— Kyllä minä autan sinua, kunhan päästään tuonne maantielle, ja nyt ala kääntää ketaroitasi sinne mihin se koni jäi.
— Mutta se tutkinto… minun täytyy valittaa maaherralle.
— Valita vaikka hiiteen, mutta nyt lähtään.
Se loppuu siihen, ja Hörödii astuu nimismiehen jälessä maantielle, ihmetellen, miten ukko nyt niin punoittaa. Ja noituu. Kun jalka savisella tiellä vähän luistaa, kiroaa niin, että Hörödiitä hirvittää.
Mitä? Ukkohan haisi viinalle.
Hörödii koetti päästä esimiehensä rinnalle, haistamaan henkeä.
Nimismies arvasi metkun ja kirosi:
— Haistele sinä lehmän… äläkä tule niin lähelle, muuten rutjautan.
— Mitäs tässä kontissa on? kysyy poliisi.
— Mitäs sillä tiedolla teet? Saat turpaasi, jos kyselet.
— Taisi vallesmanni ostella viinaa siltä akalta.
— Niin ostin, mikä sitten. Ja tuki nyt kitusesi, ellet aio saada selkänahkaasi. Ja käännä hevonen.
"On Suomi mulleee suuloisiin,
vaan Häämee siiitäi kalliihiiin"
laulahtaa nimismies.
— Kuulehan sinä, Bennu, miksi muutit nimesi Hörödiiksi? Korodii olisi ollut somempi, eli korpisammakko. Sehän olisi sopinut, kun sinä niitä korpia koluat. Kyllä ihmisen on hyvä olla joskus oikein hu-umalassa, niinkuin sika, eli muu elukka. No, nostappas minut nyt kärryihin, Korodii.
— Piru, jos minä nyt jo suutun, sanoo poliisi. — Tämä muka vallesmanni, ostaa viinaa ja juo.
— Ihminenhän se on vallesmannikin, ja tuntee sen suu yhtä hyvin viinan kuin muittenkin. Noo, nosta nyt. Saat ryypyn viinaa.
— Enkä nosta. Jätän tuohon maantielle tuommoisen nimismiehen.
— No haista sitten se ja mene hiiteen.
Vallesmanni ottaa kärryt ja kääntää käsissään ne ja nousee istuimille.
— Nyt saat kävellä, Korodii, ja minä ajan, ja jos sinä suutasi avaat tästä kontista ja muusta, niin minä ni-nitistän sinut. No, nousehan ja aja, minä vähän laulan.
"Siell' Suomenlaaahden rannallaa,
juur viiherjääällä nurmellaaa".
Routainen maantie upotti, ja nimismiehen ruhoa heitti kärryissä.
Vähitellen tuli virkamies merikipeäksi ja röhjäsi pahasti Hörödiin.
— Nyt minä, piru soikoon, kantelen kuvernyörille, suuttui jo poliisi.
— Tee sinä se, niin minä revin tukan päästäsi.
Kakkelperin tamma käveli verkalleen, kiirettä pitämättä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Bertil makaa päivänpaisteessa, tuoksuvalla nurmella, pehmeä mätäs pään alla. Äsken on käyty Aatamin kanssa kokemassa verkot, ja ukko on kähninyt pihaan, täysi säynäväkontti selässä, pienessä aamuliehakassa, mukavia puhuen.
Bertil on rötkähtänyt siihen rannalle, tuntemaan ja miettimään. Lintujen laulu kuuluu korviin, ja lehtimetsä tuoksuu vielä aamukasteessa pihkalle.
Aurinkoa on kylliksi näinä kesäkuun kirkkaina päivinä. Se on ruskettanut jo hänenkin pääkaupunkilaishipiänsä ja tunkenut joka soluun. Voimaa on jo näissä käsivarsissa, vaikka alkaisi tuohon ketoon peltoa kuokkia. Sitä on jo koko ruumiissa, vaikka tuon kiven tuosta vääntäisi.
Onnellisia ihmisiä nämä kivenvääntäjät ja maanmöyrijät, monin verroin onnellisempia, köyhimmätkin, kuin kaupunkien sinisuoniset asukkaat, miettii Bertil.
Heillä on korpensa, viinansa, saunansa ja naisensa, väkevät nekin kuin karhut ja lemmessä kiihkeät. Elämä sykähtelee heissä tuhat vertaa sukkelammin kuin valkopintaisessa kaupunkilaisessa.
* * * * *
Bertil kävelee kylälle, skitsikirja kainalossaan. Aamiainen on syöty aikaiseen ja onpa päivää kävellä, maata, kuluttaa miten vain. Harakka-Antti on luvannut istua mallina, seistä paininpuillaan tahi miten vain olla hänen mielikseen, kunhan vain vähin maksetaan. Ja siellä on kylällä muitakin. Hameniemen Tiina Loviisa, vielä nuorenpuoleinen ja repäsevä naisihminen.
Ja sitten Hiertiäinen. Ilmetty piru korvessa, puheineen, ilmeineen ja käänteineen. Elämänviisas pieksunkärjestä harittavan tukan latvaan saakka. Rämekorven kuu ja aurinko. Akkojen kanssa viisastelee, makaa ja tuhnuaa, mutta kun tulee sille päälle, että liikahtaa, niin liikkuu. Talkootansseissa pyörittää tyttöjä kuin riivattu ja lyö viinanhajuisessa kamarissa ukkojen kanssa viittä lehteä ja voittaa.
Harakka-Antin Kustaava, uninen akan kuipelo. Puhuu kaikki asiat halki ja on karkea suustaan, viimeistä myöten. Kun sattuu pahalle päälle, nostaa helmansa ja pyllistää hyvällekin vieraalle, häikköläinen.
Hurjapäiseksi tekeytyvä Tanulan renki, että saa maata silloin kun nukuttaa. Ja Antin pojat, yöt järjestään piikatyttöjä metsästävät, rippikoulunkäymättömät jukurit. Ovat häntäkin, Bertiliä, jo monta kertaa nokasta vetäneet.
Ja sitten nämä kotoiset, Kenkkulaiset.
Aatami kuin patriarkka, muhoileva, syntilöistä haastava ja repijäistään korpiviinalla hoitava, ahnas naisiin, mutta ystävällinen ja hyvä jokaiselle.
Emäntä Karuliena, leikkisä, mutta kun tyttäriinsä suuttuu laiskottelusta, kiehuva ja purpattava kuin sotkupata. Työteliäs, mutta eräässä suhteessa hävytön, kun mistä oikein suuttuu.
Jooseppi kuin metsäläinen, villi ja voimakas, melkein hirvittävä voimissaan silloin kun sattuu maistamaan. Kuparinkiiltävä naama aina hiessä ja aamuvarhaisesta iltamyöhään raivaamassa. Tavallisen miehen työkalut eivät kestä miehen kynsissä, vaan pitää teettää ne vartavasten sepällä pajassa.
Joosepista vanhempi, Nuutti, uskoa harjoittava niinkuin isänsä, mutta hänkin kärkäs korpiviinaan, kun paha rupeaa viettelemään. Silloinpa Nuutti lähteekin monen päivän reisulle, metsiin, johonkin mökkiin ryyppäämään, ja palaa sieltä katuvana ja reen pajulla istuen veisaavana.
Jooseppia nuorempi Salomo on suvun vilkkain ja vikkelin vesa, viisaudessa nimensä kaimaan, tyttövekari ja naurattaja. Työtä hänkin painaa aamusta iltaan, mutta lauantaisin lähtee jo aamiaisilta tyttöasioille ja palaa vasta maanantaiaamuna. Salomo on taiteentuntija ja tarkastelee mielellään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan ja tuo milloin mitäkin eriskummallisempaa hänelle metsästä. Pahkakeppejä, kiviä ja muuta.
Ja sitten Kylli, hänen rakastettunsa, hienohipiäinen, voimakastunteinen ja joka suhteessa sievä tytön tyllykkä. Ilmeinen Aino Kalevalan mailla, veikeä ja vallaton, rohkeita käänteitä tekevä ja sanoja sutkautteleva, oikea korven villi ja huumaava kukka. Häntä voisi rakastaa, sillä tavoin kuin hän voi naista rakastaa, vaikka ikänsä. Tuhansin verroin toista kuin joku helsinkiläishempukka.
Olihan talossa muitakin tyttäriä. Heta, vanhapiika, kärttyisä ja alituiseen jurnuttava miesväelle. Ja vaikka jurnutettavat asiat olivatkin muita, tiesivät räntäsateen alle joutuneet, että se oli siitä, että miesväki oli hänet jättänyt vanhenemaan ja homehtumaan.
Venla, kuusitoistavuotias villikissa, äidin parhain apu taloudessa, mutta viekas kuin kettu vetämään nenästä, äitiäänkin, ja lemmen asioissa kiihkeä, mutta varansa pitävä, ettei liikoja lahjoittanut. Oikean iloisen talonpoikaislapsen mallivesa.
Ja sittenpä sitä jo tullaankin Tanulaan ja pihamaalla on mukava tehdä kaikenlaisia huomioita.
Läheisen ja katottoman kuistin sivuilla on lasten jätteitä, joita talviseltaan ei ole joudettu pois vielä korjaamaan, vaikka kesäkuu onkin jo puolessa. Pihamaalla on pärtöä vaikka mistä nimestä. Vanhoja kenkiä, joilla lapset ovat parastaikaa sotasilla, laatikonpalasia, reen kappaleita ja tallin seinustalla vanhoja saaveja läjässä, osaksi lautoina, vanteet hanien kiekkoina.
Tupa on sentään lakaistu leppävastalla, ja sen tuoksu tuntuu vielä siellä, kun Bertil astuu sisään.
— Kappas moalaria, mestaria, kun näin aamusta päivin…, ihastuu Antti ja käkkerehtii paininpuillaan siinä lattialla.
— Taisitte tulla sitä kuvaa ottamaan… lähtään tänne kamarin puolelle. Kustaava keittää kahvit, niin pannaan putelista kuppiin, paremmin sitten syntyy sekin kuva. Saankos minä sen sitten itselleni?
Antti käkkerehtii ja kolmikulmaisilla silmillään katsoo kysyvästi maalaria, lupaako tämä kuvan hänelle. Panisi sen sitten vaikka tuohon kamarin seinälle. Siinä on jo toinenkin taulu, Tittulierin akan antama Kustaavalle, mikäpähän lienee niitä raamatun kuvia, petlehemilöitä ja muita.
Bertil ei kuitenkaan sano nyt maalaavansa, tekee vain luonnoksia ja sitten jonakin toisena päivänä. Eikä lupaa kuvaa Antille. Se maksaa, jos tahtoo ostaa, viisituhatta.
— Markkaako vai penniä? kysyy Antti. Silmänahkat lupsahtelevat.
— Markkaa tietysti.
— Niin, niin, mitäs niistä pennilöistä. Mutta sittehän te rikastutte sillä kuvalla. Paljonko mestari maksaa siitä minulle, kun saa sen kuvata? kysyy Antti, toivoen jo hyvän summan saavansa mallina istumisesta.
— Voisihan siitä jonkun viisikymppisen maksaa, lupaa Bertil.
Antin silmäkolot kääntyvät sillanrakoja tutkimaan. Eipä se tosiaankaan lupaa paljoa, häikköläinen, vaikka itse saa niin paljon. Pitää siltä satanen vornuta, ja kun maistaa, niin ehkäpä heltiää.
Antille johtuu mieleen, että maalari, tämä Helsingin herra, on sanonut tarvitsevansa alastomia naisiakin mallikseen. Tottapa semmoisia syntikuvia maalailee. Eiköhän tuolle kelpaisi Kustaavakin malliksi.
— Tuota, jos maalari niitä naisen kuvia… alasti roikottavia maalailee, niin joutaisi tämäkin Kustaava malliksi. Siitä kaiketi maksetaan enemmän kuin vaatepäällä? Kyllä Kustaava roikottaa, ei se sillä välitä.
— Ei taida oikein sopia, nauraa Bertil ja tekee lähtöä, piirrettyään muutamia luonnoksia Antista.
— No, piru, mihinkä se semmoinen kiire, kun Kustaavan kahvi… se oikein pesi pannunkin, vai lie vielä pesemässä… se akka on vähän hidas puuhissaan. Istutaan ja turistaan… eihän siitä Kustaavasta malliksi, kun on vain nahka luita pitämässä. Pitää kai olla lihava, vahvareisinen… tuota… kyllä minä mallina istun ja seison, vaikka päälaellani, jos nyt maalari antaa sata markkaa siitä.
— Samahan se, sitten kun maalataan.
Antti jäi siihen portaille lupsahtelevine silmäkoloineen.
* * * * *
Asari Hiertiäinen on mennyt aamiaisen jälkeen saunan lauteille hieman levähtämään, kun se ainainen tuvan ja kamarin sängyssä lojuminen tahtoo väsyttää.
Ja akkojen kanssa viisasteleminen. Eikä aina kehtaa heitä muutenkaan… silmissään… kikattajoita, näitäpä piikoja, räkättäjöitä. Heitetään milloin märällä rievulla, milloin ruikataan vettä niskaan, kun on makeimmassa unessaan. Ovat käyneet semmoisiksi, somiksi, kun niiden kanssa ei malta joskus olla pelaamatta. Mutta nämä… pitäisi aina hieroa. Kuka per… sieltä nyt, kun alkoi jo uneen vetää.
— Ka, Perttuli, löysitpäs. No noustaan sitten savuille.
Bertil istuu penkille polttaen sikariaan, ja Hiertiäisen ympärillä kiirii kessun sauhut, mukurapiipusta kiskotut. Ei ottanut sikaria vieraalta, kun sanoi säästävänsä tuikun päälle.
Hiertiäinen on ollut kalassa ja kertoo Bertilille vahingosta, joka on hänelle tullut.
— … minä lappamaan lankaa veneeseen ja tuumin, että lohi… kun vei, uitti, venettä niin ettei soutamalla, no ihan niin ettei soutamalla mitenkään… ja sitten kun tulee siihen veneen viereen, niin näen, että hauki, piru, ja niin suuri, että ainakin kaksi korttelia silmien väliä. Minä lyön niskaan sitä ryöttöä, ja sitten kun tapeltiin… minä ryyppään välillä viinaa ja sanon sille, että kenkkuile mitä kenkkuilet, tultava on, kun täällä langan päässä on se Hiertiäinen, ihan oikea Hiertiäinen, ja siinä kun sitten vähä hetki vielä vehkeiltiin, niin lutkahti, piru, veneeseen ja aukoi suutaan kuin härkä. Minä istun soutamaan, kotiin näes sitä, ja olen hyvilläni… saa monta kymppiä sillä… niin ottaa ja hyppää tämä lutkake järveen, ihan hyppäämällä, ja siihen se meni menojaan.
— Olipa siinä hauki.
— O-oli, makasi kuin lehmä siinä veneessä, mutta pääsipäs. Mikä lienee ollut pahalaisen kala.
Vähitellen laskeutuu, rappu rapulta, Hiertiäinen alas lauteilta ja nostelee saunan ovella löksöttäviä housujaan ja naurahtelee sille olemattomalle hauelle, joka karkasi. Lähtee sitten lupsuttelemaan tuvan puolelle, pakisten Bertilille:
— Lähtäänpäs jonakin päivänä kalaan, Pertteli, paistamaan oikeita ahvenen juhtia hiilillä, semmoisia köriläitä, jotka joskus onkeen tarttuessaan kiskasevat miehen venheestä järveen. Otetaan piika-Anna, se lihava löntti, soutamaan, ja muutenkin mukaviksi, ja hitsiläinen, puteli mukaan viinaa, että saa huuhtoa ruotoja kurkusta. Häh?
Bertilillä ei ole mitään sitä vastaan, ja Hiertiäinen jaarittaa:
— Ongitaan, reistataan luuvolla, jossa aina nykäisee, otetaan sitä
Perttelin aurinkokylpyä pakaroille ja maistetaan, maistetaan välillä.
Se tuo kesäinen luonto on niin mukava ja ne köriläät, varsinkin jos
paistaa hiilillä.
Loppumattomiin olisi Bertil voinut kuunnella sitä lökertämistä. Ihana oli tämä korpi, talot vanhoine tapoineen ja esineineen, ihmiset ja suopursuille tuoksuvassa korvessa tippuva viina.
KOLMASTOISTA LUKU.
Juhannus-aatto Rämekorvessa. Viita on aurinkoa tulvillaan ja suopursut tuoksuvat. Synkän metsän salaisissa kätköissä kasvaa yöhuilu, kämmekkä, ja levittää tuoksuaan, joka öisin voittaa suopursun tuoksunkin.
Korvessa on hiljaista. Joku laitumella kävelevä lehmä eksyy korpeen ja jää ihmetellen töllistämään näreikösta nousevaa savua ja astioita. Siellä on ihminenkin ja niinpä sinne ei saa mennä, astioille, vaikka sieltä tulee nenään imelä haju.
Sorkkakavio tallustaa edelleen, ja korpeen jää vain kaljantiputtaja laulamaan ja Turakka korjailemaan tulta padan alle.
Viime tingassa on hän joutunut Hiertiäiselle juhannusviinoja keittämään. Laaja on lääni hänellä ja paljon työtä. Isännät ovat rikastuneet sota-aikana ja viime vuosina, ja niillä pitää olla puuttumaton viina.
Ja varsinkin keskikesän valoisana juhlana, juhannusyönä. Nuorille sana "ennen vuosi lehmättä kuin juhannusyönä heilatta", ja vanhoille se heila muuttuu viinaksi. Ja niin sanoo Hiertiäinenkin, että vaikk'ei olisi yhtään lehmää, niin juhannusyönä pitää olla viinaa.
Turakka on laskemassa viimeistä astiallista ja tietää kohta pääsevänsä juhannussaunaan, siihen suloiseen, josta hänkin osaa vielä nauttia. Kohta tulee Hiertiäinen, ja yhdessä kannetaan korennossa raskas viinakontti Hameniemen kamariin.
Ja sitten se aloitetaan. Hänkin, Turakka, on ollut kaksi viikkoa maistamatta, että paremmin voisi nauttia juhannuksestaan ja juoda nyt litrakaupalla.
Kaljantiputtaja laulaa, ja metallipiipuista tippuu kirkas ja makea. Aurinko kiertää jo pohjoiselle, mutta korvessa on lämmin, niin että pihka tiukkuu näreen kyljestä ja yhtä mittaa pitää lisätä jäätä viinaputkien ympärille. Nyt päivällä tuoksuvat suopursut voimakkaammin, mutta kun tulee ilta, voittaa yöhuilujen tuoksu ne kokonaan.
Rämekorven toisellakin kolkalla tippuu. Patrakka valmistelee siellä Aatamille ja pojille juhannusviinoja, ja Bertil loikoo mättäällä ja nauttii olostaan. On tullut katsomaan viinakuningasta, joka on sanonut häntä heti ensi näkemältä Helsingin Matiksi ja äsken, hänen pujoteltuaan itsensä tänne tiheikköön, hohottanut hänelle:
— Matti katti karvajalaka, repo runtti rengashäntä, kiven koloon heitettiin, kissan aineella peitettiin.
Koko pirunpoika tämä Patrakka, hohottaja ja leikinlaskija. Syytää sanoja suustaan niinkuin koskesta ja hyvää tahtoa riittää jokaiselle.
* * * * *
Korven juhla.
Työt on lopetettu Kankkulassakin päivällisiltä, ja rengit kantavat metsästä koivuja kuormittain ja pystyttävät niitä pihaan ja huoneisiin.
Emäntä Karoliina on ollut aamupäivällä äkeissään, mutta lauhtunut, ja vetää nyt uunista piirakoita, joita on läjittäin pirtin pöydällä ja ruokakamarin hyllyillä.
Vielä voittaa kuitenkin paha sisu emännän ja tämä vonkasee tytöille, piioille ja omilleen, jotka kamarissa silittävät itselleen juhannuskoreita, paitoja ja leninkejä, hepeneitä kaikenmoisia:
— Jollette paista loppuja piiraita, niin syökää, sen imisät, ne uusina. Minun tässä pitää hikeni kuiviin valuttaa näiden mokomien takia, lekettien.
* * * * *
Aatami kävelee verkalleen pellon pientareita katselemassa vainioita. Ruis kasvaa ja on kuin seinää. Lähtee siitä kappoja jos litrojakin. Ei tule puuttumaan leipä eikä repijäisen voide. Yksi hinkalo on vielä täysi, ja kamarin kaapissa on viinaa, miten paljon lieneekään. Sitä nautitaan, ryypätään tänä yönä, kun on kerran juhannus, heilimän juhla. Nyt odotetaan saunaa ja ehtooateriaa. Katsellaan tässä Luojan hyvyyksiä ja antimia ja kiitetään, että antaa syntisillekin tätä leivän ja lääkkeen puolta.
Ja sitten rakennetaan kokko Kenkkulan rantakalliolle vanhasta venheestä ja risuista. Siinä on koko kylä mukana, eikä puutu ääntä ja naurua, hihitystä ja hohotusta.
— Mitenkäs tämä venhe saadaan nousemaan pystyyn, sanoo Tanulan Antti ja katsoo yhteen ja toiseen silmäräpylöillään, kekkalehtien paininpuillaan.
— Tällä tavalla, näin…
Jooseppi hijasee kynsiään ja ärjäsee, tarttuu sitten venheeseen ja nostaa pystyyn kuin kuivan risun.
— Ja nyt maistetaan, sanoo Jooseppi ja vetää housunsa kauluksen alta pullon.
— Mutta ei muuta kuin peukalonpiäkön verran, hihittää Antti iloisena. Hän on pannut kuusi kappaa siemenrukiista juhannusviinoiksi ja saanut viisi putelia. Ne ovat siellä leikkauksilla koristetussa Tanulan kaapissa, ja povella on litteä matti. Siitä otetaan silloin kun ei tarjota.
Hiertiäinenkin on saanut jo Turakan valmisteet kaappiinsa ja kekkalehtii siinä rannalla, heittäen muutaman risun kokkoon.
— Hii, kun rakentaisi semmoisen kokon, että yläpää ylettyisi taivaaseen. Hik… kik… siellä rupeisi enkelilöitä kuumentamaan… hik… Tulehan Jooseppi vähän tänne.
Pensaan takana tarjoaa Hiertiäinen omaa pulloaan Joosepille.
— Nyt se Turakka, piru, pani vasta kummat yrtit viinaansa. Haistappas.
Meni minulta niinkuin Antiltakin siemenrukiit, mutta saahan niitä kai
Kenkkulasta, jos panee vanhalla… ja joutuupa se kai uutinenkin…
hii… se nyt kun juhannus. No, ka…
Jooseppi ei tyytynyt haistamaan, vaan tyhjensi pullon yhdellä henkäyksellä.
— Tuo se Turakka meille saunomaan, mutta tuo joutuun. Juhlitaan, koetetaan, kuka enemmän kestää jumalanviljaa.
— Tullaan, tullaan.
Hiertiäinen lähtee, mukanaan Antti, joka nauraa taas sille, että Tanulassa oli vain kuusi kappaa siemenrukiita, kun ovat syöneet, pirulaiset, ja niistä tuli yhtä monta litraa viinaa. Ja että tämä juhannus on semmoinen humalajuhla, pohjia myöten mukava, vaikka on jo ikääkin ja väärät sääret ja akka kuin variksen pelko.
* * * * *
Hiertiäinen ei katso elämän yksityiskohtia. Kun on aurinkoa ja viinaa, lehtipihkan tuoksua ja muuta kesäistä, sitähän on niin paljon, ettei yhdellä kertaa muista, ja sitten kun on vielä vahvaa kiljunpintaa — näin kesälläkin se on niin perhanan hyvää kalakukossa — niin on hyvä olla, ettei kieli saa sanotuksi. Hyvä on syksykin, kun saa uutisrieskaa ja mahaa turvottavia perunoita ja monta muuta; eikä talvikaan ole paha, jos vaan Tiina Loviisa ei lurittaisi sitä suutaan makaamisesta, mutta tämä keskikesä, juhannuksesta heinäntekoon asti, on sitä mukavinta. Kun saa näin viilettää, kähniä, reikäisissä rohdinhousuissa ja paidassa, ja aurinko paistaa. Jos taas sataa, niin aitan sängyssä on mukavaa, kun sade ropisee kattoon. Sängyn solassa, Tiina Loviisan kirkkohameen alla, on puteli, ei muuta kun pirautat siitä huulillesi ja hymyilet, perr-setti!
* * * * *
Bertil tuntee jo Kyllin sylin huuman. Tyttö on kuin korven yöhuilu, kiihkeä ja kiihoittava. Bertil on vain saanut häntä syleillä ja suudella ja riutuen on hän odottanut vielä enempää. Tämä odotus on jo hänen pääkaupunkilaisuuteen tottuneelle elämälleen liikaa, mutta siltä ihanaa. Korven kukka hän ei olisi, Kylli, kultakiharainen mansikkasuu, jos antaisi heti itsensä niinkuin kulttuurikukka.
Bertil istuu Kyllin aitan kynnyksellä. Tyttö liikkuu siellä hämärässä aitassa ja hyräilee. Vuode saa uudet lakanat ja tyttö pistää pieluksen alle tuoksuvan kämmekän, korvesta löytämänsä, kun on käynyt karjaa kotiin hakemassa. Kukkea povi sykähtää. Ensi yö on juhannusyö ja kokoilla tanssitaan. Bertil tanssittaa vain häntä, ja sitten tullaan tänne hämärään aittaan. Mitä sitten seuraa, tietää tyttö ja värähtää. Se odotus on ollut niin suloista.
Bertil tulee aittaan ja katselee ympärilleen. Hän on niin harvoin käynyt maalaistyttöjen aitoissa eikä yhtään kertaa sellaisen kuin Kylli. Tämä aitta onkin aivan erilainen, niinkuin tyttökin. Orret notkuvat vaatekertojen alla, ja niissä on tytön ihon tuoksua.
— Elä katsele, ne ovat vain sellaisia…
— Minkälaisia? naurahtaa Bertil ja tavoittaa tyttöä syliinsä.
Tyttö väistää ja nauraa. Silmissä on kostea kiilto. Puseron nappi on auennut, ja Bertil näkee hämärässä pyöreän, täyteläisen rinnan ja painaa sitä vasten huulensa. Käsi tapaa joustavan lanteen, toinen vyötärön.
— Elä, et saa… nyt… sitten ensi yönä… saat tulla minun aittaani.
Tyttö livahtaa pihamaalle, ja Bertil jää siihen seisomaan. Ensi yönä huudetaan ja hoilataan kokoilla, ryypätään viinaa ja rysketään, mutta hän ei ryyppää. Ei pisaraakaan. Tytön ei tarvitse hengittää ensi yönä viinan väkevää hajua eikä hänen jäädä tuntematta tytön ja aitan tuoksua.
Bertil vetää syvälle henkeä, sitä aitan ja tytön tuoksua, joka puhdistaa hulluuttavan yrttiviinan viimeisenkin hajun keuhkoista. Hänhän ryyppäsi äsken vielä Hiertiäiseltä ja Joosepilta. Ne tarjoavat taas illalla, mutta hän ei ota.
Bertil taittaa pihlajankukkia pellon laidasta sylin täyden ja kantaa aittaan, pistelee niitä seinänrakoihin ja karistaa valkoisena sateena vuodepeitteelle. Ensi yö on juhannusyö.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Laskumailleen aleneva aurinko paistaa vinoon tyvenen Rämejärven yli Kenkkulan saunan eteen. Kukkiva pihlaja on siinä saunan edessä ja alempana ruispelto ja pihamaan takana karjatarha, josta nousee lehmisavu ja painuu kiemuroivina säikeinä korpeen.
Korvessa kukkuu vielä käki. Päivällä on siellä laulanut tynnyrilintu, tiputtaja, mutta nyt visertää rastas.
Karjatarhassa lypsetään, ja tytöt ilakoivat ja nauravat. Rengit, löksöttävähousuiset jämiläät, seisovat tarhan aitaa vasten ja katselevat tyttöjen paljaita polvia ja pohkeita ja ajattelevat ensi yötä, tanssia ja kokoilta paluuta. Tytöt nauravat rengeille, köriläille, tietäen heidän mielitekonsa. Onpa heillä, täyteläisillä ja maidonvalkeaihoisilla, muitakin kuin renkejä. On talojen poikia, jotka antavat lahjoja ja osaavat tanssia.
Rengit kuulevat sen ja kiroavat. Eiväthän he ole ihmisiäkään, korven kohdussa, soilla ja pelloilla vääntäviä perkeleitä, jotka eivät saa edes juhannusyönä oikeita tyttöjä nähdäkään.
Ja kun kerran ollaan semmoisia, niin ryypätään. Turakka on antanut heillekin kaksi litraa mieheen, ja siitä saa jo sikahumalan. Mennään saunan taakse ja ryypätään, kirotaan ja tekohumalaa horjuen mennään saunaan, ennenkuin rukiin mehu on ehtinyt nousta vielä päähänkään.
Siinä ovat jo muutkin miehet riisumassa. Löksöttävähousuinen Hiertiäinen ja juhannusiltanakin ryhtinsä säilyttävä Aatami, kasvoilla hyvänmielen sileys, renkien mellastuksesta huolimatta. Mustanpuhuva Turakka, hikinen tukka otsaan liimaantuneena, jäykkälihaksinen vartalo pingoitettuna ilta-auringon valossa. Vahva ja mustapartainen Patrakka, silmät kiiluvina ja naama hohottavana. Jooseppi viinan punerrus nenässä ja ohimoilla, puhisten kuin höyrykone.
Pihlajata vasten, nurmella, on pitkäkaulainen puteli, Hiertiäisen joskus herroilta saama, ja siihen on juhannussaunan kunniaksi liritetty isosta puulekkeristä viinaa. Puteli kiertää miehestä mieheen.
Kiuas jyrisee kuin ukkonen, ja mustan laipion rajasta ei erota muuta kokonaisuutta kuin heiluvia vastoja, palasia punaista ihoa, eikä kuule muuta kuin ähellystä, renkien jyriseviä bassoja, kun kirotaan niitä piikoja, jotka virittävät halut, mutta tekevät sydämen kipeäksi.
Aatami laskeutuu ensiksi ja valaa päähänsä kylmää vettä. Autuas ilme sileässä naamassa hän astuu ulos kukkivan pihlajan alle vaatehtimaan eikä peitä, vaikka kikattavat piiat kulkevat siitä ohi.
Turakka ja Patrakka jäävät viimeisiksi. Turakka tunnustaa, että Patrakan, rakkaan ystävän ja uskonveljen viina on yhtä hyvää kuin hänenkin, mutta ei sitä, että Patrakka kestäisi kiukaan vihoja niinkuin hän.
Hiertiäinen lyö löylyä ja on väliin lattialla mahallaan, polttaa näätsen selkää. Ylhäältä lentelee vastan lehtiä, ja Patrakka kiroaa, mutta sisu ei anna perään. Ei vaikka nahka luiskahtaisi päältä kuin paistikas.
— Olet sinä, piru, näemmä mies, kuuluu Torakan tunnustus, ja hänen vastansa lentää seinään. Sitä seuraa Patrakan ruoskaksi käynyt vasta, ja rinnan, käsi kaulalla, laskeutuvat miehet alas.
Pihlajan alla vastakkain, putelia vuorotellen kuuristaen, kyyköttävät korven villit kuninkaat, puuskuttaen ja puhaltaen.
— Kuuletko käen kukunnan korvesta? kysyy Turakka tutkien toverinsa kuuloa.
— Enpä kuule, taisi löyly tuketa korvat. Sinun silmäsi ovat kuin ulos tippumassa.
— Rupesi vähän hämärtämään lauteilla, tunnustaa Turakka. — Sitä semmoista ei kestäkään kuin pirun nahka, mutta mehän ollaankin oikeita korpipiruja.
Hiertiäinen nauraa ja valehtelee:
— Tuota… kerran kun oltiin juhannussaunassa, niin rupesivat kiusaa, mukamas, minulle… korvollinen vettä kiukaalle ja ylimmät seinähirret paloivat mustiksi. Mutta minäpä tiesinkin sen koiruuden edeltäpäin ja vedin nahkaani suvenkuuta, semmoista tököttiä, ja, piru, nauroin vain lauteilla. Ihmetellään, että miten mies kestää, kun saunan hirret käryää, jotta ihan savu tissusi.
— Haise nyt jo, ja mene hiiteen! sanoo Turukka. — Juhannusyönä ei saa valehdella, ei muuta kuin vähäisen. Juhannusyönä pitää ryypätä niin että on turpa savessa. Lähtäänpä miehet aloittamaan.
* * * * *
Bertil on istunut ruispellon pientarelle saunasta tultuaan ja katselee siinä pohjoisen taivaan kajastelua, pihlajan kukilla ja lehdillä värähtelevää, ruskoa, ruispeltoa, joka on kuin tiheä, loppumaton viidakko.
Pientarella on mesikon kukkia, ja väkevä tuoksu nousee pellosta. Siinä pientarella voisi istua aamuun asti, auringon nousuun, kun kaikki väräjää päivän kullassa ja lämmössä. Saisi nähdä kasteen nousevan maasta ja kukkien elävän ja hengittävän. Saisi elää miljoonan vuosia yhdessä yössä.
Kylli tulee saunaan, ja Bertil katselee hänen riisuutumistaan pihlajan juurella. Esiliina lentää oksalle, hamonen humahtaa nurmelle, toinen, ja tyttö seisoo siinä paitasillaan eikä huomaa katselijaa. Suu on hymyssä, eikä Bertil käsitä, että tyttö miettii ja kuvittelee tulevata yötä, tanssia, hanurin säveliä, aittaa ja vuodetta ja vielä muutakin, joka nostaa poskille heleän punan.
No nyt meni paita oksalle ja tyttö menee saunan ovelle; kädellään silmiään varjostaen katsoo siinä vielä järvelle, jossa joku näkyy soutavan. Valkealla iholla väreilee ihmeelliset värit. Tuossa noin, maalata, välähtää Bertilille, mutta tyttöhän ei seisoisi niin mallina kuin nyt.
Bertil lähtee vähitellen pihaan. Kamarista kuuluu ukkojen jymy. Siellä tanssitaan, pelataan kontraa ja ryypätään. Toisella pöydällä on iso läjä piirakoita ja siitä haukataan.
Bertiliä pyydetään mukaan, mutta hän ei mene. Sanoo lähtevänsä kokkoa sytyttämään. Hiertiäinen tulee jälestä ja sanoo:
— Sanoisit edes, minkä tähden et ryyppää. Surettaa, näätsen, kun tässä, piru, ystäviä…
Bertil sanoo halailevansa tyttöjä tänä yönä ja silloin hän ei maista.
— Vai sitä… no, per-setti, puristele heitä sitten. Pitää sanoa
Aatamillekin, kun tahtoi tietää — hänkin ystävä… näätsen… sinulle.
— Niin, niin. Käynpähän yöllä katsomassa.
Kyllillä on raitainen puku ja tuomenkukka napinlävessä. Bertil tietää, että Kylli on ne kukat ottanut hänen tähtensä, vieläpä hakenut ne pitkän matkan takaa, kun pihatuomet ovat jo kukkineet; tietää ja on onnellinen, siten kuin hän voi olla. Eikä enempää voisi ollakaan, ei vastakaan.
Huoneissa hulmahtelee juhannusyön henki, ja kukat ikkunoilla katselevat valoisaan yöhön. Kukkia onkin vain Kyllin ja nuorimman tyttären ikkunalla, sillä ne eivät siedä korpiviinan löyhkää.
— Tule nyt pian, kiirehtii Kylli Bertiliä, ja yhdessä mennään kokoille rantaan, josta kuuluu jo hanurin kurnutus.
— Sinähän tanssit hyvin, sanoo Bertil tytölle.
— Älä nyt… en minä osaa…
— En vielä kenenkään muun kanssa tanssiessani ole niin nauttinut kuin sinun, tunnustaa Bertil rehellisesti, mutta tyttö ei usko.
Niinkuin voimakas nuori jumala hän on täällä korvessa, viinaa ja hunajaa tihkuvassa, alkuihmisten keskellä, maan ja kasvien voimakkaita tuoksuja hengittäen ja tuntien tytön joustavat muodot käsiensä alta.
— Istutaan ja katsotaan, pyytää Bertil, vai haluaisitko tanssia?
— En, kun noin sotkevat.
Ryypänneet rengit olivat saaneet tyttönsä, toisen talon Mantat ja Maikit, ja rinnat likistyksessä, turpea koura tytön lanteella polettiin tannerta, väliin suutatuksin ja poskituksin. Tanttu, soitollaan elävä kulkumies, vetää hanurin suoraksi ja se on silloin syltämittainen ja basso möyryää ja mylvii kuin härkä, diskantin tehdessä tahtia tanssijoille.
Jopa tulevat miehetkin kamarista. Kokko sytytetään, ja annettuaan pullosta soittajalle sanoo Turakka:
— No nyt Anninpolkka ja anna pirun huutaa niinkuin sinulta voimista lähtee.
Hanuri korahtaa, ja veren väkevä sävel soi ja valittaa. Silmät palaen katsovat tytöt, kenen viinakuningas ottaa käsivarrelleen, sillä se tietää autuasta kohona lentämistä ja hengitystä salpaavaa puserrusta.
Piikatynkien kanssa reputtavat rengit väistyvät vaistomaisesti syrjään, ja muutkin jäävät katsomaan Turakan tanssia. Lakki lentää Jussi Turakan päästä, ja tytön letti viilettää viuhuvana siimana ja hameet nousevat yli polven.
Patrakka, karjalaissyntyinen, polkee omaa tahtiaan, liivit auki, mustan parran sisästä hampaat kiiluen, hämmästelevä tyttö kokien seurata liikkeitä, mutta onnellisen näköisenä silloin kun saa nojata tanssijan karvaiseen rintaan ja tuntea tämän puristuksen.
Jopa lähtee Hiertiäinenkin. Ottaa matalan ja tanakan tytön ja lupsuttaa, kiirettä pitämättä, ikenet irvissä, välistä toisella kädellä housujaan nostaen.
Sillä ei ole nyt kiireempätä hänellä, Asari Hiertiäisellä, kuin ennenkään, eikä tarvitse sen vuoksi riehua, ettei saisi tyttöä, ketä vaan, hänkin, vaikk'ei sitä saantia varten lämmitäkään heitä, niinkuin toiset hurjat tekevät.
Sillä pitää olla tanssilla tahtinsa, niinkuin muullakin asialla. Sitä pitää, piru soikoon, lupsuttaa ja tunnustella kädellään, miltä paikoilta olisi mukavin pitää tytöstä kiinni.
Ja kun Hiertiäinen löytää sen mukavan paikan, puristaa ja kiskoo niin, että tytön hameet nousevat koholle ja messingit vilahtaa, nepä paksut sääret.
Antaapa vilahtaa, kun kerran Hiertiäinen itse on pelissä. Sitäkö täytistä sitä ryskämään ja hyppimään, kun kerran tanssiminen ei ole muuta kuin lähekkäin olemista, lupsuttamista. Eikä haittaa sekään, että viinaputeli on housunkauluksen alla ja tyttö suhahtaa: "mikä piru sinun housuissasi on". Se on puteli siinä ja siitä ryypätään, kun on juhannusyö ja tässä ensin tanssitaan, lupsutetaan, tämän tytön kanssa.
Bertilin ja Kyllin ohi mennessään iskee Hiertiäinen silmää, että näin sitä pitää, piru, kun sielu on nuori ja putelissa housunkauluksen alla on mistä ryypätään.
Anttikin on tullut katsomaan tanssia ja lähtisi mielellään paininpuillaan lekertämään niinkuin Asarikin, mutta tytöt, venskelit, eivät taida hänen kanssaan lähteä. Kyllä sitä ennen, mutta sitten tuli tauti niihin sääriin ja käänteli ja koukisteli, hitsiläinen.
Bertil olisi katsellut nautinnolla sitä ryskämistä, hipomista ja hivuttamista, mutta Kylli pyysi lähtemään rannalle. Oli saanut jo niistä tansseista tarpeekseen.
— Haisevat vielä niin viinallekin, sanoi.
Rannalla suuret satavuotiset petäjät ja riippakoivut katselivat ihmetellen valoisaan yöhön. Kerran vuodessa se tuli, valoisin yö, ja kirkkaat tulet paloivat vesillä ja mailla.
— Tiedätkö, tyttö, miksi juhannusyönä ei kukaan ole yksin, sanoi Bertil. — Silloin varmaankin nääntyisi ikävään, tukahtuisi kaipuuseen, kun on kesän ensimmäinen heilimäyö.
Tyttö helähti nauramaan.
— Eihän kenenkään tarvitse olla yksin eikä nääntyä; kun tahtoo niin saa… Hiertiäinenkin saa itselleen tytön.
Niin todellakin, piru vieköön, hän oli tulla hempeämieliseksi, vaikka oli raikkaan korpikansan keskellä. Tyttö pakana nauroi jo sille.
— Mennään sinun aittaasi, Kylli, pyysi Bertil.
— Sinäkö koristelit sen pihlajankukilla? Vuodekin oli ihan valkoisena.
Katso, noin monella mäellä savuaa kokkotulien jätteet.
Tyttö nyökkäsi järven takaa näkyviä vaaroja, joilta nousi heikkeneviä savukiemuroita.
Sielläkin hummataan, ja kun hanuri vaikenee, hajoaa joukko metsäteille, missä kiihkeästi kuiskutellaan.
Ja sitten on keskikesän jokainen sunnuntaiyö sitä hummaamista.
Valo järvellä muuttui pehmeäksi, ja rannoilta nousi sumu. Tanssipaikalta kuului kiihkeä, haikean surumielinen sävel. Se oli niinkuin tämä kesäyö.
* * * * *
Juhannuskoivut olivat jo nuutuneet kuistilla ja pirtissä. Vanha kello valvoi yksin hämärässä nurkassa. Bertil tunsi hetkisen, miten hänessä teki kipeää. Hän saa tytön tänä yönä kokonaan, mutta pian kuihtuu kaikki, hän menee kuitenkin joskus pois ja tyttö jää tänne. Tyttö tietää sen, mutta rakastaa silti noin.
— Tule, mennään aittaan, pian aurinko nousee, kuiskasi tyttö ja laski hiuksensa valloilleen. Se oli merkki onnellisesta antautumisesta.
* * * * *
Kokko on sammunut, ja viimeiset kekäleet riutuvat. Hanuri on vaiennut, ja kulkumies, soittaja, kuorsaa nurmella, tyhjä pullo päänpohjissa, toisella kädellään vielä pitäen hanurin nahkaremmistä.
Siellä on Hiertiäinenkin, lupsuttaja, suullaan nurmikolla, ja joku heittiö on nostanut hänen takapuolilleen kuivuneen lehmänaineen. Pullo on vielä housunkauluksen alla, mutta pohjapuoli ylöspäin, ja lakki on lentänyt vähän matkan päähän.
Patrakka ja Turakka ovat nukkuneet käsi kaulalla, ja puteli on leppäpensasta vasten pystyssä käden ulottuvilla.
Rengitkin ovat tupertuneet suulleen ja tyttöasiat ovat jääneet sikseen. Toiset, onnellisemmat, ovat vieneet tytöt näin juhannusyönä, ja heidän vuoronsa on joskus toiste, arki-iltoina. Raatelevaa sydäntä, siitäpä yksin jäännistä, on voideltu viinalla, ja mahtava kuorsahtelu jyrisee nyt hiljaa riittyvän kokon ympärillä.
Aurinko nousee ja paistaa Turakan punoittavaan naamaan. Turakka herää ja hieroo silmiään, muistaa missä on ja kiroaa. Nousee ja lähtee etsimään tyttöä itselleen.