Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin / Kertomus Korpivaaran Tutjanpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä

RAKKAUS ON NOPEAMPI PIIROISEN PÄSSIÄKIN

Kertomus Korpivaaran Tutjunpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

I

Jyrki Mutasen talo on siellä Hukansalon perukoilla, niin että sinne tulee Korpivaaran Tutjunpohjastakin kymmenisen virstaa. Poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen oli harmistunut, kun täytyi nimismiehen käskystä lähteä jumppaisemaan semmoista matkaa ja aivan tyhjää emätöntä hamuilemaan, niinkuin nyt sitä Heikki Piiparista, sitä hieroja Piipariskan poikaa, joka oli ollut laivamiehenä "Mainingissa" ja sitten ruvennut viinankauppiaaksi, mutta täytyi sitä näön vuoksi lähteä, vaikka arvasihan sen etukäteen, että siinäkö ne nyt olisivat Heikki Piipariset niin otettavissa kuin rukkaset naulasta.

Eikäpähän siitä ollut, tästä nimittäin Heikki Piiparisesta, mitään kuulunutkaan. Kaiketi se oli lähtenyt kaupunkiin viinamatkoilleen. Siellähän ne maksavat enemmän limonaatipullollisesta, jos se on hyvästi puhdistettua.

Tuomas Kontkanen jatkoi matkaa Jyrki Mutasen taloon asti, mutta siinä hän päätti kääntyä takaisin. Saapihan sille nimismiehelle sanoa käyneensä Rumpsun kulmalla asti, jos se sitä kysyy. Ei siellä Rumpsussa kuitenkaan ole sen paremmat näkemiset kuin tähänkään asti, etenkin kun kuuluu Lassi Kettunenkin siirtäneen sen viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse.

Jyrki Mutasen tuvassa oli talon koko miesväki koolla alusvaatteisillaan, istuen miettiväisinä mikä missäkin, ukko-Jyrki itse sekä pojat Iivo, Otukka ja Petukka. Ne olivat tietysti odottamassa saunaan käskyä, koska näkyi sauna lämmitetyn.

— Päiviä, sanoi poliisi.

— Päiviä, vastasi ukko-Jyrki kotvasen kuluttua, ja Iivo, Otukka ja
Petukka vastasivat puolestaan kukin aikanansa.

Poliisi istuutui ovenpuolimmaisen ikkunan poskeen ja oikaisi lapikkaanvarsiaan. Silloin hän huomasi jaloistaan irronneen suuren savikokkareen, työnsi sen siisteyden nimessä kengänkannalla penkin alle ja arveli:

— Mistähän sitä tällä Hukansalon tiellä aina niin jumalattomasti tuota rapaa riittänee, vaikka ei ole satanut pitkään aikaan?

— Näkyyhän siinä sitä riittävän, myönsi Jyrki Mutanen.

— Riittää sitä, murahtivat Iivo ja Otukka kumpikin vuorostaan, ja
Petukkakin sanoi:

— Riittääpä vainenkin.

Keskustelu ei tahtonut ottaa lähteäkseen oikein rentonaan. Talon miehet vastailivat yksikantaan ja tuntuivat olevan jollain tavoin kuin varuillaan. Poliisin saapuminen näin äkiksestään tänne salolle vähän epäilytti, vaikka ei pelkoon mitään varsinaista aihettakaan ollut, nyt kun se Lassi Kettunenkin oli hävinnyt näiltä mailta.

Puheltiin siinä vähin vuodentulosta. Se oli ollut keskulainen, mutta mitä ohriin tuli, niin huomautti ukko-Jyrki:

— Kehnostako lie vain tullut otriin ruostetta.

— Vai ruostetta.

— Ruostetta.

Iivo selitteli asiaa:

— Puidessa näet jyvä lentää ruumenien mukana, ja kun tarkastelee sitä sisältä, niin se on sydämetön… ihan musta.

— Kato kehvetti! ihmetteli poliisi Kontkanen. — Ei sitä tuolla Tutjunpohjan puolessa ollut otrassa mitään vikaa, enempää kuin muissakaan eloissa.

Mutta Otukkakin todisti:

— Musta ja sydämetön on piru sisästä… näet se otranjyvä… ja ruumenien mukana se lentää.

— Lentääpä vainenkin, vastasi Petukka, nuorin Mutasen pojista.

Poliisi muisti nyt Mustankankaan Sorjoselta kuulemansa asian ja kysyi:

— Onkohan täällä päin eilen illalla missä palettu, kun mainitsi se
Mustankankaan Sorjonen, että oli näkynyt tulipalon kajastus täältä
Hukansalolta päin?

Mutaset ymmärsivät nyt, että se olikin poliisi sen tulipalon johdosta liikkeellä, ja ukko-Jyrki ilmoitti:

— Ka sehän se palahti sen Asko Lappalaisen perikunnan mökki siellä
Rumpsussa… oltiin siellä meiltäkin.

— Mikähän tuon poltti?

— Hukkuset lapset vain olivat kotona, niin oli se vähämielinen poika puhaltanut hellasta tulen päreeseen ja sitten sätkännyt uunilla oleviin pellaviin… siitä oli sitten tuli levinnyt tupakkaorsiin, niin että pian oli koko mökki tulessa.

— Ja se paloi pohjiaan myöten?

— Urkon… ei jäänyt kuin se saunanröttelö, joka on siellä notkossa.

— Joo, sauna jäi, vakuutti Otukka, ja Petukka sanoi:

— Jäipä vainenkin.

Piika Riitta, joka pistäytyi ovipielessä ottamassa sen vasikkojen sangon, kertoi:

— Ei olisi älyttykään, mutta se Tutjunpohjan Piiroisen Annastiina huusi, että tulkaa sukkelaan Lappalaisen mökille, siellä paletaan.

— Joo, Annastiina sen ensiksi älysi, myönsi Iivo Mutanen, ja veli
Otukka todisti samaa, veli Petukan vahvistaessa loukostaan:

— Älysipä vainenkin.

— Mitenkäs se Annastiina oli sinne joutunut? hoksasi poliisi kysyä.

Miehet eivät jostakin syystä olleet kuulevinaan kysymystä, mutta piika-Riitta ilmoitti ulosmennessään:

— Se oli piian kanssa hakemassa lampaita täältä salolta.

— Vai jo se Simo Piiroinenkin on käskenyt hakea lampaat pihaan, sanoi poliisi. Sitten hän kysyi:

— Saikohan tuo sen mustankirjavan pässinkin kiinni, vai jäikö se metsään niinkuin viime syksynäkin?

Ukko-Jyrki oli lähtenyt ajamaan sikaa porstuasta. Iivo vastasi talon puolesta:

— Jääneen kuuluu se pässi taas saamatta.

— Vai jäi se taaskin. Tapattaisin minä Simo Piiroisena koko peuran.

— Olisi se jäänyt talveksi metsään viime vuonnakin, jollen minä olisi sitä Petukan kanssa kiinni ottanut, kertoi Otukka.

Petukka selitti aikamiehen äänellä:

— Se jää semmoinen pässi akkaväeltä aina kiinnisaamatta… ja se ryöstäytyy akkaväeltä irti, jos saisivatkin kiinni. Puskea tärähdyttää takapuoliin ja pääsee silloin irti. Vaan mies kun oikein täyttä väkeä puhaltaa perässä eikä anna petolaiselle hengenvetoaikaa, niin jo pitää antautua… perhanan.

— Antautua sen pitää miehelle, myönsi poliisi.

Ja ajatellen, minkälainen työpaikka sillä Annastiina-raiskalla on mahtanut olla siitä pässistä, kysyi hän:

— Eikös se pyytänyt täältä Mutasesta miestä avuksi, jotta olisi saanut sen pässin kiinni… Annastiina?

Mutasen pojat katsoa muljauttivat toisiinsa. Sitten Otukka tunnusti:

— Lähettihän se piian pyytämään, mutta ei meiltä joudettu.

Petukka miehevästi rähähti:

— Ja kehnopa häntä lekkaskoon joka syksy mieron pässien hännässä!
Tulkoon Simo Piiroinen itse lekkasemaan, tai lähettäköön vaikka rengin.

Iivo oli ottanut piippunsa naulassa riippuvien housujensa taskusta ja alkoi rassailla sitä. Puolustaakseen talonväen menettelyä selitti hän:

— Nämä kun olivat olleet ahdosta puimassa, niin olivat väsyksissä, Otukka ja Petukka… minä olisin muuten lähtenyt, mutta kun oli tuo lapikas hiertänyt kantapäätä, niin ei kärsinyt juosta, ja ukko-Jyrki taas on liian vanha juoksemaan pässiä kiinni.

— Onhan se jo liian vanha pässin kanssa kilpasille, ukko-Jyrki, myönsi poliisi Kontkanenkin.

Sitten hän herkesi vähän leikkisäksi, iski silmää Iivo Mutaselle ja sanoi:

— Vaikka eipä se olisi tainnut huoliakaan ukko-Jyristä juoksemaan, Annastiina. — Tätähän se tietysti Iivoa lähetti hakemaankin, mutta kova lykky kun oli tältä kantapään hiertänyt.

Iivoa tämä leikki oikeastaan kyllä miellytti. Mutta kun hän ei tahtonut sitä näyttää ja kun hän sitäpaitsi, tiesi poliisinkin hienostelleen Annastiinaa, niin torjui hän Tuomas Kontkasen puheen:

— Mitäpäs se minusta, Annastiina. Tämän poliisin kanssahan se oli ollut laskiaistakin ajamassa siellä Kiiessalon Surakan tansseissa… ja juttuavathan ne muutakin.

— Juttuavat ne… tiesi myöskin Otukka, ja Petukka vahvisti asian päätökseen:

— Juttuavatpa vainenkin.

Erinäisistä syistä ei poliisista ollut mieleen, että Annastiina Piiroisen ja hänen nimensä vedettiin toistensa yhteyteen… varsinkaan nyt enää, kun poliisi oli suorastaan kartellut Annastiinaa. Melkein jyrkästi hän vakuutti:

— Tyhjää puhuvat, jos puhunevatkaan. Ei ole nähtykään toisiamme, Annastiina Piiroinen ja minä, kuin milloin lie ennen juhannusta sattumalta kirkolla… eikä ole meillä toisissamme mitään näkemistäkään. Vaan jos jotkut akanpahukset joskus ovat luulleet saavansa jostain päästä kiinni, niin siitä kun ei tule loppua nyhtämälläkään…

Vaiettiin hieman noloina. Mutasen pojat nojailivat kyynäspäillä polviinsa ja syljeskelivät paljaitten jalkojensa väliin, ajatellen, että mitähän se tuo Kontkanen niin älähti joutavasta leikistä?

Tuomas Kontkanenkin huomasi tuohahtaneensa aiheettomasti ja alkoi parannella asiaa. Suutaan vähän nauruun vetäen päästi hän taas puheen leikinkantaan:

— Vaikka mikäpäs siinä, jos olisin paikalle sattunut… olisin minä toki juossut pässin kiinni Annastiinalle. Hyvä ihminenhän se on Annastiinakin.

— Ka, hyvä, sanoi Iivo Mutanen.

— Eihän siinä erikoisempia virheitä… todisti Otukka Mutanen.

Ja Petukka Mutanen, miehekästä rintaääntä tavoitellen, harvakseltaan jurahdutti:

— Ei ole huohmattu virheitä… erityisempiä.

— Vaikka onkin ukko Piiroinen vähän semmoinen huono saarnamies, lausui
Iivo vähäisen vaitiolon jälkeen.

Siihen ei oikeastaan ollut mitään vastaanväittämistä. Otukka hieroi vasemmalla jalkapohjalla oikeata säärtään ja myönsi:

— Onhan se — tämä Simo Piiroinen — enemmän semmoinen ruokalepomies.

Tuomas Kontkanenkaan ei tahtonut kiistää yleisesti tunnettua tosiasiaa ja sanoi siis:

— Niin vain.

— Niin vainenkin, kuului Petukan jurahdus hämärtyvästä tuvannurkasta.

Mustunut seinäkello Otukan pään yläpuolella alkoi uhista ja löi sitten viisi kertaa särkyneellä äänellä.

— Vai polttivat ne penskat sen Lappalaisen perikunnan mökin, sanoi poliisi.

— Polttivat.

— Eihän se tietysti ollut missään vakuutuksissa?

— Vieläpä se missä! kielsi Iivo Mutanen.

— No jo tuli vakainen vahinko.

— Tuli… kokonainen sarkapakkakin kuuluu palaneen.

— Sekö Pekka Turuselta ostettu?

— Se.

— Katohhan!

Mutta Tuomas Kontkanen oli huomannut, että kello jo on viisi.

Hän nousi lähteäkseen ja arveli:

— Pitää tästä lähteä kävellä kankuttamaan, niin että ennättää tästä vaikka tuonne Mustankankaan Ratilaiseen yöksi.

Mutasen veljekset katsoa muljauttivat merkitsevästi toisiinsa.

— Ennättäähän tästä vielä… päivännäöllä, myönsi Otukka.

Painaessaan lakin päähänsä tiedusteli poliisi:

— Ei ole tainnut näkyä sitä Heikki Piiparista näillä mailla?

— Ei ole tainnut näkyä, arveli Iivo kaikkien puolesta.

Poliisin mentyä katsoa irvottivat Mutasen pojat toisiinsa merkitsevästi alta kulmien.

— Sitäpäs se tuo poliisi Kontkanen sitä Mustankankaan Ratilaisen
Iitaa…

— Ka mitäs sitten.

— Sitäpä vainenkin.

II

Siellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari kulkevaista.

Toinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki Piiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli ollut ennen laivamiehenä siinä "Maininki"-laivassa, mutta toinen mikä lienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin. Näytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö liene ollut mustilaisen sukumannia.

Oli myöhäinen syksy-yö.

Pöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä. Kievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut, että antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se yöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.

Heikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä penkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt harmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.

Heikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua, kun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen tietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt paljaaksi.

Mustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän viinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä ja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää saanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa hörähtelikin matalalla äänellä.

— Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki
Piipariselta.

Heikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja ilmoitti:

— Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla… puolimaissa.

— Vai jo se…

"Nuotioilla nokisilla ongelmoita aprikoi",

hörähti taas maankiertäjä.

Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:

— On niillä oltu niilläkin… nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen, kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin, niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään ymmärrä… kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä yöjalkareissut mieleenkään…

Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa ja sitten lähempää.

— Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.

— Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.

Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja posti kääntyi pihaan.

Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.

Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian nukkumapöksän ovelle.

Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia postinkuljettajalle.

— Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.

Piika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta pannun alle.

Postinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei ruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä, joista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi silmäillä kahvia odotellessaan.

— Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi mustatukkainen maankiertäjä.

Panhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:

— Siinä yhdeksän korvissa.

— No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli mustatukkainen.

— Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman matkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää kuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia pannuun.

— Eipä sitten, myönsi toinen.

Piika asetteli kahvikuppeja pöydälle.

— Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen istumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.

— Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi postinkuljettaja.

Heikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja sanoi:

— Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.

Piika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:

— Riittää siitä.

— Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. — Ei taida sentään satalukuja tuhansia tulla?

— Satojako tuhansia… mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi — vaikka olisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. — Vaan tässä se onkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi muutettuna.

— Vai ihan miljoonissa… kuka lienee niin rikas kuolija ollut, seisoneeko siinä lehdessä?

— On tässä nimikin… m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.

— Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki
Piiparinen.

Se mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja löytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:

— Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin avainta?

Postinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä syrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät olleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi linkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.

Mustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi toisilta:

— Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?

Postinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo syömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki Piiparinenkin.

Maistettiin.

— Hähhäh… miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi, tunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.

Tultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet pohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi piialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista jatkamaan.

Heikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.

Siihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:

— Kukahan lie sen miljoonan saanut… mistä siinä lehdessä sitä juttua oli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?

— On tässä mainittu, että "vainajan lähin perillinen on hänen veljensä Simo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä", luki postinkuljettaja lehdestä.

Heikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä kupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni väärään kurkkuun.

Ryittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan kupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:

— No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika…

— Tuota… sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan? kysyi postinkuljettaja.

— Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä Korpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen… kun olen hänellä renkinäkin ollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana niinkuin venemiestä…

— Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.

— Samako… kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta hitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.

— Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi taas.

Heikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen tuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti Panhelaiselle:

— Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on, niin siellä se Ameriikassa on… siellä sen poikakin on, se Konsta Piiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana sillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä vuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten samoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan siltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt… ei se ollut sen sortin miehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?

Panhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:

— "M-r Joh-n Piiroinen…"

— Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka on muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut… sillä on, tällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee ollut kolme — neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua koko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen nimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, — elikkä nyt niinkuin Joh-n, herroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi päässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas halvattu… ja nyt tuli Piiroisesta pohatta — paljonko siinä luettiin, että siltä jäi?

— Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa… niin tähän on painettu.

— No voi sun hitto…

— Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi postinkuljettaja ja katsoi kelloaan.

— Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita kuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.

— Ei ole vielä naimisiin joutunut?

— Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut… eikä tyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli vähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu siellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen. Ja kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä aikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja sille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää, koska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi kuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa tanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun on se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin… se onkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut kaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä tulla vielä vakinainenkin vallesmanni.

— Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta kerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille… eikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin — ja valikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi tulemaan puheliaaksi.

— Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki
Piiparinen.

Mustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo käynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli sisäpuolelta rampissa.

Hän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:

— Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?

— Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.

— Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies, rähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa samalla penkillä röhötettiin.

— Niin, kun nukutti… puolustautui Piiparinen.

— Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin höyli ja nöyrä… ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä tiedän, valehteli postinkuljettaja.

— Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.

— Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.

— Pape… papa… papatuksen papelaisia, matki humalainen. — Vieläkö sinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?

— Eiköpä tuo alkane jo piisata… jos vielä päähän nousee, kainosteli postinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.

— Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan… ja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen… piianperhana pisti oven ramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.

Panhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.

— Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran tienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.

— Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.

— Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. — Vielä täällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.

— Kiitoksia… tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä… hyvästi nyt ja suurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen ja läksi kantamaan laukkuja kärryille.

— Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.

— Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi… mutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin liestymällä, retusi putelimies.

* * * * *

— Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.

— Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia hevosensa suuhun.

Ja kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi hän:

— Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen arveli:

— Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä… mutta hyvä sillä oli viina.

— Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.

— Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.

III

Poliisi Tuomas Kontkanen oli ennättänyt Mustankankaan Ratilaiseen parahiksi kylpemään… olivat näet lämmittäneet Ratilaisessakin saunan. Poliisi olikin ottanut ukko Ratilaisen kanssa oikein emälöylyn, ja sitten oli vähän viinojakin maisteltu isännän kanssa siinä toissa vuonna rakennetussa uudessa porstuanperäkamarissa.

Siellä oli Ratilainen tiedustellut, että:

— Onko siinä perää, kun ne valehtelevat, että sinä sille Simo
Piiroiselle vävyksi?

Mutta poliisi oli varmasti väittänyt:

— Valetta se on alusta loppuun… kuka hänen sitten lienee muninutkin.

Ratilainen myönsi:

— Sitähän minä, että valettahan se… jos lienee sen Piipariskan keittämää.

— Voipi se olla Piipariskankin… mistäs sinä olet näin hyvää viinaa saanut?

Ratilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin hyvä tuttava.

— Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.

Tuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita vieraalle kahvia kamariin.

— Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi Tuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. — Tuli tässä nukutuksi vähän herroiksi… se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut…

— Isä joi jo kahvit… taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä rinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.

Poliisi hörppi kahvia.

— Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.

Iita silitteli esiliinaansa kämmenellä.

— Eihän tuota tiedä vielä… piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.

— Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.

Iita kaasi toisen kupin.

Sitten hän kainosteli:

— Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt… onhan siellä parempiakin.

— Niinkö ketä?

— No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar… taikka joku muu… arveli Iita Ratilainen.

Poliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen kiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:

— Kukapahan tuosta nyt… liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.

— Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään huomaa, kertoi Iita.

— Ka en tiedä… en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.

Iita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:

— Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin kävellessäänkään.

Poliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta pihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla tikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.

Sitten hän sanoi:

— Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan…

Iita pisti väliin:

— Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!

— Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.

Ja karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:

— En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani pistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin antaapa heidän olla häiringittä.

Iita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:

— Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa pelehtimässä… Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta lampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä kiinni… vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin olevan metsässä… tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin palollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.

Nyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja Annastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut… jos lienee tosissaan ollutkaan.

Niin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja poliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin vastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:

— Älähän nyt… pudotat vielä tuon rikan.

— Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.

Samassa kuului askeleita porstuasta.

Iita riuhtaisihe ja suhahti:

— Päästä irti… älyävät!

Tuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan kamariin vaan häipyivät kuistille.

— No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja sanoi:

— Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.

— Pitänee tuota yrittää tulla… jos isä laskee, lupasi Iita.

— Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.

* * * * *

Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut, rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän on käynyt.

Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen selkäpuolelta tutulta.

— Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.

Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat jalkajuonet tuottanut.

— Sattuipas pakana kohdalle!

Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä, niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat olivat pyyhkäisseet päästä.

— Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki
Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.

Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella kivellä ja tervehti Kontkasta:

— Ka, poliisi Kontkanenhan se on… minä jo tuolla metsässä arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen räiskettä kuulunut takaapäin.

— Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.

— En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:

— Älä valehtele.

— Ei, en minä kuullut… tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.

— Älä siinä kärsääsi rässää… kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi vihoissaan.

Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:

— Joo… onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme… tuli niin kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin mustilaisen lapsesta kylvettäessä.

— Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on, kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?

— He he… enhän minä poliisia… mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki
Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.

— No senkös täytinen sinua juoksutti?

Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.

Heikki Piiparinen leperteli:

— Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin… niinkuin nyt tätä minuakin… mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon, ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään… minä läksin perästä juoksemaan… arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin kiinni… vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi lentää louhottamaan… pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut poikue siinä tienvieressä.

— Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.

— Mikä laukku?

— Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.

Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut laukkua.

— No niinpähän on pudonnut kehveli… niin on tipahtanut kuin linnun tipaus lennossa… mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.

— Se on löytäminen!

Poliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.

Heikki Piiparinen se taas, toimessaan:

— Pitäisihän sen löytyä… se oli hyvä laukku vielä… no kaikkiaan, kun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan kun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.

— Tyhjä!

Poliisi murahti halveksivasti.

Sitten hän julmistui.

— Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa…!

Ja petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:

— Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!

Nyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:

— Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!

Mutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.

— Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!

Heikki Piiparinen sanoi:

— Pääsen minä tästä nostamattasikin… vaikka senkö helvetin kentraali sinä luulet olevasi minua komentamaan!

— Olen minä! äyhkäisi poliisi.

Miehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi tappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka viekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin kiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.

— Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on kerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.

— Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. — Luuletko sinä tästä pullikoimalla pääseväsi!

Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli tultukin.

Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.

Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.

— Ähäh! ilkkui; poliisi. — Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!

— Ka, mitäs tässä… hävettää vain vähän… niinkuin Hartikaista hyvä ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi mieheksi.

— Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin kanssa, ilmoitti poliisi.

— Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki
Piiparinen alttiisti.

Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:

— Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?

Poliisi harkitsi asian:

— Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.

— Joo, no siinä katsannossa… myönsi Piiparinen nostaen laukun selkäänsä.

Mutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:

— Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo itsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.

— Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.

— Niin, no, minä vain siltä varalta.

Petronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on talotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.

Sitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein rinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.

Oltiin ääneti muutama minuutti.

Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:

— Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä…? aprikoi hän kuin itsekseen.

Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.

Sentähden vastasikin Piiparinen itse:

— Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli niin siististi tehtykin… niin oli latjattu halot tasaisesti ja säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.

Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.

Käveltiin.

— Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. — En ole polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä… vaan ei taida olla lupa…?

Poliisista se oli yhdentekevää:

— Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.

— Jos hänen pistäisi savuamaan sitten… vaikka eivät nuo itikat enää hätyytäkään, tuumi Piiparinen.

Piiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan.
Poliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.

Piiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin taskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:

— Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?

— Olisihan noita ollut itsellänikin… vaan voihan tuon ottaa, kun tarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.

Ja sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:

— Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?

— Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja… vaikka onhan niitä samoja
Kettusellakin.

Alettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi muutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.

— Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla, sanoi Piiparinen.

— Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. — Varsinkin noilla alavammilla paikoilla.

Käveltiin.

— Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.

— Niin se paahtaa kuin kesällä.

— Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti Piiparinen. — Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.

Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä kilpajuoksua:

— Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun töminässä… kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia semmoiseksi pekunaksi!

Poliisia vähän kainostutti kehuminen:

— En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla suorana.

Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin ihailla Kontkasen vikkelyyttä.

— Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi asettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.

Poliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan haihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta viedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan olla sanomatta:

— Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla on ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?

Heikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.

— Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden kestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka narrasi… sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne Korpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät korttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin juoksijan.

Tuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin uskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä Pötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka oli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.

— Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään pahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:

— Eihän se pakko… mutta kun se on tuo liha heikko.

Ja osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:

— Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis…

Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.

— Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa, satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia…

Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.

Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:

— Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen palkinnon.

— Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti. Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin välinpitämättömästi:

— Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.

— Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen aikanaan tietoonsa.

Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki poliisin vähän epävarmaksi.

Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan silmiin ja sanoi rutosti:

— Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran… eikö juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?

Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi hänet.

Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.

Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui.
Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.

— Noh? kysyi Heikki Piiparinen.

— Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.

— Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:

— Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee muidenkin tietoon… vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p—si.

Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.

— Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla pakanat kuuluivat ennen uhranneen. — Olisihan tuo mukava kuulla, minkä arvoinen se sinun uutisesi on.

— Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos minä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.

— Jospa sinä petät? epäili poliisi.

— Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.

Piiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä poliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.

— Muuten vain… jotta saisit sotkea jälkesi.

— Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. — Saat pitää sen, jollet muuten usko… ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.

Jauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä olevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:

— No anna paukahtaa sitten, niin nähdään…

Heikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain tupakoi ja huomautti:

— On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan lepuuttamassa… maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven pinta yhtään sammalta kasvamaan.

Poliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti häntä narrinaan?

— Tuota… vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen
Annastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.

— Mitäs se tähän kuuluu?

— No kuuluupahan vain.

Poliisi sanoi:

— Ei ole… jos lie ollut ennenkään.

Heikki Piiparinen tupakoi.

Sitten hän sanoi harvakseen:

— Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina olla…

IV

Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen, ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

— Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet sinä tässä…

— Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän juonitteli:

— Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön… eto känttyrään!

— Mistä ne sen tietävät… kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus, ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen. Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

— Missähän se on Annastiina… olisiko kotonaan, vai jos lienee lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili poliisi.

— Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

— Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

— Voipihan sen… ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin uutisensa:

— Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä Piipariskalla… tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt. Eikö liene mitä reumatistia… sanoi olleen jalkojensa märkinä koko ajan.

— No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. — Ihan se vetää kuin meidän puolta!

— Vetää se… lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

— Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä…? kysyi Heikki
Piiparinen.

— Kyllä minä osaan… ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen… olisin minä sen jo ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

— Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut… se oli niin sottailtu.

— Hyh… vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin… no sittenhän se sopii niinkuin suutarin näppi sinne…

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla. Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä saanut oikein selvää.

* * * * *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki. Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja, niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä valitellen makasi Roivaan sängyssä.

— Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli
Piipariska.

— Johan minä, sanoi Heikki. — Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin pikemmin.

— Joko ne… ohhoh kun viileksii pahasti… joko ne olivat saaneet sen pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

— Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

— Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat, niin että tupakkasylki leualle valui… siinä on sitten jonninjoutavia miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin, kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

— Voi voi voi, valitteli Annastiina. — Älkää hyvä Piipariska…

— Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

— Koskee siihen… se on niin hellänä jotta oikein.

— Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. — Antaahan kun minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

— En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin… ottivat ne viime vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

— Olisi edes lähtenyt se Iivo… kun ollaan rippikoulutovereitakin… eihän se ennen ollut niin piittaamaton.

— Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä kiinni. — Vai Iivo… toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen, harvakseltaan:

— Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin suuret luut, eikä ne paljon maksa — luut, meinaan. Neljin pennin kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet… luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi. Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

— Luita, luita on Iivossa… ja siinä nahka päällä, jota kylvettää, milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli vähän niinkuin… niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin, että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

— Mitäs se nyt tämä Heikki… häpeili Annastiina. — Eihän meillä
Iivon kanssa mitä…

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

— Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että sinä katsahdat Iivon puoleen… itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan…

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan — olisi päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka toiselta pyydetty — mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa, jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein kiihtyneesti selittää:

— Niin minä itkin… niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta — voi hyvä isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt — niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin…

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään. Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

— Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat…

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

— Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.