KAHDEKSAS LUKU.
Se olisi rämekorpelaisilla viinajuttu käräjillä, mutta kukapa sinne…
Aurinko rehottaa niin herpaisevasti, ettei jaksa muutakaan, saati sitten ihan kirkonkylään, kymmenien kilometrien taakse.
Heh, joutaapa oikeus istumaan ja odottelemaan. Kunhan tässä korjataan ensin heinät, niin siinä jossain lomassa sitten, vaikkapa rukiinleikkuun jälkeen.
Kyllä korkea oikeus joutaa paremmin istumaan kuin rämekyläläiset lähtemään.
Käräjäpäivän aamuna tulee Käkkä-Antti Hameniemeen tiedustamaan sitä lähtöä, mutta Asari ei ole niinä miehinäänkään, että käräjille.
Vai sitä Antti lähti; suottapa lähti.
— No kun tuppaa vähän peloittamaan, Hörödiit, tuomarit ja muut… syötingit.
Antin silmät lupsahtelevat. Kekkerehtii siinä saunan ovella ja koettaa arvailla Asarin meininkiä.
Eihän se Asari niikseenkään. Paitasillaan istuu saunan kynnyksellä ja rassaa piippuaan, imeksien kopasta väliin penskoja suuhunsa.
— Senkö täytistä sinne… heinätkin tekemättä… ollaan tässä, piru, yhtä suuria herroja, jos ei vain suurempia. Eikä ole eväs viinojakaan… tuota… heh… sinne eväittä, herrojen kestiin.
— Tulee siitä sakko.
— Samapa tuo, jos tuli, poksahti, sakot ja muut. Lähtään tästä niitylle.
Hiertiäinen vetää housut jalkaansa.
— Eikä siitä akkakaan käräjänkäynnistä… sano kostuvan. Pupattaa, jos tässä ei heinille.
Asari nostelee housujaan ja on lähtevittään niittämään.
Antti kääkertää kotiinsa, ja Hiertiäinen, ennen niitylle lähtöään, unohtuu silmäilemään järvelle.
Siellä olisi toista kuin tylsällä raudalla heinää hakata.
Ahven söisi onkea, saattaisipa haukikin törmätä… lehmän kokoinen.
Siitä riittäisi puhetta Perttelille ja muille.
Ja haukikeitto niin makeasti nukuttaisi.
Tiina Lovisa älmentää, jos ei niitä.
Onhan hänellä, Hiertiäisellä, keino.
Vie venheen niityn alle pensaikkoon ja pujahtaa sitten niityltä… salaa…
On niittävinään, vaikka ei niitäkään. Tottapahan renki ja piiat… sen heinähuushollin.
Ei muuta kuin luodolle, ahvenia härnäämään, köriläitä, ja palttua käräjille. Hii, joutaa se Höröläinen tuomaan sanat toisen kerran.
Asari vie venheen rantaniityn alle ja hioa kalkuttaa sitten oikein kuuluvasti viikatettaan, että Tiina kuulee ja on hyvillään. Renki on piikojen kanssa toisella niityllä. Hän täällä aloittelee… rauhassa. Käy välillä ahvenien suita repimässä.
Heh, eipä pysty, piru, takkuheinään. Olisivat joutaneet torpparit tekemään heinät, niinkuin ennenkin… Ottivat osan maasta ja jättivät tässä yksinään… reutoamaan.
Hiertiäinen nauraa itsekseen sille reutoamiselleen. Kun ei muuta kuin leivän ääressä hikosi, piikojen ja muihen, putelien. Semmoista se hänen reuhumisensa.
* * * * *
Kenkkulan Aatamikin on lähtöpuuhissa ja miettii, lähteäkö vai ei.
Vetää kirkkokääsit ulos liiteristä ja kävelee, toljastelee, siinä pihamaalla. Piiat ovat lypsyllä ja muu väki ryystää aamukahviaan pirtissä.
Sakko, viinasakko hänelle, Aatamille!
Ryyppäämisestä, maistamisesta, repijäisen hoitamisesta.
Ei ikinä!
Aatami menee kamariinsa ja etsii raamatusta esille Daavidin psalmit, nepä, joissa puhutaan vainoojista.
»He kokoovat joukkonsa vanhurskaan sielua vastaan ja tuomitsevat viattoman veren kadotukseen.»
Siinä on syötingille ja muille.
»Sinun kieles ajattelee vahinkoa ja leikkaa kuin terävä partaveitsi.»
Siinä on Hörödiille. Ja lisää löytyy, jos tarvitaan.
Saattaapa heille sanoa, että on nivusiaan ja reumatismiaan voidellut, kun ei sano, sisällisestikö sen on tehnyt vai ulkonaisesti.
Ihan suututti, että käräjiin tässä, kun itsekin joivat, kirkon viinit ja kaikki.
Sakkorahoja pitää säätämän, että saavat ainetta, kun ei tule Turakan eikä Patrakan viinat kynsiin.
Aatami kynsii korvallistaan ja käy pellolta heiniä kääseihin.
Tapaa Joosepin tarkastelemassa haasteita, joko ovat kuivia.
— Meinaako isä käräjiin, koska kääsit näkyy olevan pihassa?
Pitäisipä sen Joosepinkin ja Nuutin… kaikkea tässä, kun isä poikineen…
— On tuo niinkuin aikeessa, miten käynee.
Aatami ei huoli katsoa sinne päin, missä Jooseppi seisoo. On tarkkaavinaan Hiertiäistä, joka soutaa luodolle.
— Turha sinne on lähteä näin heinäaikana. Eivät lähde muutkaan. On niitä joutilaampiakin aikoja.
— Niin no, jos ei sinne kerran muutkaan… ja mitäpä ne siellä minulla…
— Niin, eihän isä muuta kuin sitä repijäistään, sanoo Jooseppi. — Se nyt ei synti eikä mikään.
Aatami lähtee pellolta. Sillä pojalla aina ne leukailunsa… vaikka oli hyvä pohjaltaan.
Aatu vetää kääsit liiteriin. Siinä miten lienee, kun ponnisteli, reväissyt taas se rimputtaja.
Olihan sitä taas kaapissa, voidetta, heh, Herran hyvyyttä.
Syllykkä käy Tanulassa kuulemassa, lähteekö Rämekylän väki liikkeelle. Kuulee Antilta, etteivät jouda, heiniltä ja muilta, syötinkilöitä pokkailemaan. Akka käy hyvilleen:
— Sanoinhan ma jo, ettei ne tämän kylän miehet niinkuin vasikat juomiselle…
* * * * *
Aamiaispäivä on jo ohi. Hiertiäinen torkkuu luodolla, vapa kädessä, ei ole muistanut syömäänkään…
Päivän savu käy ilmanrannoilla yhä sakeammaksi, helle polttavammaksi.
Mikä sitä niitylle, semmoisella helteellä.
* * * * *
Rämekorven viileissä aitoissa maataan, murkinoidaan välillä piimää ja kalakukkoa ja illalla otetaan saunoissa kovat löylyt ankaran työpäivän päätyttyä. Saunan edustoilla turistaan yömyöhäiseen, saatetaanpa pistää kontraksi, kun ei nukuta.
Nauretaan niille käräjille ja muille laitoksille.
YHDEKSÄS LUKU.
Rämekorvessa rysketään. Heinämaittenpa kimpussa. Ei näet paholainen, se heinänteko, ota loppuakseen, ei vaikka kuinka ahertaisi.
Hiertiäinenkin koettaa kampsia, mutta minkä sille, että vetää vesille, kalan kimppuun, kun niitä kuitenkaan ei saa talvella. Ja kun helteellä on niin mukava pyllyillä venheessä ja rannoilla. Ryypätä ryytiviinaa ja paistaa ahventa.
Ja kun se maailma ei kuitenkaan tule sen valmiimmaksi.
Ja kun ei tässä muutakaan, teatteria eikä torvimusiikkia niinkuin muun maaliman ihmisillä, niin huvikseen, yksi yhtä, toinen toista.
Ja sitten kun on isäntä. Milloinka ne isännät tekevät työtä? Johan se… muuta mietittävää… talossa… monet asiat…
Entäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta alkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat korvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.
Ja vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu alkaa raihnaantua… reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin, Huiputtajat… Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.
Niin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää nauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa… sitä sieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru, vaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.
* * * * *
Heinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain niittyjen välillä.
Aitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen heinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat aina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat ja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua. Heitetään aseet menemään ja nojotetaan.
Ruokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään heinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat siellä kikattavat.
Tulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille… Kuivataan huomispäivänä, jos sattuu poutaa… Tukitaan haasioille märkiä heiniä. Jos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä istuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen piioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.
Tiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta, kun illansuussa menee lehmänhakuun.
Nousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.
Jos itse isäntä, Hiertiäinen, sattuu samaan joukkoon, lähtee housujaan nostellen lupsuttelemaan pihaan, rantaan, mihin vain, ettei korvia särkisi Tiinan huutaminen.
Minkä sille, jos sattuu nukahtamaan, helteisellä ilmalla, sateisella vielä paremmin.
Ja kun uni ei mene hukkaan ihmisessä. Suotta Tiina vain räkyttää. Heinätkin tulevat siihen tehdyksi, kun rukiinleikkuu alkaa. Huomenissa jättää luodolle-menon ja tulee itse aamusta käsin niitylle. Ottaa putelin ja antaa rengille, se aina ryypyn edestä riehkasee. Näytetään Tiina Lovisalle, perr-setti, miten työt sujuvat.
Tulee hiestävänä ja ukkosta ennustavana se huomispäivä.
Viime yönä on oltu saaressa, rehjattu, Asarit, Antit, Joosepit ja tytöt. Nukuttaa ja kohmelo vaivaa.
Asari seisoo hajasäärin ladon vieressä, hurstihousut melkein putoamassa, ja tikkuaa viikatettaan. Lyö, kampsii, hujauttelee ja hoputtaa renkiään.
Istuu sitten ojanvarrelle ja valittaa mahaansa.
— Piru kun kouristaa, mato, luirake, vai mikä vellonee! Ei, ei kärsi nyt niittää.
— Niin minunkin, valittaa renki ja istuu mättäälle. — Kun pullistaa mahaa ihan kuin seipäällä!
Katsoo sivusta Asariin, mitä tämä… huomaako, että sama laiskantauti rengissä kuin isännässäkin.
Piiatkin retkahtavat ojanreunalle ja alkavat, hirtehiset, hieroa mahaansa.
— Ottaa niin tiukalle, ettei pysy harava käsissä.
— Taitaa olla kulkutautia, hihii, tämä vaiva. Hiertiäistä naurattaa. Häikköläiset, miten ovat viisaita… häneltä oppineet… laiskottelemaan.
— Ei käy… heinänteko, sanoo, kun ei muutakaan osaa.
— No ei… tämä mahatauti… viinaa se tahtoo, sanoo renki.
— Vai viinaa, naurahtaa Asari. — Keppiä… ei se muuta… sinun tautisi.
— Ja meille? virnottavat piiat.
— Puuöljyä, eli amiaakkia… suoliin… heh… näille lätkäkkeille… viitsitä haravoida.
Käkkä-Antti on tullut omalta puoleltaan parhaiksi siihen tautikeskusteluun. Lupsuttaa silmäkolojaan ja räkättää. Arvaa naapurien sairastavan samaa tautia kuin hänenkin väkensä.
— Tervankusta… iii… ei se muuta… tahi elävä sammakko… rengin housuihin. Laiskottelevat!
— Niin justiin, vahvistaa Asari. — Kun minua tässä kemmersi, niin nämäkin muka… Tiina Lovisa antaa teille roppeja.
Aamiaisen jälkeen painostaa koko Rämekorven väkeä. Jooseppikaan ei viitsi reuhkasta, ja silloin ei muutkaan, toisissa taloissakaan.
Kun on talojen niityt siinä lähekkäin, tulevat Kenkkulan väetkin Hameniemen ladolle, ja Joosepilla on puteli mukanaan ja antaa sen kiertää.
Jooseppi on saanut virolaista pirtua ja sotkenut sitä Turakan viinan sekaan ja virnistelee nyt miehille, kun ähkävät sen väkevyyttä.
— Tuota… piimää… sen sekaan, tätä pirua, mitä lieneekään, keksii
Asari Hiertiäinen, viisain joukosta.
— Tosiaankin… piimää, jumalanviljan kanssa!
— Antakaahan, tytöt, se leili!
Sitten ryystetään.
Ihmetellään, miten saattaa joskus ilma painostaa. Ihan turvalleen vetää nurmeen.
— Ukkosta ilmassa, kaasua, todistaa Hiertiäinen ja vetäytyy latoon, tuoksuville heinille.
Siellä saa sykäyttävän ajatuksen: Tanssittava, lupsutettava piikojen kanssa, hii!
Kähnii ladosta ja ottaa tytön, Selman.
— Tanssitaan, reputetaan… antaa heinien kuivaa.
Tanssiraivo tarttuu toisiin, ja ladon edustalla hypitään, reutoillaan, viinapiimän hulluuttamina. Jooseppi suu selällään rallattaa ja lyö kepillä tahtia maitohinkin kylkeen.
Ukkonen on jyrähdellyt, mutta kukapa sitä jouti kuulemaan.
Tulee sade, vettä ropisee kuin kaatamalla.
Heinäväki latoon, suinpäin heinien sekaan, henkihieverissä huohotellen.
Kastui kolmen talon heinät, minkäpä sille… Kuivaavathan ne haasioilla.
* * * * *
Hörödiin on pitänyt lähteä tuomaan rämekorpelaisille uhkavaatimusta käräjiin, jotka nyt on määrätty yksinomaan rämekorpelaisia varten.
Katselee todistajineen salaa pensaan takaa niittyväen tanssia.
Haistettuaan pulloja ja piimäastioita ilmestyy Hörödii ladon ovelle, kun ollaan siinä asettumassa lepäämään ja sadetta pitämään.
Kun huomaa Joosepin, sanoo kiireesti sanottavansa ja lisää siihen omistaan iskevää höystettä:
— Tasavallan ja resitentin nimessä käsken viikon perästä pidettäviin käräjiin, ryyppäämisestä, maistamisesta ja keitättämisestä. Raudoissa haetaan, jos ei muuten tulla.
— No, ala sitten painella, sanoo Jooseppi niskaharjakset pystyssä ja heittää piimätuopilla poliisia.
— Kyllä, mutta sakon saat piimätuopilla heittämisestäkin, uhkaa Hörödii ja menee menojaan.
Istutaan ja mietitään, sen kuin päätä viipottavalta humalalta jaksetaan.
— Taitaa olla nyt kova paikka, helvetin tuli ja leimaus, arvelee
Käkkä-Antti.
— Taisipa, tuota… kun resitentin jo veti, heh, tämä Hörökki.
— Ja tasavallan… se tuota… tiukka pykälä… on tästä lupsuteltava sinne syötinkilöihin, irvistelee Asari. — No, kun tästä heinät… ei kiirettä, hätää mitään. Maksetaan… rahalla… hii..
Painosti se asia, vai ilmako lienee. Kohta kuitenkin alkoi kuulua mahtava kuorsahtelu ladosta.
* * * * *
Päivän laskettua palattiin niityltä.
— Heinien kanssa siellä häärättiin näin myöhäiseen, lekersi Asari Tiina
Lovisalle tosissaan.
— Heh, olithan tuota nyt kerran sinäkin työssä, sanoi Tiina Lovisa hyvillään.
KYMMENES LUKU.
Bertil on ohikulkiessaan nähnyt sen rähjäämisen ladon edessä. Katsonut, mutta ei mennyt joukkoon.
Se yhtämittainen turaaminen on käynyt hänelle jo vastenmieliseksi. Vaikka siitä löytää aiheita, on siinä väliin kuin näkymättömän käden tuomio korven huumorin häviöstä hulluuteen.
Bertil istuu rantakivellä auringonlaskua katsellen ja koettaa tutkia syytä vastenmielisyyteensä, jota poskipäissä näkyvä ainainen viinan punerrus synnytti.
Hiertiäinen, korven ilmetty piru, ja Käkkä-Antti, ne nyt, mutta kaikki muut. Ne kaksi, Aatami kolmantena, olisivat menneet mukiin, mutta Joosepinkin, jättiläisen, silmissä kiilsi jo hulluus.
Hän on pari päivää sitten tehnyt muutamien päivien pyörämatkan pitäjälle, etsiäkseen uutta ja nähdäkseen, ovatko ihmiset siellä niinkuin täällä Rämekorvessa kuin hyviä jumalia.
Käynyt taloissa ja torpissa ja palannut pettyneenä. Harvapuheisia, ilottomia, vain muutamilla pila silmäkulmassa.
Korvessa melkein yhtämittaa tippuva viinako antoi näille, rämekorpelaisille, iloisuuden, loppumattoman hyvyyden, mutta samalla jälkiseurauksen: hulluuden?
Rämekorpi? Mikä se oli ihmisineen? Arvoitus, jota hän ei pystynyt selvittämään.
Eikä tahtonutkaan.
On aikansa ja nauttii, menee ja tulee takaisin silloin kun tahtoo, jos haluttaa. Täältä löytää ainakin yhden, Kyllin, korven kukan, huumaavan yöhuilun, jota ei voi pian unohtaa, tuskin milloinkaan.
Hänkö rakastunut? Tuskin. Nykyaikaiseen naiseen ei kannattanut, eikä voinutkaan, hän ainakaan, rakastua. Siten kuin hän sen sanan käsitti.
Kylliin kuitenkin kaikista eniten.
Tyttö ei koskaan kysellyt hänen entisyyttään, ei edes vanhempiaan, eikä viitannutkaan mihinkään vastaisiin. »Menet ja unohdat pian», sanoi, ja siinä oli surua, mutta ei valitusta.
* * * * *
Aurinko laskee. Vesillä ja mailla palaa illan punerrus. Tyyntyy.
Ruohikko vain vähän vielä nuokkuu.
Siinä rantakivellä, äsken menneitten päivien tuntemuksia ja kuvasarjoja muistaen, voisi istua määräämättömät ajat, unohtaen, missä on syntynyt, kasvanut ja elänyt.
Hänen suonissaan on nyt korven voimaa, olemuksensa Kyllin nuoren veren huumaa tulvillaan. Ja kuitenkin täytyy hänen jättää tyttö ja tämä korpi, ehkä jo piankin.
Vain sellaisten naurettavan vähäpätöisten seikkojen vuoksi, että sai polkea väsyneenä suurkaupungin katukäytäviä, istua jaarittele vien toverien kanssa kapakoissa ja nähdä inhoittavia kinttutaiteilijoita, kuulla muka mieltäylentävää musiikkia ja huomata päiviensä kuluvan hukkaan.
Mökki, työpaja tuolla lahden rannalla, maan ja metsän tuoksut ympärillä.
Niin oli sitä aurinkoisina päivinä ja hämyisinä iltoina suunniteltu.
Kylli siihen ei luottanut, eikä hänkään.
Hän pelkäsi eroa, mutta ei voinut sitä välttää. Kirottu, raajarikko ihminen!
* * * * *
Kylä asettuu lepoon. Pihoista kuuluu ääniä, joku soutaa järvellä. Saunotaan, turistaan, mennään makuulle. Onnellisia ihmisiä, jotka eivät tiedä mistään muusta.
Pilviä ja illan punaa kuvasteleva vesi kohahtaa. Kylli ui siellä mitään tietämättä hänestä, Bertilistä.
Huomaa ja huudahtaa:
— Sielläkö sinä, ja minä kun etsin sinua! Menetkö saunaan, odottavat?
— En.
— Tule sitten tänne. Vesi on lämmintä, uidaan unholaan.
— Minä tulen!
Rinnan uivat Bertil ja Kylli taivaan sineä ja pilvien kultaa kuvastelevalla pinnalla.
— Uidaanko yli selän?
— Miten vain.
— Pois jokapäiväisyyksien maailmasta.
— Yhtämittainen sunnuntaihan meillä on ollutkin, sanoo Bertil, heittäytyen lepäämään. — Pian taitaa kuitenkin tulla arki…
— Miten niin? Tai kyllä minä sen jo arvaankin. Sinä lähdet?
— Tiedäthän että täytyy.
— Niin, niin. Olisit kuitenkin jättänyt sen sanomatta tänä iltana.
Iloinen Kylli muuttuu surulliseksi, pysyy tuskin veden pinnalla.
Käännytään rannalle. Bertil aloittaa vesisodan, ja kisaten mennään maihin. Luonto auttaa heitä, ihmislapsia, unohtamaan.
* * * * *
Ukkoja istuu saunan jälkeen aittojen portailla, hurstisissaan, huolettomina jaaritellen, kaskuja, joille yhdessä nauretaan.
Hiertiäinen on taas tullut Kenkkulaan saunomaan ja valehtelemaan.
Puhuu linnustamisestaan:
— … se lintuasia vetää, näätsen, ja kun on oikea metsämies, niin ei tarvitse pyssyä. Minäkin kerran reuhasin tetrilöitä makuuksesta… poikamiehenä kun oltiin… ei muuta kun seipäällä peppuun tökkilöin. Lentävät ja kotkottavat, no, eihän siinä muuta kuin konttiin.
— Tais olla tetrilöitä.
— Piikoja ne olivat, mutt’ei Asari muista.
Hohotetaan Hiertiäisen linnuille, vaikka yö jo alkaa olla puolessa.
YHDESTOISTA LUKU.
Koko Rämekylän väki on oikeudessa.
Hörödii on hyvillään, että on saanut heidät tulemaan, Hiertiäisenkin, ja Käkkä-Antin, jotka hänen mielestään ovat niitä pahimpia.
Aatami istuu pöydän päässä niinkuin iso isäntä ainakin. Pohahtaa väliin ja polttelee sikariaan, naamassa viinan punerrus, niistäpä eväsviinoista, joita on kirkonkylään tullessa maisteltu.
Käkkä-Antti ja Hiertiäinen istuvat vierekkäin penkillä, ja
Hiertiäisellä on kourassaan iso piippunsa, jota sytyttelee ja rassailee.
Ja löyhkää niin vietävästi. Ihan pitää jo Antin siitä huomauttaa:
— Minkä tähden sinä… niin… hitosti… pölyät?
Asari hymähtää. Hiisiäkö se Anttia liikuttaa … tässä omaksi ilokseen, tuhnailee… Höröläisen nokkaan, joka siinä permannolla paseerailee ja räpistelee kuin kukko tunkiolla.
Antin kolmikulmaiset silmäkolot ovat kovin punaiset, ja sääriäkin kolottaa.
Taitaa se pelko — Antin silmäräpylät lupsahtelevat avuttomasti — noihin sääriin…
Asari ei sano pelkäävänsä tyhjiä, mutta kyllä häntä peloittaa, ne syötingit, vallesmannit ja — kirkkokin. Oli kovin uhkaavan näköinen, kun tultiin.
Vaikka mitäpähän tuosta… eivät kai ne linnaan vie maistamisesta. Ja kun ei sano maistaneensa, muuta kuin voidelleensa reumattia.
Sanottava kai se on, että Turakalta on saanut. No, minkä sille…
Turakka on taas missä lienee. Eivät saaneet taaskaan käsiinsä. Eivät
Patrakkata sen paremmin.
Hiertiäinen ei piittaa niin mitään koko käräjistä, ei sano piittaavansa, vaikka vähän tuntuu oudolta… nämä vieraat paikat, kirkot ja tapulit. Ei ole niissä käynyt kun nuorna miesnä, pappiloissa ja muissa Herran huoneissa. Ei hautuumaallakaan. Se hänen luontonsa kun aina vain sinne korpiin.
Kun siellä on kuitenkin parasta… lekettää, talvella pirtin sängyssä, kesällä saunan lavoilla, luodolla ja muissa mukavissa, kotoisissa. Nyt nämä lakinsa, ettei saa olla rauhassa, piru, vaikka omistaan elää ja tinkimättä veronsa maksaa.
— Käy jo vähän nurkan takana tuulettamassa, sanoo Antti Asarille. Kun siinä… iii… että ihan nenä halkeaa, hänenkin… vaikka ei vähistä…
— Piruako se siinä… kyllähän tähän… mahtuu.
Sivupenkillä istuu renkilöitä ja muita, akkaväkeä, Syllykkä ja Hameniemen piiat, kirkkotamineissaan, nauraa virskutellen Hiertiäiselle, joka siinä iskee silmää heille, piioilleen.
Odotetaan tuomaria, sitä syötinkiä, joka näitä käräjöitä, oikeuksiloita kuuluu istuvan.
Rengit pitkästyvät jo siihen vuottamiseen ja käyvät nurkan takana… maistamassa, salaa, ettei Hörödii näe. Palataan röyhtäytellen tupaan, neilikkapurua jauhaen, ettei henki haise väkeville.
Pistetään piippuun ja Hörödiin kiusaksi sysätään joku suuruspommi, hihitetään.
Sillä mitäpä väliä heille, renkilöille, vaikka linnassakin, niistä pommiloista ja muusta, ryyppäämisistä.
Jooseppi istuu ikkunanpielessä, ukko- ja akkaväen vaiheella, kuparinvärinen naama hiessä ja silmät muljahdellen.
Hänetkin tänne, vaikka töitä olisi pitänyt puskea. Häntäkin neuvottu, miten sanoa, mutta hänpä sanoo niinkuin on, että omastaan on ryypännyt eikä toisen omaan koskenut, ja jos on rikos omaansa ottaa, niin viekää vaikka helvettiin, mutta laittakaa Kenkkulaan neljä miestä hänen tilalleen töihin ja varatkaa semmoiset raudat kynkkiin, että kestävät.
… kele! Tässä pitää istua ja noljottaa, herrojen silmätikkuna.
Jopa tulee vallesmannikin ja hymähtää nähdessään Rämekorven järeät ukot penkkilöillä. Käy siitä kamariin Hörödiin kanssa, ja Nuutti, joka istuu kuin vaivainen peltovaris kamarin oven pielessä, kuulee keskustelun.
— Tiedä pitää kitasi kiinni siitä keväällisestä Rämekorvessa käynnistä, sanoo nimismies Hörödiille.
— Mutta jos asia vaatii… eihän siitä nimismiehelle sakkoja…
— Vai ei, sinä hölmö, kun akka, Pyllykkä, todistaa, että olen ostanut. Jos vaan nokkasi avaat, niin minä varmasti nujerran niskasi. Jätän koko viran — elän minä muutenkin — ja sitten katkasen vaikka kaulasi.
— Helvetti… on siinä…
— Mikä? Pidä nyt jo turpasi, tahi kun minä loksautan tuolla nyrkillä… et jumaliste minua paina. Täytyyhän tässä ajaa sitä asiaa, mutta menköön miten tahansa, se on sama.
— Niinhän se… silläpä ne taisivat viinakuninkaatkin päästä livistämään ja aina pääsevät.
— Haista sinä… ja herkeä loksuttamasta suutasi, tahi sylkäsen sinne.
Keskustelu loppuu, kun tuomari tulee, ja istunto aloitetaan.
— Kaikki asialliset sisään, huutaa Hörödii tuvan ovelta, ja ukot lähtevät valumaan käräjäsaliin.
Mällit poskessa seistään ja kuunnellaan nimismiehen kannevaatimusta.
Keitättäneet viinoja… heh… kuka sen on nähnyt… luuli tässä pahemmastakin, miettii Asari.
Aatami seisoo rinta pystyssä, niinkuin syytön ainakin, silmäillen musertavasti tuomaria ja lautakuntaa.
Todistajat käsketään ulos ja asiallisten kuulustelu alkaa. Asari ja
Käkkä-Antti saavat jäädä ensiksi tiliä tekemään maistamisistaan.
Tuomari:
— Kumpi teistä on Asari Hiertiäinen?
— Tämähän se…, viittaa Käkkä-Antti.
— No Hiertiäinen on sitten keitättänyt viljoistaan viinaa ja tarjonnut sitä muillekin, aloittaa tuomari.
— Eikös… valepuheita…, virkkaa Asari ja sylkeä tirskauttaa. — Ja jos sitä sattuisi saamaankin, viinoja, ryypättäviä, niin voiteena toki sitä… vai tarjoamaan. Eipä ne herratkaan nykyisin… latkivat omaan suuhunsa… tuota… en minä nyt tässä syötinkiä…
— Jo toki voiteena, niinkuin minäkin, sanoo Antti ja kekkerehtii paininpuillaan.
— Mutta siellä on kuitenkin keitetty viinaa, Turakka ja se toinen, sanoo nimismies.
— Jos lienevät, mikä heidän puuhiaan… sitä kun on Hameniemessäkin työtä… heijän puuhiaan syynäämään ja henkiä haistamaan, kun se tämä Hörödii sitä varten…
— Haisteleeko Benjaami Hörödii henkeä? kysyy tuomari, ja poskilihaksia vähän nykii.
— Jo toki se haistelee, vaikka mitä, todistaa Asari. — Ja penkoo ja puurtaa, vaikka eihän siellä mitään Rämekorvessa, taloissa ainakaan…
— Mutta kun tämä Hörödii on semmoinen nuuskija, häntäkärpänen, eikä anna rauhaa, teristyy Antti, mutta keskeytetään.
Hörödii siitä kertomaan mitä on nähnyt. Sanoo viimeksi rämekorpelaisten juoneen viinojaan piimänkin kanssa, kun ei kai enää muuten kurkkusesta valunut.
— Vai piimän, naurahtaa Hiertiäinen. — Kun oli talvellista piimää ja haisi väkevältä, niin tämä luulee, että viinoja…
Hörödii sanoo olevan todistajat.
— No mitä tämä Antti Tanula tietää? On kai keitättänyt niinkuin muutkin isännät viinoja?
— Vai minä… köyhä mies… ei riitä penikoillekaan leipä. Peukalonpiäkön verran sai tässä… siitä on nyt jo toista vuotta… taitaa… kinttujen voiteeksi, kun ovat tämmöiset.
Ja Antti näyttää paininpuitaan.
— Kun reumatti, piru, väänteli ja koukisteli.
Hörödii todistaa Antinkin olleen niityllä hutikassa ja muulloinkin.
— Ei pitäisi puhua konstaapelin… kun ei tiijjä… vissisti…
— No Antti samoin kuin Asarikin ovat nähneet Turakan ja Patrakan korvessa viinaa keittävän?
— … häntä niin muista… taisi tuo tässä keväällä, mutta ottakaa kiinni, ilkkuu Hiertiäinen. — Minkäpä me niille, jos missä keittävät… hii… kun tässä pitäisi poliisiksi.
— Niin, ihan vahtimaan jos kuka missä keittäisi, vahvistaa Anttikin.
Ukot seisovat hikisinä, mälliä suussaan ahkerasti kääntäen. Asari jo tarttuu piippuunsa ja massiinsa, mutta muistaa missä ollaan ja työntää ne housujensa taskuun.
Tuomari tuhistaa nenäänsä ja avaa ikkunan. Lautakunta naurahtaa. Ilma olikin käynyt jo kovin vahvaksi.
Tulee toisten vuoro, ja Aatami pohahtelee kuin tuuliaispää.
Syytetään Aatamia siitä, mistä toisiakin. Aatami sanoo saaneensa toisilta repijäisen voiteeksi.
Kun näissä jaloissa on semmoinen tauti, rimputtaja… leini vai reumattiko lienee… sitä voidellut… muuta ei… tämä Hörödii on pakana… tulee hänen kamariinsa ja istuu lakki päässä, kun hän veisaa… uskostaan ja Herran armo töistä… häntä näin kuljetellaan ja ahdistellaan.
— Mutta… Herra varjelee minua ja antaa ne häpiään tulla, jotka tahtovat minun niellä, sanoo Aatami ja sulkee sitten visusti suunsa.
Ei muuta kuin tohahtelee raskaasti, näittenpä vainoojiansa jumalattomuutta, eikä enää vastaa tuomarin tekemiin kysymyksiin.
Käsketään ulos.
Jooseppi tulee sisään vanhimman veljensä kanssa hirveästi mulkoillen. Joosepin pää hipoo käräjäsalin kattoa,- ja tuomari sanoo melkein nöyrästi:
— Nuutti ja Jooseppi Kenkkula?
— Niin.
— Mitä tietää Jooseppi, onko viinoja keitetty, ostettu ja…
— On keitetty ja juotu, että nyrkit kankaassa. Muihen asioihin en tiedä, mutta omastani puhun, että olen keitättänyt välistä omistani ja väliin ostanut, mutta omilla hankkeillani, ja maksan rikkeen rahalla tai istun linnassa, jos miehiä laitetaan yhden miehen töitä vastaamaan.
— No teissä on miehuutta, kun tunnustatte, sanoo tuomari. — Mitä Nuutti sanoo?
Nuutti räpistelee kuin uitettu koira, niistää nenänsä ja vilkuilee pelokkaasti ympärilleen.
— Onhan sitä, Herra paratkoon, tullut rähjätyksi, kun se syntinen liha vetää ja viekottelee. En kiellä, vaan kadun katkerasti, kun on tullut tässä vielä esivaltaa vastaan rikotuksi.
Nuutilta kysytään, kuka on keittänyt, mutta Jooseppi karjasee:
— Et puhu siitä mitään, kun tässä kerran ei kenelläkään syytettä keittämisestä, muuta kuin juomisesta.
— Siellä Rämekorvessa on siis joka mies nauttinut?
— Kysykää itseltään, joka on ryypännyt, kivahtaa Jooseppi.
No minkä sille… näiltä juupeleilta ota selvää.
Kuulustellaan vielä kerran todistajia ja Hiertiäistäkin.
— Mistä te olette kotoisin? kysyy tuomari Asarilta.
— Heh… eikö tuota tuomari tienne… mistä tämmöinen oikea
Hiertiäinen… ne olinpaikat tiietään…
Jauhetaan juttua iltamyöhäiseen ja sakotetaan vain Nuuttia ja Jooseppia.
Nämä toiset hyväkkäät osaavat nahkansa suojella. Aatamillakin Uusi testamentti taskussa ja Hiertiäisellä se viisautensa.
Lähdetään ajelemaan kotinurkille, viisastellen ja maistellen, harjakaisia, kun siitä niin selvittiin.
Hämyiseen heinäkuun yöhön haihtuu maantiellä ajavien rämekorpelaisten loilotus.
Kotiin päästyä jysketään aamun koittoon, auringon nousuun. Saunotaan ja syödään.
Ryypätäänkin, käräjäin kunniaksi.
Haetaan Perttelikin mukaan ilonpitoon, hohotetaan ja nautitaan olosta, ja heinäkuun yöstä.
Kun ei tämän ihmeempää, tässä jutussa. Päivä vain meni niihen herrojen, syötinkilöihen kanssa.
Mutta onpa päiviä, kun heinäkuu on vasta puolitiessä menossa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Bertilin, helsinkiläisherran, läksiäisiä vietetään.
Perttelin lähtö on tullut yhtäkkiä ja odottamatta rämekorpelaisille.
Kun ihan jo ystäviä näätsen, tälle maalarille, rikkaalle herralle, joka sanoi niin heistä tykkäävänsä, rämekyläläisistä.
Hiertiäistä se varsinkin surettaa.
Kun jo niin monet kerrat turistiin… kaikista asioista… kalat keitettiin ja tytöt halattiin… hänkin, vaikka tällainen länttähousu, puruturpa… narrattiin ahvenia ja paistatettiin päivää rantakivikolla.
— Kyllä Perttelin pitäisi jäädä vielä elotalkoisiin, sanoo. — Silloin sitä jysketään, piru, kun uutisen mehu kiertää suonissa,… uutisviinatkin maistettu, ja tanssitettu tyttöjä, lupsuteltu.
— Täytyy nyt tällä kertaa jättää.
Bertil järjestelee maalauksiaan, joita on karttunut kesän kuluessa.
— Näitä kuvasia vissiin sinne kaupuntloihin … heh… herroille. No, tulet sitten kun saat nämä kaupatuksi, näytellyksi.
Bertil kuuntelee sitä lökertämistä ja hymyilee surullisesti. Miks'ei, piru vie, hän voi jättää kaikkea, tauluja ja kuvasia, ja jäädä iäksi korpeen! Miks'ei hän voisi jäädä tänne mökkiläiseksi, maamieheksi, opetella kylvämään ja kyntämään, niinkuin Aatami on jo hänelle esitellyt.
Ottaisi Kyllin vaimokseen ja jättäisi humisevat kaupungit.
Tuvassa tanssitaan ja jysketään. Ikkuna on auki, ja surunvoittoinen sävel tulvehtii sieltä pihamaalle, hedelmällisyyttään raskaana nuokkuvan ruispellon yli rantaan, jossa hän odottaa Kylliä, sanoakseen tytölle jäähyväiset.
Kylli tulee hiljaisena ja alistuvana, kyynel silmäkulmassa.
Laskeutuu Bertilin jalkojen juureen ja painaa kultakiharaisen päänsä hänen syliinsä.
Ei kuulu valitusta tytön huulilta. Koettaa tukahduttaa huokauksensakin, ettei toinen niitä kuulisi.
Bertil lupaa kirjoittaa, tulla katsomaan, lähettää kuvansa, jos Kylli haluaa.
Lupaa, ja samalla häpeää, että tällaisilla koettaa hyvittää ja lohduttaa tyttöä, joka on kaikkensa hänelle antanut eikä mitään pyydä.
Illan punerrus mailla ja vesillä on sammunut. On vain hämyinen yö.
Värit ovat sulautuneet toisiinsa, ne tuntee, mutta ei erota.
Kuivuvan heinän ja kypsyvän rukiin tuoksua. Ruisrääkkä vain ääntää pellon laidassa.
Kaikki tämä ja Kylli tuossa, ja pihasta kuuluva hanurin mollisävel viiltää haikeasti…
Monet kylätanssit käyty Kyllin kanssa, tällaisina öinä, metsäpolkuja taivaltaen, onnellisena, kaikki unohtaen.
Valoisina iltoina ja öinä Kylli vain hänen polveensa nojaten istumassa tyvenien vesien partaalla, vakavana ja hiljaisena, paljastaen kauniita ajatuksiaan hänelle.
— Jospa minä vielä tulenkin tänne kokonaan. Laitetaan pieni mökki tuonne lehtoon järven rannalle.
— Voi, älä puhu siitä… et sinä tule… se suuri maailma vetää sinua… tuskinpa näen enää milloinkaan.
Niin, se vetää häntä, se siellä ja tämä täällä. Jos hän väsyy siellä ja kyllästyy niinkuin jo kerran ennen, palaa varmasti tänne, terveeseen maaperään, Kyllin luokse, joka häntä varmasti odottaa, vaikk'ei sitä sano.
Ei, totisesti hän ei voi nyt lähteä, jollei koeta vapautua tytön ja tämän yön lumoista.
— Tyttö, lähtään vielä kerran tanssimaan, pyytää Bertil.
— Mennään. Siellä on minunkin helpompi ollakseni.
Syntyy riemu, kun he menevät pirttiin. Bertil kuulee heidän ohimennessään portailla kuiskuteltavan:
— Komea pari.
— Ovat varmaankin salakihloissa.
Kyllikin kuulee sen ja punastuu.
He aloittavat, ja toiset parit väistyvät syrjään. Tyttö painautuu häneen, ja he lentävät melkein, kaiken katkeran unohtaen, eronkin.
Kun he lopettavat, juoksee Kylli ulos, jonnekin aittaansa tahi kamariin, kun ei jaksa olla siinä… jokaisen katseltavana.
Bertil jää.
Ukot alkavat lökertää. Anttikin toikkaroi hutikassa ja sanoo tulevan julman ikävän… tätä Pertteliä… kun herroista ihan mukavin… vaikkei enää maistakaan, mutta muuten olossaan eläväinen ja… piru vie, häntä ihan itkettää.
— Mitä sinä Käkkä… annahan kun minä…
Hiertiäinen työntää Antin syrjään.
— Se on niin, että ensi kesänä, jos eletään… niin reistataan, piru, luodolla ja muualla… haukia ja kuhia semmoisia kuin sikoja… paistetaan.
Tänne jouluksi… jos passaisi. Laitettaisiin oikeat oluet, jos ei enää näistä viinoista… kynttilät ja kuuset, perr-setti!
— Niin, jouluksi! Tulkaa jouluja tänne viettämään, pyytää jokainen.
Bertil saa riemastuttavan ajatuksen. Hänpä tuleekin talvella tänne korpeen. Jouluksi todellakin, syömään maalaisten jouluruokia, maalaamaan.
— Ne joulusaunat… ja muut… maalataan … kähnitään…
— Minä tulen, lupaa Bertil.
— Ihanko varmasti?
— No ihan varmasti… tuohon käteen.
Paiskataan kättä ja remutaan.
Bertil lähtee etsimään Kylliä, sanoakseen hänelle päätöksestään.
Kylli on mennyt aittaansa ja pielukseen nojaten siellä nyyhkyttää.
— Pyytävät tulemaan tänne jouluksi. Lupaan tulla, jos sinäkin pyydät.
Tyttö kavahtaa hänen kaulaansa, suutelee, loppumattomiin.
Bertilin yhtäkkiä leimahtanut ilo sammuu, omaansa ja tytön haikeaan ikävään.
Niin, nehän olivat vain lupauksia, mutta tämä, nykyhetki oli todellisuutta. Tuolla nurkissa oli vielä juhannusyön kukkia, keskikesän henkeä, pitkä, kiihkeä satu ja kuitenkin lyhyt kuin kesäyö.
Ulkona jo vaikenee. Tuvan räystäällä visertelee pääsky.
Bertil avaa aitan oven. Molemmin jäävät siihen vielä hetkiseksi, aamun sarastukseen.
— Kuule, Bertil, yhden asian minä lupaan sinulle, vaikka et tahdokaan.
Tämän jälkeen ei… saa enää kukaan toinen koskea minuun.
Bertil on kuullut jo ennenkin tällaisia vakuutuksia, mutta ei ole uskonut. Tätä hän ei saata epäillä, siksi hän jo tuntee tytön.
— Kylli, sinun on tultava iloiseksi jälleen. Tule saattamaan minua. Onhan meillä vapaus, minullakin, tulla tänne milloin haluan, ja tulen ehkä piankin.
Bertilin tavarat ovat jo rattailla, ja Salomo odottaa pihaportilla. Läksiäisväki hajoaa kyläteille, ja Perttelille toivotellaan onnea matkalle ja kärtetään pian tulemaan.
Aatami seisoo hajasäärin tuvan kuistilla ja räpyttelee silmiään. Ovat kosteat, mistä lienevät. Bertilin kapea käsi ihan hukkuu hänen isoon kouraansa.
— Tule vain pian tänne… pidän kuin omaa poikaa, parempanakin.
Ostetaan talo, jäät asumaan. On rahaa ja tavaraa, olla miten vain.
— Tottahan tuota edes kirjeen laittanet, sanoo emäntäkin.
Kylli on ottanut ylleen raitaisen pukunsa, joka hänellä oli juhannusyönä ensikerran. Sanoo lähtevänsä laivarantaan, ehkä siitäkin edelleen.
— Vie tytön matkassaan, hii… tämä Perttuli, nauraa Hiertiäinen.
— Eipä tiedä, jos jäänkin tälle tielleni, naurahtaa Kylli jo vapautuneena.
— Eikö hiisilöissä, toimittaa Käkkä-Antti, joka uskollisena vieraalle on jäänyt lähtöä katsomaan. — Pitäähän toki… vaikka kihlajaiset täällä… ja muut kemut… Kyllä vuotellaan.
Bertil nostaa tyttönsä rattaille, istuu viereen ja viittoo vielä kerran niille heikkouksistaan huolimatta hyville ihmisille, joiden veroisia ei ole ennen löytänyt.
Huiskutetaan ja viitotaan. Hiertiäinen huitoo naulan painavalla piipullaan ja kohottelee housujaan.
Kyllin nauru kuuluu iloisena rattailta.
KOLMASTOISTA LUKU.
Hameniemen saunasta tuprahtelee sankka savu kuulakasta elokuun iltataivasta vasten. Turakka heittää sylyksen vielä halkoja uuniin ja puuskuttaen tutkii kiukaan kuumuutta. Tänään on rämekorpelaisilla uutisen juhla, ja ukot aikovat sitä viettää Hiertiäisen saunassa, erillään muista, viinoineen ja viisauksineen.
Hiertiäinen istuu alassuin käännetyllä pytyllä ja syljeksii Tanulan Antin paljaille varpaille. Aatami on sijoittanut ruhonsa vanhaan korvoon tukkimilleen heinille ja nousuhumalassa laulahtelee: »… tuolla puolen Jordanin». Patrakka, mustaparta, vilauttelee silmää Asarille, vatsallaan loikoen tuoksuvassa saunakukkarykelmässä, käden ulottuvilla puteli, josta maistaa ja tarjoaa toisille.
Turistaan kaikesta joutavasta. Hiertiäinen katselee metsän takaa nousevaa kuuta ja viisastelee:
— On se tuokin… toisen kerran kutistuu ja sitten taas kasvaa… ihan kuin… heh, heh, mikä lie pahulaisen pallo… kiekuttaja siellä taivaalla … kun se Pertteli kerran valehteli olevan sillä satumaisella näitäpä kiekuttajia kokonaista kaksitoista… hii… soma poika…
— Jumalan luoma se on kuukin, sanoo Aatami ja nikottelee Patrakan vahvasta uutisviinasta. — Mutta se on vale, että niitä muuta on kuin tuo yksi.
— Joo… hiton pitkä vale se on, että… hii… tämäkin maa on ymmyrkäinen, pannukakku, pallo tahi muu semmoinen piru. Kyllä Hiertiäinen tietää sen asian.
Turakka istuu synkkänä ja kuuntelee ukkojen jaarituksia. Syysilta painaa käsittämättömästi häntä, korven huuhkainta, jota lain koura haparoi, saamatta kynsiinsä, turmanlintua, paikasta paikkaan lentävää.
Patrakka kynii partaansa eikä sure tämän matoisen maailman kierouksia eikä kehnouksia. Juo silloin kun janottaa ja on taas pitkät ajat maistamatta. Keittää vain isännille ja käärii rahaa liiviinsä. Jättää kohta koko puuhan ja ottaa sen tytön sieltä eräästä kylästä ja laittaa mökin. Suonien kiivas sykintä on alkanut jo asettua, ja kulkurielämä ei enää viehätä. No, se onkin sen tytön, pellavahiuksisen ja punaposkisen ansio.
Saunasta on lakannut savu tuprahtelemasta, ja valtava hiilos hehkuu ja lämmittää avonaisesta ovesta nurmella istuvia miehiä, jotka siinä jaarittelevat ihmeitään, viinan punerrus naamassa.
— … minultakin kerran käytyä siellä Helsingissä, helevetissä, — valehtelee Hiertiäinen silmät kiiluen, — ja sielläkös vasta… hii herratkin kuin harakoita, pyrstönutuissa ja muissa hepenissä. Heh, ryötöillä niin rento kaula, että semmoisten valkoisten lastojen varassa. Ja akat niinkuin riikinkukot… hyvältä haisevia, piiatkin, pyntätyitä ja rasvatulta… hii… minä heitä tunnustelemaan tällä suonisella kouralla, että ovatko lihavia, niin suututaan ja säkätetään. Minä en kuin nauran niille ja sanon, että on tässä ennenkin jo akkojen kanssa lupsuteltu… osataan tanssittaakin… hii… poliisi hätyyttelemään, häikäle, ja komentamaan… minä ryypyt sille tästä litteästä matista, tätä ryytiviinaa, niin paikalla kuin lammas… neuvoo ja viittilöi… ei muka keskikatua kävellä, kun ne sähköt ja säkyttimet… heh… herroja ja hempukoita siellä niinkuin itikoita, pythyi! Parempi täällä omassa saunassa, enkä tätä heijän helesinkilöihinsä vaihtaisi.
Sauna alkaa joutua. Maistetaan. Nostetaan kokonainen viinatynnyri saunan eteen ja istutaan vielä ympärille. Kerkiääpä sinne saunaan vielä. On elokuista iltaa, kun kerran kuukin paistaa. Puhutaan näistä maaliman asioista, viisaillaan.
Hiertiäinen suu mareessa miettii. Sanoo:
— On nekin rautatiet… sätkyttimet…juoksutettu seernoja kuin vasikan suolia pitkin teitä, ja sitten nämä herrat ajaa… suurilla rahoillaan… heh… ja sitten kaupuntloita laitetaan, pesiä .. hii.. jossa hempukoihen kanssa heiskataan… eipäs ollut ryötöillä ryytiviinaa… kuuluvat nekin lakiherrat pulituuria juovan… ii… Annahhan, Antti, se puteli tänne, kun lekkeristä lirutetaan.
Aatamikin nikottelee:
— Ne sähköt ja vaunut… hik… niitä viimeisen lopun merkkejä… tämän maaliman ruhtinas… hik… perkele… niitä laitattaa ja ajattaa… lapsillaan, luoduilla ja lunastetuilla. Mutta kun näitä… hurskaita… niin säästetään … jos tekisivät parannuksen… armon ajassa.
Aatami on nauttinut jumalanviljaa niin, että silmät alkavat painua kiinni ja ääni marittaa ja naukuu kuin keväisen kissan. Hiertiäinen, korven piru, ei tietääkseenkään. Nauraa Kenkkulaiselle, joka aina sitä uskoaan ja vanhurskauttaan, näinkin uutisviinojen juhlassa. Törisee Aatamille, toisten jo saunaan riisuutuessa:
— Elä sinä Aatu aina sitä samaa… armosta ja muusta… tuntuu pahalta… ii… kun kerran meillä kummallakin näissä piioissa ja puteliloissa ne armot ja muut… hii… yhtä hupsu kuin herratkin… sinä Aatami… puhut paskia.
— Saunaan siitä!
Turakka karjasee, niin että Antti lysähtää takasilleen ja konttaa nelijalkaisena saunaan.
Joutuvat siitä jo toisetkin, ja Patrakka valelee viinaa kiukaalle.
— Annetaan saunan haltialle uhrinsa ja nostakaa te muut se viinalekkeri tuohon keskelle lattiaa, kun nyt kerran uutisen juhla, ja juokaa, juokaa niin, että huomisen päivän vielä mehiläisiä kuuntelette, ja sittenpä sinäkin Aatami osaat oikein sitä vanhurskauttasi taas, kun on päästy uutiseen ja saatu tätä rukiisen nestettä suoniin, ja sinä Antti anna sille reumatille ja kintun kiskojalle niin, että tulet yhtä nuoreksi kuin viinan jumala, ja sinä Hiertiäinen, korven punanaamainen piru, ota niin, että suonesi pullottaa kuin lehmän suolet ja että jaksat vielä sata vuotta lekertää Tiinasi ja piikojesi kanssa, ja sinä Turakka, uskon veli ja ystävä, vedä henkeesi yrttiviinan lemua ja lennä taas kuin kulo pitkin kyliä, kunnes oikaiset sääresi korpikuusen juurelle ja kuuntelet sitä iankaikkista itikkain laulua. Ja jos nyt sitten laulettaisiin.
Patrakka aloittaa jätkien junttalaulun:
»Iitin Tiltu kun kahvia keitti, niin kasakka kantoi vettä vaan, hei jei jekkakkaa, kasakka kantoi vettä vaan.»
Muut kaikki, paitsi Aatami, yhtyvät lauluun, ja saunan seiniä tärisyttää neljän miehen voimalla:
»On sitä oltuna saunassa sekä saunan takana, hei jei jekkakkaa, sekä saunan takana.»
Hiertiäisellä on piru mielessä. Hän kähnii lavoilta alas, kaataa lekkeristä viinaa kippoon ja heittää sen kiukaalle, kaataa toisen ja tyhjentää senkin pihiseville ja paukkaville kiville.
— Elä perkuloita!
— Nyt tuli helvetti!
— Polttaa kuin tuli… ää… vettä…
Saunassa kiertää viinan väkevä, tukahduttava löyly, ja Hiertiäinen hekottaa alhaalla. Miehet köntistyvät ja putoilevat alas, ensin Aatami ja sitten Antti, muutaman kerran kolmikulmaisia silmäkolojaan lupsauttaen ja vetäen viimeisen henkäisyn, Aatami puuskuttaen kuin uupunut eläin ja viinakuninkaat tajuttomina, lavojen alla rähmällään.
Hiertiäinen hätääntyy, hoippuu ulos ja kantaa kylmää vettä sangollisen rannasta, syytää sitä vuorotellen jokaisen päähän ja punoittavalle ruumiille. Viinakuninkaat näyttävät virkoavan, mutta Aatamin ja Antin vaellus on lopussa.
* * * * *
Hörödii on saanut taaskin nimismiehen lähtemään korpeen, ja nytpä heillä on varma saalis saunassa, josta viinakuninkaat eivät jaksa eivätkä arvaa lähteä pakoon.
Hörödii on hyvillään, ja kun kipeäjalkaisen, korpiteillä äkäilevän nimismiehen kanssa ovat päässeet Asarin saunalle, sanoo hän:
— Jopahan viimeinkin veti kuin naulan päähän. Pitää varoa, etteivät pääse karkaamaan.
Hörödii jää ase kourassa saunan ovelle, ja nimismies työntyy ovirenkkanasta sisään.
— Ää… onpa täällä hajua…
Hiertiäinen huomaa ruununmiehet, ottaa vaatteensa ja mitään puhumatta kähnii ulos. Hörödii estelee, mutta Asari teristyy:
— Mitä sinä… tässä… selvää miestä…
Asari katoaa pihaan, sieltä heinäluuvaan ja tirkistelee katon kolosta saunalle. On hyvillään, että on päässyt karkuun, no, piru, selvä mies kuin… minkä ne hänelle…
Nimismies kantaa ensiksi saunasta viinalekkerin varmaan talteen ja antaa poliisin tehtäväksi kovistella miehiä mukaansa, viinakuninkaita, joita ei enää käyne laskeminen vapaalle jalalle.
— Ei niissä taida olla enää henkeä jälellä, sanoo Hörödii nimismiehelle.
— No minkä minä sille… kuuntele korvasta … tai mistä tahansa…
— Tulkaa auttamaan, että saadaan vaatteet päälle.
— Vai minä heissä käsiäni pilaamaan. Miehinen mies… apua tuommoisessa.
Nimismies käy maistamassa salaa uutisviinaa ja tulee paremmalle tuulelle.
— Hohooi näitä reisuja… pitää hommata toinen hevonen, että saadaan nämä Turakat ja Piirakat mukaan. Aatamiko ja Antti hengetönnä? No, jääkööt sinne, piru heistä huolen pitäköön.
Hörödii lähtee hankkimaan hevosta, ja nimismies jää saunaa vartioimaan.
Turakka on jo äsken selvinnyt, mutta ollut viisas ja sanoo nyt hiljaa
Patrakalle:
— Pysy nyt piru vetelänä. Kun päästään maantielle, niin karataan… hevosella… toisiin pitäjiin.
Nimismies löytää Hiertiäisen putelin, liruttaa siihen lekkeristä viinaa ja solauttaa poveensa. Lekkerinkin aikoo hän viedä kotiaan lääkkeeksi ja muuten maistiaisiksi kirkonkylän herroille, suntiolle, kauppiaalle ja papille. Vähän kammottaa ne viinaan kuolleet siellä saunassa, mutta talosta ei uskalla tulla kukaan rantaan, kun on nähty sinne poliisien menevän. Kuu vielä paistaa niin ilkeästi ja näyttää nauravan hänelle, nimismiehelle, joka tässä maistelee rämekorpelaisten viinoja ja alkaa olla aika viuhkassa. Tulisi vain Höröläinen, että saisi näyttää voimiaan… ää… mitä perkuloita se siellä viipyy…
Nimismies pönkittää saunan oven auki. Mutisee:
— Vai jo nämä tarttuivat… Höröläisen ja monen muun juoksettajat…
Ja seinää vasten nojaavan Turakan korvan juuressa:
— … äää… korpipiru… nyt sinä tartut… näihin kouriin…
Nimismies heltyy samassa ja istuu rahille Turakan viereen.
— Ei vainkaan, eihän tässä mitä… ilmanhan minä… aikojani… kyllä minä ymmärrän, mutta kun tämä virka saatana… en olisi nytkään lähtenyt, mutta Hörökiltä ei saanut rauhaa.
Kuun valossa välähtävät Turakan silmät, ja rintaa paisuttaa pidättyvä hengitys. Olisipa hän nyt yksin, niin tuohon jäisivät ruununmiehet. Hän itse pakenisi Lappiin, pois koko mailta, läänistä, jossa on tullut niin paljon rehjanneeksi ja jossa oikeat ihmiset häntä kiroavat… Hörökki tuo hevosen… maantiellä karataan Patrakan kanssa, sysätään poliisi maantienojaan… nimismies nukkuu rattailleen… mennään yhdessä Karjalaan… lopetetaan koko puuha…
Hörödii tuo hevosen, apurimiestä ei ole saanut, vaikka mitä olisi luvannut.
Nimismies suuttuu.
— Vai et saanut. Jo häntä on vasikka! Poliisi sitten muka… huusin alle omansa!
— No, ei haukuta, otetaan nämä miehet rattaille, tulkaahan auttamaan.
Retuutetaan Turakkata rattaille. Turakan povuksia nauru viiltelee, mutta hän on hiljaa ja lupsauttelee silmiään. Nimismies on jo siksi hiprakassa, ettei kykene kunnolla auttamaan. Ähelletään ja pusataan.
— Hae akkoja nostamaan… en minä jaksa… saatana… hirttää pitäisi tuommoinen poliisi.
Vallesmanni istuu mättäälle ja maistaa varaamastaan putelista.
Laulahtaa:
»E-elä sinä he-eilani mii-inua sure,
vaikka o-onkin tuukki-jätkä.»
— Taas se on juonut… niihen viinoja, alkaa Hörödii torailla.
— Mitä sinä… räkätät… korodii… annan turpaasi, ellet tuki sitä.
— Sattuisi maaherra tietämään.
— Vaikka mahaherra. Hae se toinen rattaille, niin tähtään… Tässä koko yötä…
* * * * *
Päästään vihdoinkin lähtemään, ja nimismies ajaa edellä, viinalekkeri polvien välissä. Jonkun matkan päässä alkavat viinakuninkaat kuorsata, ja Hörödii jättää hevosen yksin kävelemään ja menee nimismiehen rattaille.
— Ota sinäkin ryyppy. Kyllä se kannattaa… harjakaisiksi… kehoittelee nimismies.
Mutta lekkeri onkin kääntynyt alassuin ja liemi valunut kärryjen koriin, maantielle. Nimismies huomaa vahingon ja alkaa syyttää poliisia.
— Konipoliisi… kaataa viinat… harjakaiset. Nyt sinä tarttisit jo klaniisi.
— Itse olette kaatanut. Näkyi viina tippuvan tielle, kun tulin. Se olikin paraiksi.
— Haista sinä nyt jo hapan ja ala painella siitä… omaan hevoseesi.. hengenhaistaja… harakka.
Turakka on kääntänyt hevosen maantiellä, ja poliisi ei sitä huomaa nimismiehen kanssa riidellessään. Turakka lyö hevosta selkään ja on kohta toisessa pitäjässä, aamun valjetessa kai kolmannessakin.
Aikansa hasattuaan nimismiehen kanssa katsoo Hörödii jälelleen ja kiroaa:
— … kele, nyt ne karkasivat!
Vallesmannikin seisauttaa koninsa.
— No siinä on poliisi… päästää karkuun monivuotiset haalattavansa.
Nyt sinulta toki menee virka… lemmon hörökki.
Nimismies lähtee ajelemaan ja Hörödii juoksemaan vastaiseen suuntaan, jos saisi muka kiinni vielä viinakuninkaat, jotka olivat ovelina kuorsanneet kärryjen pohjalla.