MATAMI R÷HELIN
"Asuuko t‰ss‰ matami Rˆhelin?"
"Justikka, k‰yk‰‰ sis‰‰n, olkaa hyv‰."
"Ehk‰ minulla on kunnia, ehk‰ se on matami itse?"
"Juu, min‰ olen Rˆhelin ja minun mieheni on myˆs Rˆhelin."
"Onko se matami kun on k‰ynyt siell‰ ilmoittamassa ottavansa pienen lapsen hoitoon?"
"Jassoo, se on neiti, neiti on hyv‰ ja istuu. T‰ss‰ on parempi, toppastooli."
"Kiitos."
"Se olisi neidin oma lapsi kuin olisi ulosannettava?"
"Niin."
"Ja vanhako on lapsi, jos saa kysy‰?"
"Kaksitoista vuorokautta."
"Ai-ai, neiti kulta."
"Se alkaa olla jo haitaksi."
"Tietysti, tietysti."
"Pit‰‰ matkustaa, on paikka toisessa kaupungissa."
"Tietysti, tietysti."
"Mutta jos matamin sopii ottaa se."
"Sopii, neiti on huoleti, ihan niinkuin sit‰ ei olisi ollutkaan."
"Min‰ ostan kyll‰ vaatteet ja leningit ja kaikki kauniit ja matami on hyv‰ ja katsoo vain sen per‰‰n, ja kun ulkoilmaan vied‰‰n, pit‰‰ se myssy st‰rk‰t‰ n‰in t‰st‰ edest‰ ja piipata — onko matami n‰hnyt herraslapset?"
"Jaa — herraslapset — niit‰ ne on minulla olleetkin, kaikki hyvi‰ ja kauniita lapsia, oikeiden ihmisten j‰lkel‰isi‰. Paljon niit‰ t‰‰ll‰ laitakaupungilla s‰ilytet‰‰n, monessa niist‰ vain elet‰‰n, niist‰ syˆd‰‰n, niist‰ juodaan ja niist‰ kaikki vippelkonstit koetaan. — Tiet‰‰h‰n neiti, mit‰ sakea el‰m‰ sis‰ll‰‰n pit‰‰."
"Jaa."
"Vaan niinkuin minun mieheni sanoi, ett‰ jos sit‰ peli‰ pelaat, niin muuta elinkeinoa ei meill‰ laajemmin harjoiteta. Paitsi ett‰ min‰ nyt joskus jonkin ruumiin pesen, mutta lapset pidet‰‰n siistin‰ silt‰, ettei niinkuin monessa paikassa — luvalla sanoen — matoja —"
"Osch —"
"Niin, n‰keekˆ frˆˆken, ja n‰lk‰‰. — Vaan min‰ kun otan ja t‰yt‰n sen hyv‰sti ruualla, ett‰ veri on lihavaa ja sakeaa, sitten niit‰ ei haluta huutaa, pit‰v‰t ik‰‰nkuin raskaampaa olentoa."
"Jaa, niin, paljonko matami sitten tahtoo?"
"Kyll‰ sovitaan, frˆˆken, kyll‰ niist‰ sovitaan. Frˆˆken parhaiten tiet‰‰, mink‰ verran asia on h‰nt‰ helpottanut."
"Matami hyv‰ m‰‰r‰‰ vain ensin."
"N‰keekˆ frˆˆken, jokunen antaa lapsensa kuukausittain el‰tt‰‰, jokunen antaa sen summissa ulos. Joku hienompi antoi 35 kuussa, ja sitten piti puhtaus olla ja terveytt‰ hoitaa ja kokonainen maito ja kaikki niin hyvin. — Sitten on v‰hempi ollut ja summissa ollut ja sitten sattuu, kun ovat pieni‰ ja puristuksessa kasvatettuja, ett‰ kuolevat. Eih‰n neiti ole puristanut itse‰ns‰?"
"En."
"Ei sitten. Vaan mit‰ minun pitik‰‰n sanoa, — niin, ett‰ monet pit‰v‰t, ett‰ on onni, kun viatonna kuolee — ett‰ sit‰ on niin erilaisia el‰m‰nymm‰rryksi‰ ja monella eri tavalla voi asiata ajatella, pahaa ajattelematta — kukaan ei pahaa silt‰ tahdo tehd‰ — ei, tietysti ei. — Vai voisiko ‰iti, jos suotta niinkin ajatteleisimme, oman lapsensa hengilt‰ ottaa, vaikka haitaksi olisi? Ei moni. Niit‰ on heikkoja syd‰mi‰, jotka eiv‰t voisi sit‰ sitten koskaan unohtaa."
"Eih‰n toki, kuinka matami —"
"Eih‰n toki, rakas neiti, eih‰n toki. Ei sit‰ voisi. Eik‰ ole tarviskaan. Asian kuljettaa toista tiet‰. Joku sata ei merkki‰ el‰m‰‰n j‰t‰ ja joku lapsi, ei senk‰‰n tarvitse merkki‰ j‰tt‰‰. Toisella on aikaa ja se hoitaa ja tarvitsee rahaa omaan onneensa taas. Minun mieheni, n‰hk‰‰s frˆˆken, on sellainen, se vie — tied‰tteh‰n te miehet, frˆˆken."
"Jaa, matami."
"Jaa, min‰ poikkean — niin, kuinkas me nyt asian ajatteleisimme — neiti on nuori ja kaunis ihminen, ihan kuin posliinista nukki. Eih‰n neidin tarvitse puutetta k‰rsi‰?"
"Ei."
"Niin ei. Jaksaako neiti sitten maksaa kerralla 300?"
"Ja ei muuta?"
"Ei muuta. Nyt. Tahi niin, ett‰ neiti kirjoittaa sitten osoitteensa ja nimens‰ ja min‰ kirjoitan sitten tarkemmin. Sill‰ jos lapsi kuolee — niit‰ ei tied‰ pieni‰, niin on kirstuvaatteet laitettavat ja kellot ja papit kustannettavat — niin, n‰keekˆ frˆˆken, niihinkin menee pitk‰lle kolmattakymment‰. Se on minulta aina mennyt. Min‰ kun puhtaasti ihmisten tapaan kaikki laitan, kaikki, kaikki, ja lapsen hyv‰sti hoidan, aina ajatuksen kanssa — lapsen parhaan kyll‰ ymm‰rr‰n."
"Min‰ kaikki maksan. Ett‰ vain lapselle — ei mit‰‰n — ett‰ kaikki on hyvin — kyll‰ min‰ maksan ennen — se on niin pieni ja siev‰, matami ei usko, se nauraa —"
"Ai, neiti kulta, sen matami kyll‰ uskoo."
JOSEFIINA
JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni.
AMANDA, palvelijatar.
AMANDA: Huh — huh, kun siell‰ on kuuma.
JOSEFIINA: Kuuma, min‰kin l‰ksin v‰h‰n j‰‰hdyttelem‰‰n.
AMANDA: Pitk‰lt‰ se jaksaakin saarnata t‰m‰. Kuuluu olevan se entinen
Laiska-Lassi.
JOSEFIINA: Kas, eikˆs se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko minua viel‰, neiti?
AMANDA: Jo toki. Josefiina —
JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, ett‰ tunteekohan tuo, kun niin eri teit‰ on vaellettu, eik‰ Jumala niin moneen vuoteen ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset t‰‰ll‰. — Palvelijanakos ollaan?
AMANDA: Mitenk‰s muuten.
JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.
AMANDA: Mitenk‰ niin?
JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enh‰n min‰ tuomitakseni, en, en toki. Mik‰ min‰ olen, Amanda sen ymm‰rt‰‰. —
AMANDA: Ja sit‰ ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo liet‰nee.
JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana viel‰, kunhan kapteeninakin ensin. Jumala kun t‰h‰n palvelijakseen kutsui. On h‰n toki minusta huolen pit‰nyt, varannut minulle hyv‰n kohdan, paremman kuin monille muille.
AMANDA: On tainnut.
JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. T‰ss‰k‰‰n ei tyˆn pakkuuta, ei muuta kuin ollaan ja matkustellaan. T‰llainen kirkko se on paras t‰m‰ns‰‰tyisille. On kuin kotonaan — ja kuule, marjassa kun ennen yhdess‰ k‰ytiin — muistatko?
AMANDA: Muistan toki.
JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. — Niin, kuule, onko sinua jo kysytty?
AMANDA: Ei.
JOSEFIINA: Kyll‰ ne kohta kysyv‰t. Noin lihava ja punakka. Sinun pit‰‰ liikkua enemm‰n, ett‰ huomaavat.
AMANDA: Enp‰ min‰ miehist‰.
JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?
AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eik‰ vaimov‰est‰ vastusta.
JOSEFIINA: Vai niit‰ maita. Eip‰ sitten tietenk‰‰n. Jos viel‰ perintˆj‰ odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat — niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset rakastajatkin.
AMANDA: El‰h‰n.
JOSEFIINA: Juu — konttoristi oli se ensimm‰inen, Isaksonin kaupasta, siit‰ teid‰n kirkkonne vierelt‰.
AMANDA: Kyll‰ tied‰n.
JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi el‰, koulunopettaja oli oikein se toinen, sill‰ oli virat ja pelit.
AMANDA: Ja vaimot?
JOSEFIINA: E-hei. Onko sit‰ pakko muiden — onpa miehi‰, Luojan kiitos, maailma t‰ynn‰.
AMANDA: Vai niin sit‰ sin‰.
JOSEFIINA: Niin, on sit‰ mulla ollut jo romantiikkaa — mit‰?
AMANDA: Onpa ollut — ihanko sin‰ sitten — no, pulska tuota oletkin.
JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki t‰h‰n asti sanoneet, mit‰ tuota sitten lienee.
AMANDA: Eikˆ ne vaimokseen pyydelleet?
JOSEFIINA: Pyh — mit‰ miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeit‰ kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ymp‰ri.
AMANDA: Ha-ha-ha-haa.
JOSEFIINA: Saa niille syd‰mess‰‰n kerrankin nauraa. — Ja kuule, sitten min‰ satuin t‰nne armeijaan. Jumala k‰‰nsi syd‰meni kerran ja sen j‰lkeen tulin t‰nne j‰‰neeksi, ja elett‰v‰h‰n sit‰ on, samahan se mill‰, ja t‰‰ll‰ tapasin sen Kattaisen sitten —
AMANDA: No?
JOSEFIINA: Phy — el‰ virka, eih‰n siit‰ mihin — se kuolee kohta.
AMANDA: Sekˆ —
JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.
AMANDA: Se sulhasesi?
JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin, ett‰ lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo — se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se j‰‰ t‰nne maan p‰‰lle el‰m‰‰n viel‰ ja on terve ja vahva ja niin herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.
AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?
JOSEFIINA: Mit‰s, sit‰h‰n sit‰ tietenkin.
AMANDA: Mutta se on synti.
JOSEFIINA: Mik‰ synti? Jumalahan h‰net itse pois kutsuu.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Ja jos el‰isi, kyll‰h‰n min‰ sitten Kattaisenkin ottaisin, kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun sieppaa naisen itselleen, niin sit‰ on sitten sen ja sill‰ hyv‰.
AMANDA: Onko sekin armeijalainen?
JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta ihmeesti se kest‰‰ kitua.
AMANDA: Jumala tahtoo teit‰ koetella.
JOSEFIINA: Tahtoo. — Min‰ kohta t‰ss‰ v‰h‰ttelen.
AMANDA: Mit‰ —
JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.
AMANDA: Mit‰, Jumalaako tarkoitat?
JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyll‰h‰n Jumala minun kuormani tiet‰‰ ja kaikki lopulta hyv‰ksi k‰‰nt‰‰ ja lapsen kanssa luokseen korjaa.
AMANDA: Mink‰ lapsen?
JOSEFIINA: Sen, joka siit‰ entisest‰ vaimosta Jannelle j‰i. Kuuluu jo huonona kituvan sekin.
AMANDA: Mit‰ mies ajatteleisi, jos tiet‰isi, ja mit‰ Jumala ajattelee?
JOSEFIINA: Janne tiet‰‰ ja Jumala tiet‰‰ kanssa, mit‰ min‰ toivon, ja ymm‰rt‰v‰t sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehist‰ el‰ mulle sano, niist‰ on mulla omat ajatukseni ja niit‰ en sotke. — Tietenkin, tarpeenhan ne ovat molemmat ja hyv‰t, mutta ei ne niin — eih‰n niit‰ niin syd‰n kourassa pel‰t‰ tarvitse.
AMANDA: Kyll‰. Jumalaa toki — jos h‰n k‰y rankaisemaan.
JOSEFIINA: Ik‰‰nkuin ei H‰nell‰ muuta tyˆt‰ olisi. Ja mit‰ huvia H‰nell‰ olisi ahdistaa meit‰ — ylistet‰‰nh‰n H‰nt‰ ja kiitet‰‰n aina kaikesta.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Sano mit‰ sanot, en min‰ luule H‰nell‰ olevan suurtakaan moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan, eikˆ H‰n ymm‰rt‰ne. — Ja siksi toisekseen, itseh‰n H‰n ihmisen kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi H‰n heid‰t loi —
AMANDA: On se v‰h‰n niinkin — katsohan, taitavat tulla jo sinua hakemaan.
JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyv‰sti sitten — hyv‰sti. Mutta eikˆ sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siin‰ vain ole, ett‰ — rakastella — puhtaasta syd‰mest‰ tietenkin — ja kuule, min‰ rakastan ihan kerrassa —
AMANDA: Joudu, veikkonen.
JOSEFIINA: Hyv‰sti. Toiste sitten. — Mutta usko pois, tuollaisen rimpsuhameen min‰kin viel‰ laitatan.
AMANDA: Ha-ha-haa —
MAANTIELLƒ
"P‰iv‰‰."
"P‰iv‰‰ p‰iv‰‰."
"Mist‰ matka?"
"Kirkonkylist‰ tuolta."
"Asioissako se Pekka siell‰ oikein?"
"Mitenp‰ lie —"
"Taitaa niiss‰ sulhaspuuhissaan kuleksia?"
"Ei tuota niiss‰, he-he."
"Ne kieliv‰t sit‰ Pekkaa jo kuulutetun."
"Kuulutti mit‰ kuulutti, ei niist‰ kaikista kuulutuksista."
"Purutko tuli?"
"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet t‰ss‰."
"Vai ei sopiutuneet."
"Ei sopiutuneet."
"No, eip‰ auta sitten muu kuin vihint‰."
"Mit‰p‰ tuota."
"Mik‰ ettei?"
"Tokko tuota."
"Mik‰s on vaimolla vikana?"
"N‰kyy sit‰ vikaa olevan itsekussakin."
"Neh‰n sit‰ sanoi, ett‰ tyˆteli‰s ihminen se on, joko silt‰ nyt siell‰ selk‰ katkesi — ett‰ tyˆteli‰s ne siit‰ Riittastiinasta sanoi."
"Tyˆteli‰s, tyˆteli‰s ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten rohmu."
"Vai on rohmu?"
"Rohmu. Se siihen mˆkille kapristiin ensi kuulutuksen pyh‰n‰ sit‰ j‰rjestyst‰‰n pit‰m‰‰n. Pit‰kˆˆn kun pit‰‰, se karja sen ihmisens‰ tahtoo — kyll‰h‰n t‰m‰ sit‰ karjaa ja muutenkin, mik‰p‰ siin‰, vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo ihmett‰."
"Vai lokkasi."
"Lokkasi. Nokare se ei ollut mik‰‰n menness‰‰n suupalalla, ei se sit‰ siloittamaan eik‰ tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'ved‰ pitemp‰‰n tuota', sanoin min‰, vaan ei se sit‰ vet‰m‰‰n — eik‰ se niin ett‰ yht‰ palasta paljaaltaan. Ja kun siit‰ sanalle sakenin, se terhent‰m‰‰n, ett‰ h‰n menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos t‰ss‰ s‰rpimett‰."
"Vai niin tuo."
"Niin; sanot niit‰ pit‰v‰si, vaan voilla ei meill‰ em‰nti‰ lihoteta — sanoi se ‰itivainaa aina ennen, ett‰ siit‰ sen, Pekka, oikean vaimon merkin tied‰t, ettei se kuivaa leip‰palaa suunsa sivu kierr‰."
"On se sit‰kin."
"On se — jo se Riittastiina hˆk‰ystiin l‰hte‰ siit‰, vaan min‰ kielottelemaan, ett‰ palvelusihminenh‰n se on otettava t‰h‰nkin, ja jos t‰st‰ ei nyt t‰‰n enemp‰‰ t‰st‰ kaupasta sakia, niin sopii sit‰ t‰ss‰kin."
"Siihenkˆ se j‰i?"
"Siihenh‰n se j‰i, se siihen nelj‰ll‰ markalla kuun sitten ja talon keng‰t ja pitovaate — vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin ett‰ penni kiertyisi taskuun, se sit‰ voita ja sit‰ kahvia minulta ostaa kiehitt‰‰ — ja kun on omissaan, ostakoon, mit‰p‰ min‰ h‰nest‰."
"No jo on."
"No jo on, sit‰ min‰kin. Muuten tuo on ihminen, enemm‰n kuin kunnon ihminen ja riski, se siin‰ pojan tehd‰ kapristi sivussa viime viikolla."
"Vai jo pojan."
"Jo."
"Se on Pekan poika?"
"He-he, kenenk‰s se muiden, sit‰h‰n se on minun perua."
"Joko siit‰ papille sanoit?"
"Sanoinhan tuota."
"Eikˆ pappi nuhdellut?"
"Mit‰p‰ se olisi nuhdellut."
"Niin, mit‰p‰ tuo."
"Se kun on pantu niill‰ keinoin lis‰‰ntym‰‰n tuo ihminen, niin mik‰p‰ auttoi, eip‰ tuo niist‰ puuhista ole irti pappikaan."
"Eip‰ ei, mit‰p‰ sit‰ pappikaan."
"Min‰ sit‰ v‰h‰n niinkuin kysyin, ett‰ onko h‰nell‰ k‰ynti‰ siell‰p‰in, ett‰ jos olisi ristitt‰‰ ja ripitt‰‰ niit‰ siin‰, ett‰ jos mik‰ tapaturma ja se siin‰ ristim‰tt‰ kuolisi, niin mitenkuten tied‰p‰s se viimeisell‰ tuomiolla siell‰ toisten jalkoihin sotkeutuisi."
"No, sanoiko tuo olevan siell‰p‰in k‰ynti‰?"
"— niin min‰ manasin, ett‰ jos se pappi ei sinnep‰in, niin ne on kirkolle kyyditt‰v‰t."
"Sanoiko tuo olevan k‰ynti‰?"
"Sanoi, ett‰ kun h‰n tuo nahkoja sinne suutarin mˆkille, kun kuului saappaan tietto olevan, niin sanoi, ett‰ samalla h‰n k‰ypi, osta vain kahvit siksi."
"Vai kahvit."
"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entist‰ — on sit‰ pastorilla meist‰ nurkkakuntalaisista huolta, sit‰ kun syntyy ja kuolee ja el‰‰ ihmisellisiss‰ menoissa t‰m‰ syntinen — vaan ei tuo tuosta pahaa tyk‰nnyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."
"Mik‰ siin‰, ett‰ se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"
"Ei ryhtynyt — kovin se niill‰ hintaa piti."
"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"
"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siin‰, ett‰ eikˆ se pastori huokeammalla, kun sit‰ ollaan vain mˆkin miehi‰ ja se kihlattu morsian palvelusihmisi‰, vaan ei sanonut voivansa, sanoi ett‰ se juoksee joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."
"Niihinh‰n se."
"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eip‰h‰n se siin‰ kiikastane, onpahan siin‰ se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla ja pit‰‰p‰ h‰net siin‰ leiv‰n leipojana ja karjan katsojana, kun sit‰ ei kuitenkaan vaimoihmisett‰ —"
"Vihit‰ pois."
"Sanoi se pappikin ja naureskeli, ett‰ vihit‰ pois, Pekka, ett‰ kyll‰ h‰n vihkii, vaan min‰ sanoin, ett‰ joutipahan olla, pysyyp‰ se siin‰ vihkim‰tt‰kin, jos sen siihen vihkii, niin se siin‰ sit‰ voita lokkii kuin mik‰kin voilokki."
LƒHT÷
"Ukko, nousetko siit‰ ylˆs."
"Noustaanpa, noustaanpa — mik‰ h‰t‰n‰?"
"Niit‰ tuli nyt sinne tupaan."
"Vai tuli, joutaapa tulla."
"Tokko tuosta kohenet!"
"Pit‰‰kˆˆn tuota, oliko ne mit‰ miehi‰‰n?"
"Ne niit‰ poliisimiehi‰ n‰kyiv‰t."
"Vai niit‰ ne, no, siet‰‰p‰, siet‰‰p‰ t‰st‰ sitten v‰hitellen koheta."
"Voi, voi, nyt ne viev‰t sinut, kun eh‰titkin kulettelemaan niit‰ hirvenlihoja, johan min‰ sanoin, ett‰ sakottavat sinua viel‰. Olisi Matti itse joutanut kaupita kaatamansa."
"Kaupittu mik‰ kaupittu."
"Maksetaan pois se sakko, eikˆh‰n nuo tuota, jos oikein pyyt‰isi —"
"Johan sin‰ nyt, jopa jo, niinkuin ei t‰st‰ sinne joutaisi."
"Sinne sen mieli n‰kyy palavan, enkˆ min‰ sit‰, ett‰ sinne sen mieli palaa."
"Ehee, vai palaa."
"Kun viimeisi‰ henki‰‰n tuossa haukkomassa, jalat kuin mitk‰kin pˆlkyt, ei ylˆs en‰‰ omin voimin p‰‰se."
"H‰t‰kˆs siell‰ on istuessa?"
"Mene tied‰, jos tuota kuollet tuonne viel‰."
"Mik‰p‰ tuossa, jos tuota tuotakin."
"Linnassa, voi-voi —"
"Kuoltavahan sit‰ on kuolevan kuitenkin."
"Kun synnillisen‰ siell‰, et armon osuuteen joudu. Haettaisit papin, kun l‰htˆ l‰henee."
"Vai papin, ehee —"
"Ett‰ suurinta synti‰‰n tuossa sovittaisi, ennenkuin hetki on myˆh‰."
"Synti‰kˆ, synti‰kˆ tuota lienee ollut t‰‰ll‰ tekem‰ss‰?"
"Kun olisi menn‰ tuntoonsa itsekunkin, t‰m‰ lihojen myyntikin, mitenkuten sekin synnin puolelle pantanee, ottaneeko tuo tuosta helpottuakseen, ett‰ sit‰ t‰ss‰ ajallisessa ajassa sovitellaan?"
"Niin, mitenp‰, mitenp‰ tuo tuosta ottanee."
"Ja jos sinulle niinkuin se l‰htˆ — niin sit‰ on sit‰ rikett‰ minunkin puolellani. — T‰ss‰ tuonoissa vuonna kun otin sen 25-pennisen, jota kaipasit, otin kirkonkukkaroon vied‰kseni, se kun se lehm‰kin poti sin‰ vuonna, vaan se synti sokaisi, ett‰ sinne kukkaroon pistin siit‰ 10-pennisen — sit‰ sitten sill‰ lopulla join kahvia suntion mˆkill‰ — niin ett‰ el‰ sin‰ siit‰ viimeisell‰ tuomiolla p‰‰lleni kanna."
"Ho, joutaapa, joutaapa olla kantelematta — ehee — sit‰ kaikenlaisia hupakoita, mink‰ sinuakin, l‰hdep‰s parisenkymment‰ vuotta vanhemmalle kˆmpyr‰lle — ehee — nuori ihminen — no se teet‰tt‰‰."
"No nyt se —"
"Vaan taisivatpa, taisivatpa ne petty‰ nyt tuomariherrat, jos t‰st‰ jollakulla p‰iv‰ll‰ — se on tuo turvotus tainnut t‰nne syd‰nalaan kohota, kovin se j‰ykent‰‰ — koetapas."
"Niinp‰ n‰kyy, voi-voi tokkiinsa."
"Jotta — ehe — eip‰ tainnut olla niin asetettu, jotta sit‰ sakkoaikaa istuisi en‰‰ t‰m‰, jos hyvilleen ottaa."
"Eip‰ istu, n‰kyisip‰ olevan maksun asia."
"Vai maksun, no sit‰ kuulee, tuo joku kun tuota tarinataan pit‰‰, kuuleepa kuulee —. Et niit‰ rahapennej‰ muka en‰‰ tarvitse — no jo tarvis loppui. — Tokko tuota tiet‰net, miss‰ nuo ovatkaan? — Siell‰ ne ovat aitan katonrajassa, siin‰ hirrenkolossa sukanter‰n sis‰ss‰, jotta ota ja anna ne sille Matille."
"Tottapahan annetaan."
"Se on niin, jotta se on se Matti otettavasi t‰h‰n mˆkille ik‰‰nkuin sit‰ isannuutta pit‰m‰‰n, kun minusta aika j‰tt‰‰ — se on jo puhuttu, jotta se naipi sinut."
"Hyv‰ is‰ siunatkoon."
"Ja ne kirstulaudat ovat liiterin ylisill‰, niiden pehkujen alla, jotta anna Matin pist‰‰, pist‰‰ ne kokoon. — Min‰ Matille siit‰ jo koommin mainitsin — no, ja se on se hevonen tietenkin lainattava, jos sit‰ niinkuin minua sielt‰ perim‰‰n rupeaisi —"
"Peri‰, peri‰h‰n sit‰ toki pit‰‰."
"Ja jos tuota sitten kuitenkin sen kaksi nelj‰nnest‰ niit‰ kahvia lis‰ksi, jos t‰ss‰ Matin kanssa niit‰ hautajaisentapaisia piteleisi — ne kihlat sopii juoda samalla — ja jos t‰ss‰ nyt, n‰in kun n‰ytt‰‰, k‰ypi — niin kuitenkin sit‰ siin‰ juhannuksen seutuvilla pappiloihin — jotta, ehee, mik‰s siin‰ —"
"Voi tokkiinsa."
"Niin, jotta antaisi tuon mˆkin pysy‰, pysy‰ tuossa paikoillaan, jotta ei tuota tuosta h‰vitt‰isi. — Se entinen ukko, tarinoipi siin‰ vanhassa, vanhassa juttusessa, jotta se entinen ukko aina kirstussaan potkaisi, kun se n‰ki eukon kujeet — jospa tuo pit‰nee minun j‰tt‰‰ tuo potkiminen sikseen — ehee — vai maksaisikoon tuo vaivan —"
"Mit‰h‰n puhunee viel‰ —"
"Sit‰p‰ t‰ss‰ viel‰ arvelen, jotta oisikoon nuo mitenkuten muuttaa toiset jalkarievut t‰lle matkalleen?"
"Min‰ annan."
"No, jospa heid‰t."
"Tuossa on kuivat — jos min‰ ne l‰htˆkahvit arvasin kiehauttaa, jos tuota ei en‰‰ t‰‰n koommin —"
"No, annapa, annapa nuo itkut olla itkem‰tt‰ — tiesit kaiketi, jotta ei sit‰ yli ik‰‰ns‰ kukaan el‰, saati sitten vanha — vai kahvit, kahvit t‰ss‰ viel‰ — ehee — no sit‰ jotakin —"
"Joko se nyt l‰htee?"
"Mik‰p‰ t‰ss‰, l‰hdett‰v‰ mik‰ l‰hdett‰v‰."
* * * * *
"Voi, voi, nyt se jo meni — olisin tuolle k‰tt‰ antanut ja hyv‰stit sanonut, vaan kun ei en‰‰ katsonutkaan — — tuolla se nyt menee, voi, voi, eih‰n tuo raukka en‰‰ astumaan kykene, menn‰ kˆntyst‰‰, menn‰ kˆntyst‰‰, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo —"
LOVISA ÷HMAN
Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siit‰ olikaan?
Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.
Neiti Lovisa ÷hman asui pieness‰ ullakkokamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vain, ett‰ ‰iti ja is‰ silloin viel‰ eliv‰t ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, ett‰ silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei h‰nell‰ ollut ainoatakaan kukkaa ja p‰iv‰ oli pilvinen ja raskas.
Mutta se oli Ernstin p‰iv‰. Joka lauantai oli Ernstin p‰iv‰.
Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.
Kuinka aika kuluu.
Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja h‰n — h‰nell‰ oli p‰‰ll‰‰n valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli h‰nell‰ sininen silkki.
He eiv‰t olleet kˆyhi‰ silloin, kun is‰kin viel‰ eli. Nyt ei h‰nen tarvinnut sit‰ muistoissaan h‰vet‰. Kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.
H‰n muisti sen p‰iv‰n niin selv‰‰n, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos kaiken muun h‰nelt‰ veiv‰t, muistoa siit‰ p‰iv‰st‰ eiv‰t kuitenkaan.
Ernstin p‰iv‰.
H‰n lukitsi ovensa, asetti pˆyd‰lle sen kahvikaluston, jota silloin oli k‰ytetty ja jonka h‰n oli piilottanut sairautensa aikana, etteiv‰t sit‰ mˆisi rohtorahoja saadakseen. H‰n sˆi ennen vain kerran p‰iv‰ss‰ ja joi kuumaa vett‰ l‰mpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita uuniin tuhlata, mutta sit‰ kahvikalustoa ei h‰n vieraille antanut.
H‰n laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja joi sit‰ samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden h‰nen kamarissaan kahvia joivat.
Ja h‰n puheli nytkin Ernstin kanssa. H‰n ei huomannut, ettei kukaan vastannut. Vastaukset olivat h‰nen syd‰meens‰ uurretut.
Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.
"J‰t‰ minulle yksi lehti."
Ernst rep‰isi h‰nelle yhden, siin‰ oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin olivat h‰nen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.
"Sinun omia ruusujasi."
"Min‰ s‰ilyt‰n t‰m‰n."
"S‰ilyt‰tkˆ? Ja kun min‰ tulen, n‰yt‰ sit‰ minulle, siit‰ n‰en, ett‰ olet muistellut minua. Tahdotko?"
"Tahdon."
H‰n painoi p‰‰ns‰ alas.
Mutta ilo virtasi l‰pi h‰nen ruumiinsa. H‰n oli onnellinen. H‰n olisi tahtonut nauraa.
Ja sitten joi Ernst kahvia.
"ƒl‰ puraise sit‰ mantelia, Ernst", huudahti h‰n.
"Miksi, tahdotko sin‰ sen?"
"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."
"Min‰ pist‰n sen suuhusi."
"Ei, anna se minulle."
"Tule ottamaan."
Ernst nauroi ja h‰nen hampaansa v‰lkkyiv‰t. Kuinka ne v‰lkkyiv‰t.
H‰n meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli h‰nt‰ k‰dest‰ ja katsoi h‰nt‰ silmiin.
H‰nt‰ raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi — h‰nkin tahtoi. Mutta se oli synti, eik‰ saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana ja tahtoi h‰net omaksensa, sitten vasta. H‰n veti k‰tens‰ pois, k‰‰ntyi, painoi k‰sill‰ kasvojansa.
Kuinka h‰n oli monesti kiitt‰nyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan tapahtunut, ettei kukaan ollut h‰nt‰ suudellut, ei Ernstk‰‰n, koska ei kerran oltu sallittu, ett‰ Ernst tulisi h‰nen omaksensa.
Ei h‰n ollut siit‰ nurkunut yht‰‰n. Jumalan tahto oli niin. Ehk‰ Jumala tahtoi s‰‰st‰‰ h‰nt‰ syvemmist‰ ristiriidoista.
Sill‰ kun is‰ kuoli, tuli el‰m‰ niin ahtaalle, ettei heill‰ ollut v‰ltt‰m‰ttˆmint‰k‰‰n. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat ‰idin kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta se ei tahtonut riitt‰‰ el‰miseen eik‰ korkorahoiksi siihen pieneen velkaan, joka is‰lt‰ viel‰ j‰i.
Silloin helpotti h‰nen tuskaansa, kun h‰n kuuli, ett‰ Ernst oli mennyt kihloihin toisen kanssa. H‰nest‰ ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut. Niin kˆyh‰n‰ ei h‰n ikin‰ olisi Ernstille mennyt.
Ja h‰n sairastui silloin. H‰nt‰ rupesi v‰sytt‰m‰‰n. Mik‰‰n ei h‰nt‰ vaivannut ja kuitenkin h‰n kuihtui. Kyynelk‰‰n ei vier‰ht‰nyt silm‰st‰, ja kuitenkin tuntui kuin syd‰n aina itkisi.
H‰n ei tainnut sille mit‰‰n. H‰n pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen ei h‰nen mielens‰ ollut. H‰n oli selvill‰ siit‰. Ei h‰n nurkunut. Mit‰‰n ei h‰n pyyt‰nyt. Mutta h‰n ei tainnut sille mit‰‰n, ett‰ h‰n ajatteli Ernsti‰ aina, ett‰ h‰n odotti iltaa ja yˆt‰, saadakseen h‰nt‰ rauhassa ajatella.
Niin, nyt oli h‰n saanut rauhassa ajatella. ƒitikin kun kuoli kohta.
Nyt oli h‰n ajatellut. Niin, kuinkas kauan — yli kolmekymment‰ —
Niin, niin —
Kuinka aika kuluu.
Ja iltasilla kun h‰n rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta muistuttaen h‰nt‰ siit‰ kˆyhyyden alennuksesta, joka oli riist‰nyt h‰nelt‰ oikeuden Ernstiin, voihkasi h‰n ‰‰neen, kuin joku olisi h‰nt‰ takaap‰in pist‰nyt. H‰nelle teki niin pahaa muistella sit‰ ‰kki‰ ja sill‰ tavalla varustautumatta.
H‰n kohosi vuoteelleen istumaan, risti k‰tens‰ ja rukoili, etteiv‰t h‰nen ajatuksensa v‰‰r‰‰n hairahtaisi. Eikˆ el‰m‰ ollut antanut h‰nelle parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se oppi oikein ymm‰rt‰m‰‰n?
Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti h‰n rieputyyny‰ ja painautui tyytyv‰isen‰ vanhoille matoille lep‰‰m‰‰n.
Ja hymy kirkasti h‰nen kasvonsa. H‰n muisti taas sit‰ p‰iv‰‰, Ernstin p‰iv‰‰, siihen ei mit‰‰n ik‰v‰‰ liittynyt, se p‰iv‰ oli h‰nen onnensa korkea huippu — kuinka, kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.
ERIIKA
Soitto t‰ytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat kevein‰ ja asettuivat tanssia varten.
Serkukset Anna ja Eriika kulkivat k‰sikk‰in salin poikki.
"N‰itkˆ sin‰ h‰net, Eriika?"
"Kenet?"
"Sulhasesi."
"Entisen, tarkoitat. ƒl‰ pelk‰‰, ei minua haittaa, jos h‰n on t‰‰ll‰."
"Min‰ k‰rsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."
"Rakas."
Eriikan ‰‰ni oli varma ja l‰mmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.
"N‰en, ett‰ tahtoisit tiet‰‰, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysy‰, tahi min‰ sanon suoraan, siin‰ ei ollut —" musiikki sotki h‰nen ‰‰nens‰, niin ett‰ h‰nen t‰ytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siin‰ ei ollut sit‰, jota sanovat rakkaudeksi."
Sit‰ sanoessaan n‰ytti h‰n saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse kirkastui. Omituinen valo l‰ik‰hti h‰nen kasvoilleen, niinkuin ihana n‰ky olisi h‰nen silmiens‰ ohi kiit‰nyt.
"Min‰ tiesin sen."
"ƒiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."
"Ei, ei saanut."
"Se tapahtuu kuitenkin joskus."
"Sin‰ et saa."
"Vaan jos t‰ytyy."
He olivat joutuneet salin per‰lle, jossa ‰iti ja sisaret istuivat.
"Katso, ‰iti n‰ytt‰‰ viel‰ niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi viel‰ vaikka itsekin —"
"Eriika —"
"El‰ke is‰n j‰lkeen on liian pieni n‰in monelle."
Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka ‰iti tarkasti h‰nen kasvojansa. H‰n tiesi ‰idin huolen. Eriika alkoi n‰ytt‰‰ kuluneelta ja vanhalta. H‰nt‰ oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta ‰idin ei tarvinnut huolehtia. H‰n tahtoi ponnistaa, h‰n osasi miellytt‰‰ ja vet‰‰ puoleensa, jos tahtoi, ja h‰n tahtoi tehd‰ valinnan viisaasti, saavuttaa, mit‰ ‰iti, mit‰ h‰n itsekin nyt tahtoi. Sill‰ kun h‰n purki entisen kihlauksensa, joka oli ‰iti‰ ja sisaria ajatellen tehty, ja kun h‰n ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa ‰idilt‰, oli ‰iti sanonut: "Jos et voi t‰m‰n kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi v‰‰rin. Min‰ luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."
"Ymm‰rr‰n."
"Sin‰ olet j‰rkev‰."
"Kyll‰, ‰iti."
Se oli lupaus, joka h‰nt‰ painoi ja velvoitti, niin kauan kuin h‰n toisen leip‰‰ sˆi ja toisen palvelijat h‰nt‰ palvelivat.
Ja ‰iti oli oikeassa. H‰n oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja rauhaa Eriika kaipasi. H‰n oli saanut k‰rsi‰ niiden puutetta. Nyt t‰ytyi siit‰ loppu tulla.
ƒiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti menn‰. Rakkaus oli ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heid‰n huomioon ottaa eik‰ odottaa.
H‰n ymm‰rsi sen, eik‰ h‰n olisi sit‰ odottanutkaan, mutta h‰nt‰ katkeroitti kuitenkin hiukan, mik‰ lienee katkeroittanut.
Kun h‰n katseli salin h‰ik‰isev‰‰ komeutta ja kuunteli puheen keve‰t‰ kohinaa, joka pehme‰n‰ ja hyv‰ilev‰n‰ upposi s‰velten mahtaviin aaltoihin, painui h‰nen mielens‰ alakuloiseksi.
"Anna", kuiskasi h‰n serkulleen, "kuinka ihmiset n‰ytt‰v‰t iloisilta."
"Eriika", sanoi ‰iti, "olet unohtanut puuterin, silm‰naluksesi ovat niin v‰syneet."
"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylˆs, "tulen pian takaisin."
"Pukuhuoneen pˆyd‰ll‰ laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda h‰nen j‰lkeens‰, ettei h‰n yksin."
Eriika oli jo l‰htenyt. H‰n ei huomannut Annaa, joka tavoitti h‰net ja kulki h‰nen vierell‰‰n. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu hulmahteli heid‰n ymp‰rill‰‰n ja ik‰‰nkuin verkkona laskeutui Eriikan silmien eteen ja etensi esineet h‰nest‰. H‰n kulki kuin unissaan oikein tajuamatta. Hermoissaan tunsi h‰n levottomuutta. H‰nest‰ oli k‰sitt‰m‰tˆnt‰, jotakin k‰sitt‰m‰tˆnt‰ kaikessa. Loppumaton ihmismeri, joka aaltoili h‰nen ymp‰rill‰‰n, puhetta ja naurua, joka j‰i h‰nen j‰lkeens‰ ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.
Mit‰ h‰n etsi — mit‰ h‰n tahtoi — mit‰ teki h‰n t‰‰ll‰?
H‰nt‰ v‰risytti. Sitten kulki n‰kym‰tˆn k‰si pitkin h‰nen ruumistansa, hiveli, tyynnytti ja lamautti h‰nen hermonsa j‰ykiksi ja kylmiksi. H‰n ei voinut liikauttaa itse‰‰n. H‰m‰ryys katosi. V‰l‰hti valoa ja tutut kasvot ilmestyiv‰t yht‰kki‰ h‰nen silmiens‰ eteen ja katosivat samassa.
Hetki vain ja kaikki oli ohi.
"Mik‰ sinulle tuli?"
"Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n", kuin tuskan huuto p‰‰si se h‰nen huuliltansa.
H‰n tarttui Annan k‰sivarteen, h‰nen t‰ytyi lev‰t‰.
"Sin‰ olet aivan kalpea."
"Tukahduttaa."
He tulivat pukuhuoneeseen.
"Odotetaan, ett‰ p‰‰semme suuren peilin eteen. Miss‰h‰n se laukku lienee?"
"Min‰ etsin. Istu sin‰ sen aikaa."
Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyyn‰sp‰‰ll‰‰n outoon, kylm‰‰n pˆyt‰‰n. Kuinka el‰m‰ olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei olisi h‰nt‰ vaivannut? Kun h‰n oli heikompi, tulivat h‰nen hermonsa rauhattomiksi, syd‰mess‰ oli puristusta ja k‰det tekiv‰t liikkeit‰, joita h‰n ei voinut hallita, mutta joita muut eiv‰t olleet viel‰ huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyiv‰t. Kenties h‰n luulotteli, kenties se oli mielikuvitusta, kuitenkin n‰ki h‰n ne ilmiel‰vin‰, sellaisina kuin h‰n oli ne n‰hnyt, kun Eriika h‰nen mallinaan oli istunut.
H‰n oli heikentynyt sen ajan j‰lkeen. H‰n kulutti silloin itse‰ns‰, tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun h‰n istui h‰nen edess‰‰n tarkasteltavana, antoi h‰n h‰nen katseensa hallita itse‰ns‰. Se katse tunki h‰nen syd‰meens‰, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle. Sen edess‰ ei Eriika ollut mit‰‰n, sen edess‰ t‰ytyi h‰nen alistua, ja paljastua. H‰nell‰ ei saanut olla mit‰‰n peitett‰v‰‰, ei mit‰‰n sisimp‰‰, ei pyh‰kkˆ‰, jonne sill‰ toisella ei olisi ollut oikeutta astua. Kuinka h‰n oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka h‰n vain himoitsi, himoitsi heitt‰yty‰ sen katseen raiskattavaksi? H‰n oli halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada alistua, ja yksi nautinto, k‰rsiminen, oman kurjuutensa tunto.
Rakastiko h‰n sit‰ vierasta, joka oli vallan h‰nen ylitsens‰ ottanut ja leikitellyt ne muutamat viikot h‰nen sairaalla sielullaan ja j‰tt‰nyt h‰net vaatimatta mit‰‰n muuta?
Ei, h‰n ei rakastanut. Jos sit‰ olisi vaadittu, olisi h‰nen t‰ytynyt rakastaa ja kaikkensa antaa. H‰nell‰ itsell‰‰n ei ollut mit‰‰n m‰‰r‰‰misvaltaa eik‰ tahtoa itsens‰ yli. H‰nen sielunsa oli pienen pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mit‰ siell‰ tahdottiin ja ajateltiin, tahtoi ja ajatteli h‰nkin. Tarvittiin vain v‰h‰inen ilme, pieni vivahdus siin‰ katseessa, ja h‰n ymm‰rsi totella. Se oli selv‰‰, se puhui h‰nelle tarkemmin kuin vuosien l‰heisyydet olisivat puhuneet. Sanoja eiv‰t he tarvinneet, niit‰ ei monta vaihdettu. Kaikki oli selv‰‰ ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten h‰nelle, avautua, olla h‰nen omansa. Kenties tarvitsi toinen h‰nt‰ vain tyˆt‰ns‰ varten. K‰ytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? H‰nen asiansa ei ollut tutkia sit‰. Ei h‰n edes sit‰ ajatellut.
Eriika oli silloin kihloissa. H‰n purki kihlauksensa. Kenellek‰‰n toiselle ei h‰n silloin tahtonut kuulua, kenellek‰‰n toiselle ei tili‰ itsest‰‰n tehd‰. Oli helpompaa ja selvemp‰‰ niin.
Ja kun h‰n sanaa sanomatta matkusti pois ja j‰tti Eriikan, tuntui Etiikasta, kuin h‰n olisi saanut suuren lahjan, oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰ takaisin.
Mutta kuitenkin tunsi Eriika viel‰ h‰nen l‰sn‰olonsa, tunsi, ettei h‰n voinut en‰‰ olla yksin, siell‰ kaukana ihmiser‰maassa kulki toinen, jolla oli oikeus h‰neen, joka seurasi h‰nt‰, minne ikin‰ h‰n meni, jonka kuva oli h‰nen sieluunsa poltettu, niin ett‰ h‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ h‰n n‰ki h‰net v‰list‰ edess‰ns‰ el‰v‰n‰.
Se oli sairautta. H‰nen hermonsa olivat niin ‰rsyytyneet, ettei h‰n viel‰ kokonaan ollut voinut vapautua siit‰. H‰n oli viime aikoina taistellut koko sielunsa voimalla. H‰nen t‰ytyi tulla terveeksi ja kokonaistua, vaikka kaikki oli s‰rkynytt‰ ja repaleista ja h‰n oli heikko siit‰ sairaudesta ja niist‰ monista myˆnnytyksist‰ ulkonaisille oloille, ‰idille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota el‰m‰ oli t‰ynn‰.
Mutta h‰nen edess‰‰n kangasti selv‰ el‰m‰, vapaa vaihto ja terve ruumiiden yhteys, joka s‰ilytti inhimillisen vapauden ja oli toista kuin t‰m‰ sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.
Omituista ponnistusta koko el‰m‰, mit‰ ponnistusta ja t‰ytymist‰ — kuinka kauan? Siksikˆ, kunnes saavutti ‰idin puolityls‰n ja tunnottoman tilan?
"Eriika, meid‰n t‰ytyy joutua, t‰ss‰ on puuterirasia."
"Sin‰ lˆysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"
"Se on alkanut."
He olivat tulleet salin ovelle.
"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikˆ n‰m‰ ihmiset s‰‰lit‰ sinua? Etkˆ luule, ett‰ jokaisella n‰ill‰ on pienet ik‰vyytens‰ — ettei el‰m‰ ole l‰hesk‰‰n sit‰, milt‰ se n‰ytt‰‰."
KIRJEITƒ
I KIRJE
Rakas Seni!
Minua liikutti, kun kyselit niin paljon oloistani. Kiitos. Minulla on hyv‰ olla.
Mies on kiivas ja ep‰luuloinen, niinkuin olen varmaan ennenkin kertonut, ja ik‰vyyksi‰ sattuu, mutta kyll‰ ne menev‰t aina ohitse ja niist‰ on huviakin t‰ss‰ yksitoikkoisuudessa.
Poika on sinun n‰kˆisesi. Aivan. Ole hyvill‰si. Ei mies mit‰‰n aavista. Ei pojasta ole minulle suurtakaan vastusta, ‰l‰ pelk‰‰. H‰n on pieni poika vain. H‰nelle puhelen kuin toverille vahingoittamatta h‰nt‰, kun h‰n ei ymm‰rr‰. H‰n on hiljainen ja katsoo kauan yhteen paikkaan. Olisi ik‰v‰, jos h‰nest‰ tulisi raskasmielinen tahi sellainen heikko, joka takertuu pikkuseikkoihin.
Luulen, etten suuresti uskalla kajota h‰nen kasvatukseensa, etten
pilaisi h‰nt‰. Eikˆh‰n jokainen menne sinne, jonne ment‰v‰ on?
Muistelen sit‰ aikaa, jolloin yhdess‰ elimme. Se on syˆpynyt
syv‰lle mieleeni.
En osaa en‰‰ kirjoittaa. Sanat kangertavat. Ja turhaahan on liiaksi
kirjoittaa, kun sanottavaa ei ole.
Muistathan joskus
Nettaasi.
Olin unohtaa onnitella palkankorotuksesi johdosta. Kohta voinet siis menn‰ naimisiinkin. Eth‰n kuitenkaan, rakas?
II KIRJE
Rakas Seni!
Ik‰v‰, ett‰ olet niin pelannut. ƒl‰ laske kassavaillinkiin mitenk‰‰n. Ennen vaikka ammu itsesi. Miksi et t‰nne ennen kirjoittanut? Se oli tyhm‰sti ja varomattomasti. S‰hkˆtin sinulle juuri ja kysyin summaa. Rahat t‰ytyy saada vaikka mist‰. Mieheni ei ole kotona, niin ett‰ minulla on mahdollisuus, jos ei muuten niin konttoripuolelta jollakin h‰t‰valheella. Niin ett‰ ole huoleti, rahat saat. Ja ne ehtiv‰t.
Jos siit‰ j‰ljest‰p‰in on pient‰ ik‰vyytt‰, selvi‰‰ se. Mieheni on ollutkin parempi viime aikoina. Olen hillinnyt itseni ja n‰ytt‰nyt hiljaiselta. Se h‰nt‰ miellytt‰‰.
Mutta min‰ kaipaan kuitenkin sinun luoksesi. Min‰ kaipaan joskus niin, ett‰ tuntuu kuin tulisin hulluksi, minun pit‰isi saada huutaa ja repi‰ itse‰ni. Veri on k‰ynyt sairaaksi ja hillittˆm‰ksi, kun on ollut liian kauan saamatta rakastaa.
Ja sin‰ olet ihana mies.
Jos min‰ saisin l‰mmitt‰‰ k‰si‰si ja peitt‰‰ ˆisin hiuksillani avonaisen rintasi. Min‰ muistan, miss‰ siin‰ oli pieni, pieni luomi.
Muistatko sin‰, miss‰ minulla oli?
Nettasi.
ƒl‰ siis ajattele sen surullisemmasti koko asiaa, kyll‰ se selvi‰‰. Odotan s‰hkˆsanomaasi juuri.
III KIRJE
Rakas Seni!
Hyv‰, ett‰ kaikki on onnellisesti ohi. Minun t‰ytyy nyt tavata sinua, maksoipa vaikka henkeni.
Rahoista tuli t‰‰ll‰ aika sota. Mieheni raivosi kuin hullu.
Mutta en sanonut, minne min‰ ne panin, ja sin‰ k‰sit‰t, mink‰lainen
raaka mies voi olla.
Nyt on k‰rsitty k‰rsitt‰v‰. Olen taas ylh‰‰ll‰. Mutta min‰ vannoin
itsekseni, ett‰ sovitukseksi t‰ytyy minun saada tavata sinua.
Kun tulee tilaisuus, pist‰ydyn junaan ja karkaan. S‰hkˆt‰n
matkalta, ett‰ nyt tulen.
Minun t‰ytyy p‰‰st‰. Olen k‰ynyt kuin sairaaksi. Usein puristan nyrkki‰ni ja tuntuu kuin syd‰n lakkaisi lyˆm‰st‰. ÷isin v‰‰ntelehdin vuoteellani ja puristelen rintojani tuskissani ja lep‰‰n sitten liikkumattomana ja katselen pime‰‰n. Mitk‰‰n ajatukset eiv‰t silloin mielt‰ni hyvit‰. On jotakin v‰‰r‰‰ el‰m‰ss‰, jota en k‰sit‰.
Kuulin mieheni sanovan t‰ss‰ joku p‰iv‰ sitten er‰‰lle vieraalleen:
"Muutamat naiset ovat kyll‰stym‰ttˆmi‰, lienee veress‰ vika."
Ehk‰ h‰n ajatteli minua. H‰n luulee minua er‰‰seen konttoripalvelijaan. Eih‰n siin‰ mit‰‰n ole, mutta luulkoon.
Hiivin pois kuuntelemasta ja ajattelin viel‰ niit‰ sanoja.
En luule, ett‰ olen kyll‰stym‰tˆn, mutta t‰ytyyh‰n olla joku, jota rakastaa, muuten ei aika kulu t‰ss‰ toivottomassa el‰m‰ss‰. Ymm‰rr‰n kyll‰ niit‰, jotka ovat siveellisi‰, mutta niill‰ on kai aina kiirett‰ tyˆt‰ tahi ovat sitten hyvin rauhallisia ja tyytyv‰isi‰ ihmisi‰.
Myˆhemmin. Kuule, rakas yst‰v‰. Sattumalta sain rahoja k‰siini. Matkustan ylihuomenna. Silloin sopii. Mies matkustaa asioilleen. Se sattui ihanasti. Siis torstaita vasten olen luonasi.
Mink‰lainen lienee asuntosi, mink‰lainen s‰nkysi, mink‰laista kaikki?
Tule siis iltajunalle vastaan. Torstaina.
ƒl‰ muita yˆksi luoksesi ota. Eth‰n, rakas? Kaipaan luoksesi, vierellesi. Sinun k‰tesikin on niin vahva. Muistan kuinka siin‰ suonet kulkevat.
Jos sinulla ei ole kotona mit‰‰n v‰kev‰mp‰‰, niin k‰y ostamassa,
niin juhlimme. Rahoja minulla on ja saat mit‰ ylitse j‰‰, jos
tahdot.
Minulla on uusi, ihana alushame. Saat sitten n‰hd‰. Se on keltainen, silkkinen. Se on kuin vangituista auringons‰teist‰, jotka kaipaavat pois maasta.
Kun on vain yksi el‰m‰, olisi meid‰n pit‰nyt saada olla enemm‰n yhdess‰.
Mutta se ei ole autettavissa ja siksi on turhaa sit‰ surra.
N‰kemiin, rakkaani!
Nettasi.
IV KIRJE
Rakas Seni!
Ei Jumalakaan voine aavistaa, ett‰ silloin luonasi olin. Mieheni ei ollut palannut matkaltansa. Olin niin kiitollinen Jumalalle.
Kiitos sinulle kaikesta, kaikesta. Ei kukaan tied‰, mist‰ kaikesta, min‰ vain ja sin‰, oma rakkaani.
Kuinka el‰m‰ on nyt ollut j‰nnitt‰v‰‰? Tunnen el‰v‰ni taas. En voikaan siet‰‰ tasaista el‰m‰‰.
Siin‰ se juuri on. Min‰ k‰rsin ennen vaikka mit‰, mutta tasaista el‰m‰‰ min‰ kammoan. Kun mieheni raivoaa ja hyˆkk‰‰ p‰‰lleni, tunnen, ett‰ niin on oleva, se on el‰m‰‰ ainakin. Min‰ kaipaan sit‰ v‰list‰. Minun t‰ytyy saada olla niin alhaalla, ettei alemmaksi voi painua, minun t‰ytyy saada tuntea itseni niin verhottomaksi ja kurjaksi, ett‰ jokaisella sivukulkijalla on oikeus potkaista minua. On kuin olisi tuska el‰‰ ruoskimatta itse‰ns‰. Ehk‰ luonto tuntee kammoa, kun t‰ytyy olla ihmisen‰.
Mutta el‰‰ ihmisen‰, se on sittenkin ihanaa ja vaihtelevaa. Sellainen yˆ, kuin se siell‰ luonasi, kannattaa taas kuukausia kitua.
Muistan sen s‰ngyn. Se oli liian pieni meille. Ja minun olkap‰‰ni tuli kipe‰ksi, kun laita painoi sit‰. Jos mieheni aavistaisi, ett‰ luonasi olin, tappaisi h‰n varmaan minut.
Kun katselen vaatteitani, niit‰, jotka silloin p‰‰ll‰ni olivat, l‰mpenee syd‰mess‰ni.
"Rakas", sanon, "muistatko h‰nt‰? Muistatko, kun siell‰ olimme?"
Ja sin‰, Seni rakas, muistatko sit‰ yˆpaitaa? Eikˆ se ollut ohut? Minulla ei ole niit‰ kuin se yksi. T‰‰ll‰ en sit‰ k‰yt‰. Toiset yˆpaitani ovat vieraita. Mutta se on minun yst‰v‰ni, kun olen tukehtua ik‰v‰st‰, panen sen p‰‰lleni. Sill‰ on sinun hyv‰ilev‰ kosketuksesi, sinun l‰mpim‰n ruumiisi tunto.
On ihanaa, kun sin‰ rakastat. Sin‰ yksin osaat oikein naista rakastaa. Sellaista miest‰ kuin sinua pit‰isi kaikkien naisten rakastaa ja ihailla. Sellaisella olisi oikeus kulkea kuin kulovalkea ylitsemme ja polttaa meid‰t. Ja onnellinen, joka poltetuksi tulisi.
Hyv‰sti! Ett‰ sin‰ minua kaipaat. Kuinka onnellinen min‰ olen.
Nettasi.
V KIRJE
Rakas Seni!
On aika kulunut. En ole voinut kirjoittaa.
ƒl‰ s‰ik‰hd‰, minulla on ik‰v‰ asia sanottavana. Lapsi syntyy meille taas, olen kammokseni sen huomannut.
Mit‰ min‰ teen? Mit‰ min‰ teen? Teen mit‰ ikin‰, mutta se ei saa nyt tapahtua. En jaksa en‰‰ valehdella, eik‰ se ole nyt mahdollista. Kaikkea, mink‰ tekee, seuraa kosto, tied‰n sen. Nyt on koston vuoro. Ja min‰ pelk‰‰n.
Tunnen mieheni. H‰n on s‰‰lim‰tˆn. Jos h‰n sen huomaa, on el‰m‰ hirvitt‰v‰‰.
Olen niin v‰synyt ja tahtoisin melkein pois. Jos sin‰ tiet‰isit keinon. Kuvittelen mieless‰ni, ett‰ tulisin luoksesi viimeisen kerran ja saisin leponi sinun k‰tesi kautta.
Mutta se on kuvittelua, se ei sovi. Sen t‰ytyy tapahtua t‰‰ll‰, jos
tapahtuakseen.
Tuska pakkauttaa syd‰nt‰ni. Mit‰ min‰ teen? Mit‰ min‰ teen? Jos
olisi keinoja, joilla ehk‰ist‰, niit‰ en kuitenkaan tied‰.
Olen rukoillut Jumalaa ja kerj‰nnyt, ettei niin tapahtuisi. Se ei auta, se ei auta. Seni, kirjoita, kirjoita pian, minun t‰ytyy selvit‰ t‰st‰.
Nettasi.
VI KIRJE
Rakas Seni!
Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mielt‰si. Luulin, ett‰ el‰m‰ oli mennytt‰, etten mitenk‰‰n en‰‰ selvi‰isi. Se on selvinnyt siit‰ kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin unohdin, rakas Seni.
Mieheni oli viime yˆn‰ luonani. ƒl‰ siis pelk‰‰, ett‰ saan k‰rsi‰ t‰htesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi ep‰ilyst‰k‰‰n synty‰ siit‰, ett‰ se olisi muiden. Kuinka min‰ olen onnellinen. Se oli siis tyhj‰‰ taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Min‰ vain suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti selv‰sti ja kylm‰sti ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pit‰nyt ja niinkuin sin‰kin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt vastata kirjeeseeni?
On kirkas mieleni taas. En ole t‰llaista rauhaa juuri koskaan tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma levi‰‰ ymp‰rill‰ni selv‰n‰, selv‰n‰ pienimpi‰ soppiansa myˆten. Eik‰ siin‰ ole mit‰‰n pelj‰tt‰v‰‰.
Eik‰ ole mit‰‰n toivottavaa eik‰ tahdottavaa en‰‰. Kaikkea on saanut. Sek‰ hyv‰‰ ett‰ pahaa. Vaikka en tied‰, kumpi on t‰rke‰mp‰‰ ollut. Molemmat yht‰ v‰ltt‰m‰ttˆmi‰, yht‰ rakkaita v‰ritt‰m‰‰n el‰m‰‰ ja kuulastamaan sen l‰pin‰kyv‰ksi, niin kirkkaaksi kuin se nyt mieleeni kuvastuu.
Pyyd‰n syd‰mest‰ni anteeksi, rakas yst‰v‰, kun en jaksanut hillit‰ itse‰ni. Mutta sin‰ ymm‰rr‰t pienen tyttˆsi, joka ei ole kasvanut vahvaksi ja taitavaksi viel‰. Katsele sin‰ h‰nt‰, jos muuten et sied‰, niinkuin min‰kin katselen, ik‰‰nkuin h‰n el‰isi kaukana menneiss‰ ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat h‰nen arkaa syd‰nt‰‰n ja sotkevat h‰nen omat ajatuksensa kaikenlaisilla vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun t‰ytyy ajatella, kun minulla on vaikea olla enk‰ selvyytt‰ lˆyd‰. Minun t‰ytyy kysy‰ itselt‰ni, mik‰ on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus. Ja jos min‰ sen lˆyd‰n, on se mielest‰ni ihmeellinen ja uusi, aivan kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ymp‰rill‰ni on vanhaa ja tuhatvuotista, jota t‰ytyy ajatella kaukaa, ymm‰rt‰‰kseen sen arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisi‰ kaukana menneiss‰ ajoissa, siet‰‰kseen heit‰ ja rakastaakseen heit‰ kaukaa. Istuin illalla itsekseni oveni kynnyksell‰. Kuu valoi valoaan huoneen lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.
Istuin tyls‰n‰. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua. Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. — Mutta se sana kuoli mit‰‰n kaikua minussa her‰tt‰m‰tt‰. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana ja mit‰ oli se sana. En uskonut, ett‰ olin koskaan mit‰‰n tuntenut, en sit‰ tuskaakaan, joka oli viimeksi l‰hinn‰ ollut. Ja oliko sit‰ ollut? Enh‰n min‰ varmaan tiennyt. Mit‰ se olisi ollut?
Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, ett‰ oli toinenkin el‰v‰ olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin min‰. Mutta sinun askeleitasi ne eiv‰t olleet.
Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yht‰kki‰ l‰pi ruumiini. Kaipaus t‰ytti v‰kivaltaisena sieluni. Tunsin vain yht‰. Rakastin sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun kanssasi? El‰‰ ja k‰rsi‰ sinun kanssasi, sinun orjanasi?
Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siell‰ ollut, kun oveen koputettiin.
"Mik‰ asia", kysyin.
"Avaa!"
"En voi, toisen kerran."
"Avaa."
Min‰ avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri sinua varten. Kynttilˆit‰ paloi rivi pˆyd‰ll‰ni, kuihtuneet ruusut olivat esill‰, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneit‰.
"Mit‰ t‰m‰ on?"
Mieheni ‰‰ni vapisi vihasta.
"Mit‰ kujeita t‰m‰ taas on."
"ƒl‰ koske niihin!"
"Rakastajalta, ‰l‰ uskottele, ei sinulla sit‰ kuitenkaan ole."
"Mit‰ jos on, mit‰ sitten, se on kuitenkin — on jo kauan ollut."
ƒrsytin h‰nt‰ uhalla. Minun t‰ytyi. Ett‰ kidutukselle jokin loppu tulisi.
H‰n kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.
"Valehtelija!"
"Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin — rakastan toista — revi, rakastan kuitenkin."
H‰n l‰‰h‰tti. Min‰ nauroin. H‰nen syd‰mens‰ kun on vialla.
J‰in lattialle lep‰‰m‰‰n ja muistelin sinua. Kynttil‰t valaisivat huonetta. Valkeiden seinien h‰m‰ryys kaareutui holvina yll‰ni. Min‰ unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mik‰ min‰ olin, ett‰ olin sinut saanut? Mit‰ min‰ olin tehnyt, ett‰ olin niin onnellinen, min‰, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?
Lep‰sin siin‰, en tied‰ kuinka kauan.
Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, h‰nen huoneeseensa ja pyysin, ettei h‰n t‰ll‰ kertaa olisi en‰‰ vihainen, se olisi tarpeetonta. H‰n istui ‰‰neti, kenties h‰n katui taas. Eikˆ h‰n ole ihminen, kuten min‰kin, ajattelin, tarvitse toista, kuten min‰kin? Ymm‰rsinh‰n min‰ h‰nt‰.
Rupesin sanomaan h‰nelle jotakin, mutta h‰n ei kuunnellut minua en‰‰. H‰n vei minut vuoteelleen ja min‰ olin siell‰ koko yˆn.
Yˆllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pit‰‰ sit‰ oman kiivautensa ja ‰rsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niit‰ ennenkin niin monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun ovat pakotetut yhdess‰ olemaan, eiv‰tk‰ niin toisistaan v‰lit‰, sattuu jos jotakin.
Rinnassani tunnen taas v‰h‰n pistosta. Satunnaista v‰symyst‰.
Muuten on hyv‰ olla.
Kun ummistan silm‰ni ja ajattelen, soivat tuhannet ‰‰net sis‰ss‰ni. Mit‰ se on? Mit‰ se on? Min‰ kuuntelen ja kuuntelen. Se on varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja huoletonna suonissa syk‰htelee valmistaessaan uutta el‰m‰‰, jota kuitenkin rakastan.
Ole siis iloinen ja muista, ett‰ olet onnellinen. Ajattele, miten voisi olla ja miten kuitenkin on.
Nettasi.
VII KIRJE
Rakas Seni!
Kirjoitit herttaisesti. Tiesin kyll‰, ett‰ ymm‰rr‰t olla iloinen. Sin‰ rakas. Panen mieless‰ni k‰den syd‰mellesi ja tunnustelen, kuinka se iloisena ja ylpe‰n‰ syk‰htelee. Rakastan iloa, iloa ennen kaikkea ja sinun hyvi‰ ajatuksiasi, Seni rakas.
En yht‰‰n huomannut, ett‰ se pieni jokap‰iv‰inen tapaus kosketteli niin monia "suuria kysymyksi‰", nyt kun niist‰ leikill‰si kirjoitit, vasta huomasin. L‰ksit siveydest‰ saakka. Sielt‰ ei sovi minun l‰hte‰. Kysyin kyll‰ silloin itselt‰ni, olenko tehnyt vasten tahtoasi? En. Se riitt‰‰. Olenko tehnyt v‰‰rin? Miksi v‰‰rin tekisin? Mik‰ sattuu, mik‰ on v‰ltt‰m‰ttˆmyys, se tulee tehdyksi itsest‰‰n. Muu j‰‰. Ja jos pahan karttaa, j‰‰ se syd‰meen asumaan kuitenkin, onko silloin sen parempi. On mik‰ on, miksi on syntynyt — tahi en tied‰.
N‰et, ettei sinun siis kannata kuitenkaan olla ylpe‰ minusta eik‰ minun ajatuskyvyst‰ni, pikku poikani. Tyttˆsi on tyhm‰, pysyy aina, aina tyhm‰n‰. Sinun asiaksesi j‰‰ selvitell‰ kysymykset, sen verran kuin niit‰ tarvitsemme.
Mutta emme niit‰ paljon tarvitsekaan. Kulkekoot tapaukset teit‰ mit‰ hyv‰ns‰, ilman enempi‰ m‰‰r‰yksi‰ ja harkintaa. Jokaisella tapauksella lienee omat lakinsa ja syyns‰, joita ei tarkkaan tunne.
Mit‰ min‰ viel‰ ajattelinkaan?
Niin, hillittˆmyys ei kuitenkaan ole hyv‰, olen n‰hnyt. Mutta ei miettiminenk‰‰n, se tekee el‰m‰n yksitoikkoiseksi ja ik‰v‰ksi. Paremmin sellainen tapa, ett‰ ymm‰rt‰‰ ajattelematta ja rakastaa ja iloitsee siit‰, mist‰ iloita voi.
Monet "sarjat kysymyksi‰" katoavat. J‰‰ aikaa yhdelle erikoiselle tunteelle, jonka ihanuudesta nauttii aina, rakas. Siten vet‰‰ loistavat verhot kuivan el‰m‰n eteen. En syyt‰ sit‰ siit‰, ett‰ se on kuivaa. ƒlkˆˆn sek‰‰n syytt‰kˆ minua siit‰, ett‰ se ik‰vystytt‰‰ minua ja on minusta liian kˆyh‰‰ tyydytt‰‰kseen halujani.
Jos n‰in pysyisi ‰‰netˆn ymm‰rrys ihmisen ja el‰m‰n v‰lill‰, kysymykset kuolisivat, oma rakkaani, niit‰ ei kaipaisi, vai kaipaisiko sinusta, Seni?