Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen, sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa, sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat Bouche de fer lehden tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia, vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja. Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin, jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin. Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet. Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana, lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.
Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit, jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä, vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää, tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa, passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua; jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii. Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi "veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.
* * * * *
Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista vaikutusvaltaa.
Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä, taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän, jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.
Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia, tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin rata lopussa.
Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi, että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa, mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana. Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen puheenjohtajana. — Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet, ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka 25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa, missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan. Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja juutalaisten vapauden ystävä.
Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an, minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja apotti Royoun, ultrarojalistisen L'ami du roi lehden toimittajan, on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle joukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi ja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä vilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen kansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän ja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen mitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin kansan kesken.
Varsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen kannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa piireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana monarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset tulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka päivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa ja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien epäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta kertaa hajautumaan.
Eikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä kävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre asui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui uusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai kestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni sekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään. Hiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi kansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen päällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen onnistui pelastua.
Mutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään, yhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja avoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja neuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina äänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan käskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat toiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna 1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet enää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät vain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren luona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin maastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin kaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.
Oli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä sukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv. 1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi samoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama Puolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa Pont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan ainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin jäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan koettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa revolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat puolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei loukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka keskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja, pahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa d'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja pysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa kuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta seurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään oli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta ja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja tyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen hedelmättömänä.
Tarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin Esityksen niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen, sekä sen Johtosäännön ja sen Periaatteet nähdäksemme, kuinka vähän klubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä ja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin toivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa korkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: "Me tulemme kaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan ihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin usein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu." Samalla haavaa siinä puhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä tähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa, ja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen uskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa, "minkätähden", sanotaan, "valtiolle on tärkeätä antaa katolisen uskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti palveltavana." Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti toimitettava ankara painolaki estämään "itsevaltaisuutta pääsemästä voitolle". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta sen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä niinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi antoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle; nämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja syyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja reaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat rojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana "puolueeton" herätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja suuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan m.m. seuraavaa:
"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on käytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat liittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan. Tätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on kokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi augustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita he julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät, että aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä säilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein toimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu kansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia yhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!"
Myös tunnettu Moniteur lehti, vaikkapa itse olikin maltillinen tai ainakin puolueeton, linkosi heitä vastaan syytöksen epävarmuudesta ja epäselvyydestä.
"Mitä puolueettomiin tulee", luetaan siinä, "niin en ollenkaan tahdo kääntyä heihin; minä odotan, että he määräisivät puolueensa, sillä 'jaan' ja 'ein' välillä en näe mitään keskitietä."
Puolueettomat vastasivat kaikkiin näihin syytöksiin kauneilla lauseilla, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään eivätkä millään tavoin selittäneet heidän asemaansa.
"Puolueettomuus ei ole siinä, että ollaan puoltamatta tai vastustamatta vallankumousta tai kansalliskokousta, vaan siinä, että kunnioitetaan hallitusmuotoa, totellaan lakia ja toivotaan ihmisten elävän rauhassa niiden suojassa; ettei millään tavoin viritetä kansassa epäluuloa, ettei sitä yllytetä epäjärjestyksiin, ettei sille yhä ja alituisesti toitoteta että sillä on käsissään tuomari- ja hallitsijavalta."
Nuo olivat tyhjiä sanoja ja häilyviä periaatteita aikana, joka vaati voimakasta toimintaa, selviä periaatteita ja varmaa kantaa!
* * * * *
Vallankumouksen levottomalla ja melskeisellä ajalla nuo monet eri klubit eivät olleet ainoita paikkoja, joihin kokoonnuttiin pohtimaan päivän polttavia kysymyksiä. Vallankumouksen alusta asti klubit saivat vahvaa tukea niiltä monilta kahviloilta, jotka tällöin syntyivät ja sateisena kesänä 1789 houkuttelivat puoleensa paljon väkeä sekä senkin jälkeen olivat ihmisiä tulvillaan. Kahvilat näet pian muuttuivat valmistukseksi klubeille ja samalla niiden kaiuksi niin niistä tuli klubeja pienoiskoossa, joissa pohdittiin asioita, tehtiin päätöksiä ja lähetettiin adresseja ja lähetystöjä, joita ainakin kansanjoukot, jollei hallitus, ottivat vakavalta kannalta. Joka kahvilalla oli oma erityinen värinsä, ja samoinkuin meidän päivinämme voidaan päättää jonkun henkilön mielipiteistä hänen lukemansa lehden mukaan, samoin vallankumouksen aikana kukin kahvila oli varmana tuntomerkkinä kävijänsä valtiollisesta kannasta.
Palais Royal oli yllyttelyn valtakunnan pääkaupunki. Täällä vilisi yötä ja päivää väkeä, joka tuli ja meni; täällä kansanpuhujat seisoivat ja selittelivät viimeisiä tapauksia; milloin heidät otettiin riemulla vastaan, milloin heidän sanansa hukkuivat yleiseen sorinaan. Epäsiveellisyydellä, joka vallankumouksen puhjetessa oli katkonut säädyllisyyden viimeisen hauraan kahleen ja astunut ulos piilostaan näyttääkseen julkisesti turmelustaan, oli täällä etevin tyyssijansa. Palais Royalin käytävissä nähtiin tämän epäsiveellisyyden papitarten käyskentelevän edestakaisin päivät pitkään, alkaen niistä, jotka elivät isoisesti ja koettivat esiintymisessään matkia vanhan ylimystön naisia, ja loppuen niihin, jotka nunnahunnullaan ja kertomuksillaan sisäänsulkemisesta ja marttyriudesta koettivat tehdä vaikutusta ja herättää huomiota. Siellä täällä seisoi joku laulaja laulellen päivän viimeisiä kupletteja, samalla kun kulkijaa tuon tuostakin pysäytti joku mies antamalla kutsukortin erääsen klubiin, joka itse teossa ei ollut muuta kuin salainen peliluola, missä ruletin ääressä voi koettaa onneaan. Ja keskellä kaikkea tätä sekamelskaa vihloivat korvia kolportöörien kimeät äänet, kun he mitä julkeimmalla tavalla koettivat voittaa toisensa kirkumalla niin kimakasti ja kovasti kuin mahdollista kaupaksi sanomalehtiään tai jotakin hävytöntä lentolehtistä, jossa solvattiin kuningatarta, prinssejä ja kansalliskokouksen ylimyksellisiä edusmiehiä.
Täällä olivat myös useimmat kahvilat. Suuri joukko niistä oli ainoastaan salaisia pelihuoneita, mutta oli toisia, jotka omistivat kaiken harrastuksensa politiikalle. Niiden joukossa olivat tunnetuimmat Café Caveau, yksi vallankumouksellisia pesiä, Café Valois, feuillanttien kokouspaikka, Café Corazza, jossa jakobiiniklubia valmisteltiin ja jatkettiin ja jossa monet suurista vallankumouspäivistä suunniteltiin. Ennen muita on toki mainittava Café Foy, ainoa, jolla jo vanhastaan oli etuoikeus pitää Palais Royalin puutarhassa tuoleja ja pöytiä sekä paviljonkia, missä tarjottiin virvokkeita. Oltuaan vanhan järjestyksen aikana koko hienon maailman kokouspaikkana, tuli tämä kahvila vallankumouksen alusta yhdeksi vallankumouksellisen yllyttelyn etevimpiä pesiä. Täällä seisoi puhujia läpi vuorokauden marmorituoleilla ja marmoripöydillä lukien julki sanomalehtikirjoituksia ja lentokirjasia lisäyksineen ja selityksineen; täältä lähti esityksiä ja anomuksia; täällä odoteltiin jännityksellä noiden vallankumouksen ensi vuosina niin suosittujen kaksintaistelujen päättymistä, jotta tulos voitaisiin julistaa kaikella komeudella.
Café Foylla oli siskokahvilana Faubourg Saint-Germainissa kuuluisa Café Procope, revolutsionin aikana ristitty Zoppiksi, kirjailijain ja näyttelijäin tyyssija, joka Foyn kahvilan tavoin jälkeen vuoden 1789 muodostui ahjoksi, mistä lähti liikkeelle mitä jyrkin ja vallankumouksellisin propaganda. Usein yhtyivät kahvilan kantavieraat oikeaksi neuvottelevaksi klubiksi, jonka päätökset sitten juhlallisesti lähetettiin ulos maailmaan. He lähettivät myös sangen usein sanomalehtien toimituksille ja kirjakauppiaille adresseja, joissa he lausuivat mielipahansa milloin mistäkin lehdestä, jonka leviämistä he tahtoivat estää. Itse he ryhtyivät käyttämään lakia virittämällä kahvilan ulkopuolelle vitkaisen tulen ja heittämällä siihen jonkun numeron rojalistista sanomalehteä, joka keskustelun ja äänestyksen johdosta oli leimattu vastenmieliseksi. Kun sodanuhkasta näytti tulevan tosi, kokosivat kantavieraat rahoja kassaksi aseiden ostoa varten, jotka he aikoivat lahjoittaa synnyinmaalle. Mirabeaun ja Rousseaun rintakuvat oli täällä asetettu erääsen saliin, jolla oli nimenä Suurten miesten sali ja jonka seinät vallankumouksen kuluessa koristettiin kaikkien vallankumouksen päämiesten muotokuvilla.
Muita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun varrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire Sèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten vastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli useita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle Pariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea ja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin huonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki pois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä kahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan moittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat sellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät vallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.
Veisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä kahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden luku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa jokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa ja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä kokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla nimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä Lainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään olivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa. Täällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa; täällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu kuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa kumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti välttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin piilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta puhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä salaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.
SANOMALEHDISTÖ
Samalla kun yhteenliittymisen tarve vallankumouksen alussa lähensi toisiinsa samoinajattelevia joko hartaasen yhdessäoloon tai yleisten kysymysten julkiseen pohtimiseen, samalla tuli sanomalehdistö siksi välineeksi, jonka kautta kaikki, mistä puhuttiin salongeissa, laverreltiin kahviloissa ja keskusteltiin klubeissa, saapui suuren yleisön tietoon.
Selvemmin ja paremmin kuin mistään historiallisesta esityksestä näkee sen huutavan vastakohdan vanhan yhteiskunnan välillä, joka lahona ja madonsyömänä oli hajoomaisillaan pirstaleiksi, ja uuden, joka oli kasvamassa, raittiina, terveenä ja voimakkaana, jos lukee niitä cahiers'eja eli valituksia, jotka jätettiin säätykokoukselle ja joista lähes 500 löytyy painettuna hyvin tunnetussa Archives parlementaires julkaisussa. Ei tarvitse pitkälti lukea näitä ymmärtääkseen, että sanomalehdistö ennen vallankumousta oli ollut kahleissa, sidottuna tyhmähköön ja pikkumaiseen sensuuriin, joka teki kaikkensa tuhotakseen filosofian ja kirjallisuuden edistyksiä; joka mitä törkeimmällä tavalla paloitteli eteviä teoksia tahtoen siten vähentää niiden luultua huonoa vaikutusta; joka koetti estää niiden ilmestymistä ja, kun se ei onnistunut, rankaisi kirjailijoita ottamalla heidän teoksensa takavarikkoon, kieltämällä niiden levittämistä tai juhlallisesti polttamalla ne parlamentin pääporrasten juurella. Mutta samalla huomaa yhtä selvästi, kuinka vihamielinen yleinen mielipide oli tätä sensuuria vastaan, kuinka innokas se oli pudistamaan kahleensa ja vapauttamaan painetun sanan kaikesta pakkovallasta. Melkeinpä kaikissa näissä cahiers'eissa on kysymys painovapaudesta, ja papiston mielipiteiden jakautuessa aatelisto osaltaan vaatii suurempaa tai pienempää määrää vapautta, ja kolmas sääty pyytää avoimesti ja yksimielisesti vapautta, jota eivät mitkään pidäkkeet sitoisi, vaan joka olisi täysin rajaton.
Jo vuosi ennen säätyjen kokoontumista oli yleinen mielipide niin ratkaisevasti painovapauden puolella, että, kun Ludvig XVI 5 p. heinäk. 1788 kehoitti kaikkia "Ranskan oppineita ja tietorikkaita miehiä" antamaan kuninkaalliselle sinetinvartijalle neuvoja ja ohjeita tulevan säätykokouksen töitä varten, kaikki halulla tarttuivat tähän kehoitukseen ja tulkitsivat sen siihen saakka vallinneen etuoikeuslaitoksen ja ennakkosensuurin poistamiseksi. Kaikki ne, jotka ennen pelosta tai arkaluontoisuudesta olivat pidättyneet kirjoittamasta, korvasivat nyt vahinkonsa, niin että oikein satamalla satoi lentokirjoja, täynnä toiveita, ohjeita ja reformiehdotuksia kaikilta aloilta. Mutta siten julkilausuttua toivomusta ei suunnattu kuninkaalliseen sinetinvartijaan, vaan suureen yleisöön; ei tahdottu valistaa yksin kuningasta, vaan koko kansaa. Monissa lentokirjoissa puhuttiin myös painovapaudesta, ja useimmissa pidettiin sitä yhtenä vapaan yhteiskunnan tukipatsaista. Mirabeau otti selityksillä varustettuna julaistakseen lentokirjan, jonka Milton 150 vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut, ja jonka aatteet nyt, lähes 100 vuotta sen jälkeen kuin Englanti oli saanut painovapauden, valtiosäätyjen kokoontuessa olivat uusia Ranskassa. Kuinka radikalinen Miltonin kirja oli, voi ajatella kun lukee sen mottolauseen: "Tappaa ihminen on sama kuin tuhota järjellinen olento, mutta tappaa kirja on sama kuin tuhota itse järki".
Sill'aikaa kun siten väiteltiin painovapaudesta ja leviteltiin oppia sen hyväksi, syntyi mahti, joka paremmin kuin mikään muu oli kykenevä ajamaan sen asiaa, joka oli vahvistava uusia aatteita ja pitävä vireillä innostusta. Tämä mahti oli valtiollinen sanomalehdistö. Vangittuna ja sorrettuna vanhan hallituksen aikana, joka ei pelännyt mitään niin paljon kuin noita kahta sanaa "filosofia" ja "politiikka", se ei kuitenkaan ollut lakannut taistelemasta olemassaolonsa puolesta. Ja kun se tällä taistelulla ei ollut voittanut mitään, niin oli se kärsivällisesti odotellut tilaisuutta pudistaakseen päältään kahleensa. Kun vallankumouksen rynnäkkökello soi, astui valtiollinen sanomalehdistö esiin, vakaana ja varmana, juurikuin se olisi vartonut vain tätä merkkiä ryhtyäkseen Ranskan kohtaloita ohjaamaan. Ja se murtautui esiin sellaisella häikäilemättömällä voimalla, ettei mikään vakava vastarinta ollut mahdollinen. Lentokirjalla oli ollut aikansa; sen työ oli nyt suoritettu. Uudet aatteet vaativat leveämpää muotoa — muotoa, joka nopeammin levittäisi niitä ja voimakkaammin ajaisi niiden asiaa. Lentokirja oli kääntynyt vain yhteen osaan yleisöä, mutta vapaa valtiollinen sanomalehti puhui kaikille ja — mikä oli vielä tärkeämpää — puhui kaikesta. Sensuuri ei voinut sitä vastustaa, vaan kukistui lyhyen kuolintaistelun jälkeen.
Kunnia sanomalehdistön vapauttamisesta sensuurin pakkovallasta kuuluu etusijassa kahdelle miehelle, joiden nimet ansaitsevat tulla muistetuiksi tässäkin yhteydessä — Brissotille ja Mirabeaulle.
Täytyy olla lukenut muutamia vanhan järjestyksen kehnoista sanomalehdistä, jotka puhuvat tuulesta ja ilmasta, kuninkaallisten töistä ja toimista, prinsessoista, näyttelijättäristä, laulajattarista, ja suureksi osaksi ovat täynnä häväistysjuttuja, voidakseen ymmärtää Brissotin ottaman askeleen tärkeyden, kun hän 16 p. maalisk. 1789 julkaisi sanomalehtensä Le Patriote français'in näytekaavan varustettuna seuraavalla englannin kielestä lainatulla mottolauseella: "Vapaa sanomalehti on vartija, joka lakkaamatta valvoo kansan yli." Muutamat otteet tästä näytekaavasta osottavat sangen selvästi Brissotin lehden hengen:
"Ryhtyä nykyoloissa laajalti selittelemään Ranskan kansalle tämän sanomalehden hyötyä olisi kansan loukkaamista. Kansalla on näet käsissä hetki, jolloin se on saavuttamaisillaan hallitusmuodon, joka ikiajoiksi on vahvistava sen vapauden. Tämä hallitusmuoto ei voi olla muuta kuin hedelmä täydellisestä sopusoinnusta valtion kaikkien jäsenten kesken, ja tämä sopusointu saadaan aikaan ainoasti kaikkien valistuksen avulla.
"Se paljous lentokirjoja, joka on ilmestynyt jo ennen tätä vallankumousta, on valmistanut tietä tälle valistukselle. Mutta lentokirjoja eivät kaikki voi lukea; sitäpaitsi täytyy niistä tehdä valikoima, mikä on mahdotonta ilman niiden lukemista. Vaan voidakseen niitä lukea täytyy niitä ostaa, mikä taas käy niin kalliiksi, että vain ani harvat siihen kykenevät. Sentähden on keksittävä toinen keino pysähtymättä opettaakseen kaikkia ranskalaisia halvalla tavalla ja muodossa, joka ei ole väsyttävä. Tämä keino on valtiollinen sanomalehti eli gazette. Se on ainoa saatavissa oleva keino valistaa lukuista kansaa, joka on estetty toimintainnossaan ja sangen tottumaton lukemiseen, ja joka pyrkii vapautumaan tietämättömyydestään ja orjuudestaan.
"Ilman sanomalehtiä ei Amerikan vallankumousta, johon Ranska on ottanut niin kunniakkaasti osaa, olisi koskaan voitu panna toimeen. Sanomalehdet ne ovat vetäneet Irlannin esiin siitä alennuksesta ja orjuudesta, jossa Englannin parlamentti sitä piti; sanomalehdet ne ovat säilyttäneet sen rahdun vapautta, joka tavataan Englannissa.
"Mutta näiden lehtien täytyy olla vapaat, riippumattomat eikä minkäänlaisen sensuurin alaiset. Se virasto, joka hoitaa sensuuria, poistaa tai (mikä on aivan sama) sen epäillään poistavan ne tosiasiat ja mietteet, jotka voisivat valaista kansaa. Sen epäillään lausuvan sekä moitetta että kiitosta.
"Viranomaiset, jotka nykyään ovat valistuneempia, eivät enää tule panemaan sulkuja ajatuksen tielle tai koettamaan johtaa sitä. Nerokas mies, valistunut kansalainen, voi sentähden vapaasti kehittää aatteitaan, ja asiain ollessa juuri näin onnellisella kannalla me ryhdymme julkaisemaan sanomalehteä, joka tulee olemaan valtiollinen ja kansallinen ja riippumaton kaikesta sensuurista ja vieraasta vaikutuksesta."
Brissotin hyvä ajatus viranomaisten valistuneesta arvostelukyvystä oli ennenaikainen. Hänen prospektinsa joutui kiinni ja hänen lehtensä estettiin ilmestymästä. Kaikkien painotuotteiden ylin tarkastusmies, Maissémy, ollen vanhaa, konservatiivista perikantaa, oli niin suutuksissaan, että hän ei ainoasti antanut käskyä alaisilleen virkamiehille koettaa estää Brissotin lehden leviämistä, vaan myös, hyvin tuntien horjuvan asemansa, kutsui poliisipäällikön kanssaan yhteistyöhön tukahuttaakseen jokaisen yrityksen perustaa valtiollista sanomalehdistöä. Brissot ei nähnyt mitään muuta keinoa kuin odottaa parempaa aikaa, ja hän julkaisikin lehtensä ensi numeron vasta 2 p. toukokuuta.
Samana päivänä ilmestyi myös ensi numero Mirabeaun États généraux nimistä sanomalehteä, ja jo kolme päivää myöhemmin, toukokuun 5:ntenä, säätykokouksen avauspäivänä, seurasi tätä ensi numeroa toinen. Mirabeaun lehden sävy ei ollut niin rohkea ja niin radikalinen kuin Brissotin, mutta kun se julaistiin ilman edelläkäypää tarkastusta ja lisäksi Mirabeaun nimi vanhoillisten piireissä oli pelätty ja kaikkialla tunnettu, oli siinä kylliksi syytä herättämään viranomaisten suuttumusta vielä suuremmassa määrässä kuin Le Patriote français. Toukokuun 6 p. säädettiin ensiksi yleinen asetus, suunnattuna niitä painotuotteita vastaan, jotka ilmestyivät ilman myönnettyä privilegiota ja ilman ennakkosensuuria. Se muistutti suuresti niitä monia sensuuriasetuksia, joita oli säädetty vanhan järjestyksen aikana, ja soveltui sangen huonosti siihen valistuneen reformiharrastuksen aikaan, joka näki sen ilmestyvän. Toukokuun 7 p. sitä seurasi uusi säädös, joka oli tähdätty yksinomaan Mirabeauta vastaan, tarkoituksella kieltää kaikkia kirjanpainajia, kirjakauppiaita, kolportöörejä y.m. millään tavoin edistämästä sen muka perin kelvottoman kirjoituksen levittämistä, jonka nimi oli États généraux ja jonka leimattiin saarnaavan vapauden nimen varjossa pahinta mielivaltaa. Ja 19 p. toukok. julkaisi Maissémy vielä yhden kiertokirjeen, joka sisälsi kiellon sanomalehtimiehille ottaa lehtiinsä mitään valtiosäätyjä koskevaa kirjoitusta. Yleisö protesteerasi lähetystöjen kautta, Brissot julkaisemalla yksityiskohtaisen, selvän ja suoran Memoarin säätykokoukselle, koskeva sanomalehdistön vapautta, ja Mirabeau itse julkaisemalla täysin huolettomana edelleen lehteään muutettuaan sen nimeksi Lettres à mes commettants. Brissot oli niin takertunut muihin tehtäviin, että hän alkoi varsinaisesti antaa ulos sanomalehteänsä vasta 28 p. heinäkuuta. Silloin oli jo vanhan sensuurijärjestelmän viimeisetkin jäännökset poljettu jalkojen alle, ja Brissot voi syystä huudahtaa: "Vihdoinkin on nyt painovapaus suotu meille; ei mikään siis voi enää estää tämän lehden julkaisemista!"
Kun kumminkaan mikään laki ei ollut poistanut sensuuria, pysyivät vanhat muodollisuudet voimassa, ja viranomaiset — kuvitellakseen kai itselleen että heillä vieläkin oli käsissään valtaa — huvittelivat itseään yhä edelleen kieltämällä suostumuksensa uusien lehtien ulosantoon. Mutta sanomalehtimiehet huolivat enää vähän tai ei ollenkaan siitä että lupa heiltä kiellettiin; he selvisivät niin hyvin ilmankin, he noudattivat vain Mirabeaun ja Brissotin esimerkkiä ja julkaisivat lehtensä alistamatta niitä minkään tarkastuksen alle. Päivä päivältä kasvoi lehtien luku, päivä päivältä ne houkuttelivat muita mukaansa. Heinäkuun loppuun oli syntynyt 42 uutta poliittista lehteä; elokuun lopussa oli niiden luku noussut jo 67:ään ja joulukuussa 192:een. Vuosina 1790, 1791 ja 1792 lisääntyi sanomalehtien luku yleensä samassa suhteessa, niin että Ranska 10 p. elok. 1792 voi laskea 400:n ja 500:n uuden lehden välillä. Useimmat näistä olivat pientä oktavikokoa, niin että ne, sidottuina kun ovat kirjastoissa, näyttävät pieniltä kirjoilta. Muutamat, kuten esim. Brissotin sanomalehti, olivat neljännesarkin kokoa, ainoastaan yksi, Moniteur, oli foliokokoa. Melkein kaikki olivat painetut huonolle paperille ja huonolla painolla ja erosivat lentokirjoista oikeastaan vain säännöllisen ilmestymisensä kautta. Mitä tulee ilmestymisaikaan, niin ilmestyivät muutamat lehdet joka päivä, toiset pari kertaa viikossa, niin, olipa sellaisiakin lehtiä, joiden ilmestyminen riippui kokonaan toimittajain mielivallasta. Muutamilla lehdillä oli vain joitakuita numeroja, toiset pysähtyivät näytenumeroonsa. Useimmat osottavat hyvin vähäistä kykyä, mutta ne korvasivat sen puutteen suhdattomalla innostuksella, joka tuli niiden paraaksi voimaksi. Tämä innostus se myös antoi arvoa niille pienille lehdille, jotka kukin erikseen olivat täysin vähäpätöisiä, mutta yhdessä muodostivat todellisen voiman, ne kun olivat Pariisin sokean roskaväen puhetorvena. Huolimatta vähästä arvostaan ne eivät ollenkaan olleet ujoisia; päinvastoin ne ne juuri kovimmin kirkuivat, ne ne juuri olivat rohkeimmat, ensimäiset syöksymään tuleen, viimeiset väistymään.
Tietysti voitiin näiden sanomalehtien joukossa erottaa kaksi vihamielistä leiriä: vallankumoukselliset lehdet ja kuningasmieliset eli antirevolutsioniset lehdet. Edelliset olivat lukuisammat ja aikajärjestykseen katsoen paljon edellä muista. Ensimäisen rojalistisen sanomalehden syntyessä, — se oli apotti Royoun toimittama L'Ami du roi — oli revolutsionisella puolueella jo 70 lehteä asiaansa ajamassa.
Tavallisesti ollaan taipuvia otaksumaan, että revolutsionisten sanomalehtien kieli oli karkeampaa, heidän hyökkäyksensä silmittömämpiä kuin rojalistisien, kun näet edelliset oli kirjoitettu katuyleisöä, jälkimäiset salonkeja varten. Mutta lukiessa kummankin puolueen lehtiä, näkee pian, että eroa niiden välillä tuskin onkaan. Rojalistit ja aristokraatit eivät enemmän kuin heidän vastustajansakaan kammoneet käyttää kaikkia roskaväen arkisanoja ja mauttomuuksia, ja tuskinpa yksikään sen karkeuksista oli heille liian karkea. Ja tuntuukin helpommalta antaa vallankumousmiehille anteeksi tuo roskaväenkieli, osaksi juuri sentähden että se oli sen yleisön kieltä, jonka puoleen he kääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää harrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua. Sen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden levittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen keinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli naurunalaiseksi tekeminen. "Naurettavaksi tekeminen", he itsekin sanoivat, "on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa kuin me taistelemme". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa personallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään ahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä, purkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä salaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö leikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja säädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla hupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi Actes des Apôtres (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat kuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen. Kansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle olivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua, mutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää vaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.
Vaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli keskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla puolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti arvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä he ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet painovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta vielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän ennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi vuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen aikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja oleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa, joka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.
Kokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen Patriote français'insa oli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen toimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta samalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli vielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin poliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi raivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.
Jos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden alusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta ja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä. Me emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä, vallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä mistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki on tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. Le Patriote français onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen käsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti antavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija Brissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se Brissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen "de Ouarville" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli kaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla salakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia häikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään vallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen tehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka viimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta kuollakin.
Sanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa: mitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää häntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan personalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi sanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään (13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan täytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:
"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta päämaalia kuin olla hyödyksi:
"Haukkumasanoihin hänen on vastattava halveksimisella.
"Tolkuttomiin jaarituksiin säälivällä vaitiololla.
"Vaarallisiin erehdyksiin tarkoilla vastauksilla.
"Hyviin neuvoihin alistumisella."
Le Patriote français vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme sanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää, paitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti meidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan politiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia ja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen uskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien tutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen, että miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti herätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja revolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue sitä pelkäsi ja vihasi.
Vallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin yksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja varovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat edistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni leppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava perustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat olleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins innollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti ajattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on usein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli aiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet ympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat olivat alusta pitäen — vastakohtana monelle muulle — innokkaita ja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan ihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin kansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen julkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt ainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen lehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa ja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies; hän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin ja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka personallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä, joskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin tyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja muodontäydellisyyttä.
Camille Desmoulinsin lehti Les Révolutions de Paris et de Bradant, alettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta intomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat muut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta pääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies jumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma, hänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa eikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja liian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi ympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli johtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin, joita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli katkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen suurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen ensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että hän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla tavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.
Loustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein yksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790, Prudhommen ulosantamaa lehteä Les Révolutions de Paris, jonka kanta käy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: "Suuret näyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme. Nouskaamme pystyyn." — Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin toisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta ovat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista kysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän selvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan periaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta sielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus kansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni pitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin ja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot vallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen orjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi aatelismiehiä ja arvonimien kantajia, "joiden", hän sanoo, "tulisi olla poissuljetut kaikista julkisista viroista". Joulukuussa 1789 hän vaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat kansalliskokouksesta.
On varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla radikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa etuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan aiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut tahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä yllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja järjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki pyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin juuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä. Hänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa, joka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä toimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa lähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.
Oma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin juurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat vakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa johtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790 Camille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei hän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi tunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa, epäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja hänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta on vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras. Mutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi, jollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja jollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin marttyyrikruunua.
Mitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana ja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat oli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja elettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan veljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa hän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä yhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin vallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin, jotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät väkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan kiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään itsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina hankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja tahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen, riippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen Marat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista. Hänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen kulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan oikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen. Hänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys ja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä päivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta vastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa kaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän, kuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä puhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa — tosiasia on kuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia hävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että — kuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli — olisi tullut kansan ystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen pahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin, valaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen lehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on yksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.
Maratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin Fréron, jonka lehti L'Orateur du peuple oli vain kaiku Maratin L'Ami du peuple'sta. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön historiassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen, vaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron, kokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi thermidorianisen sanomalehdistön johtoon.
Vallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi enimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi, nimittäin Annales patriotiques et littéraires, jota Carra ja Mercier toimittivat Maratin henkeen — karkea ja kömpelö lehti, jonka sukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija Gorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä Courrier des départements — lehti, joka alussa ei ollut niin vallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian kyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita tukia.
Oli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja maltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti Père-Duchêne. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta hän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen, johon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja kauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia ja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman nautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se sai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen Père Duchêne- jopa Mère-Duchêne-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut niin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.
* * * * *
Ylimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu Actes des Apôtres ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat Rivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä kantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija Champcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous oli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot olivat hänet määränneet. Actes des Apôtres lehden keralla oli kaksi muuta lehteä ylimysten tukena, Gazette de Paris, jota toimitti du Rozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja L'Ami du roi, jota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno, apotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä huonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja kaikenlaisiin väkivallan töihin.
Tässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa vaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön päämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin, nerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä. Se oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana Actes des Apôtres lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan yksinkertaisesti kutsui nimellä Journal de M. Suleau. Juuri tässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen epäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä kepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan ja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa kaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se peittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki ne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen kanssa, "juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi, kunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi", teki että hänet tuon tuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi päiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia kuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön puolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa narrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau oli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli hänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja — otettiin.
Arvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä sanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat maltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi kirjalliset, puoliksi valtiolliset Chronique de Paris ja Journal de Paris, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle, jälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista; niinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. Journal de Paris voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö sai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai puoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti kuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit, jotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat muut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti Gazette de France ja Journal des débats et des décrets, jotka kumpikin vielä nytkin ovat olemassa, sekä Moniteur. Viimemainittu oli erityisesti huomattava siitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden jälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta siitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. Moniteur oli koko vallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään ensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä hallituksen virallisen äänenkannattajan.
Vallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa, ettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa määrin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä. Tosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä kuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja poliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia sanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka löysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se oli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt ja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen lakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä tähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet mitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin sovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä. Ranskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta sellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus, ja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat niitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä oli varma tunnuslauseensa, joka kuului: "rajaton painovapaus", ja rousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli kylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.
Kuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin on kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä kysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta. Brissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa, hän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä vastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen vuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit sitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus painovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. "Jos painovapaus voisi olla olemassa", hän usein kirjoittaa, "maassa, missä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri mahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona". Maratkin kaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti sen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen vihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa, kylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta hänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut ylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain vapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää kuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä tarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta, emme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin käyttänyt.
Jos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä, että puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat yhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo sanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa. Päivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy vihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen tekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan rajaton itsevaltaisuus.
Tietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä itsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan alituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat kukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä varten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan valvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan. Sen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja johtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.
Kansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön vallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää laki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella sitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla. Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt perinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys painovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin vaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen painolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti paljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan. Kansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita kukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin nojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus sääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: "Ajatusten ja mielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain vastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa".
Kokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin kunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat kolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat tähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä Marata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten eteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen vangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä piilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan laiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden tyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja poliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä ei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n tammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa sulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli pelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta. Toinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000 miehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri, joka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon kansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin saada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet onnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.
Klubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja, adresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin piireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään vastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin, hävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä verkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten lehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi paheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät sanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa kauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja v. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja Sanson, Pariisin teloittaja, "toimeenpanevan vallan edustaja", joksi Camille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi ja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti ja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa sanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana valtiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa päältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin olivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat sanomalehdistöä vastaan.
Samalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon kolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja tietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli sanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen perusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava yhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana — sillä jos kerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä väärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan — alettiin nyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä ja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana "patriotismi" muuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia niitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain ulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli yksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia sen tarjoomia etuja.
Ja juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni, päästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta sanomalehdistöstä ja samalla myös — ei teoriassa vaan käytännössä — sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot otetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin valvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi leviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat otetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan eräs rojalistinen sanomalehtimies, Gazette de Paris'in toimittaja, revolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.
Pariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta sanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa vallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä elok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea maaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi kuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön, Brissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman jakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin rajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä taistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian ainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen tukahuttamana.
Vallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri tämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin, joka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten ministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut, ei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä hoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia ja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan masennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan mitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään vastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä salaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan rajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin. Lokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta kuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun 31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan näemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt kuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli seurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat taistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias, kumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen nuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan sentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.
Keskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä kuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona, mutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta sortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa. Camille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan Le vieux Cordelier lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä hänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu Robespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden ylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: "elää vapaana tai kuolla", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä taisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea alistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä katseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli tapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää, hän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen sanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi, sekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia hallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta, joissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin verraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta, eikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla terrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen liittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:
"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja henkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi kuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se julmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus, johon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on kaikkia rajoja vailla."
Kolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan. Suurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön silmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin aikana oli päässyt vallalle.
"Ei", hän sanoo, "vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas taivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki, likainen paita tai repaleinen puku — vapaus, se on onni, se on järki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen tunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni sen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te kutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole mitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita. Älkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se olisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te tahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta onko nähty suurempaa hulluutta?"
Ja vähän myöhemmin hän lausuu:
"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että terrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen vakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten voitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea se päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen toimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään järjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi, jos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin Brutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin, rakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä riitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne niitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja."
Voidaan ymmärtää, millaisen huomion Le vieux Cordelier herätti jakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille ajettaisiin pois klubista — "Camille on jo kyllin kauan hiponut giljotiinia", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta päiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei oikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik. 1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen hetki oli lyönyt.
Camille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli vain kuusi numeroa Le vieux Cordelier'iä ilmestynyt. Seitsemäs, ainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo kauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa löydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren kuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi, jolle oli kirjoitettu: "Camille mestattu senvuoksi että selitteli Tacitusta."
Muutamia päiviä ennen Camillea oli Père Duchênen ulosantaja Hébert kuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman kohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.