WeRead Powered by ReaderPub
Rakkautta: Novelleja cover

Rakkautta: Novelleja

Chapter 26: III
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

A collection of short stories that probe private lives and emotional tensions around love and obligation. Through domestic episodes and concise vignettes, the narratives reveal longing, disappointment, social pressures, and power imbalances within families and couples, along with the quiet endurance of women. Scenes move between confrontation, bitter reflection, and exhausted care, emphasizing interior psychology and moral ambiguity. The prose alternates between irony and empathy, tracing how routine, memory, and material circumstances shape desires, govern choices, and gradually erode intimacy.

Muistatko, kun ensi kerran tapasimme toisemme? Siit‰ saakka ei muilla ihmisill‰ ole mit‰‰n arvoa ollut. Sin‰ olit se, jonka edess‰ en mit‰‰n verhoja tarvinnut. N‰in heti, mik‰ sin‰ olit, koko olentosi tunsin. Viel‰ nytk‰‰n en sinua paremmin tunne.

Mik‰ on sellainen? ƒ‰netˆn ymm‰rrys. On siis pantu jotakin erikoista eri ihmisten v‰lille, sit‰ ei itse luo, sille ei itse mit‰‰n taida. Kuinka siis tekojansa hallitseisi?

Mutta mik‰ ajattelee mitenkin. Eri ihmiset eri tavalla. Ja kaikki ovat oikeassa, ei osiksi, vaan kokonaan.

On niin omituista sit‰ ajatella.

Johtui siit‰ mieleeni, ett‰ mit‰h‰n jos yht‰kki‰ n‰kisi kaikki ihmiset ja saisi seurata ja katsella niit‰, kuten Jumala katselee. Kuinka ne toistensa edess‰ ovat ja kuinka ne itsekukin t‰rkein‰ kulkevat suurissa el‰m‰nteht‰viss‰‰n. Ja niiden ajatukset n‰kisi ja kaiken sen omituisen ja syd‰nt‰ hivelev‰n, joka jo sanaan ihminen liittyy. Milt‰h‰n tuntuisi? Nauraakohan Jumala koskaan? Sopiikohan se h‰nelle, ettei synti‰ olisi? Jos sopii, luulen h‰nell‰ olevan monta kertaa hauskaa katsella t‰nne alas.

Kenties astuin rajan yli. Ehk‰ ei ole oikeutta arvella t‰llaista? Mutta sanoin sen kunnioittaen samalla. Vaikka mik‰ lienee, ett‰ tunnen itseni syylliseksi kuitenkin, vaan kun rupesin ajattelemaan sit‰, ett‰ katsoisin t‰nne alas, niin rupesi syd‰meni ilosta niin somasti v‰‰ntym‰‰n, niin somasti. Mink‰ min‰ sille taidan.

Ajattelen nyt, ett‰ se on synti‰ ja tulee kostetuksi. Mutta kun mietin, ei minulle voisi tehd‰ mit‰‰n, josta pahasti s‰ik‰ht‰isin. Kaikkea olen ajatellut, kaikkeen varustautunut jo viime kerran j‰lkeen. Ero sinusta olisi kovin — muulla ei mit‰‰n v‰li‰.

Niin, ett‰ vaikka ajattelen rangaistusta, en t‰ll‰ kertaa voi katua. J‰‰n sittenkin nauttimaan jostakin hyvin hauskasta, jota en n‰e, vaan jota aavistan olevan maat ja taivaat t‰ynn‰. T‰‰lt‰ alhaalta taivasten tuonne puolelle hel‰htelee r‰iskyv‰, ‰‰netˆn ilo. Se ei ole Jumalasta, ei ihmisest‰, se on ulkopuolella heit‰ ja se ilvehtii heille molemmille — sent‰hden huumaa ja pelottaa t‰ydell‰ syd‰mell‰ yhty‰ siihen. Mutta jos sin‰ yhdyt, ja sin‰ yhdyt, niin yhdyn min‰kin, silloin ei minua mik‰‰n pelota, oma rakkaani.

Nettasi.

VIII KIRJE

Rakas Seni!

Sanoit, ett‰ voisit menn‰ kohtakin naimisiin sen tytˆn kanssa. Ei, Seni, ‰l‰ sit‰ viel‰ tee. Jos h‰nest‰ tulee vastus koko el‰m‰si i‰ksi. Tyhm‰ vaimo on hirve‰ riippa miehen kaulassa. Ja jos h‰n vahtisi sinua ja olisi onneton. Onneton ihminen on ik‰vin olento maan p‰‰ll‰.

Mutta ennen kaikkea ajattele ensin ja odota. Ajattele. Sanoit h‰nell‰ olevan varoja. Se on tosin hyv‰, mutta t‰ytyisi olla vapaamielinenkin voidakseen olla kanssasi.

Mutta puolueettomasti asiaa katsoen ymm‰rr‰n sinut t‰ydellisesti. On ihmisel‰m‰ss‰ jokin aika, jolloin kaipaa vakiutua ja panna pakolliset rajat v‰sytt‰v‰lle hapuroimiselle. Ja sanottakoonpa naimisesta mit‰ tahansa, on se tarkoituksenmukaisin laitos siin‰ suhteessa. En tarvitse selitt‰‰, enk‰ osaa sit‰ selitt‰‰. En ole ollut onnellinen, mutta en ole koskaan katunut enk‰ ollut onnetonkaan. T‰m‰ oli paras mahdollisuus silloin, niinkuin sin‰kin sanoit. Ja kun myy itsens‰, myy mahdollisimman korkeaan hintaan. Rikkaudesta ja muustakin nauttii edes joskus, mutta miehest‰, kun on hyv‰n rakastajan sylist‰ h‰nelle hyp‰nnyt, ei niink‰‰n v‰lit‰. Ja ett‰ erehtyy ottamaan ahtaasti naimisseikkoja, on minusta, niinkuin sinustakin, Seni kulta, suurta ahtautta ja lahjattomuutta tiedossa, taidossa ja ymm‰rryksess‰.

T‰st‰ en en‰‰ puhu. Tied‰n, ett‰ mink‰ sin‰ teet, teet oikein.

J‰‰n odottamaan ja rukoilen puolestasi, ett‰ hyvin k‰visi.

Nettasi.

IX KIRJE

Rakas Seni!

Kirjoitit, ett‰ se on tapahtunut ja ett‰ se oli v‰ltt‰m‰ttˆmyys. Sen min‰ kyll‰ uskon. Eik‰h‰n siin‰ mik‰ auta. Kun nyt vain olisit mahdollisimman paljon voittanut.

Yht‰ vain pelk‰‰n, ett‰ rahat voivat olla vaarallisia sinun k‰siss‰si. Varo sit‰, rakas yst‰v‰. Ota huomioon se, ett‰ ne kerran loppuvat, ‰l‰k‰ anna sen sitten mieleesi vaikuttaa. P‰iv‰ kuin p‰iv‰.

Ja laske se, mink‰laisen tahdin tulevan vaimosi suhteen voit kauimmin s‰ilytt‰‰. Ihaninta, jos voit olla toveri. Kerro silloin h‰nelle vaikka kaikki, jos h‰n on kypsynyt, mutta ellei, niin varustaudu. Ole rehellisesti sit‰, mit‰ tunnet, ettei pettymyksi‰ tapahdu. Minulta, minulta puuttui tahtia. Ja se tuli siit‰, kun unohdin, ett‰ olin tekemisiss‰ vieraan kanssa, enk‰ jaksanut hillit‰ itse‰ni. Toiset eiv‰t sit‰ ymm‰rr‰. Niilt‰ puuttuu mielikuvitusta. Niit‰ kohtaan on tahti parhain. —

    Kun se tunto, ett‰ sin‰ menet ja j‰t‰t minut, vakiutui minussa,
    levisi ymp‰rilleni kuin kuoleman rauha.

    Nyt oli siis lopussa kaikki se kaunis, joka minun el‰m‰lleni arvon
    antoi. Mit‰ min‰ elin, elin vain siin‰, muu ei mit‰‰n ollut.

Mutta on jotakin suurta meid‰n yl‰puolellamme, jonkinlainen oikeus, johon meid‰n t‰ytyy sanatonna alistua. Se on kuin kuolema, jolle emme mit‰‰n taida. Pienet pyyteet vaikenevat. On niin selv‰‰. Onkohan kuolemakin yht‰ selv‰‰?

Rykimiseni on kiihtynyt. Voi sattua, ett‰ t‰m‰ on viimeinen talveni. Voi sattua toisinkin. Jos se sattuisi, niin ei mit‰‰n mielenosoituksia. Anna niiden itseksens‰ pist‰‰ minut hautaan. Tied‰nh‰n min‰ sinut ja tied‰n niin tarkkaan kaiken eletyn. Enk‰ sit‰ kadu.

Olen ollut monta kertaa hyvin onnellinen. Mutta miksi siit‰ nyt puhuisin?

Sinulle hyv‰‰ toivottaen

Nettasi.

PƒIVƒKIRJASTA

I

"Jahaa, oletteko kaupungissa", sanoi h‰n minulle, kun h‰n minut kadulla tapasi.

Syd‰meni seisahtui. Niinkˆ vain, niinkˆ vain h‰n sanoi.

"Olen matkustanut", sanoin hiljaa.

"Jaa."

"Asioille, ostoksille."

"Niin pitk‰n matkan."

Pitk‰n. Sanoiko h‰n pitk‰n? Minusta se ei ollut pitk‰. Ei mik‰‰n matka olisi minusta pitk‰. Saadakseni h‰nt‰ n‰hd‰ — vain syrj‰st‰ n‰hd‰. Palatakseni j‰lleen takaisin ja kaivatakseni entist‰ enemm‰n.

Ja t‰‰ll‰ kotona ei en‰‰ jaksanut. El‰m‰ t‰‰ll‰ oli sairasta. Yˆt‰ p‰iv‰‰ h‰nt‰ ajattelin. Kaipasin h‰nen hyvyytt‰ns‰, kaipasin niit‰ sanoja, joita h‰n ei koskaan sanonut, kaipasin sit‰ l‰mpˆ‰, joka el‰m‰n hedelmˆitt‰‰ ja sille sis‰llˆn antaa.

Ei, h‰n ei sit‰ tiennyt.

Tunsin siin‰ seisoessa h‰nen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi tahtonut tunkeutua syvemm‰lle, varmaan n‰hd‰kseen, olinko onnellinen.

Min‰ naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelk‰sin, ett‰ h‰n seuraisi ajatuksiani.

"Ja miehenne, kuinka h‰n jaksaa?"

"Kiitos, voi hyvin."

On monta kysymyst‰, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa, joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun min‰ niit‰ muistan, s‰ps‰hd‰n kuin piiskan iskun saanut.

Sattui er‰s tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.

"H‰n on nyt eronnut miehest‰ns‰", sanoin h‰t‰iss‰ni.

"Jaa, niin on."

"En k‰sit‰", sanoin, "kuinka niin voi tehd‰, kuinka voi erota miehest‰ns‰".

H‰n hym‰hti, niinkuin lapselle hym‰hdet‰‰n. Luuliko h‰n, ett‰ niin tosiaankin ajattelin?

"Ettekˆ k‰sit‰?"

"En, kuinka min‰ k‰sitt‰isin?"

"Eiv‰t rakastaneet, yksinkertaisesti."

"Rakastaneet? Ehk‰ ne eiv‰t sitten rakastaneet —"

N‰in koko sarjan kohtauksia heid‰n el‰m‰st‰ns‰. Kuinka min‰ kaikki ne niin hyvin tunsin. Eiv‰t rakastaneet —

Seh‰n se oli. Seh‰n se siin‰ oli.

Rintaani ahdisti.

"Tietysti, tietysti —"

"Kuinka me nyt t‰h‰n johduimme?"

"Niin, kuinka?"

Aurinko paistoi h‰nen silmiins‰. Hymy v‰l‰hti h‰nen katseessansa. Tahi oliko se vain auringons‰de, joka leikki siin‰ h‰nen silm‰ripsill‰ns‰?

Tahi n‰kikˆ h‰n alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun hairahdin sellaista puhumaan? Mutta min‰ tunsin h‰nen katseensa hyv‰ilyn. Ja min‰ katsoin vain, enk‰ mit‰‰n peitt‰nyt.

Lausuin pari sanaa. En muista mit‰. H‰n hymyili minulle. Niin, h‰n hymyili —

Tahi erehdyinkˆ, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei h‰n hymyillytk‰‰n.

Tarkastin h‰nt‰. H‰nen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi h‰nen v‰syneit‰ silm‰luomiansa, niin ett‰ ne peittiv‰t nyt katseen kokonaan.

Kenties ei h‰n hymyillytk‰‰n. Jos min‰ sen tiet‰isin. Miksi olisi h‰n minulle hymyillyt?

Ja min‰ huomasin, ettei h‰nen kauluksensa ollut puhdas. Ei kauluskaan puhdas! Ei ollut kuka olisi huolehtinut. Ja min‰, min‰ t‰‰ll‰ vain aikaani tuhlasin enk‰ voinut auttaa.

Olisin tahtonut h‰nelle k‰teni ojentaa ja jotakin sanoa. Mutta ei sopinut. Olisin tahtonut sanoa h‰nelle kaikki. Mutta ei sopinut.

"Milloin matkustatte pois", kysyi h‰n.

"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa — h‰n on sellainen —"

Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.

"Onnellista."

Nyˆk‰ytin p‰‰t‰ni ja hymyilin.

Kadulle paistoi aurinko n‰‰nnytt‰v‰sti. Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

"Hyv‰sti, t‰ytyy kiireht‰‰", sanoin.

"Hyv‰sti, ehk‰p‰ viel‰ tapaamme."

Kuljin kotia.

J‰in tuijottamaan kauaksi ikkunastani p‰iv‰n paahtamille, harmaille kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siell‰ mit‰‰n minulle. Ei yst‰v‰llist‰ ajatusta, ei ymm‰rryst‰, ei mit‰‰n.

Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

Miss‰, miss‰ oli sitten minun paikkani?

II

Olen kotona maalla. T‰‰ll‰ on minun paikkani. T‰‰ll‰ on j‰lleen nuori. T‰‰ll‰ t‰ytyy kuunnella rintansa ‰‰nt‰. T‰‰ll‰ odottavat minua mets‰ni, omat puuni ja nurmeni, joille hiljaa puhelen kuin omille lapsilleni.

Omenapuut ikkunani alla kukkivat. Kukkarangat, lumivalkeat ja puhtaat kuin hohtavat unelmat, ne minua ymm‰rt‰v‰t. Ne puhuvat minulle auringosta, rakkaudesta, joka hedelm‰n kantaa. Te kultaiset, el‰m‰ni kauneimmat ajatukset, te ruokitte taas sieluni kaipausta, puhkaisette vapaat v‰yl‰t niille sitkeille, kuolemattomille ajatuksille ja unelmille h‰nest‰ — h‰nest‰ — h‰nest‰ —

III

Voimakkaana levi‰‰ mets‰ t‰m‰n ihmisasunnon ymp‰rill‰. Oma mets‰ni, jonka humina on minut tuhannesti tuudittanut unelmiini, omat puuni, joita kohti olen tuhannesti k‰teni ojentanut ja kaivannut.

Kaivannut.

Kuljen yksin mets‰ni polkuja ja ajattelen.

Niin, h‰nt‰ min‰ aina ajattelen.

Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin h‰n siin‰ vierell‰ni kulkisi ja pienimm‰nkin ajatukseni lukisi.

"Ota minua k‰dest‰. Se on sinua varten."

H‰n hymyilee.

Rakastan h‰nen hymy‰ns‰. Vuosia olen sit‰ rakastanut.

Mets‰ sakenee edess‰mme. Sammalet hohtavat vihreytt‰ns‰ ja uppoutuvat houkutteleviksi pehmeikˆiksi. Puiden latvat p‰‰mme p‰‰ll‰ humisevat ikuista hymni‰ns‰. Jokainen puu on v‰r‰j‰v‰ kieli, johon tuulet puhaltavat ja soittavat eri s‰veleit‰, jotka kietoutuvat samaksi mahtavaksi hymin‰ksi, hymniksi el‰m‰lle.

"Tunnusteles mets‰n tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."

"Se on mullan, veren tuoksu."

"Katso mik‰ pyh‰kkˆ tuolla."

"Min‰ vien sinut sinne", kuiskaa h‰n ja min‰ painaudun lujasti pitkin h‰nen ruumistansa.

"Kuinka sinun poskesi hohtavat."

"Niinkˆ —"

"Ja huulesi polttavat."

"Polttavatko —"

Min‰ kuljetan huuliani pitkin h‰nen kaulaansa ja painan ne h‰nen paljaalle rinnallensa.

H‰n tempaa minut syliins‰ ja min‰ kierr‰n k‰sivarret h‰nen kaulallensa ja kuiskaan h‰nen korvaansa:

"Sin‰ — sin‰ —"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut.

Ruumistani polttaa. Ja min‰ tied‰n, mit‰ min‰ tahdon. Tahdon kerrankin tyydytt‰‰ kaipaukseni, monet tukahdetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat pohjattomat kuin meret, joiden ‰‰ri‰ ei koskaan tavoita — mutta meid‰n t‰ytyy, vaikka tuskasta huutaisimme —.

Ja min‰ kuiskaan:

"Sinun pit‰‰ rakastaa minua voimakkaasti kuin mets‰n peto — ruumis sairaana kuin muillakin el‰imill‰, jotka maassa tuolla kiemurtelevat, kun eiv‰t haluansa tyydytt‰‰ saa — niin — niin sinun pit‰‰ —"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut. H‰n ymm‰rt‰‰, etten se ole en‰‰ min‰, ei minun oma ‰‰neni, vaan el‰m‰ minussa, tulevien sukujen el‰m‰, joka kauttani el‰m‰‰ns‰ kaipaa. Ja h‰n ymm‰rt‰‰, ettei minulla ole oikeutta tukahduttaa sen ‰‰nt‰.

Ja h‰n tempaa minut luoksensa.

H‰nen hengityksens‰ on lyhytt‰ kuin el‰imen.

Mutta min‰ k‰rsin, k‰rsin siit‰ itsekseni ja kaipaan — kauas — minne, minne min‰ kaivannen aina?

IV

Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin peitt‰v‰t maata, t‰t‰ ihmisten maata. Vuosikymmenet vieriv‰t, ihmiset vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymm‰rt‰m‰tt‰, mit‰ tapahtuu ja mit‰ on tapahtunut.

Mit‰ on tapahtunut? Rinnassani nyyhkytt‰‰. Mit‰‰n ei ole tapahtunut.

Olen harhaillut t‰‰ll‰ vain yksin, yksin, kaivannut sit‰, jota miss‰‰n ei ole — mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellek‰‰n?

Sin‰ lep‰‰t nyt siell‰ kylm‰ss‰ haudassasi — sinne sin‰ jouduit — mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

* * * * *

Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, ett‰ mit‰‰n muuta mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sit‰ ennen ymm‰rt‰nyt.

En ole ennen ymm‰rt‰nyt.

Seison ‰‰netˆnn‰ ja katson.

Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat s‰rkyv‰n puhtaina taivasta vasten. Auringon kultaiset s‰teet taittuvat hankiin ja leikkaavat ilmaa.

Mik‰ kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mit‰‰n tiennyt, ‰‰nettˆmyys, kuulakkuus, joka tunkee l‰pi syd‰meni.

Nyt n‰en, ett‰ ulkopuolella meit‰ on kauneutta, lepoa, jota mik‰‰n ei h‰iritse, puhtautta, i‰isyytt‰, joka yksin tuskan vaientaa.

I‰isyytt‰, jossa el‰m‰ oli vain lyhyt uni, ‰‰netˆn huokaus. — Vain unta, satua, vain sammuva kaipaus —

Rakastan kuitenkin sit‰ satua, sit‰ kipe‰‰ kaipausta, kuinka sit‰ rakastan kaikkine tuskinensa.

Polvistun maahan ja kiit‰n kaikesta, mit‰ olen saanut, ja kaikesta, mik‰ on saamatta j‰‰nyt.