RAKKAUTTA

Novelleja

Kirj.

MARIA JOTUNI

Helsinki, Yrjˆ Weilin, 1907.

SISƒLLYS:

 In memoriam
 Augusta Aurell
 Ei kannattanut
 Unta!
 Herman
 Rakkautta
 Matami Rˆhelin
 Josefiina
 Maantiell‰
 L‰htˆ
 Lovisa ÷hman
 Eriika
 Kirjeit‰
 P‰iv‰kirjasta

IN MEMORIAM

Sallisinko kaukaisten, vierasten, sekavien ‰‰nien tunkeutua sieluuni ja antaisinko hetkeni rauhan h‰iriyty‰ sinun oikkujesi t‰hden, oi Aika?

Monet ovat sinun huvituksesi ja syd‰metˆnt‰ on sinun pilasi, oi rajaton, muuttumaton Aika. Tiet‰m‰ttˆmyyden pimeydell‰ lyˆt sin‰ meit‰ ja temmellyt‰t sokeitasi turhissa kiihkoissansa.

Eikˆ sinua v‰syt‰ saman pilan tuhatkertainen uusiutuminen, eikˆ sinua rasita saman tyhmyyden iankaikkinen kertauminen?

Kylm‰n‰ kohoaa katseesi kaiken yli. Vaieten k‰tket sin‰ meilt‰ salaisuutesi.

Sill‰ mit‰ olivat ihmiset sinun edess‰si? Vain tomu ja tuhka. Mit‰ tieto ja tiet‰m‰ttˆmyys? Vain p‰ivien vaihtuva leikki. Mik‰ oli totta t‰n‰‰n, oli valhetta huomenna. Mik‰ kukoisti, kuihtui ja kuoli kohta. Vuosisadat vieriv‰t, ajat vaipuivat ja unohtuivat, katosivat vuodet tuhannet, syk‰ht‰en vaikenivat kuin valtimon lyˆnnit.

Miksi takertua katoavaan ihmispienuuteen? Sill‰ eih‰n ollut ihmisen syy, ettei h‰n enemp‰‰ voinut, ei veren syy, ettei se parempaa luonut. Niinkuin ei ollut yˆn syy, ett‰ se p‰iv‰n mursi, ei kuoleman syy, ett‰ se el‰m‰n taittoi. Niin —

Eik‰ sinun syysi, sin‰ ikuinen, ihana Aika, ett‰ sinun oikkusi julmia olivat, eik‰ sinun kivist‰ syd‰nt‰si mik‰‰n ihmiskurjuus v‰r‰hdytt‰‰ voinut.

AUGUSTA AURELL

Oliko ket‰‰n etehisess‰?

Augusta kuunteli.

H‰nen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.

"Is‰, mit‰ sin‰ t‰‰ll‰?"

"En p‰‰se sis‰‰n, ‰iti nukkuu, el‰ pakota minua pois, ulkona sataa."

"Sataako?"

Augusta ihmetteli sit‰, vaikka tiesih‰n h‰n sen, sit‰h‰n h‰n oli kuunnellut siin‰ koko iltayˆn. H‰nest‰ oli vain tuntunut, ettei se ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan jokin salaper‰inen luonnonvoima, joka siell‰ raivop‰‰n‰ vapaasti puski.

"Augusta —"

"Sin‰ olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sill‰ h‰nen rintaansa puristi viel‰.

"Mit‰ sin‰ siit‰ —." Is‰ oikaisihen suoraksi ja hymyili. H‰nen silmiss‰‰n v‰l‰hti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta j‰i katsomaan is‰n kasvoja, joiden ilme n‰ytti h‰nest‰ julkealta. H‰n laski ajatuksissaan, mit‰ is‰n mieless‰ oli t‰ytynyt liikkua, n‰ytt‰‰kseen tuollaiselta.

Ja Augusta unohti, ett‰ h‰n ‰sken oli l‰mpim‰sti is‰‰ ajatellut. Sill‰ eikˆ se ollutkin juuri is‰, joka h‰nen el‰m‰ns‰ kolkoksi oli tehnyt? Eikˆ kaikki ollut k‰ynyt n‰in vain h‰nen t‰htens‰? Siksi, ettei is‰ ollut jaksanut eik‰ toisin tahtonut.

"Sellainen sin‰ olet", sanoi h‰n lujasti, "ja sin‰ tulet minun luokseni".

Is‰ koetti nauraa.

"Naura, naura sin‰ vain, sin‰ et nauraisi — h‰pe‰isit, jos sin‰ ymm‰rt‰isit, mit‰ olet tehnyt, ja pakottanut minut tekem‰‰n."

"Augusta."

Mutta Augusta ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰:

"Kuinka min‰ olen salaa itkenyt — sinun t‰htesi. Kuinka min‰ olen kiduttanut itse‰ni — n‰‰ntynyt, odottaessani parempaa. Mik‰ helvetin kirous on t‰ss‰ el‰m‰ss‰, kun sit‰ ei muuttumaan saa? El‰‰ min‰kin olisin tahtonut — eikˆ minullakin olisi oikeuteni ollut?"

Sanat s‰rkyiv‰t. H‰nt‰ v‰sytti. H‰nen k‰tens‰ vapisivat. Ja liikaa h‰n sanoi.

"Mene pois."

"Ajatko, sin‰?"

Augusta ei vastannut.

"Kun sin‰ tahdot —"

ƒ‰ni oli katkera.

"Kun sin‰ tahdot, menen toki — menen ja juon, sill‰ kerran sit‰ vain
Augusta Aurell miehelle menee —"

"Menee, sin‰p‰ sen sanoit. Menee. Oletko sin‰ antanut kodin? Sano, mit‰ sin‰ olet antanut. — Paheita vain."

H‰n katui samassa, ett‰ tuli niin sanoneeksi.

"Mies — sellainen — ha-ha-ha-haa, — on sekin Augusta Aurellin mies. — Niskasta ja k‰ynnist‰, sanoit sin‰ ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko nyt, Augusta, tunsitko miehen — — noo, kunnollinen sen olla pit‰‰ — sile‰p‰inen — tekopyh‰ — Onko se rehellinen, onko se ihminen — — Augusta, sin‰ Augusta, oma tyttˆni, miksi sin‰ niin — ett‰ sin‰ ilman rakkautta?"

Augusta painoi k‰dell‰ syd‰nalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja kivettyneet.

Mutta avonaisena tunki h‰nen katseensa is‰n silmiin.

Is‰ tuli tajuihinsa.

Ja Augustasta tuntui, kuin h‰n yht‰kki‰ olisi n‰hnyt is‰n sisimp‰‰n, siihen, joka heill‰ oli niin samanlainen.

"Is‰", sanoi h‰n hiljaa, "is‰."

"Ei niin — el‰ minulle niin."

"Kun on v‰synyt, ei voi hillit‰ itse‰ns‰."

"Ei, sano sin‰, Augusta, sin‰ olet oikeassa, sin‰ olet aina oikeassa.
— Mutta sin‰ luulet, ett‰ min‰ tahallani — en min‰ tahallani —"

H‰nen ‰‰nens‰ katkeili.

"Sill‰ mit‰ luulet sin‰ ihmisen olevan? Sanovat: ihminen, vaativat silt‰ — mit‰‰n ei se ole, ei mit‰‰n — uskotko sin‰ sit‰?"

Augusta kuunteli. Tuntui, kuin h‰nen ajatuksensa eiv‰t is‰n ajatusten pohjaan ylettyisi.

"Ne syytt‰v‰t toisiansa, kun eiv‰t tied‰. — On is‰kin pyrkinyt, mutta kun t‰‰ll‰ on polttanut."

H‰n painoi k‰dell‰ rintaansa.

"Ja kun siell‰ polttaa, ei tied‰, mihin tarttua — ja kun ihminen on vierell‰si vieras, on el‰m‰ aina vieras — siksi ei ilman — jos sin‰ sen ymm‰rt‰isit."

"Is‰ —"

"Sin‰ olet Aurell, min‰ tied‰n, mink‰laista kaipaisit."

"Eikˆ sinua v‰syt‰?"

"Ei. Sit‰ min‰ vain, Augusta, ett‰ se on suku, suvun veri ja maku, joka rakkauden m‰‰r‰‰ — on sisin vaisto oikeasta — rakkaus, lajivaisto, se on hienoin vaisto, se on ihmisell‰ vain — ymm‰rr‰tkˆ — ja se on tulevia varten."

Augusta nousi ylˆs.

"Eikˆ sinulla ole n‰lk‰, is‰?"

"Ruokasalin ovi on lukossa, el‰ mene — ‰iti havahtuu. Anna min‰ istun t‰‰ll‰ luonasi kerran."

Mutta Augusta l‰ksi, haki ruokaa.

ƒ‰netˆnn‰ sˆi is‰.

ƒ‰netˆnn‰ katseli Augusta syrj‰st‰. H‰n n‰ki is‰n laihojen k‰sien liikkeet. Ja miten ne vapisivat. H‰n n‰ki kaulalihasten ponnistuksen.

Kuinka kaikki oli surullista.

H‰n nousi, laittoi is‰lle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, k‰‰ri sen is‰n jalkojen ymp‰ri.

"Kiitos. Kun sin‰ olit pieni, Augusta, ajatteli is‰ aina, ettei kukaan olisi sinulle kylliksi hyv‰, ei kukaan kylliksi hyv‰."

"Koeta nukkua!"

Augusta odotti, kunnes is‰ nukkui, katseli sitten h‰nen rentoa p‰‰t‰ns‰.

Sellainen suu. Heikko is‰ oli.

Mutta kenell‰k‰‰n ei Augusta ollut n‰hnyt is‰n korkeaa otsaa, ei niit‰ silmi‰, jotka joskus toisen sisimp‰‰n katsoivat, n‰yttiv‰t kaiken ymm‰rt‰v‰n.

Sellaista miest‰ kuin is‰‰ voisi Augusta siet‰‰ virheineen.

Rakastaa sellaista kun saisi.

Augusta tunsi pist‰v‰n katkeruuden rinnassaan. Eikˆ h‰n olisi ansainnut enemm‰n? Ja miksi h‰n oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut miehelle, jota ei rakastanut?

Mutta mit‰ h‰n siit‰. Siit‰ oli k‰rsitty kyll‰.

Is‰ s‰ik‰hti unissaan.

Ei is‰ koskaan rauhoittua voinut. Ei Augustakaan h‰nen sijassaan olisi voinut. Heiss‰ olikin samaa. He is‰n kanssa kaipasivat varmaan samoin, janosivat el‰m‰‰ ja vierastivat sit‰ samoin.

Ja ehk‰ olivat samat tunnot polvi polvelta veress‰ perityt. Ehk‰ se, mit‰ Augusta oli omaksensa luullut, olikin toisten jo ennen ollut.

Eih‰n h‰n ollut siis mit‰‰n. Vapaakaan ei h‰n ollut.

H‰n koetti ajatella aikoja kauas, kauas taaksep‰in, h‰m‰ri‰, pimeit‰ aikoja, joista kaikki nykyinen oli johtunut. Oli kuin h‰n olisi n‰hnyt ammottavat kuilut edess‰‰n aukenevan. Ajatus sotkeutui, yh‰ h‰m‰rtyi, ja tuli vaikea olla.

Paljon el‰m‰‰ oli ollut.

Kaikki mennyt — mennyt — mennyt —

Sade rapisi ulkona. Ajatus palasi takaisin h‰neen itseens‰.

Kun h‰n siin‰ el‰m‰‰ns‰ kauempaa katsoi, kaikki pieni unohtui ja haihtui. Kun h‰n sit‰ kokonaisuudessaan ajatteli, muuhun el‰m‰‰n vertasi, j‰iv‰t rintaan kummat s‰velet soimaan.

Tuntui helpolta niin ajatella, helpolta olla.

H‰n sattui katsomaan k‰tt‰ns‰, joka syliss‰ lep‰si. Se oli hieno ja valkea. Ja vapaa se oli.

L‰mmin virta kulki syd‰mest‰ yli ruumiin.

H‰n painoi silm‰ns‰ kiinni ja hymyili —

EI KANNATTANUT

"Kuule."

"No?"

"Min‰ ajattelen sittenkin, ett‰ eikˆ olisi parempi, ett‰ — ett‰ —"

"Sanohan, rakas."

Akseli ojensi k‰tens‰ yli olan ja jatkoi tyˆt‰ns‰. Mutta Aina oli k‰‰ntynyt ja istuutui kauemmaksi huoneen toiseen p‰‰h‰n.

"Siit‰ paikasta ajattelin", sanoi Aina, "ett‰ eikˆ sinun — meid‰n olisi parempi menn‰ ja ottaa se".

"Ja miksi?"

Akseli nosti p‰‰t‰ns‰ tyˆst‰‰n ja katsoi ihmeiss‰‰n.

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Sinulla on sittenkin ik‰v‰ t‰‰ll‰ maalla?"

"Ei mutta palkankin puolesta."

"Palkkojako sin‰ vain ajattelet?"

"Onhan pakko niit‰kin ajatella."

Ainan ‰‰ni oli Akselista ‰rsytt‰v‰n rauhallinen.

"Ei tarvitse. Sinun ainakaan. Min‰ kyll‰ niist‰ huolen pid‰n."

"Jaa — ei ole sanottu."

Se p‰‰si vahingossa Ainan suusta.

"Niinkˆ luulet?"

"Sin‰ olet jo —"

"Min‰ tied‰n ik‰ni, jos sit‰ aiot sanoa."

Akseli oli hyp‰nnyt pystyyn ja piteli tuolin selk‰puusta.

"Ei, el‰ ota sit‰ niin arasti, Akseli. Teeth‰n sin‰ mit‰ jaksat, mutta t‰ll‰ tavalla —"

"T‰ll‰ tavalla — t‰ll‰ tavalla sin‰ vain karkeutesi n‰yt‰t. Min‰ el‰n, niinkuin min‰ tahdon, ja teen, mit‰ min‰ tahdon, huolimatta, rahatko vai mitk‰ sin‰ etusijalle asetat. Olin vain luullut, ett‰ olit jo vapautunut tuollaisesta — rihkamakauppiaismaisuudesta — ja sinun sielusi pohjalla piilee ajatuksia, jotka — inhottavat minua."

"Akseli."

"Niin, ne inhottavat minua. Mist‰ sin‰ olet k‰rsinyt? Emmekˆ ole syˆneet ruokaa, niinkuin muutkin, vai sekˆ sinusta on t‰rkeint‰, mit‰ ruokia —"

"Akseli hyv‰."

"Kun t‰st‰ nyt tuli puhe — niin, niin katsohan", sanoi h‰n lauhkeammin, "olen kyll‰ sit‰ ajatellut ja — k‰rsinyt siit‰, ett‰ sin‰ ehk‰ kaipaat entist‰ kotiasi ja — iloja, mutta ajattelen aina itsekseni, ettei niit‰ sellaisia kannata panna p‰‰m‰‰r‰ksi, ei toisenkaan t‰hden, vai kannattaako sinusta?"

"Enh‰n min‰ ole niin ajatellutkaan."

"Et, tietysti et, mutta ett‰ sinusta on yksitoikkoista ja liian yksinkertaista el‰m‰ t‰‰ll‰ maalla — kaipaat joskus toisenlaista, se on luonnollista."

"Niin, joskus."

Tuntui herttaiselta, ett‰ Akseli sen niin hienosti ymm‰rsi.

"Ja sitten min‰ tunnun kuivalta sinusta, el‰, el‰ keskeyt‰, sin‰ olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut el‰m‰‰ yhdess‰ toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt t‰llaista vain — ja sitten sinulla on hetki‰, ett‰ sin‰ kaipaat ihmisi‰, el‰m‰‰ ymp‰rill‰si, ja sin‰ pelk‰‰t jotakin, jotakin — miksi en sit‰ sanoisi — kˆyhyytt‰ ja yksin‰isyytt‰."

"Niin."

"Ik‰v‰, etten voi sit‰ auttaa."

Akselin ‰‰ni levisi kylm‰n‰ ja lˆi Ainaa vasten kasvoja.

Aina l‰hestyi ja tarjosi k‰tt‰ns‰. H‰nen rintansa kosketti Akselin k‰sivartta, mutta Akseli per‰ytyi.

"Mit‰ siit‰ niin juhlallisesti. On selv‰‰, ett‰ t‰‰ll‰ elet‰‰n, niinkuin elet‰‰n, jos se ei ket‰ tyydyt‰, on oikeus —"

H‰n viittasi ovea.

"Siit‰ ei kieltoa."

Ja h‰n jatkoi kovana:

"Ett‰ sen siis tied‰t."

Oli paras tehd‰ aikanansa selv‰‰. Hyv‰, ett‰ kerrankin sai sanotuksi.

Ainan kasvot s‰v‰htiv‰t punaisiksi, vesi kiertyi h‰nen silmiins‰.

Mutta Akseli istuutui takaisin tyˆpˆyt‰ns‰ ‰‰reen, naputti hiukan sormella pˆyt‰‰n, ik‰‰nkuin ei mit‰‰n olisi tapahtunut.

Siell‰ toisessa p‰‰ss‰ huonetta istui toinen, jonka ajatukset h‰n tunsi. Mutta ne eiv‰t h‰nt‰ liikuttaneet. Kuinka ne olisivat liikuttaneet!

Syv‰ juopa oli ihmisen ja ihmisen v‰lill‰. Mik‰‰n ei sit‰ v‰hent‰nyt.
Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.

Ei p‰‰sty siit‰, ett‰ oli synnynn‰inen kammo ihmisen ja ihmisen v‰lill‰, ett‰ vet‰ydyttiin takaisin, kun toista ei tarvittu.

Siell‰ istui nytkin Aina, vaalea, yksinkertainen nainen. Se itki siell‰ varmaan, ei uskaltanut liikahtaa.

Se oli niit‰ ihmisi‰, jotka eiv‰t h‰nen verilleen k‰yneet. Niiden kanssa ei sukua ollut, niiden kosketus, sielujenkin, j‰i vain ulkonaiseksi. Sisin sulkeutui ja pakeni niit‰.

Ett‰ h‰n oli kaiken sen ennenkin tiennyt. Ottaessaankin. Mutta Aina seisoi silloin siin‰ h‰nen edess‰‰n terveen‰. Ja h‰n tahtoi ohjata el‰m‰ns‰ kulun terveisiin uomiin.

Ohjata. Pakottaa itse‰ns‰. Kiinnitt‰‰ itseens‰ ihminen, joka el‰imellisell‰ terveydell‰‰n ahdisti h‰nen sielunsa liikkeit‰.

Oli yksi keino, jolla h‰n nytkin koskemattoman vapautensa olisi voinut s‰ilytt‰‰. Vahvemman etuoikeus.

Olihan Aina h‰nen vallassaan. H‰n tiesi keinoja, joilla nˆyryytt‰‰ h‰net maan tasalle, tyˆnt‰‰ h‰net luotansa, s‰rke‰ h‰nen v‰h‰inen itsen‰isyytens‰ ja vet‰‰ h‰net sitten takaisin ja siirt‰‰ h‰neen kaikuja omasta itsest‰ns‰.

V‰h‰isen ajan hellitt‰m‰tˆn tyˆ. Toisella k‰dell‰ repi‰, toisella rakentaa. Hairahtamatta. Saada toiseksi ei toista voinut, vaan kasvattaa h‰nt‰ ja kuluttaa ja tukahduttaa ja tappaa sen oman tahdon ‰‰ni.

Mutta miksi sit‰k‰‰n. Eih‰n h‰n sellaista varjoa tarvinnut. Parempi, kuta kauempana oli. Helpompi, kuta vieraampi.

Ja eikˆ h‰n tiennyt, mit‰ ne sukulaisuudet ja rakkaudet olivat. Olihan h‰n k‰ynyt l‰pi ne asteet, jotka tarvitsi, vapautuakseen. Lapsellisen ep‰m‰‰r‰isest‰ haaveilusta oli se alkanut ja kehittynyt raskaaksi kaipaukseksi ja liekehtiv‰ksi tuleksi, sitten se oli s‰rkynyt hermostuneen monis‰ikeiseksi piinaksi sielujen v‰lille, tuskaksi, joka kulutti itse itsens‰. Loppuiko siihen? Ei. Se painui, kohotakseen taas uutena, kirkkaana ja rauhallisena tuntona, riisuen p‰‰lt‰ pois liian, tehden ihmisen yksinkertaiseksi lapseksi taas. Luuli, ett‰ se siihen pys‰htyi, ett‰ jo vihdoinkin oli joutunut oman olentonsa alkul‰hteille ik‰‰nkuin. Ei, niin ei ollut. Kannusti eteenp‰in jokin selitt‰m‰tˆn voima, j‰tti taaksensa kaikki — vapaana ja tyhj‰n‰.

Alkoi el‰m‰ yksin‰isyydess‰. El‰m‰, tahi hiipiv‰ kuolema eikˆ se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeit‰ omassa itsess‰ns‰.

Mutta n‰ki sitten, mihink‰ se vei. P‰iv‰t luisuivat tyhjin‰ k‰sist‰. Niiden p‰‰ll‰ lep‰si kuoleman kirous. El‰m‰ ei j‰tt‰nyt kostamatta, kun sen hylk‰si.

Silloinhan h‰n sai ajatuksen hoitaa henkist‰ terveytt‰ns‰, hallita tasapaino tahdollansa, pakottaa itse‰ns‰, ohjata el‰m‰ns‰ kulku terveisiin uomiin taas.

Siin‰ se oli.

Ja Aina seisoi siin‰ h‰nen edess‰ns‰ terveen‰ naisena, joka tervett‰ el‰m‰‰ takasi.

Ja mik‰ siin‰ olikaan. Eikˆ ollut hyv‰ niinkin? Mit‰ h‰nk‰‰n tyhj‰‰.

Jos jokap‰iv‰inen el‰m‰ oli kahlehtivaa, niin oliko muuta mahdollisuuttakaan?

Piti vain ponnistautua ymm‰rt‰m‰‰n.

"Aina, Aina", raikui h‰nen ‰‰nens‰.

"Akseli hyv‰."

"Niin."

"Etkˆ sin‰ tahtoisi ajatella."

"Sit‰ paikkaako?"

"Ei."

Nauru ilvehti Akselin suupieliss‰. Se odotti aina siin‰ vuoroansa.

"Mit‰p‰ sitten ajatella?"

"Kaikkea."

"Mutta siin‰ viipyisi — jaa, kuinka kauan?"

Se tuli niin notkeasti, ett‰ he naurahtivat molemmat vapautuneina.

Ettei tyhj‰‰ juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei kannattanut. Ei mik‰‰n sit‰ kannattanut.

UNTA!

Keskiyˆt‰.

Berta tulee toisesta huoneesta puoliksi riisuutuneena, tukka ep‰j‰rjestyksess‰. H‰nen juopunut katseensa harhailee synkk‰n‰ ja rauhatonna ymp‰ri huonetta.

Halvattu mies on nukkumassa lepotuolissaan huoneen nurkassa. H‰nen silm‰ns‰ tuijottavat sel‰ll‰‰n Bertaan. H‰n ei voi liikuttaa itse‰ns‰ eik‰ puhua.

Berta:

— Jaa — elossa viel‰ — hauska, oikein hauska. Lep‰‰ vaan, rakas, lep‰‰ ja vahdi, vaikka aina vahtisit.

— Mit‰ tuijotat? No, tuijota, ole niin hyv‰, tuijota, ikuisesti vaikka —

— Annas kun katselen. Kuivanut olet — mehuton ruumis, ja pienentynyt
— Minnep‰in? Maahanp‰in, jonne on matka.

— Kes‰‰ et n‰e — vai luuletko n‰kev‰si? Kuulut syˆv‰n, vahvasti syˆv‰n — Syˆ vaikka, tingi vaikka, kes‰‰ et n‰e, on jo m‰‰r‰t, rakas.

— Mit‰ sin‰ — s‰nkykamariinko katsot? Katso, ole niin hyv‰, katso.
Pois se meni. Veljenpoikasi oli — se pitk‰. Se pelk‰si t‰nne tulla.
"H‰iritsemme", sanoi, "menn‰‰n muuanne". "Viel‰ mit‰, ei h‰n ymm‰rr‰,
tajuton jo on."

— Ha-ha-haa, tied‰nkˆ min‰, ymm‰rr‰tkˆ viel‰.

— Kuka min‰ olen, vastaa!

— Et vastaa. Katsos, et osaa. Vaimosi olen, kultaseni — viel‰ nyt, ymm‰rr‰tkˆ — ha-ha-haa —

— Viel‰ nyt — kohta en.

— Jumala, katsos, armossansa korkeassa pisti sormensa t‰h‰n — pyˆritt‰‰ksens‰ asioita vihdoinkin, noin — hiukan toiseen kuntoon.

— H‰nt‰ huvitti se, rakas. — Siit‰ se vauhti. — El‰ pelk‰‰, kun Jumala itse ryhtyy ajamaan asioitansa, ei h‰n kesken j‰t‰ — vai j‰tt‰isikˆ? Ei — selv‰‰ j‰lke‰, sit‰ h‰n laittaa.

— Mit‰ minun pitik‰‰n?

— Niin — joimme, hivenisen — ett‰ irtautuu — kohoaa yhteistuntoon, ihmisymm‰rrykseen — kiit‰‰, kiit‰‰ kauas — ihanaan vapauteensa.

— Ei h‰n osannut — sieluton on — koko teid‰n sukunne — tyhj‰sieluisia. — Ei ne osaa humaltua — ei nauttia. Ne hiipiv‰t, hiipiv‰t paheinensa ja myrkytt‰v‰t ilman.

— Ne on niit‰.

— Pois ajoin sen helvetin. — Ennen humallun itsekseni — tahi ajattelen sit‰ — sit‰, sin‰ tied‰t, sit‰ kuolemaasi.

— Yˆt‰ p‰iv‰‰ sit‰ toivoin — salaa rukoilin. — Ja kun mit‰ lujasti toivoo, se tapahtuu. — Salaiset voimat joutuvat liikkeelle ja kuristavat toista — noin, noin, niin ettei tied‰k‰‰n, kun on saarroksissa kokonaan.

— Saarroksissa, se on hauska sana, saarroksissa, ha-ha-haa.

— Nyt on minun vuoroni nauraa — n‰iss‰ huoneissa on kaikunut vierasten naisten nauru — nyt ker‰‰n min‰ katuojista t‰nne kaikki — ilman valintaa kaikki —

— Ne kysyv‰t sinusta: "Milloin se kuoli", kysyv‰t.

— "Kun syd‰n v‰‰rin lˆi — noin, nips — lˆi vaan kerran, silloin se kuoli. Siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰."

— "Tuliko h‰n autuaaksi", kysyv‰t ehk‰.

— "Eikˆh‰n — eikˆh‰n h‰n tullut autuaaksi, h‰n oli hyvin hurskas ja eli Jumalan pelvossa aina."

— En sinua vihaa enk‰ panettele — siit‰ sen n‰et — miksi vihaisin?
Sin‰ elit niinkuin elit, siin‰ se, mit‰ se muihin kuuluu.

— Enk‰ sinua unohda, rakas, k‰yn sinun haudallasi. — Annas kun kuvittelen — keng‰nkorot ovat korkeat, kun tallaan maata — silkki kahisee ymp‰rill‰ni.

— "Hyv‰‰ p‰iv‰‰", sanon min‰ teille, "hyv‰‰ p‰iv‰‰".

— Te ette vastaa — te hymyilette, kaikki te samoin — noin, ja teid‰n leukanne on niin kummasti.

— Te hymyilette. Se on sit‰ hyv‰ntahdon, ymm‰rryksen hymy‰ — se on toisenlaista — T‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ hymyill‰‰n paljon kevytmielisemmin — niinkuin ei mit‰‰n ymm‰rrett‰isi eik‰ ajateltaisi — vaan te sielt‰ kun asiaa katsotte —

— Menen kotia. Se on nyt toinen, kultainen. Siell‰ on valoisaa — niin valoisaa on kaikki — ja siell‰ odottaa minua se, jota olen ajatellut.

— Niin.

— Niin kauan kuin muistan —

— Mutta h‰n j‰tti minut.

— En jaksanut k‰sitt‰‰, mit‰ silloin tapahtui — lapsi enkˆ ollut?

— Siit‰ on kauan, kauan —

— Niin, kauan siit‰ on.

— Mutta nyt unohdin jotakin — t‰rke‰t‰ — mit‰, mit‰ min‰ unohdin?

— Niin.

— Senh‰n min‰ unohdin — sen — ettei minulla ole ket‰‰n, kenen luo menn‰, ei ket‰‰n, kenelle sanoa, ett‰ nyt olen min‰ voittanut.

— Senh‰n min‰ unohdin ja se oli t‰rkeint‰.

— Taistella — taistella itsens‰ v‰syksiin — ja kun on voittanut, ei ole kenelle sanoa — — Mink‰ eteen taisteli — ei ollut tavoitettavissa — se oli paennut — oli paennut kaikki —

— Miksi se on niin? Miksi ei toisin?

— Onko oikeutta? Kuka siit‰ puhuu — se, joka ei tied‰ —

— Ei pit‰isi tunnustaa, ei tunnustaa mit‰‰n. Mutta jos min‰ sanon sen itselleni, ei kukaan sit‰ kuule:

— Ett‰ min‰ olen k‰rsinyt v‰‰ryytt‰ — koko el‰m‰ni. — Ei kukaan, kukaan voi aavistaa, mit‰ min‰ olen k‰rsinyt — — Kun min‰ ajattelen, kirvelee sieluani — koko ruumiini huutaa, mik‰‰n, ei mik‰‰n voi sit‰ sovittaa.

— ƒsken min‰ siell‰ huojutin itse‰ni — unta saadakseni — ei siell‰ ollut ket‰‰n — min‰ vaan yksin join — join —

— Min‰ huojutan p‰‰t‰ni ˆisin — tuntikaudet, huojutan ja huojutan — p‰‰ss‰ siell‰ polttaa loppumaton tuska.

— Uni ei helpota minua — uni ei helpota minua.

— Miksi, miksi se ei helpota — enkˆ min‰ ole ihminen niinkuin muutkin — tahi mik‰ min‰ olen, kun rauhaa en lˆyd‰. — Enh‰n min‰ muuta pyyt‰isik‰‰n — hiukan unta, unta!

HERMAN

I

Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylˆs.

Koko illan oli h‰n sit‰ odottanut, koko illan — ja nyt.

"Kuka se on?"

"Aukaise!"

"Herman?"

"Aukaisehan."

"Odota, odota hiukan."

Aliina riisui kiireesti rˆijyns‰, aukaisi liivin napit, viskasi p‰‰lleen keve‰n aamurˆijyn, hankasi k‰sill‰ poskiansa, puri huuliansa ja katsahti peiliin.

H‰n n‰ki siell‰ kaksi s‰teilev‰‰ silm‰‰, nuoret, herttaiset kasvot. Ja h‰n hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi viel‰kin ja hymyili.

Mutta kun h‰n tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vet‰isikin h‰n k‰tens‰ takaisin, napitti liivit kiinni, tyˆnsi k‰dell‰ kasvoille valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.

"Sait odottaa."

"Ei se mit‰‰n."

"En odottanut sinua. Olen jo n‰in."

Hermanin katse hyv‰ili h‰nt‰.

"Sin‰ olet kaunis niin. Sin‰ olet kaunis t‰n‰ iltana."

"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"

"Varmaan."

Herman otti h‰nt‰ vyˆt‰isist‰, nosti h‰net korkealle, piteli siell‰.

"Koskeeko?"

"Ei, mutta min‰ putoan."

"Et putoa."

"Pelottaa."

"ƒl‰ pelk‰‰."

"Herman."

Herman kantoi h‰nt‰ ymp‰ri huonetta. Kevyen‰ kuin pieni lapsi lep‰si
Aliina h‰nen k‰sivarsillaan.

"Herman, pane pois."

"Minnek‰? Maailman ‰‰rille sinut kantaisin, tahdotko?"

"Siell‰ mit‰ lienee, mink‰laista", h‰n naurahti. "Sin‰ et tied‰k‰‰n."

H‰nen ‰‰nens‰ helisi.

"Tied‰n, siell‰h‰n aina asunkin."

"Ja sielt‰ lenn‰t aina minun luokseni."

"Niin, kun siell‰ ei ole sellaisia kuin sin‰. Siell‰ on toisenlaista. Ne maat siell‰ eiv‰t ole el‰mist‰ varten, ei siell‰ ole ihmisi‰, ei el‰m‰‰, ei luontoa, ei mit‰‰n. Kaikki on sulanut siell‰ samaksi ‰‰rettˆmyydeksi, vajonnut olemattomaksi i‰isyyden ‰‰nettˆm‰ss‰ huminassa. Siell‰, siell‰ ei ole mik‰‰n mit‰‰n."

Herman kuunteli omaa ‰‰nt‰ns‰. Sitten naurahti h‰n:

"Uskothan minua, Aliina?"

"Oma rakkaani, ket‰ min‰ sitten uskoisin — mutta eikˆ siell‰ ole mit‰‰n?"

"Ei."

"Ei sinne."

"Ei, ei sinne."

Herman pani Aliinan s‰nkyyn ja katseli h‰nt‰. Aliinan tukka oli valahtanut irti. Kasvot hohtivat.

"Niin — siin‰ sin‰ lep‰‰t."

"Min‰ olen iloinen."

"Oletko?"

"Kuukaudessa voi el‰‰ paljon, vuodessa paljon, ja kun min‰ jokaisen p‰iv‰n erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin —"

"Niin min‰ niist‰ sinua kiit‰n."

"Herman."

"Kiit‰n, kiit‰n — el‰m‰st‰, kun se sinut minulle antoi."

"Anna, kun min‰ sanon."

"Kiit‰n, kun sin‰ olet nuori — tukasta kiit‰n, silmist‰ kiit‰n."

"Jos min‰ voisin aina miellytt‰‰ sinua. — Min‰ odotin sinua, Herman. Toivoin koko p‰iv‰n, ett‰ t‰n‰ iltana tulisit. Tahtoisin, ett‰ aina t‰‰ll‰ olisit. Min‰ koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni, miellytt‰‰ sinua, vangita sinut. Min‰ pelk‰‰n, mutta min‰ taistelen sinusta niin kauan kuin jaksan — niin — niin sinua rakastan —"

Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. H‰nen toinen k‰tens‰ laskeutui Aliinan k‰sivarrelle, pujottautui aamurˆijyn alle ja avasi liivin napit.

"Min‰ riisun sinut."

H‰n piteli hetken Aliinan l‰mmint‰, paljasta jalkaa k‰siss‰‰n.

"Min‰ riisun sinut."

"Aliina, min‰ riisun sinut."

Sitten sammutti h‰n lampun.

Yˆn pime‰ levisi hyv‰illen, pehme‰n‰ maan yli. Heit‰ varten.

II

Aurinko paistoi kirkkaana sein‰lle, kun Herman raotti silm‰luomiansa.

H‰n muisti, miss‰ h‰n oli, ja suu vet‰ytyi hymyyn.

H‰n k‰‰nsi hiukan p‰‰t‰ns‰. Aliina lep‰si viel‰ t‰ydess‰ unessa, kasvot puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon s‰teet s‰rkyiv‰t h‰nen hiuksiinsa, jotka sekavina v‰l‰hteliv‰t tyynylle. Herman otti suortuvan ja kiersi sit‰ sormiensa ymp‰ri. Se oli kevytt‰ ja hienoa kuin silkki. H‰n katseli Aliinan kasvoja, h‰nen ihonsa tuoretta v‰ri‰, katseli silm‰luomien varmaa kaarta.

"Mit‰h‰n lienee liikkunut tuon otsan takana?"

"Eip‰ paljoakaan, ja mit‰ se sitten haittasi."

Mutta kuinka h‰nen suunsa oli raollaan. Seh‰n se teki sen ilmeettˆm‰n vaikutuksen.

H‰n painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan k‰sivarren h‰nen kaulallensa.

"Nuku viel‰, nuku."

H‰n piteli h‰nt‰ kuin pient‰ lasta luonansa.

"Nuku viel‰."

Aliina painoi silm‰ns‰ kiinni ja nukkui. Herman siirsi h‰net luotansa.

Sep‰ se oli se suu. Nyt se on kiinni.

Herman k‰‰ntyi ja kurottautui ottamaan pˆyd‰lt‰ sikarin, joka siin‰ h‰nt‰ odotti.

Savu kohosi harmaana ja hienona. Hermanin silm‰luomet painuivat raolleen.

"No, ajatukset."

Mutta ajatukset eiv‰t liikahtaneet. Ja Hermanin katse pilkisti iloisena silm‰luomien raoista.

H‰n liikahti noustakseen ylˆs.

"Joko sin‰ l‰hdet?"

"T‰ytyy."

"Ei t‰ydy, ota minut syliisi ensin."

Paidan l‰pi tuntui h‰nen ruumiinsa l‰mpˆ.

"Tukkasi on ihmeellinen, se kun kimmelt‰‰."

"Sin‰ sotket sen. Ei saa sotkea."

Aliina nirpisti huuliansa, ja silm‰t loistivat.

"Se on veress‰ h‰nell‰ tuo — ihanaa — kunhan ei pilaantuisi, ett‰ jaksaisi kauemminkin vieh‰tt‰‰", ajatteli Herman katsellessaan h‰nt‰.

"Tule t‰n‰ iltana, tuletko?"

"En tied‰, riippuu —"

"Ei saa riippua!"

Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine el‰m‰nmuotoineen. Tahi pieninekˆ? Rikkaine ja kummallisine.

Maan pinta kuohui el‰m‰‰, levotonta, vaihtuvaa. Sama el‰m‰n kiertokulku kaikkialla. Sama sykint‰ syv‰lt‰ maan syd‰mest‰ t‰nne, t‰nne h‰nen syd‰meens‰ saakka.

H‰nen syd‰mens‰, joka tunsi terveen‰ el‰m‰n nyt. Ihanata.

Vai aamun kirkas kajastusko el‰m‰n sellaiseksi v‰ritti?

Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissyd‰men terve lyˆnti?

Tahi h‰nh‰n se taas —

Mit‰ helvetti‰.

Aina h‰n vajosi tuohon samaan —

H‰n hieroi k‰si‰ns‰ ja naurahti itsellens‰ hyv‰ntahtoisesti, niinkuin vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymm‰rt‰‰.

III

P‰iv‰t kuluivat, tunsi kuinka ne k‰dest‰ luisuivat tyhjin‰ ja sis‰llyksettˆmin‰. Pohjalle j‰i vain ik‰v‰, voimaton ik‰v‰, joka el‰m‰nhalun kuiviin imi.

Ei syntynyt el‰m‰niloa, ei jaksanut rep‰isty‰ toimettomuudesta. Istui tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi el‰m‰n rinnassa. Mit‰‰n ei siet‰nyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen tyˆnsi pois.

Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi. Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, ett‰ se kuin k‰‰rme hiipi, hiipi siell‰, kiertyi syd‰men ymp‰rille, puristi sit‰ hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lep‰si siin‰ kyll‰isen‰.

T‰ytyi jotenkin s‰rke‰ kiduttavaa yksitoikkoisuutta.

Herman nousi ja l‰ksi kadulle.

Sade huuhtoi maata ja r‰iskytti likapisaroita h‰nen jaloilleen ja huuhtoi pitkin‰ viiruina h‰nen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen lokaisella kadulla synnytti h‰nen ymp‰rill‰‰n tuhansia hiipivi‰ ‰‰ni‰, jotka kohosivat kuin n‰kym‰ttˆm‰t olennot maasta, tunkeilivat h‰nen ymp‰rill‰‰n, ilkkuivat, tunkeutuivat h‰nen sieluunsa, kohottivat siell‰ pohjamudat.

H‰nt‰ rupesi ahdistamaan. Mutta h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan. Tuska kohosi syd‰meen, patoutui siell‰ kovaksi ker‰ksi.

Mit‰, mit‰ h‰n tahtoi?

H‰n oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa, kun h‰n viimeksi siell‰ k‰vi. Mit‰ h‰n siell‰ teki? H‰n oli v‰synyt naisiin.

Mutta jonnekinhan menn‰ t‰ytyi.

H‰n pakotti itse‰ns‰ ja meni sis‰‰n.

IV

"Minulla on vaikea olla."

"Mik‰ sinulla on?"

"Minulla on vaikea olla."

"Sin‰ n‰yt‰t kalpealta, oletko sairas?"

"En."

Aliinan rinta aaltoili. H‰nen katseensa oli synkk‰ ja sairas.

"Sin‰ olet sairas."

"En."

H‰n heitt‰ytyi Hermanin kaulaan kiihke‰n‰.

"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"

Mutta Herman ei jaksanut.

"Jos sin‰ tiet‰isit."

"Mit‰?"

"Mik‰ tuska on t‰‰ll‰."

H‰n painoi syd‰nt‰ns‰.

"Sin‰ et v‰lit‰ en‰‰, min‰ tied‰n sen, sin‰ et tahdo minua en‰‰."

H‰nen vartalonsa v‰‰ntyi taaksep‰in, silm‰t puristuivat kiinni.

"Min‰ olen nuori viel‰, minun t‰ytyy el‰‰, suonissani polttaa, j‰‰ aina polttamaan."

"Aliina."

"Mit‰ sin‰ katsot, niin kylm‰sti katsot. Mene, mene pois."

H‰n v‰‰nsi k‰si‰ns‰.

"Ja mit‰ sin‰ t‰nne tulit, kun et tarvitse minua — mene, mene pois."

H‰n heitt‰ytyi v‰syneen‰ sohvalle. Herman laski k‰tens‰ h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰lle. J‰nnitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.

Hermanin korvissa kaikuivat viel‰ Aliinan viimeiset sanat. Niiden tuskallisessa j‰nnityksess‰ oli vivahdus v‰‰r‰‰. Aliina liioitteli tunteitansa ja n‰ytteli j‰rkytt‰‰kseen h‰nen tasapainoansa. Mutta h‰nt‰ ei siten voitettu.

Ja mit‰ Aliina vaati h‰nelt‰? Eih‰n h‰nell‰ pit‰isi mit‰‰n vaadittavaa olla. Hermanin syd‰n koveni.

"Sin‰ rakastat kohtauksia", sanoi h‰n, "min‰ en jaksa mukana olla, vaikka mielell‰ni tahtoisin."

Aliina vaikeni.

"Ja mink‰ min‰ taidan, ruumiinkin ymp‰rill‰ t‰ytyy pit‰‰ j‰it‰, jos on liian l‰mmin, niin, kaikki m‰t‰nee, ellei aikanansa haudata."

H‰n n‰ki sanojensa vaikutuksen.

Mist‰ h‰n ne sanat sai? H‰n sanoi ne vain ajattelematta, ‰rsytt‰‰kseen. Ja niiss‰ oli tehty‰ ja iljett‰v‰‰ h‰nest‰ itsest‰‰nkin. H‰nh‰n se oli, joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta h‰n ei lˆyt‰nyt oikeata itse‰ns‰.

L‰ksisikˆ h‰n pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.

Aliina istui siin‰ kyyrysiss‰‰n niin pienen‰ ja raukkana.

Ihminenh‰n h‰n oli h‰nkin.

Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka turvattomina h‰ilyiv‰t sinne t‰nne.

"Min‰ j‰‰n t‰nne."

"J‰‰."

"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki sovittaa. Onko sinulla?"

"Konjakkia vain, siell‰."

Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat ‰‰nettˆmin‰ ensin.

"ƒl‰ sin‰ sill‰ tavalla, Aliina, se on turhaa."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Elet‰‰n hetki sellaisena kuin se tulee."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Kuinka toiselle voi antaa, mit‰ itsell‰‰nk‰‰n ei ole, luuletko, etten min‰ tahtoisi, n‰ith‰n sin‰ alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo kulunutta."

"Sinulle."

"Sinulle myˆs kohta, kunhan opit n‰kem‰‰n. Ne kuluvat aina, pohjalla kun siin‰ ei ole kuin koristelematon vaihto."

"ƒl‰ viitsi nyt niin puhua."

"En, maljasi ennen, rakkaani."

"ƒl‰, Herman."

"Ehk‰ se on tuo konjakki vain, menee p‰‰h‰n. — Sin‰ istut siin‰ ja odotat, pikku tyttˆ olet, sin‰ s‰ik‰hd‰t ihmisen alastomuutta, siihen on totuttava, siin‰ on kauneutensa, vaan eth‰n sin‰ ymm‰rr‰, sin‰ kun olet nainen, veren kultainen kukka, herkk‰‰, puhtainta luontoa — t‰ytyy ottaa teid‰t eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."

Herman kaatoi laseihin.

"Ei minulle niin paljon."

"Ei se pahaa tee — heti sinun silm‰si saivat toisen v‰rin, ne olivat ‰sken niin v‰rittˆm‰t ja arat."

"Eiv‰th‰n nyt en‰‰."

"Eiv‰t."

Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.

"P‰iv‰ voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen p‰‰h‰n p‰‰sisik‰‰n."

"P‰‰see kuitenkin."

"P‰‰see. Tule t‰nne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja l‰mmin kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset — teiss‰ olen min‰ el‰nyt el‰m‰ni ainoat hetket, teid‰n syliss‰nne unohtanut paljon."

"Maljasi, Herman."

Herman hymyili kaukaista hymy‰ns‰.

"Niin, juomme, tasapainon t‰hden, ymm‰rr‰tkˆ, kun min‰ sanon tasapainon t‰hden, niin min‰ tarkoitan, ett‰ t‰ytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka el‰v‰n‰ hautaansa astua."

"Rakas."

"Sanoinhan min‰, ettet sit‰ ymm‰rr‰, eik‰ tarvitsekaan. Jokainen ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sit‰ ymm‰rt‰‰."

"Herman, kun sinun ‰‰nesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, min‰ riisun nuttusi."

"Annahan olla, puhellaan. — Mit‰ min‰ sanoin? Niin, ett‰ ihminen on oma maailmansa. H‰nen rinnassaan on se maailma, ei sit‰ kukaan n‰e, ei aavista, mit‰ siell‰ milloinkin liikkuu."

"Painanko min‰ polviasi?"

"Et, pane p‰‰si tuohon olkap‰‰lleni — onko hyv‰ — on niin turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."

"Sinua, Herman, kuuntelee aina."

"Niin, sin‰ rakas. Min‰ tunnen, mit‰ sin‰ tunnet siin‰, onnellinen. Min‰ tunnen aina, mit‰ muut tuntevat, el‰n heid‰n kanssansa, rakastan heit‰ siksi. Mutta sitten v‰syy, palaa itseens‰, sulkeutuu muulle, kuuntelee vain yksin‰isten hetkiens‰ ‰‰nettˆmi‰ s‰veleit‰, lˆyt‰‰ sielunsa syvyydest‰ aarteita, kuin el‰v‰t olennot kohoavat ne sielt‰, saavat muotoja, luovat ymp‰rille rikkautta, jota kukaan ei n‰e eik‰ aavista — se on se puoli, se puoli ihmist‰."

He joivat.

"Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"

"Min‰ kuuntelen."

"Kuuntele. Sin‰ olet hyv‰, kun kuuntelet. Sin‰ kuuntelet kuin lapsi, tied‰t, ett‰ teet sill‰ hyv‰‰. P‰iv‰t tulevat ja menev‰t ‰‰nettˆmin‰ t‰‰ll‰, ei ole kenelle puheleisi, eik‰ tarvitsekaan."

"Tahdotko lis‰‰?"

"Kiitos, antaa olla. Sanoin, ett‰ se on se puoli. Mutta on toinenkin puoli, kylm‰ j‰rki. J‰rki, kylm‰ ja kirkas kuin kristalli. — Kun min‰ sit‰ ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin min‰ jumaloisin jotakin ihmisess‰. — Aliina, kaadahan, rakas."

"J‰rjen malja."

"Lapsi, sin‰ puhut, sin‰ et tied‰, mit‰ sin‰ sanot, se on kenties sama kuin Jumalan malja, sin‰ et tied‰, siksi voit sin‰ sanoa. Ymm‰rr‰tkˆ, mit‰ on t‰ytynyt tapahtua, mik‰ hienostuminen luonnossa, ennenkuin sellainen voima kuin j‰rki on siit‰ puristunut. Ei, kuinka sin‰ sen k‰sitt‰isit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yl‰puolelle, ylˆs, josta hallitsee katseellaan avaruuden ‰‰ret, mittaa syvimm‰tkin syvyydet, ylˆs tietoisuuteen — jumaluuteen."

H‰n vaikeni.

"Ja kuka on katsellut el‰m‰‰ sielt‰, on lˆyt‰nyt kerran ihanan nautinnon. Siell‰ huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista muodoista, ne eiv‰t s‰rje, ne eiv‰t koske en‰‰. Nauttii siit‰ viileydest‰, joka puhaltaa sammuksiin rinnan v‰r‰j‰v‰t liekit, j‰hmetytt‰‰ naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat liikkeet. Aukeaa vain laajat, j‰iset n‰kˆpiirit, jossa ihminen haihtuu pieneksi pilkuksi, j‰hmettyy samaan j‰iseen kokonaisuuteen mit‰‰n mielenkiintoa en‰‰ her‰tt‰m‰tt‰ —"

Herman vaikeni. H‰nen katseensa viipyi kaukana. Kuinka h‰n nyt hyvin tajusi, mit‰ h‰n tarkoitti.

"Niin, ett‰ niin voi olla —"

H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰ otsaansa.

Aliina ei uskaltanut liikahtaa.

"Mit‰ min‰ puhuin — niin, istuhan viel‰, niin vaikenemme. En min‰ en‰‰ puhu, sinusta oli se ik‰v‰‰, sinun silm‰si pyyt‰v‰t muuta."

"Herman."

"Ei, enh‰n min‰ sill‰, et silt‰ huonompi ole, sin‰ olet vain nainen, el‰m‰‰ —"

"Maljasi."

"Vapautuaksemme, Aliina. Min‰ kuuntelin ‰sken omaa ‰‰nt‰ni, minua huvitti se — antaa ‰‰nen leikki‰ sanoissa. Huviksensa. Ajatusten kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on yksin‰isen nautinto, ymm‰rr‰tkˆ?"

"Ymm‰rr‰n."

Herman tuijotti lasiin ‰‰netˆnn‰.

"El‰m‰n ainoa rikkaus on se, mit‰ itsest‰ns‰ voi puristaa — ja mit‰ on sek‰‰n?"

"Sin‰ olet jo v‰synyt, otanko min‰ keng‰t jaloistasi?"

Aliina riisui keng‰t h‰nen jaloistaan ja sai h‰net vuoteelle.

"ƒl‰ v‰lit‰ minusta, Aliina, ‰l‰ v‰lit‰."

"Nukuhan, rakas."

Herman nukkui heti. Mutta Aliina j‰i viel‰ istumaan.

H‰n k‰sitti, ett‰ se oli lopussa.

H‰n istui kauan ajattelematta mit‰‰n.

RAKKAUTTA

— Mit‰s, hyv‰stih‰n se meni. Se v‰h‰n siin‰ alussa sotki, ett‰ h‰n aloitti sen tavallaan kuin v‰‰r‰st‰ p‰‰st‰. Miehet, ne nyt eiv‰t sellaista huomaa.

— Sit‰kˆ ne —

— Se siin‰ vain oli. Mutta kun min‰ kerron sen alusta, kuinka se k‰vi.

— Kerrohan.

— Ensiksi se sanoi: "Saanko luvan kysy‰, onko neiti koskaan rakastunut?"

— No, mit‰ sin‰ sanoit?

— Mit‰. Min‰ sanoin, ett‰ mit‰ se kauppias tyhj‰‰. Jos nuorempana lienee tullut hullutelluksi, niin ei niist‰ nyt en‰‰ mit‰‰n.

— Oikein.

— Se oli pannut k‰tens‰ t‰h‰n n‰in polvelleni ja sanoi, ett‰ h‰n tahtoisi oppia rakastamaan.

— Mit‰ sin‰ siihen sanoit?

— Mit‰, mit‰ min‰ sanoin — en mit‰‰n. Ajattelin ensin viskata sen k‰den siit‰ pois, vaan ajattelin sitten, ett‰ ehk‰ kuitenkin oli paras aikanansa katsoa, ja siin‰ valossa min‰ enemm‰n rupesin h‰nt‰ siet‰m‰‰n. Sitten h‰n sanoi, ett‰ olin lihonut. — "Kauppias tyhj‰‰", sanoin. "Olette", sanoi h‰n ja koetti toisella k‰dell‰ selk‰‰ni. "Saanko luvan rakastaa", kysyi h‰n. "Mit‰", sanoin min‰. "Jos antaisitte l‰hesty‰ itse‰nne", sanoi h‰n. "Ja sitten?" "Rakastaa niinkuin ihmisill‰ on tapana." "Ja mit‰ tarkoitusta varten, jos saan kysy‰. — Ei, kauppias ajattelee ensin, eih‰n n‰ill‰ ijill‰ en‰‰ — lapsena jos on utelias ja niin edesp‰in, ett‰ hurmaantuu ja niin poisp‰in — mutta jos kauppias tahtoo minua kysy‰, niin kysyy vain suoraan ja ilman kiertoteit‰, ett‰ min‰ ymm‰rr‰n sit‰ mukaa vastata. — Oliko se h‰nen ajatuksensa", kysyin. Oli, se oli h‰nen ajatuksensa, mutta ettei h‰n varmoja kauppoja viel‰ kyll‰ ollut ajatellut tehd‰, jos saisi ensin luvan v‰h‰n niinkuin rakastella.

— "Ei, ennenkuin h‰iden j‰lkeen", sanoin min‰, "sitten laillista tiet‰".

— "Tietysti sitten", sanoi h‰n, eik‰ h‰n laittomuutta tarkoittanutkaan. H‰nen ajatuksensa kulkivat juuri laillista tiet‰. H‰n sanoi, ett‰ h‰n oli aina ajatellut, ett‰ kun varoja kertyi siksi, ett‰ oma vaimo kannattaa el‰tt‰‰, niin h‰n sen el‰tt‰‰, sen verran on hyv‰ olla mukavuutta ja iloa.

— "Tietenkin", sanoin min‰. Ja sitten sanoin, ett‰ kyll‰h‰n min‰ naimattakin toimeen tulisin. Tietysti tulisinkin. Minulla on konttorista palkkaa jo 75 mk kuussa ja pankissa on jo liki 500 vanhan p‰iv‰n varoja. Mutta tietysti parempi on aina parempi. Jalkojen t‰hden nimitt‰in. Ne eiv‰t en‰‰ kohta sied‰ vedossa seisomista. Niiss‰ kun on reumatismia. Ett‰ h‰n nyt sen tiet‰‰, ettei j‰ljest‰p‰in tarvitse tulla sanomaan, ettei tiennyt ottaessa. Muita vikoja ei ole, ja jos h‰n kustantaa ensi kes‰n‰ parisataa niihin jalkoihin, niin voisi sen pakotuksen kylpe‰ pois, ettei siin‰ suhteessa olisi vasta kustannuksia.

— "Juu", sanoi h‰n, h‰n antaa, jos naimisiin menn‰‰n. — Eik‰h‰n se siit‰ somene, kun ment‰v‰ kerta kuitenkin on ja kun saa viel‰ sellaisen varman ihmisen, joka ei tee mit‰‰n h‰mmennˆksi‰ h‰nen el‰m‰ss‰‰n, niin ennen h‰n v‰h‰n kustantaa, sill‰ on h‰n sen verran el‰m‰ss‰ n‰hnyt, ett‰ mink‰ tavaran helpommalla saa, on se sit‰ huonompaa.

— "Niin, oma asianne, tehk‰‰ kuten tahdotte", sanoin min‰.

— "Talo on siin‰ valmis."

— "Ja liinavaatteet min‰ itse kyll‰ kustannan", sanoin min‰.

— "Ja rahaa on, jos tarvis vaatii."

— "Ei, kiitoksia, ei ennenkuin h‰iden j‰lkeen, se on tavallinen taksa."

— "Sitten se on sit‰ myˆten valmista", sanoi h‰n.

— K‰vi miten k‰vi, ajattelin siin‰ itsekseni, hyvin hullusti ei t‰ss‰ k‰y. Mieheen kyll‰ ajan pitk‰‰n tottuu. Parasta aina tehd‰ aikanansa, mit‰ teht‰v‰ on. Ja kun t‰m‰ on varakas ja tasainen. Siin‰ silt‰ puolelta ei ole mit‰‰n, ja muista puolista min‰ kyll‰ suoriudun. Ei niin, ettei minusta olisi ollut kˆyh‰n miehen vaimoksi. Kˆyh‰lle min‰ olin luotu. Min‰ olisin ollut hyv‰ kˆyh‰n miehen vaimo. Min‰ olisin paremmin ymm‰rt‰nyt kˆyh‰n kohdan ja surkuilematta tyˆt‰ tehnyt ja kohtaa kohentanut. Mutta niin ei sattunut. Se, jota ajattelin, ei minuun katsonut. Ei varmaan tiennyt, mitk‰ ajatukset mieless‰ liikkuivat ja vuosia kummittelivat. "ƒl‰ ajattele", sanoin min‰ itselleni, "‰l‰ ajattele tyhj‰‰, ei h‰n sinusta huoli". Mutta jos huolisi sittenkin, kangasti mieless‰ aina ja min‰ ajattelin. Kun on ne vuodet, jolloin ment‰v‰ olisi, ajattelee. Mutta kun ei, niin ei. Se on juuri se, ett‰ kun ei, niin ei. Ja miehi‰ on sitten monta. Ja niist‰ muista ei toinen ole kummempi kuin toinenkaan. Eik‰ sek‰‰n olisi ihmist‰ kummempi ollut. N‰inh‰n min‰, mik‰ se oli. Mutta annas, kun se kangastaa ja mieleen kaihin j‰tt‰‰. — No niin, sanoin min‰ sitten t‰lle viel‰ sen, ett‰ miehen pit‰‰ olla selv‰p‰inen ja ymm‰rt‰‰ sit‰ maailmanj‰rjestyst‰, jonka alle on alistettu, niin ett‰ esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itse‰ns‰ varten ik‰‰nkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se tyˆ, jonka nainen pes‰‰n tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyytt‰, ja ettei palkoista tule puhetta — niin, sit‰ voi sanoa vaikka rakkaudeksi. Ymm‰rt‰‰kˆ h‰n sen, kysyin min‰.

— Ymm‰rt‰‰, t‰ydellisesti ymm‰rt‰‰, sanoi h‰n. Mutta ett‰ h‰n antaa myˆs vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rajoja pantaisi, ja sit‰kin sopii sanoa rakkaudeksi.

— "Juu, sopii kyll‰", sanoin min‰. Ja sill‰ se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.