XII.
Gunnar Sten laski, paljonko hänellä vielä oli varoja jäljellä, ja hän oli tarkastukseen tyytyväinen. Oikeastaan se oli vastenmielinen ja ilkeä toimitus, mutta sen täytyi tapahtua. Hän ei ollut pitänyt mitään lukua menoistaan, mutta kun hän nyt oli tarkastuksen toimittanut, tunsi hän vastenmielistä tyydytyksentunnetta. Siinä suhteessa ei siis kuilu vielä ollut jalkain juuressa. Ajan kuluessa kuluisi tietysti vielä jäännöskin, — mihin, sitä hän ei ruvennut harkitsemaan — eikä Gunnar Sten erikoisella kauhulla ajatellut hetkeä, jolloin tulisi antamaan pois viimeisen penninsä. Silloin tulisi tapahtumaan jotakin ratkaisevaa, se oli selvää, mutta siihen mennessä saattoi myöskin tapahtua jotakin yhtä ratkaisevaa.
Hän oli jo päästänyt kaikki käsistään, antoi päivän mennä ja toisen tulla, eikä vaivautunut ajattelemaan asioita sen enempää.
Eikähän se mitään olisi hyödyttänytkään.
Huomaamatta, kuinka oli siihen tilaan joutunut, alkoi hän juoda. Ennen oli hän juonut seurassa, nyt piti hän yksinäisyyttä parempana. Hän sai antaa ajatuksensa olla rauhassa, antaa niiden rakentaa linnoja ja tuulentupia ja taas hajoittaa ne, minkään syrjäisen seikan niihin vaikuttamatta. Ehkäpä hän jostakin humalasta oli löytävä sen kiinnekohdan, jota turhaan etsi.
Toverit rypistivät kulmiaan ja miettivät, pyrkiäkö seuraan vai pysyäkö kokonaan erillään. Naiset vaistosivat, että joku merkillinen loppuunpalamisprosessi on käymässä, ja alkoivat yhä enemmän lähetä häntä. Gunnar Sten huomasi kaiken niinkuin läpi sumun, hänellä oli sydäntä ja hyvä sana kaikille: "Tulkaa ja nauttikaa! Mutta kun on mennäkseen niin menköön."
— Se on vain eräs väliaste, saat nähdä, sanoi Nurmelainen.
— Taloudellinen dekadenssi alkaa, hymähti Einar Malm karusti. — Muutaman vuoden kuluttua hän myy kellonsa ja vie hännystakkinsa panttilaitokseen.
— Varjelkoon! huudahti Nurmelainen.
Ja molemmat surivat, sillä molemmat pitivät Gunnar Stenistä. Heidän silmiensä edessä syöksyi mies suinpäin turmiotaan kohden, eikä kumpikaan voinut sitä estää.
Gunnar Stenin ansioluettelo kasvoi. Hänen ympärilleen ryhmittyi kirjailijoita, jotka eivät saaneet kustantajaa, ja taiteilijoita, joiden taulut jury ilman muuta pani syrjään. Elämä muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi pyörteeksi, josta hän vaivoin erotti itsensä. Kauanko tätä tulisi kestämään, kauanko?
Hän vietteli palvelijattarensa ja päätti mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli hänen velvollisuutensa, sillä suhteesta tulisi olemaan seurauksia. Hän oli sitäpaitsi hyvä ihminen, vaikka häneltä puuttui sivistystä.
Einar Malm joutui ymmälle, kun kuuli tämän.
— Sinun tarvitsee vain nähdä hänen syövän, niin rakkautesi pakenee ikkunasta ulos, sanoi hän, mutta mietti sittenkin asiaa vakavasti.
— Tässä ei olekaan kysymys mistään rakkaudesta, vaan velvollisuudesta, vastasi Gunnar Sten kiinteästi.
— Sitten sinun on paras perustaa haaremi, sillä sellainen suhde velvoittaa aina, olipa sillä seurauksia tai ei, huomautti Einar Malm kuivahkosti, mutta ajatteli edelleenkin asiaa. Kukapa osasi sanoa, eikö avioliitto voisi olla pelastukseksi. Saisi edes jotakin vakinaista mietittävää.
Gunnar Sten värähti, ja hänen ajatuksensa lensivät väkisinkin erääseen Eeva Pääskylään tai Leivoseen ja sitten muutamiin muihin. Maailma kävi kirjavaksi hänen silmissään.
Einar Malm ajatteli asiaa tarmokkaasti ja puolueettomasti. Hän muisti oman sisarensa, jonka hymy oli kuollut ja jonka poskilla ruusut olivat kalvenneet, ja hän puraisi huultaan, tuntien hetken synnillistä nautintoa siitä, että Gunnar Sten naisi piian. Mutta samassa hän muisti Nurmelaisen, Gunnar Stenin sairaan — mitäpä se muuta voi olla — mielentilan, hänen lapsuudenaikainen, karu ystävyytensä voitti, ja hänen ajatuksensa palasivat entiselle, puolueettomalle ladulle. Gunnar Sten ja piika — yhdistelmä oli kauhea, eikä Einar Malmin tajunta jaksanut sitä sulattaa.
— Hän saa minulle lapsen, Stenin, lausui Gunnar Sten. — Etkö ymmärrä?
Minä tulen kohtelemaan häntä kuin vaimoani.
— Sitä sinä olet jo tehnyt, kirahti Einar Malm: katkerasti. — Häntä ja monta muuta.
Ei, yhdistelmä oli sittenkin mahdoton. Ja Einar Malm järjesti asian niin, ettei nainen huolinut Gunnar Steniä mistään hinnasta. Hän otti ennen paljon rahaa ja lapselleen Stenin nimen.
Viimeksimainittua ei kuitenkaan tarvittu, sillä lapsi syntyi kuolleena ja nainen tuli entiseen paikkaansa.
Margit Malm itki tai tuijotti tunteettomasti eteensä.
— Herkeä, huudahti hänen veljensä ja polki jalkaansa. — Ei kannata, ei tosiaankaan kannata.
— Minä rakastan häntä sittenkin, nyyhkytti sisar.
Siihen ei veli vastannut mitään, katseli vain ikkunasta ulos, ja hänen terveillä kasvoillaan, kuvastui tuskaannus ja viha. Ellei sisarta olisi, jättäisi hän Gunnar Stenin oman onnensa nojaan; siten itsensähävittämisprosessi kävisi nopeammin, katastrofi tulisi nopeammin ja kaikki olisi ohi.
Sillä katastrofi tästä kuitenkin lopuksi tulee, ajatteli hän, siitä ei päästä minnekään.
XIII.
Kuten sanottu oli Gunnar Stenin elämä muodostunut mitä täydellisimmäksi, toimettomaksi odotukseksi.
Tarvittaisiin vain pieni, hienon hieno tapaus, ja kaikki kääntyisi oikealle, valoisalle tolalle.
Hän vaistosi sen ja odotti sitä kaikin hermoin, mutta mitä laatua tai millainen sen piti olla, sitä hän ei kyennyt edes kaukaisestikaan määrittelemään. Jotakin oli auttamattomasti vinossa, ja apu oli tuleva ulkoapäin, sen hän kaukaisesti käsitti, mutta ei mitään muuta. Hän ei edes kyennyt itselleen selvittämään, kuinka kauan tällaista tilaa oli kestänyt. Hänestä tuntui lopuksi niinkuin sitä olisi kestänyt koko hänen nuoruutensa, ja jos sitä ennen oli ollut toisenlaista, oli se vain ollut valmistelua siihen, mitä nyt oli. Kuinka hän tähän tilaan oli joutunut, se oli myöskin selvittämättä. Tässä sitä nyt vaan oltiin ja sillä hyvä.
Gunnar Sten tunsi, että hän nyt kieltämättömästi oli sillä, mitä hän oli mielikuvissaan nimittänyt maailmanrannaksi. Tosin hänellä oli koti, johon vetäytyä, ja tosin hänen jokapäiväinen toimeentulonsa oli täydellisesti turvattu, mutta mitään muuta ei hänellä ollutkaan. Hänen sielussaan asui jatkuva autius, joka ajoittain kärjistyi kalvavaksi kaihoksi.
Rientoaskelin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman sysäämänä hän luisui eteenpäin välttämätöntä ratkaisua kohden, koko ajan odottaen ja odottaen ja väliin tarrautuen kiinni olevaisiin tai olemattomiin kiinnekohtiin, mutta heti päästäen ne jälleen irti.
Isä oli muuttunut hänelle erittäin kaukaiseksi, ja kun hän joskus hänet muisti, ajatteli hän häntä aivan ulkokohtaisesti ja koetti mahdollisimman pian päästä niistä ajatuksista erilleen. Ei siksi, että ajatus häntä millään tavalla olisi vaivannut, vaan siksi, että oli vastenmielistä ajatella epämiellyttäviä kohtauksia. Isä oli jokaisella. Isä oli antanut hänelle elämän ja hän tulisi joskus hänet perimään yhdessä veli Kaarlen kanssa. Siinä kaikki. Olipa hän yhdessä Nurmelaisen kanssa tehnyt "ajattelemattomuuden" tai ei, hänen kohtalonsa olisi kaikissa tapauksissa ollut sama. Vähitellen hänestä tämä kaikki alkoi tuntua vallan luonnolliselta.
Gunnar Steniä alkoivat vaivata unettomat yöt. Hän kulki täysin pukeutuneena pimeissä huoneissa ja katseli himmeästi valaistuja öisiä katuja. Väliin hän syöksyi kadulle ottamaan osaa yöelämään, väliin häneen pyrki korkea ja harras tunnelma niinkuin silloin kerran kirkossa tai silloin, kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun. Miten pitkä aika siitä olikaan? Se oli sittenkin aikaa, johon liittyi kauneutta ja tunnelmaa. Ja sen korkean ja hartaan tunnelman vallassa, joka häneen pyrki, lensivät hänen ajatuksensa Jumalaan. Mutta Jumala oli kaukana ja korkealla, Hän oli luoksepääsemätön, majesteetillinen ja suuri, Hän oli luonut kaikki, mitä oli, ja asettanut tähdet taivaalle ja planeetat kiertämään ikuisia ratojaan, Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Gunnar Stenin kanssa. Gunnar Sten olisi tahtonut tuntea itsensä orvoksi ja avuttomaksi ja puhua Herran kanssa niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten, äidin eläessä, mutta se korkea ja harras tunnelma ei riittänyt rinnan sulattamiseen, ja vapauttava kyynelten lähde oli jo aikoja sitten kuivunut.
Eikä Gunnar Sten voinut olla tuntematta lievää painostusta ja vastenmielisyyden sekaista tunnetta ajatellessaan, mitä ajatteli, ja hän koetti nyt pian saada ne sivuutetuiksi.
Hän oli turtunut, hänen tunteensa olivat liiaksi kulutetut, hän oli itkenyt naisellisen paljon, vast'edes ei niin tulisi tapahtumaan.
Niin, — ja eräänä päivänä saapuu sitten Margit ja Einar Malmin isä, vuorineuvos Malm. Hänessä on todellakin jotakin vuoren tapaista, alkaen kaljusta päästä ja harmajasta poskiparrasta ja kotkannenästä musertavan rauhallisiin silmiin ja suunnattomaan ruumiiseen asti.
Gunnar Stenin mieleen muistuu heti Margit Malm, ja häneen menee eräänlainen lämpö, joka ei kuitenkaan kasva kaihoksi ja rakkaudeksi, sillä samalla hänen mielikuviinsa ilmestyy Nurmelainen hengästyneenä ja hätäytyneenä ja yöllä annettu ja otettu suudelma. Hän ei voi päästä ajatuksesta, että häntä on petetty, ja vaikk'ei hän millään tavalla vihaa Nurmelaista, tuntee hän lämmön ohella uudistuvaa vastenmielisyyttä Margit Malmia kohtaan, samalla kuin hän ajattelee häntä hellästi ja myötätuntoisesti. Mutta millään ehdolla ei hän halua häntä nähdä eikä puhutella.
Vuorineuvoksen tulo ei millään tavalla rasita Gunnar Steniä, eikä vuorineuvos anna ymmärtää, että hänen tulollaan olisi mitään erityisempää merkitystä. Hienosti ähkien antaa hän palvelijan auttaa yltään, oikaisee kalvostimiaan ja astuu joustavasti sisään, luoden puoliuteliaan katseen ympärilleen.
— Hauskaahan sinulla täällä onkin, puhelee hän. — Luulisihan täällä…
Sitten hän ottaa sikarin, katkaisee sen huolellisesti ja sytyttää sen vielä huolellisemmin, aivan kuin aikoisi istua ja haastella tuttavallisesti ja rattoisasti pitemmän aikaa. Juuri tuon näköinen tulee Einar Malmkin olemaan parin-, kolmenkymmenen vuoden kuluttua.
— No, mitenkä ne asiat oikein ovat? katkaisee vuorineuvos äkkiä hiljaisuuden.
Gunnar Sten ällistyy putoavaa kysymystä, ja vaikk'ei vuorineuvoksen läsnäolo mitenkään rasita, vetää selittämätön vaisto häntä istumaan lähemmäksi tuolin reunaa.
— Mitenkäpä ne… vastaa hän. — Siinähän ne…
— Hm… Ikävää tämä vain on, hiton ikävää. Einar ja Margitkin kärsivät tästä.
Gunnar Stenin on ikävä, mutta millä tavoin tämä voi vaikuttaa vuorineuvokseen, kummiin, se ei sisälly hänen tajuntaansa.
Vuorineuvos on monasti aikonut poiketa sisälle puhelemaan hiukan, mutta on ajatellut, että kai täysikasvuinen mies itse hoitaa asiansa. On isänkin kanssa puhunut — isä on käynyt täällä muutaman kerran —, mutta ei ole auttanut. Pitihän se muuten tietääkin, mutta otti nyt asian kuitenkin puheeksi. Joko rahanpuute alkaa?
— Ei.
Vanhan Malmin kasvoja kirkasti itsetiedoton hymy.
— Ajattelin vain, että voisinhan minäkin alussa… Mutta parempihan on — luonnollisesti…
Gunnar Stenin ajatukset ovat seisahtuneet. Vuorineuvoksen tulo on perinpohjin ällistyttänyt hänet. Tuossa hän nyt istuu, polttaen parasta havannaa, ja koettaa mutkateitä päästä johonkin. Mihin? Saa odottaa.
— Ei missään tapauksessa pidä vain kääntyä sellaisten koronkiskurien puoleen, jatkaa vuorineuvos hyväntahtoisesti. — Kyllä ne kernaasti tekisivät selvän kauppaneuvos Stenin perillisestä. Asiat voidaan järjestää muutenkin. Eikä myöskään panna nimeä vekseliin, ei pitkin eikä poikin. Tietysti pankki ne ottaisi — ei siitä puhetta — mutta sittenkin…
— Minulla ei ole ollut rahanpuutetta, keskeyttää Gunnar Sten lyhyesti.
— Ei siltä ole näyttänytkään, myöntää vuorineuvos myötätuntoisesti.
Sitten hän taas kauan aikaa imee sikariaan, miettien, miten pääsisi pääasiaan. Hän on kuin savua suitseva tulivuori.
— Kun ei tästä kuitenkaan näy tulevan mitään, leikkasi hän sitten, ottaen jonkunlaisen holhooja-aseman Gunnar Steniin nähden, — ja kun rahojakin on vielä jäljellä, voisit tallettaa osan tänne ja lähteä ulkomaille katselemaan hiukan ympärillesi. Uudet seudut ja maisemat, uudet vaikutelmat ja uudet ihmiset… Se antaisi ryhtiä ja pontta…
Gunnar Sten omaksui heti vuorineuvoksen ajatuksen ja innostui.
— Setä on aivan oikeassa, sanoi hän. — Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi.
— Minä tunnen itseni jo melkoisen virkistyneeksi, kun käyn
Tukholmassakin, selitti vuorineuvos hymyillen, — ja jos pistäydyn
Englannissa, tunnen itseni uudestisyntyneeksi. Mutta kurorteja en voi
sietää. Karta niitä, poikaseni, jos haluat säilyttää terveytesi.
Päässään Gunnar Sten jo teki suunnitelmia, miten matkansa järjestäisi, eikä hän voinut vuorineuvoksen hyväntahtoiselle pakinalle muuta kuin hymyillä. Hän vilkaisi vuorineuvokseen ja huomasi, että leppeän puheen ja käskevän ulkomuodon välillä oli huikea erotus ja että vuorineuvos tahallaan oli nyt ottanut toisen naamarin. Noin myhäilevänä ja hyväntahtoisena ei vuorineuvos Malm koskaan ollut sisältynyt hänen tajuntaansa. Ja kuta useamman kerran hän puolittain salaa vilkaisi vuorineuvokseen, sitä selvempänä heräsi hänessä epämiellyttävä tietoisuus siitä, että hän jollakin tavalla oli Malmeille taakaksi ja että nämä kunniallisella tavalla tahtoivat päästä hänestä eroon.
— Sinä olet niin väsynyt, lausui vuorineuvos, että sinun olisi parasta järjestää lähtöä mitä pikimmin.
Tuossa istui eräs vieras mies, joka oli hänen kumminsa ja hänen vanhempiensa vanha tuttava, mutta jonka kanssa hänellä ei muuten ollut vähintäkään tekemistä, ja tuolle vieraalle, hyväntahtoiselle herralle oli mitä tärkeintä, että hän mahdollisimman pian katoaisi hänen näköpiiristään. Hyvä — hän saa toivomuksensa täytetyksi.
— Jos menet Hampuriin tai muihin suuriin kauppakeskuksiin, sanoi vuorineuvos, niin katso ympärillesi, katso ympärillesi, ja ota vaari tilaisuuksista. Ja sitten voisit käydä Wilson & Faberilla Newcastle on Tynessä tai vanhan Llewelyn Smithin luona Hullissa, molemmat ovat suhteissa teikäläisiin. Äläkä unohda täällä olevia…
— Minä olen erittäin kiitollinen sedälle kaikista neuvoista.
— Tjaah — noudata niitä myöskin, noudata niitä myöskin, Gunnar, niin minäkin olen kiitollinen.
Ja vuorineuvos Malm nousi suurena ja juhlallisena hyvin toimitetuin asioin ja tyytyväisyyden hymy huulilla. Tämä oli siis Margit Malmin isä, ja hiukan ulkonevan alahuulensa ja kauniin, pyöreän leukansa oli tyttö kieltämättömästi perinyt isältään, mutta ruskeat silmät taisivat olla äidin. Gunnar Sten muisti taas elävästi Margit Malmin, häntä sykähdytti hiukan, ja siihen sykähdykseen sekaantui suuri määrä kaihoa, mutta ihme kyllä — ei mitään vastenmielisyyttä. Sekunnin ajan hän muisti Nurmelaisenkin, mutta siihen sisältyi voimakas pohjatunne siitä, ettei Nurmelaisella ja Margit Malmilla kaikesta huolimatta saattanut koskaan olla mitään yhteistä.
— Eikä mitään turhia jäähyväisvisiittejä, puheli vuorineuvos ollen jo lähdössä. — Lähdet vain ja tulet: tässä minä nyt olen ja terveisiä Alppien takaa tai Pohjanmeren tuolta puolen.
Selvät sanat, vaikka hienosti lausuttu. Häntä alettiin siis karttaa.
Auttamaton "bakki" siis siltäkin taholta.
Gunnar Stenissä leimahti voimakkaana vanha rakkaus Margit Malmia kohtaan, hetkisen hänestä kaikki tuntui valoisalta, hän aikoi tarttua vuorineuvoksen takinliepeeseen ja puhua kaikki. Mutta tuhannet hienommat ja karkeammat syyt huusivat voimakkaasti vastaan, aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi, ja jäsenet tuntuivat puutuneilta ja äärimmäisen raukeilta. Eilen se ehkä vielä olisi käynyt, nyt oli kaikki liian myöhäistä, peruuttamattomasti liian myöhäistä.
Hänen pohjimmaiseen tajuntaansa jäi sittenkin Margit Malmin kuva kauniina, uhrautuvana ja ilman pienintäkään tahraa. Häntä hän oli rakastanut ja tuli rakastamaan. Kaikki se, mikä oli aste asteelta sen välille kasaantunut, poistui hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Sitten astui taas sumu eteen, ja piinautunut mielikuvitus alkoi toimia.
Ulkona vonkui syystuuli lennätellen kuivia lehtiä pitkin bulevardia, ja Gunnar Sten kulki sinne, missä tiesi näkevänsä kauniita vartaloita, missä musiikki soi, lasit kilahtelivat ja missä kaikki oli yhtä ainoata valomerta. Hänen rinnassaan takoi kiihkeästi, hänen mielessään oli Margit Malm, ja hän oli lähimain samanlaisen tunnelman vallassa kuin lähtiessään kerran erään Elsa Almin luota. Silloin hän toki oli ollut puhdas ja kokematon, nyt hän oli vain samanlainen kuin tuhannet muut.
Hän tulee tarkalleen seuraamaan vuorineuvos Malmin ohjeita, mutta jo ennakolta hän varmasti saattoi aavistaa, että hänen matkansa ei tulisi kulkemaan firmoja myöten.
— Siis Margit Malmkin!
Heidän välilleen oli asettunut korkea, ylitsepääsemätön vuori, mutta Margit sitä ei ollut asettanut, ellei juuri hän itsekään. Mitä tämä taas oli ja mihin tämä oli johtava? Hän tunsi itsensä taas pitkästä aikaa herkäksi ja helläksi ja hänen sisässään värähteli, aivan kuin tahtoisi se värähtelevä ja päätään nostava pusertaa esille itkun. Sitä ei kuitenkaan tullut.
— Täytä maljat, viinuri. Kolmen päivän kuluttua et minua enää näe…
Sitten kaikki hukkui musiikkiin ja rytmiin, ja tunnelma oli syrjäisestä moitteetton, mutta joku siinä kuitenkin sorahteli.
Gunnar Sten oli mukana, ajatukset muualla.
XIV.
Lähes neljä vuotta kului, ja Gunnar Sten tuli takaisin.
Kukaan ei häntä odottanut eikä kukaan ollut häntä vastaanottamassa, hän tuli, koska oli tullakseen. Ei siitä sen enempää.
Oliko hän muuttunut? Herra sen tiesi. Ainakin ulkonäöltään. Hänen katseensa oli ilmeetön, hiukset olivat harvenneet ja ohimoiden tienoilla näkyi harmaita oraita, hänen ryhtinsä oli raukea, mutt'ei veltto, hänen kätensä vapisivat lakkaamatta paitsi eräässä määrätyssä tilassa.
Kukaan ei ollut häntä vastaanottamassa, ja yksin hän ajoi kotiinsa, jonka vuokra oli maksettu viideksi vuodeksi eteenpäin, yksin hän ajoi kotiansa kohden katsellen välinpitämättömin katsein ympärilleen.
Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja vuodenaika oli tunnelmarikkain. Katulyhdyt valaisivat, mutta ilma oli tukahduttava ja saattoi erottaa kaukaisia, haipuvia tuoksuja. Ihmisvirta hälisi ja soljui edestakaisin, kaikilla oli kiire, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä.
Sydän löi nopeassa, levottomassa tahdissa, mutta niinhän se oli tehnyt viimeiset vuodet. Se ei ollut mitään uutta. Hiukan kovemmin se sykähti, kun hän eräässä kulmauksessa korkein kultakirjaimin luki "Asianajotoimisto Einar Malm Advokatbyrå", mutta palautui pian tavalliseen tahtiinsa.
— Pianhan se kävi, ajatteli hän raukean tyytyväisenä. — Hyvä on, hyvä.
Ja sitten hän antoi taas mennä eteenpäin ja ajatteli Einar Malmin kaunista sisarta, kaukaa, hyvin kaukaa ja haaveellisesti niinkuin oli tehnyt nämä neljä vuotta. Miksi hän oli erään ajan häntä karttanut ja ollut ajattelematta? Se oli vain johtunut jostakin. No niin — nyt hän häntä ajatteli, tuntien, että se on sekä sairaalloista että ehkä liian myöhäistä, mutta hän teki kuitenkin niin siksi, ettei voinut olla niin tekemättä.
— Margit Malm, hän, joka oli minulle niin hyvä ja joka lauloi niin kauniisti. Ainoa, joka tuli minun luokseni silloin, kun minä olin yksin.
Se aika oli onnetonta ja kaunista, yhtä kaunista, kuin tämä nykyinen aika, oikeastaan välitöntä jatkoa edelliselle, oli harmaata ja yhtäkaikkista.
Naurettavaa ja typerää on miehisen miehen tunteilla, liiat tunteet ja herkät hermot saattavat muodostua Waterlooksi, ne saattavat tehdä vieläkin enemmän: muuttaa traagillisen koomilliseksi. Gunnar Sten tiesi tämän, mutt'ei huolinut sitä ajatella. Tämä kaikkihan oli vain elämää. Nyt oltiin tultu perille. — Kypsä minä olen, kypsä, ajatteli Gunnar Sten.
XV.
Ja nyt hän oli taas juonut.
Tällä kertaa kylläkin ainoastaan kolme päivää perätysten, mutta onhan siinäkin yhdeksi kerraksi.
Eikähän hänellä, sananmukaisesti ottaen, enää mitään päämäärää tai tarkoitusta itseensä eikä yhteiskuntaan nähden ollutkaan, — hän vain eli juodakseen ja joi koska eli.
Kukaan ei häntä siitä voinut moittia. Hänellä oli varaa niin tehdä, hän pukeutui säädyllisesti, eihän hän muuten mikään gentlemanni olisi ollutkaan, — hän ei koskaan häväissyt itseään, hän oli kaikessa comme il faut, paitsi siinä, että hän etupäässä joi. Joi vakaumuksesta, joi periaatteesta, joi sydämen ja sielun yltäkylläisestä tyhjyydestä.
Miten hän oli sellaiseen olotilaan joutunut ja miten kauan sitä oli kestänyt, sitä hän ei enää viitsinyt ajatella. Mitä hän ajatteli, oli korkeintaan:
— Näin kai on paras.
Hiukan vaivaamalla aivojaan sai hän selville, että tällaista olotilaa oli nyt kestänyt viitisen vuotta. Oli sekin olotilaa: viitisen vuotta yhtä ainoata, jatkuvaa humalaa.
Siis viisi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika ajanjaksona, ihmiselämässä se on jotenkin huomattava aikamäärä, mutta melkein keskeytymättömäksi humalaksi se on suunnaton ajanjakso. Hän ei voinut oikein kuvitella sitä mielessään: viisi vuotta, päivästä toiseen, yhtä ainoata humalaa lyhyet, autiot todellisuuden hetket välissä.
Hän oli siis se Gunnar Sten, joka viisi vuotta sitten oli ollut nuori, toivorikas, sivistynyt, varakas, sanalla sanoen mies, joka voi ja saattaa luottavaisena katsoa tulevaisuuteen, täysin tietoisena siitä, millaiseksi se tulee muodostumaan, ellei maailmanjärjestys horjahtele.
Kaikesta huolimatta hän oli se sama Gunnar Sten, hän, joka oli saanut iskun toisensa jälkeen, hän, jonka tunteet olivat liian herkät, niin herkät, että ne johdattivat häntä ja samalla hän, jolle tunteet olivat muodostuneet täydelliseksi Waterlooksi.
— Teillä on voimakas ruumis, sanoi herra tohtori, — mutta pitemmälle te ette voi jatkaa. Te syöksette itsenne ennemmin tai myöhemmin perikatoon.
Hyppäys oli jo tapahtunut, vaikk'ei taloudellisesti, ja — näin oli paras.
Nyt hän joi vakaumuksesta, periaatteesta, sydämen yltäkylläisyydestä. Ei viinin vuoksi, sillä siihen hän oli liiaksi tottunut, itsetietoisena otti hän lasin käteensä ja laski sen taasen pois. Ei unohduksen vuoksi, sillä sitä hän ei löytänyt. Eikä unohduksen löytäminen mitään olisi merkinnytkään, sillä kalseaa nykyisyyttä hän ei kuitenkaan olisi päässyt pakoon.
Mutta kun hän istui lasinsa ääressä yksinään, ilman seuraa, ja kun viini lämmitti hänen ruumistaan, ei häntä vaivannut ajatus siitä, mikä oli mennyttä, vaan hän eli keskellä sitä aikaa, joka oli niin onnellinen ja niin onneton ja jolloin Margit Malm rakasti häntä ja hän Margit Malmia. Hän ajatteli, teki suunnitelmia, rakasti, haaveili kaikkea humalassa.
Kun hän sitten laski lasin kädestään, ympäröi hänet alastomuus ja autius ja hän tuli synkäksi pessimistiksi, joka näki ympärillään vain maailman täynnä petosta ja vihamielisiä, väijyviä ihmisiä.
Ja hän eli edelleenkin elämäänsä, näki harhakuvia ja vietti entisiä onnenaikoja, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat menneet, eli omassa maailmassaan, riippumattomana siitä, mikä häntä todellisuudessa ympäröi. Se oli hänen tähänastisen kehityksensä tulos.
Joskus hänet valtasi kammottava ajatus. Minä olen auttamattomasti rappiolla, — mutta hän hylkäsi päättävästi tuon ajatuksen.
— Näin kai on paras.
Eikä hän koskaan enää uskonut näkevänsä Margit Malmia, ei hän huolinut edes ottaa selvää, missä hän oli, sillä hän vaistosi, että heidän kohdatessa tapahtuisi se ratkaiseva. Hänelle tuotti pelkkä ajatteleminenkin nautintoa, jota ei kukaan voinut häneltä riistää.
Kuten sanottu, hän oli taas juonut.
Ja tällä kertaa kolme päivää.
Nyt oli syyskesän ilta ja ilma oli tuoksuja täynnä, ja hän istui suuren puiston viheriäisellä penkillä ja mietti, eli mielikuvissaan, katseli ihmisiä, jotka liikkuivat käytävillä edestakaisin kuin varjot, ja mietti taas. Puisto oli täynnä valoa ja varjoa, ravintolan parvella soitti soittokunta, ja musiikkiin sekaantui naurua, kilinää ja puheensorinaa.
— Vai olen minä taas kolme päivää istunut kapakassa, sanoi hän itsekseen. — Minusta on tullut krouvien ja tavernien tuttu, mutta sinähän annat sen anteeksi, Margit, sillä sinähän tiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua.
Eikähän unelmien Margit voinut tehdä muuta kuin antaa anteeksi.
Ja sitten he taasen rupesivat rakentamaan. He eivät asuisi Gunnar Stenin vanhassa asunnossa Pormestarin kadun varrella, asunnossa, johon liittyi niin paljon muistoja, vaan he rakentaisivat huvilan vuoren rinteelle, valoisan ja ilmavan, sellaisen kuin Gundersenin huvila lähellä Hardangerin harjua.
Margit ei ollut koskaan käynyt Hardangerin harjulla, hän tahtoi tietää, millainen oli Gundersenin huvila.
Silloin Gunnar Sten havahtui ja tuli surulliseksi. Hän huomasi, etteivät asiat ole tolallaan ja että hän vasta Margitista erottuaan oli käynyt Hardangerin harjulla. Hänet valtasi taas kammottava, kylmä autius, ja hänen täytyi mennä ottamaan lasi lisää. Vasta senjälkeen hän saattoi eläytyä entiseen ja kertoa, millainen Gundersenin huvila oli.
— Margit, sanoi hän. — Me olemme kovin kauan aikailleet. Minä tahtoisin, että me pian olisimme huvilassamme vuoren rinteellä. Minä olen näkevinäni, kuinka ihmiset kesäpäivinä, kulkiessaan vuoritietä, pysähtyvät kuuntelemaan sinun lauluasi ja soittoa, joka kuuluu sinne ulos avatuista ikkunoista.
— Niin, me olemme todellakin kovin kauan aikailleet, Gunnar Sten…
Yhä pimeämmäksi kävi ilta ja yhä syvemmäksi varjot, ravintola oli kuin yhtenä ainoana valomerenä. Puiston tuoksut kävivät huumaavammiksi ja ihmisvirta käytävillä vaimeni, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä, kun hän puheli Margit Malmin kanssa.
— Mutta, Margit, huudahti hän kesken kaiken. — Minne sinä olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, liikemiehen, hänet, jonka annoit suudella itseäsi ja jolle senjälkeen elämä alkoi hymyillä…
Häneen meni suuri, sammumaton viha, ja Margit Malm hävisi olemattomiin. Mutta kun hän oli käynyt ravintolassa, ottanut lasin lisää ja palannut vanhalle paikalleen, istui Margit ja odotti häntä.
— Minä kävin taas siellä sisällä, kertoi hän. — Siellä kahisevat silkkipuvut, viini helmeilee ja musiikki soi, mutta me olemme kernaammin täällä ulkona ja katselemme. Täällä alkaa jo olla viileätä, ja rauhallista, eikä kukaan kiinnitä meihin huomiotaan.
Margit, alituisten unelmien Margit, katsoo häneen suurin, ihmettelevin silmin, ja hänen huulensa liikahtavat.
— Minä luulen, että sinä olet humalassa, Gunnar, sanoo hän.
— Äh, sinähän annat sen anteeksi.
Ja hän rupesi taasen kuvailemaan, rakentamaan ja suunnittelemaan matkaa kaukaisille maille, — kunnes huomasi, ettei Margit enää istunutkaan hänen vieressään, vaan kulki hänen ohitseen, hitaasti, katse maahan luotuna, edes vilkaisemattakaan häneen.
Näky tyrmistytti häntä, veri pysähtyi hänen suonissaan, hän yritti nousta, mutta istui kuin naulittuna paikallaan, — sitten hänen huuliltaan pääsi väkinäisesti ja — tällä kertaa — kuuluvasti:
— Margit!
Lausuttu sana tuntui hukkuvan pimeyteen, mutta ohikulkeva oli sen kuitenkin kuullut, seisahtui, kääntyi ympäri ja tuli viimein häntä kohden.
— Margit! pääsi häneltä vielä kerran, nyt niinkuin tuskan huuto.
— Ah, Gunnar Sten, sinäkö se olet?
— Margit! Minne olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, jolle elämä alkoi hymyillä, koska sinä annoit hänen suudella itseäsi?
— Häpeä kysymystäsi, Gunnar Sten. Mitä sinua liikuttaa Nurmelainen!
— Sanotko sinä niin, Margit?
— Niinkuin kuulet. Ja enkö sanonut sitä aikaisemmin, enkö sanonut, että sinä vielä kerran tulisit?
Nyt hän ei enää puhunut unelmien Margitin kanssa, hänen vieressään istui se todellinen, jota hän oli rakastanut, ihminen, niinkuin hän itsekin.
— Margit, kysyi hän, oletko se todellakin sinä?
Hän se oli, ei unelmien ja alituisten haaveitten Margit, ja kutenkin sama, ainoastaan kypsyneempi, varttuneempi, kauniimpi, Margit, jonka silmiin ilkamoivan, iloisen välkkeen sijaan oli tullut syvä surumielisyys ja jonka suun tienoilla oli kärsivä piirre.
— Sinä tulit kuitenkin, Gunnar Sten, puhui hän — ja sitä minä olen odottanut vuodesta vuoteen, odottanut, kärsinyt, kuullut tarjouksia ja taas toivonut ja kärsinyt. Se voi tuntua sinusta uskomattomalta, Gunnar, mutta minä olen tiennyt, että tiemme vielä kerran yhtyisivät. Nyt se on tapahtunut ja tässä minä olen.
— Ah, Margit, tämä on ollut kauhea ajanjakso.
Gunnar Stenin valtaa tunnelma, jollaista hän ei koskaan ennen ole kokenut. Tapaukset kiitävät kaaoksena hänen silmiensä edestä, ja hän ennättää vangita vain muutamia haihtuvia silmänräpäyshetkiä. Viimein hän herää kuin pitkällisestä, tuskallisesta unesta, mielikuvat häipyvät pois, hän hieroo silmiään ja herää todellisuuteen. Vapisevin käsin tarttuu hän naisen käteen, ja hänen rinnastaan pusertautuu esille hiljainen, vapauttava huokaus. Kesken kaikkea tuntee hän itsensä heikoksi ja avuttomaksi kuin kävelemään opetteleva lapsi.
— Margit, kuiskaa hän, tätä on kestänyt kauan, niin äärettömän kauan.
— Viisi vuotta, vastaa toinen, ja kirkkaat kyynelhelmet välkkyvät hänen silmissään.
— Minä olen elänyt kuin unessa, Margit.
Ja äkkiä Gunnar Stenin vaistoissa selviää kammottava todellisuus.
— Minä tiedän, että olen ollut hirveä, Margit.
Nainen nyyhkytti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
— Hän tuolla ylhäällä on surrut ja minä olen surrut, sanoi hän. — Nyt alkaa olla toisin.
— Uskotko niin?
— Uskon. Me olemme unohtaneet yhden, Hänet, joka kykenee kaikki sovittamaan. Sinä aikana, jonka sinä olet ollut poissa, olen minä oppinut Hänet tuntemaan, hiljaisina hetkinä olen minä häntä lähestynyt, ja Hän saattoi meidät vielä kerran yhteen.
Gunnar Sten enemmän tunsi ja tajusi kuin kuuli tämän kaiken. Tällaista raukeata, kaikki voittavaa onnen tunnetta ei hän koskaan ennen ollut tuntenut, ja se sekoitti hänen aistinsa niin, ettei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, millä tavoin hän tämän oli ansainnut. Hän otti sen vastaan kiitollisena ja nöyränä kuin kerjäläinen almun rikkaan miehen pöydältä.
— Meidän täytyy erota hetkeksi, sanoi Margit Malm. — Etkö huomaa, että aamu alkaa valjeta.
Puistossa oli hiljaista ja autiota, lyhdyt olivat sammutetut, ravintola häämöitti puitten takana valkeana ja alastomana. Kumpikaan ei ollut huomannut, kuinka aika kului.
— Niin, erotkaamme hetkeksi, toisti Gunnar Sten samalla kertaa tahdottomasti, enemmän itselleen kuin toiselle, ja lämpimästi.
Ja hän seurasi Margit Malmia onnesta raukeana ja sisimmässään kuitenkin väristen pelosta, että saavutettu onni häneltä riistettäisiin. Hän oli niin onnellinen, ettei itsekään tuota salaista pelkoa huomannut.
XVI.
NEMESIS.
Tästä alkaen oli Gunnar Stenin elämä siis suuntautuva uusille urille. Hänen koko olentonsa oli ikäänkuin kirkastunut, hän puheli kernaasti tuttaviensa kanssa ja joskus hän saattoi naurahtaakin. Mutta ainoastaan joskus. Sillä kaiken takana pilkisti kuitenkin esiin syvä surunvoittoisuus, joka yllätti hänet kaikkialla, eikä hän voinut estää yltyvää, kalvavaa levottomuuttansa.
Kukaan ei osannut sanoa, mitä lajia Gunnar Stenin uusi ura tulisi olemaan, mutta jokainen saattoi huomata, että käännekohta oli kulumassa, ja että kuljettavan tien suunta muuttui.
— Kaikki tulee hyväksi, Gunnar, lohdutti Margit Malm, nähdessään sulhasensa kalvavan levottomuuden. Yksin sinä et jaksanut, me yhdessä ehkä jaksamme. Minähän olen aina sinun kanssasi, ja mikä sinun kohtalosi on, se on minunkin.
Ja Gunnar Stenin suu hymyili, mutta silmät tähtäsivät totisina kauas etäisyyteen ja ruumis vapisi kuin vilutautisen.
— Sinä olet minulle liian hyvä, Margit.
Hän ei osannut sanoa muuta, mutta hän pusersi hellästi pitelevää kättä ja hänen sydämessään asui rajaton, lapsellinen kiitollisuus. Margit Malmin läsnäolo turvasi häntä, mutta raskaat, aavistelevat ajatukset eivät sittenkään kaikonneet, ja hän tunsi asemansa samanlaiseksi kuin rikollinen, joka pelkää kiinniottajiaan. Hän värisi kauttaaltaan ja painautui lujemmin kiinni morsiameensa ikäänkuin turvaa etsien.
— Ehkä sinä olet sairas, Gunnar.
— En… Mutta tämä on liian onnellista ja liian outoa, ja minä pelkään, että…
Huoneeseen tuli enteellinen hiljaisuus. Molemmat pelkäsivät lausumatta jääneitä sanoja.
— Mitä sinä pelkäät? kysyi Margit Malm vihdoin, toivoen, että suoraan lausuttu pelko vapauttaisi.
— Loppua, vastasi Gunnar Sten hiljaisesti.
— Lapsellista, naurahti nainen, voittaen vaivoin itsensä. — Nythän vasta kaikki on alussa. Luota Jumalaan ja toivo. Sairaalloinen pelkosi johtuu fyysillisistä syistä.
Niin juuri — fyysillisistä syistä. Olihan se enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta aavisteleva, tukahduttava pelko tarttui naiseenkin; hän vaali sulhastaan kuin äiti sairasta lastaan, oli aina hänen rinnallaan ja jätti hänet vain yön hiljaisiksi hetkeksi, silloinkin muistaen häntä ja tuon tuostakin levottomasti ja tuskallisesti havahtuen.
— Olipa hauska, että vihdoinkin tulit, sanoi Einar Malm juron tyytyväisesti. — Mutta voit hiukan ponnistella voimiasi tehdäksesi sisareni onnelliseksi, sillä sen hän, totisesti, on rehellisesti ansainnut.
Kukapa olisi paremmin kuin Gunnar Sten tajunnut, että Margit Malmin suureen rakkauteen itse asiassa liittyi suunnaton uhrautuvaisuus, kukapa sen paremmin olisi tiennyt ja käsittänyt, mutta ylitsevuotavassa kiitollisuudessaan ja tuntien oman pohjattoman tyhjyytensä ei hän voinut muuta kuin nöyrästi vaieta.
Ah, kunpa nämä aavistukset hänet jättäisivät ja hän voisi iloisin, luottavaisin silmin katsella tulevaisuutta.
Sitä ne eivät kuitenkaan tehneet. Hän oli siroitellut liian paljon maailmalle, ja nyt, kun tuli se, jolle olisi kaikki annettava ja joka itse antoi kaikkensa, oli hänellä vain annettavana runneltu tyhjä minänsä, jonka tämä toinen iloisin mielin otti vastaan.
— Margit, minä rakastan sinua ja uskon, uskon viimeiseen saakka…
Mutta sitäpä hän juuri ei tehnyt.
* * * * *
Nyt on harmaja lokakuun päivä, taivas on harmaja ja surullinen, maa on paljas ja raiskattu ja viiltävä pohjatuuli lennättelee varisseita lehtiä pitkin katuja. Siinä kaikessa on jotakin alastomaksi repivää, alakuloista ja synkkää, ihmiset kulkevat sen näköisinä, kuin olisi heillä kaikilla joku raskas huoli kannettavanaan tai sitten hytisevät he vilusta, sillä kylmyys tunkee läpi vaatteiden. Kirpeään pakkaseen liittyy raikasta ja reipasta; kylmä, hienosti vettä vihmova lokakuun päivä on murheellinen päivä eikä sen tunnelmasta vapauta puolihämärä, lämmin huonekaan.
Einar Malm pitää sentään tulevasta langostaan kuin vanhempi veli nuoremmasta, hänen mieleensä muistuu äkkiä jotakin, ja hän keskeyttää työnsä, ottaa päällystakin ylleen ja kiiruhtaa ulos.
Kello osoittaa puolta yhtätoista, aika on kiireellinen ja tunnelma mitä arkisin. Kadulla hän kohtaa Nurmelaisen, joka määrämittaisin askelin vaeltaa työpaikkaansa.
— Minne sinä juokset? kysyy Nurmelainen.
— Menen katsomaan sitä vanhaa syntistä, vastaa Einar Malm pysähtyen sillä tavoin kuin olisi hänen seuraava lauseensa: — Jos sinulla on jotakin muuta kysyttävää, niin tee se pian, sillä minulla on kiire.
— Minä tulen mukaasi, sanoo Nurmelainen. Miehen käytös ei ole tolallaan. Hänen pitäisi minun ymmärtääkseni olla kuin seitsemännessä taivaassa, ja nyt hän kulkee niinkuin olisi saanut jonkun vaivan…
— Mutta, jatkaa hän, kun Einar Malm ei vastaa, — onhan se vähän ymmärrettävääkin, ainakin minä sen ymmärrän ja käsitän. Hurraa sinä taukoamatta neljä tai viisi vuotta, heitä sitten äkkiä kaikki ja tule onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä, niin eiköhän vaikuta fysiikkaasi. Jos minä olen kolme päivääkin peräkkäisin päissäni, niin minä juoksen pakoon, kun näen poliisin. Se on sitä lajia, näetkös.
— Jos hän edes murjottaisi ja olisi onnettoman ja saamattoman näköinen, kuten tavallisesti, vastaa Einar Malm, viheltäen ohimennen ajurin, niin olisin perin pohjin levollinen. Se poistuu kyllä sitten kun aika tulee. Mutta eilen illalla tuli muutos aivan äkkiä. Mies muuttui suorastaan säkenöiväksi ja kotiväki ihastui. Tietysti minäkin ensiksi ilostuin, mutta loppujen lopuksi minua alkoi miltei kauhistaa. Siinä oli jotakin luonnotonta, jotakin melkein raivohullua. Hyi saakeli!
— Et suinkaan sinä ajattele, että…
— Mene ja tiedä. Kuollut mies nousee haudastaan, avaa tuskin silmiään ja alkaa vitsailla, laskea leikkiä ja nauraa omaa surkeaa itseään. Saatoin hänet kotiinsa Margitin kanssa, mutta koko yön minua on vaivannut painajainen. Kiiruhtakaa, ajuri!
Ruoska läiskähtää hevosen selkään ja ajoneuvojen vauhti kiihtyy. Vihmasade yltyy, mutta Einar Malm kiihtyy näkymättömistä syistä, kaivaa esiin sikarin ja alkaa imeä sitä kiihkeästi ja hermostuneesti.
Päädytään portille. Ajurille annetaan käsky odottaa, ja molemmat herrat ryntäävät portaita ylös.
Ovikello kumahtaa ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran, sitten lukemattomia kertoja. Kukaan ei tule avaamaan.
— Ehk'ei olla kotona, sanoo Nurmelainen rauhoittavasti.
Einar Malmin kärsimättömyys yltyy ja hän samalla kertaa soittaa ja lyö oveen nyrkillään.
— Se samainen tyttökin siellä vielä on, supisee hän kasvot kalpeina. — Kumma, ettei edes Margit ole sitä huomannut. Minun täytyy järjestää hänet tiehensä.
Kukaan ei vastaa. Nurmelainen odottaa neuvottoman näköisenä, ja häneenkin tarttuu Einar Malmin aavistus.
— Ei olla kotona, vakuuttaa hän vielä kerran, mutta tällä kertaa äänessä kuvastuu salattu levottomuus.
Soittaminen yltyy, Einar Malm potkaisee oveen, niin että lasit helähtävät.
— Jopa vihdoinkin.
Sisällä avataan ovia, avainta väännetään reiässä. Palvelija avaa oven kasvot säikähtyneen näköisinä.
— Joko herra on noussut? tiukkaa Einar Malm.
— Ei kai, vastaa tyttö ällistyneenä. — Ei hän ainakaan ole soittanut.
— Sinäkin saisit täältä jo oikeastaan laittaa itsesi lähtökuntoon, sähähtää Einar Malm ohimennessään tytölle ja kiiruhtaa työhuoneen läpi makuuhuoneeseen. Nurmelainen ja palvelustyttö kiinteästi kintereillä.
Mutta tuskin on hän saanut oven auki, kun hän jo huudahtaen peräytyy.
Huone on täynnä iljettävää häkää.
— Herra Jumala! pääsee häneltä ja hän pysähtyy sekunniksi neuvottomana ja kauhistuneena.
Vuoteessaan makasi Gunnar Sten täysin riisuutuneena ja levollisessa asennossa, mutta elämä paenneena.
— Kauppaneuvos Stenillä on täysi syy olla tyytyväinen, sanoi Nurmelainen värähtelevällä äänellä, katkaisten tuskaa uhkuvan hiljaisuuden.
Einar Malm puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan, mutta hänen silmiinsä nousivat suuret kyynelhelmet.
— Mene hakemaan lääkäri alakerrasta, sanoi hän palvelustytölle hillityllä äänellä. Sitten hän voitti sen verran itsensä, että saattoi mennä huoneeseen ja lennättää molemmat ikkunat selälleen.
Parin minuutin kuluttua lääkäri oli paikalla.
— Ei mitään tehtävissä, totesi hän juhlallisesti. Ja luoden katseen molempiin herroihin, jotka hän tunsi, lisäsi hän: — Olisin toivonut, että hän olisi kuollut hiukkaista selvemmin.
Molemmat oivalsivat, mistä oli kysymys.
— Ei, sitä se ei ole, vastasi Einar Malm hiljaa, mutta kiihkeästi.
— Niin. Eihän se mitenkään ole uskottavaa, myönsi lääkärikin miettiväisesti.
Ulkona vonkui syystuuli ja vihmasade kävi pistäväksi.
Einar Malm loi vielä kerran katseen ruumiiseen, peitti sen ja poistui hitain, raskain askelin voimatta salata mielenliikutustaan. Nurmelainen seurasi synkkänä ja äänettömänä. Palvelija katsoi kuin apua rukoillen herrojen jälkeen, mutta nämä eivät katsahtaneetkaan häneen ja hän vaipui hillittömään itkuun.
— Tässä on siis piste, lausui Einar Malm Nurmelaiselle, antaen ajurin mennä. — Voi häntä ja voi rakastavaa sisar-raukkaani.
Hän ei tuntenut sadetta eikä tuulta, mutta askeleet tuntuivat lyijynraskailta, kun hän sanoja ja lauseita etsien kulki kotiansa kohti kuolinsanomaa vieden.