V
— Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä asemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika. Hän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä ja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä reipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen terveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan kadehti.
— Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.
Poika ei jatkanut.
Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei niillä kuitenkaan mitään voita.
Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!
Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.
Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa. On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja, kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä. Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien laineet…
Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti pojalta:
— Onko isäsi nyt kotona?
— On, kotona on, virkkoi poika. — Sanonko minä hänelle, että kysyitte häntä?
— Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.
Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan seinävierelle ja sytytti savukkeen.
Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa, joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa, ja lähti kävelemään sinne.
"Yksin istun ja lauleskelen, kun aikani on niin ikävä. Vesi seisoo ja linnut laulaa, eikä tuulikaan vedätä."
Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian — mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.
Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen, Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:
— Oletko ikävissäsi?
— Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: — No, en juuri.
— Et puhu totta. — Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane, sen tiedät.
— Tiedän. Mutta suru on niin kaunista… Se… se antaa edes jotain sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.
Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä — saarella, jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä järveä.
Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan, vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.
Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.
— Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon jälkeen.
— Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. — Ihmiset kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä… Toiset taas — jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta — sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.
— Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: — Mutta eikös — eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?
— Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.
— Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.
— Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.
— Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.
Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän tokaisi:
— Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino, minulla olisi sinulle vähän asiaa.
— Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: — No, anna kuulua.
— Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin…
Vastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:
— Minne olet matkalla?
— Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota — aioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi…
— Miks'en, keskeytti Eino. — Olen saanut jo haasteen.
Heikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:
— Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano…?
— Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.
— Sanot nähneesi?
— Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.
— Eihän sinun… voisithan lähteä täältä… Minä antaisin matkarahat.
— Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!
— Mitä hän on sitten niin hävytön.
— Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?
— Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.
— Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.
— Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.
Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä poistumaan.
— Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain tietää. Etkö sinä sittenkin —?
— En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan toisiakin kaksi.
— Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa. Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille silloin aivan suloisesti käy, hahah…
— Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa kurjaakin kurjemmaksi…
— Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.
— Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että eroamme. Terve!
Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.
— Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.
— Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten, ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.
VI
— Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria, noin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa oli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen ilottomuuden totisuus.
— Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi vuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.
— Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. — Mutta jos… jos et sattuisikaan saamaan. Silloin…
— Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin eiköhän edelleenkin…
— On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.
— Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. — Vieläpä paremmin kuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu. Työllä, kovalla työllä vain.
— Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä, vaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin työhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa — kukaan ei edes ottaisikaan, sillä laki kieltää sen.
— Sanoinhan jo, että älä huolehdi.
— Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan vielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan, mitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä sairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi sinuakin vähemmän tässä syömässä.
— Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla sairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka paljon on sairaaloihin tulijoita — vähentää sieltä täytyy niitä, jotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.
— Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!
— Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun syyni.
— Enhän minä, hyvä mies, sitä sinun syyksesi väitäkään! Mutta jossakin se syy vain on, sen käsitän.
— Kunpa se olisi ainoa epäkohta tässä yhteiskunnassa, huoahti Jeremias, — kunpa olisi ainoa! Mutta niitä on paljon — ja paljon pahempia. Yhteiskuntataloutta hoidetaan huonosti ja väärin, sen kyllä ymmärrän. Rahat eivät riitä hyödyllisiin, mutta kyllä hyödyttömiin, vieläpä vahingollisiin, kansalle turmiota tuottaviin laitoksiin ja tarkoituksiin.
— Taasko sinä sitä sosialisteilta oppimaasi virttä vetelet.
— Itsehän aloitit.
— Mutta eihän ollut tarkoitukseni saada sinua sellaiseen ääneen.
— Vaan tapasi mukaan morista —! Minkähänlaisen älinän sitä pitäisit, kun olisit oikein rentun miehen akka. Kiitä että olet saanut tällaisenkin.
— Kyllä sinulla jumala paratkoon on tuota itserakkautta — no on!
Sanon minä sen!
— Kessäpä sitä ei olisi. Mutta palatkaamme äskeiseen. Toivon, ettet aina pistelisi minua sillä sosialistisanalla. Ja muuten voin sinulle sanoa, että kun paranen ja pääsen työhön, niin aion yhtyä ammattiosastoon. Huomaan, että olen jo liian kauan ollut sieltä poissa — eikä…
— Herra siunaa! No kaikkea sitä täytyy kuulla, keskeytti Maria.
— Nyt sen kuulit! Ja se saa loppua siihen!
— Mutta herran nimessä, mitä sinä oikein ajattelet?
— Johan sen sanoin.
— Johan sanoit, johan sanoit, tuskitteli Maria. — Mutta tiedätkö mitä isäntä sanoo, kun saa tietoonsa sen? Heti paikalla saamme muuttaa, siitä olen varma! Ja talvi tulossa! Voi taivas! Silloinhan olemme hukassa!
— Emme pahemmin kuin nytkään, sanoi Jeremias yhä edelleen pysyen tyynenä.
— Vai ei pahemmin, jamasi Maria. — Niin, no!
Eipä juuri! Eihän se paljaan taivaan alla olo sanottavasti kurjuutta lisää — eihän? Tiedätkö sinä, kuinka huonolla kannalla asiamme nyt ovat? Voin sen sanoa: kahden kuukauden vuokra on maksamatta, kaikki mikä suinkin on joutanut, on pantissa, puut lopussa, vaatteet riekaleina, eikä talossa ole edes sormenpään kokoista leivänpalaa! Elleivät lapset, jotka nyt ovat kaupungilla kerjuulla, elleivät he mitään saisi, niin iltasetta saisimme ruveta maata! — Niin ovat asiamme. Mutta sinä vain pysyt tyynenä.
— Turha suunsoitto, riehuminen ja hätiköiminen eivät hyödytä. Sanoit "tyynenä" — hm. Suuret meretkin voivat toisinaan näyttää tyyniltä, kun katselemme niiden pintaa. Mutta samalla aikaa ne saattavat syvemmällä virrata vimmatusti, jopa myrskytäkin.
— Ettäkö sinunkin sisimmässäsi riehuisi? Pyh! Kaikkea vielä. Sinä et osaa raivota et ulkonaisesti etkä sisällisesti; tunnenhan minä sinut, sinä lauhkea lammas!
— Et tunne, vaikka luulet tuntevasi ja vaikka olemmekin jo toista kymmentä vuotta yhdessä olleet. Ellen minäkään voi sanoa sinua aivan tarkkaan tuntevani: tiedänpähän vain, että olet vaimoni, omanvoitonhimoinen ja oikukas nainen, ja niitä ominaisuuksia lienee jonkun verran joka ihmisessä. Ihminen on sitä paitsi luonteeltaankin kehittyvä ja muuttuva. Siihen vaikuttavat olosuhteet ja se ympäristö, jossa hän elää. Sen olen huomannut. — Sinä et ole voinut tutustua minun sisäiseen mieleeni. Siihen ovat olleet vaikuttamassa monet syyt. Ensiksi, minä olen mies ja koetan mahdollisimman paljon hillitä tunteitani. Jos tietäisit nytkin, mitä minä sisimmässäni tunnen, niin et puhuisi noin ärtyneesti. Ymmärrän ja myönnän, että puute ja kärsimykset katkeroittavat mielen ja tekevät ärtyisäksi — siksi en sinua siitä soimaa — mutta sanon kuitenkin, että meidän tulee hillitä kaikkea sitä, mikä meissä on eläimellistä, sillä olemmehan ihmisiä, se meidän tulee ennen kaikkea muistaa. Ja enkö minä ole aina koettanut parastasi, enkö ole ollut hyvä sinulle ja hellä lapsiemme isä? Enkö?
Maria häpesi ja vaikeni.
Nähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut. Kumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri olisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.
Siinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan tuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää mielialaa.
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa palavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan öljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.
Vaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo, istuutui vuoteen laidalle ja itki.
— No… Älähän nyt… sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. — Anna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan mieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.
— Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta nyyhkytyksen lomassa.
— Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja yhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä paremmaksikin kääntyy.
— Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti itkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.
— Mutta missähän ne lapset —? sanoi sitten Jeremias.
— Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen olleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.
— Eipäs se Jaskakaan tule käymään. Missä mahtanee aikansa kuluttaa, virkkoi Jeremias taas vähän ajan kuluttua, siten siirtyen asiasta toiseen. — Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi kävi?
— En niinäkään tarkoin muista. Ellei siitä liene noin kolmisen viikkoa.
— Niillä paikkeilla.
— Johtui mieleeni — sanoi Maria äkisti — kun tuli puheeksi… olen sitä jo ennenkin aikonut kysyä, että tunnetko sinä ne miehet, jotka Jaskan kanssa viimeksi kävivät meillä?
— Kuinka niin?
— Muuten vain…
— Et suinkaan tarkoita niitä, jotka silloin kävivät, kun sinulle rahaa toivat?
— En, tunnenhan minäkin ne.
— Tanuako ja Perttua sitten?
— Tanujako vai Manuja lienevät. Niitä, jotka viimeksi kävivät.
— Mitä heistä?
— Ne näyttivät minusta niin roiston näköisiltä. Epäilen, etteivät he ole oikein rehellisiä, ei ainakaan se toinen.
— Mistä niin päätät?
— Hänen eleistään, liikunnostaan — ja — en oikein osaa selittää.
Mutta epäilen kuitenkin, etteivät he ole kunnon ihmisiä.
— En voi sanoa puoleen enkä toiseen, kun en tarkoin tunne. Pari kertaa olen heidät nähnyt ja…
— Ja…?
— No, voinhan sen sanoa: — yhden kerran Kukkuvassa kellossa.
— Kapakassa! Arvasinhan sen. Usko minua: he eivät elätä itseänsä rehellisellä tavalla!
— Saattaa niin olla. Mutta en kuitenkaan oikein usko sitä. Jaska ei tavallisesti seurustele retkujen kanssa — ellei sitten ole tapojaan muuttanut. Hänen tuttaviansa ne ovat.
— En tiedä. Mutta ääni rinnassani sanoo, että heitä tulisi karttaa.
Älä lyöttäydy heidän joukkoonsa, kun paranet! Ethän?
— Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole eteeni nähnyt?
— Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä minua, en sitä pahallani sano.
— Kyllähän minä… Älä nyt suotta…
Ovi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha, edellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja, pienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja kummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi vilusta ja meni hellan luo — ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta tehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta hypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla lapsenäänellä:
— Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!
Jeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen silmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:
— Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha — sanoi hän tytölle — kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä. Te elätätte nyt isää ja äitiä… vaikka kerjuulla… te olette kilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset… niin kiitolliset… Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii. Silloin… silloin… saatte makeisiakin…
Itku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin lastaan.
Maria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä lihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.
Niin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.
VII
Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua: "Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".
Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.
Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen, odotellen.
Nyt — nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta, kohta hän on tässä — lähenee, lähenee…
Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti tulijaa.
Kului tuokio.
Ajaja läheni.
Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat, painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen sanaakaan.
Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen jännitys.
Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä vaimeni — vaimeni kuulumattomiin.
— Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.
— Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. — Ja kello on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?
— Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.
— Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori puoliksi itsekseen. — Mutta minä pelkään…
Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:
— Mitä?
— Niin… ilman minä vain… omia luulojani…
— Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?
— Niin — sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet lahjotuksi.
— Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. — Olisikohan?… Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän viipyy?
— Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä ajatustaan.
— Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.
— Enhän väitä sitä, mutta…
Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman ilmeen.
— Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.
— Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä.
Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?
— Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.
— Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.
Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.
Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa. Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.
— Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun arvasi, että akat akkunoista katselevat.
Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.
Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin, sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä, he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.
Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.
Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan, eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua asiaan.
Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa, ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko naisväen maineen.
Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala emäntineen ja Heikki.
— Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. — Missäs se sinun…? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.
— Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.
Ja eräs äännähti:
— No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa… Eino käänsi selkänsä ja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin he eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he olivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä tulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.
Eeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen ja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon, ensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori, yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään. Heitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa onnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen. Mitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui ja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui vastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen. Hän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi mielellään huutanut: "Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni isä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa, vaikk'et nyt täällä sitä tekisikään." Amalia tunsi itsensä niin kiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia hikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta huudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.
Se helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi ystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään. Sitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen, hampaiden välistä tulevan äänen:
— Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut sakotetuksi? Mutta muista sinä se…
Vanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos astuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli punainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.
Toinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.
— Seuraava: Amalia Aholainen — vastaan Heikki Vanhala, kaikui väliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.
Amalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten oikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja kuulustelu alkoi.
— Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.
Reippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa kirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta tuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen saivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi. Tuomarin kysyttyä:
— No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino kirjallisen todisteen.
Tuomari luki:
"Todiste.
Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin; että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa, kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen isä on vastaaja.
Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.
H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.
Eino Löytölä."
Luettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen vaiti oltuaan:
— Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?
— Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.
— Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen tavoin, mutta hillitysti.
— Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: — Kyllä ne vastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis yhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?
— Kiellän!
— Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?
— Pysyn.
— Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.
Eeva kutsuttiin sisään.
— Mitä te tiedätte tähän asiaan?
— Mi-mi-minäkö?
— Niin, juuri te!
— Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin nähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus… että minä kun sanoin tälle Amalialle, että… tuota, että…
— Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.
— Ka, asiaahan minä. Niin että tuota… soperti Eeva vavisten.
— Ei täällä pelätä tarvitse!
— Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö, ka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään…
— Asiaan!
— Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota…
— Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!
— Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen…
— Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan, asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.
Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin hän sai taas soperretuksi:
— Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.
Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.
— Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai…
— En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt sellaisia…
— Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti
Amalia.
— En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet — kylällä…
— Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.
Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään päätöstä kuulemaan. Tuomari luki:
— Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi toteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan suorittamaan kaikki kulut.
Päätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.
Järjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.
— Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä eteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: — Huono puhemies!
Eino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain, kun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:
— Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti, pelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen sellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut. Mutta eihän sitä yhdellä…
— Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:
— Ei maksa vaivaa!
Usealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat keskustelivat nyt vain tästä.
— Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. — Sinä olet, jumalan ja omantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin kieltää.
— Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen hevosta kääntämään.
Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään toivoneet, että Amalia olisi voittanut.
Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.
VIII
Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli, ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa: tuima tuuli pakotti liikkeelle.
Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla, mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen kädenpuristuksensa ja sanansa:
— En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi…
Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia…
Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. — Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. — Mutta eihän hän ennen ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. — Hän katsoi, katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.
Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se…
— Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.
— Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen kääntyäkään. — Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?
— Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin huolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?
— Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. — Sitä ei näy saavan, vaikka vähän maksaisikin.
Einon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi.
Jeremias kysäisi:
— Mitä sinä nyt?
— Katsohan, sanoi sitten Eino.
— Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.
— Etkö näe?
— Mitä minun pitäisi nähdä?
— Tuota kuormaa tuossa.
— Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?
— Juuri sitä.
— No, mitäs ihmettelemistä siinä on?
— Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. — Entäs, näitkö Aleksanterilla sitä — sitä saattuetta?
— Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.
— No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?
— Sitäkö sinä tarkoitatkin?
— Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa, kömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa ja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota perässä juoksevaa isoa koiraa.
He vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut asiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa toisaalle ja tokaisi Einolle:
— Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi astella Jeremiaan rinnalla.
— Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias, heidän hetkisen käveltyään.
— Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa leikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia, jotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.
Taas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi äkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino tunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan ällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:
— Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.
— Ehkä vähän.
— Vai kannattaa sinun juodakin!
— Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan, niin…
— Ilmaiseksi?
— Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat, ne sitten juovat joka päivä.
— No, kuinka heidän kannattaa?
— Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen…
— Taidat olla ihan juovuksissa?
— No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.
— Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo ainaiseksi.
— Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!
— Onko se sitten elämistä, kun juo…?
— Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi! Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet, niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä…
— Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes syötävää? ehätti Eino.
— Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin 18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi. Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä tiedät, siksi en sitä selitäkään.
— No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?
— Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! — Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: — Antaessaan nämä muutamat armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan, vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua suljettava hulluinhuoneeseen.
— Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.
— Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty, raadeltu. — Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!
— Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.
— Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät niitä ajoissa antaneet.
— Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?
— En!
— No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?
— Sittenpähän nähdään.
— Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä — ja siksi puhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon juomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.
— Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä Helsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä — tarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu — mutta tulevat toimeen kuin — mitkä sanoisinkaan…
— Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita, kortinpelaajia, varkaita, roistoja…
— Niitäkö lienevät.
— Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?
— Enpä tiedä, vaikka…
— Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.
He olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta jäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.
— Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan. — Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt tulet, eivät ole kunnon ihmisiä.
Jeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo sana "kunnon ihmisiä" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen kuitenkin huomasi ja jatkoi:
— On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.
Jeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia hiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:
— Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat ehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei itsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa. Minulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen sairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin lääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.
Hän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä otti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.
— Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset ovat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen sanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.
Tuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä hurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli vähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa tuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista vaikutusta.
— Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi tässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?
Jeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä puristaen.
IX
— Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä talosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.
Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala suussa, uunin viereen jakkaralle.
— Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta kaluten. — Hm. Tässä — tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön, varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! — Hm. Sanoppas, mihinkä olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö edes viisi tuhattakaan!
— No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä puolustaakseen.
— Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin teidät molemmat talostani.
— Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö. Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?
— Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. — Ja sitäkin, kuinka köyhiä alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?
— Sinä! Puuska!
— Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?
— Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat luoton.
— Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan suuriarvoiset.
— Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä, tyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä talo, sen maine ja minä!
— Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä minkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki sanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille antoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.
— Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. —
Sanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!
Tiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä tahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven ulkopuolelle.
Nyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli partaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi permannolle levinnyttä keittolätäkköä.
Saatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin äskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen isäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi käyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä kiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:
— Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut! Et edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät tekisi kuperkeikkoja.
— Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?
— Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain kannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!
— Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti
Vanhala yksikantaan.
— Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.
— Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat — eikä turmelusta tuottaviin…
— Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen —
— Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei Heikki muuta tapojaan, niin… Eikä siinä tästä lähtien ole armoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te yksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en ihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän aikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin suurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa hyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on sinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin oppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.
— Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei mielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.
— Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän asteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos, mutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.
— Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille, pysähtyen tämän eteen uhkaavana.
— Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen pois isänsä julman katseen alta.
— Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. — Mutta muista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen sattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy olevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi joutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet? Laittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta valitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle. Yläpää peltoa on jo sulaa.
Sen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän oli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.
Kevätahava puhalteli hänen hartioihinsa ikään kuin kehoittaen häntä kiivaampaan käyntiin. Aurinko paistaa lekotteli täydeltä terältään, sulatellen hankia ja pehmitellen maassa olevaa routaa. Järvi kalisteli kahleitaan, ja suuria jääröykkiöitä ajautui Vanhalanpuoleiselle rannalle, josta levisi kosteankoleata ilmaa lähiseudulle.
Vanhalan lähdettyä istuivat äiti ja poika hyvän aikaa vaiteliaina, kunnes koulusta palaavat lapset katkaisivat hälinällään hiljaisuuden. Heikki nousi lähteäkseen, ja emäntä äännähti pitkäveteisesti:
— Olipas se tänään tulisella päällä.
— Oli, virkkoi Heikki lyhyesti. Ja meni.
* * * * *
Jo viikon päivät oli Heikki ollut kovin miettiväinen. Missä vain hän liikkuikin, niin aina askartelivat hänen aatoksensa toisaalla. Hän oli käynyt entistä harvasanaisemmaksi ja hitaammaksikin kaikissa liikkeissään. Hän näytti niin salaperäiseltä, että hänen äitinsä oli jo pari kertaa kysäissyt: — Mitä sinä oikein haudot?
Mutta suoraa vastausta hän ei antanut. Murahtipahan vain jotain ja meni menojaan. Isäntääkin jo vaivasi tämä nuhjailu ja salaperäisyys, ja hän alkoi epäillä pahinta. Rahoja hän ei uskaltanut pitää paljoakaan käsillä ja niitä vähiäkin käyttörahoja piilotteli ja varjeli kuin silmäteräänsä. Hän oli ruvennut epäilemään, että Heikki kenties kähveltää ja toteuttaa sitten jo aikoja uhkaamansa Amerikkaan lähdön.
Siitä päivästä lähtien hän sitä enemmän pelkäsi, kun tuo kova riita oli ollut ja hän tuli uhanneeksi ajaa pojan pois kotoa. Siinä hän katsoi olevan kyllin syytä pelkoon, sillä siitä astihan Heikin käytös oli ollut toisenlaista kuin ennen.
Päivä päivältä heidän elämänsä jännittyi, ja yhä enemmän he rupesivat toisiansa epäilemään ja pelkäämään, eikä oikein missään asiassa tahtonut puhe luistaa. Tosin tuo silloinen riita oli jo unohdettu ja isännän ja emännän välit ennallaan, mutta Heikin omituinen käytös antoi kumpaisellekin päänvaivaa.
Tänään he taas olivat tavallista hiljaisempia, kun Heikki äsken kylälle lähtiessään ei ollut vastannut heidän kysymyksiinsä. Mihinkähän se meni ja viipyneeköhän kauankin? aprikoivat he kumpainenkin, saamatta kuitenkaan vastausta.
Heikki kulki kylän kujalla pää kumarassa, suunnitellen lähtöä näiltä mailta. Helsinkiin hän oli päättänyt. Siellähän se Eino kertoi olevan jos jotakin kummallista. Saisihan tuota katsella maailmaa, ajatteli hän. Ellen viihdy siellä, niin tulenpahan takaisin. Pyydän ukolta ja äidiltä anteeksi, sillähän siitä pääsee. Eivät he niin kovia ole, etteivät takaisin ottaisi. Tunnenhan minä jo heidät. Ja onhan hauska peloitella äijää: näyttää, ettei sitä hänen armojensa alla eletä, ja että on sitä maata muuallakin! Se on päätetty!
Hän nosti äkisti päänsä ja ojensi vartaloaan ikään kuin pudistaakseen luotaan kaikki pelonaiheet ja epäilykset.
Kunpa nyt sattuisi se Kettusen Iivari olemaan kotona. Hän se on aina intoillut lähteäkseen. Nyt nähdään onko pojalla sisua.
Näissä ajatuksissaan hän oli ehtinyt veräjälle, josta erkani polku. Se johti peltojen poikki Kettusen talolle ja oikaisi melkein puolisen kilometriä. Polku oli nyt sitä paitsi parempi kävellä kuin veden vallassa olevat kujaset, vaikka se olikin toisin paikoin pehmeätä. Hän kiipesi yli veräjän ja kiiruhti ripein askelin Iivaria tapaamaan.
Lähetessään taloa hän näki vähän matkan päässä aitovierellä jonkun mieshenkilön ahertelevan aidan korjauksessa. Ensin hän luuli tätä Iivariksi, mutta tarkemmin katsottuaan tunsi hänet Amalian keskenkasvuiseksi veljeksi. Hän käänsi päätään ja mitään virkkamatta painalti ohitse ajatellen: mitähän tuo täällä — onkohan palkkautunut Kettuselle paimeneksi ja nyt kesää odotellessaan teeskentelee minkä mitäkin talon töitä?
Pihamaalla tervehti Heikkiä murahtaen talon tuuheakarvainen, isohko, hyvin syötetyn näköinen koira, joka hampaitaan näytellen asettautui hänen tiellensä. Mutta kun Heikki lausui koiran nimen, poistui se häntä koipien välissä pirtin portaiden viereen, asettuen siihen maata.
Pistäydyttyään pirttiin Heikki kohtasi odottamattoman henkilön: Amalian äitimuori istui isohkon pirtin peräseinällä olevan akkunan ääressä kehräten nyt keväällä kerittyjen lampaiden villoja. Hänet huomattuaan Heikki aikoi vetäytyä ovelta takaisin, mutta muori ehti huomata hänet ja äännähti silmiään siristellen:
— Heikki tulee vain peremmäksi — en minä syö.
— Mitäpäs minä… On vain vähän kiire… Eiköhän Iivari olekaan kotona?
— Kotonahan se… Eikö lie kujassa havunhakkuussa. Siellä tuo äsken oli. Mutta kovinpa ylpeäksi tämä Heikki on käynyt, kun ei enää hyvää päivääkään sano.
— Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.
— Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään ruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä. Mutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja polkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi rukinrullan ympärille.
Heikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni ovesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin nuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön olisi estänyt.
— No, mitä se Heikki siellä ovensuussa — käypi vain nyt peremmäksi, niin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.
— Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa keskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta, vaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.
— Lähetti, vastasi muori. — Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi — sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.
— Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan väräyttämättä.
— Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on niin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.
— Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.
— Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän meni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten Helsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka ollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain tupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt tuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on…
Sanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä kurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia asioita ja tähysteli akkunasta pihalle.
— Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä lomassa.
— Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.
— Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet mierolle, niin ei edes sääli.
— Minunko tähteni! kivahti Heikki. — Enhän minä teitä mökistänne häätänyt.
— Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia olisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän rasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme, niin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä kartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan vuoteen.
— Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta ahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he olisivat kyllä odottaneet.
— Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä!
Kyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!
Tätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:
— Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo muutenkin teidät käskenyt maaltaan pois — ainakin siltä paikalta, sillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä kauniiksi.
— Se on väärää puhetta! Hän ei olisi vielä käskenyt, jos vain olisimme voineet maksaa vuokran. Se oli hänelle hyvä tekosyy. Isäsi ja äitisi olivat sitä paitsi yllyttäneet…
— Se ei kuulu minulle, ärähti Heikki matalasti ja kääntyi lähteäkseen.
Iivari tuli ovessa vastaan ja vetäytyi Heikin kehoituksesta takaisin eteiseen. Kursailematta Heikki kävi asiaan ja virkkoi:
— Nyt on Simo sillä päällä, että lähtee! Tuletko mukaan, kun aina olet uhkaillut?
— Nytkö? Een minä… En tällä kertaa. Joskus toiste sitten. Olemme nyt isäukon kanssakin sovinnossa, niin…
— Sovinnossa päivän pari ja sitten taas riidoissa!
— Ei tiedä. On kulunut jo useita viikkoja, ettei ole ollut väärää puhetta. Ukko on ruvennut antamaan perään. Eikä tässä sitä paitsi ole rahojakaan.
— Niistä ei huolta! Olen saanut kähvelletyksi lähes puolen tuhatta. Kyllä me jonkun aikaa pärjäämme. Ja pääseehän sieltä sitten takaisin, ellei vetele. Mutta kunhan saadaan ukoilta sisu pois. Ja näkeehän siellä vähän maailmaa.
— Ei, en minä nyt viitsi.
— Siispä lähden yksin.
— No, kirjoitahan, jos pitempään viivyt. Heikki aikoi lähteä ja oli jo ulkopuolella veräjän, kun hän taas näki Amalian veljen.
— Kuulehan, Iivari! huusi hän.
— No? kysyi tämä lähestyessään.
— Onko tuo poika ja muori nyt teillä?
— On. Ukko ne huusi.
— Eivät siis joutuneetkaan kirkonkylän Karvoselle?
— Eivät. Se peruutti huutonsa.
— Hihhih, vai peruutti, nauroi Heikki. — Et siis lähde?
— En.
— No, terve sitten.
— Terve.
Pettyneenä alkoi Heikki astella samaa tietä, jota oli tullutkin. Taas hän vaipui ajatustensa valtaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä ahtaammalta hänestä nämä kotitanhuat tuntuivat. Kotitalonsa veräjälle hän pysähtyi ja heitti kaihoavan katseen kauas etäisyyteen. Ja kun hän asteli pirttiin ohi kujan, jossa Rusko rouskutteli päivällistään ja höristeli hänelle korviaan, niin hänen mielensä teki sanoa sille hyvästit sekä lisätä: ottaisin sinutkin mukaani, kun se vain kävisi päinsä.