Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin, korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.
Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan, ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä. Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat, lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille. Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin, riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse, se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti vastaukseksi — se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet. Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.
Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria seurattavakseni.
THROND
(1856)
Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen, mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut tyttöjoukosta iloisin.
Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa kastetuksi.
Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi, sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.
Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut, oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa hänen ollessaan sisällä.
Niin eräänä joulunaattona — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi jotakin valkoisesta pullosta — otti isä pojan polvellensa, katsoi häneen terävästi ja huudahti:
"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?"
Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.
Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä, nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.
"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen.
"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies.
"Minne sitten menet?"
"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin.
"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää."
"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille — "nyt täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.
"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen.
"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten.
"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen.
"Niin teemme", vastasi mies.
Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa tuttuja seutuja — "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi.
"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä matka oli sujunut tavattoman sukkelaan.
"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi. Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa taaksesi minuun!"
"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen milloinkaan enää saanut päätään oikein.
Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja kuuli elävän hänen ympärillänsä.
Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka, jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan; tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa vierastansa.
"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti.
"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi."
"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?"
"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella. Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne levähtämään."
Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut. Syötyään vieras nousi.
"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.
Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä; kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa, sai huudetuksi: "Äiti!" — ja heräsi.
"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös.
Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.
Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään. Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa. Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin sanoi äiti:
"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta toinen miehistä lausui:
"Pitäköön tuo sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen suurta kirstua, lisäsi toinen:
"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa tässä." Silloin hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa lipasta.
"Mitä siinä on?" hän kysyi.
"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.
"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain, mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.
"Se itkee!" hän sanoi.
"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.
Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.
"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"
"Viulu se on!"
Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.
Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan, joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra, metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan voinut sitä nähdä.
Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan väkijoukolle.
"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen heti isälle.
"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen enempää.
Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja joiden oli määrä viettää häitä.
"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.
"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään keittiössä.
"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.
"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".
"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi poikaansa soittajaksi.
"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut ennen", ja — pojan piti siis päästä mukaan!
Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä ei tahtonut olla edes sisälläkään.
Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä, samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.
Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.
Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:
"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan, miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.
Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin mitä ennenkin tunsi — ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että kaikui puiden välissä.
"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:
"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".
Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä aivan hänen eteensä!
Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni, niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.
"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.
Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! — Mahtaa olla kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.
"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.
"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, — mutta katso, tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi. Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.
"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.
"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää jaksanut, vaan kompastui.
Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.
"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.
"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.
"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".
Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, — ja suuri suru valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä, etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa. Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas hänelle:
"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä olen tänään nähnyt."
ISÄ
(1858)
Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin suurtilallinen; hänen nimensä oli Thord Överaas. Hän seisoi eräänä päivänä pappilan virkahuoneessa, suorana ja vakavana.
"Minulle on syntynyt poika", hän lausui, "ja tahtoisin saada sen kastetuksi."
"Mikä pannaan hänelle nimeksi?"
"Finn, isäni mukaan."
"Ja ketkä tulevat kummeiksi?"
Ne lueteltiin, ja olivat he seurakunnan paraita miehiä ja naisia isän suvusta.
"Onko mitään muuta vielä?" kysyi pappi katsahtaen ylös.
Thord viipyi hetkisen, "tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi eriksensä", hän sanoi.
"Siis jonakin arkipäivänäkö?"
"Ensi lauantaina kello kaksitoista."
"Onko vielä muutakin?" kysyi pappi.
"Ei ole mitään muuta". Thord pyöritteli lakkiaan ikäänkuin aikoen lähteä.
Silloin nousi pappi: "on kuitenkin yksi asia", hän lausui, meni Thordin luokse, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, "suokoon Jumala lapsen tulevan sinulle siunaukseksi!"
Kuusitoista vuotta sen perästä seisoi Thord jälleen papin virkahuoneessa.
"Sinä olet hyvin säilynyt entisesi näköisenä, Thord", lausui pappi, kun ei huomannut hänessä mitään muutosta.
"Eihän minulla olekaan minkäänlaisia huolia", vastasi Thord.
Pappi ei virkkanut siihen mitään, kysyi vain hetkisen kuluttua:
"Mitä sinulla on tällä kerralla asiana?"
"Tulin puhumaan pojastani, joka huomenna ensi kerran pääsee Herran ehtoolliselle."
"Niin, hän on reipas poika."
"En tahtonut maksaa teille, ennenkuin saan tietää, minkä sijan hän saapi kirkossa."
"Hän pääsee ensimäisenä."
"Niin olen kuullut sanottavan, ja tässä on kymmenen taaleria papille."
"Onko vielä muutakin asiaa?" tiedusteli pappi katsellen Thordia.
"Ei ole mitään muuta;" ja Thord läksi.
Taasen kului kahdeksan vuotta, silloin kuului eräänä päivänä kopinaa papin virkahuoneen eteisestä; sillä useita miehiä tuli, ja niiden joukossa Thord ensimäisenä. Pappi katsahti ylös ja tunsi hänet:
"Tänään tuletkin oikein joukolla."
"Pyytäisin saada poikani kuulutuksille Gudmund Storlidenin tyttären
Kaarenin kanssa, isähän on tässä."
"Hänhän on seudun rikkahin tyttö."
"Niinhän sanotaan", vastasi Thord ja työnsi toisella kädellään tukan otsaltaan. Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissaan, hän ei sanonut mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa, ja miehet kirjoittivat alle. Thord pani kolme taaleria pöydälle.
"Ei minulle tule kuin yksi vain", huomautti pappi.
"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa lapseni, — sentähden tahtoisin maksaa kunnollisesti."
Pappi otti rahat vastaan. "Onhan nyt kolmas kerta, kun olet täällä poikasi tähden, Thord."
"Mutta nyt olenkin valmis hänen suhteensa", lausui Thord ja pani kiinni lompakkonsa, jätti hyvästi ja meni, — miehet verkkaan hänen perässänsä.
Kaksi viikkoa myöhemmin siitä päivästä soutivat isä ja poika tyynellä säällä lahden poikki Storlideniin keskustelemaan häistä.
"Teljo ei ole oikein allani", lausui poika nousten asettaaksensa sitä paremmin paikoilleen. Samassa lauta, jolla hän seisoi, luiskahti pois alta; hän levittää kätensä, kirkaisee ja suistuu veteen.
"Tartu airoon!" huudahti isä, nousi ja ojensi sen hänelle.
Mutta yritettyään sitä pari kertaa poika jäykistyy.
"Odota hiukkasen!" huusi isä ja souti hänen luoksensa. Silloin poika kääntyy selälleen, luo hyvin pitkän silmäyksen isäänsä — ja upposi.
Thord ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän pidätti veneen paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, mistä poika oli vajonnut veden alle, ikäänkuin odottaen hänen kohoavan jälleen ylös. Siinä pulppusi vain pinnalle muutamia ilmarakkuloita, uudestaan muutamia, sitten vain yksi suuri, joka särkyi — ja peilikirkkaana oli vesi jälleen.
Kolmena päivänä ja yönä näkivät ihmiset isän soutelevan samalla paikalla syömättä ja nukkumatta; hän naaraamalla etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän löysi hänet ja vei kantaen mäkien yli kotiinsa.
Noin vuosi lienee kulunut siitä päivästä. Silloin kuulee pappi myöhäisenä syysiltana jonkun liikkuvan eteisessä oven takana ja haparoiden etsivän lukkoa. Hän avasi oven, ja sisään astui pitkä, kyyryselkäinen, laiha, harmaahapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan aikaa, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.
"Tuletko näin myöhään?" kysyi pappi seisoen hiljaa hänen edessänsä.
"Myöhäänpä tulen", vastasi Thord ja istuutui.
Pappikin istahti ikäänkuin odottaen selitystä; kauan olivat molemmat ääneti. Vihdoin sanoi Thord:
"Minulla on vähän mukanani, jonka mielelläni antaisin köyhille; siitä pitäisi tulla pysyväinen rahasto, ja poikani nimelle se olisi asetettava;" hän nousi, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.
Pappi luki rahat.
"Siinä on paljon rahaa", hän sanoi.
"Siinä on puolet taloni hinnasta, minä möin sen eilen."
Pappi istui pitkän ajan vaiti, viimein hän kysyi lempeästi:
"Mitäpä nyt vastedes aiot, Thord?"
"Jotakin parempaa."
He istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen
Thordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti:
"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."
"Niin, niin minäkin nyt arvelen", vastasi Thord katsahtaen ylös.
Raskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten.
KOTKANPESÄ
(1859)
Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne pitkänä, siintävänä selkänä.
Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät auringon kello viideltä illalla.
Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä, iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.
Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa, johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen, ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi sitä niin julki lausua.
Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä; arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä, hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa, etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja luisuen alaspäin, mutta — aina saaden jostakin särmästä pohjaa. Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista; hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:
"Leif, Leif, miksi menet sinne?"
Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.
"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"
Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin; mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki, jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös. Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.
"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.
"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä kantoi hänet siitä pois.
Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä. Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:
"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen yletä."
USKOLLISUUS
(1868)
Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa; he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.
Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen, salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa, jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden ja karjanhoitaja, — jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada miniäksensä.
Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.
Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä, tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään tahtoi.
"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."
Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä asia riippui hänestä.
"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman. Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".
"No, sitten nuorimman edellinen."
"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"
"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen ja tytön pitävän toisistansa.
Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.
Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi, sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa. Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui, sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt muuttaminen. Hän siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon. Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani, ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan. Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.
Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.
Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, — ensin lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon, sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin, nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä yhteen.
Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven ja koko luonnon suurenmoisuuteen.
ELÄMÄN-ARVOITUS
(1869)
"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?"
"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa."
"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa liian kirkkaasti veteen."
"Ei, ei etemmäksi."
"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin kaunista."
"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan, ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.
Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:
"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun vieras laivuri astui sisään hämärän tultua."
"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.
"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule jäljestä!"
"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.
Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä hetkestä rikki."
Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento, hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:
"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn. Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi. Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.
"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota en milloinkaan — en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää, minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen, kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.
"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit minuun, — miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"
"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen miestä polvillaan ja lisäsi sitten:
"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä — en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, — tunsin uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen polville.
"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta — otit ainoastaan minut! — Botolf!"
Miltei tylysti mies vastasi:
"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi! Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä — ensi päivinä se vielä voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."
Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:
"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" — ja uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.
"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä, niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:
"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi tulla!"
"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.
Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:
"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä en voi kestää!"
"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.
"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni jotakin tuntematonta — ja joka ehkä on toisen oma!"
Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.
"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en tarjoa toisen omaa. — Nyt voit jo lopettaa!"
"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"
"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"
"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää tänään tulla loppu!"
"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään sanoi:
"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan, jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:
"Tahdotko vai etkö'?"
Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme tästä paikasta nähdä."
Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin, mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan astui etemmäksi.
"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina, kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.
"Sinä olet valehdellut minulle Asta."
Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin valehtelemaan; ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole ollut täyttä totta!"
Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa, vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli epätietoinen paetako vai jäädä — ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:
"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet — tee se nyt tässä!"
"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.
"Tee se nyt tässä, sanon minä!"
Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä, huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli kaatunut takaperin maahan.
Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa — eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle, järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; — tämä ei ollut loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi, joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi — ei heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen selvitettäväksensä.
Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen, Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.
Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä, katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman, kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta. Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen, sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi? — sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse sanonut siinä olevan jotakin — ja vieras laivuri, jota hän niin oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se oli? — Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä kiusannut — siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.
Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin harva sitä käsittää, — ja hänen, Botolfin, hän ei luullut voivan sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan? Hänen, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana hänen luonaan, — mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja jos se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!
Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko hän puolestansa itse ilmaissut hänelle kaikki? Kävikö todellakin päinsä uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut, mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä, — taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän koulunopettajattarena.
"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"
"Itä me!"
"Joka olet taivaassa!"
"O tavaa!"
"Pyhitetty olkoon nimesi!"
"Py-mim!"
"Lähestyköön valtakuntasi!"
"Ei!"
"Tapahtukoon tahtosi!"
"Ei, ei tahto!"
Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi. Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi; hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi? Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa varten? — Vai vieläkö etemmäksi? — Se oli yhdentekevää, sillä minne aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä; pienoinen viaton tyttönen se oli — Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen. Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa, jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.
Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä, niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä — kun hän tahtoi tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.
Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan, oli hänen synkkä harvapuheisuutensa ja Astan kauneus sekä kummankin erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen "Agnes!"
Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan, riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen, kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin; mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.
"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas.
Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden hän vastasi:
"Kyllä."
Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:
"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu."