Käkkä-Antti, kaikilla sekavoiteilla rääkätty talon isäntä, nukkuu jo sikeästi lasten likaamissa pehkuissa.
KUUDES LUKU.
Päivä alkaa olla jo puolisillaan, kun Aatami köpöttelee reikäistä kylätietä ensin Tanulan pihan läpi Hameniemeen ja siitä luikahtaa Rämekorven metsätielle.
Pitää katsoa siinä kulkiessaan, ettei pistä jalkaansa niihin reikiin, muuten rutjauttaa siihen tiehen nokalleen. Eikähän ole kiirettäkään. Päivällistä käy syönti myöhemminkin, sitten, kun on ensin saanut sen rohtoasian järjestykseen.
Jopa se lumi nyt sulaa. Ei kauan, kun on päiviä kankaalla, ja sitten se on jo kesä lähellä.
Se kesän tulo hykäyttää mukavasti Aatamia. Siinä on niin monta aihetta, siinäpä kesän tulossa ja itse kesässä. Kalan saannit ja muut, heinänteot ja ruistalkoot, kun kamarissa naapurien kanssa haastetaan hyvästä vuodesta ja lirautetaan pullosta kahvin sekaan.
On niinkuin maistelemista olevinaan se lirauttaminen, semmoista pikkusyntiä, kun ei kuitenkaan lääkkeeksi mene se ryyppääminen.
Ja sitten on monta muuta kesällä, joita ei niin heti muistakaan. Saa höllehtiä hurstisissaan ja tuntea monia herran hyvyyksiä. Saa viilipiimää, ja musikat kantavat ahomansikoita.
Siinä se on sitten Syllykän mökki. Akka on kylässä, varmaan viinoja liehtaamassa, koskapa ovi on lukossa. Kun nyt osaisi sen Turakan tehtaalle. Olisi pitänyt Harakka-Antilta kysyä.
Korvesta löytää Aatami kuitenkin etsimänsä ihan omin avuin ja muhoillen toivottelee Torakalle hyvät päivät.
Turakka ei virka mitään, nostaa vain muutaman viinalasin aurinkoa vasten ja tillistelee. Lisää sitten siihen vielä jotain jauhoa ja puistelee.
Aatami ei oikein tiedä, mistä aloittaisi puheet sen konstikkaan viinamestarin kanssa.
— Läksin minäkin maistamaan, sanoo. — Kun tämä sinun viinasi on parasta siinä repijäisessä ja reumatismissa.
— Vai läksit, jurahtaa Turakka vastahakoisesti. — Mutta kun sanassa sanotaan, että viina menee huokiasti alas, mutta polttaa kuin kärme ja pistää kuin kyykärme. Eihän tätä sovi hengenmiesten viljellä. Tämä on vain niitä syntisiä varten.
Turakka heilauttaa kädessään helmeilevää pulloa.
Aatami oli hänen mielestään tekopyhä lurjus, joka olisi sietänyt selkäänsä.
Aatamille tuli nyt siinä heti tiukat paikat. Mitä sille sanoisi, että leppyisi. Parasta olisi sille antaa myöten, niin ehkä sulaisi tuo kuparinvärinen naama sovinnollisemmaksi.
— Niinhän sitä pitää, tämän ihmisen, tehdä väliin oikein lujasti syntiä, niin sitten on mitä katua ja se armosta nauttiminen on sitten niin mukavaa.
Turakan pistää vihaksi semmoinen jaaritus. Heilauttaa lippalakkiaan ja ruopasee korvallistaan.
— Haista sinä… vai tulet minulle lorittamaan tyhjiä. Siin' on viinaa, pistä naamaasi sen kuin jaksat, mutta mukaasi et saa pisaraakaan.
Aatami maistelee. Neste kiertää niin ihmeellisesti suonissa ja nostattaa mieleen niin kumman keveyden. Ne on ne Turakan yrtit, mitkä lienevät, vai noituneeko muuten viinansa.
— Kyllä sinä olet mestari, sanoo. — Annahan nyt kuitenkin pari litraa, vaikk'et enempääkään, maksakoon vaikka kahden härän hinnan.
Aatami löi leveällä kämmenellään povelleen.
— Vaikka annat koko talosi, niin ei tipu, sanoi Turakka ja latoi konttiin täysinäisiä pulloja. Kohta tipahtaisi pillistä viimeinen, ja sitten oli parasta muuttaa, jos Hörödiikin sattuisi kuononsa tänne pistämään.
Aatami maisteli ja haisteli viinaa.
— On sinulla eri keksinnöt, tämänpä viinasi valmistuksessa. Kun tempoo käsivarsia kuin vaatisi kantoja maasta kiskomaan. Jooseppi puhuikin niistä yrteistä. Mistä sinä saat niitä?
Aatami nauraa hekotteli leveästi.
— Pirulta, sanoo Turakka.
— Eikös vähän kissalta… mutta kuulehan, eiköhän oteta vähän painia?
Aatamin kieli vähän sammaltaa, ja nousten seisomaan hän aukoo nyrkkejään ja ojentelee käsiään, keikistellen isoa mahaansa.
— Samahan tuo on, sanoo Turakka ja rutjauttaa Aatamin kinokseen.
Sieltä selvittyään sanoo Aatu:
— On nämä kintut se repijäinen jäykistänyt… annahan, piru, kun näytän eikö nouse tuo tynnyri.
Tynnyrissä on rankin jätteitä, ja Aatami ottaa sen syliinsä ja keinuttelee sitä koholla.
Mutta jalka pettää lumessa, ja tynnyrin kanssa kellahtaa mies ja jää tynnyrin alle. Nousee siitä päristellen rapaa suustaan ja vaatteistaan.
Turakka hohottaa:
— Se oli sinulle parhaiksi, pirulainen. Meneppäs nyt Karulienan näkyviin.
Sen enempää puhumatta ottaa pillit ja vehkeet ja työntää säkkiin. Nostaa sitten viinakontin selkäänsä ja lähtee. Käyköön Hiertiäinen korjaamassa padat ja saavit talteen. Tulisija saa jäädä Hörödiille.
Aatamia kuohuttaa. Pudistelee siinä nyrkkejään, mutta minkäpä sille ryökäleelle tekee. Meni ja vei viinansa, sen yrteillä sekoitetun.
SEITSEMÄS LUKU.
Bertil Hög, väsynyt helsinkiläinen herrasmies, on lähtenyt pakoon pääkaupungin ihanuuksia, teattereita, konsertteja, kahviloita ja kaikkea. Ihmisiäkin. Ne ovat hänestä yht'äkkiä käyneet kuluttavan jokapäiväisiksi ja tympeiksi.
Bertil Hög, taiteilija, on pistänyt vähäiset tavaransa kokoon ja nyt hän retkottaa jo kyytipojan reessä huhtikuisella maantiellä, menossa korpeen. Ja sattuma on ohjannut niin, että joku matkamies on kertonut Rämekorvesta, ryytiviinasta, Hiertiäisestä ja muusta ja Bertil on kuunnellut kertomusta kuin satua.
Sinne, piru vieköön, makean viinan luvatuille maille, maalaissaunaan, syömään maalaisten vahvoja ruokia ja pitämään hyvänä heidän tyttäriään, paksulanteisia ja väkeviä kuin karhut.
Mikä ihanuus. Huhtikuun hangilla leikkii aurinko, ja ilma on huikaisevan kirkas. Tekisi mieli hihkasemaan siinä reen laitaa vasten rötköttäessä.
Ja saahan sitä korvessa huutaa. Ei ole poliisia kieltämässä. Kyytipoikakin äityy huutamaan ja hevonen siitä laukkaamaan, syytäen vinkuvia tieroja korvien ohi.
— Ihanko Rämekorpeen herra meinaa? kysyy kaikkitietäväinen kyytipoika.
— Sinne.
— No sitten on parasta asua Kenkkulassa. Siinä on hauskaa väkeä, on kolme tytärtäkin.
Poika iskee silmää vieraalle, että tyttäret ovat laatuunkäypiä.
Selittää vielä, minkälainen on isäntä ja emäntä.
Eteläinen humisee metsissä, ja pihkan ja lumen tuoksu on ihanaa. Kun pääsee sinne korpeen, saa ehkä vielä menetetyt voimansa takaisin.
— Jos asuisi sen Hiertiäisen luona, hohottaa pääkaupungin herra pojalle.
Potkaakin naurattaa se Hameniemi ja Hiertiäinen, mutta neuvoo edelleen vierasta Kenkkulaan, kun siinä on ne tytötkin mukavammat.
* * * * *
Bertil osaa kyllä Aatamin kanssa… Kun on huone laitettu hänelle kuntoon, istutaan isännän kamarissa ja jututaan. Bertil tuntee sieraimissaan korpiviinan väkevän lemun ja vetää sitä ahneesti keuhkoihinsa. Isännän henki höyrähtelee vahvasti, mutta ei tarjoa vielä vieraalle.
Sille täytyy puhua espanjantaudista.
— … kun ottaa tuolla välillä, eikä tullut mitään mukaan varatuksi.
— Ne ovat nyt ne tautinsa ja vitsauksensa ihmisillä, minkä sekin panskan tauti.
Asari Hiertiäinenkin on kuullut helsinkiläisherran tulosta Kenkkulaan ja on lähtenyt heti katsomaan. Eipä ole hän ennen niitä monta nähnytkään. Jos sattuu kuolemaan, niin jää ihme näkemättä.
Tulee kamariin, kun on puhe panskan taudista.
— Että joko tätäkin herraa puraisi, piru, se tauti?
Bertil nauraa perinpohjin monien vuosien kuluttua. Sanoo ottaneen ja pitää silmällä Aatamin eleitä. Nousee ja vilkaisee kaapilleen ja vuoroin vieraaseen, harkiten, voisiko niin hienolle herralle tarjota korpiviinaa.
— Sille pitää antaa, ryökäleelle, semmoinen paukku, että nurinniskoin, se tauti. Ei täällä Rämekorvessa pysty panskan kynnet. Jos koetti, niin livahti kuin kissan kynsi lasissa. Annappas Aatu tälle herralle puteli, että saa hoidella sitä tautia pirulaista.
— Jos vain kelvannee?
— Kyllä.
Bertilin sydän ponnahti mukavasti. Ah, näitä autuaita asuinsijoja. Ei pysty taudin kynnet, ja ihmiset kuin hyviä jumalia, tuokin Hiertiäinen.
— Jos tässä yhdessä… vai ehkä herra siellä kamarissaan? esittelee isäntä. Olisi niin mukava nyt, kun se ei menisi kamariinsa, vaan olisi puhekaverina Asarilla ja hänellä. Tulisi ihan kuin juhla.
— En toki minä siellä… yksin… kun on miehiä…
Aatami katselee kaapista pienen ryyppylasin, jota vain harvoin käytetään. Mutta nyt kun on harvinainen vieras talossa, ihan helsinkiläinen, ja taitaa niistäkin olla parasta lajia…
Isäntä vie lasin pestäväksi, ja Kylli, talon keskimmäinen ja kaunein tytär, tuo sen pienellä tarjottimella. Katsoo vielä uteliaasti vieraaseen ja hymyilee ujostelematta hänelle.
Isäntä kaataa lasiin ja kehoittelee vierasta pöydän ääreen istumaan.
— Me vanhat miehet vain tästä putelista… tai jos olisi hakea lasit, näin vieraan kunniaksi.
— Lasit, lasit toki, kun on kerran tämä herrakin Helsingistä, sanoo
Hiertiäinen ja sitten Bertilille:
— Eikös ne siellä ihan kultakuppiloista… jotta ryyppäävät, hempukat ja muut herrat?
Bertil maistelee korven kyyneleitä. Ovatpa ihmeellisiä. Vaikka minkä maailman juotavat on kurkustaan alas soluttanut, mutta ei tällaista, joka heti tekee mielen niin iloiseksi.
— Mitäpä siellä ryypätään, sanoo Hiertiäiselle.
Vai olisiko muuten tämä ihmeellinen korpi ja sen asukkaat ilon syynä.
Tytölläkin oli se hymy…
— Vai ei ole ryypättäviä, naurahtaa Asari. — Ovat sitten taitaneet vähän niinkuin köyhtyä, ne kaupuntlaiset.
Aatami tuo tavalliset juomalasit heille vanhoille miehille, ja sitten maistetaan.
Jooseppikin tulee kamariin mutaisena vaatteet ja palavissaan. Tervehtii
Bertiliä ja kaataa sitten viinaa lasiin.
— Otan tästä… annanpahan teille, isä, sitten kun sattuu… Kun tuli kiista, etten minä ehdi yksin tehdä kuormia neljälle hevoselle, niin piti tulla ottamaan vähän vauhtia. Vai sieltä Helsingistä… no siellä sitä ryypätään hienompaa. Pitää lähteä ja näyttää, piru vieköön, eikö sitä kerkiä…
— Oliko se isännän poika? kysyi Bertil.
— Sehän se… on semmoinen reuhtoja ja repijä, niillä voimillaan. Kun nostaa, peto, hevosenkin koholle, olipa kuinka suuri tahansa. Jos pitänee herralle kahviloita tahi teetä? Kyllä Kenkkulassa on niitä semmoisia talonpoikaisia… aineitapa meinaan.
— Ei tämä aine siedä sekoja, sanoo Hiertiäinen. — Tässä kun on ne yrttinsä… Turakka, se keittäjä, laittaa, nähkääs syötinki, vai miksi saanen titulierata…
— Bertiliksi vain.
— … semmoisia yrttejä, mitä lienevät, joista tulee semmoinen voima viinaan, että koholle keikuttaa miestä… ihan per-setti keikuttaakin. Ja panskan pitää lähteä, noin…
Hiertiäinen hujauttaa kämmenellään pöydän kulmaa.
— Perttuli ottaa vain navakasti, ettei pääse jäseniin, se panska. Kirkonkylässä kuuluu Kakkelperi, se kauppamies, olleen vähissä hengissä, kun ryhtyi oikein kynsin hampain sen roatoon se samainen tauti. Tohtuori kuuluu hokeneen, että mitä sille tekisi, peijakkaalle. No mitä sille niillä apteekkitipoilla. Täältä kun haetti Torakalta, niin häntä koipien välissä lähti panska.
Hiertiäinen ryyppää lasinsa tähteen eikä sano enää ottavansa.
— Sillä pitää olla rajansa, kaikella, mutta erittäinkin tällä, nauttimisella. Ja sitten kun on niitä yrttejä ja muita… saattaa nostaa vaikka sääret pystyyn.
Aatami tekee kädellään liikkeen ja sanoo:
— Niin, ja jos liikaa nautit, niin se on synti. Teit synnin, ropsautit, ettet tiennytkään. Raja, raja se pitää olla.
Bertil kävelee lattialla, oikoo jäseniään, nauraa ja heittäytyy välillä sänkyyn, niin että ikkunasta näkyy vain kevään vaalea taivas, joku heiluva pihlajan oksa ja ukkojen järeät piirteet kahden puolen pöytää, nousee taas ja ottaa pienen pisaran sitä ihmeellistä viinaa. Hänen sisässään hyppii ja loiskahtelee. Pitäisi syleillä noita rakkaita ukkoja, joiden veroisia ei ole maailmassa, puheineen, käänteineen ja sukkeluuksineen ja sitten sydämenhyvyyksineen.
Isäntä juuri siinä nytkin haastaa:
— Pertteli, jos ma sitte saan siksi sanoa, asuu vaan meillä kuinka kauan tahansa. Koetetaan laittaa se kamaripöksä… haetaan maalari ja ostetaan tapietit… kohta saadaan nuorta kalaa joen niskasta ja keitetään, paistetaan, miten vain paremmin nielusesta valuu… ja onhan tässä nuoriakin, tyttöjä niinkuin poikiakin. Eikä maksa mitään hoito eikä huushollaus. Mielikseni toki pidän puhetoverina, jos vain tämmöisen kanssa kehtaa turista.
Ja lähentäen suutaan Bertilin korvaan, suhahtaa:
— Jos herralla, Perttelillä, on siellä Helsingissä joku mieleinen, niin kutsuu vain tänne. Kyllä meidän ruualla elää semmoisetkin… lihovat vielä, niinkuin näkyy, käydessään, ne kaupunkihempukat, kun tähän sukuun on sattuvia.
— Ei ole, nauraa Bertil. — Minun on täällä niin hyvä, että jään koko iäkseni. Tämä viinakin… ymmärrättekö te oikein sen arvoa? Siitä maksettaisiin Helsingissä vaikka tuhat markkaa litrasta.
Hiertiäinen rykäisee.
— Kyllähän me sen voima tiietään, sanoo. — Mutta mitenkä sitä tänne… maan keskeen… kun ne virat ja muut?
— Ei minulla ole virkoja eikä muita, sanoo Bertil. — Minä maalaan tauluja.
Bertil tarkkaa, minkä vaikutuksen se Ukkoloihin tekee.
Jopa Hiertiäinen katselee vähän pitkään. Miettii, etteipä taida tämä herra ollakaan niitä oikeita herroja. Tauluja… semmoisia kuvasia… höh.
Ja Bertilille:
— Vai tauluja, semmoisia seinällä pidettäviä… piruja ja muita, niinkuin on Syllykän tuvan seinällä, markkinoilta, mistä lienee tuotu, jossa niitä pahalaisia oikein rykelmänä, hangot ja haarukat kourissa.
Bertil hohottaa. Voi lempo kuitenkin tätä Hiertiäistä. Pitääpä pyytää sitä joskus malliksi.
Aatamikin toimittaa:
— Niin, ja semmoisia maisematauluja, joita on pappilankin salissa.
Saattaisi vaikka ukko rovastikin jonkun ostaa.
Aatami vainuaa hieman, että jos lienee työn puutteessa lähtenyt sieltä Helsingistä, saattaa olla pennit vähissä. Sitä pitää auttaa, jos tarvitsee, kun on niin mukava, ja kun puhetoveriksi…
— Ei niitä myydä rovastille eikä suntiolle. Lähetetään Helsinkiin ja sieltä ulkomaille, sanoo Bertil.
— Vai ulos… niinkuin sitäkin puutavaraa… taitavat siellä maksaa paremmin…
— No viisituhatta vähin määrä kappaleesta.
— Elä per-settiä… no sittenhän sinä saat rahaa kuin roskaa, innostuu
Asari. — Montako heitä sitten vuodessa kyhännee?
— Satasen kappaletta… jos kehtaa.
— Sa-tasen, se on tuota noin niin paljon kuin… laskeppas sinä Aatami. No se on niin paljon, että perhanata, ei riitä sille mikään. Saisi olla sata lehmää ja nykkiä niihen tissilöitä monta vuotta.
Hiertiäinen katselee ihmeissään vierasta ja päättelee itsekseen, että eikö tuo valehdelle, pakana.
Hiertiäinen aikoo lähteä, nyt tämän Helsingin herran nähtyään, mutta
Aatami kieltelee:
— Älä nyt… mihinkä sinulla kiire, kun tämä nyt vieraskin sattui.
Turistaan, täristään, onpa keväistä päivää vaikka mihin…
Hiertiäinen istuu.
— Pitää tässä laittaakin kohta rysiä puron niskaan, että saa tuliaiskeitot tälle Perttulille.
— Minä jo laitoin eilen, sanoo Aatami. Jos on antaakseen, niin antaa jo huomenna, lauantaina. Olisi pitänyt nyt jo olla, mutta ei tietänyt vieraan tulosta.
Bertilin sydäntä riipaisee oudosti. Se viinako vai isäntien hyvyys.
Pakkaa ihan kuin itkettämään.
— Voi helvetti kuitenkin. Minunhan ne olisi pitänyt tuoda tuliaiset, vaan mistä otti, sieltäpä, kun ovat köyhtyneet. Mutta onhan minulla… annas olla, kun katson.
Bertil menee kamariinsa, joka on hänelle jo varattu, ja kaivelee kääröjään. Vetää esille komean turkkilaisen vaipan, matkoilla hankkimansa. Antaisiko sen isännälle? Ei ehkä välitä siitä. Pitäisi olla jotain parempaa, semmoista muuta, mitä tahansa.
Ei löydy muutakaan sopivata. Tyttöihmisille oli varannut, mutta ei, pöllö, muistanut miesväkeä.
Bertil päästää irti kultakellon liiveistään ja heittää viitan käsivarrelleen. Antaa sen Hiertiäiselle ja kellon isännälle.
— Ei ole tämän ihmeempiä, mutta pistetäänpä tämä isännän liiviin, niin näyttää komeammalta ja tämä viittaa Hiertiäiselle. Se maksaa nykyään vähintään tuhat markkaa ja on sillä mukava kesällä höllästellä, vaikka heinäniityllä.
Miehet katselevat Bertiliä ihmeissään. Taisipa se korpiviina panna semmoisen pääkaupunkilaisruikulan pään pyörälle.
— En minä toki näin kallista kelloa, e-ei, estelee isäntä. — Pertteli pitää sen itse vaan.
— Mutta, piru vieköön, se on otettava, kun minä kerran annan, ja
Hiertiäisen tämä paita.
— Elä nyt perkuloita, vai minä tämmöisen panisin selkääni, sanoo Asari ja hohottaa. — Voi per-setti tätä Perttulia, kun on mukava. Ja ihan niinkuin untuvata sitten, akkojen tavaroita, hersumia. Harakatkin nauraisi, jos minä tämmöisen.
— No ottakaa sitten tämä puukko.
Bertil irroittaa tuppiroskan ja pistää sen Hiertiäisen liiveihin.
— Siinä on pääkin hopeata.
— Katohan pirua, ihastuu Asari. — Pitänee nyt tämä ottaa, mutta kyllä minä sen jotenkuten maksan. Kannan kaloja vieraalle semmoisia kuin hevosia.
— Etkö sinä luule niitä meillä olevan, kehasee jo Aatami hypistellen kelloa ja välkkyviä peräimiä. Panisiko sen taskuunsa sitten, kun se tahtoo. Jos suuttuu vielä ja lähtee pois.
Aatami kuuntelee, onko selvä käynti, ja sitten kiinnittää vitjat liiviinsä.
Ja sitten maistetaan ja luvataan näyttää Bertilille se Turakka, joka valmistaa sitä kirkasta ja makeaa.
Hiertiäiselle tulee kiire näyttämään tuppiroskaa Tiina Loviisalle, mutta lupaa tulla huomisiltana Kenkkulaan saunomaan.
Vierastakin tulee Kylli pyytämään ruualle, ja isäntä lähtee omille asioilleen.
Ruokailukamarissa on herkkuja pöydällä, Kyllin, iloisen ja melkoisen korean tytön, keittokouluja ja muita kursseja käyneen laittamia.
Bertil katselee tyttöä kursailematta, ja tyttö tekee sitä samaa. Tytöllä on runsaat, keltaiset suortuvat ja hieno iho kasvoissa ja käsivarsissa, jotka ovat lähi olkapäätä paljaat. Suu kuin punainen marja.
Pitäisikö lähestyä tyttöä niinkuin kaupunkilaismamsselia vai luonnollisesti ja vapaasti? Sisässä kuohui ja läiskähteli tämä kaikki, korpi, yrttiviina, alkuihmiset ja heidän hyvyytensä. Hän oli ennenkin ollut maalla, mutta tämä oli aivan outoa ja uutta hänelle.
— Nimeni on Bertil Hög ja tulin teille lepäämään, sanoi hän tytölle, jonka äsken vain vilaukselta oli nähnyt ja miettinyt, miksi ei tyttö tervehtinyt häntä.
— Minun nimeni on Kylli. En tullut teitä tervehtimään siellä kamarissa, kun ne ukot törsäsivät.
— Onko se sitten teistä niin kovin paha, jos välistä viinoja maistelee? naurahti Bertil.
— Mitäpä minä siitä, tehköön kukin mitä haluaa, muuten miten lienee vähän ujostuttanut.
Tyttö nauroi ja pyörähti pois. Oven raossa vilahti vielä punainen poski ja lantion voimakas kaari.
Bertil oikoi käsivarsiaan. Niihin oli ilmestynyt voimaa, jota teki mieli johonkin käyttämään, oikein hartiavoimaiseen työhön tai mihin vain. Vaikka olisi sen tytön nostanut käsivarsilleen ja suudellut sen punaista suuta.
KAHDEKSAS LUKU.
Benjaami Hörödii, entistä sukuaan Hänninen, hiihtää lumista korpea niin että lumi pöllyää. On taas pitänyt lähteä niitä viinamiehiä, keittäjiä, jospa maistajiakin, etsimään. Kukaan ei ole käskenyt, nimismies eikä muut, mutta oma ammatti ja virka vaatii.
Vaikka se onkin melkein aina toivotonta työtä, ainakin tämän Turakan jahtaaminen. Samanlainen veitikka on Patrakka, Taavetti ristimänimeltään, kuin tämäkin Turakka. Ei ole vielä uuden lain aikana ruunun koura saanut niitä puristaa.
Ovatkin sellaisia liikkuvia miehiä, milloin missäkin pitäjässä, ja kun turauttavat, Turakat ja Purakat, niin tulisijan jättävät vain hänelle, poliisikonstaapeli Hörödiille.
On niillä nimetkin, riiviöillä. Turakka ja Patrakka. Toinen taitaa olla kirkonkirjoissa Jauhiainen, toinen Ihalainen, mutta nykyistä nimeään ovat pitäneet jo pitkät ajat. Miten kauan, on hänen, Hörödiin, vaikea sanoa, kun eivät ole paikkakuntalaisia. Nekin kirkonkirjoissa olevat nimet ovat ihmisten puheita. Lienevät sitten suvultaan mitä tahansa.
Nyt kuuluvat pesineen Rämekorven kylälle, johonkin sinne rytöön, joita on vaikea löytää ja vielä vaikeampi niissä hiihtää, risukoissa ja murroissa. Saa vielä pelätä, että jos päähän nappaavat, sillä poliisikin on poliisi, vaikka olisi kuinka karski luonto.
On niillä, kuuluu, Turakoilla ja Purakoilla, vielä karskimpi. Sanovat, etteivät hirtehiset välitä hengestäänkään, jos sille päälle sattuvat.
Ota sitten näitä kiinni, pahalaisia.
Siinäkin taas mäki laskettavana, suoriutuneeko hänestä ehjin nahoin.
Hörödii on kiivennyt korven keskellä olevalle vaaralle ja ryteikköön nyt pitäisi laskea, pitäis vain, vaikka naama menisi tuhannen siruiksi.
Semmoista tämä poliisin virka.
Hörödii hurauttaa, mutta jo mäen puolitiessä tarttuu suksen kärki johonkin risuun ja mies lentää koppina hankeen, satuttaen nenänsä pahasti kuusen karahkaan.
— Voi piru kuitenkin, sen se teki, jota pelkäsin. Nyt saavat sanoa, että on muuten lätkitty, tähänpä nenään. Perhana!
Eipä enää ole kaukana Syllykän mökki, sen viinatrokarin, joka sitä lientä kuljettaa isännille ja hyysää niitä keittäjiä.
Pitäisi polttaa sen akan mökki, hävittää pohjia myöten.
Ja akka linnaan.
Millä sen sinne saisi? Olisihan selvät rikkeet viina-asioissa, mutta otappas siitä kiinni, kun on, peto, viisas ja varovainen.
Semmoista tämä korpikansa. Ei pitäisi tänne joutua kenenkään poliisiksi, perhanaan.
* * * * *
Syllykkä sattuu olemaan kotosalla, kun Hörödii tulee hänen mökilleen.
Ei ole tietävinäänkään, millä asioilla liikkuu, vaikka takanapäin huutaa ja holottaa, että sitä pitäisi, Höröläistä, rutjauttaa, panna päihin, niin että tietäisi.
Käskee konstaapelia istumaan ja kyselee kuulumisia niinkuin parhaalta vieraalta ainakin.
Hörödii luimistelee akalle, mutta ei oikein ilkeisi asiastaan aloittaa, kun akkakin on niin kovin makeileva.
Täytyy kuitenkin, viran puolesta.
— Tuota… täällä kuuluu Turakka olevan viinankeitossa. Jos nyt lähdet neuvomaan minulle, missä on, niin saat olla rauhassa kaikista viinarikkeistäsi, sanoo Hörödii ja ottaa tuiman muodon, asettuen ovelle, muka akan mahdollista pakoa estääkseen.
— Mistä helvetin rikkeistä? kivahtaa akka. — Vai tulet sinä Höröläinen minulle lakia lukemaan, mokomakin kuotus. Varo etten pistä hameita päällesi ja laita sinusta variksen pelkoa tuonne pellolle. Ja ala nyt painella tästä hyvän sään aikana. Minä en tiedä Turakasta enempää kuin sinäkään. Sen kuulin, että on keittänyt ja mennyt jo toiseen pitäjään, koskapa Kankkulan Aatami kuului eilen kironneen, ettei ruvennut hänelle keittämään viinaa, vaikka olisi mitä maksanut. No, ala luikkia siitä, että pääsen tästä minäkin kylään.
Hörödii ruopii korvallistaan. Akka on koko saateri. Ei sille saa mitään. Jo onhan se Turakka saattanut jo mennä menojaan. Ei se kauan pysy yhden paikan päällä.
Jos tästä lähtisi sitten isäntien henkiä haistelemaan. Saisi kerran niitäkin oikeuteen, keitättäjiä.
— Kenelle lienee Turakka nyt keitellyt? kysäsee Hörödii Syllykältä, joka siinä hellan ääressä ruopii mahaansa.
— Mistä minä tiedän. Käy haistelemassa. Nehän sanovatkin sinun haistavan jokaisen vastaantulijan henkeä ja vetävän aina vainua, kuin jäniskoiran, missä liikkunetkin.
Hörödii pötkii ulos uhkaillen:
— … sen vielä älyät.
— Et sinä minua linnaan vie, senkin tyhjän ajaja.
Tyhjän ajaja! jysähtää Hörödiin mielessä. Jospa ne vain häntä suotta vaivaavatkin. Hänen pitää hiihtää pitkin metsiä ja vetää tosiaankin vainua kuin ajokoiran. Helkkunan huono ammatti tämä poliisikonstaapelin. Minkä hän ja laki saa metsäläisille! Jos kerran heissä itsessään ei herää vastenmielisyyttä viinoihin ja valmisteluun, saa olla vaikka tuhat poliisia joka kunnassa ja sama määrä raittiusasianajajia. Joku sanoikin kerran hänelle, että kun maaseutu tulee tiheään asutuksi ja korvet raivatuksi, jää sekin pahe itsestään.
Että jospa lienee niin.
Mutta pitäisihän sitä edes entisistä vaivoistaan saada hyvitystä ja näyttää, että kyllä Hörödii saa keittäjät ja nauttijat kiikkiin.
Niin, niin.
* * * * *
Benjaami Hörödii hiihtelee Hameniemeen. Se Hiertiäinen kun kuuluu niitä viinoja viljelevän, samoinkuin Kenkkulan Aatamikin. Kenkkulaan ei kehtaa mennä, kun isäntä on hengenmies ja nujertaa tällaiset virkamiehet heti katseellaan.
Hameniemen Hiertiäistä saattaisi ahdistaa.
* * * * *
— Pistä nyt mitä tahansa suuhusi, sohahtaa Tiina Loviisa Hiertiäinen miehelleen, kun näkee Hörödiin hiihtävän taloon. — Haise vaikka mille tahansa.
Asari on makaillut tuvan sängyssä ja ihan säikähtää Tiina Loviisan hälyytystä.
— Kyl-lä. Jos minä ryyppäisin vaikka amiaakkia eli tervankusta. Häh?
Hiertiäinen oli tullut maistaneeksi aivan äsken, eikä ollut selvillä siitä, haisiko hänen henkensä viinalle.
— Elä amiaakkia. Pistät suuhusi vaikka neilikoita, niitä on kamarin pöytälaatikossa.
Jopahan kerran oli Hiertiäisellä, kähnijällä, kiire.
Parhaiksi kerkesi heittäytyä tuvan sänkyyn uudelleen, suussaan neilikkapuru, kun Hörödii astui tupaan.
— Millä asioilla sitä nyt meille? jurahtaa Asari ja sylkeä ruiskii. — Eihän niitä manuitakaan pitäisi olla, kun ei ole vielä tarvinnut mitään lainata.
— Eipä niitä manuita, sanoo Höröläinen. Vasta hetken perästä jatkaa:
— Sanovat sinun niitä viinoja viljelevän. Oli taas täällä käynyt
Turakka keittämässä.
— Vai sanovat. No näyttäkööt toteen sanansa. Ja saathan sitä haistella henkeäkin, koskapa kuulut sitä niin mielelläsi tekevän.
Hiertiäinen nousee istumaan valmiiksi sängyssään, jos niinkuin Hörödii haisteleisi, ja lennättää sylkiä lattialle.
Siinä istuu Hörödii allapäin ja katselee saappaittensa kärkiä.
Jurnuttaa:
— Täältäpähän oli Kakkelperikin saanut panskantautiinsa… ja sanovat ne kaikki täällä vähän päästä keitettävän ja ryypittävän. Kyllä siitä vielä loppu tehdään.
Asari miettii siinä, että älyääköhän eukko sanaa laittaa Kenkkulaan, että osaisivat siellä varansa pitää. Aatami ja se Helsingin herra, taulumaalari. Pitääkin pyytää Hörödiitä saunomaan Kenkkulaan ja viivytellä sen kanssa pihamaalla, että ehtivät huomata.
Hiertiäinen hytkähti.
Sille pitää antaa semmoiset löylyt, ettei pistä enää nokkaansa toista kertaa Rämekorpeen.
— Eikö sitä, kun on lauantai, haluta lähteä saunomaan? kysyy Asari. — Mentäisiin tästä Kenkkulaan, kun siellä on se Helsingin herrakin, sattuisi vaikka ryyppymies olemaan.
Hörödii hyväksyy ehdotuksen, ja rinnan lähtään lönkkimään.
— No on sitä työtä niihen paholaisten takia, maistajien ja muihen, kun pitää aina olla suksillaan, virnuaa Hiertiäinen. — Laissa taitaa olla pykälät, miten paljon pitää hiihtää päivässä?
— Ei siinä semmoisia pykälöitä, sanoo Hörödii tosissaan.
— Vai ei, mutta hengen haistamisesta on. Siinä pitää olla vähän niinkuin koiran luonto ja hajumeininki, jos mielii selvän saada, sanoo Asari. — On heitä, näitäpä virkoja, monenlaisia.
— Onhan niitä, myöntää Hörödii.
YHDEKSÄS LUKU.
Aatamin sisua on kaivellut sanomattomasti Turakan itsepäisyys. Kun ei rahalla eikä millään viinoja.
Olisi pitänyt pojat laittaa pyytämään. Ja ovathan ne sitä itselleen haalanneetkin.
Kun olisi vehkeet, niin keittäisi vaikka itse, omiksi tarpeikseen. Olisi edes se Patrakka, toinen rohtoruhtinas, näillä mailla. Se ei taida osata sekoittaa niitä ryytejä, mutta muuten se kyllä siltä syntyy.
Mikä hiisi tässä auttaa, kun repijäinenkin taas rimputtaa jäsenissä. Siinä on vieraskin. Pitäisi olla sillekin tarjottavaa. Poikien kassoista oli saanut sen, mitä eilen maisteltiin, mutta nyt ei ollut enää kuin yksi puteli ja kaksi miestä.
Niin, niin, yksi puteli ja kaksi miestä.
Aatami nyökäytti alakuloisesti päätään.
Ei joutanut senkään vieraan kanssa, kun piti lähteä reen jalaskoivuja katselemaan. Jooseppi oli pyytänyt. Ei sanonut joutavansa joka paikkaan.
Mukavapa siellä kantavilla hangilla… Puolelle päivin kannatti vaikka minkälaisen miehen. Ja kävellessä voi miettiä syntiajatuksia ja muitakin, yhtä hyvin kuin kamarin sängyssäkin.
Ja sitäkin repijäistä. Nyt jo nytkytteli vahvoissa takalihaksissa, kun ei saanut sille tarpeellista määrää.
Aatami nousee, köpittää mäelle, joka on talon itäpuolella, kääntelee ja katselee. Mäelle näkyvät Kenkkulan laajat pellot ja niiden jatkona Hameniemen ja Tanulan pienemmät vainiot. Koko kylä siinä keväisen huhtikuun-aamun kirkkaudessa.
Ihan piti istua ja nauttia siitä kaikesta hyvyydestä. Ei edes vaivannut repijäinenkään, eikä muu lihan himo.
Eihän ne näin täällä metsässä, luonnon keskellä, mutta kun menit kamariisi, niin paikalla alkoi kaivaa toinen ja rimputella toinen. Ja täytyihän syntisen ihmisparan hoitaa kumpaistakin. Toiselle tiesi punakka piika-Iita lääkityksen, toista piti voidella viinalla.
Kun kehtaisi, niin olisi täällä metsässä. Pahan pitäisi loitota, sen tunsi tällaisena kevätaamuna. Mutta jos olit täällä, niin reumatti otti sitä tiukemmin.
Hyvällä on aina paha matkassa. Täytyy olla niinkuin olet ja katua pahuuttaan, ja kun oikein perinpohjin katuukin, niin sitä suurempata autuutta saa sitten tuntea.
Se on niin yksinkertaista, mutta sitä ei julkijumalattomat käsitä.
Aatami vetää keväistä ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee todellakin, niinkuin paha lähtisi hänestä kuulumattomiin. Mutta eihän sitä miten aina metsissä… ja sittenpä sitä taas saa tapella sen synnin kanssa kotona.
Mikähän savu nousee Rämesuon laidasta? Se on kokonaan toisessa paikassa, ollakseen Turakan savuja.
Mitäs jos siellä joku muukin kuin Turakka keitteleisi viinaa?
Ei auta, pitää lähteä ihan katsomaan.
Kumman kepeästipä se jalka nouseekin vielä, kun on oikein tosiasia kysymyksessä.
Aatami pujotteleikse varovasti paikalle, mistä savu tissahtelee, ettei säikytteleisi turhanpäiten, olipa sitten savujen pitäjä kuka tahansa.
Mutta sehän on Patrakka, ihan elävä Taavetti Patrakka, yhtä hyvä viinamestari kuin Turakkakin, ryytejä vain vailla. Eikä semmoinen sisukas konstailija kuin Turakka.
— No päivää, Taavetti, toivottelee Aatami iloisesti.
— Piru kun säikähdin, että sieltä Hörödii… nauraa pieni, mustapartainen mies, niin että hampaat välähtävät parran sisästä. — Päivää, päivää, mistä se isäntä tänne arvasi… kärttivät tätä panskan lääkettä, kun satuin kylälle hiihtämään. Oli jo rankitkin laitettu valmiiksi ja nyt ei muuta kuin tippuu ja tippuu. Ryytejä vain sekaan ja tavara on sitä riimaa. Istutaan tänne, istutaan tänne havukasalle ja puteli auki, kun kerran Kenkkulan Aatami on Patrakan vieraana. Nyt ei erotakaan ennenkuin kukko kolmasti laulaa.
Aatami muhoilee ja painaa ruhonsa havuille. Se on tämä Patrakka yhtä puhelias kuin ennenkin, laskettaa kuin rakeita ja nauraa väliin, hohottaa. Mistä se nyt tänne osuikaan? Onnipa että osui.
Aatami maistaa ja tutkistelee tavaran laatua. Siinä on miltei hienompi maku kuin Turakan viinassa. Mistä se on nyt uudet konstinsa oppinut? Voi kuitenkin, miten tämä ihmisen elämä on somaa ja mukavaa. Aamulla sängystä vääntäytyessäsi et tiedä mitä jo aamiaispäivällä tapahtuu.
Patrakka kantaa jäätä jäähdytyssoimeen, ja Aatami tarkastelee säkkiä, joka on siinä havuläjän vieressä. Se on ihan kuin Kenkkulan säkkejä. Jokohan olisi Joosepin hommia tämä?
Ja tuollahan on saaveja, jotka ovat lähteneet Kenkkulan aitasta. Katsohan perhanata, sitä Jooseppia, kun nyt viinojen kanssa näin ryysäämään.
— Kenelle sinä tätä… nyt laittelet? kysyy Aatami naama makeassa muhossa.
— No kun sanon suoraan, niin vilja on Kenkkulan viljaa, niin että isäntä vetää vain ihan kuin omaansa ja sanoo, tekeekö tällä mitään. On kehuttu sitä Turakan viinaa, mutta eikö liene tähän sattunut jo vähän jalompia yrttejä kuin Turakka on nähnytkään.
— Niin tuntuu. Keksitpä… mistähän lienet keksinyt. Minussa kun se nykijäinen, ruumiissa, näissä paksuissa lihoissa, niin pitää lääkitä ja menen sitten Turakalta pyytämään, rahalla tai millä vaan, niin sanoo, heittiö, että en minä autuaille anna, ja, piru, ilman heitti.
— Sill' on Turakalla ne konstinsa ja kotkotuksensa, vaikka enpä minäkään anna juuri kaikille, mutta kyllä minä annan viimeisen tipankin Kenkkulan isännälle, ja tämäpä nyt onkin omaanne, että antakaa vaan rimputtajalle ja reumatille ja jos piruloille niin paljon kuin pönkät kantaa, mutta ei pidä varomattomasti… niiden yrttienpä takia. Saattaa vetää uneen moneksi päiväksi, jos ylenmäärin… mutta varovasti, varovasti, ja minä takaan, että voimia antaa niinkuin Turakankin viina. Enkä sillä sano, että kade olisin Turakalle, ei. Hyvä ystävä, hyvä ystävä on Turakka, mutta konstikas, niin pirun konstikas, että tavallisen kuolevaisen, varsinkaan viinakyttärin, ei kannattaisi olla niin hitsin nenäkäs, kun sitä mekin täällä tarvitaan, tarvitsee Turakkakin, toista ihmistä, ja eipä tämä tipu rännistä, eli pillistä, olkoon nyt mikä tahansa, jos ei kuka rukiita kasvata, ja piru vieköön, jos minä vaan oikealta mieheltä kiellän viinan, niin minut saa hirttää sen puun oksaan, jonka alla viimeksi keitän. Olen antanut omasta taskustani nimismiehelle, papille ja lukkarille ja annoin yhden kerran suntiollekin, mutta en anna enää, kun oli piru sanonut, että minä vien mukanani kaikki helvettiin, ihmiset mukamas, sillä enhän minä mistä keitä, jos ei kuka jauhoja anna, ja eihän akkoja huolita helvettiin, ei ainakaan viinasynneistä eikä muistakaan. No, joko se puteli tyhjeni? Laitetaan toinen.
Patrakka ottaa taskustaan yrttejä, jauhaa niitä hienoksi ja pistää pulloon ja puistelee.
— Sen pitää ensin tekeentyä vähän aikaa, mutta eihän isännällä mihinkään kiirettä lauantaipäivänä, istutaan ja turistaan. Passaa tuoda maanantaina säkki jauhoja tänne korpeen, ja tippuman pitää vaikka juhannukseen asti, eikä lopu Kenkkulan isännän kaapista rimputtajaisen lääke, ja kyllä Jooseppikin tarvitsee osansa, semmoinen työjuhta ja talon tuki. Saa olla kymmenen tavallista miestä sen töitä vastaamassa. Niin että ei isännän tarvitse junkuttaa yhtään Joosepille, vaikka väliin maistaakin.
Metsästä sujahtaa suksimies tulille, ja Patrakka kimpoaa kuin nuoli pystyyn ja tempasee puukkonsa vyöstään.
— Kato pirua Turakkaa, kun luulin poliisiksi, kun niin sujautti salaa. No mistä sinä armon veli tulet ja miten sinun sielusi tila on — ei tämä ole pilkkaa, isäntä —, ja mitä kuuluu länsisuomeen, minä tulen itäsuomesta, kun ei ole tavattu kuin viime kesänä. He, maista minunkin tekemääni.
Patrakka ojentaa pullon Turakalle, joka hyvätuulisena hohottaa, käsi Patrakan kaulalla, kun näes ollaan rakkaita ystäviä, rakkaita ystäviä ja armon veljiä.
Turakka maistelee ja haistelee. Tutkii yrttejä. Katsoo kysyvästi
Patrakkaan.
— Mitä pirua… tämähän nostaa heti tukan pystyyn…
— Etkö tunne?
Turakka suhahtaa jotain Patrakan korvaan.
— Aa… vai sitä.
— Mutta sitä ei saa joka paikasta, semmoisilta vuorilta, joissa on rotkoja, kylläs tiedät, eikä ennen kuin heinäkuussa. Minulla on viimekesäistä.
Turakka huomaa nyt vasta Aatamin ja väläyttää lakinlippansa alta häneen tuiman katseen.
— Mistä tuo syntisäkki on tänne osannut? Ala nyt, piru vieköön, painella tahi…
Turakka puree hammasta ja heristää nyrkkiään.
— Olisit niinkuin muutkin ihmiset etkä sitä autuuttasi hokisi.
Aatami näkee, että on parasta lähteä hyvissä ajoin, ja suhahtaa Patrakalle, että tulla illalla heille saunaan ja tuoda mukanaan niin paljon kuin saattaa.
— Kyllä, kyllä, minä tulen. Tuo Turakka taas sitä… no, no, menkäähän… se vetää jo puukkoa tupestaan.
* * * * *
Viinakuninkaat jäivät kahden. Turakka istui havuläjälle ja pää hervahti alhaalle.
Mitä varten hänen tarvitsee muille, kun kerran itse on yhtä musta ja vielä mustempi?
— Kuule, Patrakka, tämä kaikki alkaa jo tympäistä minua liiaksi. Joka päivä juot ja joka viikko melkein valmistat, niille perkeleille, jotka eivät muuta kuin laiskottelevat ja nauttivat elämän hyvyyttä. Nauttisivat, nauttisivat, mutta eivät painaisi pienempiään. Ymmärrätkö sinä, Patrakka?
— Kyllä. Ja kuulehan mitä minä näissä kätköpaikoissa ajattelen. Muutamien vuosien perästä, kun meidän luumme lahovat, nousee uusi polvi, raitis kuin tuo korven humina. Mutta sitä ei tee raittiusapostolit, vaan luonto ja uudet maaseudun elämänehdot. Ja nyt ryypättiin sen asian päälle. Loiskis.
— Niin, kuka sitä meillä, tätäpä, teetättää? Ei meillä ole peltoja eikä ruisaumoja, piru vieköän.
— Ei, mutta jätä jo tuo. Maailma on sellainen kuin on, aikansa, ja kun
tulee toinen aika, niin se on toinen ja se tulee ilman touhuamatta.
Viis murheista ja juo tätä viinaa, jossa on yön yrttejä. Tuletko
Kenkkulaan saunaan tänä iltana?
— Tulisin muuten, jo Aataminkin vuoksi, sovintoon, mutta on hiihdettävä toiseen pitäjään. Katso, minua vaivaa rakkauden tauti, perr-kele!
Turakka heilautti kättään niin että lakki lensi päästä ja takkuiset hiukset häilähtivät. Kirous kajahti pingotettujen huulien välistä, ja silmissä leimahteli.
— Eikö se ole hullua, että Jussi Turakka on kerran rakastanut ja väliin vieläkin? Hahhaa!
Nauru kuului peloittavana korvessa. Taivas oli mennyt pilveen, ja muutamia raskaita pisaroita tipahteli. — Hahaa! kuului jälleen koi kosti Turakan hampaitten lomasta ja mies kirosi:
— Jos, perkele, en olisi tähän toimeen ryhtynyt, olisi minulla toinen elämä elettävänä. Kuule, oikeat ihmiset halveksivat meitä. Sekin tyttö…
— Elä nyt, saatana, puhu tytöistäsi, mutta ryyppää, ryyppää, ryyppää niin että kuuntelet yhden viikon mehiläisiä, ja vaikka sielusi menisi helvettiin, niin ryyppää uhallakin ja laula, laula niin että korpi helisee, ja naura, naura, piru, niin että kaikki muutkin nauravat. Katso, mehän olemme piruja, korven luolissa lymyviä piruja, ja meidän pitää nauraa maailmalle ja ryypätä väliin, ryypätä niin että pää on kuin pehkuläjä. Etkö sinä luule minun kärsivän ja tuntevan, piru vie, mutta minä nauran, nauran mustasta parrastani kuin piru tälle maailmalle ja sen laeille ja laitoksille ja kuljen kylästä kylään ja oikasen viimein ketarani kuusen juurelle, kun on kesä ja suopursut tuoksuvat korvessa ja itikka laulaa korvan juuressa. Elä haasta rakkaudesta, kuka perkele meitä rakastaa muut kuin isännät, ja se ei ole rakkautta. Ei ole isää eikä äitiä eikä mitään muuta kuin tätä kirkasta viinaa — Patrakka nostaa pullon ilmaan ja heiluttaa sitä — yrteillä sekoitettua, että hulluus ja voima nousee päähän ja me saamme nauraa ja kulkea piruna kylästä kylään. Loiskis, siihen meni yksi pullo petäjän kylkeen ja tästä otetaan toinen, juo ja mene pyrynä, piruna, toiseen pitäjään.
Turakka joi pullon tyhjäksi yhdellä oikaisulla, löi kättä Patrakalle, painoi hatun silmilleen ja hyppäsi suksilleen.
Korvessa kuului vielä kerran kolkko nauru, ja raskaat pisarat putoilivat pilvistä.
KYMMENES LUKU.
Herätessään seuraavana aamuna leveässä puusängyssään ei Bertil Hög muista ensin missä on. Sitten tulee mieleen ukot ja viina, talo ja komea tytär, Kylli. Hänhän onkin korvessa, siunatussa maassa, missä vuotaa viina ja hunaja. Sen tytön suu on hunajata, ja viina, se on ihmeellistä. Hänen voimattomiksi käyneissä käsivarsissaan on vieläkin sen viinan voimaa. Vaiko muuta lienee, maan ja korven antamaa.
Se saattaa olla sitäkin ja sitä saa mielin määrin, joka päivä, viikkoja ja kuukausia.
Bertil istuu sängyssään ja katselee raamatunlausekorttia seinällä.
Lause on painettu kullalla ja lintu kantaa sen alla lehvää nokassaan.
"Iloitkaat aina Herrassa."
Se lause on siinä mukava. Ja lehvää nokassaan kantava lintu. Vaikka ihan häntäkin varten. Nyt hän on täällä paossa tympeätä kaupunkia ja sen ihmisiä. Jos on viinoja, niin ryyppää, vähän, maistaa, niinkuin ukko sanoo, ja jos ei ole, niin voimaa saa täällä kyllä ruumiiseensa.
Jos jäisikin tänne vaikka lopuksi iäkseen. Ottaisi talon tyttären ystäväkseen ja laittaisi mökin.
— Kas, johan te olette valveilla.
Kylli kurkistaa ovelta ja menee hakemaan varmaankin kahvitarjotinta.
Kylli tulee, vastasilitetyssä pumpulipuvussaan, iloa uhovana, ja laskee tarjottimen pöydälle.
— Kuulehan, Kylli, istuhan tuohon sängyn laidalle, pyytää Bertil. — Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät ja meidän pitää sanoa sinuksi toisiamme, ilman muuta kursailua tahi odottelua, eikö niin?
Tyttö istuu sängyn laidalle ja puna karehtii poskilla. Nauraa veitikka niin että valkoiset hampaat välkkyvät. On kuitenkin hieman hämillään.
— Niin minustakin. Turhaa se on teitittely.
— No oikein kättä päälle, sanoo Bertil ja ottaa tytön käden omaansa. Katselee sormien kirkasta ihoa. Onpahan maalaisillakin kauniit kädet ja sitten niin voimakkaat. Niillä Helsingin hempukoilla sellaiset verettömät ja…
— Ei saa katsoa.
Tyttö pistää kätensä taakseen ja katsoo Bertiliin. Meinanneeko se ottaa hänet noin ilman mitään vaan, mutta ei tipu.
Bertilin on niin ihmeen hyvä olla siinä, loikoa ja katsella tyttöä. Sillä on täyteläiset rinnat ja ne kohoilevat tasaisesti puseron alla. Hiukset olivat illalla sykeröllä, mutta nyt ovat sitaistut niskasta nauhalla ja vahva kiemura on sukeltanut kaulaa myöten rinnalle ja valuu peitteelle.
— Onpa sinulla rehevät suortuvat.
Tyttö vetäisee häntä kasvoille kädellään ja nauraa mennessään. Tuvasta kuuluu vielä sen hilpeä nauru. Saattaa nauraa vaikkapa hänellekin, kaupunkilaisherralle, joka vielä yhdeksän ajoissa pötköttää sängyssään.
Ei, tästä on noustava.
Isäntä tulee kamariin, kimppu lapikkaita käsivarrellaan. On johtunut mieleen, että Perttulilla pitää olla pieksut, kun kerran on maalla ja kun mennään viinakokkia katsomaan. Eihän niillä miten, patiinakengillä, lumessa.
— Valikoippas tästä mieleiset nyt itsellesi ja muutenkin sopivat. Emäntä tuo sieltä hyvät villasukat, koskapa näkyy näitä silkkirepaleita sinulla… Nämä on pitäjän parhaan suutarin tekemiä.
— Voi perhana, ihastuu Bertil. Kun hän on ikänsä kaivannut sellaisia kenkiä, maalla ollessaan, mutta ei ole tullut teetetyksi.
— Minä voitelin lampaantalilla tuosta kaksi paria, koetappas jalkaasi, jos eivät vain pienet liene. Se on nuorella miehellä komea, tämä ruskea lapikas. Niinpä sutkahti jalka kuin suohon, eikä ole rinnastakaan iso. Taisipa sattua ihan ensi koetuksella.
— Jo sattui, sopivat ovat ja niin perkasen mukavat. Syntyy näillä.
— No vaikka tyttöjä tanssittaa.
Emäntä tuo harmaat villasukat ja nauraa hekottaa herralle siinä sängyssä, kun on housutkin jäänyt puolitiehen jalkaan vetäessä.
— Tässähän nämä nyt olisivat, lienevät liian karkeat hienolle pitäjälle. Kyllin kutomat ovat, sanoo.
— Vai Kyllin kutomat. Hyvätpä ovat, tuhansia kiitoksia vain. Ja nämä lapikkaat, voi turkanen, enköhän ota ja tanssita emäntää, sanoo Bertil.
— Kyllä sitä ennen tanssittiin lötkötettiin, jotta hiki reisiä myöten lorotti. Nyt on jalat kuin tukit, kun tätä liikaa läskiä, turvottajaa, on kertynyt.
* * * * *
Ulkona on huhtikuun aurinkoa tulvillaan koko avaruus. Lumi sulaa pelloilla, joissa näkyy jo suuria sulaläikkiä, ja kun menee talon taakse metsään, lähtee siellä teiri männyn juurelta pälvestä.
Niillä pieksuilla on nautinto astua vesilätäkköön, joka on tuvan nurkalla, ja porskutella hyhmäistä hankea pellon laidassa.
Talossa on paljon salaperäistä ja jotain riemastuttavan voimakasta tällaisena huhtikuun aurinkoisena päivänä. Ihmisissäkin on kevään vauhtia. Renkipoika loilottaa pellolla, ja kun Jooseppi ajaa isolla oriilla pihaan, huutaa kohti kurkkuaan. Kylli juoksee pihamaan poikki ja nauraa, kääntyy ja heittää kostealla lumella häntä, Bertiliä. Kuistin ovella sitten vilahtaa nauravat silmät ja notkuvat lanteet.
Talon sisällä on erikoinen henki, näissäpä vanhoissa honkaisissa huoneissa, joita ei ole tapeteilla pilattu, vaan joiden seinissä hohtaa kirkkaan ruskea honka, joka juhannus- ja jouluaatoksi luudilla hohtavaksi hangattu.
Isännän kamarissa on iso kaappi, punaisella ja vihreällä maalattu ja lujasti raudoitettu. Siellä on rahaa ja viinaa. Leveillä ja valkoisilla maalittomilla lattiapalkeilla on kirkas matto ja ikkunan edessä koruton pöytä, ääressä pari tuolia. Vuoteen yläpuolella on raamatunlause: "Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu."
Niinpä niin.
Bertil hymähtää iloisesti.
Ei puutu kirkasta viinaakaan, vaikka se niin monelta puuttuu, hyvältäkin.
Emännän kamari on siinä vieressä, ja Bertil menee sen läpi Kyllin kamariin.
Siellä tuoksahtaa vastaan puhtaan vaatteen haju. Kuvapostikortteja on pöydällä ja monia koruompeluksia sängyn ja kaapin päällä levällään. Sängyn päällä on pusero, Kyllin pusero, jossa on voimakasta ihon tuoksua.
Tyttö lennähtää ovesta, Kylli, ja punastuu.
— Täälläkö sinä… kun kaikki on täällä niin sekaisin… tuletkos pois.
Siinä tytössä on voimaa, ja Bertil tuntee sykähdyttävän halun vetää tyttö lähemmäksi ja… mutta se on otettava muuten, eikä niinkuin joku kaupunkilaismamsseli, vyötäröiltä piukattu ja silkissä sihisevä. Tämän rinnalla ovat tyhjää ilmaa, miettii Bertil. Sen hän on jo ennenkin huomannut ja tuntenut, mutta nyt vielä selvemmin, että tuollaista maalaistyttöä kuin Kylli tuossa ei voita suloissa eikä muussa mikään. Kulttuurin runtelemia raukkoja, miettii Bertil niistä kurotuista ja pyntätyistä hempukoista.
— Odotas, minä haen sulle jotain, sanoo Bertil ja menee kamariinsa. Hän on muuten mukavikseen varannut muutamia hienoja hepeneitä, ilahduttaakseen niillä jotain mieleistään maalaistyttöä.
Bertil palaa, käsissään hieno silkkipusero ja — sukkanauhat. Ne hän on ottanut tällä kertaa mukaan vain piruuttaan, nähdäkseen tytön oikein perinpohjin punastuvan. Ne hän pistää taskuunsa, ottaakseen vasta myöhemmin esille.
— Tässä… se sopii varmasti hyvin sinulle.
Kylli sävähtää punaiseksi kasvoiltaan. Silmissä kimaltelee.
— Se on kaunis, mutta — liian hieno minulle, sanoo.
— Älähän puhu, tämä sopii oikein hyvin, saat uskoa.
Tyttö miettii, sivelee kangasta ja katselee koruompeleita.
— Mitä sinä tosiaankin hulluttelit, kun tällaista ostit ja kenelle?
Tyttö katsoo kiinteästi Bertiliin. Varmaankin ostanut jollekin, josta ei sitten enää pitänyt, ja nyt tahtoo antaa minulle.
— Sinulle.
— Elä höpsi. Ethän sinä minusta mitään tietänyt. Annas kun koetan, onko se väljä.
Tyttö sukasee pois puseron päältään ja pujottelee hepeneen päälleen.
Seinällä on peili, josta hyvin näkee.
Miks'ei se, semmoiseen hienoon hipiään… kyllähän se…
— Ja sinä ihan annat tämän minulle, sanoo Kylli, hyväksyen tarjouksen. Eihän hän voi vastustaa kauniita vaatteita. Ja saahan se nyt joku tällainenkin olla talon tyttärellä.
— Miten minä sinua osannen kiittääkään, sanoo tyttö melkein heltyneenä.
— Mutta mitä varten sinä näin tuhlaat?
— Katsohan, kun minulla ei ole edes siskoa, jolle saisin näin antaa, vielä vähemmin muuta ystävää.
Kylli nauraa.
— Kyllä kai sinulla on ystäviä montakin. Olisin minäkin mielelläni, mutta olen tällainen typerä tyttö.
— Elä puhu… ja sitten on vielä tässä tällaiset…
Bertil vetää taskustaan nauhat ja odottaa saavansa niillä ensin korvilleen tytöltä, joka lähtee sitten suin päin pakoon.
Tyttöpä ei olekaan sitä lajia, joksi Bertil luulee, vaan suora ja luonnollinen.
— Nämäpäs mukavat ovat, ihastuu hän. — Olisin monta kertaa ostanut, vaan en ole saanut. Ja tämä kiinnitetään sukkaan näin.
Tyttö nostaa helmaansa ja pistää nauhan sukan laitaan. Bertil näkee kauniin polven.
— Niin, annas kun laitan ne kiinni.
— Eläpäs… saan minä ne itsekin.
Tyttö laskee tavarat kaapin päälle ja sanoo:
— Nyt sinun pitää lähteä syömään, ruoka jäähtyy. Saat haukisoppaa, vai söisitkö mieluummin paistettuna?
Ja menee nauraen edellä.
Bertil sykähtää muutamasta ajatuksesta. Hän saa kyllä tytön, mutta kokonaan toisella tavalla kuin jonkun kaupunkilaishempukan. Ei maalaistalojen tyttäriä yhtenä eikä vielä kahtenakaan iltana valloiteta, niinkuin tehdään kaupungissa.
Miten ihanaksi kevät tuleekaan. Hän saa vielä voimansa takaisin.
* * * * *
Isäntä muhoilee ruokailukamarissa höyryävän hauen ääressä.
— Maistetaanpas pikkuisen ensin tätä Patrakan viinaa. Sekin on jo oppinut sen yrttiensekoittamistaidon. Ja sitten mennään saunaan ja annetaan tuimat löylyt Hörödiille, joka on tullut viinoja nuuskimaan. Istuvat Hiertiäisen kanssa tuolla tuvassa. Se on sen Asarin keksintöä.
— Mikä on Hörödii? kysyy Bertil.
— Onpahan semmoinen höpsähtävä poliisi, viinapoliisi, käy haistelemassa ihmisten henkeä ja on aina liikkeessä. Hiertiäinen oli pyytänyt tänne saunomaan. Annetaan löylyt.
Bertil nauraa. Tämä Rämekorven kansa on ihmeellistä.
YHDESTOISTA LUKU.
Toukokuu. Routaiset kylätiet upottavat. Hörödii ajelee nimismiehen kanssa Rämekorven sydänmaalle, poliisitutkintaa pitämään ryyppäämisestä ja maistamisesta, ja, jos sattuu tapaamaan Turakan tahi Patrakan, myöskin valmistuksesta.
Ja voihan niitä talojen miehiä, juupelia, syyttää siitä samasta. Patoja ja pannuja ovat korpeen haalanneet ja hevosineen vetäneet isoja rankkisaaveja.
Olisi voinut ehkä jäädä tutkinnot ja muut pitämättä, jos eivät olisi
Kenkkulan saunassa Hörödiin selkänahkoja polttaneet.
Kun narrattiin mies yksin lauteille, ihan alkupäähän, ilman vesiä ja muita, ja sitten sangollinen vettä jyriseville kiville. Mitenkä siinä kerkesit itsesi alas pudottaa, ja jos mahallesi rupesit, niin nahka selästä kokoon.
Sitten muhoillaan ja sanotaan, että mitenkä se niin sattui, ettei vesiä muistettu antaa. Valitellaan mukamas vahinkoa, joka oli kohdannut. Silmäkulmissa kiilsi jokaisella kuin kissalla, ja se Helsingin herra, sälli, mikä lienee ollut, nauraa sitten kuin mieletön.
Benjaami Hörödii sylkäsee vihoissaan ja repäsee hevosta ohjaksista. Kun juutas nukkuu tielle.
— Elä sylje saappaille! kivahtaa nimismies, joka on myöskin vihoissaan siitä, että on pitänyt mokomalle reisulle lähteä peninkulmien taakse tämän Hörödiin, rähjäkkeen, kimputuksesta. Hänen puolestaan vaikka aina keittäisivät, kun kerran omistaan keittävät. Ja tarpeen on välistä, jos sattuu saamaan, itselleenkin, varsinkin näin tautisena aikana.
— Piruako se tuo hevonen kuhnii. Kuuletko sinä, Hörö, lyö hevosta, ryökälettä, kun mataa kuin varis.
Bennu on nukahtanut siinä lämpimässä paisteessa, kun yöt tahtovat mennä päivien lisäksi siinä viran toimituksessa. Säikähtää, kun nimismies karjasee korvaan.
Hörödii roiskii ohjasperillä hevosta, mutta Kakkelperin vanha tamma suuttuu siitä ja potkasee, räväyttää kärryjen likasuojan nimismiehen silmille.
— No perkele! Hae iso puu metsästä ja hakkaa sillä. Sietäisit, sika, selkääsi, kun tänne narraamaan, no, nyt se laukasee toisen kerran.
Tamma räväytti tällä kertaa lakin Hörödiin päästä. Ei toki pahemmin sattunut.
— Aha, kunpahan olisi hipaissut vähän tuota paistikastasi.
— No, ei pidä haukkua, nenä kuin nenä. Mitä varten nimismies käski lyömään konia?
— Mitä varten sinun piti narrata minut tänne, tämän kaakin rattaille ja tyhjää jälestä ajamaan? ärähtää nimismies. — Enkä minä tässä jouda viikkokausia makaamaan. Käännä koni takaisin kirkonkylään.
— Tuota… no, nimismies, kun se kylä on tässä ihan lähellä, ja jos nyt annetaan tämän hevosen leppyä, niin hyvä tästä tulee. Eikö minun olisi pitänyt niitä saamaria lähteä hätyyttämään, kun selkänikin polttivat?
— Kunpahan olisivat korventaneet niin, ettet olisi yhteen vuoteen päässyt paikalta liikkumaan, Hörökki, löylynlyömä.
— No, no, johan tämä on kunnian loukkausta, sanoo Hörödii.
Hevonen lähtee laiskasti lurppimaan, ja Hörödii pitelee varovasti ohjia.
— Vai kunnian… no nosta sitten juttu ja ota tuon kaakin hännästä vieraatmiehet.
Nimismies nauraa jo sille heittiöille, joka on hänet tänne narrannut.
Kärryt heittävät puoleen ja toiseen routaisella maantiellä, ja nimismiehen iso ruho tuntuu kipeytyvän. Kaivelee sisua ja suututtaa, ja kun ei saa muutakaan Hörödiille, niin sylkäsee vahvan syljen poliisin rinnoille.
Poliisi ei virka mitään, pyyhkii vain rintamuksensa.
Jonkun matkan päässä on mökki, ja hevonen täytyy jättää siihen. Matkaa on jatkettava jalkaisin. Se suututtaa yhä enemmän ärtynyttä nimismiestä.
— Tässä on lähinnä Syllykän mökki, jossa asuu se hyysääjä, Syllykkä, joka pitäisi saada kiinni, siitäpä viinan myynnistä ja muusta, kuljettamisesta.
— Mikä Pyllykkä? Meinaatko sinä kaikki akan pyllykät kuljettaa samoilla rattailla kirkonkylään kuin minutkin, häh? Enkä minä jaksa rämpiä näitä upottavia kyläteitä. Piru sinut vieköön…
— Vai minut… ja nämä viinan keittäjät ja nauttijat saisivat olla vain rauhassa nimismieheltä, pistää poliisi. — Tästä pitää kai tehdä kantelu maaherralle, kuvernyörille, vai miten?
— Haista nyt jo hevon — — ja kantele sontatyörille, mokoma Niuvanniemeltä karannut hurja… Ja jos nyt aukaset littisi, niin silloin paukahtaa, karjasee nimismies niin että metsä vastaa.
Päästään siitä Syllykän mökille. Akka vähän hätkähtää nimismiehen tulosta, mutta selviää pian siitä. Toimittaa nimismiestä istumaan, ja kun nimismies vielä äkeissään ei malta olla sanomatta, että häntä vaivataan ja kuljetetaan pätö asian tähden, niin akkakin siitä Hörödiitä haukkumaan.
— Että sinä, rutale, kehtaatkin vanhaa ja väsynyttä virkamiestä, jolla olisi parempatakin tehtävää, kuljettaa ja höyryyttää. Ja sitten mukamas viinoja ja keittäjiä… kun se tämä Hörödii on mikä lienee vähän päästään… ja saanut siihen nuppiinsa, että täällä viinoja… että mitenkä se on, herra nimismies, kun tällaisia pidetään ruunun palveluksessa? Jos tästä juttu nostetaan, niin kukahan vastaa.
Nimismies nauraa.
— Siinä sen kuulet, sanoo Hörödiille. — Menehän hakemaan, jos saat lähtemään ne toiset, Hiertiäiset ja muut, tänne, niin pidetään nyt sinun mieliksesi se tutkinto. No, ala painella.
Hörödii lähtee, ja nimismies nauraa koko puuhalle. Jopahan sieltä
Hiertiäiset ja muut lähtevät! Ja hänpä ei vaan lähde heitä jahtaamaan.
Saisi tuolta akalta viinaryypyn edes tähän väsymykseensä.
Nimismies valittaa väsymystään ja sitä, että poliisi on hänet tänne narrannut.
— Mitä minä kenenkään viinoista. Omapahan on asiansa, joka viljoistaan luulee liikenevän viinaksi. Ja keittäjille ei taas saa mitään, kyllä ne varansa osaavat pitää. Eikö Pyllykällä olisi yhtään, sitäpä kotitekoista, kun niin rupesi ruumista raukomaan?
Akka katsoo hieman epäillen nimismiestä. Meinaisikohan sillä keinoin urkkia jotain, ja jos saisi, niin mitähän tuosta tulisi?
— Kyllä Pyllykkä saa luottaa minuun, etten rupea oikeuksiin kuljettamaan. Jos vaikka yksi suullinen…
— Kyllähän minulla vähän on sen panskan taudin varalta, mutta jospa nimismies sitten sakottaa, sanoo Syllykkä.
— Johan minä sanoin, etten rupea käräjöimään. Tuokaa vain pian, ennenkuin se Höröläinen sieltä palaa.
Akka toi putelin.
— Tämä onkin sellaista, että kyllä voimat palaavat ja lisän kanssa. Jos minä kiehauttaisin kahvin ensin, vai miten nimismies tykkää?
— Eikä tarvitse… näin kylmiltään on mukavampi.
Nimismies tuntee, miten viina alkaa kiertää väsyneessä ruumiissa, ja pyytää lisää akalta.
— Minä annan tuosta sinulle vähän vaateapua, koskapa näkyy huonot olevan, tuohan vielä, jos sulla on, yksi puteli, että saan evääksi, senpä espanjan varalta.
Nimismies heittää satasen pöydälle.
— En minä toki rahalla, eeii… mutta kun nimismies on niin kovin hyvä ja höyli, niin annan ainoanikin.
Akka tuo ison pullon ja laittaa sen konttiin ja neuvoo nimismiestä sanomaan, että siinä on matikoita, tai vaikka mitä tahansa… sipulia.
Akka pistää sipulia kontin suuhun ja kiittelee itse keksintöään. Satanen häviää pöydältä. Sehän oli hinta kahdelta litralta, ja nimismies on hyvillään, kun sai sillä hinnalla.
* * * * *
— Eihän ne lähteneet, valittaa Hörödii, joka palaa hikisenä kylältä. —
Kyllä nimismiehen nyt on lähdettävä antamaan virka-apua.