Ja vaimo sanoi: ’Sinä tahdoit yllyttää kaikkia meitä vastaan! Toiset naiset eivät enää tule minua tervehtimään ja kirkkoomme tulee yhä enemmän ja enemmän köyhää väkeä. Raha pysyy rahan luona. Jos seurakuntasi olisi hollantilainen, olen varma että aina saarnaisit heille, että heidän tulee rakastaa englantilaisia ja olla ystävällisiä neekereille. Jos se olisi kafferilainen, vaatisit heitä aina auttamaan valkoisia. Sinä olet aina niitten puolella, jotka eivät voi tehdä mitään meidän hyväksemme! Tiedäthän että meille tarjottiin – –’
Mies sanoi: ’Oi, vaimoni, mitä ovat boerit, venäläiset ja turkkilaiset minulle! Olenko minä vastuunalainen heidän töistään? Oman kansani teot, tuon kansan, jota rakastan kuin omaa sieluani, sen teot minua liikuttavat. Minä tahtoisin, että joka paikassa maan päällä, jossa meidän lippumme liehuu, kaikki heikot ja sorretut kansat kerääntyisivät sen alle, sanoen: ’Tämän lipun suojassa vallitsee vapaus ja oikeus, joka ei tee eroa rodun ja värin välillä.’ Minä tahtoisin että meidän lipussamme loistaisi suurilla kirjaimilla Oikeus ja Laupeus, ja että jokaisessa uudessa maassa, jota jalkamme koskettavat, kaikki kansalaiset aina näkisivät tuon lipun liehuvan ja sen alla lukisivat tuon suuren käskyn: »Voita tällä merkillä». Ja minä tahtoisin että rosvolippu, jota muutamat nyt heiluttavat tuon suuren lipun paikalla, revittäisi alas ja poistettaisi näkyvistä ikipäiviksi! Pitääkö minun hyväksyä muutamien teot siksi vain, että he sattuvat kuulumaan omaan heimooni, vaikka moittisin samoja tekoja bushmanneissa ja hottentoteissa? Soveltuuko se miehille, jotka kuuluvat maailman mahtavimpaan kansaan, että he ryömivät hiljaa vatsallaan, hyökätäkseen pahaa aavistamattoman naapurin kimppuun, kun kafferilainenkin pitää velvollisuutenaan edeltäkäsin ilmoittaa sodasta, sanoen: ’Olkaa valmiina, sinä päivänä minä tulen taistelemaan teitä vastaan’. Onko Englannin valta niin murtunut ja meidän rotumme niin heikontunut ettemme enää uskalla julistaa sotaa, vaan meidän täytyy hiipiä hiljaa pimeässä surmaamaan, aivan kuin masennettu kansa, jolla ei ole muuta neuvoa? Nuo ovat englantilaisia, mutta he eivät ole englantilaisia miehiä. Kun meidän heimomme miehet menevät taisteluun, liehuu heidän lippunsa korkealla ja rumpujen ääni kaikuu kauvas. Siksi että itse olen englantilainen, nuo seikat murtavat minut. Parempi olisi ollut, jos kymmenentuhatta meistä olisi jäänyt lyötyinä ja voitettuina tappelukentälle taistelussa suuren asian hyväksi ja omat poikani heidän seassaan, kuin että nuo kaksitoista poikaraukkaa kaatuivat Doornkopin luona taistellessaan hankkiakseen lisää kultaa sellaisille henkilöille, joitten taskut jo ovat pullollaan rahaa.’
Ja vaimo sanoi: ’Mitä se merkitsee, mitä sinä tunnet ja ajattelet! Sinä et koskaan voi tehdä mitään!’
Ja mies sanoi: ’Oi vaimoni, tue minua, elä murra minua! Minulla ei ole tässä asiassa muuta kuin yksi tie, johon valo paistaa.’
Vaimo sanoi: ’Sinä olet hyvin epäystävällinen, etkä ollenkaan välitä mitä ihmiset meistä sanovat!’ – Ja vaimo itki katkerasti ja poistui huoneesta. Mutta heti kun hän oli sulkenut oven, kuivasi hän kyyneleensä ja sanoi itsekseen: ’Nyt hän ei enää ikimaailmassa uskalla saarnata sellaista saarnaa. Hän ei uskalla vastustaa minua, kun sanon jyrkästi tahtoni.’
Ja mies ei puhunut sanaakaan kellekään, vaan meni yksin kedolle. Koko iltapäivän hän käveli edestakaisin hietikolla matalain pensaitten välissä. Ja minä kuljin hänen vieressään.
Kun ilta tuli, meni hän taas kirkkoonsa. Moni oli poissa, mutta seurakunnan vanhimmat istuivat paikoillaan, ja hänen vaimonsa oli myöskin siellä. Ja valo loisti tyhjille penkeille. Kun aika tuli, avasi hän taas sen juutalaisten kirjan, käänsi sen lehtiä ja luki: ’Jos sinä laiminlyöt niiden esille antamisen, jotka kuolemaan tuomitut ovat ja niiden, jotka ovat valmiit surmattaviksi; jos sinä sanot; katso, emme tienneet sitä! Eikö hän joka tutkii sydämet ota sitä huomioon? Ja hän, joka pitää vallassaan sinun sielusi, eikö hän tiedä sitä?’
Ja hän sanoi: ’Tänä aamuna me tutkistelimme sitä pahaa, jota tämä maa saa kärsiä sellaisten miesten käsissä, joitten tarkoituksena on hankkia rikkautta ja valtaa. Tänä iltana meidän tulee katsoa kuinka suuri syy itsellämme on siinä asiassa. Luulen että tulemme huomaamaan, että syy on meissä, eikä niissä miehissä, jotka me olemme kohottaneet korkealle.’ Silloin hänen vaimonsa nousi ja läksi ulos ja moni seurasi häntä. Pikku miehen ääni kajahteli tyhjien penkkien seassa, mutta hän jatkoi edelleen.
Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa, hän meni ulos. Ei yksikään seurakunnan vanhimmista tullut häntä tervehtimään, mutta hänen seisoessaan tuli joku, hän ei nähnyt kuka, ja pisti kirjelipun hänen käteensä. Hän nosti sen ylös ja luki lyhdynvalossa, mitä oli kirjoitettu siihen lyijykynällä. Hän musersi sen kouraansa niinkuin mies musertaa esineen, joka on pistänyt myrkyllisen piston häneen. Sitten hän pudotti sen maahan, niinkuin mies pudottaa semmoisen, jonka hän tahtoo unohtaa. Hienoa sadetta vihmoi, ja hän kulki katua, kädet selän takana ja pää kumarassa. Väki kulki toisella puolen katua ja hänestä näytti, kuin hän olisi ollut aivan yksin. Mutta minä kuljin hänen takanaan.”
”Entäs sitten,” sanoi Peter, huomatessaan että vieras vaikeni, ”mitä tapahtui hänelle sen jälkeen?”
”Tuo kaikki tapahtui vasta viime sunnuntaina,” sanoi vieras.
Oli taas hetkisen äänettömyys.
Sitten sanoi Peter: ”No niin, mutta hän ei ainakaan kuollut!”
Vieras pani kätensä ristiin polvilleen. ”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”helpompi on miehen kuolla, kuin seistä yksin. Se joka voi seistä yksin, voi myöskin tarvittaessa kuolla.”
Peter katsoi levottomasti vieraan kasvoihin. ”Minä en tahtoisi kuolla,” sanoi hän, ”en vielä. Minä täytän vasta yksikolmatta vuotta ensi syntymäpäivänäni. Tahtoisin vähän nähdä elämätä ensin.”
Vieras ei vastannut.
Äkkiä Peter kysyi: ”Ovatko kaikki teidän yhtiönne miehet köyhiä?”
Vieras odotti hetkisen, ennenkuin hän vastasi: ”On ollut rikkaita, jotka ovat tahtoneet liittyä meihin. Oli kerran nuori mies, ja kun hän kuuli ehdot, meni hän pois murheissaan, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.”
Taas tuli hetken hiljaisuus.
”Onko siitä pitkä aika, kun tuo yhtiö perustettiin?” kysyi Peter.
”Ei ole yhtään olentoa elossa, joka voisi sen iän määrätä,” sanoi vieras. ”Täällä maan päälläkin se alkoi silloin, kun nämä vuoret vielä olivat nuoria, kun nuo levät tuskin olivat alullakaan kallioilla ja ihminen kohottautui vaivaloisesti ylöspäin, koska hänen jänteensä vielä olivat heikot. Noina päivinä, joita ihmiset eivät enää ota lukuunkaan, toiset ihmiset nälkäisinä söivät toisten lihaa, sillä se oli heistä hyvää. Niinä päivinäkin tapahtui, että oli yksi nainen, jonka pää oli ylempänä toisia ja ajatus terävämpi toisten ajatuksia, ja kun hän nyppi lihaa ihmiskallosta, hän rupesi miettimään. Ja tapahtui sitten seuraavana iltana, kun miehet olivat koolla valkean ympäri ruvetakseen syömään, että hän hiipi pois, ja kun miehet menivät puun luo, johon uhri oli sidottu, oli se kadonnut. Ja he huusivat toisilleen: ’Hän, ainoastaan hän sen on tehnyt, hän joka aina sanoi: Minä en pidä ihmislihasta, ihmiset ovat liian paljon minun kalttaisiani, en voi niitä syödä! Hän on hullu,’ huusivat he, ’tappakaamme hänet!’ Ja silloin, noina himmeinä, hämärinä aikoina, joita ihmiset eivät enää ota lukuunkaan, joita he tuskin uskovat olleiksikaan, tuo nainen kuoli. Mutta muutamien miesten ja naisten aivoissa oli syttynyt uusi ajatus. He sanoivat: ’Emme mekään tahdo syödä häntä. Ihmisliha ei maistu hyvälle.’ Ja sen perästäkin, kun padat olivat täynnä ihmislihaa, nämä seisoivat syrjässä, ja puoli heimoa söi ihmislihaa, mutta toinen puoli ei syönyt. Vuosien kuluttua ei kukaan enää sitä syönyt.
Ja niinäkin päivinä, joita ihmiset eivät enää ota lukuun, kun ihminen helposti kyyristyi kävelemään nelinryömin, oli meikäläisiä maan päällä. Ja jos tahdot tietää salaisuuden, ilmoitan, että ennenkuin ihminen astui maan päällä, niinä päivinä, jolloin dicynodontti ja merihirviö, jota ei ole olemassa muualla kuin haudattuna kiveen, kutsui rakastaen puolisoaan, ja linnut, joiden jäljet näkyvät kallioissa, lentelivät auringonpaisteessa iloisesti laulaen ja huudellen toinen toistaan, – niinäkin päivinä, jolloin ihmistä ei ollut, oli tämän kuningaskunnan aamurusko alkanut häämöittää maan päällä. Ja yhä vielä auringon noustessa ja laskiessa ja tähtien kierrellessä avaruudessa, meidän lukumäärämme kasvaa kasvamistaan.”
Vieras nousi valkean äärestä ja seisoi suorana. Hänen ympärillään ja hänen takanaan oli pimeys.
”Koko maa on meidän. Ja se päivä on koittava, jolloin tähdet, katsellessaan alas tähän pyhään maahan, eivät näe pilkkuakaan, joka olisi kosteana ihmisverestä, jonka hänen lähimmäisensä on vuodattanut. Aurinko on nouseva idässä ja laskeva lännessä, luoden valoaan yli koko tämän pienen pallon, mutta se ei ole missään näkevä ihmistä toisen ihmisen sortamana. Heidän pitää miekkansa vannaaksi tekemän, ja keihäänsä viikatteeksi, sillä ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaansa nostaman, eikä silleen tottuman sotimaan. Ja ohdakkeen asemesta on nouseva havupuu, ja orjantappuran asemesta on nouseva myrttipuu, ja ihminen ei ole musertava ihmistä koko tällä pyhällä maalla. Huomispäivän aurinko on nouseva,” sanoi vieras, ”ja noille synkille kallioille on valo loistava, niin että kaikki kukkulat kimaltelevat sen säteissä. Auringon nousu ei ole varmempi kuin tuon uuden päivän koitto. Ja minä sanon sinulle, että myöskin tässä maassa, jossa me nyt seisomme, jossa tänä päivänä haavoitettujen huudot ja koston kiroukset kajahtelevat, myöskin täällä, tässä maassa, jossa mies hiipii salaa haavoittamaan vihollistaan pimeässä, ja jossa tynnörin alasta kultamaata maksetaan tuhannen sielua ja kiiltävästä loasta puoli kansakuntaa, ja jossa kotkat lihoovat ihmislihasta – tässäkin maassa se päivä on kerran koittava. Minä sanon sinulle, Peter Simon Halket, että juuri tällä kohdalla, jossa nyt seisomme, on kerran kohoava temppeli. Ihmiset eivät kokoonnu siihen palvelemaan sitä, joka eroittaa, vaan he seisovat vieretysten, valkoiset ja mustat, vieraat ja maan asukkaat, ja se paikka on oleva pyhä, sillä ihmiset tulevat sanomaan: Emmekö me ole veljiä ja yhden Isän lapsia?”
Peter Halket katsoi ylös ääneti. Ja vieras sanoi: ”Muutamat miehet makasivat kentällä, ja yö oli kylmä ja pimeä. Ja heidän nukkuessaan, kun yö oli pimeimmillään, yksi heistä liikahti. Kaukana idässä hän näki puoleksi suljettujen silmiluomiensa läpi aivan kuin heikon viivan, hienon kuin hiuskarva, vuorien huipuilla. Ja hän kuiskasi tovereilleen pimeässä: ’Se on aamurusko, joka on koittamaisillaan’. Mutta he mutisivat, silmät tiiviisti ummessa: ’Hän valehtelee, ei siellä ole mitään aamuruskoa’.
Siitä huolimatta päivä nousi.”
Vieras oli vaiti. Tuli leimusi punaisina kielekkeinä, jotka eivät enää värähdelleet sinne tänne hiljaisessa yöilmassa. Peter Halket ryömi lähemmäksi vierasta.
”Milloinka se aika tulee?” kuiskasi hän. ”Tuhannenko vuoden perästä?”
Ja vieras vastasi: ”Tuhat vuotta ei ole sen enempää kuin meidän eilispäiväinen matkamme tai tämän öinen valvomisemme, joka nyt jo lähenee loppuaan. Katso vuoria, joilla me nyt seisomme. Aika on ollut uusi ja aika on muuttunut vanhaksi sen jälkeen, kun ne tähän asetettiin. Ei puoltakaan siitä ajasta tule enää kulumaan, ennenkuin tuo aika tulee. Minä olen nähnyt sen aamuruskon häämöttävän ihmisten sydämissä.”
Peter astui lähemmä, niin että hän melkein polvistui vieraan jalkain juureen. Hänen pyssynsä oli maassa toisella puolen tulta.
”Tahtoisin ruveta teidän yhtiönne mieheksi,” sanoi hän. ”Olen väsynyt Chartered Companyn palvelukseen.”
Vieras katsoi alas lempeästi. ”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”voitko kantaa sen painon?’”
Ja Peter sanoi: ”Anna minulle työtä, että koettaisin.”
Oli hetken äänettömyys. Sitten vieras sanoi: ”Peter Simon Halket, vie viesti Englantiin” – Peter Halket sävähti – ”Mene tuon suuren kansan luo ja huuda voimakkaasti: ’Missä on se miekka, joka annettiin sinulle, että harjoittaisit sillä oikeutta ja jakaisit laupeutta? Kuinka tulit antaneeksi sen sellaisten miesten käsiin, joitten himona on kulta, joitten janona on rikkaus, joille ihmisen sielu ja ruumis ovat pelimarkkoja vain? Kuinka tulit luovuttaneeksi pois onnenonkijain ja pelaajain omiksi ne ihmiset, jotka annettiin sinun käsiisi, aivan kuin he olisivat järjettömiä metsän petoja, joita voi ostaa ja myydä?
Ota takaisin miekkasi, Suuri Kansa – mutta pese se ensin, ettei kätesi tahraannu sen kullasta ja verestä.
Mitä näen! Suuren Kansan miekkaa käytetään kaivamaan maasta kultaa, aivan kuin sikojen kärsät tonkivat esiin juurimukuloita! Etkö voi sitä muuhun käyttää, Suuri Kansa?
Ota takaisin miekkasi, ja kun olet sen perinpohjin kiilloittanut ja puhdistanut verestä ja loasta, kohota se sorrettujen suojaksi kaikissa maissa.
Suuren ruhtinaan tytär, varo! Sinä annoit miekkasi uskottomain ritarien käsiin. He tylsistävät sen terän ja himmentävät sen kirkkauden, ja kun tarpeen hetki tulee ja sinä tahdot antaa miekkasi toisten käsiin, huomaat sen terän tylsäksi ja kärjen katkenneeksi. Varo! Varo!’
Lausu Englannin viisaille miehille: ’Te, jotka rauhassa ja levossa suojatuissa kammioissa tuumailette kaikkia asioita taivaassa ja maan päällä ja pidätte kaikkea tietoa omana omaisuutenanne, onko teillä aikaa ajatella tätä? Kenelle on Englanti antanut valtansa? Kuinka ne miehet sitä käyttävät, jotka ovat sen Englannilta anastaneet? Elkää sanoko: Mitä merentakaiset kansat meitä koskevat? Eikö meillä ole kyllin mietittäviä asioita omassa maassamme? – Sinne, minne kansan järjellä ei ole aikaa mennä, sinne älkööt kansan kädetkään koskaan menkö työtä tekemään. Sinne, minne kansan mahti menee, sinne menköön myöskin kansan viisaus ja tieto sitä ohjaamaan. Voi teitä, jotka istutte rauhassa tutkimassa menneisyyttä ja tulevaisuutta – ja unohdatte nykyisyyden – teillä ei ole mitään oikeutta istua rauhassa, tietämättä mitään niiden voimien toimista, jotka te olette aseilla varustaneet ja lähettäneet kaukaisten kansojen luo. Missä on kansanne miekka – te viisaat miehet?’
Huuda Englannin naisille: ’Te, jotka istuskelette komeissa suojissa, pidellen lapsia polvillanne, elkää luulko, että se on vain hienojen uutimien kahinata ja tuulen hyminätä, jota kuulette. Kuunnelkaa tarkkaan! Eikö se liene niiden etäinen valitus, joita miekkanne hallitsee, valitus, joka hiipii luoksenne yli laajojen valtamerien, kunnes se pääsee tunkemaan teidän sisimpään pyhättöönnekin? Kuunnelkaa tarkkaan!
Sillä Suuren Kansan naiset eivät ole täyttäneet tehtäviään sillä vain, että ovat synnyttäneet lapsia ja ruokkineet niitä rinnoillaan. Heille kaikuu lapsikansain huuto maitten ja merien yli: ’Äidin sydän, puolla meitä!’ Parempi olisi teille, että kohtunne olisivat hedelmättömät ja heimonne kuolisi sukupuuttoon, kuin se, että kuulette, ettekä vastaa.”
Vieras kohotti kätensä ylös puhuessaan, ja Peter näki että molemmissa oli vanhojen haavojen arpia.
”Huuda äänekkäästi Englannin työtätekeville miehille ja naisille: ’Te, jotka ihmis-ikiä olette valitelleet, siksi että isäntänne rasittavat teitä, te, jotka olette sanoneet: Me kiroamme kuninkaita, jotka istuvat rauhassaan, eivätkä välitä, vaikka kansaa rasitetaan, kunhan heidän kirstunsa ovat täynnä ja vatsansa tyydytetyt, eikä heitä kiusata hallintohuolilla; te, jotka olette ottaneet kuninkaan vallan häneltä pois ja istutte itse valtaistuimelta syöstyinä, eikö hänen syntinsä ole teidän syntinne tänään? Jos ihmiset lisäisivät yhdenkään tunnin teidän työaikaanne päivässä, tai tekisivät leivän, jota syötte, penniäkään kalliimmaksi, ettekö nousisi yhtenä miehenä tuota sortoa vastaan? Mutta se, mitä tehdään miehille merien takana, joita te hallitsette, se ei koske teitä. Ettehän te koskaan liene sanoneet kuten entis-aikojen kuninkaat: ’Sama se on meille kuka miekkaamme kantaa, olkoonpa vaikka ryöstäjä ja seikkailija, kunhan hän vain nimittää sitä meidän miekaksemme. Meidän täytyy peittää sen tuottamat tuhot!’ – Ettekö luule että toisten kiroukset kuin omanne voivat kuulua taivaaseen? Missä on miekkanne? Kenenkä käsiin se on joutunut? Ottakaa se nopeasti takaisin ja puhdistakaa se!”
Peter Halket kyyristyi kokoon ja katsoi ylöspäin. Sitten hän huudahti: ”Mestari, en voi viedä tuota viestiä, olenhan vain oppimaton poika raukka. Ja jos menisin Englantiin ja huutaisin ääneeni, sanoisivat he: ’Kuka tuo on, joka tulee saarnaamaan suurille henkilöille? Eikö hänen äitinsä ole pesijätär täällä luonamme, ja eikö hänen isänsä ollut päiväpalkkalainen, joka teki työtä kahdesta shillingistä päivässä?’ Ja he nauraisivat ja pilkkaisivat minua. Ja totta puhuen, viesti on niin pitkä, etten oikein muista sitä. Anna minulle toinen työ.”
Ja vieras sanoi: ”Vie viesti tämän maan miehille ja naisille. Mene Zambesista merelle asti ja lausu kaikille valkoisille miehille ja naisille näin: ’Minä näin laajan kentän ja siinä oli kaksi kaunista eläintä. Laaja oli kenttä heidän ympärillään, ja maassa kasvoi runsaasti tuoksuvia yrttejä. Niin rehevä oli laidun, että ne tuskin saattoivat milloinkaan syödä loppuun sitä, mitä kasvoi heidän ympärillään. Nuo kaksi eläintä olivat toistensa näköiset, sillä ne olivat saman emon poikia. Ja minä katsoin ja näin kaukana pohjoisessa tumman pilkun taivaalla. Se oli niin pieni ja niin korkealla, että silmä tuskin saattoi huomata sitä. Sitten se läheni lähenemistään ja liiteli sen paikan yli, missä ne kaksi eläintä söivät laitumella. Se oli lintu, jonka kaula oli paljas, nokka käyrä, kynnet pitkät ja siivet vahvat. Ja se leijaili yli kentän, missä ne kaksi eläintä olivat, ja minä näin sen laskeutuvan alas suurelle valkoiselle kivelle, jossa se odotti. Pohjoisessa päin näin vielä useampia pilkkuja taivaalla, ja ne lähenivät lähenemistään sitä, joka istui kivellä. Ja muutamat liitelivät eläinten yli, ja toiset hijoivat nokkiaan kivillä. Muutamat kävelivät edes takaisin eläinten jalkojen välissä. Ja minä näin, että he odottivat jotain.
Sitten se, joka oli tullut ensimmäisenä, lensi toisen eläimen luota toisen luo, istui heidän niskalleen ja pisti noukkansa heidän korviinsa. Ja se lensi toisen eläimen luota toisen luo, ja se räpäytti siivillään, niin että eläimet sokeutuivat, ja kumpikin luuli toveriaan vihollisekseen. Ja he rupesivat keskenään taistelemaan. He viilsivät halki toistensa kyljet, kunnes keto oli punaisena verestä ja maa vapisi heidän allaan. Linnut istuivat vieressä katselemassa, ja veren virratessa he astuskelivat ympäri kentän. Kun molempien eläinten voimat olivat lopussa, vaipuivat he kentälle. Silloin linnut istuivat heidän päällensä ja alkoivat herkutella, kunnes heidän vatsansa täyttyivät ja heidän pitkät, paljaat kaulansa olivat märkinä verestä. Noukat olivat syvällä kuolleiden eläimien sisälmyksissä, ja terävät, kirkkaat silmät vilkkuivat ylös. Ja se, joka oli kaikkien lintujen kuningas, noukki silmät ja söi kuolleiden eläinten sydämen. Ja kun sen vatsa oli täysi, ettei se voinut syödä enempää, se istui kivelle ja räpäytti suuria siipiään.’
Peter Simon Halket, lausu Etelä-Afrikan valkoisille miehille ja naisille: ’Teillä on ihana maa, te ja lapsenne ja lastenne lapset tuskin voivat sen täyttää, vaikka ojentaisitte kätenne tervetuliaisiksi jokaiselle muukalaiselle, joka tulee luoksenne asumaan ja työtä tekemään. Te olette saman puun kaksois-oksa, te olette saman äidin lapsia. Eikö tämä ihana maa ole kyllin laaja teille, vai täytyykö teidän repiä toistenne lihaa niitten käskystä, jotka tahtovat kastaa noukkansa teidän molempien sisimpiin elimiin? Katsokaa, ne kiertelevät ilmassa teidän ympärillänne.’”
Peter Halket melkein säpsähti ja katsoi ylöspäin, mutta ei näkynyt muuta kuin Mashonamaan tumma taivas hänen päänsä päällä.
Vieras oli ääneti ja katsoi alas tuleen. Peter Halket puoleksi syleili hänen polviaan.
”Mestari,” huusi hän, ”kuinka minä voin sen viestin viedä? Etelä-Afrikan hollantilaiset eivät kuuntelisi minua, sillä he sanoisivat että olen englantilainen. Ja englantilaiset sanoisivat: ’Kuka tuo mies on, joka tulee saarnaamaan rauhaa, rauhaa, rauhaa? Eikö hän ole ollut täällä vuoden verran, ja hänellä ei ole osakkeita ainoassakaan yhtiössä? Voiko hän sanoa mitään, jota ansaitsisi kuulla? Jos hänellä olisi hiukankaan kykyä, olisi hän hankkinut itselleen ainakin viisituhatta puntaa!’ Ja he eivät tule kuuntelemaan minua. Anna minulle toinen tehtävä!”
Vieras sanoi: ”Vie viesti yhdelle ainoalle ihmiselle. Hae hänet, olkoonpa hän hereillä tai nukkumassa, syömässä tai juomassa, ja sano hänelle: ’Missä ne ovat ne ihmissielut, jotka sinä ostit?’
Ja jos hän vastaa ja sanoo sinulle: ’En ole ostanut mitään ihmissieluja! Ne sielut, jotka ostin, olivat koiransieluja,’ silloin kysy häneltä tämä kysymys: ’Missä ovat –’
Ja jos hän keskeyttää sinut huutaen: ’Se on valhe, se on valhe! Minä tiedän mitä aiot sanoa. Mitä minä tiedän sanantuojista? Olenko koskaan peljännyt brittiläistä hallitusta? Se on kaikki valhetta!’ Silloin elä kysele häneltä sen enempää. Mutta sano: oli kerran virvatuli. Se leimahteli ja välähteli ja himmeni ja sammui – eikä kukaan siitä välittänyt. Sehän oli vain virvatuli.
Ja oli kerran valo: Ihmiset asettivat sen korkealle tulitorniin, että se levittäisi valoaan kaikille ihmisille, jotka olivat merellä, niin että he näkisivät sen varman loiston ja löytäisivät sataman ja välttäisivät kareja.
Ja tuo valo välähti ja hulmuili miten tahansa. Se loisti tuonne, loisti tänne. Milloin se kiilui sinisenä, milloin vihreänä, milloin punaisena, ja vihdoin se hävisi kokonaan ja sitten lehahti palamaan uudelleen. Purjehtijat kaukana merellä tähystelivät tarkkaan sitä kohtaa, jossa he tiesivät että tulen piti tuikkia, sanoen: ’Ei ole hätää, se suuri valo kyllä johtaa meitä, kun lähestymme kallioita.’ Ja pimeinä öinä miehet purjehtivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sydänyön aikana he törmäsivät kallioihin tulitornin juurella ja suistuivat pohjaan.
’Mitä on tehtävä tuolle tulelle, koska se ei ollut virvatuli, ja koska ihmiskädet nostivat sen korkealle loistamaan ja toiset ihmiset luottivat siihen? Eikö se olisi sammutettava?’
Ja jos hän vastaa sinulle sanoen: ’Mitä minä välitän ihmisistä? Ne ovat hulluja, hulluja kaikki! Kuolkoot!’ – kerro heille tämä kertomus: ’Oli kerran pienoinen puro. Se puhkesi ilmoille lumen alta vuoren harjanteella, ja lumi muodosti ensin holvikaton sen yli. Se lirisi kirkkaana ja sinisenä kuin taivaankansi sen yläpuolella, ja lumiäyräät olivat sen kehtona. Se saapui vihdoin paikkaan, jossa lumi loppui, ja kaksi tietä oli sen edessä valittavissa sen juoksulle. Toinen kulki vuoren vieremillä kallioiden ja kivien ohi ja pitkin aurinkoisia rinteitä alas mereen. Toinen syöksyi syvään rotkoon. Puro epäröi. Se pyörähteli ja vaahtosi, yritteli ensin toista tietä ja sitten toista. Ehkä olisi voinut käydä siten, että se olisi uurtanut uran ohi kallioiden ja kukkulain ja pitkin vuorten vieremiä, ja kyntänyt vaon itselleen sinne, missä ei ennestään mitään väylää ollut. Äyräät olisivat ruvenneet vihannoimaan, ja päivänkukka olisi kukoistanut sen rannikoilla. Öisin tähdet olisivat tuikkineet sen pinnalla ja päivällä aurinko olisi lämmitellyt sen lauhkeita laaksomaita. Metsäkyyhkynen olisi laatinut pesänsä puihin sen rantamille, ja tyyntä soittoaan soitellen puro olisi vihdoin löytänyt laajan meren, jonka etäistä kutsua kaikki vedet kuuntelevat.
Mutta se epäröi. – Ehkäpä olisi käynyt niin, että jos joku olisi poistanut yhden ainoan kiven sen tieltä, se olisi uurtanut uransa ohi kallioiden ja kivien ja löytänyt vihdoin laajan meren – ehkä olisi käynyt niin! Mutta siellä ei ollut yhtään kättä kiveä poistamassa. Puro kokosi voimansa ja – (se ehkä tahtoi kiirehtien virrata meren helmaan!) – syöksyi kuiluun.
Kallioseinät sulkivat sen sinne. Yhdeksänsadan sylen syvyydellä se lepäsi hiljaisena, mustana lammikkona. Vihreät levät riippuivat kallioseinistä. Ei auringonsäde päässyt sinne tunkemaan, ja tähdet eivät voineet tuikkia siellä öisin. Lammikko lepäsi hiljaa ja äänetönnä. Sitten, koska se oli elävä eikä voinut levätä, se kokosi voimansa ja valui hiljalleen mullan läpi ja murtuneiden kalliolohkareiden lomitse edemmäksi. Ja se hiipi esille syvässä laaksossa, ja vuoret ympäröivät sitä joka taholla. Ja puro nauroi itsekseen: ’Ha, haa! Täällä minä muodostan suuren järven, oikein meren!’ Ja se valui ja valui sinne täyttäen puolet laaksoa. Mutta siitä ei syntynytkään järveä, – suuri neva vain – sillä vedellä ei ollut mitään tietä, jota myöten se olisi päässyt ulos, ja se mätäni. Ruoho kuihtui sen rannoilla, ja puut pudottivat lehtensä ja mätänivät vedessä. Metsäkyyhky, joka oli rakentanut pesänsä sinne, lensi vuorille, sillä sen poikaset kuolivat. Kivillä istui sammakoita, ja rannan ruoho oli keltaista. Yöllä kokoontui paksu, valkea usva veden yli, niin että tähdet eivät voineet pilkoittaa sen läpi, ja päivällä hieno valkea sumu peitti veden, että auringonsäteet eivät voineet päilyä sen pinnalla. Eikä kukaan ihminen aavistanut, että nevan vesi kerran oli alkanut uransa kirkkaana ja sinisenä lumen alla vuoren kukkulalla. Eikä kukaan tiennyt sitäkään, että yhden ainoan kiven vierittäminen pois tieltä olisi saattanut puron juoksemaan toisaalle ja riemussa yhtymään mereen’”.
Vieras oli vaiti hetkisen.
Sitten hän sanoi: ”Jos hän vastaa sinulle sanoen: ’Mitä minä siitä välitän! Mitä rotkot ja vuorten huiput minua liikuttavat? Kulta on todellista ja valta, jolla voin musertaa ihmisiä käteni viittauksella!’ silloin elä virka hänelle sen enempää.
Mutta jos hän sattumalta kuuntelisi sinua, silloin sano hänelle tämä ainoa asia selvästi korvaan, että hän varmasti kuulee sen: ’Aamu koittakoon harmaana ja päivä puhjetkoon pimeänä ja myrskyisenä, mutta iltaruskon loiste voi ikipäiviksi huuhtoa pois muiston aamun synkkyydestä ja puolipäivän pimeydestä. Ja kaikki ihmiset tulevat sanomaan: ’Oi tätä päivän ihanuutta!’ – Jos virta on vuotanut alas, se ei ikinä enää pääse nousemaan, mutta – ihmissielulle se ei koskaan ole liian myöhäistä.’
Ja jos hän nauraa ja sanoo: ’Sinä hullu! Mies voi muuttua juurta jaksain ollessaan nuorempi kuin kaksikymmentä vuotta, hän voi muuttua vielä ennen kolmeakymmentäkin, mutta neljänkymmenen vanhana hän ei enää muutu. Pitäisikö minun, joka neljänkymmenen kolmen vuoden kuluessa olen etsinyt kultaa ja voimaa, nyt ruveta etsimään jotain muuta? Tahdot kai että minusta tulisi Jesus Kristus! Kuinka voin olla oma itseni ja joku toinen mies samalla?’ Vastaa hänelle silloin: ’Syvällä jokaisen ihmislapsen sydämessä on enkeli, mutta muutamilla on siivet laskeutuneet lepoon. Herätä oma enkelisi! Se on suurempi ja voimakkaampi kuin monen muun miehen enkeli. Nouse ylöspäin sen avulla!’
Mutta jos hän kiroo sinua ja sanoo: ’Minulla on kahdeksan miljoonaa rahoja, ja minä en välitä Jumalasta enkä ihmisistä,’ – silloin elä vastaa mitään, vaan kumarru ja kirjoita pari sanaa hänelle”.
Vieras kumartui eteenpäin ja kirjoitti sormellaan tulen valkoiseen tuhkaan. Peter Halket kumartui katsomaan, ja hän näki ne kaksi sanaa, jotka vieras oli kirjoittanut.
Sitten vieras sanoi: ”Sano hänelle: ’Vaikka sinä kuinka koettaisit tehdä tuota nimeä kuolemattomaksi tässä maassa, vaikka sinä kirjoittaisit sen kultahietaan ja koristaisit sen timanteilla ja liittäisit sen yhteen ihmisverellä, jota on vuodatettu Zambesista mereen asti, niin kuitenkin –” Vieras osoitti jalallaan noita kahta sanaa. Peter Halket katsoi alas ja näki ainoastaan tasaista valkoista tuhkaa sillä kohdalla, missä sanat olivat olleet.
Vieras sanoi: ”Ja jos hän vieläkin kiroaisi sinua ja sanoisi: ’Koko Etelä-Afrikassa ei ole ainoatakaan miestä tai naista, jota minä en voisi ostaa rahoillani! Kun saan Transvaalin, voin ostaa vaikka itse Kaikkivaltiaan Jumalan, jos tahdon!’
Silloin sano hänelle tämä ainoa asia: ’Sinun rahasi on katoava sinun kanssasi!’ ja jätä hänet.”
Oli hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten vieras ojensi kätensä. ”Mutta jättäessäsi hänet, muista tämä: ’Ei se ole teko, vaan tahto, joka iskee leiman ihmissieluun. Se joka on musertanut kansakunnan, ei tee suurempaa syntiä kuin se, joka iloitsee vähäpätöisimmän olennon kuolontuskista. Nevan seisova vesi ei ole vähemmän myrkyllistä tippa tipottain, kuin tuo mahtava suo kokonaisuudessaan, vaikka sen vaikutuspiiri on pienempi. Se joka on toivonut olevansa ja tekevänsä, mitä tuo mies on ollut ja tehnyt, hän on tuo mies, vaikka hänellä ei ole ollutkaan voimia toteuttaa tahtoaan. Muista vielä tämä asia: – Maan päällä on syntynyt muutamia Jumalan poikia, joita ihmiset sanovat neroiksi. Aikaisessa nuoruudessaan kukin joutuu tiehaaraan ja saa valita, minkä tien hän tahtoo. Hänellä on lahjoja itseään ja muita varten. Mutta elä koskaan unhoita, olkoonpa hänen vaalinsa minkä kaltainen tahansa, että hänen hartioillaan on raskaampi taakka kuin kenenkään muun hartioilla – kaikki on hänelle avoinna ja hänen vaalipiirinsä on ääretön – ja jos hän käyttää voimaansa väärin, niin ennemmin ihmiset itkekööt kuin kirotkoot, sillä hän oli syntynyt Jumalan poikana.”
Oli taas äänettömyys. Sitten Peter Halket kiersi kätensä vieraan jalkojen ympäri. ”Mestarini,” huusi hän, ”en uskalla viedä tuota viestiä. Eipä silti, että ihmiset sanoisivat: ’Katsokaa ratsumies Peter Halketia, jonka me kaikki tunnemme, joka on pitänyt naisia ja ampunut neekereitä, nyt hänestä on tullut profeetta!’ Mutta siksi en voi, että tuo kaikki on totta. Enkö minä ole toivonut –” ja Peter Halket olisi paljastanut koko sielunsa, mutta vieras esti häntä.
”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”onko väliä tinastako vai kullatusta hopeasta se torvi on tehty, joka sotaan kutsuu? Eikö kutsu ole pääasia? Entä jos lähettäisin naisen tahi lapsen viestiäni viemään: onko totuus vähemmän totta, siksi että sen julistajaa ylenkatsotaan? Kumpiko on ikuinen, suuko, joka totuutta puhuu, vai itse totuuden sana? Mutta jos tahdot, niin mene ja sano: ’Minä Peter Halket, syntisin kaikista, joka olen himoinnut naisia ja kultaa, joka olen rakastanut itseäni ja vihannut lähimmäisiäni, minä –’” Vieras katsoi alas hänen ja laski kätensä lempeästi hänen päälleen. ”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”kovemman työn annan sulle tehtäväksi, kuin ikinä vielä olet tehnyt. Sillä pienellä alalla, jossa sinun tahtosi hallitsee täällä maan päällä, tulee sinun toteuttaa Jumalan valtakunta tänä päivänä. Rakasta vihollisiasi, tee hyvää niille, jotka sinua vihaavat. Kulje aina eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Elä välitä siitä, mitä ihmiset sinusta sanovat. Puolusta poljetuita, vapauta vangituita. Jos vihollisesi isoo, syötä häntä, jos hän janoo, juota häntä!”
Omituinen ilo ja lämpö valtasi Peter Halketin hänen polvistuessaan maassa. Tuntui aivan samalta kuin ennen pikku lapsena, kun äiti puristi häntä syliinsä. Hän ei nähnyt enää muuta ympärillään kuin lempeän, kirkkaan valon. Mutta hän kuuli äänen huutavan: ”Koska sinä olet rakastanut laupeutta – ja vihannut sortoa –”
Kun ratsumies Peter Halket kohottautui ylös, hän näki vieraan poistuvan. Hän huusi: ”Mestarini, anna minun tulla sinun kanssasi.” Mutta vieras ei kääntynyt. Ja kun hänen vartalonsa eteni pimeässä, näytti Peter Halketista, kuin se olisi kasvanut yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja kun se laskeutui alas kallion rinnettä, luuli Peter vielä hetkisen näkevänsä vieraan pään, ja sen ympärillä oli kalpea, valkoinen valo. Sitten se katosi.
Ja Ratsumies Peter Halket istui yksinään kalliolla.
II.
Oli kuuma päivä. Aurinko valoi säteitään muutamien harvojen puitten yli ja surkastuneisiin pensaisiin sekä pitkään heinään ja kuivaneisiin virran uomiin. Kaukana taivaankannella, niin korkealla että silmä tuskin kantoi sinne, lenteli kotkia etelään päin, jossa neljänkymmenen peninkulman alalla oli hävitetty neekerikyliä, ja jossa kaksisataa mustaa ruumista makasi auringonpaisteessa.
Erään korkean, monihaaraisen puuryhmän alla, ruohon ja matalain pensaiden seassa, melkein täydellisesti kuivaneen virran rannalla oli pienoinen leiri.
Joukko oli kadottanut muulinsa, ja odottaen saavansa ne takaisin se oli viipynyt täällä jo seitsemän päivää. Kolme kuormallista ruokavaroja, joita heidän piti viedä suureen leiriin, oli vedetty puitten alle, ja niiden yli oli heitetty purjevaate, joka samalla oli suojana muutamille miehille. Toiselle puolelle pientä avonaista kenttää, johon tämä leiri oli sijoitettu, oli kiinnitetty toinen pienempi purjevaate kahden seipään väliin, muodostamaan kömpelötekoisen teltan, ja vasemmalla hiukan syrjässä muusta leiristä, matalien pensaiden luona, oli kapteenin kellonmuotoinen teltta korkean puun alla. Kellonmuotoisen teltan edessä oli lyhyt surkastunut puu. Sen paksu valkoinen runko oli täynnä kyhmyjä ja pahkoja, ja kaksi surkastunutta, epämuodostunutta oksaa ojentautui käsivarsien tavoin kahden puolen runkoa.
Tämän puun edustalla kulki eräs mies edes takaisin, pyssy olalla, pää kumarassa ja katse maahan luotuna, auringon paahtaessa hänen olkapäitään.
Kolme tai neljä tulta paloi leirissä eri paikoissa. Kolmessa keitettiin maissia ja riisiä, jota miehet nyt saivat ravinnokseen, kun tina-astioissa säilytetty liha oli loppunut. Neljännessä, jota neekeripoika vartioi, valmistettiin hiukan maukkaampi ateria kapteenille.
Useimmat miehet olivat nyt poissa leiristä. Neekerit olivat menneet ottamaan kiinni muuleja, jotka oli löydetty kukkuloiden välissä, muutaman penikulman päässä, ja valkoiset miehet olivat menneet katsomaan, eikö olisi mahdollista saada ammutuksi jotain riistaa, jolla hiukan voisi höystää maissipatoja, ja myöskin ottamaan selkoa seudusta. Tosin kyllä kaikki neekerikylät olivat hävitetyt kolmenkymmenen penikulman piirissä. Siellä ei ollut mustia enemmän kuin lapsen kädessä on karvoja, ja itse metsän pedotkin näyttivät kadonneen.
Kahden seipään väliin kiinnitetyn vaatteen suojassa makasi kolme valkoista miestä, joiden toimena oli tarkastaa patoja ja vahtia kenttää.
He olivat kaikki kolme Englannin siirtomaalaisia, ja he loikoilivat maassa vatsallaan koettaen saada aikaa kulumaan puhelemalla niitä näitä ja vetelemällä savuja piipuistaan hitaasti ja huolellisesti, sillä tupakka oli kallista leirissä.
Parin pensaan alla muutaman kyynärän päässä makasi iso ratsumies, jonka kansallisuus oli epävarma, mutta jonka otaksuttiin olevan kotoisin jostakin Suur-Britannian kolkasta, ja joka oli matkustanut ympäri maailmata. Hänen sanottiin olleen kolme vuotta pakkotyössä rosvousyrityksestä Australiassa, mutta ei mitään varmaa tietty hänen entisyydestään. Hän oli ollut vahdissa puolet yöstä ja lepäsi nyt selällään, käsivarret kasvoilla, mutta leukapielet liikkuivat hitaasti hänen pureskellessaan tupakkakääröä. Silloin tällöin hänen kääntyessään aukeni suu ja paljasti kaksi riviä keltaisia hampaan pätkiä hyvin punaisissa ikenissä.
Nuo kolme siirtomaan englantilaista eivät olleet huomaavinaan häntä. Kaksi heistä, jotka tupakoivat hiljalleen, olivat isokokoisia, vankkaruumiisia, hartiat hiukan kapeat, kuten usein siirtomaan europpalaisilla kolmannessa polvessa, olkootpa ne hollantilaisia tai englantilaisia. Heidän kasvojensa ilme oli tyyni ja hyvänsuopa, kuten useimmilla muillakin siirtomaan europpalaisilla, jotka kasvavat kaukana suurista kaupungeista. Kolmas oli pienempi, jäntevämpi ja harvinaisen hermostunutta lajia, nenä käyrä, kasvot keltaiset ja terävät sekä ilme tyytymätön. Hän puhui kiivaasti ja toverit kuuntelivat.
”Sen minä sanon teille”, hän löi kädellään punaiseen hiekkaan, ”täällä me olemme ja saamme pari teelusikallista viinaa yöksi, kun hänen telttansa takana on kymmenen tyhjää shampanjapulloa. Ja meidän täytyy elää maissilla, jota kuljetamme hevosten ruuaksi, mutta hän syö pihviä ja muita herkkuja ja elää kuin lordi! Se saattaa käydä päinsä vakinaisessa väessä, he tietävät mikä heitä odottaa, ja heillä on oikeita herrasmiehiä päällikköinään. Sitä voi kestää millaista ruokaa tahansa, kun tietää millainen päällikkö on johtamassa. Englantilaiset upseerit ovat kerrassa herrasmiehiä. Se joka on palvellut siinä rykmentissä, jossa Selous nyt –”
”Jaa, Selous on mies!” huudahtivat molemmat toiset ottaen piipun suustaan.
”Niin, niin, sitähän minä juuri sanoin. Mutta nuo tuommoiset, jotka eivät ole tulleet toimeen maanviljelijöinä, tai kauppiaina, tai taivas tiesi minä, ja joitten ystävät Englannissa eivät lopuksi tienneet mitä tehdä heille, heidät lähetetään tänne meidän kiusaksemme! Se on kirottu häpeä! Tahtoisinpa tietää, enkö minä olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa noista, jotka herrastelevat täällä. Vaikka heidän ystävillään onkin rahaa.” Hän vilkaisi tuikeasti kellomaiseen telttaan päin. ”Jos me saisimme oikeita englantilaisia upseereja –”
”Oh,” sanoi suurin miehistä, jolla huolimatta kookkaisuudestaan oli lapsen yksinkertaisen hyväluontoisuuden ilme kasvoissaan, ”tuo tulee siitä että sinä itse et ole kyllin suuri keikari. Hänestä tuolla tehdään eversti tai kenraali ennen pitkää. Minä nimitän heitä kaikkia kenraaleiksi tai eversteiksi täällä, sillä se on varminta. Elleivät he olekkaan sitä tänään, ovat he sitä huomenna!”
Tämä oli olevinaan sukkeluus, ja tällaisessa kuumuudessa ja näin ikävässä maailmassa saattoi todellakin nauraa mille tahansa. Kolmas mies hymyili, mutta ensimäinen puhuja pysyi vakavana.
”Sen minä vain sanon,” sanoi hän, ”että kyllä minä noille lurjuksille opettaisin, jos he olisivat jättäneet jonkun minun omaisistani tänne murhattavaksi, sillä aikaa kun he itse läksivät hulluttelemaan Transvaaliin. Jos minun äitini tai sisareni olisi tullut surmatuksi täällä, olisin ottanut pistoolini ja ampunut mäsäksi tuon suuren Panjandrumin aivot, ja kaikki pienemmät herrat olisivat sitten saaneet mennä samaa tietä. On se koko hallitusta se tämän maan hallitus! Ensin ne houkuttelevat ihmisiä tänne asumaan, ja sitten viedään joka ikinen aseisiin kykenevä mies maasta rosvousretkelle kultaa hakemaan Transvaalista, ja me saamme kärsiä koko katkeran puolen asiasta. Minusta on joka ikinen mies ja nainen, joka silloin tapettiin täällä, Chartered Companyn murhaama.”
”Hm, Jameson teki vain, mitä käskettiin. Hänen piti totella kuten meidän muiden. Ei hän itse sitä juonta keksinyt, mutta hän on saanut rangaistuksen.”
”Kuka käski hänen kuunnella heitä? Minkälainen se on tämä mainio hallitus, josta he puhuvat niin paljon? Kuusi vuotta sitten minä tulin tähän maahan, ja siitä lähtien olen tehnyt työtä kuin neekeri, ja mitä minulla nyt on, tai mitä on muilla miehillä, jotka ovat tehneet kovaa työtä kunniallisina maanviljelijöinä? Kaikki mitä maa tuottaa, menee muutamien suurien herrojen taskuun tuolla puolen merta ja joillekuille keikareille täällä. Jos Englanti ottaisi Chartered Companyn haltuunsa huomenna, mitä luulisitte sen huomaavan? – Sen, että kaikki mikä on arvokasta tässä maassa, on annettu yksityisille yhtiöille, joitten taskut täyttyvät yhä enemmän ja enemmän, maan lähestyessä perikatoaan! Shakaalit syövät lihat hevosten raadoista ja pyytävät jalopeurat nuolemaan luita.”
”Oh, odotahan hiukkasen, niin sinäkin saat osasi,” sanoi kaunis mies. ”Olen ollut täällä viisi vuotta ja minulle on annettu lukemattomia lupauksia, vaikk’ei niistä vielä sen kummempaa ole kehittynyt, mutta jonakin päivänä kai minäkin saan osani, jos vain pidän suuni kiini! Jos he vaatisivat minun kirjoittamaan nimeni paperin alle, jossa vakuutetaan että herra Tuo Tuolla” – hän nyökäytti päätään kellomaiseen telttaan päin – ”ei ikimaailmassa ole ollut humalassa eikä osaa kiroilla ollenkaan, piirtäisin puumerkkini paikalla sen alle, jos saisin hyvän palkan. Minä voisin sietää sellaista lahjomista hyvin paljon, jos se kerrankin sattuisi minun kohdalleni.”
Miehet nauroivat kuivaa naurua, ja kolmas mies, joka ei vielä ollut virkkanut mitään, käännähti selälleen ja otti piipun suustaan.
”Sen minä sanon,” virkkoi hän, ”että jokainen täällä, joka on saanut pienen palan maata ja koettaa siinä tehdä rehellistä työtä, on pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän narrisotaan. Jos meillä olisi ollut pari sellaista miestä kuin entis-ajan Curry ja Bowker alusta alkaen täällä, ei tällaista ikinä olisi tapahtunut. Nyt ei milloinkaan voi aavistaa, milloinka tuo verinen lysti alkaa tai loppuu aina vähäksi aikaa. Aina kun on asettunut työhön, saa tavallisesti lähteä sotaan. Se on helkkarin mukava olemassa sellainen sota, jota voi käännellä ja väännellä mielin määrin.”
Kolmas mies kääntyi taas hitaasti vatsalleen; ”Ei ole aikaa alistumiseen. Me sodimme Matabeleä vastaan taas huomenna,” hän sanoi merkitsevästi.
Toverit nauraa hymähtelivät hiljaa. Pensaitten alla lepäävä mieskin hellitti suutaan hiukan ja näytti keltaisia hampaitaan, vaikka hänen silmänsä vielä olivat suljetut ja käsivarsi kasvojen yli.
”Minä odotan alituiseen,” sanoi se suuri, kaunis mies, ”että kerran saamme nähdä kaikkien neekeripäällikköjen allekirjoittaman paperin, jossa sanotaan kuinka paljon he rakastavat brittiläistä etelä-afrikkalais yhtiötä, ja kuinka onnellisia he ovat Panjandrumin vallassa, ja kuinka äärettömän hyvä hän on heille. Ja sitten he antavat rahaa muistopatsaan pystyttämiseksi hänelle. Ei ole olemassa sitä seikkaa, jota ei lahjomalla saisi aikaan.”
Kolmas mies makasi taas selällään, laiskasti tutkien kättään, jota hän piti kasvojensa yläpuolella. ”Mitä Raamatussa seisookaan patsaasta,” sanoi hän hitaasti, ”jolla oli vaskiset lanteet ja vatsa, mutta jalat savesta?”
”En minä tiedä, mitä Raamatussa seisoo,” sanoi kiihkeä mies, ”minä aion mennä katsomaan että patani ei kuohu yli reunojensa. Sinun palaa kai pohjaan?”
”Eikä pala. Minä käskin kapteenin passaripoikaa katsomaan sitä – mutta luultavasti hän ei ole sitä tehnyt. Panetko sinä riisiä maissin sekaan?”
”Täytyy. Ei ole minulla muuta kuin yksi astia. Eikä ne miehet siitä välitä. Sehän on vain hiukan vaihetusta tavallisiin herkkuihin, ymmärräthän!”
Vilkaskasvoinen mies astui nelikulmaisen kentän yli tulensa luo, ja heti sen jälkeen toisetkin miehet nousivat ja menivät joko katsomaan omia patojaan tai nukkumaan rattaiden alle. Suuri siirtomaalainen jäi yksin. Hänen tulensa paloi tyydyttävästi noin viidenkymmenen jalan päässä, ja hän pani käsivartensa ristiin maahan sekä nojasi otsaansa niihin ja katseli laiskasti pieniä muurahaisia, jotka kiitivät edes takaisin punaisessa hiekassa juuri hänen nenänsä alla.
Suuri hiljaisuus oli laskeutunut yli kentän. Silloin tällöin joku oksa risahti tulessa ja heinäsirkat sirisivät puitten tyvessä, mutta paitsi vahtia, joka astui edes takaisin pienen lakkapäisen puun ohi kapteenin teltan edustalla, ei ainoatakaan olentoa nähty liikkuvan kentällä, ja pensaitten alla makaavan ratsumiehen kuorsaaminen kuului puolen kentän yli.
Keskipäivän paahtava kuumuus oli ylimmillään.
Vihdoin kuului joku tulevan pitkän heinikon ja pensaitten läpi, joita ei oltu poistettu leirin ympäriltä, ja siellä näkyi mies, toisessa kädessä pyssy ja toisessa lintu, jonka hän oli ampunut. Hän oli nähtävästi englantilainen, joka ei ollut vielä kauvan ollut poissa Europasta, sillä hänen ihonsa oli verevä, vaikka se jo olikin hieman päivettynyt. Hänen kasvonsa punottivat nyt kuumuudesta, mutta kirkkaat siniset silmät ja hienot kasvonpiirteet eivät kumminkaan menettäneet vähääkään miellyttävästä tunteellisuudestaan.
Hän astui siirtomaalaisen luo ja pudotti lintunsa hänen eteensä: ”Tuossa kaikki, mitä olen kyennyt saamaan,” sanoi hän.
Sitten hänkin heittäytyi maahan ja työnsi pyssynsä höllänä lerpattavan telttakankaan alle.
Siirtomaalainen kohotti päätään ja otti linnun, kohottamatta kyynäspäitään maasta. ”Minä panen sen pataan, niin saadaan maistaa hiukan muuta kuin tuota ijankaikkista maissia,” sanoi hän ja alkoi nyppiä lintua.
Englantilainen otti hatun päästään ja työnsi hienon, kostean tukkansa pois otsalta.
”Aivan näännyksissä, niinkö?” sanoi siirtomaalainen ja vilkasi häneen ystävällisesti. ”Minulla on vielä pari pisarata pullossani.”
”Ei, kyllä minä tämän kestän varsin hyvin. On hiukan lämmin vain.” Hän yskähti vähän ja nojasi päätään käsivarteensa. Hänen silmänsä seurasivat konemaisesti siirtomaalaisen liikkeitä, tämän puuhaillessa linnun kanssa. Hän oli lähtenyt Englannista päästäkseen keuhkotaudistaan, ja hän oli tullut Mashonamaahan, jossa hän saattoi elättää henkensä ulkotyössä ja vapauttaa vanhempansa pitämästä huolta hänestä.
”Mitä Halket tuolla puuhailee?” kysyi hän äkkiä kohottaen päätään.
”Etkö sinä ollut täällä tänä aamuna?” kysyi siirtomaalainen. ”Etkö sinä tiedä, että heillä oli helkkarin mellakka?”
”Kellä?” kysyi englantilainen, puoleksi kohottautuen olkapäilleen.
”Halketilla ja kapteenilla.” Siirtomaalainen lakkasi nyppimästä lintua. ”Voi taivas, et ikinä varmaan ole sellaista nähnyt!”
Englantilainen istui nyt suorana ja tähysteli pensaitten yli sinne päin, missä Halketin kumarassa oleva pää näkyi, kun hän astuskeli edes takaisin.
”Mitä hän tekee tuolla auringonhelteessä.”
”Hän on vahdissa,” sanoi siirtomaalainen. ”Luulin että sinä olit täällä, kun se tapahtui. Se on paraimpia juttuja, mitä ikinä olen kuullut!” Hän vierittäytyi puoleksi kyljelleen ja nauroi muistellessaan tapahtumaa. ”Se oli niin, että muutamat miehistä menivät alas virralle hakemaan tuoreita vesipaikkoja, ja siellä he löysivät erään neekerin, joka oli piiloutunut maakoloon virran äyräässä, tuskin viidensadan jalan päässä täältä. He löysivät sen konnan siten, että ensin keksivät pienen polun, jonka hän oli polkenut kovaksi kolostaan vesipaikalle, aivan kuin piikkisika. He saivat hänet kiinni kuin suuren muurahaisnieliläisen kolossaan, jonka suulla kasvoi pensas, ettei sitä voinut nähdä. Hän oli nähtävästi ollut siellä kauvan aikaa, sillä lattia oli täynnä kalanluita, jäännöksiä lätäköistä pyydetyistä kaloista, ja kepin paksuinen juuri oli puoleksi loppuun nakerreltu. Hän itse oli haavoittunut ja hänellä oli sääressä kaksi pyssynkuulaa, mutta nyt hän jo osasi käydä. Oli aivan selvää, että hän vain odotteli meidän poislähtöämme pyyhkäistäkseen muille seuduille heimonsa jälkiä hakemaan. Hän oli inhoittavan näköinen tuo kerpukin syömä neekeri, kuten neekerit tavallisesti ovat, oltuaan syömättä kauvan aikaa.
No niin, he laahasivat hänet tietysti kapteenin eteen, joka noitui ja kirosi ja sanoi että neekeri oli vakooja, ja että hän oli hirtettävä huomenna. Kapteeni tuumaili hirtättää hänet jo tänä iltana, mutta pääjoukko saavuttaa ehkä meidät vielä tänään, ja siksi hän arveli parhaaksi odottaa, mitä eversti sanoisi. Mutta ellei pääjoukkoa kuulu tänään, olisi neekeri hirtettävä ensi työksi huomisaamuna, tai ammuttava, se oli yhtä varma kuin auringon nousu. Kapteeni komensi poikia sitomaan neekerin tuohon pieneen puun pahaseen teltan edustalla. Sääret sidottiin nahkaremmillä ja toinen nahkaremmi pantiin kiinni vyötäisistä, kolmas kaulasta.”
”Mitä neekeri arveli?” kysyi englantilainen.
”Hän ei virkkanut yhtään mitään. Koko leirissä ei paitsi sitä olisi ollut sieluakaan, joka olisi ymmärtänyt yhtään sanaa hänen puheestaan, jos hän olisi yrittänyt sanoa mitään. Leirin mustat pojat eivät ymmärrä hänen kieltään. Minä arvelen että hän on yksi noita samoja peijakkaita, joita me ahdistelimme tässä tuonoin puhdistaessamme tuon pensaikon tuolla. Mutta sitä minä en kykene käsittämään, kuinka hän on voinut kiivetä alas pitkin tuota virran äyrästä, jalka semmoisessa tilassa, kuin se silloin mahtoi olla. Hän ei yrittänyt tapella, kun me otimme hänet kiinni, tuijotti vain eteensä – kauhua luultavasti. Hän on varmaan ollut oikein jättiläisen kokoinen piru ennen haavoittumistaan.
No niin, me olimme juuri saaneet hänet kiinni puuhun, ja kapteeni oli menossa telttaansa kostuttamaan kaulaansa, ja me muut seisoimme ympärillä katselemassa, kun samassa tuokiossa Halket astuu esiin ja nykäsee otsatukkaansa – tiedäthän tuon hänen tapansa? Voi Herra siunatkoon, jos olisit nähnyt sitä komentoa! En elämässäni sitä unohda!” Siirtomaalainen oli pakahtua naurusta. ”Hän alkoi: ’Saanko puhua teille, herra kapteeni?’ hyvin juhlallisesti, aivan kuin jonkun suuren lähetystön johtaja. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi puhumaan – voi taivas sitä sanatulvaa! Se oli aivan kuin sunnuntaikoulupoika, joka laskettaa ulkoa kappaleen Raamatusta yhtä vauhtia, eikä aio lopettaa, ennenkuin on päässyt läksyn päästä päähän.”
”Mitä hän sanoi?” kysyi englantilainen.
”Oh, hän alkoi sillä, että kuinka me tiesimme että tuo neekeri oli ollenkaan vakooja, ja että sehän olisi hirveä asia, jos tappaisimme hänet tietämättä varmaan kuinka asia oli. Ehkä hän vain piileskeli siellä siksi, että hän oli haavoitettu. Ja sitten rupesi veli Halket selittämään, että nuo neekerithän taistelivat oman maansa puolesta. Taistelisimmehan mekin ranskalaisia vastaan, jos he tulisivat ottamaan Englantia pois meiltä. Ja neekerit ovat urhoollista väkeä, ’jos suvaitsette, herra kapteeni’ – (joka viides minuutti hän nykäsi otsatukkaansa sanoen, ’jos suvaitsette, herra kapteeni’) – ja jos meidän täytyy taistella heitä vastaan, niin meidän pitäisi muistaa että he taistelevat vapautensa edestä; ja meidän ei pitäisi ampua vankejamme siksi, että ne ovat mustia, koska emme ampuisi niitä, jos ne olisivat valkoisia!
Sitten hän alkoi puhdasta, sekoittamatonta saarnanuottia! Sinä et voi kuvailla, kuinka hullua se oli! Kaikki ihmiset ovat veljiä ja Jumala rakastaa mustia yhtä paljon kuin valkoisia. Mashonalaiset ja matabeleläiset olivat köyhää, tietämätöntä kansaa. Meidän pitäisi pitää huolta heistä. Ja sitten hän alkoi hokea, että meidän pitäisi päästää tuo mies menemään. Meidän pitäisi antaa hänelle evästä matkalle ja käskeä häntä menemään oman kansansa luo opettamaan heille, että me emme ole tulleet tänne ottamaan heidän maatansa, vaan opettamaan ja rakastamaan heitä. ’Se on vaikea asia se, herra kapteeni, että meidän pitää rakastaa neekereitä, mutta meidän täytyy koettaa, meidän täytyy koettaa!’ – Ja joka viides minuutti hän vakuutti: ’Minä luulen tuntevani sen miehen, herra kapteeni, en ole aivan varma siitä, mutta luulen hänen olevan Lo-Magundista päin!’ – aivan kuin kukaan elävä olento välittäisi siitä onko neekeri roisto Lo-Magundista tai mistä tahansa muualta! Hän sanoi sen ainakin viisitoista kertaa. Ja sitten hän alkoi taas: ’Minä en ollenkaan väitä olevani parempi kuin Te tai kuka tahansa muu, herra kapteeni. Minä olen yhtä huono kuin kukaan muu mies leirissä, ja minä tiedän sen.’ Ja taas hän läksi alusta, kertoen meille kaikki syntinsä ja jatkoi sitten näin: ’Minä olen oppimaton, typerä mies, herra kapteeni, mutta minun täytyy puolustaa neekeriä, sillä hänellä ei ole ketään muuta!’ Ja sitten hän sanoi: – ’Jos te annatte minun viedä hänet Lo-Magundisiin, herra kapteeni, en pelkää ollenkaan. Minä kerron siellä kansalle, että me emme tahdo heidän maataan ja heidän naisiaan, vaan me tahdomme heitä veljiksemme rakastamaan meitä. Jos te vain annatte minun mennä, herra kapteeni, niin minä toimitan rauhan, herra kapteeni!”
Siirtomaalainen hytkähteli naurusta.
”Mitä kapteeni sanoi?” kysyi englantilainen.
”Kapteeniko? Tiedäthän että pieninkin asia saa hänet noitumaan niin, että maa tärisee, mutta nyt hän seisoi vain käsivarret retkottaen velttoina kummallakin kyljellä ja silmät tuijottaen ja naama punastuen yhä punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Hän ei saanut muuta suustaan kuin: ’Herrajumala!’ Minä odotin vain että hän halkeisi. Ja Halket seisoi siinä katsoen häntä suoraan silmiin, aivan kuin hän ei olisi nähnyt ollenkaan meitä muita siinä ympärillä.”
”Mitä kapteeni teki?”
”Heti kun Halket oli kääntynyt pois, kapteeni alkoi kirota niin sujuvasti, että olisi luullut hänen kiinnittäneen joka kirouksen hännän seuraavan kirouksen päähän. Se oli melkein yhtä hauskaa kuin itse Halketin esitelmä. Ja kun hän oli lopettanut ja tointunut hiukan, määräsi hän, että Halketin piti käydä edes takaisin koko päivän ja vahtia neekeriä. Ja sitten hän määräsi, että jos pääjoukko ei saavu tänä iltana, on neekeri ammuttava ensi työksi huomisaamuna, ja se työ oli Halketin toimitettava.”
Englantilainen säpsähti: ”Mitä Halket sanoi?”
”Ei mitään. Hän on marssinut tuolla nyt koko päivän, pyssy olalla.”
Englantilainen katsoi kirkkailla silmillään sinne päin, missä Halketin pää tuon tuostakin vilahti näkyviin.
”Vieläkö neekeri on kiinni puussa?”
”Vielä. Kapteeni kielsi ketään lähestymästä häntä tai antamasta hänelle ruokaa ja juomaa koko päivänä, mutta –”, siirtomaalainen katsahti sinne päin, missä mies makasi pensaitten alla, ja lisäsi sitten matalammalla äänellä: ”Tänä aamuna, pari tuntia sitten, Halket lähetti kapteenin neekeripojan pyytämään minulta juomavettä. Minä otaksuin, että se oli Halketille itselleen ja arvelin, että poikaparka oli vallan näännyksissä marssimisestaan siellä paahtavassa auringonpaahteessa. Minä lähetin siis hänelle vettä leilistäni. Menin sitten katsomaan minne juoma-astiani oli joutunut ja näin että neekeripoika oli mennyt tiehensä ja tuossa aivan kapteenin teltan edustalla, vallan oven edessä seisoi Halket juottamassa neekeriroistoa minun juoma-astiastani. Nahkaremmi oli niin tiukasti neekerin kaulan ympäri, että hänen täytyi juoda hyvin hitaasti, ja Halket piteli siinä astiata hänen suullaan! Jos kapteeni olisi sattunut vilkaisemaan ulos! Hu-hui! Minä en olisi tahtonut olla Halketina silloin!”
”Luuletteko että hän aikoo koettaa saada Halketia ampumaan neekerin?” kysyi englantilainen.
”Tietysti. Hän on itse ilmeinen piru. Ja parasta olisi, ettei Halket nostaisi melua siitä, sillä itseään hän vain sillä vahingoittaisi.”
”Hänen palvelusaikansa loppuu huomisiltana!”
”Niin, mutta ei huomisaamuna. Ja minä en Halketina rupeaisi meluamaan siitä. Täällä ei ole hyvä joutua riitaan vallanpitäjäin kanssa. Yksi neekeri enemmän tai vähemmän, mitä se merkitsee? Hän joutuisi kumminkin ammutuksi jollakin toisella tavalla tai kuolisi nälkään, ellemme me häntä tapa.”
”Ei ole hauska ampua miestä, jolla on kädet ja jalat sidottuina,” sanoi englantilainen rypistäen hiukan kauniin kaarevia kulmakarvojaan.
”Oh, eivät he tunne samalla lailla, nuo neekerit, kuin me. Minä näin kerran kuinka eräs mies meni ammuttavaksi, katsoi suoraan pyssyn suuhun ja kaatui noin vain! – virkkamatta sanaakaan. Niillä ei ole mitään tunteita noilla neekereillä. En usko että ne välittävät kovinkaan paljon elämästä tai kuolemasta, niinkuin me.”
Englantilaisen katseet olivat yhä vielä kiinni pensaikossa, jonka takaa Halketin pää vähän väliä vilahti näkyviin.
”Heillä ei ole mitään oikeutta käskeä Halketia tekemään sitä – ja hän ei tule sitä tekemään!” sanoi englantilainen hitaasti.
”Et suinkaan sinä vain aikone olla niin hullu että sekaannut asiaan?” sanoi siirtomaalainen, katsoen uteliaasti englantilaiseen. ”Se ei maksa vaivaa. Minä olen päättänyt, etten ikinä puhu sanaakaan, tapahtuipa mitä tahansa. Mitä se hyödyttäisi? Otaksutaanpa että joku nyt valittaisi tuosta Halketin jutusta, jos hänet pakoitetaan ampumaan neekeri vastoin tahtoansa. Mitä siitä seuraisi? Puoli tusinaa miestä maksettaisi puhumaan siihen suuntaan kuin päälliköt tahtoisivat – ottamaan lukuun tuollaisia –”, hän osoitti peukalollaan sinne missä ratsumies nukkui – ”jotka ovat maksettuja vakoojia. Minä luulen että hän ilmoittaa itse kapteenistakin ylipäälliköille. Kaikki sähkösanomat parannetaan, ennenkuin ne lähetetään täältä. Se vain saadaan aikaan, mitä Chartered Company tahtoo. Täällä on monta kunnon poikaa, mutta kuinka monen meistä luulet olevan siinä tilassa, että hän voisi heittää pois kaikki menestyksen toiveet Mashonamaassa puolustaakseen Halketia, vaikkapa hän joutuisi oikein aimo kahakkaan yhtiön kanssa? Minä pidän itse hyvin paljon Halketista, hän on kerrassaan kunnon poika, ja hän on usein auttanut minua – viime yönäkin hän otti minun vahtivuoroni kun olin kalpea ja väsynyt – ja minä tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen. Mutta, sanon sen suoraan, en voisi enkä tahtoisi hypätä vallanpitäjäin nokalle hänen enkä kenenkään muunkaan tähden. Minulla on tyttö odottamassa tuolla siirtomaissa, ja hän on jo odottanut minua viisi vuotta. Meidän naimisemme riippuu kokonaan siitä, kuinka hyvissä kirjoissa olen yhtiössä. Sanon sen suoraan, en aio joutua riitaan sen kanssa. Tulin tänne ansaitsemaan rahaa ja aion täyttää aikeeni! Jos toisten ihmisten tekee mieli iskeä päänsä kiveen, niin iskekööt kernaasti minun puolestani, mutta heidän ei pidä odottaman että minä seuraisin heidän esimerkkiään. Tämä ei ole se maa, jossa mies saa suoraan sanoa ajatuksensa.”
Englantilainen nojasi kyynäspäätään maahan. ”Ja Union Jack[3] on kumminkin liehuvinaan meidän ylitsemme.”
”Niin on. Mutta siinä on musta viiva merkitsemässä Chartered Companya”, nauroi siirtomaalainen.
”Vaivaako sinua koskaan painajainen?” kysyi englantilainen äkkiä.
”Minua? Joskus.” Hän katsoi uteliaasti toveriinsa. ”Kun olen syönyt liiaksi, kiusaa painajainen.”
”Minua se on kiusannut yhtä mittaa siitä asti, kun tänne tulin,” sanoi englantilainen. ”Tuntuu kuin avara maailma minua painaisi – kokonainen maapallo, ja minä olen kuin hyttynen sen alla. Koetan nostaa sitä, mutta turhaan. Ja siis minä makaan hiljaa sen alla – ja annan sen musertaa minut!”
”Sepä omituista että painajainen vaivaa sinua täällä näin ylhäällä,” sanoi siirtomaalainen, ”täällä ei syötetä liiaksi.”
Oli hetken äänettömyys. Siirtomaalainen nyppi höyheniä linnusta, ja englantilainen katseli muurahaisia.
”Muista,” sanoi siirtomaalainen vihdoin, ”että minä en väitä kapteenin menetelleen väärin tässä tapauksessa. Halket on ollut pahanpäiväinen aasi. Hän ei koskaan tullut oikein entiselleen sen yön jälkeen, jonka hän vietti eksyksissä kalliolla. Kun me löysimme hänet aamulla, oli hän niin sikeässä unessa kuin kuollut, me emme voineet saada häntä hereille, mutta kylmyys ei ollut niin ankara, että hän olisi paleltunut. Hän ei ikinä ole tullut entiselleen sen jälkeen. Hän on hiukan omituinen, antaa ruokansa neekeripojille ja jakaa viinansa toisille tovereille iltasin. Itsekseen hän on paitsi sitä aina, kuten tiedät. Toiset pojat luulevat, että häneen tarttui kuume, kun hän silloin käveli ympäri pitkässä ruohikossa. Mutta minä en usko, että syy on siinä. Minä luulen että se oli yksin olo kentällä, joka hänet muutti. Oletko sinä koskaan ollut sillä lailla yksin kentällä kokonaisia vuorokausia ilman ainoatakaan elävätä olentoa, jolle olisit voinut puhua? Minä olen, ja sen minä sanon, että jos olisin jäänyt sinne vielä kolmeksi vuorokaudeksi, olisin tullut joko hulluksi tai uskonnolliseksi. Ne yöt sen tekevät, yöt, jolloin tähdet tuikkivat ylhäällä, ja ympärillä on kuolon hiljaisuus. Ja sinä vain ajattelet ja ajattelet ja ajattelet! Mieleen muistuu kaikenlaisia asioita, joita ei ole ajatellut vuosikausiin. Minä rupesin vihdoin puhumaan itsekseni ja uskottelemaan itseäni toiseksi mieheksi. Olin ulkona seitsemän päivää, ja Halket oli vain yhden päivän. Mutta minä luulen varmaan, että se oli yksinäisyys, joka hänet muutti. Nuo tähdet ovat kamalia ja se hiljaisuus, joka syntyy aamupuoleen!” Hän nousi ylös. ”On kovin sääli Halketia, sillä hän on kunnon poika. Mutta ehkä hän vielä siitä paranee.”
Hän läksi astumaan padalle päin lintu kädessään. Hänen mentyään englantilainen kääntyi selälleen ja makasi käsivarsi otsalla.
Korkealla, korkealla puitten harvojen oksien lomitse, kirkkaalla sinisellä Afrikan taivaalla hän näki kotkien lentävän etelään päin.
Samana iltana miehet istuivat illallistaan syömässä nuotiovalkeiden ympärillä. Pääjoukko ei ollut saapunut, ja muulit oli tuotu leiriin. Aikaisin seuraavana aamuna piti lähteä matkalle.
Halket oli vapautettu toimestaan, ja nyt hän oli heittäytynyt maahan hiukan erilleen ryhmästä, joka istui valkean ympärillä.
Siirtomaalainen ja englantilainen olivat sanoneet kaikille miehille, että Halketin piti saada olla rauhassa, ja häneltä ei saanut kysellä mitään. Miehet, jotka pelkäsivät siirtomaalaisen jättiläiskokoa ja englantilaisen jäntevyyttä, jättivät Halketin rauhaan. He nauroivat ja puhelivat valkean ääressä, suuren siirtomaalaisen ammentaessa maissia ja riissiä lautasille, jotka hän jakeli miehille. Hän ojensi yhden Halketille, joka makasi melkein hänen takanaan nojautuen kyynäspäähänsä. Vähään aikaan Halket ei syönyt mitään, sitten hän otti pari lusikallista ja nojautui taas kyynäspäähänsä.
”Ethän sinä syö mitään, Halket,” sanoi englantilainen iloisesti, katsahtaen häneen.
”Minun ei ole nälkä nyt,” sanoi Halket. Vähän ajan perästä hän otti punaisen nenäliinansa ja kaatoi siihen huolellisesti lautasensa sisällyksen sekä solmi sen kääröksi. Sen hän asetti viereensä maahan ja laskeutui taas kyynäspäänsä varaan.
”Etkö tule hiukan lähemmäksi tulta, Halket?” kysyi englantilainen.
”Ei, kiitos, yö on lämmin.”
Vähän ajan perästä Peter Halket veti esiin vyöstään pienen jahtiveitsen, jolla oli karkeatekoinen puuvarsi. Pieni, sileä kivi oli hänen vieressään, ja hän hieroi veistä edes takaisin siihen, vähän väliä tunnustellen sormellaan terää. Vähän ajan kuluttua hän pisti sen taas vyöhönsä, nousi hitaasti, otti pienen käärönsä ja läksi astumaan telttaa kohti.
”Hänellä on ollut kova päivä,” sanoi siirtomaalainen. ”Jopa luulen hänen mielellään lähtevän levolle.”
Sitten kaikki miehet tulen ympärillä alkoivat puhella vapaasti tästä tapahtumasta. Pitäisikö kapteeni sanansa huomenna? Tottelisiko Halket? Oliko kapteenilla oikeutta käskeä yhtä miestä yksin ampumaan, eikä useita, kuten tavallista? Eräs miehistä sanoi, että hän ampuisi hyvin mielellään Halketin sijasta, jos häntä vain käskettäisi. Miksi Halket oli käyttäytynyt kuin hupsu?
Niin he puhelivat kello yhdeksään asti, jolloin englantilainen ja siirtomaalainen läksivät pois levolle. He löysivät Halketin nukuksissa aivan teltan laidassa, kasvot kankaaseen päin. Ja he laskeutuivat levolle hiljaa, etteivät häiritseisi häntä.
Kello kymmenen koko leiri oli nukuksissa, paitsi kaksi miestä, jotka olivat vahdissa ja astuskelivat toisesta päästä leiriä toiseen, pysyäkseen valveilla, tai seisoivat puheskellen suuren nuotiovalkean ääressä, joka vielä paloi leirin laidassa.
Kapteenin teltassa paloi valkea koko yön kuultaen ohuen telttakankaan läpi ja levittäen valoa maahan teltan ympärillä, mutta muutoin oli leiri kuollut ja hiljainen.
Puoli yksi kuu oli laskeutunut, ja ainoastaan tähdet tuikkivat suurella Afrikan taivaalla.
Silloin Peter Halket nousi ylös, kohotti hiljaa telttavaatetta ja ryömi ulos. Kentän etäisimmällä laidalla hän nousi pystyyn. Hänen käsivarrellaan riippui punainen nenäliinamytty sisällyksineen. Hetkisen hän katseli tähtisikeröitä taivaalla, sitten hän astui pitkään ruohikkoon ja läksi kulkemaan poispäin leiristä. Mutta vähän ajan kuluttua hän kääntyi alas virran uomaan. Hän käyskenteli pitkin sitä hetkisen. Sitten, vähän ajan perästä, hän istautui äyräälle, riisui raskaat saappaat jalastaan ja heitti ne viereiseen ruohikkoon. Sitten hän läksi astumaan hiljaa ja varpaillaan pitkin pientä polkua, jonka miehet olivat polkeneet käydessään hakemassa vettä virrasta. Se johti suorastaan kapteenin teltalle ja tuon pienen lakkapään puun luo, jonka runko kiilui valkeana, ja kaksi kyhmyistä oksaa ojentihe molemmille puolille. Tultuaan neljänkymmenen askeleen päähän sieltä, Peter Halket seisahtui. Kaukana toisella puolen leiriä molemmat vahdissa olevat miehet seisoivat puhellen leirivalkean ääressä. Kuolon hiljaisuus vallitsi muualla leirissä. Valo kapteenin teltasta valaisi pienen puun rungon selvästi, mutta teltasta ei kuulunut ääntä eikä liikettä.
Hetkisen Peter Halket seisoi liikkumatta ja astui sitten puun luo. Musta mies riippui valkoista runkoa vastaan, niin tiiviisti siihen sidottuna, että hän näytti yhteenkasvaneelta siihen. Hänen kätensä olivat sidotut sivulle ja pää riippui rinnalla. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kaikki hänen jäsenensä, jotka kerran olivat olleet voimakkaat, retkottivat veltostuneina, niin että nivelet pullistuivat ulos. Villainen tukka oli siivoton ja paksu ja riippui hujan hajan pitkinä töyhtöinä. Iho oli käynyt karkeaksi nälästä ja ilmasta.
Remmit olivat hiukan hieroneet hänen nilkkojaan, ja pieni verivirta oli tehnyt maan mustaksi hänen jalkojensa alla.
Peter Halket katsoi hänen. Mies näytti kuolleelta. Hän kosketti hiljaa neekerin käsivartta ja pudisteli sitä sitten hiukkasen.
Mies avasi silmänsä hitaasti, kohottamatta päätään ja katsoi Peteriin väsyneiden silmäluomiensa alta. Elleivät silmät olisi liikkuneet, olisi niitä voinut luulla kuolleen ihmisen silmiksi.
Peter nosti sormensa huulilleen – ”Hst! hst!” sanoi hän.
Mies riippui tylsänä, yhä vieläkin katsellen Peteriä.
Nopeasti Peter Halket polvistui ja otti veitsen vyöstään. Yht’äkkiä jalkoja sitovat remmit olivat poikki leikatut. Seuraavana hetkenä hän oli leikannut remmit vyötäisiltä ja kaulasta. Kaikki remmit putosivat maahan käsivarsista, ja mies seisoi vapaana. Ymmällään, tylsistyneenä hän seisoi siinä, pää vieläkin rinnalla, ja tuijotti Peteriin.
Nopeasti Peter pisti punaisen mytyn käsivarreltaan neekerin käteen.
”Ari-tsemaia! Hamba! Loup! Mene!” kuiskasi Peter Halket, käyttäen sanoja kustakin afrikkalaisesta kielestä, jonka hän tunsi. Mutta musta mies seisoi liikkumatta, tuijottaen häneen kuin kivettynyt.
”Hamba! Sucka! Mene!” kuiskasi Peter, osoittaen kädellään.
Ymmärryksen valo välähti samassa neekerin kasvoissa, ja sitten alkoi hurja pako. Sanomatta sanaakaan, äänetönnä, niinkuin tiikeri hyppää villiä koiria pakoon, yhdellä ainoalla pitkällä, pehmeällä harppauksella, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton ja terve, hän kääntyi ja hävisi ruohikkoon. Se sulkeutui hänen jälkeensä, mutta kun hän juoksi, risahtelivat oksat ja lehdet hänen jalkainsa alla.
Kapteeni avasi telttansa oven. ”Kuka siellä?” huusi hän.
Peter Halket seisoi puun juurella veitsi kädessä.
Melu herätti koko leirin. Miehet juoksivat esiin, pyssyn laukauksia kuului, ja unen horroksissa olevat miehet syöksyivät ylös, tarttuen aseisiinsa. Pienen puun luota kuului pyssyn paukahdus, ja huuto kajahti yli koko leirin: ”Mashonalaiset vapauttavat vakoojan!”
Kun miehet saapuivat kapteenin teltalle, näkivät he, että neekeri oli mennyt, ja Peter Halket makasi suullaan puun juurella, pää kapteenin telttaan päin.
Kuului hurja äänien sekasorto. ”Kuinka monta heitä oli?” ”Minne ne nyt ovat menneet?” ”Ne ovat ampuneet Peter Halketin!” – ”Kapteeni näki kuinka he ampuivat hänet.” – ”Olkaa varuillanne, he voivat palata takaisin milloin tahansa!”
Kun englantilainen saapui paikalle, astuivat toiset miehet syrjään, sillä he tiesivät, että hän oli tutkinut lääketiedettä. Hän polvistui Peter Halketin viereen.
”Hän on kuollut,” sanoi hän hiljaa.
Kun he käänsivät hänet selälleen, polvistui siirtomaalainen toiselle puolen ruumista, kädessään pieni lyhty.
”Mitä te siinä hulluttelette, miehet?” huusi kapteeni. ”Luuletteko maksavan vaivaa hakea jälkiä kaiken tämän polkemisen perästä! Menkää vahtimaan leiriä joka taholta!”
”Minä lähetän neljä neekeriä,” lisäsi hän englantilaiselle ja siirtomaalaiselle, ”kaivamaan haudan. Paras olisi haudata hänet heti, odottamisesta ei ole mitään hyötyä. Me lähdemme aikaisin huomisaamuna.”
Heidän jäätyään yksin, paljasti englantilainen Peter Halketin rinnan. Siinä oli pieni haava vasemmalla puolella, ja aivan päälaessa oli toinen haava, joka varmaan oli syntynyt sen jälkeen, kun hän jo oli kaatunut.
”Omituista, mitä hän mahtoi tehdä täällä?” sanoi siirtomaalainen. ”Kovin pieni tuo haava, eikö totta?”
”Pistolin luoti,” sanoi englantilainen, peittäen rinnan.
”Pistoolin – –”
Englantilainen katsoi häneen, omituinen loiste silmissä.
”Sanoinhan sinulle, että hän ei tule tappamaan sitä neekeriä. – Katso – tänne –” Hän otti veitsen, joka oli pudonnut Peter Halketin kädestä, ja sovellutti sen leikattuun nahkaremmiin maassa.
”Mutta ethän väittäne –” Siirtomaalainen tuijotti häneen silmät selällään. Sitten hän vilkaisi kapteenin telttaan päin.
”Sitä juuri väitän, että – Mene ja tuo hänen päällystakkinsa, käärimme hänet siihen. Ellei maksa vaivaa puhua ihmisen eläessä, ei myöskään maksa vaivaa puhua hänen kuoltuaan!”
He ottivat hänen päällystakkinsa ja etsivät sen taskuista, olisiko siellä jotain, joka osoittaisi, mistä hän oli tullut ja kutka olivat hänen ystäviään. Mutta taskuissa ei ollut mitään muuta kuin tyhjä pullo, nahkakukkaro, jossa oli kaksi shillingia ja pieni käsin kudottu lakki.
Sitten he käärivät Peter Halketin päällystakkiin ja panivat sen pienen lakin hänen päähänsä.
Ja tunti sen jälkeen, kun Peter Halket oli seissyt teltan edustalla katsellen ylös, hän makasi sen pienen puun alla, yllään tasaiseksi poljettu punainen hiekka, johon mustan miehen ja valkoisen miehen veri oli sekaantunut.
Lopun yötä miehet istuivat valkeiden ympärillä keskustellen tapahtumasta ja peljäten hyökkäystä.