— Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.
— Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se poliisia hakisi, lisäsi Heikki. — Tiesinhän minä sen, kun olin silloin laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.
Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.
— Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. — Vai huolitko, Annastiina?
— Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.
Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen — kaiken varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä, semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen rikasta leskeä.
— Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen
Annastiinalta.
— Jaksaahan se… isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina, käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.
— Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. —
Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?
— Onhan se.
— Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka toissa talvena täytti kuusikymmentä.
Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:
— Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?
Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi hän:
— Kuuluuhan se ruvenneen.
Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:
— Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on hänkin olevinaan, mutta…
Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.
— Päiviä, sanoi poliisi.
Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä se tuo poliisi putosi… ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.
Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki tietää…
— Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.
— Täällähän minä, murahti Heikki.
— Kuka se on? suhahti Annastiina.
— Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.
— Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.
— Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.
— Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. — Pitäisi käydä ottamassa selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu siellä keitelleen.
— Vai Lassi Kettusta…
— Lassi.
Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.
— Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.
— Eihän se… se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.
— Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.
— Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.
— Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.
Ja koroittaen ääntään sanoi hän:
— Päivää, Annastiina!
— Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.
Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:
— Ei saa tulla, minua hierotaan.
Heikki Piiparinen rauhoitti:
— Ei se tulekaan… uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee
Annastiinan äänenkin.
Poliisikin vakuutti:
— Uskonhan minä… toki minä Annastiinan äänen tunnen.
Heikki Piiparinen ilmoitti:
— Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin…
Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:
— Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut äänestä Annastiinaa… puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli Kasurisesta… se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan, koko köntys.
Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian säännölliselle ladulleen kysyi hän:
— Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta hierotuttamaan?
Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän alkoi kerkeästi selittää:
— Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut märkinä juoksennella päiväkaudet… lampaita ajelemassa. Mutta kyllä tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.
— Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.
Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:
— Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?
Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:
— Antautuivathan ne lampaat… mutta se iso pässi jäi taas saamatta kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.
— Ähäh… vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli poliisi. — Sekö, joka viime syksynäkin?
— Se sama.
— Vai taas se rietas… se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen. Sitten hän jatkoi:
— Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.
— Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. — Kun eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan rukoillut.
Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.
Sitten poliisi:
— No jopa ovat miehiä…
Ja Heikki Piiparinen:
— Niinhän ne ovat Mutasessa… mutta olisipa sattunut vaikka tämä poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin antautua.
Vahvistukseksi hän lisäsi:
— Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?
Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.
Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa.
Hän sanoi:
— Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi… antaahan se sitten Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.
— Annan minä… keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.
— Antaahan se Annastiina papuja… ja ottaahan se tämä poliisi pässin kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.
— Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä, lupasi Tuomas Kontkanen.
— Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. —
Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.
— Hyväinen aika… eihän sitä nyt tarvitse… kyllähän isä lähettää miehet… sanoi Annastiina.
Mutta Heikki Piiparinen julisti:
— Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.
— Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.
Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:
— Ka onhan tässä tämä minä… kyllä minä joudan.
— No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.
Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja huudahti:
— No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle
Annastiinallekin pässin kiinniottaja!
Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:
— No etkö sinä vieläkään älyä!
Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.
Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:
— Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista kuin joku Mutasen poika…
Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:
— Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos tämä kehen suostuisi.
— Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki
Piiparinen. — On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin
kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään
Tuomas Kontkanen.
Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.
— Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.
Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi
Annastiinalle:
— Eihän me ole vielä kättäkään annettu.
Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta, jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:
— Vieläkö sinua kolottaa?
— Kolottaahan se vähän… vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.
— Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas…
— Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.
Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:
— Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen hännässä!
— Kiitos! kuiskasi Annastiina. — Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon vaivaa…
— Vaivaako… mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni, vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!
Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.
Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun tulelta, kun se rupesi kuohumaan.
Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää. Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään ilmoittanut.
— Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi hamettaan ja röijyään. — Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.
— Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki
Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.
Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:
— Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas
Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.
Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin onnellisena.
— Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi melkein haikeasti:
— Harvassa… harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa kiinni…
— Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.
— Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi
Kontkanen vaatimattomasti.
Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät kahvit.
Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:
— No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!
V
Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka Turunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!
Mikäs siinä!
Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa maakunnassa.
Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.
Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen. Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.
Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa… vain sen verran, että puhe luisti.
— Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.
— Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.
— Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi sulhanen.
— No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa, miellytteli puhemies.
— Eikä hopiaperiä… sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!
— No, mitäs siitä… naurahteli puhemies mielissään.
— Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon
Pötkänlahden kievariin?
— Minusta nähden.
— Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.
Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:
— Hevo-neee…eee!
Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta
Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.
— Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka…!
Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:
— No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät… hei, ruuna, vieläkö sinä olet aisoissa!
— Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.
— Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.
Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:
— Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?
Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään, kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.
Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.
Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:
— No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se huolinutkaan sinusta?
— Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis puhemies.
— Minä jätin sen sinulle, Annastiinan… eivät ne ole muille kuin Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen kiukusta punoittaen.
Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.
Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo
Mutanen vain yhä irvoitellen:
— Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin… jollet vain silmiä ole vienyt!
Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.
— P—leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.
Sitten hän kiljaisi:
— Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan muutkaan… mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi kahdeksansataa markkaa… jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä kotivävynä asua.
Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas jäljellepäin.
— Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.
Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään sinne "Roistolan" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.
Sitten muisti hän käydä "Savo-Karjalan" konttorissa viemässä sen Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden kievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.
— Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.
— Eikä… minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.
— Korpivaarasta… mitenkäs… kuulkaas, faktori! huusi neiti viereiseen huoneeseen.
— Jahah! kuului sieltä miehen ääni.
— Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?
— Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.
— Miljoonaperintö… kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu auki seisomaan.
— En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä… minäpä katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.
Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana, pudonnut kädestä lattialle.
— Niin, tässä se on, sanoi neiti.
Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:
— Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta. Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan suuruinen perintö…
Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.
Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä
Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.
Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista, hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.
Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.
Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa paperiin käärityssä kotelossa.
Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.
Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa. Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja läksivät vihdoin kihlojen ostoon.
Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä kiinni:
— Mistäspäin isännät ovat kotoisin?
— Tuoltapa vain Korpivaarasta.
— No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö…
* * * * *
Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.
Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,
Aapeli Kasurinen vähän edellä.
Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa silmiin.
Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti
Kasurinen kiroten:
— Mitäs siinä luimistelet, s—nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!
Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran
Tutjunpohjaa.
Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti, että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.
Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.
— Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.
Hevonen pysähtyi.
— Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli
Kasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!
Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä, vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon asti, ja nousi sitten taas kärryille.
Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan sietämättömäksi.
— No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.
— On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. — Sitävartenko sinä sitä Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä tyrkyttänyt?
— Ka…! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän hyökkäykseen.
Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:
— Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä tiimalta pääset miljuneeriksi!
— Ka… aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:
— Kakata, mitä kakatat… sinun syytäsi tämä on, koko soppa!
— Älähän nyt… itsehän sinä…
— Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen leskeä!
— Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa… ei suinkaan sinua, aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi…
— Mutta sinä tyrkytit, p—le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että kaiku honkametsästä vastaan rähähti. — Sinä tyrkytit ja sanoit, että mitäs siitä Annastiinasta, köyhästä, siinä on Mönkkösen leski, rikas, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit, tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi… sanoit, ettei se ole silmäpuoli… näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin… ei se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse, riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.
— No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan… koetti hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.
Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:
— Soppasilmä sillä on… luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!
Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.
— Voi vaivattu sentään… ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan katsellut ja aikonut.
Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui hänen menetyksensä.
— Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen
Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein…
Puhemiehenkin täytyi myöntää:
— Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta… mutta mitä tähän
Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän…
— Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.
Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää, kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut, kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket kuin maitovauvalla.
— Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua… tässä kyllä vielä keino keksitään.
Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:
— Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä kihlatkaan annettu?
Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka sanaan vastaan noitunut.
— Ei ole kihlat vielä annettu… eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin sinne päin. Mitäs siitä.
Aapeli Kasurinen vaikeni.
Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja annettu.
— Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan… mutta mitkä hiton kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään. Eihän sitä sillä tavalla…
Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:
— Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta, niinkauan kuin ei ole kihloja annettu… enemmänhän se piti sitä vielä leikkinä… — niinkuin mekin oltiin leikin haminassa… nauratteli vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin kihlatkin näkee…
Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti hän murahtaen:
— Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin…
— Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.
Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken asiasta:
— Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen enää ole mitään sanomista.
Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:
— Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se
Mönkkösen leski…
Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:
— Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!
Sitä myöten tuntui asia selvältä.
Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.
Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.
— Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt, päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.
Puhemies kaiveli nenäänsä.
Sitten hän ilmoitti:
— Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä saatavastasi… niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan, että se oli vain semmoista leikkiä… jotta näet sait käydä useammin Annastiinaa katsomassa.
Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.
— Jospa se ei usko… se Simo Piiroinen?
Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:
— Uskoo se… se on semmoinen tyhmänsekainen mies… semmoinen kopsaan valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.
Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.
— Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen silleen! huudahti hän riemuiten. — Se on ollut siitä kovassa kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.
Aapeli Kasurinenkin sanoi:
— Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä lähteä sitä asiaa juohtamaan…
Puhemies huomautti:
— On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle… ja kun siihen sitten…
Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:
— Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten lukossa.
— Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta… jotta tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.
— No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän seikan.
Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:
— Mutta jospa ne jo tietävät… siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:
— Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei olisi kaupungissa käyty.
— Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi
Kasurinen.
— Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen olisi kuullut!
— Niin, se on kyllä totta… mistäs se sen…
— Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.
Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.
— Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään, kun milloin kuullaan… kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko kaupungissa!
Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli täydellisesti ymmärtänyt.
— Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.
Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat mielensä mukaan!
— Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat…?
— Jotta ne ovat sinulla?
— Niin.
— Mitäs selittämistä siinä on… sinä kun olet niin kauan ajatellut tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia valmiiksi ostettuina.
— Ka niin… mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?
Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:
— Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan… ja siksi toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei tullut kauppoja.
Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella tolalla. Kiitollisena hän huudahti:
— Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita siitä Ameriikan perinnöstä!
— Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.
VI
Oli se aika mötäkkä Hukansalolla Rumpsun perukalla, kun viinakauppias Heikki Piiparinen ja poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen ottivat kiinni Simo Piiroisen pässiä. Pässin olinpaikka löytyi kyllä helposti, kun Lappalaisen pennut, jotka olivat olleet sienestämässä, sattuivat tulemaan vastaan ja kertoivat nähneensä pässin, mutta kiinniotosta tuli urakka. Heikki Piiparinen kaarsi aina kauempaa ja ajeli pässiä kohti poliisia, joka oli katajapehkojen takana piilossa ja sieltä hyökkäsi pässin lähestyessä, mutta monta yritystä saatiin tehdä, ennenkuin poliisin onnistui päästä pässiin käsiksi. Siinä menivät nurin poliisi jos pässikin, mutta poliisi ennätti saada pässin koivesta kiinni, ja kyllä se sitten pysyi. Pässi kiinnitettiin Heikki Piiparisen nahkaremelillä ja lähdettiin sitä juonittelemisestaan ja vastaanharaamisestaan huolimatta kuljettamaan pois salolta.
Lappalaisen perikunnan mökin raunioilla levähdettiin. Poliisi kuivaili hikeä otsaltaan ja noitui pässiä.
Sitten hän sanoi:
— Pitää saada hevonen vaikka tuolta Mutasesta, niin viedään pakana hevosella kotiinsa. Käy sinä Heikki Piiparinen pyytämässä hevosta lainaksi ja kuljeta pässi Tutjunpohjaan… minä lähden nyt oikaisemaan sajon poikki Roivaan mökille Annastiinan luo.
— Mihinkäs tämä pässi siksi aikaa pannaan?
— Onhan tuolla tuo sauna palamatta. Teilataan paholainen saunaan ja pannaan pönkä ovelle, niin kyllä pysyy.
Pässi työnnettiin sisään saunan matalasta ovesta, jolloin Heikki
Piiparinen totesi:
— Näkyy siellä olevan vanhoja vastojakin… syököön niitä joutessaan, juuttaan riista!
* * * * *
Heikki Piiparisen tullessa Jyrki Mutasen talolle pyllötti Otukka kontillaan kaivon kannella onkien kappaa, joka oli päässyt irti koukustaan ja pudonnut kaivoon. Nähdessään Piiparisen kysyi Otukka:
— Mistäpäin sinä kävelet?
— Tuolta minä tulen Sarkkisenlammilta päin, valehteli Heikki
Piiparinen välinpitämättömästi.
Otukka arveli käsittävänsä asian, koska tiesi, että Lassi Kettunen oli siirtänyt viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse ja Heikki Piiparinen oli välimmiten toiminut Lassi Kettusen kauppamatkustajana. Mutta kun talossa tällä hetkellä oli tarpeeksi suoraan Lassi Kettuselta ostettua ainetta, ei Otukka halunnut, että Heikki Piiparinen nyt ryhtyisi tarjoilemaan tavaraansa, ja kääntääkseen puheen suuntaa sanoi hän:
— Se poliisi Kontkanen kuuluu sinua kyselevän… kävi meilläkin.
— Vai kyselee se poliisi Kontkanen, vastasi Heikki Piiparinen vain.
Sitten hän kertoi:
— Satuin saamaan sen Simo Piiroisen pässin kiinni tuolla Rumpsussa, niin arvelin kysyä, että saisiko teiltä hevosta, jotta veisin yksin tein sen pässin Piiroiseen, kun sattuu olemaan muutenkin asiaa Tutjunpohjaan.
— Vai sait sinä sen pässin kiinni, sanoi Otukka nostaen kappaa kaivosta. — Taisit saada juosta lämpimiksesi?
— Eipä tuota erikoisemmin…
Otukka kaatoi veden kapasta kaivon viereen, suinaili kappaa ja sanoi:
— Se on niin laho koko kappa, että eikö pitäne tehdä uusi.
Heikki Piipariselle hän sitten arveli:
— Joutaneeko tuota meiltä hevosta, kun Iivokin on kaupungissa, ja tamma taas olisi kengitettävä.
— Vai kaupunkiin se Iivo taas läksi, kummeksi Heikki Piiparinen. —
Tänäänkö se sieltä takaisin tulee?
— Eikö tuo tulle tänäpäivänä.
Auttaakseen Heikki Piiparista toisen talon kustannuksella neuvoi Otukka sitten:
— Vaan tuolta Jussi Variksesta ne kyllä antavat hevosen.
— Voivathan ne ehkä antaa Variksesta hevosta, toivoi Heikkikin.
Heikki Piiparinen läksi pyytämään hevosta Jussi Variksesta. Mennessään hän kysyi:
— Ukko Jyrkikö se tähän on tehnyt uuden veräjän?
— Ukko, vastasi Otukka päätään kääntämättä lähtien viemään kaivonkappaa tupaan. Puolivälissä pihamaata hän kuitenkin muisti, ettei Heikki Piiparisella ollutkaan pässiä matkassaan, ja huusi:
— Missäs sinulla on se pässi?
— Sinne minä sen salpasin Lappalaisen mökin saunaan, vastasi Heikki
Piiparinen riihen luota.
Vähää myöhemmin ajoi Iivo Mutanen hyvää vauhtia vajan eteen ja alkoi riisua hevosta. Mutta saatuaan hevosen pois ajokärryjen edestä työnsi hän sen yhtä kyytiä lavakärryjen aisoihin, kahmaisi jostakin sylyyksen heiniä kärryjen pohjalle ja kiljaisi sitten:
— Petukka!
Otukka oli tullut rappusille seisomaan ja ihmettelemään, että mitä se tuosta konista uudelleen valjastaa. Hän sanoi:
— Missä lie Petukka… mitä sinä sillä?
— Sen on Petukan virkailematta lähdettävä minun kanssa ottamaan kiinni sitä Simo Piiroisen pässiä.
Ukko Jyrkikin oli tullut tuvasta huudon kuullessaan ja seisoi alushoususillaan portailla Otukan vieressä. Nähdessään Iivon hommat ei hän voinut olla Otukalta kysymättä:
— Onkohan se humalassa, tuo Iivo!
Otukka katseli Iivoa, joka juuri kantoi liiteristä pitkää nuoraa lavakärryihin, ja arveli sitten:
— Ei se oikein humalaiselta näytä.
Sitten hän huusi velimiehelle:
— Mitäs sinä siitä pässistä?
— Ei se sinuun kuulu… nyt on kiire. Pirussako se on se Petukka?
— Se on kiinni jo, se pässi, ilmoitti Otukka.
— Häh?
— Heikki Piiparinen oli tässä justiinsa ja sanoi ottaneensa pässin kiinni ja läksi pyytämään Jussi Variksesta hevosta.
Iivo kuunteli suu auki.
Sitten hän kirosi:
— Perr…
Ja huusi sitten:
— Oliko sillä se pässi matkassaan?
— Kuuluu pistäneen sen sinne Lappalaisen saunaan.
Iivo hyppäsi hajareisin seisomaan lavakärryihin, huitaisi hevosta ohjasperillä ja huusi:
— Hyvästi!
— P—a evääksi! toivotti veli Otukka.
Ukko Jyrille lausui hän arvelunaan:
— Taisi se sittenkin olla humalassa.
VII
Suutari Roivaan palatessa mökilleen istuivat Annastiina ja Piipariska pöydän ääressä kahvia juoden.
Roivas ripusti hattunsa naulaan ja sanoi:
— Terveisiä Tutjunpohjasta… johan tämä Annastiina pääsee taas omilla jaloillaan kävelemään.
— Tuleehan tästä vielä kävelijä, Annastiinasta, sanoi Piipariska. —
Mikäs siinä… parhaillaan olevasta tytöstä.
Piipariska pani kupit pöydälle Roivastakin varten ja kehoitti:
— Tule pois Roivaskin juomaan omia kahviasi.
— Vieläköhän tuota menisi, esteli Roivas näön vuoksi. — Poikkesin tullessa tuolla Mertasen mökillä, niin siellä Mertasen akka keitti kahvit.
— Niissäkö se on se ukko Mertanen yhä entisissä voimissaan? tiedusteli Piipariska kaataessaan pienestä mustasta pannusta kahvia Roivaan kuppiin.
Roivas hörppi kahvia ja vastasi vähän ajan perästä:
— Niissähän se vain tahtoo olla… ei kuole eikä parane.
Ja tuokion kuluttua ilmoitti hän:
— Sillä on ruvennut laskeutumaan veri jalkoihin… eikö liene pahentunutta verta, kun niin pöhöttää. Suonetkin ovat kaikki turvoksissa.
— Sillä on jo pitkät ajat tahtonut pysähtyä ruoka sydämeen, sillä ukko Mertasella, selitti Piipariska. — Eikö tuo liene siitä alkuisin koko vaiva.
— Voipihan se olla siitäkin, myönsi Roivas.
Piipariska kaasi toista kuppia mökin isännälle ja sanoi:
— Älä sinä Roivas suutu, vaikka me olemme täällä juoneet sinun kahviasi… Annastiina on luvannut toimittaa papuja sijaan.
— Ainahan niistä… alkoi Roivas, mutta Annastiina keskeytti:
— Älysivätkö ne siellä meillä antaa edes kahvia tälle Roivaalle?
Roivas todisti:
— Jo toki… antoivat ne kahvit jos muutkin ruoat…
— Sitähän minä, ettei se Piiroisen emäntä ole ennenkään vieraita kahvittelematta jättänyt, pisti Piipariska väliin.
Annastiina kysyi:
— Mitäs se isä sanoi, kun ei pässiä ollut?
Roivas ryästeli ja myönsi:
— Olihan se äkäinen aluksi, mutta kun minä sanoin, että mitenkäs se kipeä ihminen — tämä Annastiina — kykenee semmoiseen, niinkuin nyt villin pässin kiinniottoon, niin eihän se sitten siitä sen enempää.
Ja käytyään sylkäisemässä uunin eteen ilmoitti Roivas:
— Nousviikolla sanoi Piiroinen itse lähtevänsä rengin kanssa ottamaan kiinni sitä pässiä… lupasi ottaa vaikka ampumalla… sanoi tapattavansa sen kumminkin, kun siitä on jokavuotinen mieliharmi.
Silloin kertoi Piipariska, että poliisi Kontkanen ja Heikki Piiparinen ovat jo pässin kiinniotossa, ja lisäsi:
— Sitä minä olen tässä toimittanut tälle Annastiinalle, että saat sinä siitä Tuomas Kontkasesta semmoisen miehen, ettei siitä enää parane. Mutasenkaan pojat eivät viitsineet yrittääkään, vaikka olivat ihan äärellään, mutta tämä poliisi kun sattui kuulemaan asiasta, niin paikalla oli valmis. Etkös usko Roivaskin, ettei tämä Annastiina mistään parempaa miestä saisi?
Roivas kun tiesi, että se poliisi Kontkanen oikeastaan katseli Mustankankaan Ratilaisen Iitaa, ei oikein osannut vastata. Sentähden ei hän ollut kuulevinaan koko kysymystä, vaan arveli:
— Olisiko ruveta saunan lämmitykseen… vaan jos pitänee kantaa retuuttaa purolta asti vettä, kun on niin vähissä kaivosta.
Annastiina kainosteli:
— Mitäs se tämä Piipariska tyhjiä… tokko tuo Tuomas Kontkanen minusta huolisikaan…
— Tuossapa tuo näkyy tulevan itse, ilmoitti Piipariska. — Niin että kysytään häneltä…
— Ei saa joutavaa…! huudahti Annastiina hätäissään. — Luulee vielä että…
Samassa astui poliisi Kontkanen sisään ja sanoi:
— Jopahan näkyy tämä Roivaskin ennättäneen takaisin.
* * * * *
Piipariska oli äkkiä keittää pyöräyttänyt uudet kahvit poliisia varten.
Niitä nyt juotiin.
— Vai puuttui pässi kiinni? kysyi Roivas.
— Puuttui… mutta osasi se juoksuttaa, eto elävä! Vaan kun minä lopuksi suutuin ja laskettelin perässä oikein täyttä väkeä, niin eivät siinä pässinkään kintut riittäneet.
— Olisi sitä kelvannut katsoa, kun se pässi ja tämä poliisi… ihasteli Piipariska. — Vai Mutasesta se Heikki läksi hevosta hakemaan… antanevatko nuo Mutaset edes hevostakaan, epäili hän sitten.
— Jolleivät anna, niin antaa ainakin Jussi Varis, arveli poliisi.
Roivaskin myönsi:
— Antaahan se Jussi.
Vaiettiin.
Sitten sanoi Piipariska:
— Onhan se toimen mies, tämä poliisi Kontkanen, mutta eipähän ole vielä saanut hankituksi itselleen sitä emäntää.
Annastiina oli hämillään.
Poliisi Kontkanen laski kahvikupin pöydälle, pyyhki suutaan kädenselkään ja sanoi:
— Eihän tuota ole vielä ennättänyt hankkia.
— Vaikka johan se olisi aika… ehkä, myönsi hän sitten, ja Piipariska kiiruhti vakuuttamaan:
— Olisipa hyvinkin… eikös se ole tämä poliisi jo kolmissakymmenissä?
— Niissä main, myönsi Tuomas Kontkanen.
Roivaskin silloin huomautti:
— Jopa tuo olisi sitten aika ottaa poliisinkin eukko… niskaansa huokumaan.
— Kun olisi kuka, joka huolisi, arveli poliisi katsellen kenkiensä kärkiä.
— On niitä, on niitä! vakuutti Piipariska innokkaasti silmäten salavihkaa Annastiinaan, joka oli tullut tulipunaiseksi ja tuijotti lattialla olevaan russakkaan, joka uteliaana ja vikkelänä oli uskaltanut esille raostaan ja heilutteli tuntosarviaan.
— Onhan sitä yhteiskunnassa… tätä vaimoa, vakuutti Roivas, ja
Piipariska riensi täydentämään:
— On sitä… ei se kesken lopu, jos vain tyytyy tavalliseen oikeaan ihmiseen, eikä tavoittele semmoisia ylettömiä, joita ei ole olemassakaan.
Roivas sylkäisi ja selitti:
— Kuuluu pirukin ennen etsineen metsästä sellaisia puita, jotka eivät olleet suoria eivätkä vääriä, vaan ei kuulu löytäneen.
Poliisi Kontkanen arveli:
— Eihän ne ole suuret valikoimiset meikäläisellä… kun vain yhdyttäisi jonkun, joka huolisi.
Silloin katsoi Piipariska hetken tulleen tehdä jyrkkä ratkaisu:
— No tässä on tämä Annastiina Piiroinen… kysy nyt vaikka häneltä, huolisiko hän.
Poliisi koputteli kengänpohjillaan lattiaan, katsahti sitten
Annastiinaan ja kysyi:
— Mitä sanonee sitten tämä Annastiina… huolineeko tästä minusta?
Oli pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat lattiaan.
Vihdoin sanoi Annastiina hiljaa:
— Tietäähän tämä Tuomas, että huolinhan minä…
Ja taas vaiettiin.
* * * * *
— Jos lähtisit Piipariska minun avukseni kantamaan vettä purolta, kun on tuo kaivokin ehtynyt, niin panisi vaikka tuon saunarötiskön lämmitä, jotta saisi muuttaa pyhäksi puhtaan paidan, esitti Roivas.
Annastiinan ja Tuomas Kontkasen jäätyä kahdenkesken sanoi Kontkanen:
— Mitäs sinä siihen sanot, jos nyt yksin tein lähdetään suoraan kirkolle panemaan kuulutuksiin?
— Kuulutuksiinko? hämmästyi Annastiina. — Mitenkäs sitä näin äkiksestään…?
— Mitäs se enää pitkittämisestä paranee… onhan me jo toisiamme katseltu niin pitkään, ettei se enää siitään muutu.
— Niin, mutta olisi pitänyt sanoa kotona… arveli Annastiina epätietoisena.
— Minkätähden? Aikainen ihminenhän sinä olet, saat tehdä tässä asiassa mitä tahdot, houkutteli poliisi.
— Senpuolesta… mutta tuntuu vähän oudolta, kun näin rutosti…
Poliisi katsoi ulos ikkunasta, ja nähdessään Piipariskan ja Roivaan mennä lynkkäisevän alas purolle kantaen korennosta olkapäillään vesikorvoa, siirtyi hän Annastiinan viereen penkille ja kietaisi kätensä hänen vyötäisilleen.
* * * * *
Suostuihan se toki, Annastiina. Näin alkoi asia oikeastaan hänestäkin tuntua hauskemmalta. Hän tiesi, että ihmiset olivat häntä selän takana ivanneet ja säälineet, että poliisi Kontkanen muka ei ole hänestä huolinutkaan.
Saavat nyt nähdä!
Hyvämieli ihan hykähdytti Annastiinaa.
— No lähdetään sitten vain kuulutukselle, koska sinä Tuomas tahdot.
— Lähdetään. Otetaan Pekka Turusesta hevonen ja ajetaan niin, että rapa roiskuu lepästä leppään! huusi poliisi Tuomas Kontkanen riemuissaan.
* * * * *
— No minnekkäs ne nyt läksivät! huusi Piipariska ihmeissään saunan ovelta.
— Minä lähden viemään tätä Annastiinaa kotiinsa, selitti Kontkanen. —
Pitää ottaa hevonen, ei se vielä jaksa niin pitkää matkaa kävellä.
— Älkäähän nyt… minnekkä teillä semmoinen kiire… hätäili Piipariska, joka olisi toivonut, että Annastiina olisi jäänyt huomisaamuun, päästäkseen sitten hänen kanssaan Tutjunpohjaan.
Mutta Annastiina sanoi:
— Kyllä minun nyt pitää joutua pihaan, kun olen niin kauan täällä viipynyt. Piipariskan pitää tulla sitten huomenna meille!
— Ja saapi käskeä Heikki Piiparisen tulla mukaan, jollei ole jäänyt pässiä viedessään jo sinne Tutjunpohjaan yöksi, lisäsi poliisi Kontkanen.
Onnellinen pari läksi kiireenvilkkaa kävelemään Hirvolanniemeen päin.
Sattui toki olemaan kirkkaan kuutamon aika, niin ettei tehnyt mitään, vaikka menisi myöhäisempäänkin, ennenkuin kirkonkylälle ehtisi.
— Sitten vielä ennättää aamulla käydä pappilassa, sanoi Tuomas Kontkanen, joka oli ottanut Annastiinan vasemman käden omaan oikeaansa, heidän siinä kävellessä jykevän hongikon halki kulkevaa tietä, joka menee Hirvolanniemelle.
Poliisi Kontkanen heilutteli leikillisesti Annastiinan kättä, ja
Annastiinan kasvot säteilivät.
* * * * *
Roivas oli jo kylpenyt, ja Piipariska oli par'aikaa saunassa, kun
Heikki Piiparinen ilmestyi Roivaan mökille ja kertoi:
— Saatiinhan me se pässi kyllä poliisi Kontkasen kanssa kiinni ja pistettiin sinne Lappalaisen saunaan, paksu halko vielä pöngäksi ovelle, mutta kun minä tulen Jussi Variksen hevosella saunalle, niin ovi on auki ja pässistä ei näy saparoakaan… kukahan pirulainen sen sitten lienee ennättänyt sillä aikaa varastaa?
— Jospa se on saanut pusketuksi jotenkuten auki sen oven ja karannut taas salolle, arveli Roivas.
— Ei se olisi saanut sitä ovea millään pelillä auki… ja sitäpaitsi siinä oli tuoreet kärrynjäljet ja kasa lämpimiä hevosenkakaroita ihan saunan oven edessä, ilmoitti Heikki Piiparinen.