language: Finnish

RAKKAUS

Kirj.

FRANCES MARY PEARD

Suomentanut

Mary Hämeen-Anttila

Kariston 75 pennin romaaneja 12

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

    I. Herra Flemyngin koulu.
   II. Se vanha, vanha tarina.
  III. Rakkaudentunnustus.
   IV. Lady Harringtonin toivomukset.
    V. Sopimusehdotus.
   VI. Dorothyn vastaus.
  VII. Koettelemuksen päiviä.
VIII. Luja rakkaudessaan.
  IX. Eri tahoilla.
   X. Muutoksia.
  XI. Stephen hengenvaarassa.
 XII. Ratkaisu.

I. HERRA FLEMYNGIN KOULU.

Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva, jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen palvelijansa Geo. Marwood.

Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään. Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma.

Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana. Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta. Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista. Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy säveästi vasemmalta.

Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli. Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa — kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine, aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän puutarha-veräjästä isäänsä vastaan.

Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta — tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä oli jotakin vastustamatonta.

Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa.

"Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten.

"Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me lähdemme tiehemme, hän ja minä."

Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot, veti ne alas luokseen ja suuteli niitä.

"Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla, puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän höystänyt riittävästi ryytineilikoilla."

Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään.

Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa tekemättä.

Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa, ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki.

Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota. Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki toiset katselivat kademielin.

Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington, joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia; senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi.

II. SE VANHA, VANHA TARINA.

Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen, sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä, kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia, saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä. Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle, piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä, joka vaani pehmeän hunnun alla.

Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin, kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa, läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään milloinkaan sama.

Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja. Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme. Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti. Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta silmällä.

Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita, hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien? Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi?

Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi, vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte — joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone… Voi, Dorothy, Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana!

Dorothy näki jo kaukaa hänen lähestyvän. Hän oli tiellä, jonka molempia sivuja reunusti nurmiturve ja tuoksuva kasteinen orapihlaja-pensasto, kukat juuri aukeamaisillaan. Vaaleanvihreitä tammia kohosi ylväinä molemmin puolin. Suoraan hänen edessään oli kaistale yleistä laidunmaata, ja tällä avoimella kedolla, jolle laskeva aurinko venytti pitkiä soluvia varjoja kelta-orjantappurain yli, siintävien ylänköjen ollessa taustana etäisyydessä ja tuulen väräytellessä ruohikkoa, näkyi Jasper Harrington tulevan verkalleen ratsastaen. Mitä hän mieteksi? Liikkuivatko hänen ajatuksensa lady Di'n luona? Vai Philippa Fitz-Aubynin? Tai kenties George Selwynin viime pilapuheissa, taikka amerikkalaisessa sodassa, vai äskeisessä ilmapallon keksinnössäkö, tai myöskin — mikä on kaikkein luultavinta — uuden nuoren lintukoiransa Junon harjoittelussa?

Tuolla hän joka tapauksessa ilmestyi esiin, ohjakset heitettyinä hevosen kaulalle, ja aurinko paistoi niin leppoisasti häneen ja tuuli leikki hänen hiuksillaan — ja Dorothy, joka toisinaan saattoi saada äärimäisen ujouden puuskan, katseli ympärilleen kaihoisin silmäyksin, keksiäkseen mahdollisesti jonkun väistymiskeinon. Mutta pensasaidassa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, eikähän hän voinut kääntyä takaisin ja kipaista juoksuun, sillä sir Jasper oli saattanut jo huomata hänet yhtä hyvin kuin Dorothy oli havainnut sir Jasperin. Hänen olisikin tehnyt mielensä antaa itselleen korvapuusti tästä puolittain suloisesta ja puolittain tuskallisesta säikyn tunteesta, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen.

Ja niin lähestyivät he toisiaan. Sir Jasper oli jättänyt taakseen aurinkoisen aukeaman ja tullut nuorten puiden kasteiseen varjoon, ja ratsasti edelleen välinpitämättömästi kolmikolkka-hatussaan ja viininpunaisessa ratsastustakissaan, hiukset sidottuina niskaan mustalla nauhalla. Pikku Dorothy käveli nopein askelin. Hänen pehmoinen neitseellinen helmenvärinen pukunsa näytti vielä vaaleammalta, kun välkkyvä nurmi oli taustana, ja hartioilla oli musta pitkä shaali, joka oli heitetty rinnan yli ja solmittu vyötärön taakse isoksi ruusukkeeksi. Leveä hattu varjosti hänen kasvojaan.

"Kenties hän ei edes näe minua", ajatteli hän tuntien sekä toivoa että pettymystä. Sillä sir Jasper piti silmiänsä maahan luotuina, ja Dorothyn askeleet nurmikolla olivat aivan kuulumattomat.

III. RAKKAUDENTUNNUSTUS.

Eikö näkisi häntä? Sellaisissa tilaisuuksissa tulee lukuun muitakin aistimuksia kuin näkeminen ja kuuleminen. Ennenkuin Dorothy ehti ajatella päätelmäänsä loppuun oli sir Jasper jo hypähtänyt satulasta ja seisoi siinä hattu kädessään. Hänen rehelliset siniset silmänsä katselivat Dorothya suoraan silmiin.

"Tätä voin sanoa onnenpotkaukseksi, neiti Flemyng", huudahti hän vilkkaasti. "Oletteko menossa kartanoon? Sallitteko minun lyöttäytyä seuraanne?"

Dorothy oli niiannut säveästi ja pudisti nyt päätänsä.

"Matkani kulkee ainoastaan ohi vuokratilan, sir. Toivottavasti mylady jaksaa hyvin?" pakoittautui hän lisäämään, samalla kun ajatteli, että sir Jasper nyt varmastikin oli täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset ja antaisi hänen mennä menojaan. Hän ihan tyrmistyi huomatessaan nuoren aatelismiehen laskevan ohjakset käsivarrelleen ja kääntävän hevosensa, yhä vielä hattu kädessä saatellakseen häntä jalkaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta katsahtaessaan sir Jasperiin tehdäkseen vastaväitteitä, hän heti loi katseensa maahan ja punastui rajusti; silloin hän lähti pitkittämään kulkuansa niin nopeasti kuin pääsi ja sanaakaan hiiskumatta.

"Minä tahtoisin puhua kanssanne Stephen-veljestä", sanoi Jasper.

Dorothy hiljensi hiukan askeliaan. Jos se oli seurassapysymisen syynä, niin sehän oli aivan luonnollinen aihe.

"Isänne on tehnyt hyvin paljon hänen kehittymisekseen."

"Hän on todella huomattavasti edistynyt latinassa", myönsi Dorothy vakavan virallisella ilmeellä, joka Jasperin mielestä oli aivan ihastuttava.

"Niin meistäkin. Serkkumme Parker on ollut vierailulla luonamme, ja äitini pyysi häntä tutkimaan Stepheniä hiukan. Se oli kylläkin koetteleva hetki poika-paralle, mutta hän suoriutui siitä loistavasti. En ole milloinkaan nähnyt äitiäni tyytyväisempänä — ja Stephen sanoi, että se oli neiti Flemyngin ansiota kaikkityyni."

"Oh ei, ei suinkaan", tokaisi Dorothy. "Mutta tämä ilahduttaa minua suuresti, sillä se varmasti antaa hänelle enemmän luottamusta omaan kykyynsä. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että mainitsitte asiasta minulle."

"Minulla — meillä — on vielä muutakin, josta meidän tulee kiittää neiti Flemyngiä", jatkoi sir Jasper nopeasti ja hyvin tunteellisella sävyllä. "Pikku-poloinen! Minä en luule, että äitini kaikesta hellyydestään huolimatta on koskaan oikealla järjestelmällä kasvattanut häntä. Näytti siltä, että hänestä oli sukeutumassa surkuteltava pikku raukka ilman vähintäkään reippaatta. Kaikki tuntui pelottavan häntä, aina siihen asti kunnes hänet lähetettiin teidän luoksenne — isänne luokse", oikaisi sir Jasper varsin säädyllisesti.

"Ja nyt?" kysyi Dorothy ja katsahti puhujaan, maailman purppuraisimmat huulet hymyyn vetäytyneinä.

"Oh, nyt — nyt hän on oikea urho. Ensi talvena hän ratsastaa kanssani ajokoira-retkille. Ja aamulla hän ratsastaessaan antoi hevosen hypätä yli ränstyneen aidan. Miten sen laita on, neiti Flemyng? Ei suinkaan isänne anna opetusta ketunajossa, kieliopillisten taivutusten lisäksi, vai mitä?

"Eikä miekkailussakaan tai nyrkkeilyssä? Stephenillä nimittäin oli eilen kotia tullessaan 'musta-silmä', jota ihan mielikseen katseli. Hän oli tapellut nuoren Bassettin kanssa kotimatkalla — ja suoriutunut voittajana. Syytä taisteluun…"

"Tästä menee tie vuokratilalle", keskeytti Dorothy epätoivoisella rohkeudella. Hän tiesi tappelun aiheen yhtä hyvin kuin Jasperkin, ja hänen poskensa hehkuivat purppuraisina sir Harringtonin kavalan vihjauksen johdosta. "Tämä tie johtaa vuokratilalle — hyvästi, sir!"

Hän niiasi taas keveästi ja kääntyi mennäkseen, mutta toinen pysäytti hänet.

Voi, Jasper, Jasper! Tuossahan olivat neiti Montagun metsät vain pikku matkan päässä hänen silmäinsä edessä — laajalle ulottuvat sankat korvet, ilta-auringon rusotuksen kultaamina —; tuossa avautui karu nummi, joka herätti kaikkien maalaisherrasmiesten kateutta, kun se oli seudun mainioin kurppien pesimispaikka. Ja kartanossa istui tällä hetkellä neiti Montagu itse juomassa teetä myladyn luona, puettuna himmeän oranssinväriseen silkkiin, joka sopi erinomaisesti hänen tummaan hipiäänsä, ja jauhoitettu tukka suorittuna korkealle suunnattoman hiuslaitteen päälle — samaan asuun, jossa hovimaalari hänestä myöhemmin muotokuvan ikuisti. Ja Jasperin tarvitsi vain ojentaa kätensä saadakseen sekä hänet itsensä että metsät ja kurppa nummen — ja sensijaan hän ojensi kätensä ja pysäytti pikku Dorothy Flemyng-paran, koulumestarin tyttären.

"Dorothy", hän sanoi, "en milloinkaan ennen ole tuntenut sellaista hellyyttä Stepheniä kohtaan kuin hänen kertoessaan tästä minulle!"

"Antakaa minun mennä, sir — antakaa minun mennä!" huudahti Dorothy taistellen itsensä kanssa. Sillä Jasper oli pidättänyt hänet ainoastaan siten, että oli aivan keveästi laskenut kätensä hänen käsivarrelleen, ja Dorothyn lausuessa tämän veti Jasper kätensä takaisin ja seisoi hänen edessään hattu kädessä ikäänkuin tyttö olisi ollut kuningatar. Ja Jasper näytti todellakin muhkealta ja ritarilliselta seistessään siinä auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa ja säteilevät silmät kohdistettuina häneen.

"Minä en voi mennä tieheni, se on aivan mahdotonta", selitti Jasper. "Minä rakastan teitä niin lämpimästi, Dorothy, että minun täytyy sanoa se teille. Ettekö tahdo tulla vaimokseni? Miksi kieltäytyisitte siitä? Voi, elämäni, sieluni — eihän voi olla mahdollista, että te pelkäätte minua?"

Häntä? Ei, ei! Mutta itseään ja puhujan hellää äänensävyä. Ja Jasper käsitti sen. Hän luki sen Dorothyn silmistä sinä ainoana kertana, minkä tämä uskalsi kohottaa ne. Ja nyt loistivat Jasperin silmät voitonriemusta, ja hänen äänensä sai vakavamman soinnun.

"Yksi ainoa pikku sananen vain vastaukseksi — en pyydä enempää. Eikö neiti Flemyngillä voi olla sen vertaa sääliä minua poloista kohtaan, että sanoisitte edes, etten ole teille vastenmielinen?" pyysi hän uudistuvan levottomuuden vallassa. Sillä Dorothy oli kääntynyt poispäin ja väänteli käsiään lapsellisessa tuskaannuksessa. Ja äkkiä kääntyi hän jälleen kiivaasti puhuttelijaansa kohti.

"Kuinka te voitte olla niin julma?" huudahti hän kiihkeästi, silmät täynnä kuumia kyyneleitä.

"Julma? Minä!"

"Niin — te! Uskotteko muka todellakin, että mylady ottaisi minut vastaan tyttärenään — että minä, köyhä Dorothy Flemyng parka, Stephenin opettajatar, olisin sopiva puoliso sir Jasper Harringtonille, ylhäiselle tulevalle kartanon omistajalle?"

Sir Jasper keskeytti hänet tuimasti ja puhuessaan tempoi hevosta suitsista kerta toisensa perästä.

"Sekö estäisi, että te olette vähävarainen? Joutavia! Minä olen kuullut äitini sanovan, että Flemyng-suku on yhtä hyvää kuin yksikään muu tällä paikkakunnalla."

Dorothy pudisti surullisesti päätänsä.

"Mitä minä sitäpaitsi välitänkään tuosta kaikesta?" huudahti toinen ja sulki Dorothyn käden omaansa. "Sanokaa vain, että rakastatte minua, niin minä saan rauhan sieluuni."

Kiihkeä ilme hävisi Dorothyn silmistä. Hän antoi kätensä olla Jasperin kädessä ja katsoi häneen suloisen ja surullisen arvokkaasti, jollainen sävy oli aivan uutta hänessä.

"Voipiko se tehdä teidät tyytyväiseksi?" kysyi hän. "Silloin sanon teille, että minä en voi kieltää sitä. Et, ei — antakaa minun puhua loppuun. Sillä, nähkääs, sir Jasper", hän jatkoi vapisevalla äänellä, mutta pystyssä päin ja katsoen häntä suoraan silmiin, "tyydyttääkseni teitä olen nyt lausunut teille sen, mitä en luullut kuolemankaan saavan minua ilmaisemaan. Te olette todellinen aatelismies, sir Jasper, ja minä en kadu sanojani — mutta siihen loppuukin kaikki. Ettekö luule minun tietävän yhtä hyvin kuin kartanon armollinen rouva, että minä en ole kelvollinen morsian hänen pojalleen? Ja luuletteko, ettei meilläkin, jotka kuulumme Flemyng-sukuun, ole omaa ylpeyttämme — ja että minä voisin suvaita hänen sanovan minulle hylkäyksensä?"

Jasper keskeytti hänet taaskin, ja puhuessaan hän kumartui suutelemaan Dorothyn kättä sen ajan kaunista ja säädyllistä kohteliaisuutta noudattaen.

"Sitä hän ei tee milloinkaan", vakuutti hän.

"Voi, te ette tiedä", huudahti Dorothy-rukka yhäti urheana taistellen omaa sydäntään vastaan. Hänen oli kovin vaikea pysyä järkähtämättömänä, kun Jasper katseli häntä tuolla tavoin ja koko hänen sydämensä nousi sitä vastaan hänen puolestaan. Kenties ei kenelläkään tytöllä ole milloinkaan ollut niin tukalaa taistelua kamppailtavana. Ja juuri silloin alkoi satakieli visertää surunvoittoisia säveliään läheisessä pensaikossa. "Te ette tiedä, te ette tiedä", toisti hän rukoilevalla äänellä.

"Minä tiedän, etten milloinkaan luovu rakkaudestani — ettekä tekään, Dorothy", sanoi Jasper hiljaa. "Ja äitini rakastaa minua liian suuresti, asettuakseen onneani vastaan."

"Voi — se on ihan mahdotonta!"

"Luota minuun, Dorothy."

Mutta Jasper ei voinut saada häntä myöntämään tämän enempää. Dorothy rakasti häntä ja tunnusti sen, mutta hän ei tahtonut suostua siihen, että he tapaisivat toisiaan ulkona, ja yhtä vähän sai Jasper tulla hänen kotiinsa, ellei hän sitä ennen ollut saanut myladyn suostumusta, esittääkseen kosintansa hänen isälleen. Hän ei edes antanut Jasperin seurata häntä pienelle oikotielle, vaikka tämä nurkui hänen epäystänsä vastaan. Ja Jasper seisoi siinä ja katseli viehkeän olennon jälkeen, joka poistui illansuussa epävarmemmin askelin kuin tavallisesti — ilmeisesti hieman järkkyneenä ja epäröivänä, urhoollisista sanoistaan huolimatta.

"Minun tulee ottaa huoltaakseni rakastettuni", sanoi nuori mies itsekseen. Hänen silmissään loisti riemukas ja voitollinen hehku, kun hän nousi satulaan ja ohjasi kulkunsa kotia kohden, Neiti Montagun metsät verhoutuivat hämärän vaippaan, ja neiti Montagu itse ajoi hänen ohitseen suurissa kuomuvaunuissaan. Hän huoahti havaitessaan Jasperin tulevan ratsastaen kotiin juuri kun hän palasi vierailultaan ja nähdessään vilaukselta sen onnellisen ja hymyilevän ilmeen, jota hämykään ei vielä kyennyt peittämään.

Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea.

Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä. Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen? Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään mahdottomuuksia?

IV. LADY HARRINGTONIN TOIVOMUKSET.

Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä.

Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken", sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin oikeuksiin vanhassa kodissaan.

Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa eteisestä.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä- ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen.

"Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja huomaavaiseksi kosijaksi!"

Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken, mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut kovinkaan mieluisalta.

"Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä, meni äidin luo ja suuteli häntä.

"Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin.

"Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä. "Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä silkkipuvussaan."

"Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper.

"Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle todellakin aivan erinomaisesti."

"Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — sinähän olet vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi kätensä Jasperin olalle.

"Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain, täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa — enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper."

"Et milloinkaan neiti Montagun!"

"Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?"

"Yhtä ainoata, äiti."

"Mitä siis?"

"Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady.
Ja minä en rakasta neiti Montagua."

"Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen."

"En milloinkaan."

Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti:

"Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu.
Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte
Bassett…"

"Mutta hän on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!" huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti! Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni — ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä milloinkaan voit toivoa!"

Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta.

"Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan.
"Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!"

Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin?

"Ketä — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain sydämin.

"Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun tulee pitää hänestä minun tähteni!"

"Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!"

Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi hillitä kuohuvaa hurmaannustansa.

"Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä, kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä asiassa…"

"Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua pahastuta."

"… mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä."

"Kyllä ymmärrän… Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady
Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin.

Jasper karahti punaiseksi.

"Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä! Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!"

"Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä."

"Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata häneen?"

"Sellaista ei ollutkaan olemassa."

"Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar — ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä sydäntäni?"

Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun iltana kajahteli?

Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla — mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä…

"Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady. "Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!"

Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka odottaa hänen paluutansa.

Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa?

V. SOPIMUSEHDOTUS.

Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä, koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa.

Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa, edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä Jasperinkin.

"Koulumestarin tytär… Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin hellästi?"

Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan, kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat.

Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri sylissään.

"Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa katsella."

"Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä."

"Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin äskettäin nuoren Bassettin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle selkään."

Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne, joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia. Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta. Mylady vain kiihdyksissä oli.

"Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?"

"Miks'en minä olisi järjilläni ollut?"

"Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä rakastat tuota tyttöä?"

"Minä jumaloin häntä."

"Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi rakastaa neiti Montagua?"

"Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein.

"Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana."

"Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle."

"Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä purkauksilta!… Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi, kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään, mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa… Isän pitäisi viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi matkustettava ulkomaille joksikin aikaa…"

"Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä…"

"Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut… Mutta minun täytyy puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin ehtoihin… Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista — eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti.

"Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti
Jasper luottavaisesti.

"Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille, että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä."

VI. DOROTHYN VASTAUS.

Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia, mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen korvissaan.

Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet kuin turvattomaksi.

Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli tuomittu ainaiseen tanssimiseen… Mutta kesken näiden mietteiden alkoi hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat.

"… jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan."

Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen myöntymykseksi.

"En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon, mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä."

Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin hiljainen: "Kyllä, mylady!"

Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä — sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma on kuitenkin täynnä surua".

Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen puolesta isän kuoltua.

Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi:

"Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen. Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari, hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle."

Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia.

"Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä ei ole sellaisia tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne suoraan…"

"Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä, "suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn, mylady."

Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään.

"Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut, että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä palaan."

Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi — mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä, mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi…

Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia.
Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn
käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti
Dorothyn luo.

"Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä.

"Mutta tämähän on…"

"Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua. Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja suostuttelevimmalla äänellä.

"Minä olen sanonut myladylle, että…" sopersi Dorothy.

"Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?" tiukkasi hän kiihkeästi.

"En, en, sir! Mutta…"

"No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te sanoitte, mylady."

"Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä."

"Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy."

"Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen puhua päättäväisellä sävyllä.

"Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä sydämeni."

Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä. "Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen.

"Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi mylady hitaasti.

"Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä."

"Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla."

"Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen vuokseen… Vai kuinka, sydämeni lemmitty?"

"Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta."

Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan
Dorothy.

"Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä! Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua? Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!"

Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta.

"Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi kylmästi.

"Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy."

"Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän rakkauttanne, sir!"

"Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?… Äiti — sinä et voi tarkoittaa, mitä sanoit!"

"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa valinta!"

Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa:

"Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta."

Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä:

"Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta olisi myöskin isäni hylkäämistä."

"Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?"

"Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan."

Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa.

"Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän.

"Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla."

"Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja ihaillen.

Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin. Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä — niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington, nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut!

Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin. Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois.

Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi!

VII. KOETTELEMUKSEN PÄIVIÄ.

Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on ohi, hävitys tuntuu pahimmin.

Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä.

Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen sydämeensä.

"Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan, ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti, vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua.

Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn läsnäoloon.

"O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam!" kuuli tämä isän sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle.

"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?"

"Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä.

"Mutta sinä huusit minua!"

"Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni tietää, mitä se oli."

"Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella.

"Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein", lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa — jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni."

Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli isäänsä. Hänen huulensa vapisivat.

"Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta, sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne."

"Ilman mitään korvausta?"

"Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja nuoresta Harringtonista…"

Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra
Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään.

"Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä, lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen."

Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta, minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä.

Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja.

Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi, kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan vain huominen päivä jolloinkin tulisi!

Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen — ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää, kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen kohteliaaseen tapaansa.

Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä… Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli, että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä.