RAUTAKYLÄN VANHA PAROONI

Kirj.

Z. Topelius

Suomeksi Helmi Setälä

G. W. Edlund, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

     Kustaa III:n aikakausi
  1. Jääretki.
  2. Vanha parooni.
  3. Emännöitsiä.
  4. Pehtori.
  5. Yövieraita.
  6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.
  7. Punainen kamari.
  8. Kenen heistä pitää kuolla?
  9. Pimeyden työt.
 10. Löytö ja mielijohde.
 11. Kuoleva vanhus.
 12. Nemesis.
 13. Sovinto.
 14. Vanhan hovimiehen kuolema.
 15. Kymmentä vuotta myöhemmin.

Kustaa III:n aikakausi.

Uuden vuoden päivää vuonna 1788 vietettiin Ruotsin hovissa rekiretkellä Ulriksdaliin, jossa olivat osallisina kuningas, kuningatar, herttua Kaarle puolisoineen, prinssi Fredrikki, eversti kamarijunkkari parooni Armfelt, koko hovikunta sekä kaupungista kutsutut herrat ja naiset. Ulriksdalissa näyteltiin komedia kuninkaan huviksi ja sen jälkeen ajettiin Carlbergiin, syötiin illallista kasvihuoneessa ja kokoonnuttiin lopulta kello 12:n aikaan yöllä kuninkaan huoneustoon, jossa tanssi alkoi ja jatkui kello 4:ään aamulla. Yhdeksänvuotinen kruununprinssi oli mukana.

Tammikuun 24 päivänä tehtiin kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi taaskin rekiretki kello 11 aamupäivällä Hagaan ja Ulriksdaliin. Suuret aamiaiset; sen jälkeen ranskalainen huvinäytelmä. Kello 4 iltapäivällä palasi hovi kaupunkiin kuuntelemaan kuninkaan uutta ooperaa Kustaa Aadolfia. Ooperan jälkeen kuninkaallisen teaterin oppilaat antoivat lastennäytännön teaterin harjoituksia varten vasta rakennetussa lisärakennuksessa. Sen jälkeen kokoontui hovi ja kaikki kutsuvieraat illalliselle Kaarle herttuan huoneihin linnaan. Siellä oli kuninkaalle valmistettu äkkiyllätys: ruotsalainen kappale hänen kunniaksensa, jossa näytteliöinä esiintyivät muutamat herrat ja naiset kutsuvieraitten joukosta. Illallisen jälkeen oli taaskin yllätys, varsinaiset näytteliät esittivät ranskalaisen kappaleen, les pointus. Tämän Kaarle herttuan ja parooni Armfeltin järjestämän juhlallisuuden aikana oli kuninkaalle tarjottu viisi teaterihuvitusta samana päivänä hänen siitä ikävystymättään.

Tammikuun 28 päivänä, Kaarlenpäivänä, kuningas itse pani toimeen rekiretken ja bal masque'n [naamiohuvit] kuninkaan huoneustossa linnassa kansaa, kaupunkilaisia ja ylimyksiä varten. Pääsö oli vapaa ja samoin kaikki virvoituksetkin. "Kansaa oli kosolta kaikissa huoneissa, mutta yleisöä enimmin ihmetytti se seikka, että kuningas komeili kirjailluissa alusvaatteissa ja kultapitseillä koristetussa dominossa keskellä talonpoikaispukuihin ja röijyihin puettua alhaista kansaa, joka täytti huoneet löyhkällä, ahdingolla ja siivottomuudella".

Se, joka sanoo nämät sanat, on mitä siniverisin ylimys, puolueen johtaja, joka läheltä näki kuningasvallan heikkoudet tahtomatta niitä peitellä, mutta joka samalla katsoi paljon asioita sivulta päin, missä katse suoraan eteenpäin olisi ollut puoltamattomampi. [Valtioneuvos ja sotamarsalkka kreivi F. A. von Persenin Historiska Skrifter, 7 osa.] Tämän samanaikuisen lyhyen, mutta kuvaavan tanssi- ja teaterikronikan jälkeen kertomus siirtyköön porvarillisemmille näköaloille, joita katselemme nähtynä vuosisatojen etäisyydestä.

Lukija siirretään, niinkuin vuosilukukin osottaa, Kustaa III:n loistavan päivän iltaruskoon. Vielä ympäröi kultaloiston hohde tätä kuningasta, joka oli aikakautensa loistava keskus. Vielä kultasi aurinko taivaan rannassa kohoavia synkkiä pilviä, jotka kävivät illan lähetessä yhä uhkaavammiksi ja ennustivat tulevia myrskyjä. Ne onnelliset, jotka elivät vain päivän huvituksia varten, eivät nähneet niitä, tai luulivat niitä uuden onnellisen ajan aamuruskoksi. Yhä edelleen tanssittiin, laskettiin leikkiä, näyteltiin huvinäytelmiä, vehkeiltiin, paneteltiin lähimäisiä, ihailtiin hyvettä ja naurettiin hulluutta, kunnes tuulenpyörtäjäinen sai hiekka-aavikot liikkeesen ja toi mukanansa politiikin, salaliiton, vallankumouksen, taantumuksen ja… maaliskuun 16:nnen päivän.

Aikakausi, sisäpuoleltaan katsottuna oli valepukuinen demooni. Paljo pintaa, vähän syvyyttä, paljo vihaa ja vähä rakkautta! Ruotsin historiassa ei ole ollut toista aikakautta, joka olisi ollut niin täynnä kunniata häpäisevää myrkkyä, eikä milloinkaan ole paremmin osattu ruusuihin kätkeä syvyyden kurimusta. Olihan silloinkin vilpittömyyttä niinkuin kaikkina aikoina; olihan olemassa rakkautta, olihan alttiiksiantamusta, olihan ajatustavan jaloutta ja korkeita päämääriä, joita vailla ei mikään inhimillinen yhteiskunta voi pysyä pystyssä. Mutta nämä hyveet pakoitettiin ehdoin tai ehdottomasti teeskentelemään. Ainoastaan aliluokan riveistä tai lastenkamarista saattoi tavata yksinkertaisuutta sanan hyvässä merkityksessä: teeskentelemätöntä luontoa. Kaikki, jotka kävivät sivistyneitten ja elämistaitoisten vaatimuksilla, olivat puristettuina ajan pakkoröijyyn, ei ainoastaan puheessa ja kohteliaisuussäännöissä, vaan koko elämänkatsomuksessaan. Kustaa III:tta on vääryydellä syytetty kaikesta siitä teeskentelystä, pintapuolisuudesta ja kevytmielisyydestä, joka rumensi hänen aikakauttansa; sitä esiintyi jo ennen häntä vapaudenajan väsähtäneessä reaktsionissa Karoliinisen ajan raudankovuista vakavuutta vastaan. Ennen häntä oli Kaarlo Kustaa Tessin. Mutta Kustaa III:nnen hallitessa ja juuri häneen itseensä yhtyi kaikki se hienostuksen ulkoloiste, jota tarvittiin maailman maskeraadissa valkeuden enkelin näyttelemiseksi. Kuningas oli esikuvana, kuningas joutui uhriksi.

Ajanhengen demoonisuus ei ilmennyt niin paljo uskon kuin ihanteellisuuden puutteessa. On kyllä totta, että Jumalaan ei uskottu; hänen sijaansa pantiin "taivas", "luonto", "kaitselmus" tai "kohtalo"; mutta ehdottomasti uskottiin järkeen. Uskottiin hyveesen, joka oli ihmisen omaa vanhurskautta, ja ihmisrakkauteen, joka korulauseiden vaahdosta paljastettuna näyttäytyi vain kylmäksi tunteellisuudeksi. Uskottiin sulon viehkeään voimaan, terveesen ymmärrykseen, kaunopuheliaisuuteen, taiteesen, kaunoaistin koulussa kasvatettuun neroon, kuitenkin aina sillä ehdolla, että näiden ihanteellisten voimien tuli nöyrästi alistua hyväksytyn säännön alle. Sääntö on, samoin kuin tulikin, hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Herraksi tultuaan se tappaa aatteen, sillä se tappaa vapauden. Suurilla sanoilla leikittiin, niin kuin pelimarkoilla. Järjen aikakausi vajosi aina taikauskoon saakka. Valistuksen aikakausi uskoi samalla kertaa kaikkea eikä mitään. Siihen tyhjään sijaan, joka sieluihin jäi, syöksyi kummituksia. Pariisi kielsi Jumalan ja uskoi Cagliostroon. Tukholma teki toivioretkiä Lehnbergin koreista saarnoista neiti Arvidssonin korttipelin ääreen. Miten on selitettävä, että aikakausi, joka oli kaikkea ihanteellista sisällystä vailla, kuitenkin loi niin ihastuttavan jälkiloisteen tuleviin sukupolviin, että heistä maaliskuun 16 päivä tuntui auringonlaskulta ja että Tegnér runoilian oikeudella saattoi sanoa Kustaa III:n päivistä: "Mit' oisimme, jos niit' ei ollut ois?" [Hvad vore vi, om de ej funnits till?]

Me seisomme jälkimaailman perspektiivin edessä, joka kuvaa pilvisenkin päivän auringonnousun ja -laskun punertavaksi; sitä vastoin ei kenenkään mielikuvitus väritä sen polttavaa keskipäivän korkeutta. Me seisomme edellisen ja seuraavan aikakauden vertauskohdassa; toisella puolen Kaarlo XI, joka pingotti ketjuja katujen poikki jumalanpalveluksen kestäessä, ja toiselta puolen Kustaa III, joka julisti omantunnonvapauden, — Aadolf Fredrik, joka sai vapisten pelätä neuvoston nimileimasinta, ja hänen poikansa, jolla oli rohkeutta itse olla kuninkaana; — Helsingin antauminen ja sen rinnalla Porrassalmen, Partakosken, Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen urotyöt, sekä lähinnä jälkeen taas varjonarka, synkkä holhoushallitus, verityöt Ranskassa ja Kustaa IV Aadolf loistavaan isäänsä verrattuna. Näissä vertauksissa ei ole niinkään vähän harhakuvia; Kustaa III:n aika ei olisi empimättä niitä tunnustanut. Mutta on niissä paljon totuuttakin. Elämänilo on inhimillinen tarve, kansat tuntevat virkistyvänsä, kun kerrankin saavat hengittää vapaasti, unhottaa menneet murheet ja tulevaiset vaarat, voidakseen antautua hetken mielivaikutteiden alaiseksi. Ruotsi tunsi Kustaa III:n hallitessa tuollaisia kevytmielisen, huolettoman levon hetkiä, jolloin se lauloi Bellmanin mukana ja Lidnerin keralla uneksi sulkevansa maailman syliinsä. Kustavilaisen ajan totuus ilmeni kuninkaalle huudetuissa eläköönhuudoissa vuosien 1772 ja 1786 välillä, tänä onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.

Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat hajosivat kukin tahollensa. "La piéce est finie, allons souper!" [Näytelmä on lopussa, käykäämme aterioimaan.]

Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä? Sukkeluuden, elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja häijynkurisuuden sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan rehellisemmästä, vaan samalla myöskin karkeammasta tavasta kulkea kyynärpäillä sysimällä eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia kustavilaisia, jotka pitivät tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä, eivätkä koskaan olisi mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina kohteliaasti hymyillen kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen itsellensä kuitenkin oikeuden nauraa hänen kustannuksellansa seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan katsantokannan tyhjyys ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa jutuissa Bellmanista, rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja lukkareista, samalla kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät paikoillaan ihmisten huulilla. Ylistetty filosofia, josta Leopold sanoo, että "harmaantunut filosofi on ihmiskunnan kuningas", hukkui oman kieltämyksensä tyhjyyteen. Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja Mozartin mukana; uusia siemeniä iti erämaan hiekassa. Mutta niin läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n, Kustaa III:n, Voltairen ja Rousseaun aikakauden elämänydin, että kaikista näistä suurista sanoista ja loistavista tulevaisuudentoivoista ainoastaan kaksi puhkesi kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen jälkeen, — luonnontiede, sen helmalapsi, ja vapaudenaate, sen nuoruuden unelma, nämätkin molemmat, ei sen johdosta, vaan siitä huolimatta, että ne olivat itäneet ajan hiekassa.

Mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa? Loiskiva laine, joka ehtyy erämaassa. Mitä on Jumalan tietoisuutta kieltävä aikakausi? Rannaton meri, määrätöntä haparoimista, voimatonta uhmaa. Kustavilainen aikakausi oli vain loistava valhekupla, joka luuli kuvastavansa vuosisatojen totuuksia ja perustavansa uuden ajanlaskun, mutta joka haihtui verivirtaan ja jonka täytyi haihtua, niinkuin kaikki ikuisuudeton katoaa olemuksen tyhjyyteen.

Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia, käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.

RAUTAKYLÄN VANHA PAKOONI.

1. Jääretki.

Tammikuussa vuonna 1838 puhalsi tuima pohjoistuuli Satakunnan jääpeittoisilla järvillä, milloin pyyhkäisten jäät puhtaiksi, milloin kooten lunta miehenkorkuisiin kinoksiin, ikäänkuin tehdäkseen koko voimansa ponnistuksella tiet ja polut mahdottomiksi ajaa. Oli sellainen talvipäivä, josta ei ole iloa edes susillakaan, ja jolloin ei kenenkään inhimillisen olennon, kellä vain on katonsuojaa, tee mieli raottaa oveansa, vaan jolloin jokainen mieluimmin valitsee itselleen sijan räiskyvän takkavalkean ääreen, missä mäntyiset halot paukuttelevat kanuunan laukauksiaan pakkasta ja pimeätä vastaan.

Näsijärven kauniit selät näyttivät tänä päivänä surkeilta. Siellä tuuli sai vapaasti temmeltää, ja koko lavealla jäätiköllä olisi turhaan saanut etsiä polkua, reenjalasten jälkiä tai kuusenkarahkaa, joka kulkijalle olisi viitannut oikeata tietä. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain valkoista lunta ja siintävää jäätä, ja ainoastaan kaukaa järven rannalta näkyvistä mäntymetsistä saattoi aavistaa, että tälläkin erämaalla oli rajansa, ja että sieltä ehkä löytyisi jokin ihmisasunto, yhdentekevää, olisiko se komea herraskartano, taajaan rakennettu kylä tai köyhän torpparin mökki.

Kuitenkin ilmestyi samana päivänä hämärissä, noin kello 4 aikana iltapuolella Näsijärven jäälle yksinäinen kuomireki, joka vaivalloisesti pyrki eteenpäin. Niillä paikoin missä jää oli paljas, työnsi tuuli reen sivulle, niin että hevonen ja reki muodostivat suoran kulman toisiansa vastaan. Väliin taas reki kulki askel askelelta eteenpäin syvien kinosten halki, joissa hevonen kahlasi rintaa myöten ja joissa se varmaankin olisi lukemattomia kertoja kaatanut reen, jollei roteva mies, jolla oli koirannahkainen lakki päässä, parkitut nahkakintaat kädessä ja lammasnahkainen turkki yllään, olisi kaahlannut vieressä, vasemmalla kädellänsä kannattaen rekeä ja oikealla ohjaten hevosta.

Siten suurella vaivalla kuljettiin hetki aikaa eteenpäin. Kuomireessä, — jossa ei ollut edes ikkunoita, vaan ainoastaan siniruutuiset pumpulikankaiset verhot, jotka olivat tuulen tähden kiinnitetyt yhteen parilla nuppineulalla, oli aivan hiljaista. Ulkoa kuului vain tuulen pauhinaa, lumennarinaa jalaksien alla, hevosen ja miehen raskaitten askelien töminää sekä pienten kulkusten yksitoikkoista kilinää. Ja ilta kävi yhä pimeämmäksi.

— Hoh, sinä! Noh! Kas nyt! Ohoi! Mitä saakelia? Tämäntapaisilla huudahduksilla kuului mies reen laidassa rohkaisevan vaahtoisaa hevostansa. Mutta yhä syvemmin läähätti eläinparka, yhä heikommiksi kävivät sen ponnistukset kuormansa laahaamiseksi halki lumen; vihdoin se pysähtyi keskelle suurta kinosta, eikä sitä saatu, ei hyvällä eikä pahalla, liikahtamaan paikaltaan.

Tähän tukalaan tilaan jouduttua avautuivat pumpuliset verhot sisäpuolelta ja kahdet kasvot kurkistelivat sieltä kysyvinä ulos. Toiset, nuoret, punakat ja kukoistavat olivat soman vaaleansinisen hilkan peitossa. Toiset, tuhanharmaat, kuihtuneet ja ryppyiset, jotka näkyivät paksun topatun mustan päähineen keskestä, olivat noin seitsemänkymmenenvuotisen eukon kasvot. Tyttö tähysteli kauneilla sinisilmillään levottomasti milloin väsynyttä hevosta, milloin neuvotonta kyytimiestä, milloin taas lohdutonta lumimaisemaa ympärillään. Vanhuksen silmissä sitä vastoin ei ilmennyt levottomuutta eikä liioin mitään muutakaan; lyijynharmaina, loistottomina ne katsoa tuijottivat avaruuteen. Vanhus oli sokea.

Mutta tottumuksen ja uteliaisuuden voima on niin suuri, että hänen täytyi tirkistää ulos, vaikka hän ei nähnytkään mitään. — Mitä on tekeillä, Lottaseni? — kysyi hän äänellä, jonka soinnuttomasta tärinästä vielä saattoi tuntea tukholmalaisen koron jälkiä. — Qu 'y a-t-il donc? [Mitäs nyt?]

— Oi, ei mitään, — vastasi tyttö niin levollisesti ja iloisesti kuin suinkin saattoi. —- Hevonen on vain väsynyt hiukan, ja tie on huono, mutta kyllä tästä taas päästään, kun eläinparka saa vaan hetken hengähtää.

— Ei suinkaan vielä ole pimeä! Minun silmiini loistaa jotain valkoista, mutta en tiedä onko se lunta vai päivänvaloa.

— On vielä aivan valoisaa, ja illaksi saamme kuutamon. Isoäiti, älä ole levoton! — vastasi tyttö. Hän tiesi sanovansa kaksinkertaisen valheen, sillä oli niin pimeää, kuin lumiaavikolla voipi olla ja ilma oli niin sakea, ettei voinut olla vähintäkään toivoa kuunvalon näkemisestä. Mutta hyvä tyttö tahtoi, vaikka hän itse peloissaan ja viluissaan vapisikin, kaikin tavoin rauhoittaa vanhusta.

— Luuletko ehtivämme tänä iltana Hammilaan?

— Se voi käydä vaikeaksi näin huonolla kelillä. Olisiko sinusta, isoäiti, hyvin ikävää olla yötä jossain kestikievarissa? Minä valmistaisin sinulle niin pehmeän vuoteen, isoäiti.

— Oi, kävisihän sekin laatuun. Mutta eikö sinun ole kylmä?

— Ei yhtään — (Lotta tärisi vilusta) — jos sinun vain on lämmin.
Mutta ei sinulla kuitenkaan olisi mukavata kestikievarissa, isoäiti.
Muistaakseni setä Drakenhjelm asuu täällä lähiseuduilla. Entäpä jos
ajaisimme sinne?

— Hänenkö luokseen? Rautakyläänkö? Ei Lottani, mielemmin minä lepäisin jäällä kylmässä lumessa…

— Mutta miksikä sinä olet niin pahoillasi setä Drakenhjelmille? Sanotaan tosin, että hän on ilkeä ja itara, mutta eihän hän voi olla epäkohtelias sukulaisilleen.

— Hänkö? Sinä et tunne häntä, pikku Lotta! Parempi meidän olisi levätä suden pesässä, kuin Drakenhjelmin luona Rautakylässä.

— Kuinka sinä niin voit sanoa, isoäiti? Onhan Rautakylä sinun entinen kotisi, ja äiti on siellä syntynyt.

— Lotta, sanoppa Tuomaalle, että hän antaa hevoselle leivän.

Pitkä renki Tuomas oli sen jo tehnyt. Hiukan virkistyneenä hevonen taas kykeni saamaan reen liikkeelle, mutta pimeys yhä eneni ja Tuomas mutisi itseksensä "perkele vieköön", sillä hän huomasi ajaneensa harhaan.

Matkustajamme eivät olleet missään kadehdittavassa tilassa Näsijärven jäällä. Tuomas, joka ei näyttänyt tuntevan lainkaan talviteitä jäällä, oli umpimähkään ajanut suuntaan, jota hän luuli oikeaksi; hän arveli näin: — Kerran kai jää loppuu. Mutta siltä ei näyttänytkään. Siihen suuntaan, jonne hän itsepäisesti ajoi, näyttivät selät yhä laajenevan, ja pimeys ja lumituisku, jotka himmensivät etäisemmät esineet, sokaisivat siihen määrään silmät, että luuli kulkevansa aavalla, rannattomalla merellä, rajattomalla lumiaavikolla, jossa kaikki elävät olennot olivat menehtyneet pakkaseen, pimeään ja kuolemaan.

Askel askelelta kuljettiin pitkä matka eteenpäin. Matkustajat kuomireessä eivät vaihtaneet sanaakaan; kumpikin tahtoi näyttää toiselle nukkuvansa. Mutta Lotan kärsivällisyys ei kestänyt kauempaa.

— Nukutko, isoäiti? — kysyi hän hiljaa.

— En, minä luulin sinun nukkuvan, — kuului vastaus.

— Oi, minun ei ole uni. Onko sinun kylmä, isoäiti?

— Ei ole syytä valittaa. Mutta kiinnitä verho paremmin, tuntuu niin vetoiselta. Onko kestikievariin vielä pitkältä?

— Ei sinne enää voi olla pitkältä. Sanoppa, isoäiti, miksikä sinä et tahdo poiketa Rautakylään? Onhan se suuri ja rikas kartano; siellä me eläisimme herroiksi, saisimme illalliseksi kotlettia munakokkelin kanssa ja lättyjä maidon kanssa ja sitte huomenaamuna hyvää kahvia jouluna leivottujen korppujen keralla. Sepä maistuisi hyvältä, isoäiti, ja olisi monta vertaa parempaa kuin olo kestikievarissa, jossa täytyy pestä kupit ja lautaset ennenkuin uskaltaa niitä käyttää.

— Älä kysy sitä, lapsi!

— Ja sitten, isoäiti, olisi niin hauska nähdä sitä paikkaa, jossa äiti on syntynyt ja viettänyt lapsuudenaikansa ja jossa olet itsekkin asunut ja hoitanut taloutta niin monta vuotta. Miksi sinä, isoäiti, läksit sieltä pois, ja miksi setä Drakenhjelm muutti sinne?

— Miksi? Niin, Lottani, se oli siten että… mutta se kertomus ei sovi lapselle, sellaiselle kuin sinä, Lotta.

— Oletko, isoäiti, unohtanut, että olen yhdeksäntoista vuoden vanha?

— Pikku Lotta raukkani, minä olin yhtä vanha kun menin naimisiin äitisi isän kanssa, ja kuitenkin minä silloin olin lapsi. Isäni, kreivi Reutercrona, otti minut seitsemäntoista vuotisena mukanansa Tukholmaan maatilaltamme Östergyllenissä. Minä olin silloin niin vallaton ja iloinen. Minut esiteltiin hovissa ja minusta tuli kuningatar Sofia Magdalenan hovineiti… Kaksi vuotta minä elin suuren maailman huvien ja imartelujen huumeessa, mutta sydämessäni minä yhä edelleen olin lapsi, minä en nähnyt käärmettä ruusujen peitossa, enkä vilppiä ihmisten iloisissa hymyissä; minä uskoin kaikista hyvää…

— Tulitko sitten petetyksi, isoäiti?

— Molemmat Drakenhjelmin paroonit Suomesta, sinun äitisi-isä Kustaa, ja hänen veljensä Magnus, olivat siihen aikaan Tukholmassa. Molemmat he osottivat suosiotansa minulle, kumpikin he molemmin puolin mustasukkaisina kilvan kokivat valloittaa sydäntäni. Mutta mikä erotus näiden molempien välillä! Kustaa Drakenhjelm, eversti, oli jalo mies; rehellisyys ja kunnia loisti hänen avonaisesta otsastansa, mutta Magnus, kamariherra, oli noita liehakoitsevia hovimiehiä, jotka halveksivat naista ja kuitenkin koettivat imartelulla voittaa hänen suosionsa rakastamatta ketään muuta kuin itseänsä koko maailmassa.

— Olitko isoäiti onnellinen, kun sinulla oli kaksi niin hienoa ihailiaa?

— Oi, lapseni, hovissa niin harvoin todellinen rakkaus viihtyy. Kustaa parooni oli minua viittätoista vuotta vanhempi, mutta hänen jalo ulkomuotonsa ja vielä enemmän hänen kelvollinen luonteensa vaikutti syvästi minuun. Piankin molemmin puolinen rakkaus yhdisti meidät, mutta meidän täytyi salata tunteemme, sillä Kustaa parooni ei ollut hovissa suosittu ja minun isäni ei olisi suostunut naittamaan minua Suomeen. Sitävastoin Magnus paroonia sekä hovi että isäni kaikella tavalla suosi; päivä päivältä hän yhä kiihkeämmin osotti suosionosotuksiaan minulle, ja joka päivä minä sain pelätä naimatarjousta hänen puoleltaan.

— Olisit antanut hänelle aika rukkaset, isoäiti!

— Huvittaako se sinua? Eräänä iltana — muistan sen kuin eilispäivän, — helmikuussa vuonna 88, oli karnevaaliaikana Hagassa ensin teaterinäytäntö, ja sen jälkeen naamiohuvit. Magnus parooni ajoi koko illan minua takaa ja minä välttelin häntä. Naamioittujen joukossa oli noita-akka; hän ennusti kaikille kädestä, ja hänen ennustuksensa kohottivat punan poskille ja herättivät hämmästystä, mutta kukaan ei häntä tuntenut. Toiset sanoivat häntä mamseli Arvidssoniksi, toiset taas luulivat oikeaksi lappalaiseksi. Diable! [Paholainen] kuiskasi parooni Essen minun läheisyydessäni, hän ennusti kuninkaalle, ja kuningasta ei naurattanut. No, neiti Reutercrona, sanoi noita-akka minulle taitavasti matkien suomalaista ääntämistä, ojentakaa kätenne, se on varmaan hyvin huvittava! Eh bien, ma petite fière, [No niin, pikku kopea neitini] huudahti Magnus parooni, kuulkaamme kohtalon suusta, kuka vihdoin voi pehmittää tätä marmorisydäntä! — Salaisella vastenmielisyydellä minä ojensin käteni, noita katseli sitä tarkasti ja…

— Ja mitä, isoäiti? Ja mitä?

… Ja lausui: Sen minkä näette, saattaa teille onnettomuutta. Se mitä ette näe, tuo teille onnen!

— Oi, sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?

— Hämmästyneenä minä vedin käteni pois ja kuulin tallimestarin, parooni Munckin sanovan Magnus paroonille: Mon cher haron [Rakas parooni], teillä ei ole toiveita, sillä, kunniani kautta, te ette ole näkymätön! Samassa kumartui noita puoleeni ja kuiskasi korvaani: — Neiti Reutercrona, joku odottaa teitä käytävässä. Sanokaa, että teillä on päänsärkyä ja että tahdotte lähteä kaupunkiin! — Minä katsoin taakseni ja hän katosi väen tungokseen.

— Ja sitte, isoäiti? Minä olen niin hirveän utelias.

— Vaivoin pääsin Magnus paronia pakoon. Käytävässä tapasin dominoon puetun miehen. — Kuinka onnellista, että löysin teidät, Ebba! kuiskasi hän. Tunsin sen Kustaa paroonin ääneksi. Hoetaan sotaa, ja huomenaamuna minun täytyy palata rykmenttiini Suomeen. Magnus veljeni on käyttävä poissaoloani hyväksensä voittaaksensa teidät omaksensa. Kuningas ja isänne suosivat häntä, vehkeitä on meitä vastaan liikkeellä. Oi Jumalani, huomenna, tai ehkäpä vielä tänä iltana julaistaan teidän mieltänne kysymättä koko hovin läsnäollessa kihlauksenne Magnus paroonin kanssa. Ja minä — minä en voi ampua luotia vihatun kilpailiani sydämeen, sen tähden että hän on minun veljeni!

— Kustaa parooni parkaa!

— Mutta, — sanoi hän ja puristi kiivaasti kättäni, — on yksi neuvo, joka pelastaa onnemme. Rakastatteko minua, Ebba? Sanokaa vielä kerran että rakastatte minua! — Elämässä ja kuolemassa! — vastasin minä. — No hyvä, —- jatkoi hän, — sitten te heti seuraatte minua; vaununi odottavat puutarhaportilla, me ajamme kaupunkiin, jossa pappi odottaa meitä, rykmenttini pastori Suomesta, hän vihkii meidät vielä tänä yönä ja sitten, Ebbani, sitten minä lähden levollisena, sillä kirkon siteitä he eivät voi murtaa ja keväällä minä palajan saamaan anteeksiantoa isältänne!

— Vavistuksella minä odotan jatkoa.

— Niin, pikku Lottani, minä vapisin hiukan enemmän, minä, sen voit uskoa, mutta ei ollut aikaa miettiä. Minä seurasin Kustaa paroonia ja ajoin naamiopuvussani kaupunkiin, ja tuntia myöhemmin me olimme vihityt aviomieheksi ja -vaimoksi ilman kaikkia muodollisuuksia ja häävieraita.

— Ja sinut vihittiin naamiopuvussa, isoäiti?

— Oi, minua hupsua, minut vihittiin ranskalaisen paimentytön puvussa. Niin kevytmielinen minä olin, lapsi kulta, yhtä kevytmielinen kuin hovi, jossa minä elin, ja rangaistukseksi minun nyt täytyy kertoa kaikki tyttärentyttärelleni. Usein, usein ajattelin minä jälkeenpäin: kevytmielinen Ebba raukka, kuinka sinä saatoit odottaa onnea avioliitosta, johon sinä ajoit suoraan teaterinäytännöstä ja naamiaisista ja jossa sinulla oli sellainen morsiuspuku yllä, mikä pikemmin olisi sopinut jollekin Pompadourille kuin siveälle ruotsalaiselle tytölle!

— Eikö ketään ollut kutsuttu häihin?

— Ketä sinne olisi kutsuttu? Kaksi todistajaa oli läsnä, Kustaa paroonin käskyläinen, vanha korpraali Stolt ja minun ikäiseni nuori tyttö, kamarineitoni Lisette Hallström, jonka vaiteliaisuus toistaiseksi ostettiin rahalla.

— No, entäs sitte, isoäiti?

— Sitten… varhain seuraavana aamuna Kustaa parooni matkusti Suomeen, ja sitten… en minä nähnyt häntä enää koskaan.

— Etkö, isoäiti, nähnyt enää koskaan Kustaa paroonia?

— En, pikku Lotta! Hän matkusti helmikuussa vuonna 88 Suomeen; keväällä syttyi sota, hän ei voinut jättää rykmenttiään, hän sotkeutui onnettomaan Anjalan salaliittoon ja… Mutta tämä muisto on tuskallinen, mielemmin puhun itsestäni. Tuskin isoisäsi oli matkustanut pois, niin Magnus parooni tuli vielä entistään kiihkeämmäksi. Onneksi oli kuninkaalla tärkeämpiäkin asioita ajateltavana kuin minun naimistani ja se tuuma, että minun kihlaukseni julkaistaisiin koko hovin läsnäollessa, raukesi. Sen sijaan Magnus parooni teki muodollisen kosimatarjouksen ja samalla kertaa hän sai isältäni myöntävän vastauksen, mutta minulta kieltävän. Turhaan minua rukoiltiin ja nuhdeltiin. Silloin Magnus parooni vannoi minulle vihaa ja kostoa ja se on ainoa vala, jonka hän on uskollisesti pitänyt.

— Olisit sanonut, isoäiti, että olit naitu.

— Kustaa parooni tahtoi, että tunnustus oli tehtävä vain suurimmassa hätätilassa, kun ei mikään muu enää voisi pelastaa onneamme. No niin, lapseni, se hetki koittikin todella, vieläkin minua värisyttää, kun muistelen sitä. Kuukausi oli kulunut, kevät tuli ja sen mukana kesä. Kuningas oli sodassa, mutta kuningatar oleskeli hovineen enimmäkseen Drottningholmissa. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla oli koko hovi talonpoikaispukuihin puettuna heinänkorjuussa. Ilma oli helteinen, äkillinen pyörtymys kohtasi minua, harava putosi kädestäni ja minä vaivuin tunnottomana heinään. Hovi kokoontui ympärilleni, huudettiin lääkäriä. Magnus parooni seisoi minun vieressäni ja katseli minua kauan tarkkaavasti. — Oi, sanoi hän puoliääneen ja pilkallisesti, — il n'ya pas de danger, point de tout [ei ole vaaraa, ei vähintäkään], lähettäkää hakemaan — une accoucheuse!

— Tainnoksissani kuulin liiankin hyvin nämä sanat, jotka saivat yksin kaikkeen tottuneen hovinkin punastumaan. Kuulin myöskin kreivi Lantinghusenin kiivaasti sanovan: Parooni, rankaisematta ei loukata naista, jolla on kunnia olla H. M. Kuningattaren suojeluksen alla. Te selitätte heti näiden herrojen ja naisten kuullen sananne halpamaiseksi loukkaukseksi, tai, Jumalan nimessä, minä ammun luodin otsaanne.

— Hyvä, hyvä, kunnon Lantinghusen!

— Palvelukseksenne, milloin vain haluatte, — vastasi Magnus parooni kylmästi. — Mutta, — lisäsi hän kääntyen rouva Schröderheimin puoleen, joka samassa tuli paikalle, — te, rouvani, rupeatte minun sekundantikseni. Kreivi on närkästynyt maailman kaikkein turhimmasta asiasta, pienestä rakkausjutusta. Sanokaahan hänelle, että hän on väärässä.

— Isoäiti parka, jonka piti kuulla sellaista puhetta!

— Rouva Schröderheim ei ollut ilkeä, hänen kävi minua sääliksi ja tahtoi viedä minut pois tuosta inhottavasta seurasta. Mutta samassa minä aukaisin silmäni, minä näin kuinka kaikki nuo ihmiset kevytmielisesti tekivät pilaa minun kunniastani ja ylpeyteni palautti hetkeksi voimani. Minä nousin ylös hehkuvin poskin ja sanoin: — Parooni Drakenhjelm, te olette kurja herjaaja! Teidän halpamainen kostonne ei ole tavannut tarkoitustansa: Minä olen veljenne, parooni Kustaa Drakenhjelmin laillinen puoliso! — Hänen puolisonsako! — huudahtivat kaikki hämmästyneinä.

— Veljeni puoliso! —- toisti Magnus paroonikin pilkallisesti
hymyillen. — Epäilemättä pieni pila, Aamor papinkaulukseen puettuna!
— En kuullut enempää; hetkeksi palanneet voimani katosivat jälleen.
Minä vaivuin kuolettavaan tunnottomuuteen.

— Kuinka julmaa kärsimystä saitkin syyttömästi kestää!

— Kun jälleen tulin tuntoihini, olin kotona omissa huoneissani. Kreivitär Tersmeden seisoi vuoteeni ääressä ja ojensi minulle kirjeen, — se oli Kustaa paroonilta. Hellin sanoin hän kertoi sodan estävän häntä linnun siivillä liitämästä minun luokseni, mutta että hän oli kirjallisesti pyytänyt isäni suostumusta liittoomme. Tule, —- niin hän lopetti — tule, jos voit, kauniille maatilallemme Rautakylään Näsijärven rannalle. Sinne toivon voivani sodasta irtautua ja omistaa päivän onnellemme. — Oi, minä seurasin niin mielelläni hänen kutsuansa Suomeen; hovissa minä en voinut kauempaa viipyä ja isäni oli vihan vimmassansa hyljännyt minut. Minä matkustin sodan rasittamaan Suomeen ja ihanassa Rautakylässä minulla oli rauhaisa turvapaikka, mutta turhaan minä siellä odotin puolisoani. Sota ja Anjalanliiton vehkeet eivät jättäneet aikaa rakkaudelle. Ja tänä jokapäiväisen odotuksen ja tuskan aikana, Lottaseni, syntyi sinun äitisi marraskuun lopulla.

— Mutta mitenkä isoisän lopulta kävi? Sinä sanot häntä aina Kustaa parooniksi, isoäiti!

— Niin, Lottani, minä nimitän häntä siten, sentähden että me ainoastaan muutaman tunnin ajan olimme niin tuttavallisia kuin puolisot. Hänen kohtalonsa, oi, tahallani en tähän asti ole tahtonut sitä sinulle ilmaista. Kauan aikaa olin itsekkin julman epätiedon vallassa, mutta lopulta ei voitu hirveää totuutta enää salata. Häntä oli syytetty ja hänet vangittiin salaliiton yhtenä pääjohtajana ja vihdoin — rohkaise mielesi, lapseni, ja kuule mielenlujuudella isoisäsi kohtalo — vihdoin hänen päänsä katkesi pyövelin pölkyllä.

— Oi, kuinka julmaa! Kuinka sinä olet saanut kärsiä, isoäiti!

— Niin, se oli julmaa. Mutta Kustaa III:s ei ollut julma, hän antoi paljon anteeksi. Valtakunta vaati oman voimansa vahvistamiseksi uhrin, ja jos Anjalanliitto oli erehdys, niin oli siinä moni muukin osallisena, joka luuli rehellisesti palvelevansa isänmaata. Sinä näet, minä olen tämän muiston kuormaa kantanut viisikymmentä vuotta ja elän vielä sittenkin. Sinun isoisäsi, Lotta, ei kaatunut rikoksentekiänä sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen rikoksensa oli valtiollinen harhakuva. Mutta kaikilla ei ollut Kustaa paroonin rohkeutta ja suoraa mieltä. Useimmat muut, joilla oli samat mielipiteet kuin hänelläkin, pakenivat maasta tai pysyttelivät varovaisesti varjossa ja vapautuivat siten; toiset taas tahrasivat itsensä häpeällisellä salamurhalla, joka kolme vuotta myöhemmin lopetti Kustaa III:n päivät. Usein minä ajattelin jäljestäpäin: puolisoni kaatui mestaajan käden kautta, mutta jos hän olisi saanut elää, niin aateliston kunnialta olisi säästynyt niin häpeällinen tahra kuin kuninkaan murha.

— Ja kuinka sinun sitten kävi, isoäiti?

— Minä elin muutaman vuoden Rautakylässä yksinäni ja huomaamatta surevana leskenä. Silloin keväällä 1792 kuningas kuoli. Magnus parooni, joka tuhlaavaisen elämänsä vuoksi oli joutunut äärettömiin velkoihin, joita kuningas monasti ennen oli maksanut, oli nyt äkkiä auttamattomasti perikadon partaalla ja hän loi ahnaat silmäyksensä rikkaasen Rautakylään. Kuninkaan lempeys oli sallinut maankavaltajan lesken jäädä jakamattomaan pesään, mutta langolla oli toiset tuumat mielessä. Eräänä päivänä minut haastettiin Turun hovioikeuden eteen laillisesti vahvistamaan avioliittoani parooni Kustaa Drakenhjelmin kanssa, sen johdosta että hänen veljensä, Magnus parooni vaati hänen jäljellejäänyttä omaisuuttansa selittäen minun avioliittoani perättömäksi saduksi, joka oli keksitty salaamaan häpeällistä suhdetta. Minä kauhistuin, sillä minulla ei ollut todisteita avioliitostamme. Vanha rykmentinpastori, joka oli vihkinyt meidät, oli kuollut sotaruttoon; korpraali Stolt, toinen todistajista, oli kaatunut Valkealassa; mieheni ei ollut itse jättänyt mitään laillista vihkimätodistusta. Ei ollut muuta kuin yksi toivo. Toinen todistaja, Lisette Hallström, eli Tukholmassa, ja minä matkustin sinne viipymättä.

Vanha rouva vaikeni äkkiä. Sekä hän että Lotta kuulivat aivan reen kupeelta äänen, joka muistutti lapsen itkua.

— Mitä se on? — kysyi Lotta ja kurkisti ulos pimeään. — Koira siellä ulvoi, — vastasi Tuomas levollisesti. Vanhus jatkoi kertomustansa.

— Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet lähdettyäni Tukholmasta, oli siellä kaikki muuttunut. Kuningatar Sofia Magdaleena eleli leskenä Ulriksdalissa; Kustaa III:n loistava hovi oli hajonnut; Kaarlo herttua ja hänen vapaamuurarinsa olivat vallassa. Magnus parooni ei ollut enää suosiossa, velkojensa tähden hän oli paennut Suomeen ja ainoa, mikä pidätti hänen velkojiansa tuomasta esiin vaatimuksiansa oli hänen toivonsa saada veljen omaisuus käsiinsä. Isäni oli kuollut, — kuollut antamatta siunaustaan minulle ja muuttamatta sitä testamenttia, jonka mukaan eräs minun serkkuni, Reutercronan nuoremman haaran jäsen, tuli koko hänen omaisuutensa perilliseksi. Ja tyttö, jota minä etsin, Lisette Hallström, jonka valallisesta avioliittoni todistamisesta koko elämäni ja onneni nyt riippui, hän oli jäljettömiin kadonnut, luultavasti Magnus paroonin toimeenpiteestä. Turhaan häntä kuuluutettiin kaikissa sanomalehdissä ja luvattiin kunniallinen palkinto, kun hän vain ilmaantuisi; puolen vuotta kului turhissa tiedusteluissa. Minun asiani pidettiin menetettynä, entiset ystäväni rupesivat epäilemään avioliittoni todellisuutta ja heidän kasvoissansa ilmeni vain kaksimielistä sääliä. Harmistuneena ja epätoivoisena minä palasin takaisin Suomeen ja saavuin yksinäiseen kauniisen Rautakylääni, jonne olin jättänyt nelivuotisen Gustavani uskollisen imettäjän huostaan; oi, minä olin saava nähdä hänet jälleen ja tuo tieto saattoi minut niin onnelliseksi!… Vieraita ihmisiä oli minua vastassa pitkän lehtokujan portilla. — Parooni ei ota vieraita vastaan, — huudettiin minulle, kun aioin nousta vaunuista alas. — Mikä parooni? kysyin minä hämmästyneenä. — Oi, tietysti parooni Drakenhjelm, joka muutti tänne kaksi kuukautta sitten. — Sydämeni sykki. Tervehtikää paroonia, sanoin minä, ja sanokaa, että hänen kälynsä, vapaaherratar Drakenhjelm tahtoo tavata häntä.

— He menivät ja palattuaan sanoivat: — Paroonilla ei ole kunnia tuntea ketään vapaaherratar Drakenhjelmiä. Eversti vainaja, hänen veljensä, oli naimaton.

— Kuinka halpamaista!

— Niin, pikku Lotta, tuon vastauksen hän lähetti minulle ivallisten palvelioitten kautta. Minä käskin kääntää vaunut ympäri. Samassa hetkessä muistin lastani.

— Mutta, — sanoin murtuneella äänellä ympärillä seisoville, joista muutamien silmissä näin kyyneliä, — mitä te olette tehneet lapselleni? — Vai niin, te tarkoitatte tuota pientä kakaraa Gustava, — vastasi palvelia. — Hän läksi pois täältä eräänä aamuna imettäjänsä kanssa, eikä kukaan tiedä minne. — Vaunut olivat jo ajaneet lehtokujan toiseen päähän. Lähellä tietä oli torppa; tuttu ja rakas ääni pieneltä portilta herätti minut horroksistani. Sieltä pikku tyttöni, jonka julma setä oli ajanut pois luotaan, oli löytänyt turvapaikan ja tässä köyhässä majassa minäkin sain vastaanottaa vieraanvaraisuutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani.

— Ja sitten isoäiti ja äiti elitte monta vuotta isäni isän, pastori
Ringiuksen luona. Niin paljon minä olen kuullut, etkä sinä koskaan ole
luopunut äidinisän nimestä, mutta kansa on sanonut sinua rouva
Hjelmiksi. Luulivatko he kaikki, että avioliitto oli vain keksitty?

— Luulivat, ikävä kyllä. Täällä yksinkertaisessa Suomenmaassa ei ole voitu uskoa minun kevytmielistä avioliittoani — maskeraadipuvussa! Jospa tietäisit, kuinka tuo ajatus on minua kiusannut! Ainoastaan sinun kunnon isoisäsi Ringius ja hänen poikansa, sinun yhtä kelvollinen isäsi, kirkkoherra, ovat uskoneet onnettoman lesken sanoja, ja kun vanha Ringius vihki poikansa sinun äitivainajasi kanssa, sanoi hän: — Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, ja tämän seurakunnan läsnäollessa minä kysyn sinulta Gustava Drakenhjelm j.n.e. Se teki niin hyvää sydämelleni. Mutta — ja vanha rouva keskeytti taas äkkiä puheensa, sillä reki kiiti hirveällä vauhdilla eteenpäin ja ilkeätä ääntä kuului entistä lähempää — katsohan, Lotta, mikä on hätänä! Onkohan hevonen pillastunut?

Lotta katsoi ulos ja hänen nuori sydämensä rupesi kiivaasti sykkimään, sillä hevonen, joka vast'ikään oli niin uupunut, kiiti täyttä ravia lumikentällä. Siellä täällä reen molemmilla puolilla kuljeskeli mustia olentoja ikäänkuin suuria koiria, ja nämä päästivät noita ilkeitä ulvovia ääniä, jotka jo ennenkin olivat pelottaneet molempia naisia.

— Tuomas! — huusi tyttö voimatta salata tuskaansa, — miksi hevonen on pillastunut ja mitä tuolla jäällä juoksentelee meidän ympärillämme?

— Koiria, — vastasi Tuomas taaskin lyhyesti.

— Ei, ei, ne eivät ole koiria, keskellä erämaata ja pimeänä iltana.
Sano, Tuomas, ovatko ne… hän ei uskaltanut jatkaa.

— Mistä minä tiedän? — vastasi renki yhtä lyhyesti.

— Auta, hyvä Jumala ne ovat… susia!

Tuomas ei vastannut. Hän ohjasi vain hevosta sille puolelle, jossa ranta oli lähinnä ja josta kaukaa loisti pieni valonsäde. Ja sillä välin hän antoi pitkän nuoran vaarua tuhansissa kiemuroissa reen perässä lumella.

2. Vanha parooni.

Niin ikävältä, kuin tuntuukin, täytyy meidän hetkeksi jättää matkustavat ystävämme Näsijärven autiolle jäälle ja etsiä turvaa, meidänkin puolestamme, yön ja rajuilman käsistä. Me siirrymme sentähden vanhaan herraskartanoon, jommoisia vielä nytkin joskus tapaa Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa — puoleksi lahonneita muistoja ylimyssäädystä, jonka tähti jo on sammunut. Harvat, hyvin harvat näistä vanhoista herraskartanoista ovat vielä vanhojen sukujen hallussa, siitä luonnollisesta syystä, että suvut ovat sammuneet. Entiset läänityskartanot ovat suurimmaksi osaksi joutuneet joko aatelittomien tai iältänsä paljon nuorempien aatelissukujen käsiin, jotka todellisuudessa eroavat muista säädyistä ainoastaan von tai af sanan lisäyksen kautta ja jotka, ollen esi-isiä ja historiallista loistoa vailla, koettavat kunnostaa itseänsä ainakin hyvinä maanviljeliöinä. Samalla kuin tilanomistajat taipuisasti alistuvat ajan henkeen, jonka huomattavimpana piirteenä esiintyy eri säätyjen sulattaminen toisiinsa sivistyksen välityksellä, samalla tilat Suomessa säilyttävät vanhan relssiluontonsa, allodioikeutensa, ja niillä on siis taloudellisia etuja vielä kauan ylimyksellisen loistonsa himmennyttyä.

Ehkäpä osittain juuri sentähden niiden nykyiset omistajat erityisellä mielihalulla harrastavat taloutta ja kohtelevat mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä niitä harvoja historiallisia jäännöksiä, joita ajan hammas ei ole kuluttanut. Entisten suurten päärakennusten lahotessa, rappeutuessa tai siirtyessä pienten, uudenaikaisten maalaisrakennusten tieltä, kohoavat vanhojen hökkelien paikalta komeat kivinavetat, laajat vara-aitat ja muut käytännölliset rakennukset. Siinä ei ole mitään pahaa; ajan henki on sellainen. Mutta kun vanhoja entisajan muistomerkkejä, perhehautoja, kappeleita, kirkkoja, puita ja muuta sellaista, joihin traditsioni on hellyydellä kiintynyt ja joita pitäisi kunnioittaa, kun sellaisia jäännöksiä hoidetaan huonosti, raiskataan ja suorastaan tahallaan hävitetään, silloin täytyy syvästi surkutella sitä taloudenhoitoa, joka ei harrasta mitään jalompaa kuin hetkellistä voittoa, joka on "niellyt sydämensä vatsaan" ja unohtaen velkansa entisajalle, tahraa itseään entisten kalliitten muistojen hävittämisellä.

Herraskartano, johon me nyt saatamme lukijamme, oli niitä harvoja, jossa maan mukana oli osa rakennusten ja suvun ylimyksellisyyttä säilynyt. Rautakylä oli yli sataviisikymmentä vuotta ollut Drakenhjelmin perheen oma. Kun eräs ratsumestari Drakenhjelm Kaarlo XI:n peruutuksessa oli kadottanut tiluksensa Ruotsissa, niin hän oli jäljelle jääneellä melkoisella omaisuudellansa ostanut kartanon 1680-luvulla, ja Aadolf Fredrikin hallituksen aikana suku oli saanut paroonin arvon. Nykyisen omistajan isä, ensimäinen sen nimellinen parooni, komeutta harrastava herra, oli suuresti laajentanut ja kaunistanut Rautakylää. Hänen jälkeensä oli paljon rappeutunut, mutta perustuksiltaan kohosi vielä ylpeä, synkkä kivilinna, jota peitti tiilinen taitekatto, ja jossa oli äärettömän korkea ullakko pienine ikkunoineen ja yksinäisine ullakkohuoneineen; ainoassa ja varsinaisessa asuinkerrassa oli pitkä jono syviä ja pimeitä huoneita, joissa oli korkeat, mutta pieniruutuiset ikkunat. Pihan puolella seisoivat niinikään paikoillansa vähäpätöinen ulkohuonerivi ja alustalaisten asunnot, jotka vartavasten olivat niin matalat, että ne verrattaissa kohottaisivat päärakennuksen korkeutta. Viime aikoina oli lisäksi rakennettu suuri polttimo.

Päärakennuksen fasaadin edustalla oli suuri, metsistynyt puutarha, jossa vanhat lehmukset ja vaahterat suojan puutteessa paleltuivat ja kinokset avuliaasti peittivät unohduksen vaippaan nuo muinoin englantilaiseen tyyliin asetetut pensasaidat ja kukkapenkereet.

Tässä suuressa rakennuksessa näyttää olevan vain harvoja asujamia, sillä ainoastaan yhdestä ikkunasta puutarhan puolelta tuikkii himmeä tuli. Hetkisen aikaa epäilyttää, tokko se onkaan tulen valoa, sillä se loistaa niin himmeästi ja vaaleasti, että se saattaisi olla vain kuun paistetta ikkunanruutuun. Välistä se ihan pimenee, ikäänkuin joku henkilö kulkisi valon ja ikkunan välitse. Mutta se ei sammu, se elpyy jälleen levottomasti lekutellen, milloin heikommin, milloin voimakkaammin, ikäänkuin paha omatunto.

Ehkäpä rakennus näyttää iloisemmalta pihanpuolelta? Aivan niin, kulmahuoneessa leimuaa iloinen takkavalkea ja sen ympärillä istuu useita henkilöitä. Huone näyttää keittiöltä ja henkilöt ovat varmaan palvelusväkeä. Ehkäpä he par'aikaa, oikein suomalaisella ruokahalulla pistävät puuroa poskeensa.

Kello on 6:n ja 7:n vaiheilla illalla. Eräässä sisemmässä huoneessa, juuri siinä, josta valo loistaa ja joka sijaitsee kylkirakennuksessa kaukana keittiöstä, oleskelee hyvin vanha mies. Hänen päälakensa on melkein paljas ja harvat hiuskarvat hänen päässään harmaat ja suorrukkeiset, silmät himmeät, loistottomat ja harmaat, kasvojen piirteet kuihtuneet ja kellastuneet sekä sitä kunnioitusta herättävää miellyttävyyttä vailla, joka on kunnialla taistellun elämän iltaloisteena. Päässä hänellä on hiukan likaantunut valkoinen yömyssy sekä yllään haalistunut pitkäliepeinen samettinen yönuttu, jossa on paikkapaikoin huonosti paikattuja reikiä, sekä jaloissa kuluneet tohvelit. Hänen vieressään on vuode, jonka peitolla joku juuri näyttää maanneen, ja korkeaselkäinen, pehmeä, mustalla nahalla päällystetty keinutuoli. Pieni pähkinäpuinen lipasto, pesukaappi, kullattu pöytätiuku, samoin kullattu seinäpeili, pari nahalla päällystettyä tuolia ja pähkinäpuinen, muinoin kallisarvoinen kirjoituspöytä veistoksineen ja silauksineen ovat tämän huoneen muuna kalustona, joka osottaa omituisen yhdistyksen komeutta ja rappeutumista. Pane tähän vielä lisäksi pari ranskalaista vaskipiirrosta seinällä, jotka kuvaavat irstaita kohtauksia Olymposta sekä repaleinen lattiamatto, jossa vielä näkyy hienon hienojen koruompelujen jälkiä, niin taulu on täydellinen.

Vanhus seisoo peilin edessä ja valostaa varjostimen himmentämällä kynttilällä hivuttuneita ja kuihtuneita kasvojansa. Hän pudistaa surullisesti päätänsä ja mutisee hiljaa itseksensä: — Ei, minä en näe mitään, eikä minulla enää ole mitään jälellä, rien du tout! [ei niin mitään.]

Sitten, ikäänkuin huvittaakseen itseään vanhalla totutulla tavalla, hän ottaa esiin valkoisen (s.o. muinoin valkoisen) pitsikaulahuivin ja solmii sen huolellisesti kaulaansa. Yönutun avautuessa näkyvät sen alta pitkät kirjaillut kuluneet liivit, paikatut polvihousut ja niiden alta silkkiset sukat. Siinä ovat Kustaa III:n aikuisen hoviherran rauniot. Mutta mistä se tulee, että hän on kaikkea puhtautta ja hienoutta vailla, joka kuitenkin tavallisesti seuraa todellista hovimiestä aina hautaan saakka? Syyn huomaa helposti himmeästä silmästä ja hapuilevasta kädestä. Vanhus ei näe juuri mitään enää, taikka hän näkee vain esineitten rajaviivat, mutta ei voi erottaa värejä. Varmaan hän luulee sekä itseään ja ympäristöään yhtä siistiksi kuin ennenkin.

Hän näyttää odottavan jotakuta, ja sentähden hän pukeutuu. Mutta ei ketään kuulu tulevaksi. Kärsimättömästi hän kulkee lattialla edes takaisin. Vihdoin hän istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Siinä on kaksi avattua kirjaa; toinen on Voltairen Henriade, toinen — raamattu. Hän ei näe enää lukea; siis hänellä on joku, joka lukee hänelle ääneen jommastakummasta kirjasta.

Mutta hän ei nyt etsikkään kirjoja. Hän avaa laatikon ja ottaa sieltä tötterön, jossa on vadelmamakeisia. Hän imee niitä ahnaasti. Pian makeiset ovat lopussa, ja hän tulee pahalle mielelle.

Huoneessa on kaksi ovea, toinen avautuu suureen puutarhanpuoleiseen saliin ja toinen pihanpuoleiseen huoneesen. Salinpuoleinen ovi on salvattu kamarin puolelta ja on varmaan ollut kauan kiinni, sillä vanhus koettaa päästä ulos sitä tietä, mutta lukko ei anna myöten. Vihdoin ovi kuitenkin avautuu ja vanhus kulkee kynttilä kädessä saliin, ja näyttää etsivän jotakin. Kynttilä valaisee kamalasti vanhoja yhä vieläkin komeita mutta aivan tomuisia huonekaluja sekä kuutta tai seitsemää suurta muotokuvaa, jotka riippuvat kultapliitteissään seinillä. Vanhus käärii yönuttunsa kiinteämmin ympärilleen, sillä sali on lämmittämätön ja hyvin kylmä, ja menee jonkunlaisen kaapin tai astiakon luo, joka seisoo huoneen nurkassa. Sieltä hän ottaa esiin purkin ja teelusikan ja palaa jälleen huomattavasti tyytyväisempänä huoneesen.

Mutta hän ei muista uudelleen salvata ovea. Hänen huomionsa on kokonaan kiintynyt purkkiin. Ja hän avaa sen ikäänkuin salavihkaa, pistää lusikan purkkiin ja ahmii voitonriemulla sen sisällystä. Purkki on täynnä vadelmahilloa.

3. Emännöitsiä.

Vanha parooni Magnus Drakenhjelm — lukija on varmaan hänet tuntenut — oli vielä mieluisassa työssänsä ja tutkisteli purkin sisällystä, kun viereisestä huoneesta kuului askeleita, jotka lähenivät hänen oveansa. Heti hän laski kovalla kiireellä purkin pöydän alle, pisti lusikan laatikkoon, pyyhki suutansa kuluneella silkkinenäliinalla ja heittäytyi vuoteelleen odotellen tuliaa, joka pian sen jälkeen ilmestyikin.

Ovi avautui, ja sisään astui pieni, luiseva ja kulmikas naisolento, päässä valkea myssy, jonka leveät reunusteet riippuivat alas otsalle saakka, yllä musta kamlottikankainen, pitkäliepeinen röijy sekä yhtä synkkävärinen hame. Hänen laihoissa sormissaan kiilteli paksuja kultasormuksia, hänen pienet harmaat silmänsä iskivät niin teräviä katseita kuin naskalin kärjet ja jollei ohut tukka myssynreunusten alta olisi kertonut seitsemänkymmenen talven lumesta, niin kaikista hänen vilkkaista liikkeistänsä päättäen olisi voinut luulla tätä naista tuskin viisikymmenvuotiaaksi. Hänen kasvoissansa näkyi vielä entisen kauneuden jälkiä, mutta ei puhtaan, jalosti viehättävän kauneuden, sen saattoi selvästi huomata. Muutamat rypyt nenän yläpuolella, pilkallinen piirre ohuessa ylähuulessa sekä terävät silmät loivat koko kasvoihin ilkeyden, vallanhimon ja itsekkäisyyden ilmeen, samalla kuin ne hänen korkeasta iästänsä huolimatta ilmaisivat päättäväisyyttä ja jäntevyyttä.

Tämä nainen, joka ryhdiltänsä teki enemmän hallitsian kuin palvelian vaikutuksen, astui vuoteen ääreen, jolla Magnus parooni lepäsi ja lausui tuntuvalla ruotsalaisella ääntämistavalla: — Kas niin, nyt te syötte soppanne, parooni, muuta ei tänä iltana tarjota, eikä olekkaan hyvä syödä liian paljon, kun on sairas.

— Mutta, rakas Lisette, — vastasi parooni nöyryyttä osottavalla äänellä, johon hän vuosien kuluessa oli tottunut alistuessaan ankaran emännöitsiänsä tahdon alle, — etkö sinä tarjoaisi minulle hiukan lohta ja munakokkelia, taikka edes lasillisen maitoa ja korppuja?

— Lohta? Mistä te luulette minun voivan sitä hankkia? Silliä minulla ehkä olisi, mutta munia on mahdotonta saada. Luuletteko, parooni, että kanat munivat tähän vuodenaikaan? Eipä vainenkaau, kaikkea ei voi saada mitä mieli tekee. Kas niin, älkää kursailko lainkaan, parooni, tiedättehän, että soppa on syötävä.

Magnus parooni maisteli hiukan maljasta, mutta antoi sen heti takaisin sanoen: —- Sinä et ole pannut ensinkään makeata siihen, pikku Lisette.

— Enkö makeata? Jopa jotakin, tarvitsisiko kaurasoppaan panna makeata! Niinkuin se ei ilmankin kelpaisi! Tätä nykyä sokeri ei kasva puissa. Enkö minä viime viikolla heikkoudessani antanut Martin ostaa teille kaupungista vadelmamakeisia? Luulisinpä niistä riittävän teille makeata koko vuoden ajaksi.

— Kuinka sinä niin voit sanoa, Lisette! Tötterö oli niin kovin pieni!
Se on jo tyhjä, pikku Lisette!

— Mitä? Joko se on tyhjä? Jumal' avita sellaista ahmattia! Vähemmässä kuin neljässä päivässä hän on syönyt suuhunsa vadelmamakeisia koko viidenkymmenen kopekan hinnasta! Ja sittenkin minun pitäisi panna kaurasoppaan rusinoita ja sokeria!

Näin sanoen tuima emännöitsiä astui pöydän luo vakautuakseen siitä, että parooni puhui totta. Mutta onnettomuudeksi oli pöydällä tyhjän tötterön vieressä vadelma, joka kiireessä oli pudonnut siihen, paroonin ahmustellessa purkin sisältöä. Nyt se vasta myrsky puhkesi. — Mikä tuo on? Vadelmako! Mistä te olette saanut vadelmia, parooni? Taivainen taatto, ettehän vaan ole uskaltanut varastaa vadelmahilloani, vanha sokerirotta! Sanokaa tällä elävällä hetkellä, parooni, mistä olette saanut tuon vadelman?

Vanha nainen asettui kädet puuskassa paroonin eteen, ja katseli terävillä silmillänsä läpitunkevasti häneen. — No, — jatkoi hän, — ehkäpä tahdotte uskotella minua, että tuo tuossa on karpalo?

Parooni turvautui keinoon, jota hän usein ennenkin tukalissa tiloissa oli käyttänyt hyväksensä. Hän kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinansa, toivoen että myrsky itsestään asettuisi.

Mutta vanha Lisette ei tyytynyt vähiin. — Oletteko nukkuvinanne, vanha herkkusuu? — jatkoi hän kiihtyen yhä enemmän omasta kiivaudestaan. — Nukkukaa vaan, minun puolestani, vaikkapa ijankaikkiseen uneen! Luullakseni eivät teidän unenne ole liian suloisia, kun eversti vainaja valmistaa teille kuuman vuoteen helvetissä…

Pahansisuinen nainen oli nyt nähtävästi jännittänyt jousen liian kireälle. Vanha Magnus parooni kavahti ylös vuoteeltansa niin kalpeana kiukusta, että hänen intohimojensa ja omantunnon vaivojensa monivuotinen todistajakin hämmästyen huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa parooniin tekivät. — Ihminen! — huudahti parooni ja asettui jäykkänä, suorana ja uhkaavana hänen eteensä — ihminen, jos vielä kerran uskallat sellaista sanoa, niin minä, diable m'emporte [piru vieköön], muserran sinun kurjan kallosi heti paikalla. Vuodesta vuoteen minä olen kärsinyt sinun nenäkkäisyyttäsi, ahneuttasi ja ylvästelemistäsi, mutta minä olen väsynyt siihen. Minä en pidä kauemmin sinua luonani, voit mennä tiehesi… ja sallia minun kuolla rauhassa.

Paroonin puhuessa oli vihan pontevuus kadonnut koko hänen ryhdistänsä ja hän oli jälleen sama veltto mies, joka kaksikolmatta osaa elämästänsä oli vapissut akkavallan edessä, ja viimeiset sanansa hän lausui miltei rukoilevalla äänellä. Emännöitsiä, joka hetkeksi ällistyi, huomasi heti olevansa voiton puolella, eikä ollut käyttämättä etua hyväksensä. — Pitäisikö minun mennä tieheni? — toisti hän terävästi. — Vai niin, sekö on palkkani siitä, että olen neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa raatanut teidän tähtenne, hoitanut teitä kuin lasta, ja pitänyt huolta teidän ruumiinne sekä sielunne vammoista. Se on palkkani teidän tähtenne uhraamastani kunniasta ja omastatunnosta… huomatkaa: kunniasta ja omastatunnosta! Sen tähden te ajatte minut ja Sebastian raukkani maantielle!

— Sinun Sebastian raukkasiko? Luullakseni hän on niinä viitenätoista vuotena, joina hän on ollut kartanon pehtorina, koonnut kauniita kolikoita paloviinapannuista. Ja sitäpaitsi, olenhan minä testamenteerannut sinulle ja… meidän pojallemme — parooni lausui nämä sanat nähtävällä vastenmielisyydellä — koko omaisuuteni. Onko silloin liikaa vaadittu että pyydän saada kuolla rauhassa?

— Jumala varjelkoon minua häiritsemästä teitä, parooni, kristillisessä valmistuksessanne! — vastasi viekas nainen mielistelevästi. — Mutta katsokaas, niinkauan kuin tuo rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär elävät, niin ei ole takaamista, etteivät pahat kielet saa teitä muuttamaan testamenttia ja sitten kuitenkin minä ja Sebastian olisimme puilla paljailla.

— Sinä olet oikeassa, — sanoi parooni miettiväisesti. — Ne, joilla kenties on laillinen oikeus kaikkeen, ne ovat vielä elossa! Mutta ei, ei, olethan satoja kertoja sanonut minulle, ettei pappi ollutkaan mikään oikea pappi, vaan valepukuun puettu rakuuna!

— No se on totisesti totta, siitä te voitte olla huoleti, parooni. Mutta te olette vanha ja kivulloinen eikä tiedä mitä papit ja muut voivat vaikuttaa teihin, ja sentähden minun mielestäni, niinkuin usein olen sanonutkin, te parhaiten rauhoittaisitte omaatuntoanne ja turvaisitte todellisia omaisianne suostumalla vihityttämään meidät huomispäivänä.

— Vihityttämään meidät! Drakenhjelmkö piikansa kanssa! Ei, Lisette, tiedäthän sinä ennestäänkin, mitä minä siitä asiasta ajattelen.

Paroonin lausuessa "piika" sanan kiihottui vanhan naisen sappi uudelleen. — Piika! — toisti hän. — No, samapa se, jos parooni Drakenhjelm on ollut niin vähän vapaaherrallinen, että hän ensiksi on uhrannut rehellisen naisen kunnian ja omantunnon ja sitten uskonut hänelle sellaisia salaisuuksia, jotka voisivat panna alttiiksi hänen henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, niin eipä hänen tarvitse katsoa itseänsä liian hyväksi ottamaan sellaista piikaa vaimoksensa. Minua, joka neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa olen ollut aivan kuin teidän oma vaimonne, voinpa sanoa olleeni vaimoakin parempi, — sillä kuka olisi hoitanut teitä, niinkuin minä olen tehnyt? — minua te nyt pilkkaatte piian nimellä, kun minä, en itseni, vaan poikani puolesta, anon vaimon nimeä ja oikeuksia! — Ja viekas vaimo purskahti itkuun.

Mutta sekä kyyneleet että todisteet eivät liene paroonista tuntuneet uusilta eivätkä vaikuttavilta, sillä hän oli istahtanut keinutuoliin, ja näytti mielemmin haluavan nukahtaa kuin kallistaa korvaansa naimaehdoituksille. Emännöitsiä huomasi sentähden tarpeelliseksi vetää toista nuottia, jonka hän tiesi paremmin koskettelevan paroonin heikkoja puolia.

— Hohhoo, — huokasi hän, — kiittämättömyys on maailman palkka; miksikä minä odottaisin parempaa kohtaloa? Voinhan minä lähteä kerjäämään Sebastianin kanssa, mutta katsokaas parooni, talon uskollista ystävää surettaa se seikka, että teidän mukananne vanha Drakenhjelmin suku kuolee sukupuuttoon, että Rautakylä joutuu vieraisin käsiin ja että kaikki teidän esi-isänne, joiden kuvat riippuvat suuren salin seinällä, sitte myödään huutokaupalla ja heitetään hylkytavarana romusoppiin…

— Niin, Lisette… sitä on surkea ajatella, — vastasi parooni mietteissään ja huokasi hänkin.

— Ja nähkääs, parooni, olisihan se suuri ilo sekä teille että kaikille esi-isillenne, jotka lepäävät haudoissansa, jos Drakenhjelmin suku uudelleen alkaisi kukoistaa voimakkaassa ja urhoollisessa jälkeläisessä, sellaisessa kuin meidän Sebastian…

— Sinun Sebastianisi! Huuti, vaimo, äläkä tuo uudelleen esiin ehdotuksiasi! Minäkö sallisin Drakenhjelmin nimen käydä perintönä epäsukuiselle talonpoikaisvintiölle, sivistymättömälle tomppelille! Mielemmin kuolkoon sukupuuttoon!

— Mielellään minun puolestani! — sanoi samassa karhea sorahteleva ääni puoleksi avonaisesta ovesta, ja sisään astui mies, jonka askeleita keskusteliat eivät olleet kuulleet, sillä hän kulki pehmeissä pieksuissa.

4. Pehtori.

Tämä mies, joka nyt astui sisään, oli ulkonaisen olentonsa puolesta omituisena vastakohtana vanhan paroonin repaleiselle hovipuvulle ja emännöitsiän aistittomille koristuksille. Hän oli mies parhaassa voimassansa, hartehikas ja jäntevä, tuskin 40 vuotta vanhempi. Turhaan olisi saanut etsiä hänen litteistä ja leveistä kasvoistansa noita ylimyksellisiä piirteitä, jotka ikä vanhan paroonin kasvoissa oli uurtanut vain terävimmiksi. Luonto näytti huviksensa painaneen näihin niin sanoaksemme jykeästi veistettyihin kasvoihin ainoastaan yhden ilmeen, mutta ilmeen sellaisen, joka teki ne kammottavalla tavalla mieltä kiinnittäviksi: jättiläisen hillitsemättömän voiman ilmeen. Miehellä oli yllään paksu harmaa sarkatakki, sellainen, jota varakkaammat talonpojat käyttävät jokapäiväisessä olossaan, sekä samanväriset ja samasta aineesta valmistetut housut, jotka olivat pistetyt polviin asti ulottuviin, mustiin rasvasaappaihin. Kädessä hänellä oli mustanakkainen patalakki, jonka reunat olivat siperialaista lammasnahkaa. Huolettomasti hän heitti lakkinsa paroonin vuoteelle ja astui itse kursailematta keskelle huonetta keinutuolin eteen.

— Mielellään minun puolestani! — toisti hän katsoen uhmailevasti vanhaan parooniin, jota hänen tulonsa näytti epämieluisasti yllättävän. — Te voitte kernaasti, parooni, ottaa mukananne hautaan kaikki nuo renkunrankut, esi-isät ja mainiot nimet, en minä niitä sure. Minä turvaudun mielemmin siihen mikä on todellista, nähkääs parooni, ja minusta on samantekevää, nimittääkö parooni minua epäsukuiseksi ja talonpoikaisvintiöksi, hän, jonka paraiten pitäisi tietää, miten minä olen siksi tullut. Arvattavasti on kysymys taaskin vihkimisestä ja nähkääs parooni, siinä minä olen aivan samaa mieltä kuin äitikin; — ei sen puolesta, että minä tahtoisin olla Drakenhjelm ja parooni, ei, viis siitä, sen kunnian minä möisin puurovadista, — mutta sentähden että Rautakylä on allodiaalisäteri ja etten minä saata omistaa sitä ilman tuota kilisevää nimeä.

Tämä mies, joka näytti käsittävän asemansa pikemmin perillisen kuin palvelian asemaksi, herätti raa'alla julkeudellaan vireille viimeisen itsenäisyyden jäännöksen, mikä vielä oli jäljellä paroonin veltostuneessa sielussa. —- Vai sinä et voi pitää hallussasi Rautakylää omistamatta itsellesi minun nimeäni! Älä siitä huolehdi, Hallström, sinä voit päästä niin toisesta kuin toisestakin.

Pehtori tarkasteli vanhusta ulkonaisesti kylmällä ja pilkallisella paremmuuden tunteella, mutta vähäinen äänenvärähdys ilmaisi että jotain kiehui ja kuohui tuon julkean miehen rinnassa. — Mitä tämä taas tarkoittaa? — sanoi hän. — Te käytte lapseksi uudelleen, parooni; parasta olisi että rupeaisitte eläkkeelle ja nyt heti luovuttaisitte kaikki minulle, sillä kun ihmisestä tulee tuollainen ikäloppu, niin ei voi tietää, mitä hullutuksia lopulta sattuisi pälkähtämään hänen päähänsä!

— Lurjus, sinä herrastelet ennen aikojasi, mutta et sinä vielä herra ole. Mene tiehesi!

— Hyvin mielelläni, mutta suokaa anteeksi, jos ensin kursailematta tuon esiin asiani. Asian laita on sellainen, nähkääs parooni, että minä lähden varhain aamulla pappilaan, ja koska te silloin ette vielä ole ylhäällä, niin ette suinkaan kieltäydy vielä tänä iltana kirjoittamasta rovastille pientä kirjettä.

— Mitä se koskisi?

— Oi, mitäpä se muuta olisi, kuin että te pyydätte provastin ensi sunnuntaina kuuluttamaan teidät ja äidin, sillä nähkääs, parooni — ja pehtori kumartui pilkallisen tuttavallisesti vanhuksen korvan juureen — minä sen tahdon, minä, nähkääs parooni! Tämän ilveilyn täytyy loppua. Te voitte kuolla kupsahtaa minä päivänä hyvänsä ja silloin me olemme kadottaneet pelin. Se ei kannata, se, nähkääs parooni! No, ymmärrättekö minua?

Parooni Magnus Drakenhjelm kalpeni ja alkoi vapista. Hetkellinen pontevuus, jonka viha oli hänessä synnyttänyt, väistyi nyt voimakkaamman tunteen, — pelon tieltä! — Sinä olet kiittämätön ihminen, Hallström, — sanoi parooni matalalla äänellä. — Olenhan minä testamentannut teille kaikki, ja joll'et voi pitää Rautakylää, niin voithan myödä sen ja ostaa toisen maatilan.

— Kas niin, sen minä tiedän jo ennestään ja te tiedätte myöskin, parooni, että minä en aio antaa karkoittaa itseäni Rautakylästä. Mitä hyötyä siis houkuttelusta on? Tahdotteko pyytää kuulutusta, vai ettekö?

— Rakas Hallström, minä tahdon miettiä…

— Onhan teillä ollut neljäkymmentäkahdeksan vuotta aikaa miettiä asiaa ja minun mielestäni siinä on kylliksi. Tänä iltana sen täytyy tapahtua, sanon minä, sillä kuka voi vannoa, että te elätte huomisaamuun?

— No mutta Lisette, sanohan toki Sebastianille…

Emännöitsiä, joka istui pöydän ääressä ja oli lukevinansa, oli kehotuksesta huolimatta vaiti. Pehtori alensi äänensä melkein kuiskaavaksi. — No, myönnyttekö vai ettekö? Minä kysyn viimeistä kertaa.

— Anna mustetta ja kynä! — huokaili vanhus.

— No kerrankin saa kuulla järkevää puhetta. Kas niin, olkaamme ystäviä, koska hoetaan, että me olemme sukulaisia. Tässä ovat kirjoitusneuvot. Mutta ei mitään mutkia, sitä minä en salli. Odottakaahan, minä sanelen teille, parooni: "Haudan partaalla seisoen"…

— Älä vaivaudu, en minä tarvitse sanelemista.

— Minä pyydän, ei siitä ole vaivaa. "Haudan partaalla seisoen" — joko se on kirjoitettu? — "minä olen miettinyt elämääni, joka monessa suhteessa on ollut jumalaton"…

— Se on hävytöntä!

— No, no, älkää kiivastuko!… "ollut jumalaton" — joko on kirjoitettu? — "ja etupäässä olen ajatellut, millä vääryydellä minä olen kohdellut kelvollista ja uskollista emännöitsiääni, mamseli Lisette Hällströmiä, kun niin kauan olen kieltäytynyt antamasta hänelle ja meidän pojallemme, rehelliselle pehtori Sebastian Hallströmille sitä nimeä ja niitä oikeuksia, jotka heille minun menettelyni johdosta tulevat. Voidakseni jossakin määrin hyvittää tätä vääryyttä, minä olen omantuntoni äänen pakosta päättänyt ottaa mainitun Lisette Hällströmin lailliseksi aviovaimokseni, ja sen johdosta minä täten pyydän kuulutusta meille molemmille ensi sunnuntaiksi." — Onko se kirjoitettu?

Se joka olisi tarkannut vanhan paroonin kasvojen juonteita hänen vitkalleen ja ilmeisellä vastenmielisyydellä kirjoittaessaan näitä rivejä, olisi niissä huomannut sekä nöyryytystä, pelkoa, vihaa että inhoa. Välistä hän asetti kynän luotaan aikoen keskeyttää kirjoittamisensa, mutta katse sanelevaan pehtoriin vaikutti sen, että hän heti jälleen jatkoi alkamaansa kirjoitusta. Tänä hetkenä väikkyi vanhan synnintekiän pään päällä koston hengetär, jonka olisi pitänyt sovittaa everstin ja hänen puolisonsa kärsimät vääryydet, jolleivät sitä jo aikoja sitten olisi tehnyt ne, jotka maan päällä sovittavat ja haihduttavat kaikki kärsimykset — aika ja hauta.

Ja vanha parooni päätti kirjeensä.

Kun se oli tehty ja kirje sinetillä suljettu, niin pehtori pisti paperin ilmeisellä mielihyvällä taskuunsa, taputteli vanhusta olkapäälle ja sanoi: — Kas niin, ollaan nyt ystäviä, isäseni, kyllä tämä oli viisainta mitä olisitte voinut tehdä, sillä hiis tiesi, olisinko muuten voinut vastata teoistani. Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin ehkäpä on viisainta että vielä tänä iltana lähden pappilaan. Parooni — isähän minä aioin sanoa — voisi ehkä muuten ottaa ja kuolla ennenkuin laillisessa järjestyksessä on ehditty kolme kertaa kuuluttaa, ja luullakseni rovasti tällaisessa tapauksessa ei estele vihkimästä teitä vielä tänä iltana. Hyvästi nyt, isäseni, hyvästi armollinen äiti-rouvani! Toivoakseni teidän armonne vapaaherratar kestitsee parhaimmalla tavalla sulhastansa minun poissaollessani.

Pilkallisesti hymyillen pehtori otti lammasnahkalakkinsa ja läksi pois. Emännöitsiä, joka äkisti oli tullut loistavalle tuulelle, ei säästänyt hyväilyjään eikä pikkupalveluksiaan koettaen siten elvyttää vanhan paroonin synkkää katsetta, mutta turhaan. Velttona, tylsänä, puoleksi masentuneena hän istui korkeaselkäisessä tuolissansa ja näytti olevan aivan väliäpitämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun kaikki hänen mielistelevät kokeensa epäonnistuivat, kun ei edes kukkurapäinen teevadillinen vadelmahilloa voinut saattaa paroonia iloisemmalle mielelle, niin tuleva vapaaherratar astui ikkunan ääreen ja ajatellen tulevaa suuruuttansa antoi katseensa liitää Rautakylän mailla, sen verran kuin hän saattoi niitä pimeässä erottaa. Ulkona lakeuksilla raivosi yhä uudelleen hirvittävä myrsky ja lumituisku. Väliin kuului läheiseltä Näsijärven jäältä kuljeskelevien susien julmaa ulvontaa, ja myrskyyn ja ulvontaan sekaantui väliin heikko kulkusten ääni. Mutta emännöitsiä ei ihaillut luonnon rajua ja tuimaa kauneutta. Ruusunhohteiset, turhamaiset ja ylpeät ajatukset liikkuivat hänen mielessänsä ja hänen mielikuvituksensa loihti hänet tämän kauan haluamansa ihanan maatilan omavaltaiseksi hallitsijaksi sekä vapaaherrallisen arvon omistajaksi, jonka hän oli asettanut elämänsä kunnianhimoiseksi päämääräksi.

5. Yövieraita.

Jo meidän on aika palata matkustajaraukkojemme luokse Näsijärven autiolle jäälle. He ovat jo tarpeeksi kauan saaneet harhailla yön kinoksissa ja susien epämieluisassa seurassa. Tokkopa he ehjinä sieltä suoriutunevat?

Kun vanha rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär eivät kauemmin saattaneet olla epätiedossa siitä, mitä ne hirvittävät äänet merkitsivät, joita jäältä kuului, ja mitä ne hoikat olennot olivat, jotka siellä täällä vilahtivat reen ohitse, niin he joutuivat kuolettavan tuskan valtaan. He olivat sekä kuulleet että lukeneet matkustajista, jotka olivat metsissä ja jäillä joutuneet sutten suuhun, ja he luulivat nyt joutuneensa saman julman kohtalon alaiseksi. Mutta mitä hirvittävämmältä heidän tilansa heistä tuntui, sitä innokkaammin he kokivat toisiltansa peitellä kauhistustansa. Senpä vuoksi he istuivat ääneti, vapisten ja odotellen; vanhus oli kyyristynyt kuomireen nurkkaan, mutta Lotta tähysteli lakkaamatta kaihtimien takaa ja odotti joka hetki petoeläinparven heittäytyvän hevosen niskaan ja raatelevan ajurin ja heidät itsensä.

Lotalta ei jäänyt huomaamatta, että Tuomas nyt ajoi aivan toiseen suuntaan, suorassa kulmassa edelliseen tiehen. Hän aavisti, että Tuomaan vihdoinkin oli täytynyt luopua itsepäisyydestään pakottavan hädän tähden, ja hän oli niin usein ennenkin oppinut tuntemaan Tuomaan hidasluontoista rohkeutta, järkähtämätöntä uskollisuutta ja hyvää valintakykyä, että hän siitä sai uutta lohdutusta. Mutta lopulta kävi hänelle, joka luonnoltansa oli hyvin puhelias, äänettömyys suorastaan sietämättömäksi, ja hän alkoi uutta keskusteluainetta isoäitinsä kanssa.