XIII
Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.
Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa, joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa, mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu. Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.
— Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.
— Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta ei kuulunut vastausta.
— Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti huoahtaen virkkoi:
— Kunpa nyt vain tulisi ilta.
— Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan, niin hänkin vaikeni.
Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.
Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.
Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi. Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:
— Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää.
Tulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.
— Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta hourailevan!
— Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.
— Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se sellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.
— Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.
— Sitä en väitäkään.
— Mitäs sitten puhut.
— Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei kannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain sellaisista välittäisi.
— Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut konttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka ja lapsilauma?
— On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin…
— Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten hän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:
— Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!
— Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi. Ellen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin olisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!
— Ei ansaitse, sinä… sinä… miksi sinua oikein sanoisinkaan.
— Sano kyykäärme!
— No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet myrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en näillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet syypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa nyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille roikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän oli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut asia, eikö?
Helmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla voitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain katuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen vaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:
— Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu siitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!
— Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän tähden…
— Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.
Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.
Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:
— Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun. Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja — sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja nautin ja nauran — hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!
— Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.
— Kun et yritäkään, intti Helmi. — Mitähän tästä elämästä tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta. Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin sinut, hahahaa!
— Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.
— Niin onkin. Se on terästynyt…
—
ral-la-lalla-la-lalla-lei!
huolista huolista eihän? Ei!
Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle, pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.
Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut, ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:
— Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta syytin.
— Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. — Mutta siitä viis! Älkäämme muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.
— Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri
herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin.
Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle.
Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.
* * * * *
Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.
Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti olisi hiipinyt eteenpäin.
Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään, niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas. Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä. Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää, nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.
Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen, että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.
Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa kuljettuaan äännähti Eino:
— Oletko voinut hyvin? — Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi hän: — Elääkö lapsesi vielä?
— Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut ottaa hänet luokseni. Mutta… mutta…
Hän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.
— Mitä mutta?
— Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan kasvattajaksi… tuskin… tuskin, syventyi hän. Vähäisen äänettömyyden kuluttua hän jatkoi:
— Sillä… minä olen huono äiti… kurja… hylkiö… Hänen sanansa olivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.
— No, älähän nyt, ehätti Eino. — Sinä olet liian synkkä ja toivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa… Sinäkään luullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin kurjaksi…
— Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni…
— Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta kurjuudesta — tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme ole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä tarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista…
— Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. — Minä en jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja — asemani. En liioittele yhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti — portto! Voi Eino, kun tietäisit…
— Minä arvaan, ehätti Eino taas. — Mutta älä nyt… ihmiset luulevat… Kuivaa kyyneleesi ja… kas noin. Ihme, ettei sydämesi ole vielä kivettynyt.
— Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa tätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.
Keskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli rauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva nuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.
Mereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella soutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston tiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului raitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä Amalian huomiota puoleensa.
— Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin kohdalle.
He istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän kumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan äänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle. Amaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut ajatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Kun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän virkahti:
— Aion puhua kanssasi eräästä asiasta — mutta sinä ehkä nauraisit, sillä…
— Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.
— Se vain olisi… Minä ajattelin… En tiedä, sanonko…
— Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian huomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä peittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne loistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä kauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:
— Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että…
— Ei, en suinkaan, ehätti Eino. — Mutta se sanottava on sellaista, että sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta varman vastauksen.
— No, virkahan jo toki!
— Voinhan sen sanoa… Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut. Siksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle ilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä kuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On sentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se on sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön peloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että tautini vielä keskeytyy ja…
— Mutta se asia —? huomautti Amalia.
— Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi sitä perustelemattomana… Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä saakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä… ja jo silloin aioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki… Koetin kuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää vieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä tappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä järvenrannalla, huvilan edustalla — silloin jo aioin sen ilmaista, mutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn: tulisitko vaimokseni?
— Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä haroivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla tahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua matalasti äännähti:
— Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä todellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo niin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa matava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En voi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne — sinunko sieluasi minä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en! Koska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin…
— Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä itseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja loassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä paitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet muutoin puhdas — sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin… Vai oletko?
— En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.
— Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?
Vastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen kietoi hänen kaulaansa.
Seurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan kauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka tunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän ensi kerran syleillessään…
XIV
Oli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista kellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.
Liikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä konttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja huolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon tuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas herraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä näyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin aukioloaika oli jo kulunut.
Kirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:
— Viisi jo!
— Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. — Eikä vain sitä siivoojaa kuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin työssä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli määräajan.
— No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan niitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä määräaikoina, kitisi vanhapiika.
— Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on vankilassa — ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän navetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin että on vähän niin kuin velvollisuuteni…
Vanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili vain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen kuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan Juslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän ajan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä olevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.
Muutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.
— Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni ovi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä olivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.
— Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.
— Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.
Ensin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut tapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin hän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla rievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.
Juslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi olla kunnossa, kysäisi hän äkisti:
— Kuinka kauan se teidän miehenne on ollut jo vankilassa?
— Vasta kolmatta kuukautta, vastasi Maria.
— Kuinka pitkäksi ajaksi on tuomittu? jatkoi Juslin.
— Kymmeneksi kuukaudeksi.
— Oi oi! Siis vasta keväällä pääsee…
— Niin kai.
— Ja teillä on kaksi lasta?
— Niin on.
— Mutta kuinka te jaksatte ne elättää?
— Täytyyhän sitä. Näin vain käyn kolmessa paikassa siivoamassa. Kustakin saan viisitoista markkaa kuussa, kuten teiltäkin. Sen lisäksi teen vielä minkä mitäkin, niin paljon kuin kerkiän. Ja ainahan ne lapsetkin jotain hankkivat.
— Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.
— Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.
— Vai yhtä ja toista… Eikös tätäkin… Juslin tempasi Marian syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Maria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta toinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:
— Laskekaa, laskekaa…
— En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät intohimoisina loistaen.
— Laskekaa heti, taikka minä huudan!
— Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa… ymmärrättehän…
Mutta kun minä niin rakastan… ymmärrättehän… saatte rahaa…
Saatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä… enemmänkin…
Suostutteko?
— En, en, en! Laskekaa heti, taikka…
— Sst! Älkää hiidessä… voivat vielä kuulla! No, suostukaa… kuulitteko… Suostukaa…
— Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen, vihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!
— Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä ilmaiseksi.
Maria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat lujat.
— Älkäähän nyt suotta… Eihän se mitään. No… Äs perhana!
Puretteko!
Maria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta puhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta puki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.
Nolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa laidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen, tyytymättömänä ajatellen:
— Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan…
* * * * *
Ikään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle, jossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti helpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin melko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin nimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien hevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.
Kiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa virtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.
Vielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Maria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin. Vastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten, pää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki kiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.
Erään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat toisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja pysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa matkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:
— Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu… Olettehan te
Jeremiaan…
— Vaimoko, ehätti Maria. — Olen kyllä… Mutta entä sitten, jatkoi hän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.
— Minä tuota noin… älkää pahastuko… Minä aioin kysyä, tiedättekö te nyt miehestänne mitään.
— Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän on, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.
— Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha. Aikomuksemme oli hankkia rahaa — ja sitä olisimme saaneetkin, ellei meitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit pitivät silmällä…
— Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.
— Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa… Vaistomaisesti he siirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:
— Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?
— Viikko sitten.
— Minä kävin eilen. Miehenne on sairastunut, mutta ei luultavasti kovin vaarallisesti.
— Sairastunut? kysyi Maria kalveten.
— Niin. Hänet on siirretty sairasosastolle. Ja hän käski sanoa terveisiä. Huomenna minun piti tulla käymään teillä, mutta kun nyt satuin tapaamaan, niin…
— Sanoiko hän osoitteen?
— Tietysti. Se oli viides linja — kas peijakas! Numeroa en muista.
Mutta — Eino Löytölän luona… Eikö niin ollut?
— Oli.
— Minun täytyisi nähdä, minkä näköinen mies se Löytölä on, kun Jeremias niin sitä kehuu. Pitääkö se teitä ilmaiseksi luonaan asumassa ja…
— No kaikki se Jeremiaskin lörpöttelee, puhui Maria puoleksi itsekseen. — Eihän hän ilmaiseksi — mutta huokealla. Ja kun kukaan ei tahtonut meitä ottaa…
— Niin, niin. Hyvähän se on, että otti. Mutta onko siinä perää, että hän on naimisissa sen Amalia Aholaisen kanssa? Sehän oli yleinen nainen, minäkin tunsin hänet.
— Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.
— Niin tuota… ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla on uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin Jaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä hirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa… Mikäs sen nimi taasen olikaan?
Heikki Vanhala — juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se konna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä…
— Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.
— Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut. Yhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän kiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän melkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä. Hänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta raskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet kuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa tahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat juuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla kulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta Pitkälläsillalla — vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen silmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä, kuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Vihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti heittäysi vuoteelle.
— Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella äänellä.
— En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat hämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:
— Äiti, minä menen apteekkiin — tarvitseeko?
— Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.
Samassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja yski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän terveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja heittäysi tuolille.
— Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja sitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on pomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.
— Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.
— Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään.
Sanoi sitten:
— No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.
— Enköhän, sanoi Maria.
Kotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta vaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä. Kolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva tyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla hoidettavana.
* * * * *
Kohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja sen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.
Päivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen päänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli ärjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen katseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka vielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä katsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä murtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä, jolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä säilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään, kuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua. Hän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän tehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen:
"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan." Ja nyt hän oli kiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen jalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja hän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä ja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit olivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä muistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu heräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:
— Pirujako sinä siinä hihität?
— Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.
— Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.
Sitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän näköisenä eteensä.
— Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi vaitiolon jälkeen.
— No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?
— Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?
— Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun saisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja silloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se näkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun tuntevat meidät jo kuin kuparirahan!
Hetkisen mietittyään hän jatkoi:
— Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?
— Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä poloisia joskus onnistaakin.
— Olisi ollut jo aika!… Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde toverikseni!
— Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua edesvastuuseen. Se ei ole luvallista.
— Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?
— Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös tarvitsee miehiä!
— Mutta ei meidänlaisia.
— Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee leipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin tehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla ja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia! Emmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää… Ja juuri sen tähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä… Emme oikein elä emmekä ole kuolleita… Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki… Jos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi… Mutta siitä taas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä tyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!
— Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja samalla suunnaten askeleensa ovelle. — Haukkaa nyt sähköä, jos siitä saat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.
— Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä lavitsalta. — Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin eräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.
Se sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät kolmisin ulos.
XV
— Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen sairasvuoteensa ääressä.
Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.
— Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.
Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili kuoleman kanssa.
— Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia askaroidessaan hellan luona. — Että tulikaan hänen omaa tahtoansa kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään…
— Eipähän se siellä sen paremmaksi… Jos jumala on nähnyt hyväksi kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli Maria.
— Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. — Juoksisitko sinä, Väinö…
— Kyllä! Mihinkä? — ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.
Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää. Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.
Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen. Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori, mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia ja ihmismielten kirttä.
* * * * *
Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena, vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna kaksihuoneinen asunto.
Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua, istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.
— Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.
— Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.
— Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.
— Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.
— Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?
— En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen sen enempää huomiota. — Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.
— Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa, huoahti Maria. — Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin…
— Kerjätään, liitti Jeremias. — Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.
— Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit hankkia elantomme… Ja… ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet ollut vanki…
— Vanki, kertasi Jeremias. — Unohtakootpa tai ei, se on minulle yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä huonompi — enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista, minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä paheiden teille johtavat, — sillä vielä paljon on niitä, jotka tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät -, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.
— Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. — Ethän ennen tuolla tavoin… kyllä sitä aina sanotaan… Mutta hyvääpä se vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen, että tarpeellisia ovat… Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!
— Luuletko sinä todellakin, että vankila…? Erehdyt, jos niin luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva vastustamaan viettelystä — kun minua siihen lisäksi kannustivat isän velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä. Kaukana siitä!
Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:
— Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden, kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, — kunpa näkisit sen ja ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma, että sinäkin mielesi muuttaisit!… Minä olen nähnyt sen. Olen itse ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä. Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:
— Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.
Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.
— No? pääsi Marialta kysyvästi.
Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,
— Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. — Veljenikin on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.
— Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. — Kova on sinunkin kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän täytyy alistua, tyytyä — sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää. Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket, kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. — No, nouse nyt. Lopeta jo!
Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.
* * * * *
Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas, jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita. Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.
Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias, Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle arkulle luki:
— Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…
Papin lopetettua alkoi Jeremias:
— Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette, että minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.
Seisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle menneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä liikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti. Ainakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni haudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia jälkeenpäin tulen häntä kaiholla muistelemaan.
Elävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset ajatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle sekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu mielestäni.
Muistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi rikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten kanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen vajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan. Olin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla käytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla pelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.
Te nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset; te, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle puhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te, joiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen ponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa; teille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja opastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa, että jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää, etteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet ja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme niitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä ainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta tilalle.
Siinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme siten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja herättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa uinuu.
Tässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua rohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. "Älä heittäy epätoivoon", hän sanoi. "Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta uhallakin toivo, toimi ja taistele."
Tämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni, vakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja kunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin ison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin hänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä mielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!
Kaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun he sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla kasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan selvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa ja elämänhalua.
Pappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin sydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä liikutettuna häntä.
Hiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat vaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi täydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain routaiselle maanpinnalle.