Rakkaus

VIII. LUJA RAKKAUDESSAAN.

He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka me kaikki varmaan olemme huomanneet.

Hän ei pitkään aikaan kyennyt eroittamaan tai käsittämään mitään. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti, että se hänestä tuntui tukahuttavan kaikki muut äänet, paitsi kumeata ja yksitoikkoisia sorinaa, jonka silloin tällöin keskeytti kukon kimakka kiekuna läheisestä maatalosta. Sitten vähitellen alkoi viuluja ja huiluja kuulua urkulehteriltä, ja seurakunta nousi veisaamaan aamuvirttä. Se oli omituisen hullunkurinen mukaelma kirkkomusiikista, mukana monia arkiaikaisia juoksutuksia ja liverryksiä, mutta kesäinen aurinko paistoi niin ihanasti kirkkoon, ja holvatusta sisäänkäytävästä näkyi ulkoa vipajavia vihreitä varjoja, ja kaikki lauloivat täydessä hartaudessa, ja vanhan virren yksinkertaiset sanat tuntuivat hillitsevän Dorothyn harhailevat ajatukset ja tunkevan suoraan hänen sydämeensä.

Hän oli menetellyt oikein, ja se oli tosin käynyt hänelle kalliiksi, mutta se oli myös tuonut mukanaan suloisen tyydytyksen, joka vähitellen kehittyisi rauhaksi. Dorothy oli saavuttanut jalomman voiton kuin lady Harrington, vaikka hän juuri nyt tunsi taistelun jälkeen haavan kirvelevän. Rouva Harriot parka kietoutui häneen kiinni ja katsoi alas veljentyttärensä pikku kasvoihin huolestunein ja levottomin ilmein. Hän ei ollut varma siitä, että virsi oli oikea, vaikka säveleen piti olla hänelle tuttu, eikä hän myöskään tiennyt oliko oikein, että he veisasivat sitä seisaallaan. Samassa havaitsi Dorothy, että Dick Rolstonin isä loi heidän taholleen vahingoniloisen katseen… Oi niin, ehdottomasti tarvitsivat nuo molemmat vanhat Dorothyn suojelusta! Rakkaus oli lähestynyt kaikessa tuoreudessaan, voimassaan ja ihanuudessaan, se oli avannut sylinsä ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta oli olemassa toinenkin rakkaus, joka kaikessa heikkoudessaan, vajavaisuudessaan ja tiedottomassa avuttomuudessaan vetosi häneen. Hän oli valinnut ylevimmän rakkauden, ja eiköpä hän vähitellen oppisi tajuamaan sen valinnan suurempaa arvoa? Mutta miksi vasta vähitellen? Vaikka Jasper oli matkustanut pois ja lady Harrington oli voittanut ja nuori tyttö tunsi sydämensä murtuneeksi, oli kuitenkin jo nyt vaikuttamassa tietoisuus, että hän oli menetellyt oikein, ja vuodatti öljyä ja viiniä hänen sydänhaavaansa.

Mutta oli tulossa jotakin, mitä hän ei ollut lainkaan odottanut. Kun hän saapui kotia ja riensi huoneeseensa, löysi hän kirjeen pöydältään. Miten se oli sinne tullut, sitä ei Dorothy saanut milloinkaan tietää, mutta sitä hän ei ensiksi ajatellutkaan. Hän otti kirjeen ja suuteli sitä, ja sitten repäisi sen auki polttavasti kaivaten joitakin sovittavia sanoja. Kirje kuului seuraavasti:

/#
 "Taivaan tähden, neiti Dorothy, lähettäkää minulle muutamalla rivillä
 tieto, että kaikki tämä on julmaa erehdystä, sillä minä olen menettää
 järkeni, kun vain ajattelen eilistä päivää. Minun on täytynyt
 käyttäytyä aivan kamalasti, sillä muutoin ette olisi voinut hyljätä
 minua sillä tavalla. Mutta jos teillä olisi vähänkin aavistusta,
 kuinka minä teitä rakastan, niin ette saattaisi olla niin kova.
 Voiko olla mahdollista, että te ette rakasta minua kyllin paljon,
 luopuaksenne kodistanne minun tähteni, kun minä teidän vuoksenne
 luovun ainiaaksi omastani?

 "Äitini luulee, että minä olen matkustanut Lontooseen, ja olinkin
 matkalla sinne, kun en välittänyt minne menin. Mutta jokainen askel,
 joka vie minua pois luotanne, rakkakin, tuottaa minulle niin tuimaa
 tuskaa, että olen pysähtynyt Mildoniin Will Carterin tarjoilupaikkaan
 ja viivyn täällä kunnes saan teiltä vastauksen, ettekö ole taipuvainen
 edes hiukan mukautumaan sen rukouksista, jonka sydän jakamattomasti
 kuuluu teille. Dacre lähettää poikansa noutamaan teidän vastaustanne.
 Minä voisin jatkaa kirjoittamistani teille loppumattomiin, mutta
 jokainen sekunti, ennenkuin saan tietää kohtaloni, tuntuu minusta
 vähintään tunnilta. Vain yksi ainoa sana teiltä, ja minä olen heti
 jalkainne juuressa — sanokaa vain, että ketään ei saa olla meidän
 välillämme. Aivan varmaan te ette kieltäydy tekemästä yhtä uhrausta
 minun tähteni."
#/

Kun Dorothy oli lukenut kirjeen loppuun, suuteli hän sitä moneen kertaan ja vuolaat kyyneleet vierivät sen päälle hänen silmistään. Oli niin suloista tietää olevansa vieläkin rakastettu — ja hänhän oli luullut, että Jasper oli karkoittanut hänet sydämestään ainiaaksi. Dorothy Flemyng ei ollut mikään ylpeä kaunotar, joka olisi ylvästellyt valloituksillaan ja tuntenut itsensä varmaksi viehätyksensä voimasta. Hänellä oli päinvastoin niin pienet ajatukset itsestään, että hänestä tuntui ihmeelliseltä, kuinka sir Jasper oli milloinkaan voinut rakastua häneen, jotavastoin häntä ei olisi ollenkaan ihmetyttänyt, jos nuoren miehen kiintymys olisi jäähtynyt.

Tehdä yksi uhraus? Voi, mitä itselleen kuuluvaa hän ei olisikaan uhrannut — pelkästä kiitollisuudesta hänen hellien rukoustensa vuoksi! Ei hän itsensä vuoksi vetäytynyt takaisin, se piti sir Jasperin tulla oivaltamaan. Varmastikin se oli maailman epäitsekkäintä rakkautta, joka antoi hänelle voimaa urhoollisen pikku vastauksensa kirjoittamiseen sir Jasperille. Mutta kenties ei monikaan mies olisi käsittänyt sitä siten, ja Jasperhan ei nähnyt hänen suudelmiaan eikä kyyneliään.

Dorothy kirjoitti täten:

/# "Kallis sir Jasper!

Teiltä saamani kirje on tuottanut minulle paljon iloa, sillä minä pelkäsin, etten ollut ilmilausunut ajatustani niinkuin minun olisi tullut lausua ja että te olitte käsittänyt tarkoitukseni väärin. Olen hyvin kiitollinen siitä kunniasta, jota olette minulle suonut, mutta toivomuksenne ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Sillä mylady on aivan oikeassa siinä, mitä hän sanoi, ja minä en milloinkaan voisi hyljätä rakasta isääni ja täti parkaani, jotka tarvitsevat paljon huolenpitoa.

Minä pyydän siis, kallis sir Jasper, ettette sen enempää ajattele minua, joka en ole sen kunnian arvoinen. Mutta voitte olla vakuutettu siitä, että lämpimiä rukouksia ja sydämellisiä toivotuksia lähettää alituiseen ylös korkeuksiin teidän onnenne ja menestyksenne puolesta nöyrä palvelijatarenne

                                            Dorothy Flemyng."
#/

Ja Dorothy piti sanansa. Hänen viattomat rukouksensa suojelivat
Jasperia ehkä useinkin viettelyksen hetkenä.

IX. ERI TAHOILLA.

Tämän jälkeen ei Dorothy kuullut sen enempää sir Jasperista, mutta hänen sydämensä tuntui keveämmältä. Hän uskoi toisen nyt täydesti ymmärtäneen häntä. Hänestä oli selvää, että Jasper ei enää ajattelisi häntä — ja kuitenkin hän toivoi, että nuori aatelismies muistelisi häntä ystävyydellä.

Hän olisi kärsinyt sanomattomasti, jos olisi tiennyt, mihin hullutuksiin sir Jasper antautui Lontoossa — miten hän taisteli rakkauttansa, ylpeyttään ja vihaansa vastaan — kuinka hän vannoi, ettei enää ikinä ajattelisi Dorothya, ja epätoivon puuskassa vakuutti lähtevänsä taistelemaan amerikalaisia vastaan, kun elämällä ei enää ollut mitään merkitystä sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken toivon Dorothy Flemyngin voittamisesta. Hän heittäytyikin moniin hurjiin seikkailuihin, ja Dorothyn rukoukset ne luultavasti suojelivat häntä liialta pahalta.

Lady Harrington hallitsi kartanoa kuten ennenkin eikä millään osoittanut, että hän olisi kaivannut vanhinta poikaansa. Ja neiti Montagu ei tahtonut edes kuunnella kosijoitaan, vaan ajeli silloin tällöin kartanoon ja sai kuulla osia Jasperin kirjeistä. Ja sitten hän ajoi jälleen kotiaan suurissa kuomuvaunuissa niinkuin sinä toukokuun iltana, jolloin Jasper ratsasti kartanoon niin voitonriemuisena kosintansa jälkeen — ja hän ajatteli häntä huoaten joka kerta kun ajoi yhteismaan poikki, missä oli nähnyt hänen tulevan ratsastaen onnellinen hymy huulillaan.

Ja Dorothy teki työtä ja ahersi noiden kahden lempeän ja avuttoman vanhuksen hyväksi, joiden tuki hän oli — ja hän piti poikia kurissa ja taisteli urhoollisesti tukalaa köyhyyttä vastaan — ja kaikesta huolimatta hän säilytti iloisen ystävällisyytensä ja viehkeän kauneutensa.

Ainoastaan korkeampi voima saattoi antaa hänelle sellaista kestävyyttä, sillä Flemyng-perhe oli kovin ahtaalla. Raskas kesä, raskas syksy ja raskas talvi. Armelias sumu laskeutui yhä tiuhempana rouva Harriot-poloisen hengenvoimille. Hän joutui kuukausi kuukaudelta yhä enemmän tarvitsemaan hoitoa ja huojennusta, eikä kukaan voinut häntä hoivata paremmin kuin Dorothy.

Kun hra Flemyng havahtui tietoisuuteen sisarensa tilasta, otti hän sen niin raskaalta kannalta, ettei hänen tyttärensä voinut muuta kuin koettaa johtaa hänen ajatuksiaan muuhun. Hän keksi alinomaa pieniä rakkaudellisia kujeita ja viekkaita temppuja, jotka olisivat voineet houkutella tarkkanäköisen katselijan hymyilemään, ellei noissa yrityksissä ilmenevä liikuttava hellyys heruttanut kyyneliä hänen silmiinsä. Isänsä tukena olikin Dorothyn täytynyt olla aina äidin kuolemasta asti. Hänen lempeytensä, hänen perinjuurinen vilpittömyytensä, hänen luottavaisuutensa ja hajamielisyytensä — kaikki vaati tytärtä ainaiseen valppauteen hänen puolestaan. Hän saattoi ottaa takin yltään ja antaa sen kerjäläiselle — kenties lahjoittaa tälle päällisiksi vielä peruukkinsa — ja hän antoi pettää itseään kuinka julkeasti hyvänsä. Kuitenkin näki ihmisten usein häpeävän, kun olivat puijanneet häntä. Minkään pahan uskominen oli niin täydellisesti vastoin hänen luontoaan, että kehnous ainakin sai halun näyttäytyä paremmassa verhossa hänen edessään.

Pikku talouden täytyi tulla toimeen parhaansa mukaan. Poikien ruokahalu [Englannissa ovat yleisiä sellaiset koulut, joissa oppilaat saavat täyden hoidon ja asunnon. Suom.] saattoi toisinaan vallan peljästyttää Dorothya, mutta hän oli käytännöllinen pikku taloudenhoitajatar, ja sitäpaitsi hän hallitsi heidän keskuudessaan kuin kuningatar ja oli kiintynyt heihin yhtä paljon kuin hekin häneen. Oli kuitenkin yksi häiritsevä aines. Dick Rolston oli aina ollut iso, karkea ja kömpelö poika, ja sen jälkeen kun herra Flemyng oli antanut hänen jäädä sinne armeliaisuudesta, kävi poika melkein sietämättömäksi, etenkin Dorothylle.

Pari suurta tappelua oli taisteltu Dorothyn tähden, mutta Dick oli liian iso lannistettavaksi, ja toiset pojat eivät voineet tehdä muuta kuin inhota ja halveksia häntä ja karttaa hänen vahvoja nyrkkejään. Dorothy koetti tehokkaimmilla keinoillaan taltuttaa häntä, mutta mikään ei auttanut. Hän napisi silloinkin kun Dorothy auttoi häntä läksyjen lukemisessa, ja eräänä kertana hän oli niin epäkohtelias, että se olisi nostattanut yleisen kapinan, ellei Dorothy olisi päättäväisellä tavallaan kääntynyt häntä vastaan.

"Epäkohtelias naista kohtaan! Ettekö häpeä, sir!" sanoi hän ja katsoi
Dickiä suoraan silmiin.

Ja nuori Rolston karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaikeni.

Voi arvata, kuinka koko koulu tämän jälkeen koetti kurittaa Rolstonia, mutta se tapahtui aina pimeässä tai etäisissä sopukoissa, sillä hänen nyrkkinsä olivat yhtä peloittavat kuin ennenkin. Herra Flemyngillä oli aina joku puolustus hänelle, mutta Dorothysta oli raskasta tehdä niin paljon Dickin hyväksi, kun ei edes saanut kiitollista katsetta palkaksi kaikesta vaivasta.

Jos Dorothylla olisi ollut enemmän elämänkokemusta, niin hän olisi käsittänyt, että Dickiä ärsytti juuri kiitollisuudenvelan tunne. Hän tiesi, että hänen isänsä oli puijannut herra Flemyngiä, ja hän vihasi herra Flemyngiä, kun tämä oli antanut pettää itseään, hän vihasi Dorothya hänen ystävällisyytensä vuoksi, ja itseään hän kenties vihasi enemmän kuin kaikkea muuta. Rajuja myrskyjä riehui pojan sydämessä, mutta tämä ei ollut aivan siinä tilassa kuin muut luulivat.

Silloin tällöin lähetettiin kartanosta lahjaksi metsänriistaa, mutta muuten oli kaikki yhteys sen kanssa lakannut. Erään kerran Dorothyn mennessä ulos isosta portista, joka taulussani sulkee tien kouluun ja leikkikentälle, tunsi hän käsivarsiparin kietoutuvan kaulaansa. Se oli Stephen; poika oli salaa poistunut kartanosta kotiopettajansa luota, tullakseen näyttämään hänelle pientä laivaa, jonka hän oli laittanut saksanpähkinän kuoresta.

Hän kertoi myös saaneensa Jasperilta kirjeen ja arpajaislipun, ja se oli hänellä ollut jo kahdeksan päivää, ja hän sanoi mielellään käyvänsä hakemassa, jos Dorothy halusi nähdä sen. Dorothy saatteli häntä takaisin portinvartijan tuvalle asti pitkin kahisevien, kellastuneiden syyslehtien peittämää tietä, jonka molemmin puolin orapihlajapensaston marjat loistivat hehkuvan punaisina.

Sen jälkeen ei sattunut paljoakaan, mikä olisi muistuttanut noista erikoisista unelmarikkaista kevätpäivistä. Että lady Harrington oli kirkossa, että Jasperin hevosia käytettiin jaloittelemassa ja hänen koiransa hyppelivät hänen ympärillään tavatessaan hänet, siinä kaikki, mitä Dorothy tiesi kartanosta koko pitkän talven mittaan. Hän ei edes kuullut huhuiltavan, että neiti Montagusta oli varmastikin tulossa myladyn miniä, koska niin usein vieraili kartanossa.

Dorothyn askeleet olivat yhtä keveät kuin konsanaan, ja hänen hipiänsä hohti yhtä puhtaana. Kukaan ei pannut merkille, ettei hän enää laulanut ja viserrellyt ulkosalla kuten lintunen. Salliessaan ajatustensa joskus kohdistua itseensä uskoi hän usein, että haava, jonka hän oli saanut, oli parantumassa; mutta kun hän vähimmin aavisti sitä, saattoi joku aivan vähäpätöinen pikku seikka elvyttää tuskan uudelleen.

X. MUUTOKSIA.

Päivät kuluivat — niinkuin ne kuluvat meiltä kaikilta — ja samoin viikot ja kuukaudet. Kun kevät saapui, nukahti rouva Harriot ainiaaksi. Kuolema lähestyi häntä rauhallisesti ja hiljaa, mutta juuri viimeisellä hetkellä huudahti hän ihastuneesti: "Austin!" ja hymyili jollekulle, jota toiset eivät nähneet.

Hänen kuolemansa aiheutti tyhjän tilan pikku talouteen — aukon, joka herra Flemyngissä herätti jonkunlaista hermostusta, kuten Dorothy huomasi tuntien pistoksen sydämessään. Hän pelkäsi nimittäin sen saattavan olla samanlaisen hämäryyden enteenä kuin tädin aistit sumensi hänen viime aikoinaan… Mutta mitään muutoksia ei tapahtunut. Ei kuulunut mitään Jasperista, eikä mikään keskeyttänyt jokapäiväisen elämän yksitoikkoista kulkua.

Lady Harringtonin talvi oli kuitenkin ollut vaikeampi kuin Dorothyn. Hän oli suorastaan menettänyt vanhimman poikansa, ja hän sai tästä surullista aavistelua, kun avasi Jasperin kirjeitä, jotka kovin heikosti korvasivat hänen henkilöllistä läsnäoloaan.

"Herra Garrick on esiintynyt uudessa osassa…"

"Herra Burken puhe herätti yleistä tyytymättömyyttä…"

"Kerrotaan että Pall Mallilla tapahtui eilis-iltana huomiotaherättävä rosvous…"

Kaikki tuollainen muistutti kirjoitusharjoituksen lauselmia ja saattoi lady Harringtonin aivan epätoivoiseksi — hän kun olisi tahtonut tietää jotakin pojasta itsestään ja verrattain vähän välitti Garrickista tai Burkesta. Hän uskoi toimineensa parhaiten, mutta hänestä tuntui yhä vieläkin, että pienoismuotokuvan silmät katselivat häntä soimaavasti aina kun hän vain vilkaisi siihen.

"Kuinka olisikaan käynyt, jos kartano olisi meidät eroittanut?" tuntuivat hänen puolisonsa silmät haastavan. "On enemmän arvoista kuin varallisuus ja säätyasema."

Kerran hän meni jo niin pitkälle, että kirjoitti pojalleen, että jos tämä tulisi takaisin, niin hän ei luullut pahastuvassa hänelle, järjestipä tämä elämänsä miten hyvänsä. Kesti kauan ennenkuin vastaus tuli ja siinä kirjeessä selitti sir Jasper, että hän ei milloinkaan menisi naimisiin naisen kanssa, joka ei rakastanut häntä kyllin paljon uhratakseen kaiken muun hänen tähtensä. Ja sitäpaitsi hän inhosi kartanoa ja aikoi lähteä sotaan.

Mutta hän ei mennyt sotaan. Eräänä huhtikuun lauantaina levisi kylällä tieto, että sir Jasper makasi sairaana Lontoossa, ja mylady oli tilannut postihevoset olemaan häntä vastassa Mildonissa, ja hän matkasi hoitamaan poikaansa niin joutuisasti kuin hevoset jaksoivat juosta. Sitä oli alipuutarhuri Evansin poika kertonut, ja uutinen levisi nopealla vauhdilla, mutta se ei ollut vielä ehtinyt Dorothyn korviin, kun tämä ehtoopäivällä lähti asialle, josta hän ei suinkaan pitänyt, Dick Rolstonin isän puheille muutaman kilometrin päähän koulusta.

Aina silloin tällöin oli hän jonkun verran vapaampina päivinä tehnyt sellaisen epätyydyttävän matkan, joka ei milloinkaan johtanut mihinkään tuloksiin. Rolston oli aina yhtä mairittelevan kiitollinen kuin Dick oli juro ja nyrpeä, mutta aina vain oli yhtä huonot ajat ja hän luotti herra Flemyngin lupaukseen — ja Dorothy meni tiehensä kuvaamattoman voimattomuudentunteen valtaamana.

Hän lähti kotiin päin virran reunaa myöten. Koko matkan Belfortista Mildoniin oli virta syvä ja leveä, ja siitä pitkin ylöspäin oli tapana silloin tällöin lautata hiiliä, ja takaisin tullessaan toivat lauttausmiehet puita satamapaikalle. Toisella puolen kohosi ranta vähitellen pengerminä, ja veteen pistäysi laakeita sorakaistaleita, joilla kasvoi paksulehtisiä ruohomättäitä. Vastapäisellä puolella oli virran reuna leikkautunut jyrkänteeksi; siellä oli pieniä varjoisia syvennyksiä, joiden yli puut ojentautuivat.

Dorothyn vaeltaessa eteenpäin pitkin rantaäyrästä valoi laskeva aurinko kultahohdettaan yli seudun. Vesi kimmelteli kuin hehkuva ahjo. Ylös virtaa lipui verkalleen muutamia hiilialuksia, nelikulmaiset purjeet levällään, ja auringon hohde väritti nekin, niin että ne loistivat kuin kultakangas. Tässä maailmassa on yhtä ja toista, mikä silloin tällöin kiiltelee lainatulla loisteella ja saa ikäänkuin sädekehän ympärilleen, vaikka se kenties itsessään on kulunutta ja rapistunutta…

Keveitä, lempeitä varjoja lankesi rantaäyrään polvekkeisiin, lehvistöä levisi kaikkialle, kevätkukkasia kurkisteli nurmikosta, ja pyöristyneiden polvekkeiden takana solui kullankimmeltävä virta voimakkaan vakaana merta kohti, Dorothy poimi kevätkukkasia ja vastapuhjenneita lehtiä ja pysähtyi katselemaan näköpiiristä häipyviä aluksia…

Silloin hän kuuli äkkiä läheltä rysähdyksen ja huudon, joka vihlaisi hänen sydäntään.

"Oi, minä hukun! Minä hukun!"

XI. STEPHEN HENGENVAARASSA.

Se oli Stephenin ääni, ja Dorothy syöksähti sille suunnalle, mistä parkaisu kuului. Toisella puolella pikku syvennystä, jolta hän oli katsellut, kohosi rantaäyräs äkkijyrkkänä vedestä. Hän kuuli oksien katkeilevan ja rahisevan, ja yli kaiken kajahteli kimakka pojan hätähuuto: "Minä hukun! Minä hukun!"

Dorothy oli parissa sekunnissa onnettomuuspaikalla — hän raastoi pensaita tieltään, tähysti ympärilleen, kapusi niin pitkälle kuin pääsi ja piteli kiinni oksista. Syvällä hänen alapuolellaan taisteli poika vyötäisiään myöten painuneena vuolaaseen virtaan. Iso oksa, jonka latvapuolelle hän oli kiivennyt, oli katkennut, ja silloin hän oli tarttunut toiseen pienempään oksaan toisensa perästä, ja viimeinen oli juuri taittumaisillaan…

Hänen pelosta vaalenneet kasvonsa olivat kääntyneet ylöspäin, vikevä vuolle syöksyi eteenpäin hänen ympärillään, ja pieni leikkilaiva riippui lehvistöön takertuneena, Dorothy seisoi siinä voimattomana. Hän ehti ainoastaan käsittää pojan aseman yhdellä ainoalla kauhistuttavalla silmäyksellä ja päästää läpitunkevan avunhuudon, kun viimeinen heikko tukikohta jo murtui ja pienet lumivalkeat kasvot avuttomina ajautuivat pois. Oi, kuinka tuskainen silmänräpäys! Hirveätä oli nähdä hänen tempautuvan edemmäksi ja edemmäksi…

Mutta silloin kuului äkkiä vastaushuuto, nopeita askelia ryntäsi eteenpäin pensaston läpi, ja Dick Rolston seisoi huimalla hyppäyksellä hänen edessään.

"Hän on vedessä!" huusi Dorothy. "Tuolla — tuolla kaukana!"

Dick heitti takin yltään, ja silmänräpäyksessä hän syöksyi alas äyrästä ja jokeen, uiden reippain vedoin sitä paikkaa kohden, missä oli nähnyt vilahduksen pikku Stephenistä. Dorothy juoksi pitkin rantaa ja huusi apua; pensaiden oksat, jotka löivät häntä kasvoihin, puolittain sokaisivat hänet, mutta silloin tällöin hän näki kuitenkin kullankimmeltävän joen ja siellä Dickin pään. Hän näki tämän katoavan ja luuli auttajan uponneen, ja hän kirkui taas yhä kimakammin. Mutta Dick kohosi uudelleen, ravisti itseään, ui edelleen kuin saukko ja hävisi taas. Ja sitten näki Dorothy hänen vaivaloisesti pyrkivän rantaa kohden ja tiesi, että Dick oli päässyt käsiksi Stepheniin.

Siitä syntyi kamala kamppailu. Virran voimakkuus ja avuton taakka painoivat urheata uimaria veden alle. Päätyessään ihan lähelle rantaa hän oli niin menehdyksissä, että sekä hän että Stephen alkoivat lopullisesti vajota. Dorothyn hätähuuto oli kuitenkin jouduttanut pari miestä paikalle; nämä heittäytyivät veteen ja onnistuivat suurella vaivalla saamaan ylös molemmat pojat tajuttomina.

Siinä he nyt makasivat rantaäyräällä — vaaleaihoinen hento ja heikko Stephen ja Dick, jonka suun ympärillä juro piirre oli teroittunut valtavassa taistelussa veden voimaa vastaan. Miehet raapivat korvallistaan ja katselivat pelokkaasti ihmetellen, kun Dorothy tajuttomien viereen polvistuneena koetti kaikkia yksinkertaisia hengenpelastuskeinoja, mitä saattoi muistaa.

"Olis parei roikottaa kantapäistä pystyssä, niin pääsis vesi valumaan ulos."

"Ei, siit' ei olis mihkään. Otetaan saarninoksia ja laitetaan paarit, ja sitten kannetaan ne…"

"Kantaisitteko heidät koululle?" kysyi Dorothy ja nousi nopeasti ylös. "Se on lähin asumus täältä. Minä riennän edellä ja järjestän kaiken valmiiksi heitä varten."

Ja Dorothy piti sanansa. Kun miehet tulivat noruvine taakkoineen vihreästä portista sisään, seisoi hän jo ulko-ovella odottamassa. Vuoteet ja lämpimät peitteet olivat kunnossa ja pikku Molly oli matkalla lääkäriä hakemaan, juosten niin nopeaan kuin suinkin pääsi.

Ennenkuin lääkäri — herra Jones — ehti paikalle, oli Stephen jo tullut tajuihinsa eikä tahtonut päästää irti Dorothyn kättä. Ja sitten tulivat kartanosta toinen toisensa jälkeen kauhuisina juosten taloudenhoitajatar rouva Williams, kotiopettaja herra Ardley, Evans ja Dacre — kaikki melkein järjiltään peljästyksestä. Stephen tuntui pujahtaneen salaa opettajansa valvonnasta ja menneen virralle laivaa uittamaan. Me tiedämme, mikä siitä oli seurauksena. Rouva Williams purki läähättäen kiitollisuuttaan ja oli valmis suutelemaan neiti Flemyngiä.

"Ajatelkaa, jos mylady olisi menettänyt molemmat poikansa samalla kertaa!" huudahti hän yhteen henkäykseen. Ensi kerran nyt Dorothy kuuli puhuttavan, että sir Jasper oli sairaana.

"Tavattoman kallisarvoinen elämä tämä", sanoi tohtori Jones levottomana. "Aivan erikoisen kallisarvoinen. Toistaiseksi hänen pitää jäädä tänne, ja ehdotonta hiljaisuutta on noudatettava hänen ympärillään. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun on kysymyksessä hänen huomatussa asemassaan oleva nuorukainen."

Lääkärin näin haastaessa tunsi Dorothy sielussaan hieman kapinallisuutta siitä, että näin suurta kohua pidettiin syyllisestä Stephenistä, kun sitävastoin kukaan ei näkynyt välittävän koko seikkailun sankarista, jurosta Dickistä. Mutta kun hän sitten jonkun ajan kuluttua sai lääkärin mukanaan Dickin vuoteen ääreen, tapasi hän siellä isänsä hellästi ja varovasti hoivaamassa poikaa.

"Olen lähettänyt Mollyn hakemaan hänen isäänsä, taatto", sanoi Dorothy hiljaa. "Poika-parka! Poika-parka!"

"Hyvä herra Flemyng", virkkoi tohtori Jones mahtipontisesti, "suokaa minun onnitella teitä sen suotuisan käsityksen johdosta, jonka luulen uskaltavani lausua nuoren herra Harringtonin toipumisesta. Minulla on aikaisemmin ollut kunnia rokottaa hänet. Äärettömän kallisarvoinen henki, sir, äärettömän kallisarvoinen."

"Ken tietää, eikö tämä ole enemmän arvoinen kuin hänen", sanoi herra
Flemyng hiljaa ja osoitti Dickiä. —

XII. RATKAISU.

Seuraavana päivänä makasi Stephen heittelehtien kuumeessa, jonka hän oli saanut rajusta mielenliikutuksesta ja pitkästä vedessäolemisesta. Herra Ardley oli kirjoittanut Lontooseen lady Harringtonille. Rouva Williams asettui koululle hoitamaan Stepheniä, mutta Stephen ei tahtonut antaa kenenkään muun hoivailla häntä kuin Dorothyn, niin että taloudenhoitajattaren sielläolosta ei juuri ollut hyötyä muulloin kuin pojan toisinaan vaipuessa muutaman minuutin levottomaan uneen ja nuoren tytön saadessa silloin kätensä vapautetuksi pienten kuumien sormien kouristuksesta. Dorothy hiipi näinä välihetkinä toiseen hiljaiseen huoneeseen, josta ei ollut suljettu pois päivänpaistetta, vaikka Dick Rolston makasi siellä — kuolleena.

Niin, Dick oli kuollut — tuo juro, nyrpeä ja urhoollinen Dick-parka.

Hän ei ollut laisinkaan tullut tajuihinsa. Stephenin virotessa oli yleensä luultu, että toinen, joka oli niin voimakas, piankin tointuisi, mutta kova kamppailu oli käynyt hänelle liialliseksi ponnisteluksi. Hän olisi epäilemättä voinut pelastaa oman henkensä, ja kuka tietää, mitä taistelua hänen oli täytynyt käydä itsensä kanssa, jotta hän ei ensi sijassa totellut itsesäilytyksen vaistoa?

Mutta hän oli tehnyt paljon suurempaa — hän oli uhrautunut pelastaakseen toisen, ja tässä urotyössä oli Jumala ottanut hänet pois. Mitä parempaa olisikaan voinut toivoa? Ken meistä ei tahtoisi saada sellaista loppua, joka pyyhki pois niin paljon arvotonta? Luuletteko ettei ollut mitään ansaita kyyneleitä, joita hänen tähtensä vuodatettiin — herra Flemyngin ja Dorothyn ja vaatimattoman pikku Mollyn sekä poikien, kun nämä tulivat sisään niin hiljaa yksitellen ja katselivat hartaina Dickin kasvoja, jotka tuntuivat heistä sädekehän ympäröimiltä…

Ja jälkeenpäin puhelivat he alituiseen ylpeydellä koulutoveristaan Dickistä, joka oli saanut sankarikuoleman. Yksi ainoa silmäys vainajan kasvoihin pyyhki heti pois kaikki ne muistot hänestä, jotka eivät olleet ylevintä lajia. "Urhoollinen hän oli aina", sanoi yksi. "Ja hän tappeli noiden poikien kanssa, jotka kivittivät koiraa", sanoi toinen, Eikö ole jotakin ansaita sellaisia todistuksia? Ja hänellä ei ollut äitiä. Dick-parka! Oli paljon parempi näin.

Dorothy itki katkeria kyyneliä hänen tähtensä niinä pitkinä öinä, jolloin Stephen lakkaamatta heittelehti edestakaisin vuoteessaan ja napisi, ellei hän heti ollut saapuvilla. Hän oli aivan menehdyksissään kaikesta siitä, mitä hänellä oli tehtävää, ja alituisesta kaipuusta saada kuulla, miten Jasperin laita oli. Hän tiesi, että Jasperin täytyi olla sairaana, kenties kuolemaisillaan, ja että he eivät enää milloinkaan saisi vaihtaa sanaakaan keskenänsä.

Rouva Williams meni joka päivä kartanoon katsomaan palvelusväen askareita, ja herra Ardley vaelsi alakuloisena edestakaisin kartanon ja koulun väliä. Viimein hän tapasi henkiheimolaisensa herra Flemyngistä, ja sen jälkeen kävelivät nämä kaksi ehtimiseen vaahterain alla keskustellen milloin minkin oppineen kirjailijan teoksista.

Dorothy istui eräänä ehtoopäivänä Stephenin huoneen ikkunassa ja katseli melkein ihmetellen noita kahta pitkää mustaa hahmoa, joilla oli peruukit ja kolmikolkka hatut, vakavina leikkiviä poikia ja jäykkäpiirteistä pikku puutarhaa, missä keltanarsissit loistivat auringon paisteessa ja vanhalla aurinkokellolla oli paikkansa. Kenties me emme voi milloinkaan vapautua jonkinlaisesta ihmettelystä, että muu maailma on kaltaisensa, vaikka meillä itsellämme on suuria mielenkuohuja.

Tuossa makasi nyt Stephen sairaana ja Jasper oli kuolemaisillaan ja Dick oli kuollut — ja kuitenkin kävi kaikki tavallista menoaan, aivan kuin heitä ei olisi milloinkaan ollut olemassa, Elämä antaa meille vastauksen tähän arvoitukseen — vastauksen, joka voi johtaa lohdutukseen, — mutta kuitenkin se tuntuu aina merkilliseltä ja oudostuttavalta, ja Dorothy nojasi päätänsä ikkunaa vasten ja vaipui miettimään sitä. Senvuoksi hän ei huomannut, että jotakin tapahtui portilla, eikä myöskään kuullut Mollyn pelokkaita sanoja portaissa, mutta hän kuuli, että huoneen ovi avautui hiljaa — ja kääntyessään näki hän lady Harringtonin seisovan siinä kasvot yhtä valkeina kuin hänen jauhoitettu tukkansa.

"Saanko tulla sisään?" kysyi mylady kuiskaten, "Se on äiti!" huusi Stephen, ja seuraavassa hetkessä oli äiti poikansa luona ja sulki hänet syliinsä, Kaikki horjui Dorothyn silmissä, sillä nyt seisoi oviaukossa joku toinenkin — se oli sir Jasper ratsastuspuvussaan — Jasper kovin kalpeana, laihana ja muuttuneena ulkonaisesti, mutta sama ilme silmissään kuin ennenkin.

"Oi, hän ei saa millään muotoa tulla sisään!" sanoi lady Harrington nopeasti. "Mene estämään hänet, Dorothy!"

Hymyilikö hän todellakin? Oliko tämä unta? Mitä saattoi Dorothy tehdä?

"Oh, sir!" sopersi hän, kun äkkiä tunsi olevansa hänen syleilyssään.

"Sanokaa nyt vain, ettette vihaa minua — että annatte minulle anteeksi, rakkahin! Onhan melkein mahdotonta, että voitte tehdä sen, mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen kärsinyt! Vasta sairauteni aikana oivalsin, kuinka mielettömästi olin käyttäytynyt. Kuinka — ettekö anna minulle anteeksi? Minun täytyy saada teidän anteeksiantonne — minun täytyy! Ja minä luen anteeksiantoa teidän silmistänne, jotka ovat aina olleet maailman suloisimmat."

"Maailman suloisimmat silmät." Se on vanha rakkaudenlaulu, joka aina uudistuu. Ja katsokaa nyt tänne! Pimeässä pienessä käytävässä seisoo kaksi rakastavaista, melkein sanaakaan hiiskumatta ylenpalttisessa onnessaan; Stephenin vuoteen ääressä purkaa äiti sydämensä hellyyttä; viereisessä, hiljaisessa huoneessa makaa Dick, joka on antanut henkensä toisen pelastamiseksi. Katsokaa tätä kaikkea! Sillä Luojan kiitos — vaikka me olemme surun painamia ja syntisiä, me saamme tällaisesta aavistusta, mitä kerran tulee osaksemme täydellisyydessä ja rajattomuudessa.

Vanha koulu siirtyi toisiin käsiin, kun herra Flemyng tämän jälkeen muutti kartanoon jatkamaan lempeätä ja uneksivaa elämäänsä. Lady Harrington osoitti hänelle aina mitä suurinta ystävällisyyttä ja valpasta huolenpitoa. Stephen lähetettiin Westminsteriin kouluun, ja jättäessämme sir Jasperin ja Dorothyn me näemme heidät pariskuntana rauhallisessa kodissaan. Puut suhisevat taaskin jäähyväisiä, mutta se ero on tuskaton.

Ja Dickiä ei ole unohdettu.