Pirttiin päästyään hän oli niin hajamielinen, ettei osannut istuutuakaan, vaan tallusti akkunan ääreen ja tähysteli ulos, kuulematta edes äitinsä ensi äännähdystä:
— Mikä sinua vaivaa?
Vasta kun tämä oli toistanut samat sanat, kääntyi Heikki verkkaan ja sanoi:
— Mitä?
— Sitä minä vain, että mikä sinuun on mennyt? jatkoi emäntä.
— Ei mikään, vastasi Heikki huoahtaen ja istui.
Vähän ajan kuluttua laahusti Vanhalakin puodista ja uteli, mikä Heikkiä vaivaa, mutta tämä ei selittänyt sen paremmin asiata; keksipähän vain joitakin verukkeita ja pysyi omissa ajatuksissaan.
Illallisen aikanakaan ei Heikki ollut kotona. Oli lähtenyt naapuriin ja kulutti siellä iltansa. Vasta makuulle menon aikana kähmi vuoteeseensa.
Aamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan häntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.
Vanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt pirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri sammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle katsomaan, oliko jäänyt kahvia.
— Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. — Eikö se tuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin… Nousimme jo ennen auringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän kuppeja pöydälle asetellessaan.
Koko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja noustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin voi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:
— No, hyvästi nyt.
— Mihinkä sinä —? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin ovesta ulkona.
Emäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan olemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:
— Heikki, sinä! Mihinkä sinä —?
Mutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista rivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.
Vanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt akkunasta poikansa menoa.
Emännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat huoahtaen.
Kului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:
— On se aika tuittupää!
— Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.
Taas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana ja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä synkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät alakuloisilta.
X
— Onko päällä?
— On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:
— Ei! Älähän vielä. — Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi:
— No, pata pitää!
— Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi samassa ruutusotamiehen kivelle.
Toisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti rahat taskuunsa.
— Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. — Onkohan tämä vain rehellistä peliä!
— Rehellistä, matki voittaja. — Tee työ ja opi pelaamaan!
— Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki
Vanhala.
— Onhan. Minä tein viimeksi.
Heikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat äänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he toisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.
Pelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä sokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä loikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.
Toista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi. He olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja kumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna, joka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän vierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta, kasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti yhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät nyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä inhoittavan vaikutuksen.
Leena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt aivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään olleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä huolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.
Naisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja pakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän näköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.
Kallionhuipulla oli pyöreähkö, muutaman leiviskän painoinen kivi. Tätä vasten, auringonpuoleisella sivulla, nojasi keskikokoinen, terveeltä näyttävä, noin 25-vuotias nuori mies. Hänellä oli tuuheat, vaaleat kulmakarvat ja samanväriset pienet, kiverät viikset, jotka näyttivät hyvin hoidetuilta, vaikkei hänen muu ulkomuotonsa ollutkaan kehuttavassa kunnossa. Hänen pukunsa oli tumma ja niin lian tahraama, että hädin tuskin saattoi erottaa sen alkuperäisen värin. Housut olivat kovin huonot, takapuolella löi riekale riekaletta, ja jaloissa oli hänelle liian isot kengänrisat. Siinä lojuessaan verestävin silmin, karkeine parransänkineen ja likaisine kasvoineen, hän teki kolkon, melkeinpä peloittavan vaikutuksen. Mutta kun lähemmin tarkasti hänen pystynenäänsä, joka kiilsi ja punoitti, ja kun syvemmälle katsoi häntä silmiin, niin hänestä sai aivan toisen käsityksen. Hänessä näki veitikkamaista huolettomuutta, joka kuitenkin saattoi aavistamaan, ettei hän ole syntyisin aivan näistä piireistä, joissa hän nyt eleli. Hän oli jonkun verran sivistynyt, mutta rappeutunut pikkuporvarin poika ja oli jo vuosia kulutellut täällä juoppojen, huonomaineisten, varkaiden, porttojen, markkinahuijareiden y.m. rikoksentekijäin ja vankila-asukasten parissa.
Hänen nimensä oli Perttu Pennala. Hänellä oli heleä ääni, ja usein hän lauluillaan ilahutti toisia. Nytkin hän siinä puoliviistossa istuma-asennossa hyräili jotain rekilaulua ja maistoi silloin tällöin pullostaan, jonka aina asetti kalliolle seisoa töröttämään.
Päivä oli helteinen. Kultaisena keränä vieri aurinko taivaalla, jossa vain muutamia valkeita pilvenhattaroita leijaili kevyinä kuin joutsenet lammikossa. Laaja, matalan havumetsän ympäröimä kallio hohti kuumuutta kuin kokkotulen hiillos, ja nuo kodittomat ihmiset näyttivät tässä helteessä tyytyväisiltä. Näki selvästi, että he ihan nauttivat vapaudesta, mutta samalla kuvastui jonkinlainen pelko jokaisen kasvoilla, ja vähän väliä he höristivät korviaan ja aivan kuin vavahtivat kuullessaan outoa ääntä. Aina silloin välähti kaikkien mieliin pako ja vaistomainen aavistus tämän rauhaisan piilopaikan kadottamisesta. Tämä oli siksi paljon syrjässä, että vain kaukaisena huminana kuului tänne kaupungin melu ja hälinä.
Kului aikaa.
Naiset ja Jaska olivat jo hetkisen nukahtaneet ja heränneet taas. Jaska haukotteli ärjähdellen ja ojenteli jäseniään. Sitten hän taas vaihtoi muutamia sanoja Leenan kanssa. Vähän ajan kuluttua he siirtyivät jotain rahasta puhuen metsään.
— Sinulla ei ollut herttaässä päällä, vasta jälkeenpäin muutit! kuului Heikin vihasta sähisevä ääni.
— Älä mökötä, sanoi toinen.
— Mikäs on mököttäessä, kun uskaltaa! kivahti taas Heikki.
— Älä sinä nulikka kinastele aikamiesten kanssa! ärähti eräs vanhempi joukosta. — Ei tässä kukaan ole vääryyttä tehnyt!
— Mutta on! Taidatte olla kaikki samassa juonessa.
— Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.
Nyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon tupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa hän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi hänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi vihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat piestä.
— Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta kallionrinteeltä käheä ääni.
Kurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.
Hän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen tummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet tihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin. Vaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä leveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin muutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Hänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen uomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.
— No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet rypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.
— Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi toisia. — Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.
— Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.
— Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.
— Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.
— Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?
— Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin minä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin! Hyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella valmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte hankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta päätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.
— Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. —
Mutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.
— Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.
— Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka?
No, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. —
Arvatkaapas, missä minä olin.
— Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina jotain savupiippua nuohotessaan.
— Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. — En aivan sutina ollut, mutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä. Niin, niin, aivan totta.
— No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja toiset säestivät.
Metsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän huomattuaan kysäisi eräs:
— Näetkö kärpäsiä?
— Mitä helkkarin kärpäsiä? kysyi Tanu ihmeissään. — Mitä sinä oikein meinaat?
— Että olisiko päästäsi irtautunut joku ruuvi.
— Kuinka niin?
— Kun vilkuilet tuonne, vaikk'ei siellä ole mitään!
— Pelkään, että jos poliisit… Ja sinulle minä sanon, että pidä vain omasta knupistasi huoli äläkä minun pääkoppani ruuveista.
— Älähän suutu! Leikkiä se vain oli.
— No, olkoon! — Mutta sanon minä sen, että ellei raha rupea helpommalla heltiämään, niin en jatka tätä ammattia.
— Oho! Ethän vain aio papiksi? pisti eräs.
— Vaikka lukkariksi! Mutta pois minä tämän ammatin heitän.
— Mene helvettiin! kuului etäämpää Kaisan ärtyisä ääni.
— Se on oikein! Iske sitä talonjussia päin kuonoa, kehoitti äskeinen
Heikin tappelutoveri.
— Niin pitäisi pirua, virkkoi taas Kaisa. — Ensin häviää kortilla rahansa ja sitten mouruaa siitä minulle. Minun pitäisi hänelle…
— Iske jo, kehoitti edellinen. Huomattuaan, että toiset häntä vihaavat, hipui Heikki pitkin kallion sivua ja alkoi painautua metsään.
Samassa tulivat toisaalta Jaska ja Leena.
— Mikä tomppeli se tuo oikein on? kysyi eräs miehistä osoittaen menevää Heikkiä.
— En minä tiedä. Jaskahan sen tuntee.
— Jaska, mistä ja mikä se on tuo, joka tuolla menee?
— Se on Karjalasta erään talonjussin ja kauppiaan poika. Varakkaasta kodista, mutta lähti maailmalle, kai oppiakseen…
— Oppirahoja se on saanut maksaakin. Viime viikolla voitimme siltä toista sataa, kerskui eräs.
— Missä ne rahat ovat? kysyi Tanu.
— Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.
— Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:
— Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä kotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö tuo niitä tekosiaan lienekin paossa.
Tämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen antamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä seisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.
— Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että oikein iljettää, puheli eräs.
— Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän suunnitelmaamme, epäili toinen. — Hänhän kuuli keskustelumme.
— Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. — Mutta jos hän sen ilmaisee, niin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.
— Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:
— Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen hengellään… Parempi kun panemme pakaroille!
— Aina sinä niistä pakaroista… Niitä sinä olisit aika poika pehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?
— Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja muutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten siinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään sekatavarakaupan kellarista.
— Löysit?
— Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.
— Ja mitä siinä vielä on?
— Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?
— On, on, myönsivät toiset.
— No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten viereen ja alkoi aukoa kääröään.
— Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.
— Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta korkkia.
— Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. — Kyllä ne kuitenkin juoduksi tulee.
Tanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen sanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:
— No nyt, pojat!
Ahnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen nauttivat saalistaan.
— Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi? Kerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan syöntinsä lomassa eräs miehistä.
— Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. — Kysyit, sainko muuta. Sain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa laskea.
— Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. — Sielläkö sinä sen tehtaan konttorissa käväisit?
— Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää taskuuni, niin kasööri perhana yllätti.
— Os saakeli! pääsi toisilta.
— Akkunastako pääsit sisälle?
— Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin lähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta kuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt. Arvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri lähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut jotain —
— Entä sitten?
— No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa mistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin viereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut. Ennen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä ovesta… Ja vie sun helvetti, taas väärästä… Se vei näet tehtaaseen… Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä kivikossa, hyppelin kuin orava… Se oli villiä tanssia, pojat!
— Sen uskomme, myönsivät toiset.
— Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä kärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti päähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti poliisien käsissä.
Päästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin pesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat ja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen tarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli ollut tuli.
Peräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä liikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka siihen paikkaan olisin paistunut.
— No, sitten?
— Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä.
Pidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos
sekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni.
Ja nyt olen tässä!
— Oletpa — oletpa ollut kiipelissä.
— On se ollut, myönsivät toiset.
— Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?
— En luule olevan.
Samassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän sanoi hiukan ihmetellen:
— Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä eilen kuljetti.
— Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.
— Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. — Milloin näit hänet?
— Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?
— Ei. Lupasiko tulla?
— Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen kurkkuunsa.
— Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen eräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi taskuvarkaaksi.
— Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.
— Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa? Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme. Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.
— Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: — Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä tällainen elämä — oli se minustakin — mutta pian hän tähän tottuu. Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat housut.
— Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:
— Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä, jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki ihan selvästi.
— Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.
Toiset vaikenivat.
Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:
— Missähän se Perttu —?
— Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen osoittaen ylös kalliolle.
— Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. — Peijakas, kun unohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!
Hän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta nukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.
— Mikä siellä on hätä?
— Tule ryypyille!
— Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne vähät juotte.
— Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.
— Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa…
Viimeiset sanat tulivat laulamalla.
Miehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa entistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma vaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu asettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:
"Yhdeksän vanhana kotoani läksin. Oliko se vieläkin aikaista —"
— Kitas kiinni! ärähti Kaisa. — Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.
— Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti
Perttu ja alkoi taas alusta:
"Yhdeksän vanhana
kotoani läksin —"
Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:
— Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!
— Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä — tuskin äitisikään. Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!
— Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään naisten luo.
Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle, asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:
"Vanki raukka, valjuposki joskus lauluun laukeaa. Ääni särkyy sellin seiniin, kaltereihin kajahtaa."
Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti, synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.
Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!
Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:
— Ratsupoliiseja!
Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:
— Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.
XI
Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen merkkinä.
Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan. Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana, ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli tänne tullut. — Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No, ehkäpähän tulevat.
Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa siirtyä toisiin asioihin.
Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin. Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu! — Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi, vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään. Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!
Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa. Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni. Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua…
Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.
Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:
"Surun minä heitän helkkariin ja ilon otan myötä, sun fralla la lei, sun fralla la lei ja ilon otan myötä!"
Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan. — Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan, sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.
Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla, niin… Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin. Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree. Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle… Maria, Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon isän.
Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet mietteistään.
Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.
Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!
Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle penkille.
Vähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden, jonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen näköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui hänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:
Miestappo.
Silmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:
"Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies
Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan.
Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa
olivat kumpainenkin juovuksissa.
Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi. Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä, jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n rahat, joita lienee ollut useita satoja."
Jeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin kotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta muutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin kotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen, josta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi kerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli pettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.
Jeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa kajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:
— No, terve!
— Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. —
Mihinkä matka?
— Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole saanut työtä?
— Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen ollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.
— Ja kesäaika…
— Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua enemmän kuin kestänkään.
— Sano kapitalistit. Nehän ne…
— Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se minua koettelee!
— Oletko taas puutteessa?
— Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.
— Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä kertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.
— Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta ottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo siksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.
— Mitäpä niistä, ehätti Eino. — Auttaisihan sitä mielellään vaikka kaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa tarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin…
— Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.
Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää, jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja herroja.
— Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. —
Päivällisaika loppuu kohta.
Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:
— Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?
— Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät, kysyi Eino:
— Etkö lähde?
— En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa
Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:
— Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.
— Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. — Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?
Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.
Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli naista.
— Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa toisaalle ja kysyi äkisti:
— Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?
— En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino kysäisi uudelleen:
— Mihinkäs sitten?
— Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.
Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi merkitsevästi:
— Ole mies! Ja katso eteesi!
— Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena, ojensi kätensä ja virkkoi:
— No, terve sitten!
— Näkemiin.
Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua. Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt. Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.
— Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti, jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:
— Amalia!
He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista, jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut helposti katkaistavissa.
— Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. — Olen usein toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata jolloinkin?
— Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.
— Voisitko huomisiltana, kello — sanoisinko vaikka seitsemän, täällä?
— Kyllä.
Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään ja odotteli siellä Amaliaa.
— Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.
— Eräs… eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:
— Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa päivänä kirjeen.
— Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän lisäsi:
— Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?
— Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.
— Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä maalla. Se olisi paljoa parempi.
— Taitaisihan se…
— No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna tulet…?
— Tulen.
XII
Oli jo ilta. Hämärässä huoneessa istui Maria pakkalaatikosta kyhätyn pöydän ääressä paikkaillen vanhoja vaatteita ja odotellen Jeremiasta palaavaksi. Tuon tuostakin hän vilkaisi ulos akkunasta, katsoen eikö jo tule. Mutta turhaan. Muuta hän ei nähnyt kuin muutamia likakasvoisia, risoihin puettuja työläisten lapsia, jotka telmivät pihamaalla ja väliin riitelivät.
Ilta pimeni pimenemistään ja melu pihamaalla taukosi, kun lasten vanhemmat olivat kutsuneet omansa kotiin. Mutta yhä istui Maria käsitöineen ja odotti kärsimättömänä. Hän oli entisestäänkin kalvennut, ja tämän viimeisen vuoden ajalla olivat hänen kasvonsa käyneet huomattavasti ryppyisemmiksi. Huolet ja kärsimykset olivat painaneet hänen kasvoihinsa entistä kauheamman leiman, niin että hän nyt siinä surren ja tuskaisten ajatusten valtaamana istuessaan näytti masentuneelta, melkeinpä murtuneeltakin. Mutta silti ei hän ollut toivoaan kadottanut. Hän uskoi, että vielä kerran heidänkin kärsimyksensä loppuvat, että vielä koittaa hyväkin aika. — Kun vain ei Jeremias heittäytyisi hulttioksi, kun hän, kuten minäkin, jaksaisi nämä koettelemukset kestää, niin kyllä jumala vielä kaiken parhaaksi kääntää. Ei hän hylkää meitä, vaikka rankaiseekin. Ja tottapahan olemme tämän rangaistuksen ansainneet. Eipähän muuten —! Onhan Jeremias niin jumalaton. Hän on taas ruvennut juomaan, vielä enemmän kuin yhdessäolomme ensi vuosina. Kymmenen pitkää vuotta jo kesti, mutta lankesipas taas —! Mutta sekin lienee Herran tahto. Hän koettelee meitä, olemmeko kelvollisia hänen lapsikseen. Mutta Jeremias on heikko. Hän ei näy kestävän tätä. Hän kiroo ja vannoo sielunsa helvettiin, uhmaa ja uhkaa kaikkivaltiasta. Ihmekös sitten on, että hän meitä kurittaa. Mutta viattomiahan ovat nuo lapset kärsimään. Olkoon niin, että hän on ankara ja kostaa isäin pahat teot lapsille, mutta syyttömiä he ovat! — Jumala, miksi näin kovin meitä rankaiset? Armahda edes noita viattomia lapsia ja lähetä pyhä henkesi heitä suojelemaan. Johdata armeliaita ihmisiä luoksemme ja anna Jeremiaan saada työtä ja ruokaa, äläkä laske häntä syntiin lankeamaan. Kuule, laupias luoja, rukoukseni ja auta!
Tahtomattaan oli Maria kohottanut katseensa kohti korkeutta ja keskeyttänyt hetkiseksi työnsä.
— Äiti, missä isä on? kuului permannolla leikkivän tytön vieno ääni.
— En tiedä, lapseni, en tiedä, vastasi Maria huoahtaen ja leppeällä äänellä. — Eiköhän tuo pian tulle. Lienee paras, että sinä, Rauha, menet maata ja sinäkin, Väinö. Kohta äitikin rupeaa, kun saa tuon paikan kiinni. Tulkoonpa isä sitten mihin aikaan tahansa, emmehän jaksa koko yötä odottaa ja valvoa. Ei tiedä, vaikka olisi matkustanut maalle, kuten aikoi, silloinhan saamme häntä odottaa useita päiviä.
— No, ruvetkaa nyt nukkumaan, lapset, ruvetkaa, puheli Maria harvakseen.
— Ei minua vielä nukuta, äännähti poika.
— Eikä minuakaan, jatkoi tyttö.
— Kyllä uni tulee, kun rupeatte pitkäksenne.
— Ei se tule, intti poika.
— No, kuka on tottelematon! nuhteli Maria nousten ja alkaen asetella rääsyjä kamarin permannolle. Kun vuode oli valmis, jatkoi hän: — No nyt!
— Mutta minun on nälkä, äännähti poika hangoitellen.
— Minun myös, jatkoi tyttö samassa.
Maria vavahti. Sitten hän neuvotonna etsi sanoja ja sai viimein soperretuksi:
— Aamulla saatte syödäksenne, nyt ei ole. Mutta ehkä siksi isä tuo — tai ellei hän, niin minä hankin. Käykää nyt vain vuoteelle. Ei nukkuessa nälkä ole.
— On se! intti poika. — Enkä minä saa unta, kun on nälkä!
— Saat kyllä. No!
— Enkä saa, en! väitti poika.
— Joko sinä taas olet paha, Väinö! Äiti ei huoli sinua pojakseen, ellet sinä…
— Vaikk'ette huoli, jamasi poika.
— No, pian nyt siitä tuonne kamarin puolelle, sanoi Maria jo vähän ankarammin.
— En mene, ennen kuin annatte voileipää, väitti poika yhä.
— Kuulithan, kun äiti sanoi, ettei ole! Aamulla saatte.
— Mistäpä sitä aamuksikaan tulee, puheli poika arkaillen.
— No tulee sitä! pääsi Marialta jo tiukasti. — Ja nyt vuoteelle.
Sen sanottuaan hän työnsi tyttöä väliovelle, samoin poikaa. Mutta tämä jamasi vielä mennessään:
— Minä en saa unta, en saa!
— Etköhän sittenkään, jos Koivumäen herra tulee selän päähän vieraisille!
— En, en, vaikka tulisi Pihlajamäen rovasti!
— Sehän nähdään, pääsi Marialta ärtyisästi, ja hän otti vitsan hellan luona olleesta vastasta. Silloin lapset juoksivat kamariin, joka oli melkein autio ja vain viikon päivät ollut heidän huostassaan, kun vuokralaiset olivat siitä muuttaneet pois.
— Nyt peiton alle, jatkoi Maria. — Ja jos hiiskuttekaan niin…
— Tuleeko äitikin kohta? kuului tytön ääni peiton alta.
— Tulee. Kohta tulee. Olkaa nyt vain hiljaa. Tyttö tyytyi, mutta poika tyrski vielä pitkän aikaa, ennen kuin nukkui.
Maria oli sytyttänyt lampun, jonka lasin lapset olivat päivällä särkeneet.
Se valaisi vaivaisesti, mutta jotenkuten Maria näki sen valossa työtään tehdä. Noin tunnin ajan hän ahersi vielä, sitten hänet valtasi väsymys: hänen päänsä nuokahti, ja hervotonna vaipuivat hänen kätensä polvien varaan. Ulkona henkäili pimeän kesäillan leppeä tuuli kallistellen pihamaalla kasvavan pihlajan lehviä, ja pöydällä kituva tulenliekki lepatti rauhattomasti.
Maria nojasi pöytää vasten, painoi silmänsä kiinni ja ajatteli: Kyllä on kurjaa tämä köyhän elämä. Äidin täytyy tarjota lapsilleen ruoskaa illallisen asemesta. Voi kohtalon kovuutta — voi elämän katkeruutta! Toisilla on ruokaa ja kaikkea yllin kyllin, toisilla ei mitään muuta kuin kurjuutta, nälkää ja kyyneleitä! Ei edes tarpeeksi vaatetta, millä saisi verhota ruumiinsa. Lapset! Minun rakkaat lapseni! Kohta hekin saavat roikotella puolialastomina, ellei Jeremias saa työtä. Missä ihmeessä hän mahtaneekaan viipyä? Yö lienee kohta puolessa, eikä vain kuulu palaavaksi. Olenpa melkein varma siitä, ettei hän nyt ole oikeilla teillä. Onkohan taas niiden roistojen kanssa juopottelemassa vai missä lienee? Kaikenlaisia niitä maailmassa onkin. Jo minä ajattelin, silloin kun ensi kerran näin ne kaksi miestä, että ne eivät ole kunnon ihmisiä. Ne heittiöt ne saivat Jeremiaankin viekoitelluksi. Ellei hän heitä olisi kohdannut, ei hän olisi juopottelemaankaan ruvennut, siitä olen varma. Pitipäs hänen niiden tuttavaksi tullakin; sattuivatpas ne nyt hänen tielleen. Ja eivätpäs poliisit saa kaikkia niitä sellaisia rötköjä kytketyiksi — eivätpäs.
Suokoon jumala, ettei Jeremias nyt olisi joutunut heidän pariinsa.
Kun Maria nosti päänsä, näki hän, että lampusta alkoi loppua öljy, ja kun hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, niin hän päätti paneutua levolle ja jättää oven auki, tulkoonpa Jeremias sitten milloin tulee. Hän heittäysi lastensa viereen ja nukkui kohta.
* * * * *
Oli kulunut runsaasti tunti siitä, kun Maria oli mennyt levolle.
Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Tummansinisenä kaartui kesäyön taivas.
Kaikkialla tuntui olevan hiljaista. Jostakin kaukaa kuului loittoneva
ajurinrattaiden ramina, häipyen kuitenkin pian yön hiljaisuuteen.
Tästä rauhaisasta, äänettömästä yöstä saapui Jeremias keittiöhuoneeseensa — hiljaa ja varoen hiipien, mutta hiukan horjahdellen. Hän haparoi akkunan luo, veti uutimet syrjään ja istahti raukean näköisenä pöydän ääreen jakkaralle.
Hetkisen istuttuaan hän nousi, käveli kärsimättömänä edestakaisin. Meni sitten ruokakaapille ja kolusi. Löysi ainoastaan pienen kuivan leipäpalasen. Sitä hetkisen katseltuaan verestävin silmin, huulillaan katkera, melkeinpä mielipuolen hymyilyä muistuttava hymy, hän kirosi hillitysti.
Vähän aikaa mietittyään hän ajatteli: Onpa totisesti köyhä koti! Onpa jumal'avita! Lienevätköhän edes lapset saaneet syödäkseen?… Tuhannen sarvipäätä! Tästä täytyy tulla loppu! Tästä täytyy —! En epäile enää! Tänä yönä… Niin, sen täytyy tapahtua! Miks'en jo eilen suostunut?… Saamariako minä epäilin ja kärsin ja annan perheeni kärsiä nälkää, silloin kun ei maassa ole nälänhätää! Kun kaikkea on kylliksi! Tarvitaan ainoastaan rohkeutta, uskallusta ja… Hm. Mikä houkkio minä olenkaan ollut! Ovathan maan antimet kaikkien yhteistä omaisuutta. Mutta kavalasti, vieläpä väkivalloinkin ovat toiset riistäneet toisilta kaiken ja laatimallaan lailla turvanneet rosvoamansa… Yksityisomaisuus… Hm! Kirottu järjestelmä!
Ajatellessaan Jeremias tunsi selviävänsä humalasta, mutta sen sijaan kiihtyvänsä. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti ja veren suonissaan virtaavan vimmatusti, eikä paljoa puuttunut, ettei hän jo ääneen kironnut.
Sitten hän muisti, että hänenhän on liikuttava hiljaa, etteivät lapset ja Maria heräisi. Hän istuutui itsekseen mutisten: "Eivätkö ne sieltä jo tule." Eipä aikaakaan, kun jo kuului pihamaalta hiipiviä askeleita, ja kohta sen jälkeen naputettiin oveen.
— No, vihdoinkin, kuiskasi Jeremias ovea aukaistessaan ja lisäsi: —
Sst! Hiljaa, etteivät tuolla kamarissa herää.
Oven takana pimeässä eteisessä seisoi kolme olentoa. He hiipivät sisälle kuin varjot, hiljaa, varoen, ettei risahdustakaan kuuluisi.
— No, ei sentään niin hiljaa, kuiskasi Jeremias. — He ovat sikeäunisia. Istukaahan! Siinä on laatikko ja tässä on tuoli… Kas niin!
Tulijat olivat Jaska, Tanu ja Perttu. Heidän istuuduttuaan alkoi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Hetki oli tärkeä. Sen tiesi siitäkin, että Perttu ja Tanukin olivat vaiti ja ajattelivat syvästi asiata. Hämärän tähden eivät he nähneet toistensa kasvojen ilmettä, joka oli jokaisella vakava. Kaikki ajattelivat samaa asiata ja kaikki tuntuivat jonkun verran epäröivän. Jeremiaaseen vaikutti tämä äänettömyys enimmän. Kaameat mielikuvat kiitivät hänen silmiensä editse, ja hän alkoi jo horjua päätöksessään. Tätä ennen hän ei ollut ajatellut kiinnijoutumisen vaaraa eikä seurauksia, jos niin kävisi. Mutta nyt, näiden muutamien minuuttien kuluessa, hän ikään kuin heräsi. Nyt vasta hänelle täysin selvisi, ettei se olekaan noin vain tehty. Nyt vasta hän ajatteli vankilaan joutumista, sen kauhuja sekä sitäkin, kuinka hänen perheelleen silloin käy. Maria ehkä kuolisi suruun, ja lapset, niin, lapset… mihinkä he joutuisivat? Mierolle tai johonkin kasvatuslaitokseen vieraan komennettaviksi. Ei! Se ei saa tapahtua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kiihkeästi. Hän ei ollut aavistanut, että näin vähässä ajassa voisi ajatella niin paljon. Eikä hän olisi uskonut, että toisten totisuus saisi aikaan hänessä mielenmuutoksen ja että ratkaisevalla hetkellä hänen niin jyrkkä päätöksensä horjuisi. Mutta kun hän näki, että nuo tottuneetkin rikoksentekijät epäröivät ja olivat hiljaisia, — että hekin, vaikk'eivät vankilaa kammoksuneet niin kuin hän, kuitenkin istuivat vaiteliaina — niin se sai hänet vaistomaisesti pelkäämään. Suonenvedontapaisesti hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja tuskasta hänen vartalonsa lyyhistyi kokoon.
— Istummehan kuin hautajaisissa, äännähti Perttu kärsimättömästi.
— Sitä minäkin aioin sanoa, lisäsi Tanu. — Eiköhän lähdetä jo. Parin tunnin kuluttua alkaa valjeta — eikä silloin ole niin turvallista…
— Niin, lähdettävähän sitä on, mörähti Jaska. Jeremias oli vaiti.
— No, mitäpäs tässä sitten, sanoi Tanu nousten. Jeremias istui yhä kuin mykkä tuijottaen eteensä.
— Mitä mietit? kysyi Jaska. Jeremias ei vieläkään vastannut.
— Etköhän vain aio peruutua puheestasi? sanoi Tanu pisteliäästi.
Jeremias nousi hitaasti, siirtyi akkunan luo, istuutui ja nojasi pöytään.
— Olehan sinä niin kuin mies äläkä kuin akka, murahti taas Jaska nousten ja lyöden Jeremiasta olalle.
— Olenhan aina sitä epäillyt, sanoi Tanu kärsimättömänä ja jatkoi Jeremiaalle: — Piruako sitten lupasit ja vaivasit meitä, ellei sinussa ole miestä! Emmekä me sinua tarvitsisikaan, kun tietäisimme siellä kaikki paikat niin kuin sinä, joka olet kaksi vuotta ollut talossa.
— Neuvoinhan jo, missä huoneessa kassakaappi on… ja…
— Neuvoit, matki Tanu.
— Etkö siis todellakaan aio lähteä? kysyi Jaska.
— En, pääsi Jeremiaalta epävarmasti. — Ajattelin tässä, että jos sittenkin luopuisimme koko hommasta, ainakin minä. Sillä luulen, että minun on parasta hankkia elantoni rehellisillä keinoilla, vaikkapa se onkin vaikeata. Sittenhän ei ole omantunnonvaivoja eikä…
— Omantunnonvaivoja! matki Tanu pilkallisesti. — Niitä ei ole muilla kuin sinun kaltaisillasi.
— Niin! Ja aina sinä siitä rehellisyydestä puhut, yhtyi Perttu. —
Kuinkahan monen luulet nykyisin elävän rehellisellä tavalla, häh?
— Viis muista. Kunhan minä…
— Elät rehellisesti ja kärsit nälkää, hahhahhaa!
— Sst, älä helkkarissa niin kovasti, huomautti Jaska ja jatkoi sitten Jeremiaalle: — Heitä hiiteen tuo akkamaisuus ja lähde kanssamme, kuten on puhekin ollut. Huomenna ehkä ei ole köyhyydestä tietoakaan!
— Entäpä jos joudumme kiinni, syventyi taas Jeremiaskin asiaan.
— No, leipäähän sitä sittenkin saa, murahti Jaska. — Ei vankilassa ole niinkään paha olla kuin luullaan.
— Minullapa on perhe.
— Hm. Taas! Perhe, perhe, jamasi Jaska. Sitten hän kaivoi taskustaan pullon, ojensi sen Jeremiaalle ja sanoi:
— Tuossa on sinulle perhe! He! Maista!
— Viinaako se on? kysyi Jeremias unohtaen kaiken muun.
— Niin. Ja hyvää onkin. Maistahan! Jeremias joi.
— No, paremmin, sanoi Jaska.
Jeremias joi uudelleen. Ojensi sitten äänettömänä takaisin puolilleen juomansa pullon, jonka lopun sisällyksen toiset tyhjensivät.
— Kas niin! Se antaa rohkeutta. Eikö annakin? puheli Jaska pienen äänettömyyden perästä.
Jeremias ei vieläkään vastannut, mutta teki tahtomattaan päällään myöntävän liikkeen.
— Eiköhän jo lähdettäisi? kysyi sitten Tanu.
— No, mitä mietit? kysyi Perttu Jeremiaalta. Mutta tämä vain seisoi mykkänä.
— Voi helvetti! ärähti Jaska kärsimättömänä. — Etkö sinä nyt saa päätöstäsi tehdyksi?
— Saan! Se on tehty, sanoi Jeremias kolkosti, kulmiaan rypistäen.
— Siis lähdet?
— Lähden! oli kuiva ja katkera vastaus.
Miehet olivat lähtövalmiita. Jeremiaskin painoi synkän ja päättävän näköisenä hatun päähänsä, mutta samassa ilmestyi väliovelle Maria. Alusvaatteissaan, tukka hajallaan ja silmät suurina kauhistuksesta hän seisoi sanattomana ovessa.
Hänet huomattuaan miehet hämmästyivät ja heidän lähtönsä keskeytyi. Maria oli kuullut loppupuolen miesten keskustelusta; hän aavisti pahinta eikä sen tähden ollut saada sanaa suustaan. Hän vapisi ja oli kalmankalpea. Hänen leukansa tärisi liikutuksesta ja epätoivosta. Viimein hän syöksähti miehensä luo, heittäysi hänen rinnoilleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa alkaen rajusti nyyhkyttää. Itkunsa lomasta hän sopersi vapisevalla äänellä:
— Mihin sinä aiot? Oi, älä mene, älä rakas — rakas — älä noiden hulttioiden pariin lähde. Ethän… Älä tahallasi syökse meitä ja itseäsi onnettomuuteen! Ajattele minua, lapsiasi ja omaakin kohtaloasi! Oi, älä mene, älä mene!
— Juuri sinun ja lastemme tähden minä menen, sanoi Jeremias kylmästi.
— Et sinä sillä tavoin voi meitä elättää! Rehellisesti koeta. Mene ennemmin vaikka pyytämään…
Jeremiaan otsa vetäytyi ryppyyn ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavina. Sitten hän äännähti kolkosti:
— En. Kerjuulla en enää aio itseäni enkä teitä elättää! Jo koetimme sitäkin. Tiedän miltä se tuntuu. Armopaloihin en tyydy. Se ei sovi minulle. Se on niin raukkamaista. Nöyrtyä, ryömiä, rukoilla ja madella toisten jalkain juuressa! Miksi? Kun minulla on yhtäläinen oikeus elää kuin kellä tahansa! Ei! Armoilla en rupea elämään. Tähän asti en ole oikein ollut selvillä siitä mikä minä olen. Ihminen! Miksi siis minun täytyy kitua, kärsiä ruumiin ja sielun tuskia. Miksi? Maailmassa on ottamista, ja minä otan, otan!
Viimeiset sanat hän lausui jo melkein raivoten, niin että Maria säikähti ja irroittautui. Mutta samassa hän uudelleen heittäysi Jeremiaan rinnoille ja rukoili:
— Älä mene! Jää kotiin, rakas — rakas! Epätoivoisina huudahduksina tulvivat sanat hänen huuliltaan.
Miehet jo pelkäsivät, että pian heräävät koko talon asukkaat. He siirtyivät mitään puhumatta eteiseen.
Jeremiaskin tyyntyi. Mutta hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta. Ainaiset pettymykset, kärsimykset, niiden synnyttämä katkeruus ja viha, toverien soimaus, hänen oma lupauksensa, nälkäkuoleman pelko — kaikki oli kietoutunut hänen sisimmässään sekavaksi vyyhdeksi. Ja nyt hänen koettaessaan sitä selvittää sotkeutui se entistä enemmän. Hänen rinnassaan poltti, riehui ja raivosi kuin myrskyävä meri. Siksipä hänen kasvojensa entinen tyyni ja hellä ilme oli muuttunut kauhistuttavaksi. Ja kun Maria uudestaan katsoi miestään rukoilevasta kasvoihin, oli hän toistamiseen peräytyä.
Huomattuaan Marian kauhun koetti Jeremias kaikin voimin tekeytyä tyyneksi. Ja ääntään hilliten ja Marian hiuksia silitellen hän lausui väräjävästi:
— Älä ole huolissasi! Aamulla palaan. Ja silloin meillä on ehkä ruokaa ja muutakin. Näyt olevan kovin väsynyt. Mene levolle, mene, rakas. Ja — hoida ja viihdyttele lapsia…
Hänen viimeiset sanansa olivat katkonaisia, ja kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillaan.
Mutta Maria riippui hänen kaulassaan yhä ja sopersi:
— Älä mene, älä…
— No, tuletko sinä? kuului eteisestä.
— Tulen, vastasi Jeremias.
Väkivalloin hän irroittautui Mariasta ja sanoi:
— Ole levollinen! No, hyvää yötä!
Ovi narahti. Ja neljän miehen hiipivät askeleet kuuluivat pihalla.
Voihkaisten vaipui Maria tuolille. Ja vuolaina virtasivat hänen silmistään kyyneleet. Oli hiljaista; kuului vain kamarin puolelta lasten kevyt hengitys, ja yöhön häipyivät miesten askelten äänet.
Kun aamu saapui, oli kodissa entistä raskaampaa. Lapsetkin olivat tylyn ja synkkämielisen näköisiä. Odoteltiin… Mutta Jeremiasta ei kuulunut palaavaksi.