KARHUNTAPPAJA
(1857)
Suurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei häneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion hyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään kuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin hän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin menevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat murhat.
Milloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä epäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald siellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja ajetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi Thorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän pani pojan kansakouluun.
Siellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli liian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain. Mutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan, ennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen tulleen vastaan maantiellä — toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä päättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen venelaiturin luona, — ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja hänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat itkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku Marit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin.
Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi: "mikä hitto — Jumala antakoon pahan syntini anteeksi — lapsi vekaroita vaivasi?"
"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, — uskotteko karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?"
Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta, mennä saattamaan häntä metsän lävitse.
"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se juuri siitä kertoi."
Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.
"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti.
"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja ampumassa", sanoi Thorvald.
"Oletko sinä nähnyt karhun?"
"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että tämänvuotiset pennut."
"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.
"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui, tiedänmä."
Nyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että poika nytkähti:
"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?"
Nyt ei Thorvald voinut mitään vastata.
"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?" kysäisi koulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä reidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset tohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari vakavasti:
"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa talonpoikien lapsia tekemään samoin." Ja niin pääsi poika sillä siksi kertaa.
Mutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille ja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen pyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta.
"Sinua rupeaa pelottamaan", sanoi poika.
"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään", lausui tyttö siirtyen lähemmäksi veljeään.
"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!" vakuutti Thorvald nyökäyttäen päätään; "tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua sen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän karhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan pyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä Hans Voldeniin tuossa!"
"Jestas!" huusivat kaikki lapset.
"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin täältä tuon tuolin luokse."
"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen.
"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä, tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti, minä en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä, — minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole helpointa työtä."
"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans
Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.
"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran ohi."
"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt.
"Houkkio!" lisäsivät pojat.
"On olemassa ainoastaan yksi keino, millä sitä voi auttaa", ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun."
"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla jotakin uutta.
"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti.
"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald.
"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels."
"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika.
"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja kahdentoista miehen voima."
"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat välttämättömästi kuulla jotakin uutta.
"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan."
"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain, ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään."
"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun.
"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti sytyttivät tulta."
"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?" kysäsi Hans.
"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin täältä tuolille asti."
"Ei, miten sinä valehtelet!" sanoi Thorvald.
"Sanoithan sen itse!" arveli poika.
"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää käyttää."
"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin — tästä melkein tuolin luokse."
"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä."
"Ajatelkaa", sanoi Marit, "nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona."
"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!" sanoi Thorvald. Syntyi syvä hiljaisuus; oli miltei juhlallista.
"Luulenpa meneväni", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa.
"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!" huusivat kaikki vilkastuen jälleen.
"Mutta koulumestari!" hän sanoi seisahtuen.
"Joutavia, olethan sinä papin poika", sanoi Ole Böen.
"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin — ", sanoi Thorvald kammottavan hiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään.
"Lyötkö takaisin?" kysyivät toiset kiihkoissaan.
"Ken tietää", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi.
He luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa; mutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta.
He arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen kanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu oli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli kaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta silloin palasi Thorvald.
"Mennään kaikki sinne!" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten sanoa sen enempää.
"Mutta koulumestari?" kysäisivät muutamat.
"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!" Enempää hän ei saanut sanotuksi.
"Onko se ammuttu?" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta hengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi seisomaan penkille, heilutti lakkiaan:
"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!"
"Mutta minne meidän pitää mennä?" kysyi Hans.
"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels Böen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu suoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui heittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu ei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman karhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa."
"Eläköön! Eläköön!" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas paikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin, ikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan.
Tytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat ottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin.
"Varokaa koskemasta siihen!" sanoi Thorvald; "tapahtuu välistä, että karhu virkoo uudestaan eloon."
"Onko se totta?" kysyi Marit.
"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!" Ja he riensivät eteenpäin.
"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui", hän kertoi jälleen. "Ajatelkaa kymmenen kertaa!" ja yhä vain he juoksivat.
"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa, ennenkuin se kaatui."
"Jestas, mimmoinen karhu!"
Ja vesat juoksivat niin, että hiki tippui.
Ja sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi ensiksi sisään.
"Varo itseäsi!" huusi Hans hänen jälkeensä.
Marit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja Hansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka ei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä kaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui.
"Katsoppas tuota verta!" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden vaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään.
"Näetkö sen?" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen vieressään ovessa.
"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa", tämä vastasi ja jatkoi kertomustaan. "Se oli kahlehdittu rautavitjoilla", hän jatkoi, "ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat etujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se vuoti aivan virtanaan.!"
Valhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn ja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat sidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten kaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan innokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän takaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla:
"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! —"
Kauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta, eteisestä, pihalle ja matkaan! — kohta he näkyivät pienten kerien muotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen toisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti perille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui nurkissa.
Niin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin. Se koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; — mutta semmoiset päiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat.
VAARALLINEN KOSINTARETKI
(1856)
Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten, mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista keppiä vuoteensa viereen.
"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä suojellakin", lausui Husebyn ukko.
Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä, jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi, sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi löytänyt Thorenkin.
Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä — silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne, toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika, jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat ikäänkuin kaupanpäällisiksi:
"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.
Samaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli, että jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa sitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut vanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein huvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa, milloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi.
Husebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan kautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin menossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta kiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse.
"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että kellahti.
"Sen saat minulta tietää", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen häneen niskasta, ja se oli veli.
"Tässä tulee kolmas", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen kimppuunsa.
Thoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja iski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen tähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin odottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin lopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen usein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut käsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi Husebyn ukko. "Seis!" ja lisäsi vielä: "Jos ensi lauantai-iltana pääset Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!"
Thore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle. Laajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin: "Mitä hänen oli siellä tekemistä?" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut niin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä lauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän kanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä sanoi itsekseen:
"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä maailmassa."
Thore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä tunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä oli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät ja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään, karjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli siellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi itkenyt kärsimättömyydestä.
Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli, eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.
"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore.
Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla retkillä.
Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista, hän katsahti Husebyhyn päin — ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti niemen ympäri.
Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli, että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!
Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin, että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.
"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle, kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä, mutta lähempää kuin ensi kerralla.
"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.
"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut hän, joka oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä sentähden ei ollut apua odotettavissa.
"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan, ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.
Mutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. "Vou, vou!" se haukkui alaspäin, heiluttaen häntäänsä! "Vou, vou!" se haukkui Aslaugille pannen etukäpälänsä hänen syliinsä; "vou, vou!" taasen jyrkänteelle päin, — ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta — ja Thore oli hänen sylissänsä.
Siihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä, mitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää.
Mutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan:
"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!"
End of Project Gutenberg's Rautatie ja hautuumaa, by Björnstjerne Björnson