VI.
Gunnar Sten kulki kuin unessa. Hän näki kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, kuuli, mitä puhuttiin, mutta kaikki oli hänelle kaukaista ja usvan takaista.
— Minun täytyy johonkin ryhtyä, mutta mihin?
Hän koetti ajatella asiaa, syventyä siihen, mutta se jäi sikseen. Hän eli vain hetkestä hetkeen ja ne hetket, jotka erottivat hänet ja Margit Mainiin, olivat välttämätön paha, jotka jollakin tavoin täytyi saada kulumaan.
Joskus hän itsekin joutui epätoivon saamattomuudestaan ja tarttui muun tekemisen puutteessa kurssikirjoihin, mutta työnpuuskaa kesti vain hetkinen tai pari ja sitten alkoi taas mielikuvista rikas uneksiminen ja joutilaisuus.
Aurinko sulatteli hankia kaupungin ulkopuolelta, kadut olivat jo aikoja sitten olleet paljaat, kiviseinistäkin uhosi kostea, keväinen lämpö, ja linnut ilmestyivät puihin.
— Näin minä rakastan sinua, Margit Malm, ajatteli hän, — yöt ja päivät sinua ajattelen eikä toimistani tule mitään, ei yhtään mitään, sillä sinä viet kaiket ajatukseni.
Kuten sanottu oli Margit Malmilla ruskeat, säihkyvät silmät, hänen poskiinsa ilmestyivät värähtelevät kuopat, hänen hampaansa loistivat helmenvalkoisina kun hän nauroi ja hänen koko olentonsa sytytti.
— Ja sinä sanot rakastavasi minua, sanoi nuorukainen, rakastavasi sellaisena kuin olen?
— Ihan.
— Vaikka kuljen joutilaana ja ilman päämäärää?
— Kai sinulla on varaa niin tehdä. Ja ellei ole, on paras, että etsit itsellesi jonkun kiinnekohdan.
Hän ei sanonut "työn" — Jumalan kiitos.
Gunnar Sten alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen asuunsa, kävi säännöllisesti kylvyssä ja hoiti ulkonaista minäänsä. Hän teki sen vaistomaisesti, mutta hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä. Vähitellen alkoi hän etsiä tyydytystä kirjallisuudestakin, hänen mielikuvituksensa yltyi yhä vilkkaampaan toimintaan, ja hän alkoi rakennella tuulentupia.
Eräänä korkean kirkkaana kevätaamuna hän meni kirkkoon. Sinnekin hän ohjasi askeleensa enemmän vaistosta kuin tahdosta. Hän tarvitsi korkeaa, rauhallista mieltä, hän tahtoi selventää ja järjestää ajatuksiaan ja hän luuli sen löytävänsä Herran pyhätöstä.
Ja kirkossa hän näki Elsa Almin. Tyttö loi häneen pitkän, kysyvän katseen ja odottamatta nuorukaisen tervehdystä nyökäytti päätään, mutta Gunnar Stenin valtasi suuri levottomuus ja hänen sydämensä löi haljetaksensa.
Saarnasta hän ei tajunnut montakaan sanaa — pappi lukikin sitä kuin ulkoläksyä — mutta musiikki ja veisuu viihdyttivät häntä ja saattoivat hänet vienoon, surumieliseen ja puhtaaseen vireeseen.
— Tänne minä tulen usein, päätti hän itsekseen hartaan, juhlallisen tunteen valtaamana.
Sinä iltana ei Gunnar Sten suudellut Margit Malmia, hän kulki edestakaisin ja mietti.
— Sinä laulat kauniisti, Margit, sanoi hän. Laula minulle Synnöven laulu.
Ja tyttö lauloi:
"Niin hyvä, tiedänpä ken se vain on tehnyt kirkkohon pöydän pyhän, ken käski kulkea parittain, ovelta kuorihin yhä…"
Nuorukaisen silmiin nousivat kyyneleet, hänet valtasi syvä liikutus, eikä hän lopuksi voinut hillitä itseään, vaan ratkesi itkuun ja painoi päänsä tytön syliin.
— Gunnar raukka, sanoi tyttö hiljaa laskien kätensä hänen päälaelleen.
Tämä tyynnytti nuorukaista hiukan.
— Minä tahtoisin olla niin hyvä, sanoi hän, mutta minä en voi, en todellakaan voi…
— Mitä sinä sitten olet tehnyt?
— Tiedäthän sinä?
— Mutta, rakas poika-parka, naurahti tyttö surumielisesti, — emmehän sitä enää saa tekemättömäksi. Ja olenhan minä sinun kanssasi.
— Minä olen menettänyt niin paljon, niin paljon.
Tyttö nosti nuorukaisen pään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sanoi hän rauhallisesti, ja minä rakastan sinua niin paljon, että heti menen Elsan puheille. Kun edes näennäinen sovinto välillänne saadaan aikaan, niin ehkä kaikki muu sitten vähitellen seuraa itsestään.
Gunnar Sten hypähti seisomaan ja hänet valtasi äkillinen kiitollisuuden ja voiman tunne. Nyt muuttuisi kaikki, kädenkäänteessä. Mutta samalla kuin hän loi katseensa tytön kuvankauniisiin kasvoihin, katosi koko mielikuva. Toinen oli kylmästi, peruuttamattomasti viskannut hänet syrjään, kelpaamattomana mihinkään, — ja tässä tulee sitten korkeasyntyinen, kaunis, ihannoitu Margit Malm, luottaa häneen niin, että rakastaakin häntä, antaa kaiken, minkä hänenkaltaiselleen ihminen suinkin voi antaa ja menee niin pitkälle jalomielisyydessään, että tarjoutuu välittämään… Ei, se ei voi olla mahdollista. Ja seuraavassa tuokiossa kiitollisuuden ja voiman tunne vaihtuvat taas lempeäksi, saamattomaksi rakkaudeksi.
— Sinä erehdyt, Margit, vastaa hän hiljaa. En välitä muusta kuin sinusta. Mutta ehkäpä jo olet minuun väsynyt?
— Väsynyt!
Tyttö naurahti torjuvasti itsekseen, muttei vastannut sen enempää.
Erojaissuudelmassa nuorukainen oli huomaavinaan välittömyydenpuutetta, ja hän katseli kauan sivu puolenyön ikkunoihin kaduilta heijastuvaa valoa ja kuunteli ohikiitäväin ajoneuvojen kolinaa.
Elsa Almin ajatteleminen ei tuottanut hänelle tuskaa, — ellei hän itse ottanut ohjatakseen ajatuksiaan määrättyyn suuntaan. Margit Malm sensijaan — sykkivää iloa ja hehkuvaa omistamisenhalua.
VII.
Gunnar Sten odotti Margit Malmia.
Hän oli pukeutunut tavallista huolellisemmin, syönyt oivallisesti, käynyt parturissa, vaikka määräpäivä oli vasta huomenna, ja hänen kasvonsa olivat raittiit eikä niissä näkynyt valvotun yön jälkiä.
Nurmikot alkoivat viheriöidä, silmut puhkesivat puihin, ilma oli aurinkoinen ja kirkas, ja tuntui kuin kaikki olisi uhkunut elämää.
Nuorukainen tunsi itsensä kuolettavan tyyneksi ja asialliseksi, katseli kadulle, kävi välillä järjestämässä jotakin, ja ainoa, mikä häntä vaivasi oli odotuksen jännitys. Kohtausajan pitkittyessä oli hän kyllä silloin tällöin tuntevinaan sydämessään kaukaista vihlaisua, jotakin, joka osoitti, että hän kaikesta tyyneydestä huolimatta kärsi, mutta se pakeni pian, ja kun se ajatusten mukana uudelleen palautui, tuntui se pikemmin suloiselta kuin tuskalliselta.
Mistä hän oli saanut tämän suurenmoisen rauhan?
Hän ei osannut sitä itselleen selvittää, hän vain tunsi sen lahjomattoman olemassaolon ja oivalsi, että se oli masentavaa, kuolettavaa kulttuurityyneyttä puuskien välillä.
Eilen illalla oli taivas ollut korkea ja kirkas. Hänen oli ollut hyvä olla, hän oli tahtonut hengittää raitista ilmaa ja samalla hengittää itseensä rohkeutta. Häntä vastaan tulee tovereita.
— Minne menet, Sten?
Mutta hän tahtoo olla yksin ja rauhassa. Viimeinkin on hän tuntevinaan, että suunnitelmat hänen päässään itsetiedottomasti kypsyvät ja että ellei hänellä ole ollut voimia, niin tulee niitä pian olemaan.
— Tänne vain, vastaa hän siis. — On hiukan asioita.
Kukaan ei seuraa häntä eikä kukaan pyydä häntä mukaan. Hän kulkee vain eteenpäin ilman päämäärää ja miettii, sillä hänen on hyvä olla. Asfaltinhaju tuo hänen mieleensä hempeitä ajatuksia, hän ohjaa kulkunsa sinne, missä maa tuoksuu tuoreuttaan ja nurmi viheriöi. Elämä hymyilee hänelle, ja hän taitaa itsekin hymyillä. Vastaantulevat naiset katselevat häntä silmiin, Margit Malm on hänelle sanonut, ettei hän suinkaan ole ruma.
Hänen sielussaan asuu suuri ja syvä rauha, hän tuntee kunnioitusta isäänsä kohtaan, joka on karkoittanut hänet kotoa, hän tuntee, että hänestä kaikesta huolimatta voi jotakin tulla, sillä hän rakastaa ja on rakastettu. Mutta kun hän enemmän antaa vallan ajatuksilleen, kaikkoaa tuo suuri rauha hetkeksi ja hänen tekisi mieli hypätä ilmaan ilosta.
— Kuinka kaunis olet sentään, elämä, ja kuinka täynnä vaihtelua!
Kesäisessä puistossa liikkuu tuskin ainoatakaan ihmistä, silloin tällöin joku rakastava pari, joku silinteripäinen, vanhahko herra nauttimassa kauniista ilmasta kasvot tiedottomassa hymyssä, pari rouvaa, jotka silloin tällöin keskenään vaihtavat jonkun sanan, mutta hymyilevät, hekin tiedottomasti, sitä enemmän, tai sitten joku työmies, joka laahustavin, hitain askelin kulkee puiston läpi kotiinsa esikaupunkiin. Jossakin kaukana kolisee raitiotievaunu, satamasta kuuluu vintturien rätinä ja vingunta, kehoitus- tai varoitushuutoja, veturi viheltää pitkään ja kimeästi, mutta tämä kaikki ei häiritse, se on hänen mielessään vain elämän suurta, taukoamatonta laulua, suureen kokonaisuuteen sulautuvaa ja kaikkialla tajuttavaa, yhtähyvin erämaan kohdussa kuin kuumeisessa suurkaupungissa.
Hän tuntee ylitsevuotavaista onnentunnetta.
— Paljon olet sinä antanut minulle, Margit, kokonaisen elämän!
Ja tähän vilpittömään kiitollisuudenhuokaukseen liittyy hienon hieno aavistus valoisasta tulevaisuudesta.
Samalla hän näkee edessään matkan päässä Margit Malmin. Hän ei voi erehtyä hienosta nilkasta, joustavasta käynnistä ja keinuvasta vartalosta. Se on Margit Malm eikä kukaan muu. Ja hänen rinnallaan kävelee eräs kolossi, joka ei voi olla kukaan muu kuin Nurmelainen, hän, jolla on niin hyvä supliikki.
Tämä näky kesken kaikkea vaikuttaa Gunnar Steniin omituisesti. Hän aikoo kiiruhtaa luo, mutta ei tee sitä kuitenkaan, sitten hän aikoo heille huutaa, mutta ääni ei kulje, on kuin kurkkuun olisi tullut joku este…
Hän tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa takoa, kuinka hengitys kulkee läähättäen ja kuinka jäsenet alkavat uupua.
— Joutavia, lapsellista! sanoo hän itsekseen. Margit Malm ja
Nurmelainen — naurettava yhdistelmä.
— Ehkä he juuri puhuvat minusta, jatkaa hän sitten ajatuksiaan ja päättää: — Muuta he eivät voi tehdäkään.
Sekunnin pari seisoo hän paikallaan ja aikoo palata takaisin. Eihän hän ole mikään vakooja. Huomenna kysyy kuin ohimennen Margit Malmilta. Mutta jalat kieltäytyvät tottelemasta, ja häneen menee tajunta, että tuossa hänen silmiensä edessä menee jotakin raunioiksi.
Taasen.
Hänen katseensa kovenee, hän tuntee kuinka silmät alkavat kipenöidä, veri pakkautuu päähän, kädet puristautuvat nyrkkiin ja hänen huuliltaan puristautuu kirouksia: Saatana… sentään!
Näin hän seisoo hetken, purkaen esiin voimatonta raivoa. Mutta sitten on kuin laskettaisiin kylmää jäätä hänen rinnalleen, ja hänen suunsa vetäytyy enemmän irvistykseen kuin hymyyn.
— Vai niin, sanoo hän, vai tällaista tämä olikin.
Hän alkaa kylmästi seurata kulkijoita, tuntien, että se on alentavaa ja inhottavaa, mutta muutakaan hän ei voi. Painaen väkivalloin alas tuskan ja masentuneisuudentunteet seuraa hän perässä kasvot kuumeisina, ruumis kylmän hien peittämänä. Ja kuta kauemmin hän seuraa, sitä kylmemmäksi käy mieli ja sitä voimakkaammin hän tuntee hallitsevansa tilannetta.
— Margit Malm ja Nurmelainen!
Tuontuostakin tekee hän päätöksen lähteä kiiruusti kotiinsa tai jonnekin muualle. Tuo ei voi olla mitään vaarallista. Jos kävelevät, niin kävelkööt, kai ovat jossakin kaupungilla tavanneet. Nauraisivat, jos näkisivät hänen tässä vaanivan. Mutta hän ei voi päätöstään toteuttaa, vaan kulkee kiinteästi jäljessä pää täynnä toinen toistaan kumoavia ajatuksia.
Ilta hämärtyy, kevään virkistävä tuntu suurenee ja pehmenee. Kulku suuntautuu Malmien taloa kohti.
Gunnar Sten seuraa uskollisesti kuin varjo ja häpeää omaa olemassaoloaan.
— Nurmelainen ja Margit Malm! Jumal'auta sentään. Mutta tämä kai nyt on sitä mustasukkaisuutta.
Hän on tuntevinaan, kuinka tyttö painautuu häntä vastaan, suutelee hänen huuliaan ja häneen menee villi halu ajaa Nurmelainen tiehensä ja lyödä, lyödä Margit Malmia. Ajatus kuoleutuu kuitenkin, ja hän tuntee taas väsyttävää, voittamatonta rauhallisuutta ja kylmää havaintokykyä.
Pysähdys Malmin portilla, Gunnar Sten niin pitkän matkan päässä, ettei häntä voi huomata.
Tämäkö nyt on kaiken loppukohta ja huippukohta.
— Mitä he keskustelevat noin kauan? Mikseivät he jo voi erota?
Nurmelainen pitää tytön kättä omassaan ja puhuu kauan, kauan. Gunnar Sten voi kuulla hänen äänensä, vaikk'ei erota sanoja. Tyttö vastaa hiljaisesti ja kartellen, nuorukainen on erottavinaan oman nimensä ja Nurmelainen lyhyen naurahduksen, ja hänen sydämensä sykkii levottomasti.
— Auta, Herra Jumala!…
Tämä oli viimeinen vihlaisu. Nurmelainen kumartuu tytön puoleen ja suutelee häntä ja tyttö vetäytyy salamannopeasti erilleen ja katoaa oven taakse. Gunnar Sten menettää hetkeksi tajuntansa ja näkönsä ja horjahtaa seinää vasten vieden kätensä vaistomaisesti kurkulleen ikäänkuin peläten tukehtuvansa. Jäsenet kangistuvat, ja esille tunkeutuu pidätetty nyyhkytys. Mutta seuraavana hetkenä hän kiroaa ja pakottautuu jaloilleen. Hän tuntee taas tuota taannoista, pistävän kylmää rauhaa.
— Vai tällaista… hm…
— Lutka! kivahtaa hän sitten hampaittensa raosta. Hän tuntee tuomitsevansa aiheetta, mutta se helpottaa, ja kasvojen kuultaessa kalpeina kävelee hän rauhallisesti Nurmelaista vastaan.
— Terve!
— Ka, terve, vastaa Nurmelainen ja hätkähtää. — Minne sinä nyt?
Gunnar Sten tuntee, kuinka toinen yrittää tarkata hänen kasvojaan pimeässä.
— Kuljeskelen muuten vain, vastaa hän yhtäkaikkisesti. — Entä itse?
— Ethän tule mustasukkaiseksi? kysyy Nurmelainen naurahtaen väkinäisesti.
— En usko, että minulla voisi olla mitään mustasukkaisuudentunteita sinuun nähden.
— Onnellinen sinä, huoahtaa Nurmelainen välittömästi ja Gunnar Sten on huomaavinaan hänen äänessään erikoisen soinnin, — sinä, joka voit olla kuten tahdot ja jota rakastetaan. Köyhä piru on onnellinen, kun joku sanoo hänelle ystävällisen sanan ja halveksimatta puhuu hänen kanssaan hetken tai pari.
— Et vastannut kysymykseeni.
— Tuo kuulostaa steniläiseltä. — Olen ollut kävelyllä Margit Malmin kanssa. Sanon vielä, että olet onnellinen. Hän rakastaa sinua, ja me saamme katsella häntä ylös. En koskaan unohda tätä iltaa.
Nurmelaisen puhe ei vaikuta Gunnar Steniin suuntaan eikä toiseen. Häneen on mennyt joku vissi tunne ja tietoisuus, joille hän ei voi keksiä nimeä, ja hän lähtee sanattomana seuraamaan Nurmelaista.
— Tule sisään, sanoo hän kapakan ovella.
Eikä Nurmelainen vastusta, vaan seuraa tahdottomasti kuin lammas teurastuspaikalle. Gunnar Sten ei urki mitään, hän istuu sanattomana ja tuijottaa vuoroin eteensä, vuoroin Nurmelaiseen.
— Juo, sanoo hän. — Suotakoon sinulle tänä iltana sekin nautinto.
Nurmelainen ei vastaa mitään, sillä hän huomaa, että toisen tarkoituksena on juottaa hänet tukkihumalaan.
— Mikä sinä luulet olevasi? kysyy Gunnar Sten ja hämmästyksekseen huomaa hän Nurmelaisen samenevissa silmissä vesiä, kun tämä kangerrellen vastaa:
— Ei mitään muuta… kuin ihmislapsi… ja sellainen vain, kuten jo tiedät, köyhä raukka, niinkuin Einar Malmkin sanoi…
Vastoin tahtoaan tuntee Gunnar Sten itsensä liikutetuksi ja tuntia myöhemmin hän jättää Nurmelaisen lojumaan kapakan sohvalle, työnnettyään hänen taskuunsa seteleitä.
Hänen mielensä on kuulas ja kirkas, hän tuntee olevansa oikea Sten ja hän viheltelee itsekseen samoillessaan asuntoaan kohti.
Äkkiä hänen mieleensä muistuvat setelit, jotka hän oli työntänyt
Nurmelaisen taskuun, ja hänet valtaa pirullinen päähänpisto: hän menee
ilmoittamaan poliisille kadottaneensa suuremman rahasumman ja
Nurmelainen vangitaan.
— Siinä olisi palkka siitä suudelmasta.
Inhoten hän kuitenkin hylkää ajatuksen jo sen syntyessä ja jatkaa matkaansa mieli merkillisellä tavalla keveänä.
Tästä kaikesta on nyt kulunut jonkun verran toistakymmentä tuntia, ja Gunnar Sten odottaa, että ovikello kumahtaisi. Kuten sanottu, oli hän jo ehtinyt koko paljon tänä aamuna ja ainoa, mikä häntä vaivasi, oli odotuksen jännitys, johon silloin tällöin sekaantui kaukainen vihlaisu.
— Näin tulee Margit Malm sisään, minä annan palvelijan mennä vastaan, näin hän tulee… näin sanoo… Minä sanon… Hän tietysti nauraa minulle vasten kasvoja ja lähtee tiehensä…
Vihlaisu sydämen kohdalla uudistui, muttei häirinnyt hänen mielialaansa sen enempää.
— Näin… hän lähtee tiehensä… minkäpäs sille. Hän on vain säälinyt minua ja kuitenkin minä…
Ajatukset ottivat nyt ylivallan, menivät ja tulivat kuinka tahtoivat, loihtivat eteen kuvia, toiset toistaan kauniimpia. Hän ei voinut sille mitään, että hän alkoi tuntea tuskaa, mutta hän palautti mieleensä kuvan Elsa Almista ja puri yhteen hampaansa. Viimein hän sai taas tyyneytensä ja rauhansa palautetuksi.
Mutta kun ovikello kerran kumahti, tunsi hän sydämensä hypähtävän. Läpi hänen ruumiinsa kävi väre, ja hän istahti voimattomana tuolille.
— Tulkoon, mitä tulee, päätti hän, uhmaten kaikkea, — minä en voi, en todellakaan voi…
Eikä hän mennyt tyttöä vastaan.
— Gunnar!
Nuorukaisen kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja sensijaan, että olisi vastannut tervehdykseen, katseli hän tyttöä suurin, tuijottavin silmin.
— Oletko sairas? Sano jotakin, Gunnar!
Se suuri kylmyys, jota hän oli kokoamalla koonnut, alkoi arveluttavasti pettää. Hän tunsi, että tarvittiin vain kolmas samansuuntainen kysymys ja kaikki sulaisi.
Mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Tyttö loi tyytymättömän katseen ensin häneen, sitten ympäri huonetta ja pyörähti vallattomasti kantapäällään.
— En todellakaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, sanoi hän.
— Istu, ole hyvä!
Hän oli saavuttanut takaisin sen, minkä oli menettänyt, muisti kohtauksen Malmin portilla, ja samalla kuin hänen sisässään alkoi kiehua, sai hän itsensä pakotetuksi puhumaan tyynesti ja kylmästi.
— Sano minulle, Margit, kysyi hän askaroiden paperiveitsen kanssa, eikö tämä ala jo sinuakin kyllästyttää?
Tytön kauniit silmät saivat säikähtyneen ilmeen ja väri hänen kasvoillaan muuttui.
— Mitä sinä tarkoitat? huudahti hän.
— Sano minulle, eikö joku toinen ehkä tarvitse paremmin rakkauttasi ja huolenpitoasi kuin minä, jatkoi Gunnar Sten äskeiseen tapaansa.
Nyt Margit Malm tajusi kaikki. Hänen kauniille kasvoilleen tulee tuskastunut ilme ja silmiin nousevat kyyneleet, vaikka hän kaikin voimin taistelee niitä vastaan.
— Luulen, ettei meidän kesken tarvita salaviittauksia, Gunnar, sanoi hän hiljaa. — Puheesi tarkoittaa Nurmelaista. Eikö totta?
— Totta, vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. — Suuteleminen esimerkiksi on itsessään varsin pieni ja viaton toimitus, mutt'en pidä niiden jakamista kaduilla soveliaana. Nurmelainen on kyllä sellaiseen harjaantunut, mutta ymmärtääkseni sekä sinun että minun tavat sotivat sitä vastaan. Eikö sekin ole totta?
Tyttö puraisi huultaan ja hänen silmissään näkyi välähdys.
— Sinä olet aivan oikeassa, vastasi hän pakotetun terävästi.
— Me voimme siis jättää tämän asian päiväjärjestyksestä, jatkoi nuorukainen. — Ilmoitan väistyväni.
— Kenen tieltä?
— Nurmelaisen.
— Gunnar!
— Niin.
— Gunnar, sinä petät itseäsi, virkkoi tyttö hiljaa, tarttuen hänen käteensä, jota ei nuorukainen yrittänytkään vetää pois. — Tietämäsi, joko kuulemasi tai näkemäsi, on kyllä totta, mutta sinä et ole mitään menettänyt. Minä en ole häntä suudellut.
— Minun mielenkiintoni herää. Jatka.
— Nyt sinä olet ilkeä, Gunnar. Hän tuli minua vastaan eilen, ja minä lähdin hänen kanssaan. Oliko siinä mitään pahaa?
— Ei kai.
— Ei minunkaan tietääkseni. Sinä tiedät kyllä Nurmelaisen. Eihän sillä raukalla ole tietoa kodista, liekö paljon vanhemmistakaan, elää vain päivästä toiseen, lukee — sen minkä lukee — ja elää. Eikö niin ole?
— On.
— Häntä suvaitaan, mutta ei mitään muuta, ja siksi hän on tullut sellaiseksi kuin on.
— Sinä näyt olevan suuri ihmistuntija.
— Hän sanoi, että varmaan hänen luottonsa kasvaisi, kun minä suvaitsisin kulkea hänen kanssaan kadun välin tai pari. Minulla ei ollut muutakana tekemistä, minä suostuin, eikä minun syytäni ole, että se venyi pari, kolme tuntia. Sinä voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voinut olla tiedustelematta hänen olosuhteitaan — niin, Gunnar, ne eivät todellakaan ole kehuttavat. Sen kyllä tiedät. Hän avasi minulle sydämensä ja minut valtasi suuri sääli, että hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta, että joku häntä kuunteli. Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan yhtään vakavaa sanaa? Viime aikoina tuskin koskaan. Mutta eilen hän oli ihminen, viimeiseen asti säälittävä ihminen. Hän puhui ja puhui, minä kuuntelin. Ja kun päädyttiin ovellemme, lausui hän alati olevansa kiitollinen siitä illasta. Hän pyysi saada suudella kättäni ja sanoi, että sinä, jos sen tietäisit, — et sitä pitäisi pahana. Oliko tuo mikään pyyntö? Koirakin nuoleskelee kättä, joka sitä lyö. Hän ei koskaan enää luvannut tulla tielleni, tämä riitti hänelle yllinkyllin. Itse ojensin hänelle huuleni. Uskoin, että se merkitsi hänelle jotakin, — minulle se merkitsi almua eikä mitään muuta. Tai oikeastaan sinulle, sillä sinunhan on kaikki…
Tyttö pysähtyi hetkeksi. Sitten hän jatkoi:
— Aioin tänään tulla sen kertomaan sinulle, mutta kirjelippusi ehti aikaisemmin. Raukka on saanut almunsa ja on iloinen, raukka saa mennä. Sitä sinä häneltä et kadehdi, ja toiselta puolen ei minunkaan kunniani riipu yhdestä suudelmasta. Sen voin antaa kerjäläispojalle kadulla, enkä tule rahtuakaan sen huonommaksi. Minä voin katsoa sinua suoraan silmiin senjälkeen, sillä mitään, mikä sinulle kuuluu, ei ole varastettu. Sinähän ymmärrät tämän, Gunnar?
— Ymmärrän vain, etten halua olla Nurmelaisen kanssa samoilla…
Minulla on hänestä kyllä ollut kärsimystä muutenkin.
— Älä tuomitse väärin! Ota huomioon olevat olosuhteet, pyysi tyttö nöyrästi.
Gunnar Sten ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä, nousi ja tuijotti synkästi eteensä. Hänen rintansa kohosi ja laski, ja poskilihakset jännittyivät. Voi nähdä, että hän kävi kovaa sisäistä taistelua.
— Minä ehkä vaadin liian paljon, sanoi hän viimein hiljaisesti. —
Mutta minä en voi, en voi..
— Et voi! — Tyttö tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen. — Katso, Gunnar, minähän rakastan ainoastaan ja yksinomaan sinua, olen sitä jo tehnyt ennenkuin sinulla on siitä ollut edes aavistustakaan, kaikkihan on sinun. Ota, mutta älä kiusaa! Sano, Gunnar, etkö pidä minusta?
— Ehkä liiankin paljon, vastasi nuorukainen pitkän kotvan kuluttua. —
Ymmärrän kyllä selityksesi ja uskonkin sen, mutta…
— Mutta mitä? keskeytti tyttö kiihkeästi.
— Mutta jokin minussa panee auttamattomasti vastaan, huudahti poika äkkiä rajusti ja vetäytyi kauemmaksi tytöstä. — Minä en voi sulattaa kaikkea, en jaksa ymmärtää. Mene pois…
Tyttö ratkesi katkeraan itkuun.
— Gunnar raukkani ja rakkaani, nyyhkytti hän. — Näinkö sinä hylkäät kaiken sen, minkä sinulle annan?
Nuorukainen seisoi kuin turtuneena, hänen huulensa vavahtelivat ja sormet puristivat suonenvedontapaisesti pöydän kantta.
— Anna anteeksi, Margit, mutta muutakaan en voi. Kaunis kuva on auttamattomasti sortunut, mutta ehkä aika…
— Aika! Mitä sinä puhut ajasta… Sinä tulet vielä tätä katkerasti katumaan. Usko minua, Gunnar. Sinä tulet vielä kerran minun luokseni ja minä otan sinut vastaan milloin tahansa ja missä tahansa.
Jossakin Gunnar Stenin sydämen sisimmässä sopukassa lauloi vielä rakkaus surunvoittoista lauluaan. Mutta jossakin suhteessa oli mitta täyttynyt. Hän tuumi, että tekisi parhaimmin ja onnellisimmin, kun sulkisi tytön syliinsä ja suutelisi pois kyyneleet; hän oli jo toteuttamaisillaan aikeensa, mutta samalla astui eilisiltainen kuva taas ilmielävänä hänen eteensä ja hänen jäsenensä kangistuivat.
— Margit, Margit, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti sisäisen tuskan tummentaessa hänen kasvonsa. — Sinä olit minulle niin paljon…
— Ja olisin tahtonut olla vielä enemmän, Gunnar. Suutele minua vielä kerran. Katso, näin paljon minä nöyrryn sinun takiasi.
Gunnar Stenin silmissä himmeni, hän tunsi vain lämpöiset huulet huulillaan, sitten lämmin ruumis hänestä loittoni, ovi aukeni ja sulkeutui ja hän löysi itsensä yksin tuijottamasta aurinkoiselle kadulle.
Iltamyöhällä tuli Einar Malm kalpeana kasvoiltaan ja kädet suonenvedontapaisesti nyrkissä.
— Kuule, Gunnar, sanoi hän pitemmittä esipuheitta, sinä olet menetellyt helvetin väärin.
— Oletko sinä kuullut jutun? kysyi Gunnar Sten kartellen.
— Olen. Molemmilta tahoilta. Ja tiedätkö, mitä sinulle annan?
Einar Malm oli kiihtynyt. Ennenkuin Gunnar Sten aavistikaan, mistä oli kysymys, kuuli hän kovan läjähdyksen ja tunsi poskensa kirvelevän. Mutta nyt tapahtui, mitä Einar Malm kaikkein vähimmin oli odottanut. Siivo ja hieno Gunnar Sten hypähti kuin ammuttu ylös, ja ennenkuin toinen aavistikaan, sai hän sellaisen korvapuustin, että menetti tasapainonsa ja horjahti lattialle.
Silmänräpäyksen katselivat nuorukaiset toisiaan kasvot kalpeina ja silmät säkenöiden, silmänräpäyksen ajan näytti epätietoiselta, millaiseksi tilanne tulisi muodostumaan, mutta viimein ojensi Einar Malm kätensä.
— Me olemme molemmat väärässä, sanoi hän. — Jos eroamme, erotkaamme ystävinä.
Gunnar Stenin oli vaikea pidättää liikutustaan.
— Älkäämme erotko, vastasi hän. — Mutta en voinut tehdä muutakaan.
— Sisareni rakasti sinua jo vuosia sitten, jatkoi Einar Malm, — ja tekee sitä vieläkin. Mutta myönnän minäkin, että eilisiltainen tilanne on vaikeasti ymmärrettävä. No, mitäpä siitä. Itsekukin vastatkoon viuluistaan.
VIII.
— Kun olisi oikein köyhä!
Einar Malm nosti katseensa Gunnar Steniin, jonka kasvoille auringonsäteet lankesivat kapakan tummenneiden uudinten läpi, ja herkesi piirtelemästä sormenpäällään tarkoituksettomia ja näkymättömiä kuvioita pöytäliinalle.
— Huokauksesi on itserakas, ja sitä voisi pitää kokettina, sanoi hän, mutta tunnen, että sanasi ovat vilpittömät. Kun olisi köyhä! Herranen aika — siksi pääset kädenkäänteessä, jos tahdot. Ja ellen laske väärin, tulee sinusta se ennemmin tai myöhemmin, jos vain jatkat samaa menoa kuin nyt. Minä ja monet muut autamme sinua voimiemme mukaan.
— Katso, jatkoi Gunnar Sten, täyttäen lasit, — minulla ei ole mitään kiinnekohtaa elämässä, ei yhtään mitään. Mutta jos olisin köyhä, olisi minun pakko tehdä työtä…
— Sinä et tekisi työtä, vaan velkaa, keskeytti Einar Malm karusti. — voidaksesi jatkaa, kuten olet aloittanut.
— Ihmiset, jotka käyvät jokapäiväistä taistelua olemassaolon puolesta, ovat onnettomuudessaankin onnellisia. Heillä on sentään jotakin voitettavaa ja jotakin, jonka puolesta elää.
— Tyhmyyksiä, naurahti Einar Malm. Kaikilla ihmisillä on voitettavaa. Jos sinulla olisi lahjoja, voisi sinusta tulla taiteilija. Mutta sinulla ei ole lahjoja, sinä olet auttamaton nolla. Sinä otat vastaan ja sinä tunnet, mutta sinä et osaa välittää. Pahastutko?
— En, virkahti Gunnar Sten masentuneesti. Jatka vaan.
— Jos sinä olisit oikea mies, niin tarttuisit kiinni edes johonkin, mihin tahansa. Vaikka hakkaisit kiviä kallioilla. Se olisi jotakin, se olisi miehuutta. Mutta sinä olet liiaksi hienohermoinen sellaiseen, ja siitä syystä sinä olet tuomittu menemään jollakin tavoin rappiolle. Sinä haaveksit, uneksit vain — kaikki menee menoaan, ja jonakin kauniina tai rumana päivänä sinä huomaat, ettet ole mitään, ettei sinusta ole mihinkään ja ettei sinusta tule mitään. Enhän minäkään ole mikään esimerkki, mutta minä olen sinun hyvä ystäväsi ja tunnen tarvetta sanoa sinulle tämän kaiken, että sitten tiedät. Kiitä Luojaasi, ettet ole köyhä. Jos niin olisi, kuuluisit niihin, jotka tarkoituksettomasti tuhlaavat toisten omaisuutta.
Päivä ei ollut vielä ehtinyt puoleen, aurinko paistoi paahtavasti huoneeseen, mutta mieliala pysyi autiona ja alakuloisena. Gunnar Stenin kasvolihakset nytkähtelivät, ja viimein hänen silmänsä kostuivat.
— Nyt näet sen, lausui Einar Malm tunteettomasti, nähdessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. — Nyt näet itsekin! Sen sijaan, että kiroaisit, löisit nyrkkisi pöytään ja sanoisit: kyllä minä näytän, nousevat silmiisi vedet. Saakeli vie!
Einar Malm joi äkeissään lasinsa pohjaan.
— Ei, jatkoi hän sitten. — Tämä ei käy. Kuten jo sanoin ja itsekin syvästi tunnen, en minäkään ole mikään kukkanen ja kruunu, mutta minulla on terveet vaistot. Vuoden tai parin kuluttua olen suorittanut tutkintoni ja istun pöydän takana. Minulla on tilaisuus tuntea työn iloa — niin vastenmieliseltä kuin itse työ toisinaan tuntuukin. Maljasi, koska tässä nyt kerran istumme ja mietimme.
Gunnar Sten ei voinut vastata mitään, hän tunsi, että ystävänsä sanat olivat puhtainta totuutta ja että ne syöksivät hänet pohjattomaan kuiluun.
— Naismaailmassa, kuuli hän taas Einar Malmin äänen, — herätät sinä huomiota. Kai olet sen itsekin huomannut. Sinä olet onneton ja siis mielenkiintoinen, sinä olet varakas ja tarpeeksi hyvän näköinen, kaikki he tuntevat halua olla sinulle jotakin, lohduttaa sinua ja hyväillä sinua niinkuin hyväillään pientä lasta, joka itkee, tai tarpeettomasti, niinkuin monet nuoleskelevat sylikoiraa. Onhan siinä edes jotakin.
Tällaisena Gunnar Sten ei koskaan ennen ollut nähnyt Einar Malmia, ja samalla kertaa kuin hän tunsi häntä kohtaan vihaa ja pelkoa, tunsi hän myöskin vain osaksi tajuttavaa kiitollisuutta.
Illalla hän löysi itsensä ajurinrattailta.
— Hän sanoo, ettei minusta tule mitään, mutisi hän itsekseen, mutta minä näytän, että tulee, tulee totisesti.
— Minne ajetaan? kysyi ajuri.
— Minne tahansa, minulla ei ole vielä halua nousta. Ajakaa te vaan, kyllä minä maksan.
— Niin… niinpä kai…
Ja kumipyöräiset rattaat kolahtelivat pehmeästi eteenpäin pitkin hämäriä, puoliautioita katuja ja tuudittivat ajettavan uneen. Passipoliisit pyörähtivät katsomaan, mutta nähdessään, ettei vaarallisempaa ollut tekeillä, antoivat he ajurin mennä menojaan.
Ajuri lykkäsi hiljaa Gunnar Steniä rintaan.
— Herra, kuiskasi hän tuttavallisesti. Tuossa kulkee nätti tyttö ja katselee niin kiinteästi: Käsketäänkö ajelemaan.
Gunnar Sten havahtui ja aukaisi silmänsä.
— Käskekää vaan, sanoi hän tuntien omituista pelkoa ja ennakkonautintoa.
Nuorukaisen viereen istahti hentovartaloinen olento, joka tuoksui puuterille ja hajuvedelle. Kasvot näyttivät hämärässä melkein kauniilta.
— Ajakaa, sanoi Gunnar Sten ajurille ja tytöltä hän kysyi:
— Mikä teidän nimenne on?
— Eeva.
Tämä tuntui Gunnar Stenistä omituiselta esittelyltä.
— Tarkoitan sukunimeä, selitti hän.
Nainen empi hetken, ennenkuin vastasi:
— Pääskynen.
— Siis Eeva Pääskynen, jupisi Gunnar Sten laskuhumalassaan, ja ajurinrattaat kiitivät nyt nopeasti eteenpäin. Ajuri nähtävästi tahtoi mahdollisimman pian päästä erilleen tarkoituksettomasti ympäri kaupunkia ajelevasta, hyvin puetusta herrasmiehestä.
Oli määrätty, että tämä kadulta löydetty nainen tulisi opettamaan Gunnar Stenille eräitä elämän nautintoja, joista hänellä tähän saakka oli ollut jonkunlainen varma vaisto ja aavistus, mutta joihin hän itse asiassa oli pelännyt ryhtyä.
IX.
Gunnar Sten ajatteli sumuisesti eilistä päivää, Einar Malmin profeetallisia sanoja ja kulunutta yötä, sumuisesti, sillä hänen aivonsa toimivat veltosti ja aivan kuin jossakin kaukana, ja ruumiillisesti hän tunsi suunnatonta väsymystä ja raukeutta.
Nainen oli vaatinut rahaa ja hän oli antanut ja käskenyt tulla uudelleen.
Niin, — se kai on tapa, olihan hän sen kuullut ja eikö hän ollut tovereille joskus lainannutkin samaan, peitetysti ilmoitettuun tarkoitukseen.
Mitä hän oli tehnyt?
Ensiksi hänet valtasi suuri häpeäntunne, hän ei kehdannut katsoa silmiin edes omaa palvelustyttöään. Jos hän menisi kadulle, niin ihmiset katselisivat häntä: "Tuossa nyt menee se Gunnar Sten… hm…" Jotakin oli tapahtunut, jotakin huumaavaa, synnillistä — tämä sana sopi oikein erikoisesti —, jotakin suloista ja iljettävän rumaa.
"Kyllä kai herra voi viisikymmentä markkaa antaa…"
Iljettävää, viimeiseen asti iljettävää. Hän häpesi katsoa itseään peilissäkin, oli sanottu, että kasvoihin tulisi jälki, joku merkki silmiin…
Palvelustyttö toi kahvia, asetti tarjottimen hänen eteensä pöydälle ja poistui. Gunnar Sten loi häneen katseensa, kun hän meni ja huomasi, että hän oli täyteläinen ja pyöreä ja että hänen vartalonsa notkahteli viekoittelevasti. Sitä hän ei ollut ennen pannut merkille.
Väkisinkin hänen ajatuksensa taas palasivat yöhön. Häpeäntunne ei ottanut poistuakseen, mutta nyt siihen liittyi jotakin muuta, tietoisuus jostakin ja varmuus jostakin, jostakin tähän asti verhon taakse kätketystä, jota oli ajateltu vain salaa ja josta oli puhuttu vain kuiskailemalla. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sydän alkoi lyödä nopeassa, levottomassa tahdissa, veri kuohua suonissa. Vai sitä se oli, vai sellaista se oli, hän, Gunnar Sten, tiesi sen. Ja vähitellen hänen mieleensä meni ylpeä uhma, niinkuin miehellä, joka on saavuttanut suuren voiton. Tulkoot nyt, tulkoot kaikki!
Hänen ajatuksensa lensivät kotiin, ja hän jäähtyi hiukan.
— Minäkin, ajatteli hän katkerasti, olen samanlaisen toimituksen tulos. — Minua ei ole ehkä ajateltukaan saada aikaan, mutta minä synnyin kuitenkin, sattumalta Gunnar Steniksi, joka jo kehdossa oli rikas ja jolle tulevaisuus hymyili jo silloin, kun en vielä osannut puhuakaan. Ja tässä minä nyt olen… maanpaossa. Olen tehnyt huonosti ja olen nautinnon tulos, mutta minua ei sentään ole voitu kokonaan masentaa siksi, että olen C.P.F. Stenin hetken nautinnon laillinen tulos.
— Häpeä, kurja! huusi joku ääni hänen sisässään. — Näinkö sinä ajattelet äitiäsi, joka sinut kantoi ja synnytti!
Hän tunsi punastuvansa; oli kuin joku olisi lyönyt häntä korville, ja hän tuli hempeämieliseksi.
— Äitini, sanoi hän lempeästi, — rakas, pieni, vaalea äitini — häntä ei enää ole. Jos hän olisikin, niin en istuisi nyt tässä…
Taas nousivat hänen silmiinsä kyyneleet, mutta hän ei hävennyt niitä ollenkaan. Hän ryhtyi ajattelemaan aikoja, jolloin hän kädet ristissä, silloin kun Stenien talossa oli suuri hiljaisuus, oli hokenut: Isä meidän…
Senjälkeen ei kukaan ollut hänen kanssaan lukenut rukouksia. Hän vaipui ajatuksiinsa, ja hänen mielensä täytti korkea hartaus niinkuin silloin kerran kirkossa ja silloin kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun.
Margit Malm — hänen ajatuksensa laskeutuivat taas — eikö hän ollut sanonut: Sinun on kaikki, ota!
Hänen sydämensä alkoi jälleen levottomasti sykkiä. Nyt hän ymmärsi. Mutta Margit oli antanut Nurmelaisen suudella itseään… Helvetillinen kuva, josta hän ei voinut vapautua.
Suudellut Nurmelaista! Olihan se vain ulkokohtaista, sydän ei ollut siinä mukana. Yhtä hyvin hän olisi voinut suudella kivimuuria tai hevosta. Järjellisesti ajatellen: mitä pahaa siinä on?
— Entä mitä teit itse viime yönä? kysyi omatunto.
— Kostettu! riemuitsi mieli. — Sekin oli vain ulkokohtaista.
Ja tuo suuri uhkamielisyys palasi uudelleen. Hän ei voinut pysyä edes paikoillaan, hän nousi ja alkoi kiivain askelin mitellä huonetta nurkasta nurkkaan.
Tässä mielentilassa hän oli, kun Elsa Alm tuli häntä tapaamaan.
Kun palvelija mainitsi tulijan nimen, oli vähällä, ettei Gunnar Sten kieltäytynyt häntä vastaanottamasta, mutta äkkiä hän tajusi vihaavansa tyttöä ja tunsi tarvetta jollakin tavalla tuoda sen ilmi.
— Minulla olisi tärkeää asiaa sinulle, Gunnar, lausui tyttö, hätäisesti istuutuen ja luoden nopean, tutkivan katseen ympärilleen.
— Arvaan sen, vastasi nuorukainen, tuntien sydämensä ja nauttien jo ennakolta vastauksesta, minkä tulisi antamaan. — Arvaan sen, sillä muuten tuskin olisit tänne tullut.
Tyttö oli tavattoman kalpea; näki, että hän oli sekä tilapäisesti säikähtynyt että jatkuvasti riutunut, mutta hänen kasvoistaan kuvastui nyt ehkä vielä enemmän kuin ennen hänen hillitty, kalpea kauneutensa. Gunnar Sten huomasi tarkastelevansa häntä, ja entistä kirkkaammin välähti hänen mieleensä muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan.
— Sinulla oli jotakin asiaa? kysyi hän, kun äänettömyyttä oli kestänyt pitkän aikaa.
Tyttö hätkähti, sillä kysymys oli singahtanut kuin leimaus kirkkaalta taivaalta. Hän oli muutenkin väsynyt, nyt hänen huulensa alkoivat vavista, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Puhuminen, varsinkin kun kiirehdittiin, tuotti hänelle kuitenkin vaikeuksia.
— Se asia? kysyi Gunnar Sten toistamiseen.
— Sinulla näkyy olevan kovin kiire suoriutumaan minusta, vastasi tyttö hymykuoppasten ilmestyessä hänen poskilleen.
— Tunnen itseni vieläkin heikoksi sinun suhteesi, selitti nuorukainen leikitellen ja kummastui itsekin kylmäverisyyttään, — enkä tahtoisi antaa aihetta uusiin kohtauksiin.
— Niin, asia on yksinkertaisesti vain taloudellista laatua, sanoi tyttö, voittaen mielenmalttinsa ja saaden ääneensä kylmähkön soinnun, jonka Gunnar Sten niin hyvin tunsi. — Se koskee isääni.
— Varjelkoon, jos ymmärrän tavuakaan siitä, mitä tarkoitat! huudahti
Gunnar Sten, rypistäen kulmiaan.
— Olen ottanut tämän askeleen pitkän sisällisen taistelun jälkeen, peläten, että käsittäisit minut väärin.
— Viimeinen kohtauksemme poisti tyyten kaikki sellaiset mahdollisuudet. Ymmärrän sinut aivan kirjaimellisesti.
Gunnar Sten katseli tyttöä kiinteästi silmiin. Ja tämän saman tytön menettämistä hän oli surrut melkein mielipuolisuuteen saakka ja olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen häneltä edes yhdenkään hyvän sanan. Hän tunsi olevansa syöksymässä jotakin kuilua kohti, ja siihen syöksyyn oli tämä tyttö antanut lujimman sysäyksen. Nyt hän oli nöyrtynyt jonkun hänelle aivan tuntemattoman asian vuoksi, nyt hän oli täällä pyytämässä jotakin, ja hänen nöyrä läsnäolonsa tuotti Gunnar Stenille sanomatonta nautintoa, mutta vain yhdessä merkityksessä.
— Isälläsi on minun isältäni jotakin saamista, jatkoi tyttö arastellen.
— Vai niin, pisti Gunnar Sten väliin. — Vanhoilla sotaherroilla, kuten isäsi, onkin usein huonot asiat.
— Älä viitsi, Gunnar, pyysi tyttö. — Nyt isäsi äkkiarvaamatta tahtoo saamisensa pois. Satutko sinä tästä tietämään?
Nuorukainen oivalsi, mihin tyttö tahtoi päästä, ja hänen silmänsä välähtivät.
— En, vastasi hän nopeasti ja rehellisesti. — Isäni asioista en tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, niin ensinnäkään minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa isääni ja toiseksi vaikka sitä olisikin, en ole niin suuri lurjus kuin sinä näyt olettavan. Mitä minusta oikeastaan tahdot?
Tyttö oli kauan vaiti ja katseli eteensä.
— Sinä tiedät, miten rakastan isääni, ja ainoa pyyntöni on, että hän saisi lykkäystä sen verran, että ehtii edes miettiä.
— Sinä tiedät itse kaikkein parhaiten, etten voi asialle mitään.
Asema tuntui Gunnar Stenistä piinalliselta ja nololta. Hän ei voinut pitää Elsa Almia enää edes vertaisenaan, siksi naurettavaksi oli tämä käynti hänet tehnyt. Tyttö huomasi tämän itsekin, sillä hänen epävarmuutensa kävi vielä silmiinpistävämmäksi ja hän punastui häpeästä katsahtaessaan nuorukaiseen.
— Tämä käynti on sinusta ehkä naurettava ja myönnän sen itsekin, puhkesi hän puhumaan ponnistaen kaikki voimansa, mutta minä tiedän, että isäsi ajattelee sinua huolella ja hellyydellä, ettei hän sinulta mitään kiellä ja että kaikki tämä on Malmien taholta lähtenyttä…
Gunnar Stenin valtasi eräänlainen lämpö.
Kauppaneuvos Sten oli rangaissut poikaansa, mutta sitä hän ei kärsinyt, että muut häneen sattuivat. Varmaan oli hän Malmien kautta kuullut, miten Elsa Alm oli häneen suhtautunut. Sten on sentään aina Sten. Ja isä ajatteli häntä huolella ja hellyydellä.
Mutta kun hän sitten taas loi silmänsä levottomana istuvaan tyttöön, meni häneen viileä kylmyys. Hän tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ja tarkastuksen tulos oli kyynillinen: liian kapea lanteiltaan. Kuka näin oli sanonut ja kenestä, sitä hän ei voinut muistaa.
— Mitä tahtoisit minua tekemään? kysyi hän ajatuksettomasti.
Tyttö ei vastannut mitään, ja hetken mietittyään nuorukainen jatkoi:
— Rahaa minulla ei ole enempää kuin mitä itse tarvitsen, enkä ole halukas siitä luopumaan.
Kuullessaan sanan "raha" tyttö vavahti koko ruumiiltaan.
— Ei, huudahti hän torjuen, siitä ei ole kysymys.
— Mistä sitten?
Ja Gunnar Sten tunsi tarvetta antaa kertakaikkisen iskun, kun hän heti äkillisen kysymyksensä jälkeen jatkoi:
— Köyhät saavat tyytyä siihen, mitä tarjotaan.
Tämä oli jo liikaa. Tyttö parkaisi tuskasta ja vaipui lattiaan. Gunnar Sten oli ollut raaka, hän tunsi sen, mutta hän oli saanut kostaa ja hetkisen hän sanattomasti riemuitsi kostostaan. Mutta kun hän näki hennon ruumiin viruvan lattialla, muuttui hänen hekumoiva kostontunteensa äkkiä kaikkivoittavaksi hellyydeksi ja sääliksi, silmänräpäykseksi muuttui Elsa Alm jälleen siksi, mikä hän oli ollutkin; hän kumartui tytön yli, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sohvaan suudellen hänen valkeaa otsaansa.
— Anna anteeksi, Elsa, kuiskasi hän. — Minä olen saanut takiasi niin paljon kärsiä enkä tiennyt mitä sanoin…
Tyttö puristi häntä lujasti itseään vastaan.
— Riittää jo, Gunnar, voihki hän. — En tiennyt silloin, mitä tein, mutta etkö nyt ole saanut korvausta kaikesta?
— Olen kai, vastasi Gunnar Sten koleasti polvistuessaan vuoteen viereen. — Sähkötän heti isälleni, vaikk'en tiedä, onko siitä tuloksia.
— Kiitos siitä! Olen siitä aina sinulle kiitollinen ja muistan rukouksissani.
Huoneessa vallitsi outo hiljaisuus; kuului vain kahden ihmislapsen sydämen sykintä ja levoton, puuskittainen hengitys. Tyttö tarttui nuorukaisen käteen ja loi häneen pitkän, rukoilevan katseen.
— Anna anteeksi ja unohda, sanoi tuo katse.
— Sinä, virkkoi Gunnar Sten, vastaten synkästi hänen katseeseensa, sinä veit kuitenkin parhaimman mitä minulla oli, uskoni.
— Minä annan sen sinulle takaisin.
— Myöhäistä, Elsa, liian myöhäistä.
X.
Elämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää ja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi hirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään. Epätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi, mutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään saamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki tarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja kauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta koetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.
Eräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.
— Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään tulosta? Olisi hauska tietää?
Oli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän olisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar tahtonut.
Gunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista, mutta sittenkin hänen täytyi vastata:
— Ei, nyt se on liian myöhäistä, — minun olisi pitänyt kelvata sinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin…
Hän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos sitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka yhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön naurettavaksi ja alhaiseksi.
Se, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin iloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli tuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.
"Täällä minusta ei tule mitään", lopetti hän, "mutta antakaa minun tulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin tahansa…"
Jännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän täytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton hän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä itsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut olla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista luontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin toimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin lopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.
Neljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen kuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.
Tämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.
— Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua kirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin vilutautisen.
— Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. — Tästä tulee hyvä, oikein hyvä.
* * * * *
— Minä olen rappiolla, auttamattomasti rappiolla, totesi hän eräänä auringottomana, kohmeloisena aamuna.
Yhteiskunta ei kuitenkaan näkynyt olevan halukas tuomitsemaan häntä rappiolla olevaksi. Hänellä oli varoja yllinkyllin, hänen tuttava- ja toveripiirinsä pysyi ennallaan, vieläpä laajenikin, ja hän oli kernaasti nähty vieras missä tahansa. Kuten Einar Malm oli ennustanut, alkoi hän herättää mielenkiintoa naisissa; nämä hakivat mielellään hänen seuraansa, ja hän alkoi joutua suhteisiin.
— Etsijä minä olen, etsijä, joka en löydä, sanoi hän.
— Ah, kunpa minä voisin sinulle jotakin olla, sanoi nainen.
— Ryhditön, kurja raukka sinä olet, sanoi Einar Malm, vaikka olikin juovuksissa ja silmät verestivät. — Mutta sinä olet kuitenkin rehellinen ja sinulla on sydän.
Gunnar Sten ei ottanut suuttuakseen. Sydän, herkästi värähtelevä sydän, se kai hänellä oli. Ellei hänellä olisi niin paljon sydäntä, olisivat asiat toisin. Hän saattoi olla iloinen ja ylimielinen, tehdä pilaa ja laskea leikkiä, mutta kun hänen tielleen ilmestyi repaleissaan juokseva, kalpeakasvoinen kerjäläispoika, joka anoen ojensi kätensä häntä kohden, tunsi hän suurta sääliä eikä voinut rukoilevaa, laihaa kättä sivuuttaa.
— Anna sinä niille, sanottiin, — eläviin kuviin ne sen kuitenkin kulettavat.
— Mitäpä se minuun kuuluu, vastasi hän. Ja vaikka veisivätkin, niin ei kai se nautinto ole niille liikaa.
Hän tunsi jonkunlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta kerjäläisten kanssa eikä voinut selittää mistä se johtui. Hän ei ollenkaan ihmettelisi, jos hän jonakin päivänä katsoisi rukoillen silmiin ihmisiä ja ojentaisi kätensä heitä kohden. "Olkaa armeliaita minua kohtaan." Silloin oli kaikki niinkuin olla pitikin.
Joskus hänet valtasi voittamaton hellyydenpuuska, hän tunsi tarvetta olla hyvä, ja saada osakseen hyvyyttä, hän tuli sairaaloisuuteen asti herkäksi, ja hänen oli vaikea aiheettomissa asioissa hillitä kyyneleitään. Se oli naurettavaa ja naisellista, hän puri hammasta ja päätti, ettei se enää saanut toistua. Mutta se toistui, eikä hän voinut muuta kuin nöyrästi alistua ja jälkeenpäin halveksia itseään ja koettaa peittää kaikki.
Toisinaan taas hän tunsi itsensä suureksi ja väkeväksi ja kaiken yläpuolella olevaksi. Hän oli kylmä ja tunteeton, antoi sarkastisia vastauksia ja kohautti olkapäitään pienille asioille, ja tuttavat katselivat häntä kummeksien ja kunnioittaen. Tällöin hän myös tunsi itsessään voimaa ryhtyä tekemisiin todellisuuden kanssa. Mutta tätäkin vaihetta kesti vain hetkinen, ja kun toiminnan hetki tuli, oli hän vaipunut entiseen haaveksivaan saamattomuuteensa.
— Teidän hermonne ovat aivan pilalla, totesi suuri lääkäri. — Minä määrään teille lepoa.
— Lepoa, toisti Gunnar Sten kummastuneena. — Minun koko elämänihän on yhtä ainoata lepohetkeä.
— Vai niin, hymähti suuri lääkäri. — Tehkää sitten työtä, mitä työtä tahansa, mutta älkää kulkeko ympäri ja kuvitelko olevanne surkein kaikista luoduista. Saatteko unta?
— Aina asianhaarain mukaan.
Suuri lääkäri kohautti olkapäitään ikävystyneen näköisenä.
— Siis työtä vain, eikä järkeilyä, lopetti hän. — Alkaaksenne on olemassa hakkaamattomia halkoja yllin kyllin. Ja siinä hakatessanne keksitte kyllä toimialan, joka sopii teille paremmin. Muuta reseptiä en tällä kertaa voi antaa.
Gunnar Sten oli nöyrä mies ja hän teki mitä suuri lääkäri oli käskenyt. Väliin hän viipyi päiväkaudet puuvajassa ja sai väriä kasvoilleen ja työn tuottamaa raukeutta jäseniinsä.
Ajatuksistaan ja mielikuvistaan hän ei kuitenkaan päässyt minnekään.
Muutaman ajan kuluttua hän alkoi olla vakinainen vieras kapakoissa.
XI.
Jonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta markkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset lainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän tuoksahti jo kaukaa väkeville.
Nurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin kuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen tavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää alenevaa arvoaan.
— Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.
Gunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista kohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli pitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain säälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, — suudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos, kerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä. Koko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan ja yksinomaan Margit Malmiin.
Kun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen edessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar Stenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä voimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän vaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus eräissä rajoitetuissa suhteissa.
— Vai niin, vastasi hän siis viileästi. — No, kyllä on jo aikakin.
Vai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?
— Kaikenlaisella… hm. Ymmärräthän ajan.
Gunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän neuvoi:
— Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että rahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät pois.
Hän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka Nurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään kysymyksiä.
— Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, — voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.
Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.
Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi paikallaan.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, — sillä itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.
— Mm… mm… Tokkohan sentään… Minulla on sentään aina jotakin…
— Kaikkea muuta paitsi voimaa.
— Mm… mm… Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä elän siksi, että minulla on siihen varoja… Ettäs tiedät.
Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista, entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja viattomuuden sijaan.
Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.
Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko autiudentunne otti väistyäkseen.
Vai niin, — Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean hyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.
— Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen, nähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään, ettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.
… Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä esimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa suunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut omaisuuden. "Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on kolmesataatuhatta", sanottaisiin. Ja niin edespäin… Hänellä olisi vaimo ja lapsia ja porvarillinen koti… Hänet valittaisiin kaupunginvaltuustoon… No niin… jaa…
Gunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia. Hän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä sytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään oppia.
— Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.
Hänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli korkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää pyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä siitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.
Sitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan, rintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen seteleitä, — voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja saavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti, löi sydän odotuksesta levottomana.
Niin, ja — minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?
Yhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan odottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada siedettävästi kulumaan.
Olihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija oli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa koko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.
Hm… Sonja Tsherkassova…
Ulkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma kiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.
Gunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä ja se viihdytti.