language: Finnish

RAUDUN TAISTELU

Kirj.

Simo Eronen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Alkulause.

Joku aika sitten pidin Viipurin suojeluskunnan klubilla esitelmäsarjan Raudun taisteluista. Kun nämä esitelmäni saivat harvinaisen lämpimän vastaanoton, innostutti se minut tarttumaan kynään ja hiukan vielä täydentelemään esitelmäselostustani. Sillä tavoin on tämä kirja syntynyt. Koko joukon vaikeuksia on tuottanut yhtenäisen selostuksen laatimiselle se seikka, että taisteluraportit Raudun tapahtumista ovat yleensä hyvin puutteelliset. Raudussa ei näet jäänyt paljon aikaa raporttien laatimiseen, aika meni tyyten tarkoin tappelemiseen. Pääpiirteissään lienee kuitenkin laatimani yleiskuvaus oikea.

Teokseen liitetyt kartat ovat piiripäällikkö, kapteeni Karimon laatimat, ja lausun tästä avustuksesta hänelle lämpimät kiitokseni. Karttojen käytöstä huomautettakoon seuraavaa: »Kartta I» antaa yleiskuvan koko taistelualueesta sekä meikäläisten suuren hyökkäyksen alussa suoritetusta kiertoliikkeestä. »Kartta H» taas esittää Raudun aseman lähimpine ympäristöineen sekä taistelun loppuvaiheiden aikana sen ympärille kierretyn saartorenkaan, meikäläisten tykistön sijoituksen ja vihollisen läpimurron sille itselleen tuhoisine seurauksineen.

Raudun tapahtumia muistelee ylpeydellä Karjalan nuorison paras osa. Jos kirjaseni jaksaisi muuallakin herättää mielenkiintoa näihin muistoihin, olisin hyvin kiitollinen.

Viipurissa, marraskuulla 1919.

Simo Eronen.

Yleistilanne Karjalan rintamalla vapaussodan alkuviikkoina.

Ennenkuin käyn varsinaiseen aineeseeni, on tarpeen muutamin sanoin valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta sotilaallista yleistilannetta.

Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden, tapausten jouduttamina alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi vakavasti epäilty, kyetäänkö n.s. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.

Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa asiainhoidon käsiinsä, ei kuitenkaan, ollut vähintäkään halua luonnon luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun… oli tammik. 26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot — yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä —, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä; vieläpä Pietarista tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi monesta syystä.

Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti, ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.

Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille; Päätettiin hommata näiden tueksi myöskin järeämpää aseistusta. Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu, mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä tuloksella, että ensimäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen, joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.

Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle, ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä kokoontuneesta 8,000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera tahansa. Niinpä esim. panoksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu »väärät patruunat», joita ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.

Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset kiukkuisemmiksi.

Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan hyvin käsitetty tämän rintamaosan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle. Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin—Hiitolan rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.

Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan tuota Pietarin—Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että rajantakaisella Pietarin—Raasulin rataosalla vihollinen näytti elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan hyökkäyksen varalta.

Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7:s pataljoona. Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi, ja oli hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten Antrean rintamalle.

Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta. Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.

Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.

Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20 päivän iltana saapui rajalla olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka, muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen. Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjänpuoleiselle Raasulin asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä, varustuksinaan m.m. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä, joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.

Vihollinen hyökkää rajan yli. — Raudun rautatieasema menetetään.

Suuren suuri ei se voima ollut, joka Kiviniemestä voitiin lähettää rajaa puolustamaan. Kaiken kaikkiaan se nousi 60 mieheen, ja oli sen johtajana räisäläläinen Antti Haikonen, joka vapaussodan edellisenä syksynä oli hyvällä menestyksellä toiminut Viipurin piirin suojeluskuntien harjoitusmestarina kierrellen maaseudulla ensimäisiä suojeluskunta-ituja kylvämässä. Kun rajalla oleva Raasulin suojeluskunta oli liittynyt Haikosen joukkoon, paisui sen miesluku yksin lukien 83 mieheen. Eikä tällä joukolla ollut edes ainuttakaan konekivääriä vihollisen kymmeniä samanlaisia vehkeitä ja lukuisaa tykistöä vastaan.

Pienuuttaan ja huonoa aseistustaan ei tämä joukko kuitenkaan pelännyt. Sisukkaasti asettui se seuraavana aamuna hämärissä ketjuun aivan rajalle, niinkuin isänmaansa maakamaraa ja kunniaa puolustamaan valmiiden miesten tuleekin tehdä.

Liian suuri oli kuitenkin heidän vastassaan ylivoima. Vihollisella oli arviolta noin 1000 miestä, ja se ryhtyi hyökkäykseen kiivaan tykki- ja konekivääritulen tukemana. Samalla se levitti hyökkäysketjunsa niin laajalle, että meikäläisten molemmat sivustat heti alussa joutuivat saartouhan alaisiksi. Hyvän aikaa kesti sentään tulista tappelua, ennenkuin meikäläiset antoivat perään ja läksivät yhä taistellen vetäytymään Raasulin kylästä. Sitä ennen ehdittiin se kuitenkin tyhjentää verrattain tarkoin, niin ettei ryöstönhaluinen vihollinen siitä suuriakaan hyötynyt.

Peräytyminen rajalta 9 km. matkan päässä olevalle Raudun rautatieasemalle saatiin suorittaa vihollisen sanottavasti häiritsemättä. Sillä näytti aluksi olevan muuta hommaa. Päästyään Raasulin kylän isännäksi; se varusti sinne päämajansa sekä levittäysi sitten toisia rajan lähettyvillä olevia kyliä ryöstämään.

Heti ensimäisen hälytysviestin tultua oli Antreasta pyydetty apuväkeä, ja saatiinkin jo 21 päivän iltana pienempi apujoukko, joka itsensä Läheniemen johdolla liittyi rajalta peräytyneisiin joukkoihin ja miehitti niiden kera Raudun aseman jääden siellä odottamaan vihollisen hyökkäystä.

Jo helmik. 22:sen iltapäivällä tekikin vihollinen ensimäisen Raudun aseman valtausyrityksen. Se oli maantietä pitkin edeten miehittänyt aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän ja teki rynnäkkönsä sieltä käsin.

Tämä ensimäinen rynnistys torjuttiin kuitenkin verrattain helposti, ja menestyksen rohkaisemana läksi seuraavana aamuna 40-miehinen joukko-osasto meikäläisiä Maanselän kylään häiritsemään vihollista. Kylän edustalla joutuivat he kuitenkin taisteluun vihollisen hyökkäysvalmiin ketjun kanssa ja oli heidän pakko lähteä peräytymismatkalle vihollisen seuratessa aivan kintereillä. Turvatakseen peräytymismatkan teki osa joukkueesta äkkihyökkäyksen päälletunkevaa vihollista vastaan, sai sen ketjun hajoitetuksi ja anasti konekiväärin varaosia ja ampumatarpeita kulettavan hevosen rekineen. Konekiväärinsä sai vihollinen kuitenkin pelastetuksi suureksi mielihaikeudeksi meikäläisille, joilla ei vielä ollut koko tällä rintamalla ainuttakaan sellaista asetta, kun siihen sijaan vihollisella oli niitä alustapitäen enemmän kuin se milloinkaan yhtaikaa voi taistelussa käyttää.

Mutta jo sinänsäkin meikäläisten tungettelevaisuus nostatti ryssien sisun kiehumaan, ja niinpä ne ryhtyivät oitis, meikäläisten patrullin miten kuten silmiltään hätistettyään, uuteen rynnäkköön Raudun asemaa vastaan.

Taistelusta tuli tällä kertaa ankara tosi. Vihollinen läheni Maanselästä sakean metsän suojassa, joka tällä puolen ulottuu aivan asema-alueelle asti. Tähän metsään asettui Läheniemikin miehineen ketjuun. Kaikkiaan oli hänellä käytettävissä noin 250 miestä, siihen luettuna sekin patrullijoukkue, joka oli käynyt Maanselässä vihollista härnäämässä. Vihollisen hyökkäys 16 ketju oli runsaasti 5 kilometriä pitkä ulottuen, sekä pohjoisen että etelän puolella hyvän matkaa asema-alueen ohi. Niinpä ei meikäläisten vähäinen joukko riittänytkään mihinkään sitä vastaan, ja tästä oli seurauksena, että molemmat sivustat joutuivat heti alussa saartouhan alaisiksi. Ensi kertoja tulessa olevat miehet tästä tietenkin pahasti hermostuivat, ja täytyi muiden tottuneiden johtajien puutteessa Läheniemen itsensä ehtimiseen kulkea pitkin ketjua edestakaisin miehiä rohkaisemassa.

Vihdoin onnistui vihollisen murtautua keskustassa läpi, ja alkoivat sen tiheät joukot tunkeutua meikäläisten ketjurippeiden väliin. Syntyi ankara, käsikähmää lähentelevä taistelu, joka kesti lähes 3 tuntia. Nuoret, parrattomat vapaaehtoisemme taistelivat, ensi hermostuksen mentyä ohi, kuin vanhat kokeneet sankarit. Jouduttuaan silmä silmää vasten päälletunkevan vihollisen kanssa, joka teki rynnäkköjään kovaa meteliä pitäen, kiihtyivät poikasemme aivan raivoon, eikä heitä enää tarvinnut kehotella vastaan iskemään.

Mutta mikään sankarius ei ajan pitkään auttanut.

Kun oikea sivustamme oli joutunut jo miltei täydellisesti saarroksiin, antoi Läheniemi sille määräyksen peräytyä metsästä asema-alueen reunaan. Peräytyminen suoritetuinkin täysin järjestyksessä, mutta kun Läheniemi tämän jälkeen läksi vasemmalle sivustalle, jossa tilanne taikoi muodostua yhtä uhkaavaksi, joutui hän keskustassa läpitunkeutuneiden vihollisten sekaan, ja nämä tietenkin kohdistivat häneen ryöppyävän kuulatuiskun. Lopulta pääsi hän sentään ehjin nahoin leikistä, mutta vain joutuakseen sivustalle pyrkiessään omien miesten tulen alaiseksi. Vihollisella oli näet myös käytännössä valkoisia lumipukuja, joten oli näin käsikähmässä otellessa enää vaikea erottaa ystävää ja vihollista toisistaan. Hyvän matkaa kaarrettuaan taaksepäin ja raivattuaan vielä kerran itselleen tien vihollisjoukkojen läpi onnistui kylmäverisen päällikön vihdoin päästä omiensa luo vasemmalle sivustalle.

Täällä saatiinkin rajusti päällekäyvä vihollinen kerran toisensa perästä lyödyksi takaisin, ja kaikki sen saartoyritykset raukesivat tyhjiin. Mutta kun keskustassa vihollinen alkoi vähitellen päästä aivan asema-alueelle, täytyi tämänkin sivustan alottaa peräytyminen, muuten olisi se jäänyt muista joukoista kokonaan eristetyksi. Asema-alueelle peräydyttyä saatiin kuitenkin vihollinen vielä kerran karkotetuksi sieltä ja korjattiin talteen kaikki puhelinaparaatit y.m. tarpeet, ennenkuin lähdettiin lopullisesti peräytymismatkalle pitkin radan vartta pohjoiseen päin. Ensin vetäydyttiin vihollisen kiivaan tulen alaisena aivan lähellä asemaa olevaan Haapakylään, mutta kun siinä aukean, tasaisen maanlaadun vuoksi ei ollut saatavissa kunnollisia puolustusasemia, jatkettiin peräytymismatkaa vielä seuraavaan, Mäkrän kylään asti.

Taistelu oli kestänyt koko päivän ja oli se maksanut meikäläisillekin useita uhreja, mutta monin kerroin suuremmat olivat vihollisen tappiot, kun se koko ajan oli hyökännyt sakeina joukkoina, niinkuin venäläisten tapa yleensä on. Taistelun jälkeen olivat meikäläiset joukot aivan näännyksissä, ja ampumatarpeetkin olivat ihan lopussa. Mutta tarpeensa näytti vihollinenkin saaneen siksi kertaa. Se ei jatkanut takaa-ajoa Mäkrälle asti, vaan jäi valtaamalleen asema-alueelle.

Tällä tavoin tuli Raudun rautatieaseman kohtalo ensi kerran ratkaistuksi, vihollinen sai sen oivalliseksi tukikohdakseen ja järjesti viipymättä junayhteyden tämän aseman ja Pietarin välille.

Vihollinen linnoittautuu Raudun asemalle.

Raudun rautatieasema tarjoaa puolustautujalle monta etua, jos vain on riittävästi väkeä asema-alueen miehittämiseen ja tarpeeksi aikaa sen varustamiseen. Meikäläisiltä puuttui kumpaistakin noista edellytyksistä. Rajalta peräydyttyään ennättivät he ennen vihollisen hyökkäystä pitää Raudun asemaa hallussaan ainoastaan yhden vuorokauden, eivätkä heidän 250 miestänsä riittäneet mihinkään niin suurella alalla.

Raudun asema on nimittäin hyvin suuri pinta-alaltaan. Se on aiottu Suomen tulliasemaksi valtavaliikenteiseksi suunnitellulla Pietarin—Vaasan oikoradalla, ja niinpä onkin sen avara ratapiha lähes kahta kilometriä pitkä. Samanmukaisesti on tullilaitosta sekä aseman virka- ja palvelusmiehistöä varten varattu suuri joukko tiilestä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat enimmäkseen sijoitetut ratapihan Maanselän kylään päin antavalle länsisivustalle. Useita näistä rakennuksista oli Raudun taistelujen alkaessa jo valmiina, ja kun ne vielä olivat tällä puolen asema-alueelle asti ulottuvan metsikön sisässä, olivat ne aivan kuin vartavasten tehdyt asemalle linnoittautuvan vihollisen asumuksiksi, sairaaloiksi ja varastorakennuksiksi.

Itse mahtava asemarakennus oli vielä keskeneräinen, mutta oli siinäkin tiilimuurausta jo siksi korkealti, että se erinomaisesti kelpasi puolustautujain suojapaikaksi, eikä kuitenkaan kelvannut hyökkääjän tykistön maalitauluksi, kun sitä oli vaikea erottaa kaikenlaista rojua ja vajoja täynnä olevalta asema-alueelta. Asema-alueen eteläpäässä oli täysin valmiina suuri veturitalli. Se oli kyllä näkyvä rakennus ja siis alttiina asema-alueelle suunnatulle tykkitulelle, mutta kun taistelujen alkuaikoina meikäläisillä ei Raudussa ollut ensinkään tykistöä, sopi veturitalli oivallisesti vihollisen konekivääriasemaksi. Siitä käsin voi vallita koko asema-alueen eteläpäätä ja tehdä tyhjäksi kaikki sieltä päin tapahtuvat lähenemisyritykset.

Asema-alueen puolustuskelpoisuutta lisäsi vielä se, että siitä pohjoiseen molemmin puolin rataa aukeavat Haapakylän pellot ja niityt, joilla hyökkääjä ei voinut saada minkäänlaista suojaa. Itäpuolella, Raudun kirkonkylästä tultaessa on kyllä metsää, mutta tällä puolen on melkein pitkin pituuttaan korkea ratapenger, joten täältäkin hyökkääjän oli vaikea päästä asemalle.

Ainoa puoli, jolla maanlaatu on tasaisempaa ja metsäistä aivan asema-alueelle asti, on jo mainittu Maanselän puoleinen länsisivusta, eli se puoli, jolla useimmat valmiit rakennukset sijaitsivat. Tämä puoli olikin asema-alueen puolustuksen heikoin kohta. Näimme jo edellä, että juuri tältä puolen vihollinenkin teki hyökkäyksensä asemalle, ja tuonnempana saamme nähdä, että tältä puolen meikäläisetkin vähäisistä voimistaan ja kehnosta aseistuksestaan huolimatta panivat monta kertaa vihollisen ahtaalle ja lamauttivat sen toisilla tahoilla tekemät rynnistykset.

Mutta edellä lueteltujen, valmiina tarjolla olevien etujen ja luonnon suoman puolustuskelpoisuuden lisäksi oli Raudun asemalla vihollisen käytettävinä vielä tavaton määrä muita apuneuvoja. Vapaussodan alkaessa olivat näet rakennustyöt asemalla parhaillaan meneillä, ja niiden suoritusta varten oli siellä monenlaatuisia työpajoja täydellisine teknillisine kalustoineen. Niinikään oli suuret määrät hiiliä ja polttopuita, kasottain ratakiskoja, suuret varastot rautaa ja teräslevyjä sekä vihdoin toista miljoonaa irtonaista rakennustiiltä. Koko tämän suunnattoman tiilimäärän ja muut irtonaiset rakennustarpeet käytti vihollinen viipymättä asemiensa lujittamiseen. Se varusti, varsinkin Maanselän puoleiselle sivustalle, lujat juoksuhaudat, jotka olivat kauttaaltaan reunustetut tiilisuojuksella ja joihin sen lisäksi aina vähän matkan päähän oli rakennettu lujia konekivääripesiä. Asema-alueella olevien puisten rakennusten ja työpajojen seinät vuorattiin niinikään miehen korkeudelta tiilellä. Vieläpä käytettiin tätä samaa menetelmää ratapihalla seisovien rautatievaunujenkin lujittamiseen, kun näitä vaunuja miehistön lukumäärän paisuessa suuremmaksi piti ottaa majoituspaikoiksi. Ja vihdoin ryhtyi vihollinen heti asemalle pesiydyttyään rakentamaan puolivalmiin asemarakennuksen toiseen päähän teräksistä tähystystornia, josta voi pitää silmällä laajalti ympäristöä ja ohjata tykkitulta siinäkin tapauksessa, että jouduttaisiin asema-alueelle täysin saarroksiin.

Kaikkien näiden varusteiden suoma turva olisi tietenkin ollut vain toisarvoista laatua, jos meikäläisillä olisi ollut käytettävissään kohtalainen määrä tykistöä. Mutta kun sitä ei ollut alussa ensinkään, ja kun vihollinen sen lisäksi kokemuksesta tiesi muunkin aseistuksemme olevan aivan alkeellisinta laatua, niin voikin se Raudun asemalle pesiydyttyään hyvällä syyllä pitää asemaansa siellä voittamattoman lujana.

Vanhustöissään Raudun asemalla teki vihollinen kuitenkin yhden virheen, joka loppujen lopuksi koitui sille kohtalokkaaksi. Tämä virhe oli siinä, ettei se heti meikäläisten Mäkrälle peräydyttyä tai edes seuraavana päivänä tullut perästä. Silloin olivat meidän vähäiset voimat miltei hajoamistilassa ja ilman ampumatarpeita, joten viholliselle ei olisi ollut konsti eikä mikään näiden väsyneiden miespoloisten karkottaminen Mäkrältä ja koko Raudun aseman lähistöltä. Ja silloin olisi viholliselle yhdellä iskulla auennut tie Kiviniemeen asti jotenkin selväksi. Se olisi voinut, Raudun asema oivallisena tukikohtanaan, ryhtyä sotatoimiin Ala-Vuoksen rintamalinjan murtamiseksi, ja ties miten silloin olisi käynyt.

Kuten sanottu, ei vihollinen kuitenkaan seurannut heti perästä. Se innostui Raudun aseman herraksi päästyään noihin edellä kuvaamiimme vanhustöihin niin perinpohjin, että jätti meikäläiset pariksi kolmeksi päiväksi kokonaan rauhaan. Nämä kolme päivää olivat riittävän pitkä aika uhkaavan tilanteen pelastamiseksi.

Tällä välin olivat nimittäin Antrean päämajasta lähetetyt Kiviniemeen Raudun taisteluja johtamaan insinööri Kehvola ja jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Strömberg. Niinikään oli sieltä ja täältä saatu haalituksi jonkun verran apuvoimia, jotka oitis toimitettiin Kiviniemestä Mäkrälle sikäläisiä, melkein hajoamistilassa olevia joukkoja tukemaan.

Eikä vain tyydytty Mäkrän miehityksen lujittamiseen. Sen lisäksi miehitettiin Leinikkälän järven eteläpäästä kaakkoon oleva Leinikkälän kylä sekä edelleen samassa linjassa oleva Raudun kirkonkylä, joten meikäläisten asemat tulivat kulkemaan kaaressa sulkien viholliselta kaikki Vuokselle päin johtavat tiet. Kun vielä oli lähetetty Mäkrältä vähäinen valiojoukko siitä lounaaseen olevaan Orjansaaren kyläänkin, niin huomaamme karttaa tarkatessamme, että meikäläisten asemat muodostivat jotenkin täydellisen puoliympyrän Raudun asemalle linnoittautuneen vihollisen eteen.

Jos meikäläisillä olisikin ollut voimia hiukan runsaammin, jotta kaikki nämä laajalla alalla olevat asemat olisi voitu miehittää ja varustaa kyllin vahvasti, niin olisi meidän asemamme Raudussa ollut horjumattoman luja. Meikäläisillä oli nimittäin se etu puolellamme, että oli runsaasti liikkuma-alaa, runsaasti takana olevia teitä, ja voimien siirtely paikasta toiseen siis verrattain helppoa.

Vihollisella ei Raudun asemalla mitään näitä etuja ollut. Runsaslukuisine tykistöineen ja muine raskaine varuksineen se oli jo sidottu rautatiehen, eikä sillä ollut edes käytettävissäänkään maanteitä, joiden turvin se olisi päässyt meikäläisten asemia kiertoliikkeellä uhkaamaan. Ilman hyviä teitä taas vihollinen, jonka päävoiman muodostivat paksulumisilla metsämailla liikkumiseen kokonaan tottumattomat venäläiset sotilaat, oli kykenemätön liikkumaan.

Viholliselle ei näin ollen jäänytkään muuta toimintamahdollisuutta kuin koettaa Raudun asemalta käsin tekemillään hyökkäyksillä murtaa meikäläisten puolustuslinjat Leinikkälän järven seudulla. Hyökkäystensä tukena sillä oli kyllä lujat asemansa ja runsas tykistönsä, mutta siltä puuttui liikuntavapautta, joten se ei kyennyt täydessä mitassaan käyttämään edukseen suurta ylivoimaansa. Se oli kuin olikin jo alusta pitäen joutunut Raudun asemalle säkin pohjalle, se oli kuin häkistään lentoon yrittelevä jättilintu, joka ahtaiden häkin seinien vuoksi ei saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Vain raa'alla ylivoimallaan ja suurilukuisella tykistöllään se voi panna meikäläisten puolustuskyvyn kovalle koetukselle, mutta se pani sen aina samoilla paikoilla kykenemättä tekemään juuri minkäänlaisia yllätyksiä.

Yksistään tämän ansioksi onkin luettava, että meikäläiset alkuaikoina vähälukuisine voimineen ja kehnoine varustuksineen kykenivät pitämään puolensa moninkertaista ja oivallisesti varustettua ylivoimaa vastaan.

Tiukalle se kyllä sittenkin otti monta monituista kertaa seuraavien kahden viikon aikana. Useasti näytti jo täydellinen perikato olevan edessä, mutta hammasta purren pinnistettiin viimeiset voimat ja aina sentään viime tingassa saatiin vihollisen hyökkäysvoima murretuksi.

Kaiken hyvän lisäksi täytyi meidän pian Raudun rintaman puolustusvoimat jakaa ja lähettää niistä huomattava osa Valkjärvelle, jonne vihollinen myös tulvasi Kivennavalta käsin helmikuun loppupäivinä. Tähän hyökkäykseensä ryhtyi vihollinen juuri sen vuoksi ettei se Pietarin—Raudun radalta käsin mitenkään päässyt kiertämään meikäläisten Raudussa olevia asemia. Se koetti silloin tehdä kiertoliikkeensä kauempaa ja muodostaa näin ollen Raudun sivustarintaman Valkjärvelle.

Tämä ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, sillä Valkjärvelle tuovat vihollisen etappitiet olivat verrattain pitkät. Niiden lähtökohtana oli Pietarin— Viipurin rautatie ja täytyi sieltä hevosilla taivaltaa yli puolensadan kilometrin. Näin ollen jäikin Raudussa ja Valkjärvellä toimivien vihollisvoimien yhteys hyvin hölläksi ja enemmän satunnaiseksi. Pian myös jättivät venäläiset, jotka koko ajan muodostivat Raudussa taistelevien vihollisten ydinvoiman, Valkjärven rintamaosan melkein yksistään suomalaisten punikkien huostaan. Venäläiset kammoivat näet, kuten jo edellä huomautimme, pitkillä hevosteillä liikkumista.

Yhtäkaikki vaati Valkjärven rintamankin puolustaminen melkoista huomiota, vaikka siellä rehkivätkin vihollisen puolella suomalaiset oppipojat, itsensä venäläisten mestarien kohdistaessa koko ajan tarmonsa ja päähuomionsa Raudun rintaman murtamiseen. Meikäläisillä oli kuitenkin se etu puolellamme, että niin hyvin Raudun kuin Valkjärven taistelujakin voitiin mukavasti johtaa Kiviniemestä käsin, jossa molempien rintamaosien etappitiet yhtyivät.

Tässä selonteossa ei ole aikomukseni ruveta Valkjärven tapahtumia sen tarkemmin seuraamaan. Kajoan niihin vain silloin tällöin, mikäli varsinaisen aiheen käsittely sitä ehdottomasti vaatii. Mutta palatkaamme vihollisen hommiin Raudussa.

Vihollisen suuret hyökkäykset Raudun asemalta käsin.

Ensimäisen suuren hyökkäyksensä Raudun aseman miehityksen jälkeen tekivät venäläiset helmik. 27 päivänä. Hyökkäys kohdistui Raudun kirkonkylää vastaan, jonka vihollinen luonnollisesti tahtoi ensin saada valtaansa päästäkseen vapaaksi meikäläisten sivustapainostuksesta ja kääntääkseen sen jälkeen kaikki voimansa Mäkrällä olevia päävoimiamme vastaan.

Hyökkäyksen edellä kävi kiivas tykistövalmistelu, jonka päätyttyä tiheät hyökkäyskolonnat alkoivat lähestyä aseman, ja kirkonkylän välillä olevia meikäläisten asemia. Vastaanotto oli kuitenkin siksi lämmin, että hyökkäyskolonnat hajosivat jo melkein heti asemalta lähdettyään. Ainoastaan muutamien vihollisosastojen onnistui tunkeutua lähelle meikäläisten juoksuhautoja ja koettivat nämä suuriäänisesti toisiansa rohkaisten käydä pistinhyökkäykseen. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, uskaliaimmat rohkaisijat kepertyivät hangelle meidän poikien tarkan kivääritulen edessä, ja suuren mieshukan kärsittyään täytyi kauimmas päässeiden vihollisosastojen kiireimmän kaupalla laputtaa takaisin aseman lähistöllä olevien varustusten suojaan.

Eivät venäläiset ensimäisestä vastoinkäymisestään sentään lannistuneet, vaan uudistivat hetkisen perästä hyökkäyksensä vielä suuremmin voimin Leinikkälän kylää vastaan. Täällä yritti meikäläisten ketju aluksi pettää, sillä taistelun ensi vaiheen aikana oli sieltä osa meikäläisten joukkoja siirretty kirkolle sikäläisiä vähäisiä osastoja tukemaan. Kiirettä pitäen ennätettiin kuitenkin nämä joukot kulettaa takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti käyttää Leinikkälässä syntynyttä hämminkiä hyväkseen.

Samaan aikaan antoi taistelua johtava insinööri Kehvola Mäkrällä olevalle Läheniemelle määräyksen ryhtyä Haapakylän ohi sivustahyökkäykseen Maanselän puolella olevia vihollisen asemia vastaan. Oli nimittäin huomattu vihollisen kulettavan tältä puolen apuvoimia Leinikkälää vastaan, joten voi odottaa sen joutuvan aikamoiseen hämminkiin, kun odottamatta iskettäisiin melkein takaapäin sen kintuille.

Tällöin käytettiin siis ensi kerran hyväksi yleisaseman meikäläisille suomia etuja ja niitä käytettiin menestyksellisesti. Läheniemi tunkeutui sisukkaasti vähäisine joukkoineen osittain Haapakylän läpi, osittain sen länsipuolitse ja pääsi jo parinsadan metrin päähän asema-alueen luoteispuolella olevasta metsiköstä. Siinä kävi hänen asemansa aukealla kentällä kyllä tukalaksi, kun hän ei ollut malttanut tehdä kyllin suurta kierrosta hakeakseen siten asema-alueen ja Maanselän kylän välisen metsän suojaa. Mutta joka tapauksessa oli ensimäinen tarkotus saavutettu. Vihollisen hyökkäysvoima Leinikkälän puolella heikkeni, sen täytyi vetää osa joukkojaan Lähenientä vastaan.

Tämän menestyksen rohkaisemina ryhtyivät meikäläiset vielä klo 2 yöllä myöskin kirkonkylän puolelta vastahyökkäykseen. Taistelualote temmattiin siis kesken rytäkän ryssien käsistä ja alettiin ahdistaa niitä lujissa, varustetuissa pesissään. Viholliselle täydellisenä yllätyksenä tullut kirkonkyläläisten hyökkäys onnistuikin aluksi oivallisesti. Meikäläiset pääsivät tunkeutumaan aivan asema-alueelle asti, jossa he avasivat kiivaan tulen sakeita, yön pimeydessä epäjärjestyksessä liikehtiviä vihollisjoukkoja vastaan niittäen näistä runsaan sadon. Kovan huudon ja valitusten kaikuessa alkoivat ryssät joka taholta paeta puolivalmiin asemarakennuksen muurien turviin. Sitäkin kohden ampuivat meikäläiset kyllä ankarasti, mutta oli rynnäkön yrittäminen sitä vastaan meidän vähälukuisille voimille ylivoimainen tehtävä, varsinkin kun vihollinen pian sai konekiväärinsä asemarakennuksessa taistelukuntoon. Sen lisäksi alkoi sille Haapakylän puolelta lappautua apuvoimia, kun Läheniemi sillä puolen oli pimeän turvin ja ensimäisen osan tehtävästään suoritettuaan alkanut vetäytyä takaisin.

Ettei kuitenkaan venäläisten saama löyly jäisi keskeneräiseksi, sai Läheniemi vielä klo 5 aamulla määräyksen hyökätä uudestaan, enemmän kierrosta tehden, Maanselän puoleisesta metsästä vihollisen selkään. Tämä hyökkäys häiritsikin vihollisen oloa asemalla niin pahasti, että kirkolta päin asemalle tunkeutuneet meikäläiset pääsivät sen turvin onnellisesti takaisin. Innostuksessaan meni Läheniemi sakeassa metsässä kuitenkin liian kauas miestensä edelle ja oli vähällä joutua elävänä ryssien käsiin. Joka puolella niitä kihisi jo hänen ympärillään, mutta tyhjentäen kylmäverisesti mauserinsa sai hän itselleen peräytymistien raivatuksi haavoittuen kuitenkin lievästi käteen.

Taistelu taukosi vasta aamun valetessa. Ryssät olivat sen alottaneet, mutta meikäläiset sen lopettivat ahdistaen vihollista tiukasti sekä idän että lännen puolelta. Saikin kiittää vihollinen vain lujia varustuksiaan, muuten olisi sille käynyt luultavasti vielä hullummin.

Useita uhreja oli kyllä taistelu vienyt meikäläisiltäkin, mutta vihollisen mieshukka oli monin kerroin suurempi, kun se koko ajan liikkui tiheinä laumoina, joissa meikäläisten hyvin tähdättyjen kuulien oli miltei mahdoton väärään osua. Olisipa vain meidän pojilla ollutkin kohtalainen määrä konekiväärejä, niin puhdasta olisi tullut jälkeä. Niitä oli kuitenkin vain muutama kappale, sillekin niukanpuoleisesti panoksia, kun siihen sijaan venäläisillä lauloivat koko taistelun ajan sekä konekiväärit että myöskin tykit niin ankarasti, että ensi kertoja tällaisessa leikissä mukana olevat meidän poikamme olivat vähällä kuulonsa menettää.

Juuri tuo aseistuksensa ylivoimaisuus kai kannustikin venäläisiä jatkamaan hellittämättä taistelua. Niinpä he levähtivät vain muutamia tunteja ja alottivat jo klo 2 päivällä uuden rytäkän, tälläkin kertaa Raudun kirkonkylä rynnäkköjensä päämaalina. Seurasi perättäin 4 raivokasta rynnistystä, joiden kestäessä ryssät tälläkin kertaa koettivat päästä pistinotteluun, mutta hyökkäysjoukot hajosivat joka kerran noin 50 metrin päässä meikäläisten juoksuhaudoista.

Suorien hyökkäystensä ohella ryhtyivät venäläiset tällä kertaa myös kiertoliikkeeseen kirkonkylästä etelään olevan Vakkilan kylän kautta. Kiertoliikettä suorittavat vihollisosastot joutuivat kuitenkin parahiksi meikäläisten konekiväärin eteen ja saivat niin lämpimän vastaanoton, että laputtivat suinpäin takaisin lähtöasemilleen.

Jo venäläisten hyökkäyksen alettua kirkonkylää vastaan oli Mäkrällä oleva Läheniemi saanut määräyksen ahdistaa eilistä menetelmää noudattaen vihollista Maanselän puoleiselta sivustalta. Mutta hänen joukkojensa avuksi kutsuttiin vielä kiireimmän kaupalla Valkjärveltä yksi komppania apuväkeä. Tämä samosi, johtajanaan sortavalalainen Nissinen, oikoteitä Orjan saareen ja sieltä suoraa päätä ryssien niskaan joutuen taistelun tuoksinaan klo 9 tienoissa illalla. Tämä viholliselle yllätyksenä tulleiden apuvoimien ilmestyminen pelasti meikäläisten aseman. Vihollisen täytyi kääntää huomattava osa joukoistaan Lähenientä ja Nissistä vastaan, jotka uhkasivat jo pahasti asema-aluetta, ja näin ollen kirkonkylän puolella taistelu itsestään heikkeni.

Koko tämänkin taistelun ajan paahtoi vihollisen tykistö hellittämättä, ja oli sen tuli suunnattu pääasiallisesti kirkonkylää vastaan, jossa se aiheutti suuria vaurioita, kun useimmat kirkonkylän rakennukset hyvin näkyivät vihollisen tähystäjille. Niinpä syttyi taistelun kuumimmillaan riehuessa Raudun kirkko palamaan, ja täytyi meikäläisten parhaasta nujakasta vetää osa miehistöä paloa sammuttamaan. Kirkko saatiinkin vielä sillä kertaa pelastetuksi, ja jäi se ryssien kiusaksi kaukaa katsoen aivan eheän näköisenä paikallaan törröttämään. Itse asiassa sen seinät olivat kyllä jo aivan seulaksi ammutut, niin ettei siitä enää korjaamisella eikä millään olisi kalua saanut. Mutta meikäläisiä pakottivat tärkeät syyt suojelemaan viimeiseen asti temppelirähjää palolta. Se oli näet oivallinen tähystystorni, paras koko taistelualueella. Ei sitä mitenkään kannattanut vielä menettää.

Seuraavana päivänä vihollinen lepäsi ja vaihtoi taisteluissa rusikoituja joukkojaan uusiin. Sille saapui päivän pitkään Pietarista useampia pitkiä junia tuoden vereksiä joukkoja, uusia tykkejä, ampumatarpeita ja muonaa. Osa entisistä joukoista palasi junissa takaisin Pietariin, ja uudet vielä tulessa käymättömät ja tietenkin taisteluhalusta hehkuvat joukot astuivat niiden tilalle.

Meikäläisillä puolestaan ei ollut uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Saatiin kiittää onnea, kun vihollinen antoi edes yhden päivän hengähdysajan, jonka kestäessä saatiin hiukan nuoleskella haavoja.

Hyvin käytetyinkin tämä päivä. Järjestettiin yleinen saunassa käynti ja täydennettiin riveistä poistuneiden päälliköiden paikat uusilla, tavallisista rivimiehistä tekaistuilla seuraajilla. Niinikään koetettiin Leinikkälän kohdalla lujittaa asemia, kun oli edellisten taistelujen aikana huomattu tämä paikka kaikkein arimmaksi kohdaksi. Kaiken varoiksi rakennettiin puolustusasemia myös Leinikkälän järven pohjoisrannalle. Saattoihan näet käydä niin, että vihollinen juuri järven kohdalle kohdistaisi ankarimman iskunsa, kun sen pääsyä järven rantaan helpotti järven eteläpäästä kauas asemaa kohti ulottuva metsikkö, jonka riittävän vahvaan miehittämiseen meikäläisten voimat eivät vielä mitenkään riittäneet.

Varokeinot osottautuivatkin aivan tarpeen vaatimiksi. Se saatiin kokea jo seuraavana eli maalisk. 2 päivänä.

Silloin nimittäin ryhtyivät vihollisen verekset voimat hurjaan voimainponnistukseen. Jo klo 7 aamulla huomattiin asemalla ankaraa vihollisvoimain liikehtimistä, ja samaan aikaan alotti vihollisen tykistö pelottavan ammunnan syytäen tuiskunaan kranaatteja ja shrapnelleja joka suunnalle.

Pian läksivät tiheät hyökkäyskolonnatkin liikkeelle suunnaten yhtaikaa rynnäkkönsä sekä kirkonkylää että Leinikkälää vastaan. Niinikään ryhtyi vihollinen, edellisestä epäonnistumisesta huolimatta, myös kiertoliikkeeseen Vakkilan kylän kautta, ja oli tällä kertaa kiertoliikettä suorittamassa voimakas osasto oikein suksimiehiä kaksi konekivääriä mukanaan. Meidän heikko sivustavartiomme oli jo pakotettu peräytymään, ja kiertoliike alkoi käydä uhkaavaksi. Viime tingassa saatiin sentään muutamia ryhmiä uhatun sivustan avuksi ja ryssät lyötiin takaisin. Olivatpa vielä vähällä menettää toisen konekiväärinsäkin pakomatkallaan.

Myös Leinikkälän kohdalla alkoi meikäläisten ketju horjua. Sen avuksi lennätettiin silloin tuota pikaa kirkonkylästä toinen siellä olevista konekivääreistä, sama minkä avulla ryssien saartoyritys oli hädintuskin saatu juuri torjutuksi. Konekiväärin apuun joutuminen pelastikin itsensä Leinikkälän kohdalla tilanteen, mutta vielä hullummin kävi Leinikkälän ja Mäkrän välillä, jo edellä mainitsemamme Leinikkälän järven eteläpäästä asemaa kohti pistävän metsän kohdalla.

Sinne oli ryssien onnistunut saada jalansija. Taistelun aikana olivat he näet saaneet miehitetyksi muutamia Haapakylän taloja. Näiden ullakoille hinasivat he oitis konekiväärejä ja alkoivat pyyhkiä niillä laajalle joka suunnalle. Juuri tuon tulen turvin he pääsivät matamaan metsäniemekkeeseen ja miehittivät pian koko Leinikkälän järven eteläpään, vieläpä tunkeutuivat sen keskellä oleviin saariinkin.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Vihollinen oli leveänä kiilana saanut eristetyksi meikäläisten Leinikkälässä ja Mäkrällä taistelevat joukot toisistaan, ja ainoastaan vähäiset, edellisenä päivänä Leinikkälän järven pohjoisrannalle asetetut vartiostot estivät enää rintaman täydellistä katkeamista. Mahdoton olisi näiden vartiostojen kuitenkin ollut asemiansa puolustaa ilman konekivääriä vihollisen suurta ylivoimaa vastaan, jos se olisi vain älynnyt yhtä kyytiä jatkaa hyökkäystään. Mutta se jäi saariin viivyttelemään, ja sillä aikaa ennätettiin järven pohjoisrannalle saada Mäkrän puolelta apuväkeä.

Mäkrällä ja Orjansaaressa olevat joukkomme hakkasivat koko ajan voimiensa takaa vihollisen luoteista ja läntistä sivustaa, mutta sillä näytti tällä kertaa olevan riittävä ylivoima joka suunnalla, niin ettei sen tarvinnut missään kohti rynnistysvoimiansa heikentää. Myös vaikeuttivat nuo samaiset Haapakylän talojen ullakoilla soittelevat vihollisen konekiväärit suuresti Mäkrän puolellakin meikäläisten toimintaa, joten sivustahyökkäyksemme eivät päässeet aivan niin tehoisiksi kuin edellisissä taisteluissa. Jopa mäkräläisten joukkojemme toinen sivusta, jossa oli aivan tottumatonta väkeä, yritti kokonaan hajaantua, ja Läheniemellä oli täysi työ pitääkseen hätääntyneet miehensä ketjussa taistelun loppuun asti.

Kaikkialla muualla tappelivat meikäläisten harvalukuiset voimat sankarillisesti ryssien moninkertaista ylivoimaa vastaan, ja yön jouduttua alkoi näiden hyökkäystarmo lannistua. Silloin kokosi Läheniemi viimeiset, päivän näännyttävän kamppailun jälkeen vielä jotenkuten liikkeelle pystyvät voimansa ja teki vanhaa, koeteltua keinoansa käyttäen raivokkaan rynnistyksen, viimeisen ponnistuksen.

Tämä viimeinen ponnistus pelasti aseman. Se sotki vihollisen kortit niin pahasti, että se yön aikana veti joukkonsa takaisin Leinikkälän järven saarista, vieläpä järven eteläpäästäkin, joten meikäläisten Mäkrällä ja Leinikkälässä olevat joukko-osastot pääsivät taasen toistensa kera kosketuksiin. Uhkaava rintamanmurto oli tehty tyhjäksi.

Tämä taistelu oli hyvin verinen, verisin Raudun tähänastisista. Meidänkin puolella kohosi mieshukka useihin kymmeniin kaatuneita ja haavottuneita, ja taistelun jälkeen olivat joukkomme aivan näännyksissä. Ne olivat saaneet panna kaikkensa, ponnistaa aivan epätoivon vimmalla, ja sittenkin oli tilanne häilynyt iltapäivällä ja yön ennättäessä jo aivan veitsenterällä.

Mutta tarpeensa oli vihollinenkin saanut. Sen vasta Pietarista saapuneet uudet joukot olivat nähneet, että niillä oli vastassaan sisukasta väkeä, kehnosti aseistettua tosin, mutta niin sisukasta, että se sisu korvasi aseistuksen ala-arvoisuudenkin. Vieläpä uudet tulokkaat olivat saaneet oppia senkin, että meikäläiset osasivat käyttää vähäisiä aseitaan oivallisesti. He olivat edeltäjiensä tavoille uskollisina käyneet joka paikassa päälle tiheinä laumoina murtaakseen siten painollaan meikäläisten harvat ketjut. Mutta se tiheinä laumoina liikkuminen tuli viholliselle hyvin kalliiksi, siitä oli taistelun jälkeen runsaita todistuksia ympäri laajan taistelualueen meikäläisten ketjujen edustoilla.

Yön aikana sai vihollinen kyllä korjatuksi suurimman osan kaatuneitaan talteen. Meidän väsyneet joukkomme eivät jaksaneet sitä käydä estämään. Kiväärejä, ampumatarpeita ja muuta sotasaalista jäi viholliselta siihen sijaan kosolta meikäläisten käsiin. Epäjärjestyksessä peräytyessään olivat vihollisjoukot yön pimeydessä kylväneet sitä kaikkialle, ja meikäläisille oli kaikki tämä ryssien ilmaiseksi jättämä hyvyys erittäin tervetullutta.

Tämän taistelun antamista kokemuksista lausuu insinööri Kehvola Antrean päämajaan lähetetyssä, sangen eloisasti laaditussa raportissaan m.m. seuraavaa:

»Tämä taistelu on vakuuttanut minulle, että asemamme Raudun rautatieaseman ympärillä on hyvin vahva, heti kun saamme sen verran lisää apuväkeä, että Leinikkälän järven seutu voidaan miehittää ja siten estää vihollinen tunkeutumasta Mäkrän ja Leinikkälän väliin. Samoin on sinne ja Leinikkälään saatava vakituinen konekivääri, ettei kirkolta tarvitse sitä lainata.»

Suuren suuret eivät siis olleet tämän kenraalin vaatimukset. Hiukan vain miehiä lisää ja yksi konekivääri, ettei samaa rakkinetta tarvitseisi kylästä kylään vedellä vihollisen nenän edessä ja käydessä päälle yhtaikaa joka taholla. Sen verran vain parannusta, ja silloin piti hän asemaansa voittamattoman lujana, oli valmis tappelemaan vaikka tuomiopäivään asti ryssäläislaumoja vastaan, jotka joka päivä saivat junalastittain Pietarista vereksiä voimia ja joilla sen lisäksi oli koko Putilovin tehtaan suunnaton ase- ja ammusvarasto vapaasti käytettävissään.

Suotta eivät ryssät pitäneetkään meidän kaikkia vapaaehtoisnuorukaisia ja näiden päälliköitä saksalaisen sotakoulun käyneinä. Pian meillä niin hyvin johtajat kuin miehistökin keksivät omien asemien kaikki edut ja vihollisen asemien heikot puolet, ja niin alkoi meillä aivan itsestään syntyä pikku Hindenburgeja, jotka osasivat laittaa rintamansa elastiseksi ja liikkuvaksi, osasivat juuri oikealla hetkellä antaa takaapäin ryssän kintuille sellaisen letkauksen, että siltä meni aina kerrakseen rynnistystarmo sekasortoon joutunutta sivustaansa ja selkäpuoltaan järjestellessä.

Vieläpä sai insinööri Kehvola nähdä raportissaan esittämänsä unelman toteutumisenkin. Jo parina seuraavana päivänä saatiin hiukkasen lisävoimia, joiden avulla Leinikkälän rintamaosa voitiin tanakammin miehittää. Niinikään saatiin Leinikkälään »oma» konekivääri, ja kaiken huipuksi saapui yksi tykkikin, niitä samaisia Sortavalan konepajalla kuntoon pantuja, joista jo alussa oli puhe. Tosin sillä ei ollut mukanaan ampumatarpeita kuin muutamia laatikoita, mutta se oli tykki joka tapauksessa, murha-ase, jollaisen useimmat Raudun rintamalla olevat poikasemme ensi kerran elämässään näkivät omin silmin.

Suuria toiveita siihen rakennelminkin, miehestä mieheen kävi kerskuva puhelu: »Antaapas nyt ryssien yrittää, niin kyllä ällistyvät, kun näkevät, että on se meilläkin puheenvuoro.»

Jo heti saavuttuaan saikin tykkimme tulikasteensa suorittaa. Maalisk. 5 päivänä, vaihdettuaan taas välillä Pietarista uusia joukkoja, tekivät näet venäläiset uuden rintaman murtoyrityksen Leinikkälän kohdalla. Tappelu päättyi kuitenkin hyvin lyhyeen, jo muutaman tunnin kestäneen nujakan jälkeen peräytyivät ryssät kiireenkaupalla lähtöasemilleen. Raportin mukaan lankesi ansio tästä suureksi osaksi juuri tykillemme, »joka ampui tarkasti oman ketjun yli asemiemme eteen heitellen metsän reunassa kaikki sikin sokin, puut, punikit, ja ryssät, niin että sitä oli oikein ilo katsella».

Muuten antoikin vihollinen näinä päivinä meidän olla rauhassa, ja tämä lepoaika käytettiin tyystin hyödylliseen työhön. Miehistöä harjoitettiin ahkerasti varsinkin konekiväärien käyttöön ja harjoitusten väliajoilla kaivettiin juoksuhautoja. Kiitos näiden varustelujen, saatiin irtonaista väkeä sen verran kokoon, että voitiin miehittää kirkonkylästä lounaaseen oleva Vakkilan kylä, jonka kautta vihollinen oli ottanut tavakseen uhkailla kiertoliikkeellä kirkolla olevia joukkojamme.

Aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän miehittämiseen eivät vähäiset voimamme kuitenkaan riittäneet. Se olisi kyllä ollut oivallinen asemapaikka sivusta- ja selkäpuolelle suunnattujen hyökkäysten tukikohdaksi, vaan siihen olisi tarvittu luja varusväki, kun se oli niin erillään ja sen lisäksi alttiina sekä asemalta että etelästä pitkin Raasulin maantietä tapahtuville vihollisen hyökkäyksille. Niinpä täytyi Maanselkä, vaikka kirvelevin sydämin, vielä jättää puolittain ryssien haltuun, puolittain puolueettomaksi alueeksi.

Maalisk. 6 päivänä oli ankara tykkitaistelu, jonka kestäessä vihollinen kohdisti taasen tulensa erikoisen kiukkuisena kirkkoa ja sen vieressä olevaa vanhaa kellotapulia vastaan saadakseen ne lopultakin tuhoituksi. Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut, vain muutaman talon kirkonkylän ja aseman väliltä sai vihollinen poltetuksi. Niinikään pommitti vihollinen kiivaasti Leinikkälän hovin rakennuksia, joissa se läpimurtautumisensa aikana oli muutamia tunteja majaillut ja joiden se arvasi nyt olevan meikäläisten majoituspaikkana. Muutamia panoksia osuikin aivan hovin pihalle, mutta rakennukset jäivät eheiksi, eikä ainutkaan hovissa majailevista miehistä haavoittunut.

Valkjärvellä suoritettiin näinä päivinä verisiä taisteluja. Siellä olivat meikäläisten vähälukuiset vartiojoukot miltei aivan harjaantumatonta väkeä, ja tämän keksittyään koetti vihollinen raivata sieltä kautta itselleen tien Kiviniemeen. Siinä se olikin jo vähällä onnistua. Maaliskuun 6 päivänä valtasi vihollinen lähellä Valkjärven kirkonkylää olevan Valkeamatkan kylän, ja joutuivat tässä taistelussa meidän joukkomme täydelliseen hajaannuskaan. Kaikkiaan nousi niiden miesluku pariinsataan, ja niistä kaatui tai haavoittui taistelussa yli 40 miestä, toisin sanoen likipitäin joka neljäs mies.

Ei ollutkaan yhtään kumma, jos tällaisen hirvittävän löylyn jälkeen ensikertalaiset ja tottumattomien johtajien komennossa olevat poikasemme joutuivat niin ankaran pakokauhun valtaan, että jättivät seuraavan yön aikana Valkjärven kirkonkylän ja peräytyivät Kiviniemeen. Onneksi oli vihollinenkin taistelun jälkeen niin väsyksissä, ettei se seuraavana päivänä liikahtanut mihinkään Valkeamatkasta. Näin pelastui silloin tyhjänä ollut Valkjärven kirkonkylä aivan kuin ihmeen kautta.

Samana iltana saapui Savonlinnasta Kiviniemeen kokonaisen komppanian suuruinen apujoukko. Se lähetettiin heti yötä myöten Valkjärvelle, ja sen mukaan koottiin lisäksi kaikki edellisenä päivänä peräytyneetkin joukko-osastot. Ja niinpä tapasi vihollinen, kun se maalisk. 8 päivänä yritti edetä Valkeamatkasta, Valkjärven kirkonkylässä lujan vastarinnan. Uhkaava tilanne oli pelastettu.

Samana päivänä jätti insinööri Kehvola Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohdon toisiin käsiin siirtyen itse Antreaan eversti Sihvon esikuntaan.

Vaikea viikko. — Vihollinen painaa päälle hellittämättä.

Insinööri Kehvolan jälkeen tuli Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohtajaksi jääkärikapteeni Ekman, karski ja miellyttävä soturi, entiseltä kutsumukseltaan merikapteeni. Hänen ylipäällikkyytensä tuli vain yhden viikkokauden kestäväksi, ja koko tämän ajan sai hän olla yhtenäisessä höyryssä. Raudussa painoi ryssä päälle hellittämättä, se näytti millä hinnalla hyvänsä päättäneen avata itselleen tien Kiviniemeen.

Oli useita seikkoja, jotka venäläisiä tällaiseen ponnisteluun kiihottivat: Ensinnäkin olivat Ylä-Vuoksen rintamalla taistelevat viipurilaiset punikkilaumat ja näiden apureina häärivät ryssät tulleet huomaamaan, että Ylä-Vuoksen rintaman suoranainen murto oli muuttumassa toteutumattomaksi unelmaksi. Taistelut Ahvolassa ja sen sivustoilla olivat jo kiteytyneet jäykäksi asemasodaksi, jossa vihollinen ei päässyt tuumaakaan eteenpäin, vaikka miten olisi ponnistellut ja elävää voimaa tuhlannut. Näin ollen kävi entistä pakottavammaksi selviöksi, että Vuoksen rintama oli murrettavissa ainoastaan Raudun kautta Kiviniemeen suuntautuvalla sivustaiskulla.

Sen lisäksi oli Pietarista Rautuun niin erinomaisen helppo saada uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Edellä jo olemme nähneet, että jokaisen suuremman taistelun väliajalla vaihdettiin vihollisen puolella aina väsyneitä joukkoja uusiin. Aina oli tarjolla halukkaita lähtijöitä, kun niiden tarvitsi vain istahtaa junaan, ja muutaman tunnin matkan päästä oltiin rintamalla. Muilta Suomen rintamilta oli pitkä matka Pietariin. Jos niille rintamille kerran meni, niin oli hyvin epätietoista, milloin taas pääsi lepäilemään, milloin taas sai uudestaan nähdä punaisen Pietarin kaikkine vihatuilta porvareilta ryöstettyine mukavuuksineen.

Mutta tämä Pietarin välitön läheisyys vaikutti vielä senkin, että Raudussa oli vihollisen johto alusta pitäen paremmissa käsissä kuin useimmilla muilla Suomen rintamilla. Pietarilaisesta punaisen Venäjän päämajasta käsin voitiin tätä rintamaa helposti valvoa, sinne lähetettiin johtajiksi päteviä ammattimiehiä, ja jo yksistään senkin vuoksi taistelujen voitolliseen loppuun saattaminen tällä rintamalla muodostui bolshevikien kunnia-asiaksi. Sitäpaitsi käsitettiin vielä Raudussa saavutetun voiton vaikuttavan nostattavasti mielialaan itsessään Venäjälläkin, kun siihen sijaan siellä kärsitty epäonnistuminen olisi ollut masentava isku koko yleismaailmalliselle bolshevismin aatteelle.

Näemme siis venäläisillä olleen kylliksi syitä huolehtia Raudun taisteluista kuin omasta silmäterästään, ja niistä huolehdituinkin. Ensimäisten suurten epäonnistuneiden rynnäkköjensä jälkeisenä levähdysaikana vihollinen puhdisti tyystin riveistään kaikki epäluotettavat ja taisteluun haluttomiksi osottautuneet ainekset korvaten ne uusilla. Sen lisäksi paranneltiin vieläkin aseistusta, vaikka se jo ennestään oli kerrassaan ylivoimainen. Junat hinasivat päivät päästään ammuksia ja muonaa, niin että sitä vähitellen karttui Raudun asemalle suunnattomat varastot.

Näin valmistautuneena alotti vihollinen maaliskuun toisen viikon alussa toisen suuren hyökkäyssarjan, jota jatkettiin viikon päivät läpeensä hellittämättä. Vihollisen tykistö soitteli yötä päivää ja jalkaväki teki rynnäkköjä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Rynnäkköjen pysyvinä maaleina olivat edelleen kirkonkylä ja Leinikkälä, välistä vuorotellen, välistä molemmat yhtaikaa. Näitä rynnäkköjä tuettiin myös kiertoliikkeillä, jotka kuitenkin aina jäivät enemmän tai vähemmän tehottomiksi syystä, että vihollisilla oli vain hyvin vähän käytettävissään tottuneita suksimiehiä.

Koko tämän hyökkäyssarjan taistelut muuttuivatkin näin ollen verrattain yksitoikkoisiksi ja alkoivat saada asemasodan luonteen. Meikäläiset puolustautuivat aina samoissa juoksuhaudoissaan, jotka vähitellen oli saatu kutakuinkin menettelevään puolustuskuntoon, vaikkeivät ne voineetkaan missään suhteessa kilpailla venäläisten tiilellä vuorattujen varustusten kanssa. Nämä varustukset olivat siksi hyvin laitetut, että rynnäkköjensä väliajoilla vihollinen oli niissä täydellisesti turvassa, niinkauan kun meikäläisillä oli vain yksi ainoa tykki, joka sekin poti kroonillista ammuksien puutetta.

Vaihtelun vuoksi meikäläiset tässä yksitoikkoisessa, väsyttävässä kamppailussa koettivat vielä tehdä viholliselle yllätyksiäkin, sikäli kun väsyneet joukot pieninä hengähdyshetkinä siihen kykenivät. M.m. tehtiin useampia partioretkiä radalle Raudun aseman eteläpuolelle. Välistä näillä retkillä ehdittiinkin hiukan rikkoa rataa, ennenkuin vihollisen panssarijuna ennätti hätään.

Radan tehoisa rikkominen oli kuitenkin hyvin vaikea tehtävä sen vuoksi, ettei koko Raudun aseman ja rajan välisellä taipaleella ole ainuttakaan siltaa. Etelään rajasta Inkerinmaan puolella sellaisia kyllä olisi ollut, mutta sinne saakka suunnatut partioretket olisivat pitäneet olla erittäin hyvin varustettuja, kun kaikki rajakylät olivat vihollisen miehittämiä. Näin ollen pysyikin vihollisen rautatieyhteys Pietarin ja Raudun välillä kutakuinkin häiriytymättömänä.

Kaikkein ikävin puoli tässä yhtämittaisessa, uuvuttavassa kamppailussa oli se, ettei meidän puolella miehistölle konsanaan voitu suoda edes lyhempiä lepohetkiä. Rintamalinja oli siksi pitkä, että ne viitisensataa miestä, jotka meidän johdolla olivat Raudun rintamalla käytettävissä, hukkuivat kaikki näppiä nuollen yhtaikaa juoksuhautoihin. Ei jäänyt ainuttakaan miestä reserviin eikä minkäänlaisten äkkiyllätysten varalle. Aina olivat kaikki kortit pelissä viimeistä myöten.

Se sellainen kävisi ajanpitkään vanhoista veteraaneistakin kokoonpantujen joukkojen hermoille, saatikka sitten sellaisten kurjasti aseistettujen nuorukaisten, jotka olivat haalitut ryhmä sieltä toinen täältä ympäri Karjalan ja joille ei oltu voitu pitää minkäänlaisia yhteisiä harjoituksia. Aina täytyi saapuvat apujoukot lähettää Kiviniemestä sen tiensä tulisella kiireellä rintamalle; ei ollut milloinkaan aikaa ryhtyä niitä sen paremmin järjestelemään, niitä luokittelemaan. Sitäpaitsi ei ollut oikeastaan päälliköitäkään, kenen alaisiksi niitä luokitella. Yleensäkin saatiin Karjalan rintamalla siinä suhteessa alkuaikoina tulla kokonaan omillaan toimeen, mutta varsinkin juuri Raudussa oli huutava puute sotilaallisen koulutuksen saaneista johtajavoimista. Tavallisista rivimiehistä täytyi leipoa päälliköt, ja valitettavasti nämäkin päälliköt vaihtuivat yhtenään, sillä mieshukka oli lakkaamattomien taistelujen riehuessa hyvin suuri, ja luonnollisesti täällä, kuten yleensä kaikkialla, vihollisen kuulat niittivät aina runsaimman sadon johtajien keskuudesta.

Kaikesta huolimatta olisi vielä kestetty nurkumatta, jos edes miehistön vaatetus olisi ollut ankarien talvisäiden mukainen, mutta sellainen se ei suinkaan ollut. Useimmat miehet, tulivatpa ne sitten miltä maakunnan kolkalta hyvänsä, olivat kiireisessä lähdössä evästetyt sillä lohdullisella lupauksella, että ensimäiselle lomalle päästään viikon, korkeintaan kahden perästä, kunhan on vain ehditty tiukimmasta alkumenosta selviytyä. Näihin lupauksiin luottaen tulivat useimmat rintamalle saapuvat osastot hyvin puutteellisin vaatevarustein, useimmilla miehillä vain yksi alusvaatekerta mukanaan. Kun sitten lomalupauksia ei voitukaan täyttää, eikä intendenttuurikaan pitkiin aikoihin voinut minkäänlaista vaatevarustusten jakoa järjestää, muuttuivat nuo omissa kevyissä tamineissaan rintamalle saapuneet nuorukaisjoukot, vuorokaudet läpeensä talven kaikissa säissä rähmien, ennen pitkää oikeiksi ryysyläisjoukoiksi sanan täydellisimmässä merkityksessä. Alusvaatteet olivat liassa, niin että ihoon kiinni tarttuivat, päällysvaatteet aivan repaleina. Kengät särpivät suvella veden sisäänsä ja muuttuivat pakkasella jääpuikoiksi. Käsineitä ei ollut, puhumattakaan peitteistä tai muista ylellisyysesineistä.

Eipä ollut näin ollen kumma, jos mieliala alkoi vähitellen mennä lamaan, jos joukkojen taistelukunto alkoi vähitellen murtua ja epätoivo saada vallan. Vielä pidettiin kyllä hammasta purren yhtenään päälle tunkeva, monin kerroin ylivoimainen ja hyvin varustettu vihollinen aisoissa, mutta ei ollut ensinkään varmoja takeita, miten kauan sitä enää olisi jaksettu pitää.

Kaiken hyvän lisäksi haavoittui juuri näinä vaikeina päivinä kyvykäs ja miehistön miltei jumaloima jääkäri Läheniemi siksi vaikeasti jalkaan, että hänen täytyi pitemmäksi aikaa poistua rivistä. Masennusta tämä onnettomuus tuotti mieliin, kuka hyvänsä olisi ollut valmis oman elämänsä uhraamaan, jos Läheniemen Veikon koipi olisi sillä voitu terveeksi tehdä. Hänen johtoonsa luotettiin sokeasti silloinkin, kun kaikki näytti jo olevan hukassa. Siksi hänen poistumisensa oli korvaamaton tappio.

Vielä oli kuitenkin yksi mahti, joka piti Raudun rintamalla kamppailevien nuorukaisten mielialaa taistovireessä: Se oli sammumaton viha ryssiin. Tällä rintamalla oli vihollisen joukossa vain nimeksi suomalaisia, kaikki olivat parhaasta päästä venäläistä sotaväkeä. Ryssänkieli kaikui vihollisen rynnäkköjen aikaan aina komentokielenä, ryssäksi ulvoivat päällekäyvät laumat sotahuutojaan. Siksi käsitettiinkin Raudussa taistelu yksinomaan ja puhtaasti vapaustaisteluksi. Kysymyksessä oli ikivihollisen häätäminen synnyinmaan rajalta, rajaporttien suojeleminen sen hävittävältä hyökyaallolta. Monta kertaa olivat vuosisatojen vieriessä näillä samoilla seuduilla kylät poroksi palaneet, vainolainen viljapellot maahan tallannut ja asukkaat surmannut tai orjuuteen ryöstänyt. Miltei joka kumpuun, joka mäennyppylään Raudussa liittyi muistoja näistä taisteluista. Ja nyt oli taas taisteltava samaa vihollista vastaan.

Se teki vähitellen aremmistakin sankareja. Nekin rajaseudun nuorukaiset, jotka alussa olivat tulleet vastahakoisesti lippujen alle, muuttuivat pelottaviksi sotureiksi, kun näkivät kotiseutunsa kylien palavan, kirkkojen tuhoutuvan vanhan ikivihollisen tulikuulista. Ei ollut enää kysymys mistään kotoisten kapinoitsijain aisoissa pitämisestä, niille lainkunnioituksen aakkosten opettamisesta. Oli kysymys sulun panemisesta ryöstävien ja hävittävien venäläislaumojen tielle. Sillä sululla täytyi joka miehen seistä paikallaan tai kaatua, muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Mutta vihollinen käsitti myös, ettei paljas sankarius ajan pitkään voi meikäläisiä ylläpitää. Venäläiset näkivät oman ylivoimaisuutensa sekä miehistöön että aseistukseen nähden, he näkivät että meidän puolella olivat aina samat joukot tulessa kehnoine varusteineen. He arvelivat, että tämän sulun on pakko murtua, kun pusketaan hellittämättä, vastustajalle hetkisenkään lepoa antamatta. Ja venäläiset laskivat kiistämättä oikein. Se sulku tärppi tosiaan jo aivan murtumisen rajoilla.

Sellainen oli tilanne Raudun rintamalla maaliskuun puolivälissä, jolloin everstiluutnantti Elfvengren sai käsiinsä tämän rintaman ylijohdon.

Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen. — Joukkojen uudestaan järjestely. — Vakoilu.

Everstiluutnantti Elfvengrenin siirto Kiviniemeen tapahtui yleisen, koko Karjalan rintaman joukkojen uudestaan järjestelyn yhteydessä. Ylä-Vuoksen rintamaosalla taistelevat joukot olivat tähän saakka jaetut kolmeen pataljoonaan, joista vasemmalla siivellä taistelevan, ensimäisen pataljoonan päällikkönä oli everstiluutnantti Elfvengren, Antrean kirkonkylä kansliansa majapaikkana. Kun kuitenkin jokaisen näiden pataljoonien toiminta-alueelle oli vähitellen karttunut enemmän väkeä kuin säännöllisen pataljoonan rulliin saatiin mahtumaan, päätettiin jokaisesta näistä kantapataljoonista muodostaa rykmentti.

Everstiluutnantti Elfvengrenin komentoon tuli tällöin Karjalan armeijakunnan ensimäinen rykmentti, ja liitettiin hänen rykmenttiinsä myöskin Valkjärven ja Raudun rintamilla taistelevat joukot. Samalla määrättiin ensimäisen rykmentin esikunnan majoituspaikaksi Kiviniemi, toisin sanoen everstiluutnantti Elfvengrenin varsinaiseksi toiminta-alueeksi tuli tästä lähtien juuri Raudun ja Valkjärven taistelujen johtaminen. Mutta sen lisäksi jäi edelleen hänen joukkojensa huostaan myös n.s. Muolaan rintamaosa. Ainoastaan Ahvolan rintaman vasemmalta sivustalta Oran, Noskuan ja Kääntymän kylistä vapautettiin hänen komennossaan olevat joukot ja korvattiin toisilla.

Everstiluutnantti Elfvengren saapui esikuntineen Kiviniemeen maalisk. 14 päivänä. Suurin osa hänen johdossaan aiemmin olleen ensimäisen pataljoonan voimia, toisin sanoen paras osa uuden rykmentin kantajoukkoja, täytyi kuitenkin jättää tuolle jo mainitsemallemme Muolaan rintamaosalle, kun sielläkin vihollinen juuri tähän aikaan alotti erittäin kiihkeän aktiivisen toiminnan. Muolaan rintama-osalle jääneen pataljoonan päälliköksi määrättiin jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Urho Sihvonen.

Kiviniemeen voi everstiluutnantti Elfvengren viedä mukanaan ainoastaan pienoisen ratsuväkiosastonsa eikä juuri mitään muuta. Niistä loppuun asti uupuneista joukoista, jotka ennestään olivat Raudussa ja Valkjärvellä, täytyi hänen ryhtyä muodostamaan rykmenttinsä toisia pataljoonia ja valmistautua jatkamaan edelleenkin taistelua yhä kiukkuisemmin päälle käyvää vihollista vastaan.

Että tilanne Raudussa ja Valkjärvellä oli liioittelematta sellainen kuin edellä kuvasin, se näkyy liiankin selvästi ensimäisestä raportista, jonka everstiluutnantti Elfvengren lähetti uudesta toimintapiiristään Antrean päämajaan. Kun tämä raportti on joka suhteessa tilannetta valaiseva, saakoon se tässä kokonaisenaan sijansa. Se kuuluu:

»Näihin asti on täällä ollut niin suuri johtajavoimien puute, että on mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon täällä on joukkoja aseissa. Ei ole järjestettyjä komppanioja, eipä edes joukkueitakaan, vaan satunnaiset joukko-osastot taistelevat niinkuin paraiten voivat. On kyllä päällikköjä, jotka ovat päällystoimissa, mutta ei heillä ole omia järjestettyjä joukkojaan, vaan komentavat he niitä, jotka taistelun aikana taistelualueella kulloinkin sattuvat olemaan. Eivätkä tämmöisienkään päällikköjen nimet ole vielä tiedossa edes täällä Kiviniemessä asti, niin että pataljoonan päällikkö Ekmanin on ollut melkein mahdoton mitään toista johtoa käyttää, vaan on hänen itsensä ollut pakko mennä taistelupaikoille ja komentaa siellä niitä, jotka on sattunut käsiinsä saamaan.

Voinee kuitenkin arviolta sanoa, että Raudun rintamalla on eri paikoissa noin 630 miestä, 4 konekivääriä ja yksi tykki. Valkjärven rintamalla on samoin eri paikoissa noin 400 miestä, 3 konekivääriä ja samoin yksi, joku päivä sitten sinne saatu tykki. Puhelinaparaatteja rintamalla olisi kyllä tarpeellinen määrä, mutta on niitä vaikea käyttää, kun langat ovat aivan sotkuksissa ja niin huonot, että yhtaikaa kuuluvat koko rintaman keskustelut.

Saavuttuani illalla tänne majoittauduin yön aikaan, ja aamulla ensi töikseni sain tiedon, että yöllä oli ollut kovia taisteluja niin hyvin Raudun suunnalla kuin myöskin Valkjärvellä, ja jatkuvat ne vielä nytkin parhaillaan. Taistelu eri suunnilla alkoi vihollisen alotteesta, ja sain tiedon siitä vain siksi, että tarvittiin apua. Reservissä ei kuitenkaan ollut mitään joukkoja. Myöhemmin, klo puoli 12 aamupäivällä sain tiedon, että Valkjärvellä noin yksi komppania meikäläisiä oli täysin saarroksissa, ja pyydettiin kiireellistä apua sitä pelastamaan. Annoin heti ratsuväelleni käskyn lähteä luutnantti Ekmanin johdolla taistelukunnossa Valkjärvelle saarrettujen avuksi. Samoin annoin Muolaan Mälkölään määräyksen lähettää sieltä heti yhden ensimäisen pataljoonan täyden komppanian Valkjärvelle, ja on se nyt matkalla sinne.

On ilmennyt vielä, että Metsäpirtin suunnalla Miikkulaisten kylässä kokoontuvat rajantakaiset, punikit, ja on niitä siellä aika paljon harjoittelemassa. Useimmista paikallisesikunnista olen saanut hälyttäviä tietoja, ja koko Laatokan rannikon väestö on suuresti hätääntynyt.

Yllämainittujen taistelujen ja vihollisen laajojen suunnitelmien johdosta sekä kun lisäksi täällä olevat joukot ovat vielä kovin näännyksissä ja järjestymättömiä, pyydän ehdottomasti, että mahdollisimman pian lähetettäisiin tänne vereksiä joukkoja sekä konekiväärejä ja vähintäin kaksi tykkiä. Siten toivoisin voivani nykyisen rintaman puolustaa ja säilyttää ennallaan siksi, kunnes ehdin saada täällä järjestyksen aikaan. Muussa tapauksessa voi sattua niin, että nämä joukot suuremman vihollisen painostuksen sattuessa heittävät asemansa, ja me menetämme kaikki Vuoksen eteläpuoliset hyvät puolustusasemat. Toivon, ettei tätä kuitenkaan rykmenttini toiminta-alueella tapahdu ja jos apua on suorastaan mahdoton tänne lähettää, niin teen kaiken voitavani, että näillä joukoilla voisin toistaiseksi tulla toimeen.»

Siis jo apua pyytäessään näytti uusi päällikkö arvaavan, ettei sen avun nojaan voisi sanottavia rakennella. Pahasti ei hän siinä erehtynytkään, kyllä hän sai toistaiseksi tulla entisillä voimillaan toimeen. Ja kun sitten ehkä viikon verran myöhemmin ensimäinen huomattavampi apujoukkolähetys saapui Kiviniemeen, koitui siitä enemmän harmia kuin hyötyä.

Tämä joukkolähetys tuli Nurmeksesta ja käsitti se 260 miestä juuri vähän ennen toimitetun kutsunnan nojalla lippujen alle koottua väkeä. Kutsuntansa oli Nurmeksen esikunta kuitenkin toimittanut aivan valikoimatta, ja niinpä oli tuohon rintamalle lähetettyyn joukkoon eksynyt mukaan runsaampi toinen puoli puhtaita punikkeja. Eikä Joensuun piiriesikuntakaan ollut kiireessä malttanut sen tarkempaa valikoimista toimittaa, oli tekaistu vain joukon mukaan — Joensuussa tai Nurmeksessa — kuvaava luettelo, jossa lyhyesti ja sattuvasti määriteltiin miehistön luotettavuus. Luettelossa oli suuri joukko nimiä, joiden edessä oli »P», toisia nimiä, joiden edessä oli »PP», ja vielä kolmansia nimiä, joiden edessä oli »PPP». Luettelon alla oli selitys: »P» — punikki; »PP» — paha punikki; »PPP» — pirun paha punikki!

Arvaa sen, mitä tällainen joukkokunta teki, kun se lähetettiin matkalle täysissä aseissa. Jo taipaleella se nousi kapinaan, niin että johtajilla oli täysi työ pitää sitä aisoissa edes Kiviniemeen asti. Sinne saavuttua täytyikin suuri osa joukosta riisua aseista ja panna vartioituna rintaman takaisiin töihin.

Tähän saakka olivat pohjoiskarjalaiset olleet koko Karjalan rintamalla parhaassa maineessa. Sieltä oli tullut puhtaita sankareja, ja jokainen niitä kilvan tahtoi huostaansa uskotulle rintamaosalle. Tuo Nurmeksesta saapunut joukkokunta ryvetti ensi kerran maakuntansa sankarimaineen lokaan.

Mutta vaikka apujoukkojen saannissa olikin näin kova onni, ei Kiviniemessä siltä jääty ristissä käsin odottamaan tapahtumain kehitystä. Ensi töikseen ryhtyi everstiluutnantti Elfvengren laittamaan kuntoon Kiviniemen ja Raudun välistä rautatietä sekä Kiviniemen rautatiesiltaa. Kuten muistamme, rikottiin tämä silta ennen Raudun taistelujen alkamista kaiken varoiksi, mutta hankaluutta siitä koitui sanomattomasti, kun kaikki kuletus täytyi Kiviniemestä rintamalle toimittaa hevospelissä. Everstiluutnantti Elfvengren ei tyytynytkään tähän, vaan laittoi viipymättä rautatieyhteyden Raudussa toimivien joukkojensa majapaikoille asti.

Muihinkin järjestelytöihin käytiin siekailematta käsiksi. Onneksi oli everstiluutnantti Elfvengren saanut käytettävikseen edes muutamia kyvykkäitä, oikean sotilaskasvatuksen saaneita upseereja, nimittäin jääkärejä. Näistä mainittakoon ennen muita jääkäriluutnantit Aschan ja Lindberg, jotka sittemmin molemmat saivat sankarikuolemansa pian alkavissa suurissa Raudun taisteluissa.

Luutnantti Aschan nimitettiin rykmentin toisen pataljoonan päälliköksi, ja tulivat tämän pataljoonan kantajoukoiksi Valkjärvellä toimivat joukot. Samalla tavoin ryhdyttiin Raudun joukoista järjestämään rykmentin kolmatta pataljoonaa ja uskottiin tämän pataljoonan päällikkyys luutnantti Lindbergille.

Ripeästi ryhtyivät uudet pataljoonain päälliköt työhönsä, ja kun vielä komppaniain sekä joukkueitten johtajiksikin saatiin muutamia uusia miehiä, niin alkoi tähänastisesta kaaoksesta käden käänteessä syntyä järjestettyjä, kiinteitä joukko-osastoja, jotka tiesivät tarkoin, ketä heidän oli toteltava, kenenkä komentoon he kuuluivat. Tämä nostatti heti huomattavasti mielialaa joukkojen keskuudessa, vaikkei niistä ammoin luvatuista lomista tullutkaan mitään ja vaikka vihollinen edelleen ahdisti yhtenään, niin että koko järjestelytyökin oli suoritettava ainaisen tappelun kahinan lomassa.

Ennätettiinpä vielä muuhunkin kuin joukkojen järjestelemiseen ja tappelemiseen. Siinä sivussa lujitettiin myöskin joukkojen asemia piikkilankavarusteilla sekä muilla sotataidon keksinnöillä, sikäli kuin näitä ehdittiin saada. Sotkuisaa puhelinverkkoa paranneltiin niinikään, vaikka sen kuntoon saaminen tuottikin sanomattomia vaikeuksia. Ennen sotaakin oli näet tämän nurkkakunnan puhelinverkko ollut surkeassa kunnossa, ja kun sitä sitten jokainen omatekoinen mestari oli mielensä mukaisesti parannellut, oli sitä miltei mahdoton kenenkään enää saada tyydyttävästi toimimaan.