Pitkään aikaan ei kukaan vastannut. Vihdoin mr Kowalt lausui:
»Mitä meidän sitten on tehtävä? Trustien hävittäminen on meidän käsittääksemme ainoa keino, jolla ne voidaan estää pääsemästä valtaan.»
Silloin Ernest innostui.
»Minä osoitan teille toisen keinon», hän huudahti. »Älkäämme hävittäkö noita ihmeellisiä koneita, jotka tuottavat niin mukavasti ja vähillä kustannuksilla. Pyrkikäämme niitä vallitsemaan. Käyttäkäämme hyväksemme niiden tarkoituksenmukaisuutta ja huokeutta. Käyttäkäämme niitä omaksi hyväksemme. Karkoittakaamme noiden ihmeellisten koneiden nykyiset omistajat ja ottakaamme ne omiin käsiimme. Sen tekee, hyvät herrat, sosialismi, vielä suurempi yhtymä kuin trustit, taloudellinen ja yhteiskunnallinen ryhmitys, jonka vertaista ei meidän maapallomme historia tunne. Se edustaa kehitystä. Me asetamme ryhmitystä vastaan vielä suuremman ryhmityksen. Ja se puoli voittaa. Liittykää meihin, sosialisteihin, ja silloin olette voiton puolella.»
Tällä kohtaa heräsi vastustus. Päitä pudistettiin ja mutistiin.
»No hyvä, te siis mieluummin olette muinaisaikaisia kummituksia», nauroi Ernest. »Te siis tahdotte näytellä ammoin kuolleitten esi-isäinne osaa. Mutta teidän kohtalonne on jo ennakolta ratkaistu. Oletteko koskaan ajatelleet, miten teidän käy silloin, kun kohoaa vielä suurempia ryhmityksiä kuin nykyiset trustit? Oletteko koskaan miettineet, mikä tulee olemaan teidän kohtalonne silloin, kun suuret trustit vuorostaan ryhmittyvät ryhmien ryhmäksi — yhteiskunnalliseksi, taloudelliseksi ja valtiolliseksi trustiksi?»
Hän kääntyi yht'äkkiä mr Calvinin puoleen.
»Sanokaa minulle», virkkoi hän, »eikö tämä ole totta. Te olette pakotettu muodostamaan uuden poliittisen puolueen sen tähden, että entiset puolueet ovat trustien käsissä. Suurimpana haittana teidän maalaisliittonne pyrinnöille ovat trustit. Jokaisen teidän tiellenne asetetun esteen, jokaisen teitä kohtaavan iskun ja tappion takana on trustien käsi. Eikö niin ole? Sanokaahan.»
Mr Calvin ei vastannut.
»Lausukaa mielipiteenne», kehoitti Ernest.
»Se on totta», tunnusti mr Calvin. »Me valloitimme Oregonin valtion lainlaatijakunnan ja saimme hyväksytyksi muutamia suojelusasetuksia, mutta valtion kuvernööri, joka on trustien mies, kieltäytyi allekirjoittamasta. Meidän puolueemme pääsi voitolle kuvernöörin vaalissa Coloradossa, mutta lainlaatijakunta ei antanut hyväksymistään. Kaksi kertaa me olemme saaneet laadituksi koko maata käsittävän tuloveroasetuksen, mutta molemmilla kerroilla ylioikeus on julistanut sen perustuslainvastaiseksi. Oikeuslaitos on trustien käsissä. Me, kansa, emme maksa tuomareillemme riittäviä palkkoja. Mutta on tuleva aika —»
»Jolloin yhdistyneitten trustien liitto vallitsee koko lainsäädäntöä ja trustien liitto itse muodostuu hallitukseksi», keskeytti Ernest.
»Ei koskaan, ei koskaan!» kuului useita ääniä, ja kaikki kiivastuivat ja muuttuivat sotaisiksi.
»Sanokaahan», kysyi Ernest, »mitä te aiotte tehdä silloin, kun sellainen aika tulee?»
»Me kokoamme kaikki voimamme sitä vastaan!» huudahti mr Asmunsen, ja monet äänet vahvistivat hänen lausuntonsa.
»Se merkitsee sisällissotaa», varoitteli Ernest.
»Tulkoon vain sisällissota», kuului mr Asmunsenin vastaus, jota kannattivat kaikkien pöydässä istujain äänet. »Me emme ole unohtaneet esi-isäimme tekoja. Vapauden puolesta me olemme valmiit taistelemaan ja kuolemaan.»
Ernest hymyili.
»Älkää unohtako», hän sanoi, »että me olemme äänettömästi sopineet siitä, että te tarkoitatte vapaudella oikeutta hyötyä toisten kustannuksella».
Seurue kiukustui, miltei raivostui, mutta Ernest vaimensi melun ja jatkoi voimakkaasti:
»Vielä eräs kysymys. Kun te nousette koko voimassanne, niin muistakaa, että te nousette hallitusta vastaan, joka on trustien käsissä. Siispä tulee hallitus lähettämään teitä vastaan seisovan armeijan, laivaston, vapaaehtoiset joukot, poliisivoiman — sanalla sanoen Yhdysvaltain koko sotakoneiston. Missä on silloin teidän voimanne?»
Heidän kasvoillaan näkyi nolostumisen ilme, ja ennenkuin he ennättivät toipua, Ernest iski uudestaan.
»Muistatteko, että vielä joku aika sitten meidän seisova armeijamme ei käsittänyt enempää kuin viisikymmentä tuhatta miestä? Vuosi vuodelta sitä on lisätty, kunnes se jo tätä nykyä nousee kolmeensataan tuhanteen.»
Ja jälleen hän löi.
»Eikä siinä kaikki. Sill'aikaa kuin te uuraasti palvelitte liikevoiton nimellä tunnettua epäjumalaanne ja pohditte kysymystä lemmikkinne, vapaan kilpailun siveellisyydestä, on ryhmittymisen kautta syntynyt vieläkin merkillisempiä ja suurenmoisempia laitoksia. Minä tarkoitan vapaaehtoista sotaväkeä.»
»Se on meidän voimaamme!» huudahti mr Kowalt. »Sen avulla me torjuisimme seisovan armeijan hyökkäyksen.»
»Te itse joutuisitte vapaaehtoiseen väkeen», huomautti Ernest, »ja teidät lähetettäisiin Mainen valtioon, Floridaan, Filippiineille tai jonnekin muualle, hukuttamaan veriin omia tovereitanne, jotka ovat ryhtyneet sisällissotaan oikeuksiensa puolesta. Samalla Kansasista tai Wisconsinista taikka jostakin muusta valtiosta teidän omat toverinne lähtisivät liikkeelle hukuttamaan verivirtoihin teidät, jotka olette nousseet kapinoimaan.»
Tällöin vallitsi täydellinen äänettömyys, kunnes mr Owen murahti:
»Me emme menisi vapaaehtoiseen väkeen. Siten olisi koko kysymys ratkaistu. Me emme olisi niin hupsuja.»
Ernest purskahti nauruun.
»Te ette ymmärrä sitä ryhmitystä, mikä on syntynyt. Te ette mahtaisi mitään. Teidät raastettaisiin sotaväkeen.»
»On olemassa jotakin, jota me sanomme siviililaiksi», intti mr Owen.
»Ei ainakaan silloin, kun hallitus lakkauttaa siviililain. Sinä päivänä, kun te mielisitte nousta koko voimassanne, teidän voimanne käännettäisiin teitä vastaan. Ja sotaväkeen teidän täytyisi mennä tahtoen tai tahtomatta. Habeas corpus, minä kuulin jonkun mainitsevan siitä. Sen sijaan, että teillä olisi oikeus alistaa asianne laillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, te saisitte alistua ruumiintarkastukseen. Jos te kieltäytyisitte menemästä sotaväkeen tai tottelemasta määräyksiä sinne jouduttuanne, niin teidät tuomittaisiin kenttäsotaoikeudessa ja ammuttaisiin kuin koirat. Sellainen on laki.»
»Sellainen ei ole laki», vakuutti mr Calvin varmalla äänenpainolla. »Sellaista lakia ei ole olemassa. Nuori mies, te haaveilette. Mitä te puhuitte vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä Filippiineille. Se on perustuslainvastaista. Perustuslaissa nimenomaan säädetään, että vapaaehtoista sotaväkeä ei voida lähettää valtakunnan rajojen ulkopuolelle.»
»Mitä siinä on perustuslailla tekemistä», ehätti Ernest kysymään. »Tuomioistuimet tulkitsevat perustuslakia ja tuomioistuimet, kuten mr Asmunsen jo sanoi, ovat trustien palveluksessa. Sitäpaitsi, kuten sanoin, sellainen on laki. Se on ollut lakina jo vuosia, yhdeksän vuotta, hyvät herrat.»
»Ettäkö meidät voidaan raastaa sotaväkeen?» kysyi mr Calvin ihmeissään. »Ettäkö meidät voidaan ampua sotaoikeuden päätöksellä, jos kieltäydymme?»
»Niin, juuri niin», vastasi Ernest.
»Mistä johtuu, ettemme ole koskaan kuulleet tuosta laista?» kysyi isä, ja minä saatoin huomata, että se todellakin oli hänelle uutta.
»Kahdesta syystä», sanoi Ernest. »Ensiksi, sen sovelluttaminen ei ole tähän saakka ollut tarpeellista. Ja toiseksi, tämä laki kiidätettiin kongressin ja senaatin läpi salavihkaa, melkein ilman mitään keskustelua. Tietystikään sanomalehdet eivät hiiskuneet asiasta mitään. Mutta me sosialistit tiesimme sen. Meidän sanomalehdissämme kerrottiin siitä, mutta tehän ette koskaan lue meidän lehtiämme.»
»Te haaveilette, sanon sen vieläkin kerran», arveli mr Calvin. »Meidän maamme ei olisi koskaan sitä sallinut.»
»Mutta meidän maamme salli sen», vastasi Ernest. »Ja mitä tulee minun haaveilemiseeni» — hän otti taskustaan pienen lehtisen — »sanokaahan, näyttääkö tämä haaveelta».
Hän levitti sen ja alkoi lukea:
»Ensimmäinen pykälä: olkoon säädetty j. n. e., j. n. e., että vapaaehtoisiin kaarteihin kuuluvat kaikki ruumiiltaan kelvolliset miespuoliset kansalaiset, jotka ovat täyttäneet kahdeksannentoista ikävuotensa, aina neljänkymmenenviiden vuoden ikään asti, kaikissa valtioissa, territorioissa ja Columbian piirikunnassa.
»Seitsemäs pykälä … että jokainen upseeri tai sotamies — muistakaa, hyvät herrat, että te ensimmäisen pykälän mukaan olette kaikki sotamiehiä — että jokainen sotamies, joka kieltäytyy saapumasta palvelukseen käskyn saatuaan, joutuu vastaamaan teostaan sotaoikeuden edessä ja langetetaan sellaiseen rangaistukseen kuin sotaoikeus hyväksi näkee.
»Kahdeksas pykälä … että sotaoikeus on kokoonpantu yksinomaan sotaväen upseereista.
»Yhdeksäs pykälä … että vapaaehtoinen sotaväki silloin, kun se kutsutaan Yhdysvaltain palvelukseen, tulee olemaan samojen asetusten ja määräysten alaisena kuin Yhdysvaltain vakinainen sotaväki.
»Tässä sitä ollaan, hyvät herrat Amerikan kansalaiset ja sotatoverit. Yhdeksän vuotta sitten me sosialistit arvelimme, että tuo laki oli aiottu työväkeä vastaan. Mutta näyttää siltä, että se oli tähdätty myöskin teitä vastaan. Kongressimies Wiley lausui sen lyhyen keskustelun aikana, mikä kongressissa sukeusi tuon lakiehdotuksen yhteydessä, että sen tarkoituksena oli perustaa reserviväki, 'joka ottaisi roistoväkeä kurkusta kiinni ja suojelisi kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta'. Ja vastaisuudessa, kun te nousette koko voimassanne, muistakaa, että nousette trustien omaisuutta ja trustien vapautta vastaan, ja että tätä lakia tullaan silloin sovelluttamaan teihin. Teiltä nyhdetään hampaat. Teidän kyntenne katkaistaan. Ja sinä päivänä, jona te nousette koko voimallanne, hampaattomina ja kynnettöminä, olette te yhtä vaarattomia kuin simpukkaparvi.»
»Minä en usko sitä!» huudahti Kowalt. »Sellaista lakia ei ole olemassa.
Se on teidän sosialistien sepittämä juttu.»
»Tämä lakiehdotus esitettiin kongressin edustajahuoneelle heinäkuun 30 päivänä 1902», kuului vastaus. »Sen esitti Ohion edustaja Dick. Se työnnettiin kiireesti läpi. Senaatti hyväksyi sen yksimielisesti tammikuun 14 päivänä 1903. Ja täsmälleen seitsemän päivää myöhemmin sen hyväksyi Yhdysvaltain presidentti.»[1]
[1] Everhard oli täydellisesti oikeassa, erehtyen ainoastaan päivämäärästä, sillä kysymyksessä oleva lakiehdotus jätettiin edustajahuoneelle kesäkuun 30 p. eikä heinäkuun 30 p. — Muuten saapuvilla olleiden liikemiesten tietämättömyys ei ole suuresti ihmeteltävä. Hyvin harvat ihmiset olivat tietoisia tämän samaisen lain olemassaolosta. Kumousmies E. Unterman julkaisi heinäkuussa v. 1903 Girardissa, Kansasissa, lentokirjasen »Militia Bill» (Sotilaslaki), mutta kirjanen ei päässyt laajalle leviämään työläisten keskuudessa; ja toiselta puolen luokkarajat olivat jo siinä määrin selvinneet, että keskiluokka ei tuota kirjasta lukenut, siten jääden tietämättömyyteen koko laista.
YHDEKSÄS LUKU.
Haaveilijan matematiikkaa.
Sen hämmennyksen vallitessa, minkä hänen paljastuksensa oli aiheuttanut,
Ernest alkoi jälleen puhua.
»Te olette sanoneet, kymmenkunta teistä tänä iltana, että sosialismi on mahdottomuus. Te olette vakuuttaneet, että se on mahdottomuus; suokaa minun vuorostani osoittaa, että se on välttämättömyys. Ei ainoastaan se ole välttämätöntä, että te pikkukapitalistit häviätte näyttämöltä, vaan niinikään välttämätöntä on suurten kapitalistien ja trustien häviäminen. Muistakaa, että kehityksen virta ei koskaan käänny takaperin. Se juoksee yhä eteenpäin, ja se juoksee kilpailusta ryhmitykseen, pienestä ryhmityksestä isoon ryhmitykseen ja isoista ryhmistä jättiläisryhmiin, ja se juoksee sosialismiin, joka on kaikkein suurenmoisin ryhmitys.
»Te sanotte, että minä haaveilen. Hyvä on. Minä esitän teille haaveitteni matematiikan; ja jo etukäteen haastan teidät osoittamaan, missä suhteessa minun laskuni eivät pidä paikkaansa. Tulen osoittamaan, miksi kapitalistisen järjestelmän kukistuminen on välttämätön. Mutta malttakaa mielenne, jos teistä alussa tuntuu, että poikkean asiasta.
»Ottakaamme ensiksikin tarkasteltavaksemme joku erityinen teollisuus, ja heti kun minä sanon jotakin sellaista, jota ette hyväksy, tehkää hyvin ja keskeyttäkää minut. Ajatelkaamme esimerkiksi kenkätehdasta. Tehdas valmistaa nahasta kenkiä. Olettakaamme, että sillä on sadan dollarin arvosta nahkaa. Se kulkee tehtaan läpi muuttuen kengiksi, joiden arvo on, sanokaamme, kaksisataa dollaria. Mitä on tapahtunut? Nahan arvo on lisääntynyt sadalla dollarilla. Miten se lisääntyminen tapahtui? Katsotaanhan.
»Pääoma ja työ koroittivat tuon nahan arvoa sadalla dollarilla. Pääoma pani puolestaan tehtaan, koneet ja suoritti tuotantokustannukset. Työ pani puolestaan itsensä. Pääoman ja työn yhteisvaikutuksesta arvo kohosi sadalla dollarilla. Oletteko kaikki tähän saakka samaa mieltä?»
Miehet pöydän ympärillä nyökäyttivät myöntävästi päitään.
»Työ ja pääoma tuotettuaan tämän sata dollaria ryhtyvät jakamaan sitä keskenänsä. Mutta sivuuttaen ne murtoluvut, joilla tätä jakoa tilastoissa määritellään, käyttäkäämme kokonaislukuja. Pääoma ottaa omana osuutenaan viisikymmentä dollaria, ja työ saa palkkoina toisen viisikymmentä. Me emme tahdo tässä käydä riitelemään jaosta. Mutta varma on, että osapuilleen näin tapahtuu tämä jako. Ja otettakoon huomioon, että se, mikä on totta tällä erityisellä teollisuusalalla, pitää paikkansa kaikkiin teollisuuksiin nähden. Vai kuinka?»
Ja taaskin koko seurue myönsi niin olevan.
»No niin, otaksukaamme, että työläiset saatuaan viisikymmentä dollariansa tahtoisivat ostaa noita samoja kenkiä. He voisivat ostaa ainoastaan viidenkymmenen dollarin arvosta. Se on selvä, eikö niin?
»Ja sitten me siirrymme tästä erikoisalasta teollisuustuotantoon ylimalkaan, joka käsittää nahan, raaka-aineet, kuljetuksen, myynnin ja kaikki. Sanokaamme, että varallisuuden tuotanto Yhdysvalloissa vuosittain nousee neljääntuhanteen miljoonaan dollariin. Tuotanto siis on neljätuhatta miljoonaa. Kuinka paljon tästä työväki voi ostaa takaisin? Kaksituhatta miljoonaa. Tästä kai ei tarvitse keskustella? Ja sitäpaitsi minun numeroni ovat lieviä. Sillä tuhannet kapitalistiset metkut vaikuttavat, että työläiset eivät voi ostaa takaisin puoltakaan kokonaistuotannosta.
»Mutta palataksemme asiaan sanomme, että työväki ostaa takaisin kahdellatuhannella miljoonalla dollarilla. Ja selvä järki sanoo, että työväki siis voi kuluttaa ainoastaan kahdentuhannen miljoonan arvosta, joten jäljelle jää kaksituhatta miljoonaa, mitä työväki ei voi lunastaa eikä kuluttaa.»
»Työväki ei kuluta edes noita kahtatuhatta miljoonaa», huomautti mr
Kowalt. »Jos se kuluttaisi, ei sillä olisi talletuksia säästöpankeissa.»
»Työväen talletukset säästöpankeissa eivät todellisuudessa ole muuta kuin vararahasto, jota kulutetaan sitä mukaa kuin sitä karttuu. Ne säästöt ovat vanhainpäiväin, sairauden, tapaturmien ja hautauskustannusten varalta. Ne ovat itse asiassa vain leipäpala, joka pannaan talteen seuraavana päivänä syötäväksi. Epäilemättä työväki kuluttaa koko sen tuotannon, minkä se saa irti palkkarahoillaan.
»Kaksituhatta miljoonaa jää pääoman osalle. Kuluttaako sitten pääoma sen jäännöksen, mikä sille jää suoritettuaan kustannukset? Kuluttaako pääoma koko tuon kaksituhatta miljoonaa?»
Ernest pysähtyi hetkeksi jättäen kysymyksensä läsnäolevain vastattavaksi. He pudistivat päitään.
»En tiedä sitä», sanoi eräs heistä avomielisesti.
»Tietysti tiedätte», jatkoi Ernest. »Ajatelkaahan vain. Jos pääoma kuluttaisi osansa, ei pääoman kokonaissumma voisi lisääntyä. Se pysyisi aina yhtä suurena. Jos tarkastatte Yhdysvaltain taloudellista historiaa, niin huomaatte, että pääoman yleissumma on yhtä mittaa kohonnut. Siis pääoma ei kuluta osaansa. Muistatteko sen ajan, jolloin Englannilla oli niin paljon meidän rautateittemme obligatsioneja? Vuosien vieriessä me olemme lunastaneet nuo obligatsionit. Mitä se merkitsee? Se merkitsee, että meidän pääomamme kuluttamaton osa osti takaisin nuo velkakirjat. Mitä merkitsee se tosiasia, että tänä päivänä Yhdysvaltamme kapitalistit omistavat tuhansien miljoonien dollareitten arvosta Meksikon, Venäjän, Italian, Kreikan valtionobligatsioneja? Se merkitsee, että nuo tuhannet miljoonat dollarit muodostavat osan siitä ylijäämästä, mitä kapitaali ei ole kuluttanut. Ja sitäpaitsi aina kapitalistisen järjestelmän alkuajoista saakka kapitaali ei ole milloinkaan kuluttanut koko osaansa.
»Ja nyt me tulemme asian ytimeen. Neljäntuhannen miljoonan arvosta tuotetaan varallisuutta Yhdysvalloissa vuosittain. Työväki ostaa takaisin ja kuluttaa kaksituhatta miljoonaa. Siitä siis jää aikamoinen jäännös kuluttamatta, kun kapitaali ei kuluta niitä kahtatuhatta miljoonaa. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä voidaan tehdä? Työväki ei voi sitä kuluttaa, sillä se on jo käyttänyt kaikki palkkarahansa. Kapitaali ei voi käyttää siitä enempää kuin se jo on käyttänyt. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä tehdään?»
»Se myydään ulkomaille», ehätti mr Kowalt sanomaan.
»Niin juuri», myönsi Ernest. »Juuri tästä jäännöksestä johtuu, että me tarvitsemme ulkomaisia markkinoita. Se myydään ulkomaille. Se on myytävä sinne. Ainoastaan siten voimme päästä siitä erilleen. Ja tuosta käyttämättömästä ylijäämästä, joka lähetetään ulkomaille, muodostuu meidän n. s. suotuisa kauppabalanssimme. Olemmeko siitä kaikin yhtä mieltä?»
»Minun mielestäni on ajan hukkaa pohtia näitä kaupan aakkosia, sanoi mr
Calvin kuivasti. »Me kaikki ymmärrämme ne.»
»Ja juuri näillä aakkosilla, joita olen niin juurta jaksain käsitellyt, aion hämmästyttää teidät», vastasi Ernest. »Niissä se ydin piilee. Ja minä hämmästytän teidät heti paikalla. Kas näin.
»Yhdysvallat on kapitalistinen valtakunta, joka on kehittänyt tulolähteitään. Johtuen kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä sillä on kuluttamaton ylijäämä, josta sen on päästävä erilleen, ja siitä on koetettava vapautua ulkomailla.[1] Ja samaa kuin Yhdysvalloista on sanottava jokaisesta kapitalistisesti kehittyneestä maasta. Jokaisella sellaisella maalla on kuluttamaton ylijäämänsä. Älkää unohtako, että ne ovat jo käyneet kauppaa keskenään ja että tämä ylijäämä on yhä vain olemassa. Työväki kaikissa näissä maissa on kuluttanut palkkansa eikä voi ostaa enempää. Samoin kapitaali kaikissa noissa maissa on käyttänyt tästä ylijäämästä sen verran kuin se luonteensa mukaisesti voi käyttää. Ja yhä vain on ylijäämä. Ne eivät voi työntää noita jäljellejääneitä varastoja toisilleen. Miten ne siis pääsevät niistä erilleen?»
[1] Theodore Roosevelt, joka oli Yhdysvaltain presidenttinä muutamia vuosia ennen näitä tapauksia, antoi seuraavan virallisen julistuksen: »Tavaroiden osto ja myynti täytyy saattaa sellaiseen suhteeseen keskenään, että Yhdysvaltain ylituotanto voidaan myydä ulkomaille tyydyttävillä ehdoilla.» Ja tällä ylituotannolla hän tietysti tarkoitti sitä kapitalistisen järjestelmän voitto-osinkoa, mitä kapitalistit eivät kyenneet kuluttamaan. Samoihin aikoihin senaattori Mark Hanna sanoi: »Yhdysvalloissa on varallisuuden vuotuinen tuotanto kolmatta osaa suurempi kuin kulutus.» Niinikään eräs toinen senaattori, Chauncey Depew, lausui: »Amerikan kansa tuottaa vuosittain kahdentuhannen miljoonan dollarin arvosta enemmän varallisuutta kuin se kuluttaa.»
»Myyvät ne sellaisiin maihin, joiden tuotantoa ei vielä ole kehitetty», sanoi mr Kowalt.
»Aivan niin. Minun todistelutapani, katsokaahan, on niin yksinkertainen, että teidän ajatuksenne juoksevat minun sanojeni edellä. Ja sitten seuraava askel. Otaksukaamme, että Yhdysvallat lähettävät ylituotantonsa johonkin sellaiseen maahan, jonka teollisuus ei ole kehittyneellä kannalla, kuten esim. Brasiliaan. Mitä sitten Yhdysvallat saavat vuorostaan Brasilialta?»
»Kultaa», sanoi mr Kowalt.
»Mutta maailmassa on vain rajoitettu määrä kultaa, eikä sitä ole paljon», muistutti Ernest.
»Kultaa arvopaperien, velkakirjojen y. m. s. muodossa», muutti mr Kowalt edellistä huomautustaan.
»Jo sattui», sanoi Ernest. »Brasiliasta Yhdysvallat vuorostaan saavat
velkakirjoja ja arvopapereita. Ja mitä se merkitsee? Se merkitsee, että
Yhdysvallat tulevat saamaan haltuunsa rautateitä, kaivantoja ja maita
Brasiliassa. Ja mitä siitä vuorostaan seuraa?»
Mr Kowalt mietti ja pudisti päätään.
»Minä sanon teille», jatkoi Ernest. »Se merkitsee, että Brasilian teollisuutta aletaan kehittää. Ja sitten seuraava askel. Kun Brasilia kapitalistisen järjestelmän vallitessa on kehittänyt teollisuutensa, tulee sille itselleen kasaantumaan kuluttamattomia varastoja. Voiko se päästä eroon tuosta ylijäämästä lähettämällä sen Yhdysvaltoihin? Ei suinkaan, sillä Yhdysvalloilla itsellään on kädet täynnä ylituotantoa. Voivatko Yhdysvallat samoinkuin aikaisemminkin päästä ylijäämästään lähettämällä sen Brasiliaan? Eivät, sillä Brasilialla on nyt itsellään liikatuotantoa.
»Mitä seuraa siitä? Niin, se merkitsee, että Yhdysvaltain ja Brasilian on etsittävä markkinoita sellaisissa maissa, joiden teollisuus ei ole vielä kehittynyt. Mutta toiselta puolen sellainen ylituotannon purkaminen johonkin alkuperäisellä taloudellisella kannalla olevaan maahan jouduttaa ja tekee välttämättömäksi sen maan kapitalistisen kehityksen. No niin, herrat, seuratkaa minua. Meidän maapallomme on vain niin ja niin suuri. Maailmassa on vain niin ja niin monta maata. Mitä tulee tapahtumaan silloin, kun jok'ikinen maailman maa aina kaikkein pienimpään saakka seisoo kaikkia toisia vastassa iso ylijäämä kuluttamatonta teollisuutta varastohuoneissaan?»
Hän pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kuulijoitaan. Heidän ällistyksensä näytti huvittavalta. Ernest oli esityksellään loihtinut heidän eteensä kuvan ja avannut heidän silmänsä näkemään sen. He näkivät sen, ja se täytti heidän mielensä pelolla.
»Me aloitimme aakkosista, mr Calvin», sanoi Ernest salamyhkäisesti. »Ja minä esitän teille loputkin aakkoset. Se on hyvin yksinkertaista. Ja siinä piilee sen voima. Te varmaankin haudotte mielessänne vastausta. Miten te siis arvelette käyvän sitten, kun kaikissa maailman maissa on kuluttamaton ylijäämä? Mikä perii silloin teidän kapitalistisen järjestelmänne?»
Mutta mr Calvin pudisti epäröivänä päätään. Hän nähtävästi kulki
Ernestin jälkiä takaisinpäin etsien virhettä hänen todistelustaan.
»Sallikaa minun käydä kanssanne toistamiseen läpi tuo keskustelu», sanoi Ernest. »Me aloitimme erikoisesta teollisuusalasta, kenkätehtaasta. Me huomasimme, että yhdistyneen tuotannon jako tapahtui siellä samassa järjestyksessä kuin se tapahtuu ylimalkaan kaikilla teollisuusaloilla. Me huomasimme, että työväki voi lunastaa palkoillaan ainoastaan niin ja niin paljon tuotetuista tavaroista ja että pääoma ei kuluta kaikkea jäljellejäänyttä tuotantoa. Me näimme, että kun työväki oli ostanut koko palkallaan ja pääoma käyttänyt sen verran kuin se tarvitsi, jäi vielä jäljelle kuluttamaton jäännös. Me sovimme siitä, että tämä ylijäämä voitiin kuluttaa ainoastaan siten, että se lähetettiin ulkomaisille markkinoille. Ja me sovimme niinikään siitä, että tämän ylituotannon siirtäminen johonkin toiseen maahan vaikuttaa sen, että kysymyksessäolevan maan teollisuus alkaa kehittyä kapitalistiseen malliin ja että lyhyen ajan kuluessa kysymyksessäolevassa maassa itsessään syntyy ylituotantoa. Me seurasimme edelleen tätä kehitystä kaikissa maailman maissa, kunnes tulimme siihen, että jokainen maa tuottaa joka vuosi ja joka päivä kuluttamattoman ylijäämän, jota se ei voi enää saada kaupaksi missään maassa. Ja nyt minä kysyn teiltä toistamiseen, mitä meidän on tehtävä tuolla ylijäämällä?»
Vieläkään ei kukaan vastannut.
»Mr Calvin?» kysäisi Ernest.
»Se riittää minulle», tunnusti mr Calvin.
»En ole ikinä aavistanut mitään sellaista», sanoi mr Asmunsen. »Ja todellakin se näyttää selvältä kuin päivä.»
Tällöin ensikerran kuulin selitettävän Karl Marxin[1] oppia yliarvosta, ja Ernest oli tehnyt sen niin helppotajuisesti, että minäkin istuin hämmästyneenä ja mykistyneenä paikoillani.
[1] Karl Marx — sosialismin kuuluisimpia neroja. Saksan juutalainen syntyperältään ja John Stuart Millin aikalainen. Meistä tuntuu uskomattomalta, että saattoi kulua niin kauan, ennenkuin hänen taloudelliset oppinsa tulivat yleisemmin tunnustetuiksi, johon mennessä aikakauden hyväksytyt ajattelijat ja oppineet häntä ivailivat. Marx karkoitettiin synnyinmaastaan ja kuoli maanpakolaisena Englannissa.
»Osoitan teille keinon, kuinka tuosta ylijäämästä päästään eroon», sanoi Ernest. »Heittäkää se mereen. Heittäkää joka vuosi tuhansien miljoonien dollarien arvosta kenkiä, vehnää, vaatteita ja muita kauppatavaroita mereen. Eikö asia ole sillä korjattu?»
»Epäilemättä se siten tulee korjatuksi», vastasi mr Calvin. »Mutta on hullunkurista, että te puhutte tuolla tavoin.»
Ernest hyökkäsi hänen kimppuunsa nuolen nopeudella.
»Onko tuo hullunkurisempaa kuin se, mihin te pyritte, te koneensärkijä, joka tahtoisitte palata vedenpaisumuksen aikuisten esi-isäinne kannalle? Mitä te ehdotatte keinoksi, jonka avulla kävisi päinsä päästä eroon tuosta ylituotannosta? Te haluaisitte ratkaista sen kysymyksen vaatimalla, että ei ole tuotettava yli tarpeen. Ja miten te sitten voisitte välttää ylituotannon syntymisen? Palaamalla alkuperäisiin tuotantomuotoihin, jotka ovat siksi hajanaisia, järjettömiä ja haaskaavia, että liikatuotantoa ei voisi syntyä.»
Mr Calvin rykäisi ja nielaisi. Isku oli sattunut keskelle otsaa.
»Te olette oikeassa», sanoi hän. »Tunnustan joutuneeni kiinni. Se on hullunkurista. Mutta meidän täytyy tehdä jotakin. Se on kysymys elämästä ja kuolemasta meille keskiluokalle. Me emme mielisuosiosta häviä. Me todellakin ennemmin palaamme esi-isiemme hankaloihin ja epäkäytännöllisiin tapoihin. Me johdamme teollisuuden sen trustin-edelliselle kehityskannalle. Me särjemme koneet, ja mitä te mahdatte meille?»
»Mutta te ette voi särkeä koneita», vastasi Ernest. »Te ette voi pyörtää takaisin kehityksen virtaa. Teitä vastassa on kaksi suurta valtaa, joista kumpainenkin on voimakkaampi kuin teidän keskiluokkanne. Suuret kapitalistit, trustit lyhyesti sanottuna, eivät salli teidän kääntyä takaisin. Ne eivät salli teidän särkeä koneita. Ja vielä suurempi ja mahtavampi kuin trustit on työväki. Se ei anna teidän särkeä koneita. Maailman omistus samoin kuin koneidenkin lepää trustien ja työväen käsissä. Siinä on taistelun rintama. Kumpainenkaan puoli ei halua koneiden hävittämistä. Mutta kumpainenkin puoli tahtoo omistaa koneet. Eikä keskiluokalla tässä taistelussa ole mitään paikkaa. Keskiluokka on kääpiö kahden jättiläisen välissä. Ettekö te huomaa, keskiluokan poloiset jäsenet, että olette myllynkivien välissä ja että jauhaminen jo on täydessä käynnissä.
»Olen todistanut teille kylmillä numeroilla kapitalistijärjestelmän välttämättömän kukistumisen. Kun jokaisessa maassa on kuluttamaton ja kaupaksikäymätön ylijäämä, silloin kapitalistinen järjestelmä romahtaa maahan sen peloittavan voittojen rakennuksen kera, minkä se itse on pystyttänyt. Ja sinä päivänä ei koneita tuhota. Silloin taistellaan koneiden omistamisesta. Jos työväki pääsee voitolle, on teidän kohtalonne helppo. Yhdysvallat ja koko maailma tulee silloin astumaan uuteen suurenmoiseen aikakauteen. Sen sijasta, että koneet ruhjoisivat ihmisiä, tulee elämä niiden kautta kauniimmaksi ja jalommaksi. Te, tuhotun keskiluokan jäsenet, yhdessä työläisten kanssa — silloin ei tule olemaan muita kuin työläisiä — tulette tasa-arvoisiksi näiden ihmeellisten koneiden tuotteista. Ja me kaikki yhdessä tulemme rakentamaan vielä ihmeellisempiä koneita. Eikä silloin enää tule olemaan kuluttamatonta ylituotantoa, sillä liikevoittoa ei silloin enää ole olemassakaan.»
»Mutta otaksukaammepa, että trustit pääsisivät voitolle tässä taistelussa koneiden ja maailman herruudesta», virkkoi mr Kowalt.
»Silloin», vastasi Ernest, »teidät ja työväen ja meidät kaikki tallaa rautakoroillaan sellainen hirmuvalta, jonka vertaista ihmiskunnan historia ei tunne. Sille hirmuvallalle tosiaankin sopii nimeksi Rautakorko.»[1]
[1] Mikäli tiedetään, käytettiin tätä nimitystä ensikerran tässä tilaisuudessa.
Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä pöydän ympärillä istuvat miehet miettivät mielessään päin jos toisinkin.
»Mutta tämä teidän sosialisminne on unelma», sanoi mr Calvin ja kertasi sanan »unelma».
»Näytän teille sitten jotakin, mikä ei ole unelma», virkkoi Ernest. »Ja sitä 'jotakin' minä sanon oligarkiaksi. Te sanotte sitä plutokratiaksi, rahavallaksi. Mutta me molemmat tarkoitamme samaa asiaa, nim. suurkapitalisteja ja trusteja. Tarkastakaamme kenen käsissä valta on tänä päivänä. Ja sitä varten meidän on pidettävä silmällä yhteiskuntamme luokkajaoitusta.
»Yhteiskunnassa on kolme suurta luokkaa. Ensiksi tulee plutokratia, jonka muodostavat rikkaat pankkiirit, rautatiekuninkaat, suurliikkeiden johtajat ja trustiparoonit. Toinen järjestyksessä on keskiluokka, teidän luokkanne, jonka muodostavat farmarit, kauppiaat, pikkutehtailijat ja vapaiden ammattien harjoittajat. Ja kolmantena järjestyksessä tulee minun luokkani, proletaarit, köyhälistö, jonka muodostavat palkkatyöläiset.[1]
[1] Yhdysvaltain asukasluku jakaantui Lucien Sanialin laatiman tilaston mukaan v. 1900 tämän luokituksen jälkeen seuraavasti: »Plutokraattien luokka 250,251, keskiluokka 8,429,845 ja proletariaatti 20,393,137.»
»Teidän täytyy myöntää, että rikkauksien omistaminen määrää todelliset voimasuhteet Yhdysvalloissa tänä päivänä. Miten jakautuu maamme varallisuus näiden kolmen luokan kesken? Kas tässä numerot. Plutokratia omistaa kuusikymmentäseitsemäntuhatta miljoonaa dollaria. Ja vaikka kaikista eri toimialoilla olevista henkilöistä Yhdysvalloissa ainoastaan yhdeksän tuhannesosaa kuuluu rahaylimystöön, niin tämä rahaylimystö omistaa seitsemänkymmentä prosenttia koko maan varallisuudesta. Keskiluokka omistaa neljäkolmattatuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla se on edustettuna yhdeksälläkolmatta prosentilla, jotka omistavat viisikolmatta prosenttia koko varallisuudesta. Jäljellä on proletariaatti. Se omistaa neljätuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla sen edustajia on seitsemänkymmentä prosenttia; ja proletariaatti omistaa neljä prosenttia koko varallisuudesta. Kenen käsissä on valta, hyvät herrat?»
»Teidän omien laskujenne mukaan meidän luokkamme on voimakkaampi kuin työväenluokka», huomautti mr Asmunsen.
»Se, että te sanotte meidän luokkaamme heikoksi, ei tee teitä sen vahvemmiksi plutokratian voiman edessä», sanoa sukaisi Ernest. »Ja sitäpaitsi en ole vielä lopettanut esitystäni. On olemassa valta, vielä mahtavampi kuin varallisuus, ja se on mahtavampi sen tähden, että sitä ei voida ottaa pois. Meidän voimamme, proletariaatin voima, on meidän lihaksissamme, meidän käsissämme, joilla me ojennamme vaalilippumme, meidän sormissamme, joilla voi liikuttaa liipaisinta. Tätä voimaa ei voi kukaan meiltä nujertaa. Se on elämän oleellinen ominaisuus, se on se voima, joka on rikkauksia mahtavampi ja jota rikkaudet eivät voi riistää. Mutta teidän voimanne on pideltävissä. Se voidaan teiltä ottaa. Nyt jo plutokratia sitä teiltä ottaa. Vihdoin viimein se tulee ottamaan sen teiltä kokonaan. Ja silloin te lakkaatte olemasta keskiluokka. Te laskeudutte meidän tasollemme. Teistä tulee proletaareja. Ja merkillisintä kaikesta tulee olemaan, että te lisäätte meidän voimaamme. Me toivotamme teidät tervetulleiksi, veljet, ja taistelemme rinnatusten ihmisyyden asian puolesta.
»Työväellä nähkääs ei ole sanottavasti mitään menetettävänä. Sen osana maan varallisuudesta ovat pitovaatteet, talous- ja huonekalut ja joskus, mutta hyvin harvoissa tapauksissa, velaton koti. Mutta teillä on todellista omaisuutta neljäkolmattatuhatta miljoonaa, ja sen tulee plutokratia teiltä riistämään. Tietysti on olemassa se mahdollisuus, että proletariaatti ehtii ennen sitä. Ettekö näe asemaanne, hyvät herrat? Keskiluokka on turvaton karitsa leijonan ja tiikerin välissä. Jos toinen ei teitä saavuta, niin toinen varmasti saavuttaa. Ja jos plutokratia ennättää ensiksi, niin on vain ajankysymys, milloin proletariaatti saavuttaa plutokratian.
»Eikä edes nykyinen varallisuutenne ole teidän voimanne oikea mitta. Teidän varallisuutenne tällä hetkellä on ainoastaan tyhjä kuori. Ja siitä juuri johtuu teidän heikko huutonne: 'Palatkaamme esi-isäimme aikoihin.' Te tunnette oman voimattomuutenne. Te tiedätte, että voimanne on tyhjä kuori. Ja minä todistan teille sen tyhjyyden.
»Mitä valtaa on farmareilla? Enemmän kuin toiset puolet ovat todellisuudessa orjia, sen tähden että he ovat pelkkiä vuokraajia tai heidän maatilansa ovat velkojen panttina. Ja orjia he kaikki ovat siihen katsoen, että nyt jo trustit omistavat tai vallitsevat (joka muuten merkitsee aivan samaa) — omistavat ja vallitsevat kaikkia maantuotteiden kaupan välineitä, kuten jäähuoneita ja -vaunuja, rautateitä, elevaattoreita ja höyrylaivalinjoja. Ja sen lisäksi trustit vallitsevat itse markkinoita. Kaiken tämän suhteen farmarit ovat voimattomia. Mitä taas tulee heidän poliittiseen valtaansa, palaan siihen myöhemmin samassa yhteydessä, kun tulen puhumaan koko keskiluokan hallinnollisesta ja poliittisesta vallasta.
»Päivä päivältä trustit tukahduttavat farmareita niinkuin ne tekivät mr Calvinille ja muille karjanhoitajille. Ja päivä päivältä tukahdutetaan kauppiaita samalla tavalla. Muistatteko, miten tupakkatrusti tukahdutti yksistään New Yorkissa yli neljäsataa tupakkamyymälää kuuden kuukauden kuluessa? Missä ovat kivihiilikenttien entiset omistajat? Te tiedätte minun tarvitsematta sanoa, että rautatietrusti omistaa tai vallitsee kaikkia kovan ja pehmeän hiilen kenttiä. Eikö öljytrusti omista parikymmentä valtamerilinjaa? Eikö se niinikään vallitse kupariteollisuutta, puhumattakaan sen yhteydessä toimivasta sulattotrustista? Yhdysvalloissa on tänä iltana kymmenentuhatta kaupunkia, joita valaisevat öljytrustiin kuuluvat kaasu- ja sähköyhtiöt. Ja yhtä monessa kaupungissa ja niiden etukaupungeissa kaikki sähkörautatiet ovat öljytrustin käsissä. Pikkukapitalistit, jotka ennen olivat osallisina näissä tuhansissa liikeyrityksissä, ovat kadonneet. Te tiedätte sen. Ja samaa tietä tulette tekin menemään.
»Pikkutehtailijan laita on sama kuin farmarinkin. Ja pikkutehtailijat ja farmarit ovat vaipuneet läänityslaitoksen aikaiseen torpparuuteen. Ja mitä sitten ovat vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat muuta kuin juhtia kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kun taas politikoitsijat ovat juoksupoikia. Miksi te, mr Calvin, puuhailette yöt ja päivät järjestääksenne farmareita yhdessä muun keskiluokan kanssa poliittiseksi puolueeksi? Siksi, että vanhojen puolueiden politikoitsijat eivät tahdo olla missään tekemisissä teidän homehtuneiden aatteittenne kanssa; ja haluttomia he ovat sen tähden, että he, kuten minä jo sanoin, ovat plutokratian juoksupoikia ja hovipalvelijoita.
»Sanoin, että vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat ovat rahaylimystön mökkiläisiä. Mitä muuta he olisivat? Kaikki tyynni professorit, papit, sanomalehdentoimittajat palvelevat plutokratiaa, ja heidän toimintansa rajoittuu sellaisten aatteiden ja käsitysten levittämiseen, jotka joko eivät ole vahingollisia rahaylimystölle tai ovat suorastaan sitä kiittäviä ja pönkittäviä. Milloin he vain ryhtyvät julistamaan sellaisia aatteita, jotka vahingoittavat rahavaltaa, he menettävät toimensa, jolloin he, jos eivät ole varustautuneet pahojen päivien varalta, vaipuvat proletariaattiin ja menehtyvät tai heistä tulee työväenagitaattoreita. Älköönkä unohdettako, että juuri sanomalehdistö, saarnastuoli ja yliopisto muodostavat yleisen mielipiteen, määräävät kansakunnan ajatussuunnan. Ja taiteilijat taas: he palvelevat rahaylimystön turmeltunutta ja saastaista makua.
Mutta kaiken kaikkiaan, raha ei itsessään ole todellinen valta. Se on vallan edellytys, ja valta on hallinnollista. Kuka vallitsee hallitusta tänä päivänä? Proletariaattiko, jonka kaksikymmentä miljoonaa jäsentä puuhailee hyödyllisissä töissä? Teitä naurattaa jo sellainen kysymyskin. Entä keskiluokka kahdeksine miljoonine jäsenineen? Ei enempää kuin proletariaattikaan. Kuka sitten vallitsee hallitusta? Rahaylimystö, johon ei kuulu enempää kuin neljännesmiljoona toimivia jäseniä. Mutta rahaylimystö kokonaisuudessaan ei sitä tee, vaikka se suorittaisikin ratsupalvelusta. Hallitusta todellisuudessa vallitsee plutokratian äly, joka äly on kokoonpantu seitsemästä[1] pienestä ja mahtavasta ryhmästä. Eikä ole unohdettava, että nämä ryhmät nykyään muodostavat yhtenäisen renkaan.
[1] Vielä 1907 arveltiin olevan yksitoista ryhmää, jotka pitivät käsissään tämän maan herruutta, mutta tämä luku pieneni sen kautta, että viisi rautatieyhtiötä sulautui yhdeksi kaikkia rautateitä vallitsevaksi ryhmäksi. Nämä viisi yhteensulautunutta ryhmää raha-asioitsijoineen ja poliittisine liittolaisineen olivat: (1) James J. Hill, Pohjoislännen rautatiekuningas; (2) Pennsylvanian rautatieryhmä, Scliff raha-asiain päällikkönä, halliten suuria pankkihuoneita Philadelphiassa ja New Yorkissa; (3) Harriman, neuvonantajanaan Frick ja poliittisena apulaisenaan Odell, valliten keskimantereen, eteläisen Lännen ja Etelän ylimantereisia rautateitä; (4) Gouldien suvun rautatiet; ja (5) Moore, Reid ja Leeds, jotka tunnettiin nimellä »Rock Islandin joukkue». Nämä mahtavat oligarkit kohosivat kilpailun temmellyksestä ja liittyivät yhteen.
»Sallikaa minun osoittaa yksi ainoa niistä, rautatieryhmä. Sen palveluksessa on neljäkymmentä tuhatta asianajajaa, jotka valvovat sen etuja tuomioistuinten edessä. Se antaa lukemattomia vapaapilettejä tuomareille, pankkiireille, sanomalehdentoimittajille, papeille, yliopistomiehille, valtioitten lainlaatijakuntain jäsenille ja kongressimiehille. Se ylläpitää loistavia ja ylellisiä »lobbyja»[1] jokaisen valtion hallituskaupungissa ja Washingtonissa. Ja maamme kaikissa kaupungeissa ja kauppaloissa sillä on palveluksessaan ääretön armeija kätyreitä ja pikkupolitikoitsijoita, joiden varsinaisena tehtävänä on olla läsnä nimityskokouksissa, tuppautua lautakuntiin, lahjoa tuomareita ja joka suhteessa valvoa sen etuja.[2]
[1] Lobby — eduskuntasalin yhteydessä oleva sivuhuone, joka oli erityisesti järjestetty lainlaatijain lahjomista varten, vaikka lainlaatijain otaksuttiin valvovan kansan etuja.
[2] Kymmenkunta vuotta ennen Everhardin puhetta New Yorkin kauppakamari antoi kertomuksen, jossa m. m. sanottiin: »Rautatiet vallitsevat ehdottomasti useimpien valtioitten lainlaatijakuntia; ne asettavat ja erottavat liittosenaattoreja, kongressimiehiä ja kuvernöörejä, määräten täydellisellä diktaattorivallalla Yhdysvaltain hallitusohjelman.»
»Hyvät herrat, minä olen kuvannut ainoastaan yhtä näistä seitsemästä ryhmästä, jotka muodostavat plutokratian aivot, sen älyn.[1] Teidän kahteenkymmeneenneljään miljaardiin dollariin nouseva omaisuutenne ei anna teille poliittista valtaa viidenkolmatta sentin edestä. Se on tyhjä kuori, ja pian se kuorikin otetaan teiltä pois. Plutokratialla on käsissään kaikki valta tänä päivänä. Se laatii lait, sillä onhan sillä hallussaan senaatti, kongressi, tuomioistuimet ja valtioiden lainlaatijakunnat. Eikä sillä hyvä. Lakien taakse tarvitaan toimeenpaneva valta. Tänä päivänä plutokratia laatii lait, ja niitä toimeenpanemassa sillä on käytettävänään poliisi, armeija, laivasto ja vihdoin kansalliskaarti, johon me kaikki kuulumme, te, minä ja kaikki muut.»
[1] Rockefeller alkoi proletariaatin jäsenenä, ja ahkeruudellaan ja oveluudellaan hänen onnistui luoda ensimmäinen varsinainen trusti, tunnettu nimellä Standard Oil (Öljytrusti). Emme malta olla tässä esittämättä seuraavaa merkillistä kuvausta tuon ajan historiasta, osoittaaksemme, miten öljytrustin nopea kasvaminen tuhosi pikkukapitalisteja ja joudutti kapitalistisen järjestelmän lopullista romahdusta. David Graham Phillips oli aikakauden radikaalinen kirjailija, jonka »Saturday Evening Postissa» lokak. 4 p. v. 1902 ilmestyneestä kirjoituksesta lainaamme tähän otteen. Se kuuluu näin:
»Noin kymmenen vuotta sitten Rockefellerin tulot nousivat kolmeenkymmeneen miljoonaan dollariin sangen luotettavien tietojen mukaan. Hän oli jo silloin tehnyt kaikki kannattavat sijoitukset öljyteollisuuden alalla. Mutta tuloja virtasi edelleen määrättömästi enemmän kuin kaksi miljoonaa dollaria kuussa yksistään John Davison Rockefellerille. Silloin heräsi vakava kysymys uusille aloille siirtymisestä, uusista sijoituksista. Siitä kysymyksestä muodostui oikea painajainen. Öljytulot paisuivat paisumistaan, ja varmojen sijoitusten luku oli sangen rajoitettu, vielä rajoitetumpi kuin se on tätä nykyä. Ja se, että Rockefellerit alkoivat ulottaa liikkeensä öljystä muille aloille, ei tapahtunut yksinomaan sen tähden, että he halusivat lisätä tulojaan uusilla voitoilla. Heidät pakotti, suorastaan ajoi siihen se kultavirta, mitä öljytrusti yhä paisutti. He muodostivat erityisen esikunnan, jonka tehtävänä tuli olemaan uusien liikealojen etsiminen ja rahojen sijoittaminen niihin. Sanotaan, että tämän esikunnan päälliköllä on palkkaa 125,000 dollaria vuodessa.
»»Ensiksi Rockefellerit valloittivat rautatiet. V. 1895:n tienoilla he vallitsivat viidettä osaa maamme rautateistä. Mitä he omistavatkaan tai vallitsevat tänä päivänä? He ovat hallitsevina kaikilla New Yorkin suurilla rautateillä, pohjoiseen, itään ja länteen, lukuunottamatta yhtä ainoata rautatietä, jossa heidän rahojaan on ainoastaan muutamia miljoonia. He ovat osakkaina useimmissa niistä rautateistä, jotka haarautuvat Chicagosta. Ja he vallitsevat useita niistä rautatieverkoista, jotka ulottuvat Tyyneen valtamereen.
»»Mutta rautatiet yksin eivät voineet imeä sisäänsä kyllin nopeasti noita mahtavia kultavirtoja. Samaan aikaan John Davison Rockefellerin kuukausitulot olivat nousseet neljään, viiteen, kuuteen miljoonaan dollariin, tehden seitsemänkymmentäviisi miljoonaa vuosittain, ja uudet sijoitukset muilla teollisuusaloilla lisäsivät jo ennestään satumaisia tuloja.
»Rockefellerit siirtyivät kaasu- ja sähköteollisuuden alalle, kun nämä alat olivat siinä määrin kehittyneet, että ne tekivät sijoituksen varmaksi. Ja Amerikan kansa rikastuttaa Rockefellereita joka päivä, käyttäköönpä mitä valaistusainetta tahansa. He alkoivat ottaa maatiloja kiinnitykseen. Ja sanotaan, että kun hyvät vuodet joku aika sitten vapauttivat farmarit kiinnitysveloistaan, niin se liikutti Rockefelleria melkein kyyneliin asti; kahdeksan miljoonaa, jotka hän oli jo luullut saaneensa sijoitetuksi hyvää korkoa ja varmuutta vastaan, viskattiin nyt hänen kynnykselleen ikävällä odottamaan uutta kotia itselleen. Tämä odottamaton ja harmillinen sattuma oli liian kova isku miehelle, jolla on huono ruoansulatus…
»Sen perästä Rockefellerit siirtyivät kaivantoihin — rauta-, kupari- ja lyijykaivoksiin, raitioteihin, Yhdysvaltain valtioitten ja kaupunkien velkakirjoihin, höyrylaivoihin ja sähkölennättimeen, kiinteimistöihin, pilvenpiirtäjiin, asuntoihin, hotelleihin, liikepalatseihin, henkivakuutukseen ja pankkiliikkeeseen. Eikä vihdoin ollut olemassa yhtään teollisuusalaa, jolla ei olisi ollut liikkeessä heidän miljooniansa…
»Rockefellerin pankki — National City Bank New Yorkissa — on epäilemättä suurin pankkilaitos Yhdysvalloissa. Sen voittavat koko maailmassa ainoastaan Englannin ja Ranskan valtiopankit. Talletukset nousevat yli sadan miljoonan dollarin päivässä, ja se vallitsee Wall-streetin vekselilainaliikettä ja osakemarkkinoita. Mutta se ei ole ainoa. Se on vain ensimmäinen ja suurin niistä neljästätoista luotto- ja pankkihuoneesta, jotka Rockefeller omistaa New Yorkissa, joitten lisäksi hänellä on hyvin lujia pankkeja maan kaikissa suurimmissa liikekeskustoissa.
»John D. Rockefeller omistaa öljytrustin osakkeita viidensadan miljoonan dollarin arvosta markkinahintojen mukaan. Hänellä on sata miljoonaa terästrustissa, melkein yhtä paljon eräässä lännen rautatiessä, viisikymmentä miljoonaa eräässä toisessa rautatieverkossa, ja niin edespäin. Viime vuonna hänen tulonsa nousivat 100,000,000 dollariin — on epäiltävää, nousevatko kaikkien Rothschildien tulot yhteensä tuohon summaan. Ja se paisuu nopein askelin.»
Sen perästä ei enää paljon keskusteltu ja pian päivällinen päättyi. Vieraat jättelivät hyvästi allapäin ja hiljaisin äänin. Näytti melkein siltä, kuin heitä olisi peloittanut kuva, minkä olivat nähneet.
»Asema todellakin on vakava», sanoi mr Calvin Ernestille. »Eikä minulla ole juuri mitään muistuttamista teidän kuvaustanne vastaan. Olen eri mieltä teidän kanssanne ainoastaan mikäli on kysymys keskiluokan perikadosta. Me tulemme säilyttämään olemassaolomme, ja me kukistamme trustit.»
»Ja palaamme esi-isiemme kannalle», jatkoi Ernest hänen lausettaan.
»Vaikkapa niinkin», vastasi mr Calvin juhlallisen vakavasti. »Käsitän kyllä, että se on tavallaan jonkinlaista koneitten särkemistä ja että se on typerää. Mutta elämähän kokonaisuudessaan on typerää meidän päivinämme. Ja kaikessa tapauksessa meidän koneensärkemisemme on sentään käytännöllistä ja mahdollista, jota teidän haaveenne eivät ole. Teidän sosialistinen haaveenne on — niin, se on haave. Me emme voi seurata teitä.»
»Soisin teidän tuntevan hiukan enemmän kehitystä ja yhteiskuntaoppia», sanoi Ernest vakavasti heidän kätellessään hyvästiksi. »Se säästäisi meiltä monta ikävyyttä.»
KYMMENES LUKU.
Pyörremyrskyssä.
Liikemiesten päivällisten jälkeen seurasi sarja kaameita tapauksia. Ja minä, joka olin ikäni elänyt rauhallisessa ja hiljaisessa yliopistokaupungissa, löysin yht'äkkiä itseni suurten maailmantapahtumain pyörteestä. En tiedä, johtuiko se rakkaudestani Ernestiin vaiko siitä selvästä yhteiskunnan tilan näkemyksestä, minkä Ernestin johdolla olin saavuttanut, mutta minusta oli tullut kumouksellinen, ja minut vetivät pyörteisiinsä tapaukset, joita en vielä kolme kuukautta sitten olisi lainkaan ymmärtänyt.
Minun omat kohtaloni kärjistyivät yhtärinnan suuren yhteiskunnallisen kärjistymisen kanssa. Ensiksi tapahtui isän erottaminen yliopistosta. Totta kyllä häntä ei muodollisesti erotettu, mutta vaadittiin jättämään erohakemuksensa. Se sellaisenaan ei paljoa merkinnyt. Itse asiassa se huvitti isää. Se huvitti häntä erittäinkin siihen katsoen, että tuota erottamista oli jouduttanut hänen kirjansa »Economics and Education» ilmestyminen. Se lujitti hänen käyttämiään todistuskappaleita, hän arveli. Tarvittiinko enää parempaa esimerkkiä osoittamaan, että kapitalistiluokka vallitsee koululaitosta.
Mutta tämä todistus ei laajalle levinnyt. Kukaan ei tietänyt, että hänet oli pakotettu eroamaan yliopistosta. Hän oli niin etevä tiedemies, että sellainen uutinen kerrottuna hänen pakollisen eroamisensa syitten yhteydessä olisi synnyttänyt myrskyn. Sanomalehdet sirottelivat hänelle ylistyksiä ja kunnianosoituksia ja kiittelivät häntä siitä, että hän oli jättänyt yksitoikkoisen luentosalin omistaakseen koko aikansa tieteellisille tutkimuksille.
Aluksi isä naurahteli. Sitten hän suuttui — kiukustui. Seurasi hänen kirjansa takavarikoiminen, joka toimitettiin niin salaperäisesti, että aluksi emme voineet käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Kirjan ilmestyminen oli oitis herättänyt melkoista hämmästystä kaikkialla. Isää oli kohteliaasti löylytetty kapitalistisessa sanomalehdistössä viittaamalla siihen, miten säälittävää on, että hänenlaisensa suuri tiedemies jättää oman alansa ja siirtyy sosiologian alalle, josta hän ei tiedä mitään ja missä hän oli oitis joutunut harhaan. Tätä kesti viikon päivät, ja isä oli hyvällä tuulella, naureskellen partaansa ja kehuskellen, että hänen kirjansa oli koskettanut kapitalismin kipeään paikkaan. Ja sitten äkisti sanomalehdet ja aikakauskirjat vaikenivat koko kirjasta. Samoihin aikoihin ja yhtä odottamattomasti kirja hävisi kirjakaupoista. Ei yhtään kappaletta ollut missään saatavana. Isä kirjoitti kustantajille, ja nämä ilmoittivat, että painolevyt olivat tapaturman kautta särkyneet. Seurasi kirjevaihto, josta isä ei paljonkaan viisastunut. Vihdoin jouduttuaan niin ahtaalle, että kaksimieliset sanamuodot eivät enää riittäneet, heidän täytyi tunnustaa, että he eivät haluaisi ladottaa teosta uudelleen, mutta he kyllä mielellään luopuisivat kustannusoikeuksistaan siihen.
»Ettekä te löydä koko maasta yhtään kustannusliikettä, joka uskaltaisi siihen koskea», sanoi Ernest. »Ja jos olisin teidän sijassanne, niin arvelematta etsisin piilopaikkaa. Tämä on vain Rautakoron esimakua.»
Mutta isä oli tiedemies koko olemukseltaan. Hän ei koskaan luottanut sellaisiin johtopäätöksiin, joihin tullaan hypähtämällä. Laboratoriokoe ei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, jollei sitä suoritettu yksityiskohtia myöten. Ja niinpä hän koettelikin kaikki mahdolliset kustannusliikkeet. Ne esittelivät lukemattomia syitä ja lausuivat mielipahansa, mutta yksikään ainoa ei huolinut kirjaa kustannettavakseen.
Kun isä tuli vakuutetuksi siitä, että kirja oli todellakin julistettu kielletyksi, koetti hän saada sen tiedon sanomalehtiin; mutta hänen lehtien toimituksille osoittamansa kirjeet jäivät huomioonottamatta. Eräässä sosialistien kokouksessa, missä oli saapuvilla lukuisia sanomalehdenkertojia, isä päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän nousi ja esitti kirjansa vaiheet, kertoen miten viranomaiset olivat sen kaikessa hiljaisuudessa hävittäneet. Seuraavana päivänä, kun sanomalehdet tulivat, hän ensin nauroi, mutta sitten suuttui ankarammin kuin tavallisesti. Lehdet näet eivät puhuneet kirjasta halkaistua sanaa, mutta sen sijaan vääristelivät hänen esiintymisensä. Hänen puheensa varsinaisesta aineesta ei edes mainittu, mutta sen sijaan kerrottiin näille lehdille ominaisella tavalla, miten hän oli pitänyt ulvovan anarkistisen puheen. Kertomus oli oivallinen kyhäys. Erään kohdan siitä muistan hyvin. Isä oli käyttänyt sanamuotoa »yhteiskunnallinen kumous». Mutta sanomalehden uutisessa jätettiin pois sana »yhteiskunnallinen». Kertomus lähetettiin kautta koko maan Associated Pressin sähkösanomilla, herättäen kaikkialla verratonta hämmästystä. Isä leimattiin siinä nihilistiksi ja anarkistiksi, ja eräässä pilakuvassa, joka ilmestyi miltei kaikissa huomattavimmissa sanomalehdissä, hänet esitettiin punainen lippu kädessään ja perässään joukko pitkätukkaisia villinnäköisiä miehiä, joilla oli käsissään tulisoihtuja, puukkoja ja pommeja.
Häntä löylytettiin armottomasti pitkissä johtavissa artikkeleissa hänen anarkismistaan, tehtiinpä sellaisiakin viittauksia, että hän muka oli tullut mielenhäiriöön. Tällainen ei ollut kapitalistisen sanomalehdistön taholta mitään uutta, kertoi Ernest meille. Hän sanoi, että näiden lehtien tapa on lähettää kertojiansa sosialistien kokouksiin ja sitten sepittää kaikenmoisia tarkoituksellisia juttuja peläten, että keskiluokka ja työväenliike saattaisivat tavalla tai toisella lähestyä toisiaan. Ja lakkaamatta Ernest kehoitti isää luopumaan taistelusta ja piiloutumaan.
Sosialistinen sanomalehdistö kuitenkin puuttui asiaan, ja pian levisi kautta lukevan työväestön tieto siitä, että kirja oli takavarikoitu. Mutta sen laajemmalle se ei levinnyt. Ja kohta senjälkeen »Appeal to Reason»-niminen sosialistinen kustannusliike tarjoutui julkaisemaan kirjan uudestaan. Isä oli hyvillään, mutta Ernest kävi levottomaksi.
»Uskokaa pois, me olemme nyt tulleet sen tuntemattoman partaalle», hän sanoi. »Merkillisiä asioita tapahtuu ympärillämme. Ne voi tuntea. Emme tiedä, mitä ne ovat, mutta niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Koko yhteiskunta vavahtelee niiden painosta. Älkää kysykö minulta. En itsekään tiedä. Mutta sen saatte nähdä, että tästä keitoksesta syntyy jotakin sakeampaa. Se on kiteytymistilassa. Teidän kirjanne takavarikkoonottaminen on alkusoitto. Miten monta muuta kirjaa lienee otettukaan takavarikkoon? Siitä meillä ei ole pienintäkään aavistusta. Meitä ympäröi täydellinen pimeys. Meidän on mahdoton saada selkoa asioiden todellisesta tilasta. Mutta minusta tuntuu, että seuraavana numerona ohjelmassa tulee olemaan sosialistisen sanomalehdistön ja kustannusliikkeitten lakkauttaminen. Minä pelkään niin käyvän. Meidät tahdotaan kuristaa.»
Ernest näytti tuntevan tapahtumain valtimon tykytyksen tarkemmin kuin toiset sosialistit, ja kahden päivän sisällä jysähti ensimmäinen isku. »Appeal to Reason» oli viikkolehti, jonka painos nousi seitsemään ja puoleen sataan tuhanteen, lukuunottamatta tilapäisiä ylimääräispainoksia, jotka nousivat aina viiteen miljoonaan. Näiden painosten kustannukset suoritti se pienoinen joukko työläisiä, joka oli kokoontunut »Appealin» ympärille. Ensimmäinen isku tähdättiin juuri näitä ylipainoksia vastaan, ja musertava isku. Postihallitus antoi julistuksen, jossa sanottiin, että nämä ylimääräiset painokset eivät kuulu lehden varsinaisiin postitusoikeuksiin ja että niitä sentähden ei tulla postittamaan.
Viikkoa myöhemmin postihallitus julisti lehden maan rauhalle ja järjestykselle vaaralliseksi, sulkien sen kokonaan postista. Se oli kova isku sosialistiselle liikkeelle. »Appeal» ryhtyi epätoivoiseen taisteluun. Se valmistautui lähettämään lehteään kuljetusyhtiöitten välityksellä, mutta nämä kieltäytyivät. Se oli »Appealin» loppu, joskaan ei tyystin. Se valmistautui jatkamaan kirjain kustantamista. Kaksikymmentä tuhatta kappaletta isän kirjaa oli jo sitomossa ja lisää painettiin. Mutta silloin eräänä yönä aivan aavistamatta kokoontui roskajoukko, joka, Amerikan lippua liehuttaen ja isänmaallisia lauluja laulaen, sytytti tuleen »Appealin» kirjapainon hävittäen sen maan tasalle.
Siihen asti Girard, Kansasin valtiossa, oli ollut hiljainen, rauhallinen kaupunki. Koskaan siellä ei ollut sattunut mitään työväenselkkauksia. »Appeal» maksoi työväelleen tavalliset palkat, ollen todellisuudessa kaupungin tuki ja turva, sillä se antoi työtä sadoille miehille ja naisille. Tuohon roistojoukkoon kuuluvat eivät olleet Girardin asukkaita. Näytti siltä, kuin se olisi kohonnut maan uumenista palaten sinne työnsä tehtyään. Ernestin mielestä tämä tapahtuma oli tavattoman merkittävä ilmiö.
»Yhdysvalloissa on muodostumassa mustasotnia»,[1] hän sanoi. »Tämä on alkua. Ja me saamme nähdä enemmänkin sellaista. Rautakorko pöyhistyy.»
[1] Mustasotnia-nimellä tarkoitettiin Venäjän häviävän hallituksen järjestämiä roistojoukkoja, jotka hätyyttivät kumouksellisia järjestöjä sekä myöskin tuhosivat omaisuutta ja panivat toimeen mellakoita siten valmistaen hallitukselle tilaisuuksia komentaa kasakat liikkeelle.
Ja sitä tietä meni isän kirja. Vähitellen saimme yhä tuntuvampia todistuksia mustasotnian olemassaolosta. Viikko viikolta yhä useampia sosialistilehtiä lakkautettiin, ja useissa tilaisuuksissa mustasotnia hävitti sosialistilehtien kirjapainot. Tietysti maan toiset sanomalehdet asettuivat hallitsevan luokan taantumukselliselle kannalle ja juurruttivat ihmisten mieliin ennakkoluuloisuutta sosialistilehtiä vastaan, jotavastoin mustasotnialaisia kuvattiin isänmaallisiksi sankareiksi ja yhteiskunnan todellisiksi pelastajiksi. Ja niin vakuuttavia olivat niiden vääristelyt, että yksin papitkin kirkoissaan eksyivät ylistämään noita raakalaisia, vaikkakin pahoittelivat sitä, että väkivaltaa täytyi käyttää.
Asiat kehittyivät hyvää vauhtia. Syysvaalit olivat tulossa, ja sosialistipuolue oli nimittänyt Ernestin kongressimiesehdokkaaksi. Hänen valituksi tulemisestaan oli olemassa hyviä toiveita. Suuri katurautatieläisten lakko San Franciscossa oli murrettu. Ja pian senjälkeen ajurien lakon kävi samalla lailla. Nämä kaksi tappiota olivat vaikuttaneet sangen tuhoisasti järjestyneeseen työväkeen. Koko Tyynen Valtameren Rannikon Ammattiliitto ja siihen kuluvat rakennustyöläisten ammattiyhdistykset olivat kannattaneet lakkolaisia, ja kaikki oli päättynyt noloon tappioon. Se oli ollut verinen lakko. Poliisit olivat kolhineet lukemattomia päitä palikoillaan; ja kuolleiden lukua oli melkoisesti lisännyt se kuularuisku, jolla lakaistiin katuja erään lakkolaisten joukkokokouksen aikana.
Se ärsytti mielet äärimmilleen. Miehet himoitsivat verta ja kostoa. Jouduttuaan häviölle omalla alueellaan he syöksyivät hankkimaan kostoa poliittisella taistelutantereella. He yhä edelleen säilyttivät ammattijärjestönsä, joka oli omansa lisäämään heidän voimaansa poliittisessa taistelussa. Ernestin valitseminen tuli päivä päivältä varmemmaksi, ammattiyhdistyksen toisensa perästä liittyessä kannattamaan sosialistien ehdokkaita. Työväki oli haltioissaan. Samalla kuin se tunkeili sosialistien kokoushuoneissa, se pysyi kuurona vanhojen puolueitten politikoitsijain laverruksille. Nämä viimeksimainitut saivat useimmiten puhua tyhjille seinille, ja milloin heillä oli suurempi kuulijakunta, valmistettiin heille tavallisesti niin kuuma vastaanotto, että heidän oli monta kertaa turvaannuttava poliisin apuun.
Ne olivat merkillisiä aikoja. Ilma väreili tapahtumista ja enteistä. Ahtaat ajat[1] olivat tulossa, johtuen kokonaisesta sarjasta hyviä vuosia; näiden kuluessa oli kerääntynyt suuret varastot kuluttamattomia tuotteita, joiden kaupaksi-saaminen ulkomailla kävi yhä vaikeammaksi. Useilla teollisuusaloilla oli lyhennetty työpäivää, useissa suurissa tehtaissa oli kokonaan seisautettu työnteko, siksi kunnes menekkiä taas avautuisi niiden tuotteille, ja työpalkkoja oli alennettu miltei kaikkialla.
[1] Kapitalistisen järjestelmän aikana nämä ahtaat ajat olivat välttämättömiä, niin typerää kuin se onkin. Hyvät työajat aina aiheuttivat suuria onnettomuuksia, mikä tietysti johtui ylenpalttisista kuluttamattomista varastoista, joita kertyi hyvinä vuosina.
Konetyöläisten lakko oli niinikään murrettu. Lakkoon oli ottanut osaa kaksisataatuhatta konetyöläistä kannattajinaan puoli miljoonaa metallityömiesten ammattiyhdistyksen jäsentä, ja verisiä melskeitä oli sattunut vähän väliä. Lakkoa murtamassa olivat työnantajain yhdistykset käyttäneet aseistettuja lakonrikkojia[1]; mustasotniat, joita oli varattu kymmeniin eri paikkoihin, olivat hävittäneet omaisuutta. Ja siitä oli seurauksena, että sataantuhanteen nouseva armeija oli komennettu liikkeelle tekemään koko jutusta peloittavan lopun. Joukko työväenjohtajia oli mestattu, koko joukko oli tuomittu vankeusrangaistuksiin ja tuhansia lakkolaisia ja johtajia oli sullottu härkäaitauksiin, missä sotamiehet kohtelivat heitä hyvin raa'asti.
[1] Lakonrikkojat olivat tarkoituksiltaan, toiminnaltaan ja kaikissa muissakin suhteissa paitsi nimeltään kapitalistien yksityistä sotaväkeä. Ne olivat hyvin järjestettyjä ja aseistettuja ja aina valmiina lähetettäviksi siihen osaan maata, missä milloinkin työlakko oli murrettavana. Sen ajan kuvaavimpia ilmiöitä on kuuluisa lakonrikkojain komentaja Farley, joka vuonna 1906 vei poikki mantereen New Yorkista San Franciscoon 2,500 miestä, jotka oli täydellisesti aseistettu ja varustettu lakon murtamista varten. Tämä laiton teko tietysti jäi rankaisematta, ja se on omansa osoittamaan, miten täydellisesti oikeuslaitos oli rahavallan käsissä.
Nyt oli maksettava hyvien vuosien hinta. Markkinat olivat tulvillaan tavaraa, hinnat laskeutuivat, mutta sitäkin nopeammin laskeutuivat palkat. Koko maata tärisyttivät riitaisuudet teollisuusaloilla. Työlakkoja puhkesi kaikkialla, ja missä ei lakkoja ollut, siellä kapitalistit niitä järjestivät. Sanomalehdet olivat tulvillaan uutisia väkivaltaisuuksista ja verisistä melskeistä. Ja kaikkialla näyttelivät mustasotniat osaansa. Mellakat, murhapoltot ja omaisuuden hävittäminen oli heidän varsinaisena toimenaan, ja hyvin he tekivätkin tehtävänsä. Yhdysvaltain koko armeija oli komennettu liikkeelle mustasotnian aikaansaaman yleisen metelöimisen vuoksi.[1] Kaikki kaupungit ja kylät olivat järjestään muuttuneet sotaleireiksi, ja työläisiä ammuttiin kuin koiria. Lakonrikkojia palkattiin työttömäin joukoista, ja milloin työväen ammattiyhdistysten onnistui karkoittaa lakonrikkojat, silloin lähetettiin oitis sotaväki paikalle. Kansalliskaartit olivat vielä koskematta. Toistaiseksi ei tarve vaatinut ottamaan käytäntöön tuota salaista asevelvollisuuslakia. Ainoastaan vakinaiset joukot oli komennettu toimeen. Ja tänä kauhun aikana hallitus lisäsi seisovan armeijan lukua sadalla tuhannella.
[1] Mustasotnia, vaikkakin nimeltään venäläinen, oli sellaisenaan puhtaasti amerikkalainen ilmiö. Se muodostui kapitalistien salaisista asiamiehistä työväen taistelujen aikana yhdeksännellätoista vuosisadalla. Niin pätevä asiantuntija kuin Yhdysvaltain työasiamies Carroll D. Wright lausui kirjassaan »The Battles of Labor» (Työtaistelut), että »muutamien suurten historiallisten työlakkojen aikana työnantajat itse ovat panneet toimeen väkivaltaisuuksia». Myöhemmin näistä samaisista mustasotnialaisista muodostui tuo oligarkian kamala ase, provokaattorit.
Koskaan ennen ei työväki ollut saanut sellaista löylytystä. Mahtavat teollisuusherrat, oligarkit, nyt ensikerran sekaantuivat siihen hämminkiin, minkä työnantajain liitot olivat aloittaneet. Nämä työnantajain liitot olivat itse asiassa keskiluokan hommia, ja nyt, ahtaiden aikojen hätyyttäminä ja suurten teollisuusherrain tukemina, nämä yhdistykset päättivät antaa järjestyneelle työväelle kuoliniskun. Se oli kaikkivaltias liitto, mutta olemukseltaan se ei ollut muuta kuin leijonan ja lampaan ystävyyttä, kuten keskiluokka sai katkerasti kokea.
Työväkeä kuohutti verinen viha, mutta se kukistettiin. Siitä huolimatta huono aika ei loppunut. Pankit, jotka olivat tärkeimpiä oligarkian voimia, perivät yhä lainojaan. Wall-streetin ryhmä muutti osakemarkkinat, pörssin, sellaiseksi pyörrevirraksi, missä osakkeitten arvot hupenivat mitättömiin. Ja kaikesta tästä hämmingistä ja näistä raunioista selvisi oligarkia murtumattomana, rauhallisena ja varmana. Sen vakavuus ja varmuus oli peloittava. Eikä se käyttänyt yksinomaan omia äärettömiä voimiaan, vaan käytti lisäksi Yhdysvaltain valtiorahaston koko voimaa toteuttaessaan suunnitelmiaan.
Teollisuusherrat olivat nyttemmin kääntyneet keskiluokkaa vastaan. Työnantajain liitot, jotka olivat auttaneet heitä työväen masentamisessa, joutuivat nyt itse samanlaisen kohtalon alaisiksi petollisten liittolaistensa käsissä. Välittäjäin, pienten liikemiesten ja tehtailijain kukistuessa trustit seisoivat lujina. Vieläpä enemmänkin. Ne toimivat. Ne lietsoivat tulta lietsomistaan, sillä ne osasivat käyttää myrskyä hyväkseen ja tehdä siitä rahaa. Sellaisia voittoja! Tavattomia voittoja! Ollen itse kyllin vankkoja kestämään tuulta, joka suureksi osaksi oli niiden itsensä virittämä, ne lähtivät liikkeelle ryöstämään ympärillään ajelehtivia hylkyjä. Arvot olivat käsittämättömällä tavalla kutistuneet kokoon, jota seikkaa trustit käyttivät hyväkseen lisäämällä jo ennestään suuria liikkeitään ja ulottaen toimintansa monille aivan uusille aloille — ja aina vain keskiluokan kustannuksella.
Siten vuoden 1912 kesä nopeasti joudutti keskiluokan kukistumista. Yksinpä Ernestiäkin hämmästytti asioiden nopea kehitys. Hän pudisti epäilevästi päätään, eikä hänellä ollut mitään toivoa syysvaalien suhteen.
»Ei maksa vaivaa», hän sanoi. »Meidät on lyöty. Rautakorko on jo mukana pelissä. Olin toivonut rauhallista voittoa vaaliuurnalla. Mutta olin väärässä. Wickson oli oikeassa. Meiltä tullaan ryöstämään nekin vähäiset oikeudet, mitkä meillä vielä on jäljellä; Rautakorko tulee tallaamaan meidän kasvojamme; nyt ei ole muuta jäljellä kuin verinen vallankumous. Tietysti me siinä voitamme, mutta se ajatus kammottaa minua.»
Ja siitä lähtien Ernest pani luottamuksensa kumoukseen. Siinä hän oli puolueensa edellä. Hänen sosialistitoverinsa eivät olleet hänen kanssaan samaa mieltä. He yhä vain inttivät, että voitto voitaisiin saavuttaa vaaliuurnalla. Eipä sillä, että he olisivat typertyneet. Siinä suhteessa he olivat liian kylmäverisiä ja rohkeita miehiä. Mutta he olivat epäuskoisia, siinä kaikki. Ernest ei saanut heitä vakavasti pelkäämään oligarkian lähestymistä. Hänen puheensa ja mielipiteensä kylläkin sattuivat heihin, mutta heidän itseluottamustaan se ei järkyttänyt. Heidän yhteiskunnallisen kehityksen opissaan ei ollut tilaa oligarkialle, ja sentähden muka mikään oligarkia ei voi tulla kysymykseenkään.
»Me lähetämme teidät kongressiin ja sillä hyvä», he sanoivat hänelle eräässä meidän salaisessa kokouksessamme.
»Ja kun he kuljettavat minut ulos kongressista», Ernest vastasi kylmästi, »ja panevat minut seinää vasten ja ampuvat aivot ulos päästäni — entäs sitten?»
»Silloin me rynnistämme koko voimallamme», vastasi oitis toistakymmentä ääntä.
»Silloin te syöksytte turmioon», kuului hänen tyyni vastauksensa. »Olen kuullut tuon saman virren silloin, kun keskiluokka sitä veisasi, ja missä on nyt se voima?»