language: Finnish

RAUTAINEN LAKI

4-näytöksinen näytelmä

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927.

HENKILÖT:

Elisabeth Huldstjärna, langenneitten naisten kodin hoitajatar.
Bengt Åkerman, lääkäri, edellisen sukulainen.
Lennart Huhtala, pankin virkamies.
Hedvig Lundelin, neiti.
Eero Aunio, toimittaja.
Karoliina |
Dora | hoidokkeja kodissa.
Anna |
Eeva |
Ankeliina, kodin emännöitsijä.
Jaska, sakilaispoika.

Tapahtuu ennen suurta sotaa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Huldstjärnan langenneitten naisten koti. Hoitajattaren suurenpuoleinen huone alakerrassa kadulle antavin ikkunoin. Kalusto vakava ja vanhanaikainen. Pöytä, sohva, tuoleja y.m. Seinällä uskonnollisia kuvia. Veistos, esittävä Kristusta. Ovi perällä oikealla, samoin oikealla sivustalla. Vasemmalla perällä ikkuna, samoin vasemmalla sivulla.)

(Anna, Dora ja Karoliina ovat siivoamispuuhissa. Anna luuttuaa eteistä, joka näkyy peräovesta, Dora pesee peräikkunaa, Karoliina pyyhkii tomuja pöydiltä ja tuoleilta. Työ käy hitaasti ja kestää sitä koko tyttöjen näyttämöllä oloajan.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Karoliina (raaka ja kyynillinen täysi lutka). Kovin täällä taas tehdään puhdasta. Mitähän on tulossa?

Anna (hiljaisempi toisia, maalainen, tekee nähtävästi katumusta. Hän puhuu eteisestä). Tokkopahan mitään erityistä. Meitä vain opetetaan työtä tekemään.

Karoliina. Hmh, vai työtä! Sukankutominen ja tämä huoneitten siivoaminen ei liene kovin järjelle käypää. Luulisi tuon oikealla oppivan. (Annalle.) Ehkä se sentään menee yli sinun ymmärryksesi.

Anna. Sinulla pitää aina olla murisemisen sijaa, vaikka saisimme olla kiitollisia, kun hyvät ihmiset koettavat ohjata meitä paremmille teille.

Karoliina. Vai paremmille teille! Mitenkähän hyville teille sinutkin eteisen luuttuaminen vie? Ehkä sinusta tehdään tirehtöörskä, kun entinen kuolee? Siksi sinä kaiketi niin makeiletkin johtajattaren edessä?

Älä viitsi! Tyttö on tyttö. Et sinä täällä mainettasi paranna, vaikka kuinka Uutta Testamenttiasi rompottaisit. Menet kadulle, ja sama silmänvilkutus kohtaa sinua kuin ennenkin. (Osoittaen Doraa, joka keimailee ikkunassa.) Katsos, ne löytävät meidät täältäkin. Niillä on tarkka vainu!

Dora (ikkunassa pudistaen kiemailevasti päätään, naureskelleen ja tehden eleitä ulos ). Ei, ei täältä pääse… Saattaa olla… Uskon, uskon… Karata… En uskalla… Tännekö? (Hiljentäen ääntään.) Ei käy nyt päinsä… Sittenkun täältä pääsen, sitten on eri juttu.

Karoliina. Kuka siellä?

Dora. Kuka? Mies! Herra! »Vanha tuttu», kuten ylipäänsä kaikki sanovat olevansa. Tule katsomaan, jos mielesi tekee. (Jatkaa hiljaista keskustelua ulkona olevan kanssa.)

Anna (soimaavasti). Että viitsittekin, täällä laitoksessa!

Karoliina (menossa ikkunaan, kääntyy hetkeksi Annaan). Ja miksi emme viitsisi? Tottahan sallit katsoa edes. Ei suinkaan silmä osaansa ota. Ei täällä muuta huvia olekaan. (Menee ikkunaan).

Anna. Työ on minun huvini, muuta en tarvitse.

Karoliina (jo ikkunan luona, kääntyen uudelleen Annaan). Ja mitä sinä sillä työlläsi saat: kuivan leipäkannikan ja jumalansanaa aamuin, illoin. Kiitoksia! Minulle ei maita!… (Katsahtaa ikkunasta, puoliääneen Doralle.) No eipä ole häävinnäköinen, mutta rahaa saattaa olla. (Ulos.) Päivää!

Dora (yhä ulos). On… kuinkas muuten… Tällä kertaa ei monta… Pääsivät pois hiljan entiset… Ei, ei, ei sovi nyt…

Karoliina (keskeyttäen). Ole vaiti! (Doralle hiljaa.) Sinä olet liian arka, vai lykkäätkö katumusta, kuten tuo tuolla (osoittaa Annaa, joka nyt työskentelee eteisen kynnyksellä. Sitten ulos). Tulkaa vaan illalla myöhään. Minä jätän oven auki. Käytävästä vasemmalle, ensimmäinen ovi…

Dora (hätääntyen). Kuinka sinä uskallat?

Karoliina (Doralle). Tietysti minä uskallan. (Ulos.) Tulkaa vaan… Onko toveri?… Yksi!… Tulkaa molemmat… Asuu kolmas, mutta ei haittaa… Uskovainen, tekee parannusta, mutta sillä on vielä syntiset silmät ja korvat… Sovittu! (Vilkuen ympärilleen, kadulle melkein kuiskaten.) Onko teillä paperosseja…antakaa! (Laatikko heitetään hänelle alhaalta. Vetäytyen ulommas.) No, Dora, mitäs nyt sanot? Kun on kerran kauppatavaraksi joutunut, niin miksi suotta liikettä lopettaa? Ei meistä enää kunnon ihmisiä tule. Ja vaikka meistä tulisi enkeleitä, ei maailma kuitenkaan meille ihmisen arvoa anna. (Saaden hetkeksi katkeran ilmeen.) Mikä on mennyttä, se on mennyttä!

Dora. Arveluttaa minua sentään. Jos johtajatar kuulee…

Karoliina (päästen entiselleen, sytyttäen paperossin). Kun kuulee, niin kuulkoon! Tulkoon joukkoon, kyllä minä hänelle herran annan, mutta rahat minulle.

Anna (joka on kokonaan lopettanut työnsä eteisessä). Sinä olet raaka! Toinen tahtoo sinun parastasi, yrittää sinusta vielä ihmistä ja sinä laskettelet siivottomuuksia. Häpeäisit!

Karoliina. Älä saarnaa, pane tupakaksi! (Tarjoaa savuketta kädestään.)

Anna (jyrkästi). En huoli! Parempi sinullekin, ettet polta… ainakaan täällä, johtajatar voi tulla milloin hyvänsä.

Karoliina. Tulkoon! (Tarjoten savuketta Doralle.) Sinulle kelpaa. (Dora sytyttää savukkeen, mutta menee vielä avonaiseen ikkunaan polttamaan.) Kas, kas, miten pelko sinustakin on tullut. Taidat pian kääntyä Annan uskoon?

Dora (ylimielisesti). Soo, niinkö luulet? Ei veikkonen! Minä koetan vain olla johtajattarelle mieliksi, niin pääsen täältä pikemmin pois… parantuneena, hah, hah, hah!

Karoliina. No, syy sekin. Anna, järjestele sinä noita mööpeleitä. Minä olen jo raatanut leipäkannikkani edestä. (Istuu huolettomasti nojatuoliin.) Levähdä, raato, hetkinen herrasväen istuimella. (Tupakoiden.) Ennen sai toki istua kunnon tuoleilla ja maatakin lomasta pehmeillä patjoilla. Mutta mitäs nyt? Mene illalla komeroosi, kuuntele isämeitää ja nuku sitten olkialuksellasi niin makeasti kuin osaat. Uh, että pitääkin maailmassa löytyä hulluja vanhojapiikoja, jotka eivät osaa rahojansa paremmin kuluttaa! Perustapas tämmöisiä koteja, joissa meitä muka parannetaan. Tässä vanhenee päivä päivältä ja paras hankeaika menee hukkaan. Vai mitä, Anna?

Anna (joka järjestelee huonekaluja). Minä en välitä sinun hävyttömyyksistäsi.

Karoliina. Niin, sinä olet maalta, etkä ymmärrä tätä ammattia. Sinulla oli vain halu maistaa kiellettyä hedelmää ja satuit joutumaan poliisin huomion esineeksi. Sitten hyvät ihmiset, kuten sinä itse sanot, korjasivat sinut tänne. Sinulla oli vain hiukkasen typerää nautinnonhalua, siinä kaikki. Jumalansana vie sinulta nyt himot ja halut. Meidän laitamme on kokonaan toinen. Me olemme ammatti-ihmisiä, nautinto on meille jotakin melkein tuntematonta. Meille olisi pitänyt aikaisemmin antaa paremmat olot ja kunnollista tointa. Nyt se on myöhäistä. Miehenkipeitten vanhainpiikain lorut eivät meihin pysty. (On puhunut katkerasti, muuttuen.) Hitto, vähitellen minäkin rupean tässä saarnaamaan. Anna, tule valssia (Anna estelee), ei, polkkaa, taikka cake walkia, siitä herrat tykkäävät, kun siinä viskataan koipea korkealle. No, mitä jahkailet, etkö osaa? Totta, sinähän olet maalainen, etkä taida ammattia!

Anna. Mitä sinä yhä puhut ammatista?

Karoliina. Sinä liet sitä tehnyt huviksesi, mutta meille se on ammattia, ansiotyötä. Luuletko, että se on helppoa? Lieneekö toista niin raskasta työtä, mutta täytyy, täytyy… Uh, pilasi taas tuo maalainen tyhmyyksillään hyväntuuleni.

Anna. Mitä sinä joutavia? Auttaisitte minua hiukan, niin saisimme työmme tuokiossa loppuun. Nyt on vielä kaikki hujan-hajan.

Dora. Eihän sitä nyt henkeä vetämättä kaikkea jaksa… pian nämä tästä saadaan paikoilleen. (Ryhtyy auttamaan Annaa huonekalujen siirtelemisessä.)

Karoliina. Älkää siinä touhutko, kyllä tämän talon ruuan edestä aina työtä tehdyksi tulee.

Anna. Aina sinä morkkaat. Olisit kiitollinen kunnon ihmisille, jotka hyvästä sydämestään tahtovat meitä auttaa.

Karoliina (kiihtyen). Älä löpötä! Kun on rahaa, eikä ole mitään muutakaan tehtävää, niin kelpaa olla hyväsydäminen ja perustaa koti »langenneille naisille». Saahan siten ainakin johtajattaren arvon, kun ei ole onnistunut rouvaksikaan pääsemään. — Ja millä sinä luulet meidän täältä päästyämme henkemme elättävän? Sukankutomisellako?

Anna. Palveluspaikkoja on ja tehtaihin otetaan, niin on johtajatar sanonut.

Karoliina. Kyllä palveluspaikkoja on, mutta menepä heitä tiedustamaan. Missä olet ennen palvellut, kysytään. Vastaat: olin langenneitten naisten kodissa. Herra Jumala, ei meille oteta, kauhistuu siveä rouva. Heidän hyvämaineiseen perheeseensäkö entinen lutka? Johan nyt! Heillä on kenties vielä nuoria poikia, jotka me muka viettelisimme. Ikäänkuin eivät he itse osaisi hakea huvitustaan. Taikka pelkäävät rouvat, että me anastaisimme heidän uskolliset aviomiehensä. No, ne kyllä hakevat meidät vaikka sinisen kiven sisästä.

Tehtaihin otetaan. Sieltä työnnetään entisiäkin työntekijöitä kadulle, eikä meidän maineellamme sielläkään läpäistä. Jos sattuisit hetkeksi pääsemäänkin, niin vartioidaan jokaista askeltasi, jokaista naurahdustasi pidetään rivoutena ja jokaisesta eleestäsi vaanitaan hutsun merkkejä.

Anna. Tietäväthän ihmiset, että me täällä olemme olleet kasvatettavina.

Karoliina. Kasvatettavina, niinpä kyllä! Kenen luulet siihen kasvatukseen uskovan?

Dora (on huonekalut järjestettyään mennyt jälleen ikkunaan, jossa viittilöi ja kuiskii jonkun ulkona olevan kanssa).

Karoliina (Annalle). Siinä näet taas, miten ne hakevat meidät itsestään siveyden pääpesästä. Ne eivät anna meille aikaa elämän muutokseen. (Doralle.) Mikä niitä nyt tänään pakkaa sinne? Sano sille, ettei nyt sovi, tulkoon huomenna.

Dora. Mutta tämä on nuori, sorja poika, parempi kuin edellinen.

Karoliina. Älä hitossa, annas kun katsotaan! (Menee ikkunaan.) Ojaa, makuun menee, mutta näyttää köyhältä. Anna sen mennä!

Dora. Mutta jos myöhäisempään, minua tämä miellyttää…

Karoliina. Ei ainakaan myöhempään, pitäähän nukkuakin, mutta jos tahdot, käske aikaisempaan.

Dora. Entä jos johtajatar kuulee.

Karoliina. Mitä vielä, hän menee aikaisin nukkumaan.

Dora (ulos). Tulkaa noin tunnin perästä, ensimmäinen ovi käytävästä vasemmalle. Mutta katsokaa, ettei tässä huoneessa ole valkeata… Hyvä!…

Anna. Tämä peli menee jo liian pitkälle, te käskette kokonaisen miesliudan. Minä sanon johtajattarelle.

Karoliina. Yritäpäs! Itseäsi sillä enemmän vahingoitat. Meille se on samantekevää, pääsemme pikemmin pois täältä, mutta sinä saat tuntea sen selkänahassasi! Muista!

Dora (mielistellen). Ei Anna niin tyhmä ole, että menisi kielittelemään. Tulee kolme, annetaan yksi sinullekin.

Anna. Ei kiitoksia, minua ei haluta.

Dora. Mutta ethän toki kieli. Mitä hyötyä sinulle siitä olisi?

Anna. No, en minä tahdo teille ikävyyksiä saattaa, kun vain annatte minun olla rauhassa.

Karoliina. Kyllä meiltä rauhan saat, jos vaan vieraat sen sallivat. (Askeleita eteisestä.) Nyt hurskas naama, Ankeliina tulee.

TOINEN KOHTAUS.

Ankeliiina (vanhanpuoleinen, tekopyhännäköinen, entinen »tyttö», pöhöttynyt naama, karkea ääni, silmissä hurjastelleen, elähtäneen naisen katse. Kuluneessa päällystakissa ).

Ankeliiina (katsellen ympäri huonetta). Työt jo tehty. Hyvä niin. Teistä taitaakin tulla oikeita työihmisiä. Liette parempaa sorttia. Täällä on yleensä ollut laiskaa väkeä.

Karoliina (kaksimielisesti). Ahkeruus ilomme!

Ankeliiina. Niin pitääkin. Sillä tavoin sitä voi alkaa uutta elämää. Entiset vain laulaa loilottivat päiväkaudet, ja panipa heidät tekemään mitä tahansa, ei siitä tullut sen selvempää. Täällä ne vain vetelehtivät ja pelasivat keskenään. (Salaperäisenä vilkaisten Karoliinaan ja Doraan.) Vieläpä ne onnettomat puhuttelivat miehiä kadulla.

Dora (hieman veitikkamaisesti). Älkää nyt! Jopa yhtähyvin!

Ankeliiina (niinkuin äsken). Joo-o, ja tekivät tilauksiakin tänne miesten kanssa.

Dora (kuten äsken). Tänne… Voi julkeutta!

Karoliina (myös tekopyhästi). Eikö johtajatar tiennyt mitään?

Ankeliiina. Ei, minä säälistä tyttöjä kohtaan en viitsinyt sanoa hänelle.

Dora (yhä teeskennellen kauhistusta). Ja miehiä kävi täällä?

Ankeliiina. Kävi… Tahi oikeammin: niitä tuli tänne, mutta minä ajoin pois.

Dora (udellen). Eikö johtajatar sitten todella kertaakaan huomannut?

Ankeliiina. Kyllä, pari kertaa. Hän käski miehet pois ja kielsi minua kenellekään puhumasta. Panevat vielä lehtiin, sanoi.

Karoliina. Mitenkäs tytöille kävi?

Ankeliiina. Pari pahinta antoi johtajatar kuvernöörin käsiteltäviksi. Ne joutuivat linnaan irtolaisuudesta.

Karoliina (tekopyhästi). Niin pitääkin. Että kehtaavatkin sillä tavalla…

Ankeliiina. Niin kyllä. Vaikka minusta… (Annalle, 'joka on vielä järjestellyt pikku esineitä kirjoituspöydällä ja kuunnellut keskustelua). Menepäs Anna, sanomaan Eevalle, että käy lukkoamassa varastohuoneen oven. (Anna menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

Ankeliiina. Niin, tuota, en minä sitä oikeastaan ihmettele, vaikka vähän elämänhalu täälläkin tulvahtaa. En minä vaan olisi tyttöjen päälle kielinyt, mutta johtajatar sattui itse huomaamaan.

Dora (teeskennellen vakavuutta). Niin, mutta onhan se sopimatonta tällaisessa paikassa, jossa juuri…

Karoliina (jatkaen samaan tapaan). … tahdotaan ohjata hairahtuneita paremmille teille…

Ankeliiina (keskeyttäen). Ei tarvitse enää teeskennellä, Anna on poissa. Hän on sellainen pyhiinvaeltaja. (Saaden luontaisen hiukan verhotun raakuutensa.) Annan kaltaisia tänne harvoin sattuu. Te näytte olevan oikeata maata. Me olemme täällä vähän katsoneet kieroon toisiamme. Tässä talossa pitää näytellä kahta naamaa. Nyt minä uskallan puhua. Minä olin äsken kadulla ja näin, kun te teitte kaupan.

Dora. Todellako! Oh, miten varomattomia olimme!

Ankeliiina. Mitäs tuosta! Luuletteko, että minä ensi kertaa olen pappia kyydissä? Minä olen vain odottanut teiltä elonmerkkiä. Nyt minä sen näin. Ja nyt ollaan viisaampia, ettei johtajatar tiedä mitään. Mitä pamppu sillä tiedolla tekee!

Dora (naurahtaen). Sanotaanko häntä pampuksi?

Ankeliiina. Niin häntä ennen kutsuttiin, kun täällä oli enemmän tyttöjä. Oo, silloin oli elämää. Melkein joka yö vieraita, hyviä vieraita. Ansaittiin hyvin, minullakin oli aina rahaa.

Karoliina. Olitteko tekin?…

Ankeliiina. Ei… en itse ylipäänsä… Tuota… Meillä on ollut tässä talossa sellainen tapa, että minä saan maksun… tuota noin… joka vieraasta… Kyllä kai teille nyt jo uskaltaa puhua?

Karoliina. Tietysti. Mitäpä me enää toisiamme vieromme.

Ankeliiina. Niin, sellainen on ollut tapa. Ja viiniä minä olen saanut…

Dora. Onko täällä ollut viiniäkin?

Ankeliiina. Aina väliin. Kerran oli pamppu (Karoliina ja Dora naurahtavat nimitykselle) viikon päivät matkalla. Silloin oli lystiä. Minä olin emäntänä.

Karoliina. (nauraen). Emäntänä!

Ankeliiina. Niin oikein. Silloin laulettiin ja tanssittiinkin lomaan. Tässäkin huoneessa oli aika kemut.

Dora. Eikö se kuulunut kadulle? Poliisi on tarkka…

Ankeliiina. Niinpä kyllä, mutta kun saa ryypyn, niin tarkkuus häviää. Kerran oli täällä yksi komissariokin.

Karoliina ja Dora (osoittavat hämmästystä).

Ankeliiina. Niin, niin, komissario. Oli vain muina miehinään, mutta joku tytöistä tunsi ja sanoi suoraan.

Dora (osanotolla). Mitäs hän siitä? Eikö hämmästynyt?

Ankeliiina. Mitä vielä. Eivät ne täällä sellaisista. Ne ovat niin tottuneet. Tuo Anna vain on niin ikävä, pitäisi saada hänet toimitetuksi pois.

Karoliina. Kyllä hän pitää suunsa kiinni, siitä olemme jo huolehtineet.

Ankeliiina. Olisin niin mielelläni itse mukana, mutta Annan takia en voi.

Karoliina. Olkaa huoletta, kyllä me prosentit maksamme.

Ankeliiina. Sitä minä en epäilekään. Näytte olevan kelpo tyttöjä molemmat.

Dora. Entä Eeva, hän ei kai ymmärrä niistä asioista?

Ankeliiina. Hän nukkuu omassa huoneessaan… Kyllä hänenkin vuoronsa pian tulee. Hän on sellaista perua, ettei kauan säästy… Niin, milloinkas ne vieraat tulevat?

Dora. Yksi luvattiin tunnin perästä. Toiset tulevat myöhemmin.

Ankeliiina. No niin. Minä sanon pampulle, että te jo nukutte, jos se kysyy. Mutta pyytäkää siltä tupakkaa.

Karoliina. Ai, unohdin. (Ottaa laatikon esille.) Enkä siksi toiseksi tiennytkään, että te perustatte tämän päälle. Ottakaa!

Ankeliiina. Jo toki minä perustan. On vain ollut niin huono aika. Otan tuosta muutamia. (Kuiskaten nautinnonhimoisesti.) Ja jos viiniä sattuu olemaan… ja on niillä, ei ne ilman tule, vanhoja tuttuja ne ovat… niin säästäkää minullekin tilkkanen… Ryypätkää varoitellen, ettette tule isoäänisiksi. Menkää nyt huoneeseenne ja pysykää visusti siellä. (Silmää vilkuttaen.) Lykkyä tykö! (Karoliina ja Dora menevät.)

NELJÄS KOHTAUS.

Ankeliiina (joka on kuullut jonkun olevan tulossa huoneeseen, on puuhaavinaan jotakin.)

Eeva (tulee eteisestä, jonka kautta toiset ovat poistuneet, täyden pesukannun kanssa). Vien johtajattarelle pesuvettä. (Menee sivuovesta ja palaa hetken kuluttua takaisin.)

Ankeliiina (mairitellen, koettaen saada äänensä niin imeläksi kuin suinkin). Sinä olet aina täsmällinen ja huomaavainen, tyttöseni. Mutta nyt sinun on aika mennä nukkumaan.

Eeva (teeskentelemättömästi, jollaisena hän aina esiintyy. Koko hänen olennostaan kuultaa luonnollinen ja parhaillaan heräävä naisellinen elämänhalu.) Ei toki vielä. On liian aikaista. Viime viikolla olen nukkunut melkein liiaksi. Mikä lie ollut sitä edellisellä, kun en tahtonut oikein saada unta. Olin kuulevinani toisista huoneista yhtämittaista puhetta, joka välistä paisui varsin kovaääniseksi. Luulen, että lomasta laulettiinkin.

Ankeliiina (puhuen koko ajan kuin pienelle lapselle ). Ehkä sinä näit unta.

Eeva. Ei, kyllä minä luulen olleeni valveilla. Ajoittain kuului miehenääniä myöskin.

Ankeliiina. Kyllä sinä, tyttöseni olet nähnyt unta.

Eeva. Minusta vielä tuntui, että puhujat olivat juopuneita. — Se oli sillä viikolla, kun johtajatar oli poissa.

Ankeliiina (ikäänkuin muistaen). Niin, tottakin. Minäkin kuulin sillä viikolla usein rähinää. Kertoivat, että talonmiehen puolella kävi siihen aikaan tavallista enemmän vieraita. Siellä kuulutaan yökaudet juotavan.

Eeva (epäillen). Saattaa olla. Mutta onko talonmiehen puolella naisiakin? Lomasta kuului naisten ääniä myös, naurua ja laulua.

Ankeliiina. Mikä sen tietää. Ehkä talonmiehen väki hyysää huonoja naisiakin.

Eeva (hetken perästä). Huonoja naisia! (Ajatuksissaan.) Eikö täällä meillä myös ole huonoja naisia?

Ankeliiina (venyttäen). E-ei… Tarkoitan… eivät ne ole huonoja enää… ne ovat joskus olleet vähän huonoilla teillä, mutta ne ovat täällä parannuksella. Niistä tehdään hyviä jälleen, kunnon ihmisiä.

Eeva. Ovatko kaikki ennen olleet huonoilla teillä?

Ankeliina. Ovat… ovat jonkin verran…

Eeva (viattomasti). Te myöskin?

Ankeliiina (kauhistuen, selittäen suurin elein). Minäkö? Herra Jumala, kuinka sinä, tyttöseni, sellaista voit kysyä. Minä olen täällä vain peräänkatsojana.

Eeva (vaitiolon jälkeen, ikäänkuin pitkäaikaisen harkinnan tuloksena). Entä minä? Mitä varten minä olen täällä?

Ankeliiina (kiirehtien selittämään). Sinä olet palvelijana, oikeastaan enemmänkin: ottotyttärenä. Johtajatar pitää sinusta paljon. Sinä olet orpotyttö ja sinun on täällä hyvä olla, eikö totta?

Eeva. On kylläkin. Mutta mitä varten minut on tuotu juuri tänne? Olenko minä jollakin tavoin huono nainen?

Ankeliiina. Et, tyttöseni, et tietystikään, miten sinä olisit! Miksi sinä tuommoista kyselet?

Eeva (hellittämättä). Minä tahdon tietää, miksi minut on tuotu tänne? Miksi minun ei annettu mennä muualle palvelukseen? Ja jos minä kerran olen täällä palvelijana, niin miksi minä en saa milloinkaan mennä ulos niinkuin muitten palvelijat?

Ankeliiina (turhaan koettaen hakea tyydyttävää selitystä). No… tuota… johtajatar on järjestyksen ihminen… Hän tahtoo, että kaikki noudattavat samaa kuria… Ja sitäpaitsi, onko nyt niin välttämätöntä päästä ulos?

Eeva. On. Minä en jaksa yhtämittaa istua sisällä, minä tahdon nähdä ihmisiä ja elämää. Miksi minun pitää sitä varten pujahtaa varkain ulos?

Ankeliiina. Oletko sinä sen tehnyt?

Eeva. Olen, muutamia kertoja. Ulkona on niin paljon näkemistä. Siellä on nuoria yhdessä. Usein tulee vastaan nuoria herroja, jotka kysyvät, mistä minä olen, ja pyytävät mukaansa. Ja kun minä kiellän, tahtovat ne väenväkisin tulla tänne. Ne sanovat, että käy täällä muitakin. (Aivan kuin hädissään.) Käykö täällä ja mitä varten ne täällä käyvät?

Ankeliiina. Ole nyt hulluttelematta! Kuinka ne tänne tulisivat? Ja mitä ne täältä hakisivat?

Eeva. Mutta miksi kaikki niin sanovat ja nauravat niin omituisesti?

Ankeliiina. Peipottavat sinua. Usko sinä niitä… Muuten, sinun ei sovi mennä ulos yksin, eikä puhua miesten kanssa.

Eeva. Mutta mitä varten minua vangitaan ja pidetään täällä?

Ankeliiina. Kyllä sen kerran saat tietää… Mutta mene nyt nukkumaan. Johtajatarkin tulee kohta. (Poistuu eteisen kautta.)

VIIDES KOHTAUS.

Eeva (yksin ajatuksissaan). Kyllä sen kerran saat tietää… Siis sittenkin on tässä jotakin salaperäistä, jotakin, jota minä olen aavistanut, mutta jota minulle ei sanota. Mitä varten minua pidetään täällä? Miksi minä en saa hakea työtä mistä haluan? Minä tahdon selvyyttä…

Täällä on niin ikävää. Minä kuulen ulkoa elämän äänet, mutta minun ei anneta nähdä elämää. Minun pitää vain istua täällä ja odottaa… Mitä? Enhän minä itsekään tiedä. Taikka ehkä minä odotan juuri sitä elämää, jonka kuulen ulkona kuohuvan, mutta jota minä en saa katsoa silmästä silmään.

(On vähitellen joutunut peräikkunaan, katselee ulos.) Ah, niin hiljaista! Sielläkin on elämä sammumassa. Aamulla herää se kuitenkin yhtä virkeänä, mutta täällä on aina kuollutta. Paitsi ne yöt, jotka minä unettomana valvoin. Niinä minä kuulin elämää. Mistä se kuului? Puhuiko Ankeliina totta, vai valehteliko?

(On avannut ikkunan. Kurkistaa ulos. Pelästyen.) Mitä katselee tuo herra tänne? Mitä hän tahtoo? Hän hymyilee ja vilkuu niin oudosti… Astuu ikkunaa kohti… Hän kysyy, joko saa tulla. Hyvänen aika, mitä hän tarkoittaa? Minne tulla? Tännekö? Herra Jumala, miksi hän tänne tulisi? Ei, minä en uskalla olla täällä. (Unohtaa ikkunan auki ja rientää pois.)

(Hetkisen täydellinen hiljaisuus. Sitten kuuluu ulko-ovi avautuvan ja kiireesti paukahtavan kiinni. Vähän ajan perästä kuuluu ovenkäynti lähempää. Taas hetkisen hiljaisuutta, kunnes alkaa kuulua puhetta, joka yhä lähenee.)

KUUDES KOHTAUS.

(Vähitellen on huomattavasti hämärtynyt.)

Johtajatar Huldstjärna (tanakka, pienenläntä, kasvot punaiset, niin että luulisi veren niistä tippuvan, siellä täällä otsalla kuultaa joku sinertävä suoni, tukka harmahtava, liikkuu vielä ketterästi, vaikka hiukan miesmäisesti. Hän puhuu eteisessä, jossa kaikki vielä ovat). Aivan varmaan hän tuli sisälle meidän ovestamme. Hän oli mies, luonnollisesti varas. Ehkä hän piileksii jossakin. Minä en uskalla mennä sisälle.

Aunio (lihavahko, noin 40-vuotias mies, hiukan kuluneessa shakettitakissa). Rauhoittukaa, neiti johtajatar, kyllä hän meni sisään portista eikä ovesta.

Johtajatar. Ei, minä kuulin ovenkäynnin. Tähän aikaan kuuluu liikkuvan niin paljon varkaita.

Neiti Lundelin (kuiva, naiseksi pitkä vanhapiika, joka puhuu kimakalla äänellä). Herranen aika, kun ei vain meille tunkeutuisi varkaita. Siellä on palvelijatar yksin kotona. (Johtajattarelle, joka on lähennyt ovea, niin että näkyy.) Aijai, Elisabeth, ole varovainen! Se voi vaikka ampua. Ehkä joku herroista astuu huoneeseen ja vangitsee sen.

Tohtori Åkerman (noin 30-vuotias pitkä, solakka, kaunis mies astuu huoneeseen ja vilkaisee huolettomasti ympärilleen). Kyllä minä! (Hetken päästä toisille eteiseen.) Tarkastus toimitettu. Ei ketään. Astukaa sisään, hyvä herrasväki, minä takaan turvallisuutenne. (Toiset astuvat sisälle.)

Johtajatar. Minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän ole täällä. Mihin ihmeelle hän on voinut hävitä? Olikohan sinun tarkastuksesi, Bengt, tarpeeksi huolellinen? (Sytyttää sähkön ja tarkastelee ympäri huoneen.) Ei, ei jälkeäkään. (Katselee esineitä pöydällä ja koettelee lukittuja pöytälaatikoita.) Kaikki tallella ja laatikot lukittuina. Ihmeellistä! (Laskee alas vasemmalla olevan ikkunan verhot, aikoessaan tehdä samaa peräikkunalle huomaa sen avoinna.) Sittenkin minä olin oikeassa. Hän on ollut täällä ja paennut ikkunasta. Ei ole nähtävästi ehtinyt ottaa mitään mukaansa. (Herrojen huulilla tuskin huomattava salaperäinen hymyily.) Kummallista, että ovi oli lukitsematta. Kuinka Ankeliiina on voinut olla niin huolimaton?

Nti Lundelin (hurskaasti). Kylläpä ovat varkaat hävyttömiä. Luulisi niittenkin toki karttavan tunnettua kasvatuslaitosta, mutta turmelus paisuu yli rajojen.

Johtajatar. Tahdon tarkastaa laitoksen ja puhella Ankeliinan kanssa. Tule mukaan, Hedvig! Herrat saavat sinä aikana tulla toimeen parhaansa mukaan. Tupakkaa talossa ei ole tarjota, mutta teetä tulee kohta. (Menee nti Lundelinin seuraamana.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Åkerman. Täti touhuaa. Hän ei nykyään puhu muusta kuin laitoksestaan, ja minun täytyy aina olla valmiina antamaan neuvoja milloin missäkin asiassa.

Huhtala. Ja sinä tietysti annat.

Åkerman. Tietysti. Täytyyhän kokemattomia naisia auttaa.

Aunio (naurahtaen). Kokemattomia! Niinpä kyllä.

Huhtala. Niin, niin, naiset pysyvät aina kokemattomina, iästä huolimatta. Meidän miesten vain täytyy tietää kaikki asiat ilman kannen alla.

Åkerman. Niin täytyy. Minunkin on järjestettävä yksin tämän laitoksen ruokaolotkin.

Aunio. Tietysti, olethan sinä lääkäri.

Åkerman. Mutta, hyvä veli, meillä ei vielä toistaiseksi kuulu keittokoulu kurssiin. Ja siksi toiseksi: tässä on kysymys ensi sijassa halpuudesta ja vasta toisessa ravitsevaisuudesta ja muista sellaisista näkökohdista, joista minä jotakin ymmärrän. Enkä minä totisesti ole selvillä silakkain ja ruisjauhojen hinnasta.

Huhtala. Pitäisi olla, pitäisi olla. Sinun etusihan tässä on kysymyksessä. Mikäli tiedän, olet sinä tätisi ainoa perillinen, ja kaikki, mitä hän ei elämäntehtäväänsä kuluta, jää sinulle. Minä kyllä ymmärrän, että tätisi elämäntehtävän keksiminen — näin meidän kesken puhuen — ei sinua lainkaan miellytä, mutta minkäpä sille nyt voi.

Åkerman. Meidän naisemme löytävät elämäntehtävänsä yleensä hyvin vaikeasti. Tätikin etsi sitä viitisenkymmentä vuotta. Enkä minä vieläkään ymmärrä, mistä hän sai päähänsä perustaa tällaisen langenneitten naisten kodin. Olisi ennen laittanut vaikka naimatoimiston. Eräänä päivänä pari vuotta takaperin tuli hän touhuissaan luokseni ja kertoi, että Jumala on ohjannut häntä löytämään tehtävän, jolla hän on hyödyttävä kärsivää ihmiskuntaa.

Huhtala. Ei häntä Jumala ohjannut, vaan tämä Aunio. Hän kirjoitti lehdessään niin ylen makeasti langenneitten naisten puolesta, kuinka pitäisi ruveta perustamaan koteja näitä kovaosaisia varten. Aunio siinä kirjoituksessaan suorastaan kutkutteli rikkaitten ja toimettomien naisten itserakkautta. Taisi vedota Jumalaankin, sillä (tavallistakin myrkyllisemmin) Auniohan on erikoisesti tunnettu jumalisuudestaan.

Aunio. No, veli, ei mennä liian pitkälle.

Huhtala. Eikös sinun lehtesi ole kristillismielinen?

Aunio. Niin… no… lehti, mutta eihän minun itseni silti tarvitse olla aivan pyhimys.

Huhtala. Ei toki. Mutta sinä kuitenkin kirjoitit niinkuin pyhäin sopii, ja niin löysi Bengtin täti elämäntehtävänsä.

Aunio. No, en minä, totta puhuen, olisi uskonut kenenkään tarttuvan tähän syöttiin.

Åkerman. Sellaista te sanomalehtimiehet saatte aikaan. Ja nyt sinä olet pakotettu kirjoittamaan selostuksia tästä laitoksesta lehteesi. Mieluinen tehtävä, vai mitä?

Aunio. Eipä sanottavasti, sillä minä en itsekään käsitä, mitä ihmeen tarkoitusta tällaisella laitoksella on.

Huhtala (purevasti). Kuinka niin? Selvähän se on. Tytöistä tehdään täällä hyviä ihmisiä, suorastaan enkeleitä. Etkö sinä sitä tiedä?

Aunio (vastaten samalla mitalla). Minä en ole tarkastuskomitean jäsen, kuten sinä ja veli Åkerman.

Åkerman. Mutta olethan sinä komiteaa varsin lähellä. Sinähän se julistat maailmalle tämän jalon työn tulokset…

Huhtala (jatkaen). … ja saat siitä vielä palkan. Me teemme työmme ilmaiseksi.

Aunio. Eivätkö tytöt pois päästessään maksa?

Åkerman. Jätetään turha nalkkina. Kerta kaikkiaan on tämä ikävä tehtävä, mutta minkäpä sille nyt mahtaa. Koetetaan kestää ja näyttää hurskasta naamaa.

Aunio. Mutta mitenkähän oli sen varkaan laita? Tuliko tänne joku sisälle?

Huhtala. Kyllä, mutta se ei ollut varas, vaan rehellinen rahallaan ostaja.

Aunio. Vai niin, vai käy täällä miehiäkin?

Huhtala. Olisipa ihme, jollei kävisi miehiä tyttöpaikassa.

Åkerman. So, so, Lennart, pila on liian karkeaa.

Aunio. Tätisi ei luonnollisesti tiedä mitään tästä.

Åkerman. Luultavasti ei.

Huhtala. Ja jos sattuu jotakin aavistamaankin, niin ei tietysti hiisku mitään… tai syyttää varkaita. Pienet valheet hyvän asian vuoksi eivät ole syntiä… Mutta aatesiskot tulevat. Lehti kääntyy. (Naisten sisään tullessa hartaalla äänellä.) Esimerkiksi kelpaavaan kuntoon on neiti johtajatar ehtinyt tänä lyhyenä aikana laitoksensa saada. (Ikäänkuin nyt vasta huomaten naiset.) No, kaikki hyvin, varas ei ole mitään vienyt?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Johtajatar. Ei, Jumalan kiitos. Tyttöjen huone oli lukittuna. He nukkuivat jo. (Herrat vaihtavat ymmärtävän silmäyksen.) Ikävä tapaus tämä kuitenkin on.

Aunio. Ehkä ilmoitamme poliisille?

Johtajatar. Kannattaneeko? Se vain herättäisi tarpeetonta huomiota.

Aunio. Siinä tapauksessa on ehkä viisainta olla myöskin kertomatta sanomalehdessä.

Johtajatar. Niin on minun mielestäni. Minä ylipäänsä tahtoisin välttää liiallista huomiota… Muuten, herra Aunio, olen käskenyt teitä tänne kiinnittääkseni teidän huomiotanne vaatimattomaan laitokseeni, joka parin kuukauden perästä tulee kaksivuotiseksi.

Åkerman. Todellakin. Sitä minä en ollenkaan muistanut.

Johtajatar. Niin, sen verran sinä muistat. Jos haluatte, herra Aunio, voitte mainita siitä lehdessänne. Onhan tämä laitos osaksi teidän herätteestänne syntynyt. Minä olin sitä kyllä ennenkin ajatellut, mutta loppusysäyksen sain teidän lennokkaasta artekkelistanne.

Aunio. Liian suuri kunnia minulle, neiti johtajatar.

Johtajatar. Nyt kahden vuoden kuluttua voin minä jommoisellakin tyydytyksellä katsella kuljettua taivalta. Monista vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta olen minä saanut iloitakin työni hedelmällisyydestä. Holhokkini käyttäytyvät täällä siivosti ja nuhteettomasti. Luultavasti he eivät enää täältä päästyään lankea siveettömyyden välikappaleiksi.

Nti Lundelin (liikutettuna). Sinä voit olla iloinen, Elisabeth, sinulla on siunauksellinen työala. On todellinen ilo nähdä, kuinka nuo ennen pahasuiset naiset ovat täällä hiljaisia, nöyriä ja työteliäitä. Me tarkastuskomitean jäsenet emme voi muuta kuin kiittää sinua uhrauksistasi langenneitten sisarten hyväksi. (Herrojen kasvoilla pidätetty hymy.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Eeva (eteisen kautta). Tee on pöydällä.

Johtajatar. Hyvä on, lapsukaiseni. Jos olet väsyksissä, voit mennä nukkumaan ja käskeä Ankeliinan valvoa siltä varalta, että jotakin tarvitaan.

Eeva. Kyllä minä valvon, johtajatar. (Poistuu).

KYMMENES KOHTAUS.

Johtajatar. Sallikaa, hyvät vieraat, minun viedä teidät viereiseen huoneeseen juomaan lasin teetä. Siellä voimme puhua lähemmin kotiani koskevista asioista. Olkaa niin hyvät!

Åkerman. Anteeksi, täti, että minun täytyy pyytää erivapautusta jäädäkseni hetkeksi miellyttävästä seurastanne. Minun on eräs tärkeä kirje joudutettava vielä yöpostiin. Ehkä minä saan hetkeksi jäädä tänne sitä valmistamaan?

Johtajatar. Kernaasti. Siellä on pöydällä kirjoitustarpeita. Eeva saa tuoda sinulle tänne teetä.

Åkerman. Niin, ja jos Eeva voisi pistää kirjeeni tuohon kadun toiselle puolelle postilaatikkoon?

Johtajatar. Sopii. Toivottavasti emme tarvitse sinua kovin kauan odottaa.

Åkerman. Koetan joutua. Näkemiin!

Johtajatar. Näkemiin! Olkaa hyvät, arvoisat vieraani! (Muut paitsi Åkerman poistuvat.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Åkerman (kävelee hetkisen kiivain askelin pitkin lattiaa. Vilkaisee välillä seinällä olevaan peiliin, silittää kädellä tukkaa ja korjaa kaulaliinaansa. Istuutuu sitten kirjoituspöydän ääreen, ottaa esille kynän ja paperia aikoen ryhtyä heti kirjoittamaan. Pysähtyy kuitenkin ajatuksissaan. Pakottaa itsensä kirjoittamaan jonkin aikaa, mutta nousee sitten taas kävelemään.) Enhän minä kirjoittamista varten tänne jäänyt, vaan aina pitää olla jokin syy. Ehkä sittenkin on viisainta kyhätä jotakin välttääkseen epäluuloja. (Istuutuu pöydän ääreen alkaen kiivaasti kirjoittaa.)

Eeva (tuo teetä). Olkaa hyvä, herra tohtori!

Åkerman (ottaen). Kas, Eeva vielä toimessa, vaikka toiset ovat jo aikoja sitten menneet nukkumaan.

Eeva. Minähän en olekaan täällä samassa asemassa.

Åkerman. Kuinka niin?

Eeva. Toiset ovat hoidokkeja, minä palvelijatar.

Åkerman. Kuka niin sanoo?

Eeva. Ånkeliina minulle äsken sanoi, että johtajatar ei pidä minua hoidokkina.

Åkerman. Vai niin. Saattaa olla, minä en tunne niitä asioita.

Eeva. Mutta minua ihmetyttää, miksi minua täällä kahlitaan kuten muitakin.

Åkerman. Millä tavalla kahlitaan?

Eeva. No, minä en esimerkiksi saa koskaan mennä ulos kävelemään, kuten muut palvelijat.

Åkerman. Onko johtajatar kieltänyt?

Eeva. On. Te, herra tohtori, tiedätte varmaan, mistä se johtuu.

Åkerman. En, Eeva hyvä, en minä tiedä. Ehkä johtajatar pelkää, että se synnyttäisi kateutta toisissa… (korjaa) kateutta laitoksen hoidokeissa.

Eeva (epäillen ja masentuneena). Vai niin. (Yrittää lähteä.)

Åkerman. Eeva jääpi vain, mihinkäpä nyt enää kiire.

Eeva. Ei minulla kiirettä ole, mutta minä en tahdo häiritä tohtoria.

Åkerman. Et sinä minua häiritse… Saanhan minä sanoa sinuksi?

Eeva. Kuinka tohtori minulta sellaista kysyy? Sinuksi minua kaikki täällä sanovat.

Åkerman. Et sinä minua häiritse, Eeva. Minä päinvastoin haluan puhella kanssasi.

Eeva (ihmeissään). Tohtori… puhella minun kanssani.

Åkerman. Niin, mitä ihmettä siinä on? Jollen minä ennen ole tullut puhelleeksi sinun kanssasi, on se tapahtunut siksi, että sinä olet ollut minun silmissäni tyttönen. Mutta nyt olet sinä ihan huomaamatta kasvanut kauniiksi naiseksi.

Eeva (painaa hämillään päänsä alas.)

Åkerman. Niin, vähitellen alkaa olla aika sinun päästä pois täältä.

Eeva. Ah, herra tohtori, pois, pois täältä minä tahdon. Mitä varten minua yleensä pidetään täällä?

Åkerman. Sen sinä kyllä saat aikanaan tietää.

Eeva. Niin kaikki sanovat. Mutta, herra tohtori, auttakaa minua pääsemään pois täältä! Pelastakaa minut pois tästä vankilasta!

Åkerman. Ehkä tätini päästää sinut, jos hänellä on täydet takeet siitä, että joudut hyvään paikkaan. Minä olen ajatellut… jos sinulla itselläsi ei ole mitään sitä vastaan… pyytää sinua palvelijakseni.

Eeva (melkein suunniltaan ilosta). Hän suostuu, suostuu! Oi, herra tohtori, kuinka hyvä te olette! (Lankeaa ikäänkuin vastustamattoman voiman vaikutuksesta polvilleen ja painaa kasvonsa Åkermanin käsiä vasten.) Kuinka voin minä palkita teitä kaikesta tästä!

Åkerman (kumartuu aivan kuin äkillisessä intohimon puuskassa alas ja ottaa Eevaa käsistä. Voittaa kuitenkin itsensä ja tyytyy nostamaan hänet vain ylös.) Asia on siis sovittu. Minä puhun johtajattaren kanssa… Mutta minä olen pyytänyt sinut viemään kirjettä laatikkoon. Sen on valmistuttava. (Kirjoittaa nopeasti).

Eeva (kasvot hehkuen katsoo häneen.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Johtajatar (tulee). Etkö jo ala joutua, Bengt?

Åkerman. Valmis tuokiossa! (Kirjoittaa nopeasti osoitteen, sulkee kuoren ja liimaa postimerkin.) Eeva on hyvä ja pistää tämän laatikkoon. (Eeva ottaa kirjeen ja menee turhaan peittäen iloaan.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Åkerman. Haluaisin puhella kanssasi täti. Ehkä vieraasi eivät pitkästy. Asia on hetkessä suoritettu.

Johtajatar. Onko se kahdenkeskistä?

Åkerman. Mieluummin, ainakin aluksi. Käyn suoraan asiaan: Olen jo kauan ollut tyytymätön nykyiseen taloudenhoitajaani. Hän on saamaton ja huolimaton, ehkä myöskin jo liian vanha.

Johtajatar. No, asia on helposti autettu. Annat hänen mennä ja otat uuden tilalle. Mitäpä minä siihen muuta osaan.

Åkerman. Sinun suostumuksesi, täti, on kuitenkin tarpeen, sillä aion ottaa uuden sinun kodistasi.

Johtajatar (hämmästyen). Ei, mutta oletko sinä järjiltäsi? Sinäkö ottaisit kotiisi pahamaineisen tytön langenneitten naisten turvakodista?

Åkerman. Rauhoitu, rakas täti, sinä aivan unohdat, että sinulla on laitoksessasi nuori tyttö, joka ei missään suhteessa ole pahamaineinen.

Johtajatar. Tarkoitatko Eevaa?

Åkerman. Häntä juuri. Hänelle on nyt sopiva työpaikka minun luonani.

Johtajatar. Mutta, Bengt, oletko ajatellut, että hän kaikessa tapauksessa on ollut tämän laitoksen seinien sisällä, että hän on huonomaineisen äidin tytär ja…

Åkerman (keskeyttäen). Ei kai hänessä täällä ole huomattu mitään huonoja taipumuksia?

Johtajatar. Ei kylläkään, mutta kuka takaa, etteivät taipumukset ilmene perästäpäin? Jos hän tulee vaaralliseksi sinulle?

Åkerman. No, täti!

Johtajatar. Älä sano, sellaista on ennenkin tapahtunut. Sinä olet vielä kokematon ja minä tiedän tapauksia, jotka ovat varoittavana esimerkkinä.

Åkerman. Ole huoleti, täti! Jos minä huomaan hänessä huonoja taipumuksia, ajan minä hänet yksinkertaisesti ulos ovesta. Nyt tarvitsee hän ennen kaikkea neuvoja ja ohjausta. Niitä hän minulta saa.

Johtajatar. No niin, minä jätän hänet sinun huostaasi. Toivottavasti hän on ymmärtävä palkita uhrauksen, jonka sinä häntä kohtaan teet ottamalla hänet kotiisi. Tosin hän ei ole aivan perillä kaikista taloustoimista, mutta onhan hän täälläkin jo jotakin oppinut ja kokemus opettaa lisää.

Åkerman. Kiitos, täti, suostumuksestasi! (Hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen ilme.) Ja nyt voimme mennä vieraittesi luo!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

(Åkermanin upeasti sisustettu työhuone. Perällä keskellä ovi, samoin vasemmalla. Oikealla kaksi ikkunaa. Alemman edessä suuri kirjoituspöytä. Kirjakaappi, jossa runsaasti komeasti sidottuja kirjoja. Vasemmalla sohva, tuoleja, veistoksia, tauluja.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eeva (yksinkertaisessa, mutta siistissä puvussa, talousesiliina edessä, järjestelee kirjoituspöydällä olevia papereita, kirjoja y.m. Asettaa muhkean kimpun vaaleanpunaisia ruusuja maljakkoon pöydälle. — Hetkisen perästä raottaa Ankeliina arkaillen vasemmanpuoleista ovea.)

Ankeliiina (kurkattuaan ensin varovasti ympäri huonetta lähestyy kuulumattomin askelin ja lausuu hiljaa ): Hyvää ehtoota!

Eeva (säpsähtää ja kääntyy samassa ääntä kohti). Oh, tekö Ankeliina!

Ankeliiina (edelleen hiljaa). Minä vain. Onko herrasi kotona?

Eeva. Ei ole.

Ankeliiina. Sitten kai uskallan viivähtää hetkisen.

Eeva (epävarmana). Kyllä, mutta en tiedä… täällä ei ole oikein sopivaa…

Ankeliiina (vapautuen varovaisuudestaan). No, no, ole huoleti. Kyllä minä pujahdan tieheni, jos herra tulee. Tulin keittiön kautta, niinkuin tällaisen vieraan on tultavakin. Arvasin, että olet kotona, koska päällysvaatteesi riippuivat naulassaan… Ja niin upeat vaatteet! Sinä olet vähässä ajassa ehtinyt tulla vallan fröökynäksi. (Tarkastelee Eevaa.) Olethan puettu kuin hieno mampselli konsanaan. Sellainen komento maksaa. Mistä sinä olet saanut rahaa?

Eeva. Herraltani tietysti, mistäpäs muualta.

Ankeliiina (tarkoituksella). Ohoo! Taitaa maksaa hyvinkin.

Eeva. En tiedä.

Ankeliiina. Kuinka niin? Kai teillä on sopimus palkasta?

Eeva. Ei ole.

Ankeliiina. Ei sopimusta. Yhyy! Vai niin! Tokko herrasi edes kysyikään, paljonko sinä tahdot.

Eeva. Taisi kysyä, mutta minä en osannut vastata.

Ankeliiina. Mitäs hän siihen sanoi?

Eeva. Sanoi vaan, että samapa se, minä annan sen mukaan kuin Eeva tarvitsee. Ensiksi hän käski minun hankkia itselleni tarpeelliset vaatekappaleet. Sanoi, etteivät laitoksen tamineet sovi minulle.

Ankeliiina. Vai eivät sovi. Hän tahtoo sinut näköjään kauniiksi kuin prinsessan.

Eeva. Ankeliina, mitä te joutavia.

Ankeliiina. No no, kyllä minä herrat tunnen ja tiedän heidän makunsa. — Eivät hoitolan pukineet sovikaan nuorelle tytölle. — Kyllä sinua nyt on onni potkaissut. Kelpaa sinun, kun saat olla itsevaltiaana emäntänä täällä. Osaatko sinä ruokaa laittaa?

Eeva. Ei se minun taitoni niin erinomainen ole, mutta eiköhän tuota siihenkin vähin erin tottune. Minulla on keittokirjakin.

Ankeliiina. Kaikkeenhan sitä ihminen tottuu. Ja jos tulee pula, niin juokse minun luokseni, kyllä minä tulen auttamaan. Olen minäkin aikoinani herroja passannut. — Ei taida olla kronkeli tämä herrasi?

Eeva. Ei hän vielä kertaakaan olla ruokaa moittinut.

Ankeliiina. Se on hyvä se. Kelpaa sellaista herraa palvella. (Hymyillen salaperäisesti.) Taidatkin kohta täällä emäntänä keikkua.

Eeva. Mitä te tarkoitatte?

Ankeliiina. Ilman vaan. Eikö tuo ottane kohta toisen palvelijan. Pitää sinut vain korestina.

Eeva (nauraen terveesti). Älkää joutavia, Ankeliina, mikä koresti minä olisin.

Ankeliiina. Kyllä vaan. Oikein olet soma katsella. Ovathan ne rumemmatkin joskus onnistuneet pääsemään sellaiseen asemaan.

Eeva. Millaiseen?

Ankeliiina. No, sinäpä nyt olet… (läheten Eevaa, melkein kuiskaten). Emännäksi ottaa… Hätäkö on sitten lekotella, kulkea kädet puuskassa ja komentaa palvelijoita.

Eeva. Tarkoitatte, että minusta tulisi…

Ankeliiina. Tulisi… Tulee varmasti, kun vaan osaat onnesi ottaa.

Eeva. Ettäkö hän, tohtori, minut…

Ankeliiina. Korottaa emännän arvoon ennen pitkää.

Eeva. Älkää hulluja puhuko. Hänkö, rikas herra…

Ankeliiina. Sitä helpompi hänen on se tehdä.

Eeva (jatkaen edellistä ajatustaan). … korkeaa sukua, ottaisi tällaisen köyhän tytön puolisokseen.

Ankeliiina. Eihän sitä nyt tarvitse vallan puolisoksi… riittää se vähempikin.

Eeva. Minä en ymmärrä teitä.

Ankeliiina. Höpsö!… Kylläpähän opit ymmärtämään, kun aika tulee. (On keskustelun aikana tarkastellut huonetta, nuuskien joka huonekalun erikseen.) Komeata on, kyllä täällä kelpaa pasteerailla. (On tullut lähelle kirjoituspöytää.) Tässäkö hän sitten työskentelee, herrasi? — Ooh, ruusuja! Sinä muistat ilahuttaa herraasi. (Eeva hämillään luo katseensa alas.) Hyvä merkki! Taidat pitää paljon herrastasi?

Eeva (edelleen hyvin hämillään). Miksi te sellaisia kyselette?

Ankeliina. Älä kainostele, tyttöseni, suottahan minä vaan… Tietäähän sen kysymättäkin… Taitaa herrasikin tykätä kovasti sinusta?

Eeva. Mutta Ankeliina, ettekö voisi puhua jotakin muuta.

Ankeliina. Aikanaan kutakin. (Läheten ja kuiskaten.) Pitää se, kyllä minä tiedän. Ei se muuten olisi sinua ottanutkaan, kokematonta huusholli-ihmistä. — Hyvää jatkoa vaan. Muista minuakin, kun onnesi saavutat.

Eeva. Minä olen jo saavuttanut suurimman onnen, mitä olen koskaan toivonut. Minä halusin pois laitoksesta, ja se toivo on nyt toteutunut.

Ankeliina. Se on toteutunut. (Painolla.) Ja vielä muutkin toiveesi toteutuvat. — Mutta minä onneton olen yhä samassa piinassa.

Eeva. Mikäs teidän on ollessa. Tehän olette aivan eri asemassa.

Ankeliina. Niinpä niin. Mutta se ei sovi minun verilleni. Minä en ole tottunut sellaiseen nuhjotukseen.

Eeva. Ottakaa palveluspaikka jonkun yksityisen luona, kuten minäkin.

Ankeliiina (naurahtaen hiukan katkerasti). Sinä puhut yhä kuin lapsi… En minä kelpaa enää… minä olen elänyt jo ohi sen ajan.

Eeva (tarkoitusta ymmärtämättä). Saattaa olla niinkin. Ehkä on vanhemmalla iällä palveleminen liian raskasta.

Ankeliiina. Vähät siitä!… Mutta minulla ei ole enää solakkaa vartta eikä kukoistavia kasvoja.

Eeva. Eivät ne kai ole välttämättömiä.

Ankeliiina. Ovat.

Eeva. Minä en ymmärrä.

Ankeliiina. Ehkä et vielä, mutta senkin opit ymmärtämään.

Eeva. Te puhutte tänään niin kummallisesti.

Ankeliiina. Kenties. Minä luulin sinun nyt jo jotakin käsittävän. — No niin, jättäkäämme tämä keskustelu toistaiseksi… Ehkä sinulla on kyökissä päivällisen tähteitä? En ole saanut moneen aikaan kunnon ruokaa. On ollut meilläkin niin hiljaista…

Eeva. Mitä sillä tarkoitatte?

Ankeliiina. Jaa, tottakin. Ethän sinä tiedä mitään niistä asioista.

Eeva. Kylläpä te olette salaperäinen, Ankeliina.

Ankeliiina. Mitä vielä, sinusta vaan siltä tuntuu. — Mutta mennään nyt kyökkiin. Yhtähyvin voit minullekin antaa päivällisen tähteet. Likasaaviinhan ne kuitenkin heität.

Eeva. Kernaasti. Menkäämme katsomaan. (Menevät vasemmalle.)

TOINEN KOHTAUS.

Åkerman (tulee hetken kuluttua peräovesta. Kävelee muutaman kerran edestakaisin, ottaa kaapista kirjan, heittäytyy sohvalle, selailee kirjaa, näyttää väsyneeltä ja haukottelee. Heittää kirjan pois, kävelee taas muutaman kierroksen, katselee ikkunasta ulos. Siirtyy sitten kirjoituspöydän ääreen, huomaa ruusut, jolloin hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen hymy. Kumartuu kukkasiin päin ikäänkuin niitä suudellakseen, mutta tyytyy vetämään niitten tuoksua sieraimiinsa. Ajattelee hetken, soittaa sitten kelloa).

Eeva (kohta vasemmalta). Herra tohtori soitti.

Åkerman. Soitin. (Hitaasti, etsiskellen puheenaihetta.) Onko… joku käynyt minua kysymässä?

Eeva. Ei ole, herra tohtori.

Åkerman (pienen äänettömyyden jälkeen). Odotan vieraita. (Vaiti hetken.) Luultavasti on viiniä kellarissa?

Eeva. Pulloja siellä ainakin on, mutta en ole niitä lähemmin tarkastanut.

Åkerman. Ehkä Eeva ottaa selvän.

Eeva. Heti paikalla, herra tohtori, (aikoo poistua.)

Åkerman. Ehtii myöhemminkin. Eeva jää hetkeksi. Haluaisin puhua Eevan kanssa hiukan… (Äänettömyys. Sitten Åkerman astuu pöydän taakse ja tarjoaa Eevalle tuolin läheltään.) Eeva istuu tähän.

Eeva (hämillään). Herra tohtori…

Åkerman. Niin niin, tähän näin.

Eeva. Mutta, herra tohtori, minähän olen täällä palvelijatar…

Åkerman. Emäntä sinä olet Eeva, minun herttainen pikku emäntäni. (Nousten ja astuen Eevan luo ottaa tätä kädestä. Eeva arastellen suostuu. Katsoen Eevaa silmiin.) Vai pelkäätkö sinä minua, Eeva?

Eeva (nostaen katseensa Åkermaniin). En, herra tohtori. (Antaa taluttaa itsensä tuolille istumaan.)

Åkerman (istuen vanhalle paikalleen, hetken äänettömyyden jälkeen). Oletko sinä tyytyväinen täällä oloosi, Eeva?

Eeva (puhjeten vilpittömän iloisena). Olen, olen, herra tohtori! Minä olen teille niin äärettömän kiitollinen. Minusta tuntuu kuin olisin päässyt vapauteen. Te ette tiedä, mitä on istua neljän seinän sisässä, eikä nähdä elämää, ihmisiä…

Åkerman. Mutta ethän sinä, Eeva hyvä, täälläkään näe juuri ketään. Eihän sinulla käy vieraita, etkä sinä liiku ulkona muuta kuin ostoksilla.

Eeva. Mutta minä tunnen itseni vapaaksi, ja siinä on minulle kylliksi. Talousaskareeni ovat minun elämäni. Ehkä minä en osaa vielä tehdä kaikkea teidän mieliksenne, mutta minä opin varmasti.

Åkerman. Sinä olet hyvä emäntä, Eeva. Minä olen erinomaisen tyytyväinen.

Eeva. Olen teille niin kiitollinen kaikesta, herra tohtori. Ainoa pelkoni on, etten voi teitä tyydyttää ja että lähetätte minut takaisin laitokseen.

Åkerman. Ole huoleti, siihen laitokseen sinun ei enää koskaan tarvitse mennä.

Eeva. Oi kiitos, herra tohtori, kiitos! (Lyhyt äänettömyys, sitten Eeva nousee mennäkseen.) Menen heti kellariin…

Åkerman. Hetkinen, Eeva. (Katsoen Eevaa suoraan silmiin.) Sinäkö olet asettanut kukat tuohon?

Eeva (hämillään, luoden silmänsä alas). Minä, herra tohtori. Ehkä ne eivät miellytä teitä.

Åkerman. Päinvastoin, Eeva, ne ovat niin kukoistavia kuin sinä itse. (Tarttuu Eevan käteen tämän sitä estämättä.) Niistä tulvii nuoruus ja elämän mehu, kuten sinustakin.

Eeva. Minulla on ruusu keittiössä, se kukkii parhaillaan.

Åkerman. Kukkii syksystä huolimatta. — Sinä olet siis tahtonut ilahuttaa isäntääsi, Eeva. Minä olen siitä hyvin iloinen.

Eeva (katsoen Åkermania suoraan silmiin). Todellako, herra tohtori?

Åkerman. Sanomattoman iloinen. (Kiihkeästi.) Minä tahdon, että sinä aina olet minua lähellä, hyvin lähellä. Minä pidän sinusta, minä… (Ovikello soi. Åkerman, joka on ottanut Eevan molemmat kädet, päästää ne.)

Eeva. Vieraat tulevat jo, minä menen avaamaan. (Menee eteiseen, Åkerman katsoo hänen jälkeensä voitonvarmana.)

(Eteisestä kuuluu Elisabeth Huldstjärnan ääni: »Päivää, Eeva, onko tohtori kotona», johon Eeva kuuluu vastaavan: »Kyllä tohtori on kotona». Hetken perästä astuvat sisään Huldstjärna ja nti Lundelin, Eeva heidän jälestään.)

KOLMAS KOHTAUS.

Johtajatar. Sinä näytät niin iloiselta ja reippaalta, Eeva; olet varmaankin tyytyväinen uuteen paikkaasi.

Eeva. Kyllä, neiti johtajatar.

Johtajatar. Toivottavasti sinä myöskin puolestasi osaat käyttäytyä niin, että miellytät isäntääsi.

Eeva. Parastani olen koettanut, neiti johtajatar.

Johtajatar. Sinulla on erinomainen isäntä, kun vain itse osaat olla hänen mielikseen.

Åkerman (jolle edellinen sananvaihto on ilmeisesti vastenmielinen). Mutta arvoisat vieraani, mitä saan luvan tarjota? Ehkä Eeva laittaa kahvia?

Johtajatar. Ei tarvitse, joimme juuri.

Åkerman. Hedelmiä…

Johtajatar. Ei mitään. Älä viitsi suotta. Eeva menee vain omille askareilleen. (Eeva menee vasemmalle.)

NELJÄS KOHTAUS.

Johtajatar. No, oletko sinä tyytyväinen uuteen palvelijattareesi?

Åkerman. Olen, täti, vielä ainakin.

Johtajatar. Kykeneekö hän hoitamaan taloutta?

Åkerman. Paremmin kuin osasin toivoakaan.

Nti Lundelin. Tämän voit taaskin merkitä monien ansioittesi lisäksi, Elisabeth. Mihin olisi tuokin tyttö raukka joutunut ilman sinun ohjaavaa kättäsi. Minä onnittelen sinua, Elisabeth.

Johtajatar. Kiitos, rakas ystävä. Toivon, että kasvatukseni hänessä olisi kantanut hyviä hedelmiä, mutta eihän sellaisten suhteen voi koskaan olla aivan varma. Usein ei huolellisinkaan ohjaus saa nyhdetyksi heistä sitä pahaa, joka heihin tahraisen syntymän kautta on tarttunut. Siksi olenkin kehoittanut Bengtiä olemaan varuillaan.

Åkerman (hiukan hermostuneena). Olkaa huoleti, täti…

Johtajatar. Kaikessa tapauksessa, jos sinä huomaat hänessä pahaa ennustavia oireita, on sinun velvollisuutesi käskeä hänet menemään. (Åkerman vaikenee haluttoman näköisenä.) — Niin, meillä on sinulle asiaa, Bengt. Tiedätkö, laitos on tällä kertaa ihan täynnä. Kuukauden päästä olen kuitenkin aikonut laskea pois kolme entistä, joista olen sinulle kertonut. He ovat koko ajan osoittaneet erinomaisen siivoa käytöstä, joten uskon heidän välttävän maailman salakarit.

Nti Lundelin. Oi, miten ihmeellisesti he ovat parantuneet laitoksessa! Te ette voi uskoa, tohtori Åkerman, miten säyseitä, uskonnollisia ja työteliäitä he ovat. Ah, Elisabeth, kun joskus hyväntekeväisyysliikkeen historiaa kirjoitetaan, on sinun nimesi siinä ensimmäisenä tähtenä loistava!

Johtajatar. Kiitos, rakas ystävä, kiitos! Minulle on tarpeeksi siinä, että joskus saan tuntea tyytyväisyyttä voimien ponnistuksia kysyvän työn jälkeen.

Nti Lundelin. Oi, sinä olet liian vaatimaton, Elisabeth! Sinä et hae kunniaa, mutta toiset eivät voi olla sitä antamatta. Kuinka kauniisti kirjoitti »Kointähti» kotisi kaksivuotisen merkkipäivän johdosta. Luehan toki kirjoitus tohtori Äkermannille, koskeehan se häntäkin tarkastuskomitean jäsenenä.

Johtajatar. Niin, sitä vartenhan me oikeastaan tulimmekin. Sinä et tietysti ole lukenut tämänpäiväistä »Kointähteä».

Åkerman. Minun täytyy tunnustaa, että se tavallisesti avaamattomana pöydältäni korjataan.

Johtajatar (avaten koko ajan kädessään -pitämänsä sanomalehden). Haluatko kuulla, Bengt? Kai sinua kiinnostaa asia, jota itse olet ollut edesauttamassa?

Åkerman. Tietysti, täti. Anna tulla.

Johtajatar (lukee painolla). »Niin paljon on maailmassa kurjuutta, niin paljon syntiä ja saastaa. Meidän totuutta ja puhtautta etsivien ihmisten sielut usein voimattomuuttaan väräjävät sen loan edessä, joka meitä miltei kaikkialla ympäröi. Me olemme heikkoja, emmekä kykene nostamaan siveyden tallattua lippua. Se on surullinen asia, mutta armottoman tosi.» (Puhuu liikutettuna.) Kuinka kauniisti sanottu!

(Jatkaa lukuaan.) »Sitä ilahuttavampaa on todeta, että keskuudessamme sentään löytyy yksilöitä, jotka tuntevat sydämissään pyhän palon ja sen innostamina toimeen ryhtyvät, julistavat pyhän sodan likaa, mätää, syntiä ja saastaa vastaan. Käydäksemme suoraan asiaan on meillä tänään ilo viettää merkkipäivää, joka ei ole vähäinen maamme siveystaistelun historiassa. Tänään tulee näet kuluneeksi ummelleen kaksi vuotta siitä, kun neiti Elisabeth Huldstjärnan perustama langenneitten naisten turvakoti vihittiin jaloon tarkoitukseensa. Tämän suurenmoisen menestyksen saavuttaneen kodin perustamisesta lankeaa ehkä vähäinen osa myöskin lehtemme ansioksi. Olihan se juuri tämä lehti, joka ensimmäisenä vetosi varakkaisiin, lähimmäisensä parasta harrastaviin ihmisiin…»