Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta lähtenyt, ja vasta silloin voi sydän olla kokonaan mukana".
* * * * *
Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi, avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia, joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja hävitysinnon vuoksi.
Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä, joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin, niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin, siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m. halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.
Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena. Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu- ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan, tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja valvontaa vaille.
Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja, joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä, luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät salakähmää omaksi edukseen.
Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean, valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa Ohjesäännössä oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja opetukselle. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset kirjat.
Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää, kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle kuuluvia taideteoksia".
Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä, jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:
"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia, kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita, mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."
Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki, nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi, museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.
Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria, mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten, että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena, että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää, kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.
Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k. museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793, että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta, sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts (Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin Monna Lisa, Andréa del Sarten Pyhä perhe. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.
Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan, jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan — toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi, että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.
Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794 suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia; sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi mukanaan sotaretkiltään.
Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita maaseudullakin.
Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi, museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa, jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen, jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen. Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa, siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut Murhatun Maratin, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja keisarikruunauksen maalaaja.
KIRKKO
Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa vaan myös kultuurisessa suhteessa.
Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet, hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto, sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc, "papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella rohkeudella — ja mikä pahempi, suurella menestyksellä — kauppaa syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja pelko, paratiisi ja helvetti — kaikki muodostui heille tulolähteeksi. He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas, jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa maata."
Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan, että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle, itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan. Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan, itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin, niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä, joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan, olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa: papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava; yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli mahdollista alistettava valtion alle.
Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä, varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat pappien asiaa — huolimatta heidän papillisesta toimestaan — koska he kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja — vaikkapa paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä — koska filosofit puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.
Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn — he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit, kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan, 19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.
Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn, johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher departementin perustuslaillinen piispa.
Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä. Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun, ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen voimakkaasta sanavarastosta.
Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan: yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.
Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet, joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen, mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle. On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:
"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat: Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. — — — Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."
Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p. heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka — — — Väärät opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille kuin keisarin on! — — — Mutta onko keisarille annettava myöskin se, mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki, heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa. Ihmisellinen luonto — onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." — Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.
* * * * *
Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p. elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide, että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.
Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien peruuttamiseksi ja myömiseksi — ehdotus, jonka kansalliskokous melkein muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään — oliko siis ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa, ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa, suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus — keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.
Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen, lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin, jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.
Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti, kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia. Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta. Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia, joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa eräässä kappaleessa nimeltä Les ruses de Frontin, mikä kokeilu oli teatterille hyvänä reklaamina.
Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla, sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa. Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.
Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi, heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä. Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen nunnat luopumaan hunnusta — edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus, ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat — suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille — yhä edelleen itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella alalla.
Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p. heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.
Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan — korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin, sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten vaatimusten kanssa.
Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta. Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri, jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti jatkua.
Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava, silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka, määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto — pappien tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa — oli omiaan herättämään katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu tästä julkisuudesta — "varokaa itseänne luomasta marttyyreja", oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.
Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala. Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus. Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan — yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac, Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet, saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa, vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä kieltäyn valaa vannomasta" — Kokouksen vallankumoukselliset johtajat ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan, neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.
Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa. Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua. Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50 papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut, kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle. Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."
Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin, valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa. Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa. Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään, joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä viha menee sitäkin pitemmälle — seurakuntalaiset näet karkoittavat valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa kaupunginportille saakka.
Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista innostusta — sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni, kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään — koettivat kaikin tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.
Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely. Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi; peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin, olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä, ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he — vapautensa, jopa henkensäkin uhalla — kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan olivat vetäneet päälleen epäluuloja.
Koko tämän hiljaisuudessa — ja usein pimeydessäkin — työskentelevän reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa. Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko, suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään, sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen; tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa; tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat, varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan. Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin, että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia, sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi — ja se on pääsyy — koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja, etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja toimivat yhteisesti."
Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen, maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.
Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6 kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi; se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi, kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20 aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26 p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän kuluessa karkoitettavat.
Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu, he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä. Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella, että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta, vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.
Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään, yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus, alentaa itse uskonnon arvoa ja — kuten vallankumouksen aikana lausuttiin — antikristianiseerata Ranska.
Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti- ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa… ja silloinpa kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.
* * * * *
Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat, jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti nimitettiin — s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi — he tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja uskontoa kohtaan — halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa toimenpiteissä.
Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet, mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti. Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä, vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia, kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.
Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10 p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri, vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty: "Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti, menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan, pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti, ei kyennyt innostuttamaan kansaa — se pysyi aluksi yksinäisenä yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista uudelle uskonnolle.
Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä, mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen 22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa, eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät, jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta. Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden, järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan, se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.
On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään — tarvitsemme vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille, ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan. Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä, kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.
Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä, hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.
Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa. Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat, mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille, että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin, että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.
Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p. marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait ja pappeina valtion virkamiehet — sanalla sanoen se uskonto, jonka muodosti rakkaus isänmaahan.
Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä. Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.
Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa. Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella, oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen asiasta piispanneuvoston kanssa.
Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään, ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa. Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista. Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen? Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."
Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi — Robespierre. Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista, joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti teeskennelleet sellaista, kunnes — kuten Haute-Viennen piispa lausui — "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti ilmaista ateistisen kantansa!
Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut, kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan, jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.
Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean- ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.
Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin. Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan, taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville; luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias Momoron kaunista vaimoa.
Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin, että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään. Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä, astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle" ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin." Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut. Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja vapaudelle — ja konventti säätää — sittenkuin Chabot oli muovannut tämän toivomuksen esitykseksi — että Notre-Damen kirkko oli tästälähin oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin kunniaksi.