottu?"

"Hienonnetuista ja liisillä sekoitetuista mais-oljista".

Elemér rupesi nyt katsomaan ympärillensä. Vasta nyt hän huomasi mikä erämaa hänen eteensä levisi.

Se seutu, jonka kautta hän eilen matkusti, oli vielä paratisin kuvana. Tonavan toisella puolella oli vielä vihannuutta ja peltoja, riihissä puitiin, vaan täällä oli kaikki autiota, paljasta ja tyhjää.

Hevoset olivat kurjia ja jaksoivat tuskin liikkua. Edistyminen oli niin muodoin sangen surkeata, vaikka ajomies ahkerasti piiskaa heilutti. Toinen kummallinen seikka esti kulkua. Karjalaumoja ajettiin tomuista tietä myöten ajajia vastaan niin paljon että Elemér'in kiusaksi täytyi seisahtua; sillä eläimet eivät väistyneet pois tieltä, ei silloinkaan kun väliaika tunkesi ruumiisen.

"Onko täällä markkinat?" kysyi Elemér.

"Ei suinkaan, armollinen herra, ajavat vaan karjoja talveksi Tonavan toiselle puolelle. Täällä ei enää ole oljenkorttakaan, jota voisivat syödä".

Elemér käsitti nyt tuon surkean ammonnan, jolla nuo tuhannet laihat elukat ilmaa täyttivät.

Jaksaisivatko todellakin kulkea Tonavan toiselle puolelle?

Ihmiset, kohdatessaan toinen toistansa tiellä, eivät enää tervehtineet.
Se oli voitettu joukko, joka teki pyhiinvaellusta.

Siellä täällä oli kaatunut elukka tiellä. Se jäi sinne.

"Eikö voisi käyttää lihaa?" kysyi Elemér.

"Miksikä liha kelpaa kun ei ole suoloja?"

"Eikö ole suoloja?" sanoi hämmästynyt Elemér.

"Ei ole".

Tie oli jotensakin pitkä. Väsyneet hevoiskaakit kulkivat suurella vaivalla.

Jo kaukaa näkyi sen kylän kirkon torni, johonka oli lähdettävä. Vaan oli ikäänkuin se itse olisi ollut mutkalla, eikä tahtonut lähemmäksi tulla. Oli jotensakin myöhäistä, kun saapuivat tien varrella olevaan ravintolaan, jonka edustalle ajuri pysähtyi, antaakseen hevostensa levätä.

Nyt eivät enää olleet kaukana periltä. Elemér maksoi ajurin eikä malttanut odottaa hevosten tointumista, vaan jatkoi matkaa kylään päin jalkasin. Sinne tultuansa hän kysyi kylänvoutia. Tälle hän ilmoitti olevansa matkalla Nadasch-arolle ja tahtoi hevosta rehellistä rahapalkkiota vastaan.

Kylänvouti oli huonolla tuulella. "Vaikka tukatin maksaisitte, ette täältä voi saada hevosia".

"Miksi ei?"

"Siksi ett'ei niitä ole".

"Minne ne ovat lähteneet?"

"Me olemme tänään tappaneet ne kaikki".

"Miksi sen teitte?"

"Päästäksemme näkemästä niiden tuskia. Kolmekymmentä viikkoa olemme turhaan odottaneet saavamme nähdä ruohon kortta maassa".

Elemér alensi vaatimuksiansa yhä enemmin.

"Onko täällä mitään ravintolaa, jossa voisi saada pikarillisen vettä ja leipäpalasen?"

"Jos meillä olisi vettä ja leipää, niin olisimmekin suuria herroja.
Täällä ei asu mitään ylimyksiä".

"Sitä, jolla on leipää, pidetään siis ylimyksenä?"

Elemér'iä ravistutti vilu, vaikka aurinko paahtoi palavasti.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajista Nadasch-arolla, kuinka heidän käy?"

"Nyt ei kukaan tiedä uutisia naapureistaan, ei kukaan käy kylässä. Ehkä te aiotte lähteä sinne?"

"Ai'on. Onko pitkä matka?"

"Ainakin kolmen tunnin matka. Menkää vaan oikealle, itään päin; ette voi eksyä tieltä; korkea savutorvi osoittaa kaukaa missä Nadasch-aron polttimo on. Luulen sen seisovan, niinkuin kaikki muutkin polttimot, kun ei ole mitään poltettavaa".

"No, voitteko antaa minulle edes keppiä matkatoveriksi?"

"Siinä voin teitä palvella; kerjäläissauvoja täällä vielä löytyy".

Elemér rupesi kulkemaan autiota seutua myöten, joka kaikkialla oli kamalan näköinen.

Oli vallan hämärä kun hän saapui taloon. Portti näytti jo olevan suljettu. Hän huusi pihalle päin, että tultaisiin avaamaan; kun ei kukaan tullut, avasi hän itse portin ja meni pihalle.

Ei mikään koiranhaukunta häntä vastaan-ottanut, ja se häntä kummastutti. Mutta vielä kummempi hänestä oli että kyökin ovi oli suljettu. Eivät suinkaan vielä olleet levolle menneet?

Tarkemmin ympärillensä katseltuaan, havaitsi hän ett'ei mitään jälkiä näkynyt portaitten hienossa tomussa. Täällä ei siis asunut ketään.

Hän katsoi ikkunoista sisään; ei missään kynttilän valoa näkynyt. Hän meni työväen asunnoille; nämäkin olivat suljetut. Hän kävi tallissa ja läävässä; kaikki tyhjinä.

Koko talo, koko talo tyhjänä; ei oljen-korttakaan näkynyt. Ladolla oli olkikatto; tämä oli puoleksi revitty. Silppukone ja oljen tähteet osoittivat mihin tarpeesen katto oli tullut käytetyksi.

Hän meni alas puutarhaan. Puissa ei ollut lehtiä eikä hedelmiä. Viisikymmen-vuotiset hedelmäpuut oli kuivuus halaissut latvasta juureen asti ja tarhamaa oli täynnä halkeemia ja loukkoja, niin kuin hyytynyt laava-virta.

Hän tuli pieneen, paju-oksilla aidattuun tarhaan; siellä löysi hän etsimänsä.

Siellä olivat nuo etelän kukkaset, joiden siemenet olivat tulleet kaukomailta. Hän tunsi ne. Siinä ne ovat.

Kuihtuneet olivat, tomuksi poltetut, kuolon seppeleeksi muuttuneet.

Mutta niitä oli kuitenkin ollut; ovat kasvaneet ja kukoistaneet hellän käden hoitamina.

Missä hän on, joka niitä on hoitanut? Mihin koko perhe on joutunut? Ei kukaan voi hänelle tietoa antaa. Ei ole elävää olentoa, joka voisi kaikunakaan vastata hänen kysyvään ääneensä; ei kuulu linnun liverrystä eikä mehiläisten surinaa. Kukat yksistänsä puhuivat.

Pienen puutarhan keskikohdalla on hiekkakumpu, joka ennen oli ollut turvepenkkinä, mutta nyt oli ihan paljas. Siihen nuorukainen istuutuu ja rupeaa puhumaan kukkasille, noille kuihtuneille kukkasille. Kaikki on äänetöntä, autiota hänen ympärillänsä.

Tämä nuorukainen, joka nauroi kun hän karkoitettiin isän kodista ja teki pilkkaa omasta hautauksestansa, rupesi nyt pää kuihtuneelle turvepenkereelle kallistuneena, kenenkään näkemättä ja kuulematta, katkerasti itkemään.

Tällä vuotehella kului yö. Siinä hän uneksi valveilla yön pitkät hiljaiset tunnit, yksinänsä tässä suuressa avarassa haudassa, jonka pohjana oli koko maa ja seininä neljä ilmansuuntaa. Aamu tuli, hän valvoi vielä. Silloin taittoi hän yhden noista kuihtuneista kukkasista, jotka olivat hänelle niin tutut ja jotka olivat niin eroavia Unkarin kukista. Sen hän pani lompakkoonsa ja meni samaa tietä mitä tullut oli.

Tuo nuori herra sai mennä jalkasin rautatielle asti, vaikk'ei ollut tottunut semmoisiin marsseihin. Hän ei voinut saada vaunuja mistään hinnasta, vaan sai kulkea jalkapatikkaa niinkuin muutkin köyhät raukat.

Matkalla maistoi hän maisin-oljista tehtyä leipää; muuta ei ollut saatavissa, eikä hän ollut syönyt mitään 36 tunnin kuluessa. Tästä leivästä oppi hän paljon muutakin, jota ei ollut ennen tietänyt.

Rautatien asemalle tuli hän keski-yöllä, jotta juuri ennätti astua junaan. Siinä olisi hän levännyt, jos olisi saanut aromaan autiokuvaa mielestänsä poistetuksi. Yön pimeydessäkin näki hän yhä vaan tuota mustaa aromaisemaa, joka olisi ollut paratisi, ellei taivaan kirous olisi sitä polttanut.

Hän ajatteli: tuon maiseman kaltainen minun sieluni on.

* * * * *

Kaksi päivää Elemér oli meno- ja tulo-matkalla. Myöhään iltapäivällä hän taas oli Pesth'issä.

Hän riensi heti Lemming'ille; jo eilen päivällisellä hänen olisi pitänyt olla siellä. Hän pudisti tomun vaatteistansa, ett'ei huomattaisi mitään tuosta kummallisesta jalkapatikasta. Hänen jalkansa olivatkin niin väsyneet, että tuskin jaksoivat toinen toistansa seurata.

Kamaripalvelija, joka oli ilmoittava hänen tulonsa, sanoi hänelle edeltäkäsin: että herrasväki juuri oli menossa sirkukseen. Pyydettyänsä saada puhua muutaman sanan, pääsi hän kuitenkin sisään.

Malvina oli täydessä teateripuvussa ja herra Lemming veti juuri glacé-hansikkaat käsiinsä.

Levottomalla mielellä vastaan-otti hän tuon nuoren herran.

"Kylläpä te tulitte kauniisti!"

"Minä satuin hiukan viipymään".

"Hiukan, sanotte. Jos olisimme eilen odottaneet teitä päivälliselle, niin ruoka olisi tullut jotensakin kylmäksi. Missä olette te oleskelleet?"

"Saat kysyä, minä en kuitenkaan sitä tunnusta".

"Olette kaiketi olleet juomatoverien seurassa paikoissa, joita ei sovi mainita siistille ihmisille. Näen silmistänne, ett'ette ole nukkuneet ollenkaan. Näytätte siltä kuin olisitte korttia lyöneet ja olleet juomatiellä kaksi päivää ja kaksi yötä; tuosta yöllisestä ilosta nyt tuskin jaloillanne pysytte, näyttää siltä kuin olisitte tanssineet kaksi yötä".

"Toru vahvasti, rakas emintimäni, minä ansaitsen kaikki moitteesi. Kaikki mitä huonoa sinä voit ajatella ei ole niin huonoa kuin se, mitä minä olen tehnyt. Olen kelvoton, kunnoton raukka, tiedäthän sen".

"Se on paha kyllä teille. Minä ponnistan voimiani teidän hyväksenne ja te ette huoli minusta edes sen verran, että annatte minun tietää missä oleskelette. Panen vetoa siitä, että jo olette tuhlanneet rahanne kaikki".

"Oi kuinka verrattoman hyvin te minua tunnette".

"Menkää nyt, minä suutun teihin. En huoli teistä enää tänään. Hankkikaa itsellenne asunto ja nukkukaa tarpeeksi. Minä olen todellakin suutuksissani".

Herra Lemming katsoi nyt sopivaksi säestää julmistunutta puolisoansa ja kääntyi hänkin Elemér'iä vastaan.

"Jaha, mon cher, tämä ei kelpaa ajan pitkään. Te ette ymmärrä sitä tilaa, johon olette itsenne saattaneet. Te väärinkäytätte heikkouttamme sentähden että liiaksi teitä hyväilemme. Te vietätte huonoa elämää, mon cher, muiden kustannuksella alinomaa eläen, olette kevytmielinen muiden kustannuksella ja pilkkaatte sitten omaa häpeäänne — niin ei siveä ihminen tee".

Elemér punastui ankarasti, vaan hän ei sanallakaan vastustanut, pusersi vaan huulensa yhteen ja loi silmänsä maahan. Torukoot!

Vaan Lemmingin lausuessa tuon loppulauseen ja kun hän oikein oli vauhtiin pääsemäisillään saarnassansa, tuuppasi Malvina häntä hiljaa kylkeen, mennen hänen ja Elemér'in väliin, ja katkaisi hänen puheensa.

"Hyvä Lemming, ei kukaan ole käskenyt sinua sekauntumaan tähän asiaan. Elemér on kyllä kevytmielinen, mutta mitään huonoa ei hän ole tehnyt; sitä ei kukaan sanoko minun kuullen. Jos hän on tuhlannut, niin on hän omia rahojansa tuhlannut, ja mitä hänen edestänsä on maksettu, se on otettu hänen omaisuudestansa. Ja nyt hän kadottaa senkin, mitä ymmärtäväisemmät hänen omaisuudestansa heittävät ulos ikkunasta. Älä ollenkaan häntä moiti. Minä voin sitä tehdä, sillä minä tarkoitan hänen parastansa. Mutta te muut saatte olla sekauntumatta tähän. Tämä asia on aivan meidän kesken".

Malvina napitsi kauniin valkoisen hansikkaansa ja kääntyi Elemér'in puoleen.

"Te herra tuhlaaja-poika, minä annan teille tiedoksi että olemme myyneet hautapaikkanne l,000:stä guldenista. 10:ksi kuukaudeksi olette siis turvattu; mukautukaa siihen. Sill'aikaa ehkä jotakin keksitään. Oletteko tyytyväinen minuun?"

Elemér nyykäytti päätään.

"Hän ei kiitäkään!" mörisi Lemming itsekseen, tarjoten Malvinalle käsivartta.

Elemér hiipi hitaasti ja hiljaa heidän jäljissään.

Ennenkuin Malvina astui vaunuihin, jotka olivat portilla, katsoi hän vielä kerran taakseen ja, antaen tuolle kevytmielisellä nuorukaiselle kättä, sanoi hän:

"Kas niin, nyt en ole suuttunut enään".

12 Luku.

Katkeraa leipää.

Mutta mihin aro-talon asukkaat ovat joutuneet?

Tuon kovan koetuksen jälkeen, joka oli kohdannut Bilágoschin perhettä, oli ensimmäisenä ja tärkeinnä toimena se, että sairas perheen-isä oli vietävä Pesth'iin ja kysyttävä lääkärein neuvoa hänen suhteensa.

Eihän varmaan tietty oliko hän halvautunut vaiko mielettömäksi käynyt. Kysymys oli vaan kuka häntä saattaisi ja kuka kotiin jäisi.

Rouva Bilágoschi oli itse niin hermoton, että näytti mahdottomalta lähettää hänet yksinänsä hänen tylsämielisen puolisonsa kanssa matkalle. Eikä myöskään käynyt jättäminen sairasta yksistään Ilonkan hoitoon; vaan jos molemmat häntä seuraisivat, kuka silloin hoitaisi toista onnetonta perheessä, tuota kuuromykkää lasta?

Tästä oltiin hyvin huolissaan. Sen Böschke kuuli ja hänellä oli kohta neuvo käsillä.

"Lähtekää molemmat Pesth'iin sairaan herran kanssa. Pientä kuuromykkää minä kyllä hoidan. Uskokaa koko talo minulle. Ei höyhensulkakaan ole katoova teidän poissa ollessanne".

Tähän ei ollut mitään sanomista; talo ja lapsi oli jätettävät Böschken huostaan.

He hiipivät pois tuon pienen raukan luota aamulla kun hän vielä nukkui. He eivät häntä herättäneet jäähyväissuutelolla, ett'ei hän itkisi heidän lähdöstänsä. Böschke vannoi kaiken pyhän kautta suojellakseen pienokaista yöt päivät.

Sairaan tähden oli heillä monta vastusta tiellä.

Hän ei tahtonut liikahtaa paikasta, mihin kerran oli istuutunut. Hän ei syönyt jos ei häntä suorastaan ruokittu; hän oli kuin pieni lapsi, joka ei vielä osaa käyttää jäseniänsä.

Pääkaupungissa neuvoteltiin taitavimpien lääkärien kanssa. Nämä antoivat sangen vähän lohdutusta. Tämä tauti on pitkällinen, sanottiin, ainoastaan kuolema sen lopettaa. Paras neuvo, mitä he taisivat antaa, oli se, että lähdettäisiin takaisin maalle sairaan kanssa viheriöivän luonnon helmaan! —