Isä hurskas rukoilee, ma nään.
HIERONYMUS.
Teit' uskoon oikeaan ma tahdoin käännyttää.
KUNINGAS (kiivastuneena).
Kaks uskonsaarnaaja! Yks liikaa on jo ihan.
RUHTINAS.
Hänt' älkää uskoko. Hän saarnaaja on vihan,
mun lapsein rakkauden, vaikk' kyllä harhauneen.
(Vahdille.)
Sa linna tarkasta! Tää viittaa petokseen.
Vieraani turvass' olkoon, vaikka vihamiesi.
Rosvoinko luolaks on mun tullut kotiliesi?
LILJE (tutkien jesuiitan pukua).
Anteeksi, isäni; mut koska käännyttää
tahdoitte täällä, teill' lie rukouskirja… Tää!
(Löytää tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva, ja ojentaa sen kuninkaalle.)
RUHTINAS.
O, konnamaista!
LILJE.
Roomalaista!
REGINA (itsekseen).
Hän on mykkä.
HIERONYMUS (uhmaten).
Uljaana kuolohon marttyyrin sydän sykkää.
KUNINGAS (kasvavalla vihalla).
Polvilles!
HIERONYMUS (uhmaten).
Ylpeile, sa lumikuningas, min pohjan myrsky toi. Tääll' löydät kuolemaa. Ylpeile hetkinen, ett' olet vitsa taivaan, synteimme rangaistus, lastemme tuska, vaiva! Mit' olit eilen sa? Vain keri Pohjassa. Mit' olet huomenna? Vain Saksan tomua. Niin, sua oon vihannut, keretti kerskailija, sun tappaa tahdoin ma kuin myrkkymatelijan, tapankin vielä! Mua ei sulos sulata kuin vahan tämän. Mut jos käydä tahdot sa kuin eräs edelläs Canossaan polvillasi…
LILJE (keskeyttäen).
Suu hältä vaientaa mun suokaa miekallani!
KUNINGAS (hirmuisena).
Polvilles!
HIERONYMUS (horjuu, polvistuu hitaasti ja piirtää liidulla ristin permantoon).
Ristin tään edessä polvistun.
LILJE.
Yks sana vielä vaan ja kohta surmaan sun!
KUNINGAS (aina kasvavalla vihalla).
Kyykärmeen sikiöt, herjaajat häijykiellä! Kuink' kauvan saastuttaa te saatte maata vielä? Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin kansan sortoa, näin kirkonryöstöä ja sielun murhia, näin kuinka ihmisiltä viedään usko, henki, näin pilkkaa tehtävän opista Kristuksenki, näin uhmaa, ylpeyttä, mut nähnyt milloinkaan en tikaria, min pääss' on kuva Jumalan. (Linkoaa tikarin pois inholla.) Mit' olen? Tomu! Niin, mut lähettiläs Herran, pasuuna tuomion, mi tuleva on kerran, poljettuin oikeus ja tunto Europan; — kuin mittasitte te, niin teille mittajan. Kuin teit' oon säälinyt! Pakanat, turkkilaiset pahemmin riehu ei kuin te, katoolilaiset. Roviot palavat, kuink' kauvas katsonen; ma sitä kärsin, kun sa Herra kärsit sen! Ma olin lempeä niin kauvan kuin ma jaksoin, Herralle koston soin, lemmellä vihan maksoin. Nyt mitta täysi on. Jos Huss sai koston, haa, niin kostettu ei viel' oo Savonarola. Voimaani vapise sa Babyloonin portto! Sa Rooma röyhkeä! sun valtaas uhkaa sorto! Kautt' taivaan! Murskaan sun! Sua loppuun maailman, ma vainoon, sorran, murran, maasta juuritun!
LILJE (itsekseen).
Veri kuuma Vaasan!
RUHTINAS.
Sire, mua kuulla suvaitkaatte.
Katoolilainen oon. Syyn tuomita te saatte.
Uskomme korkea ei toki vikapää
rikoksiin, joita sen nimessä tekee nää.
KUNINGAS (keskitetyllä vihalla).
Kuin Baabel korkea!
RUHTINAS.
Ei sentään usko murhan!
REGINA.
Sire, sana väär' ol' tuo!
LILJE (Reginalle).
Hyvä neiti, elkää turhaan te käykö myrskyhyn!
REGINA.
Sire, kuulkaa ääntäni.
Vihanne repivi, min rakkaus rakensi.
LILJE (ukkosta johtaen, kuninkaalle).
Mit' tehdään konnalle?
KUNINGAS (lyhyesti ja ankarasti).
Mit' oikein on.
LILJE (Hieronymukselle).
Kas, tälleen!
Sun hirtes valmis on, kun päivä nousee jälleen.
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset, paitsi Hieronymus. Bertel.
REGINA (yhä kiivaammin).
Hänelle armoa! Mut joskin kuolee tää,
uskomme viaton te toki säästäkää!
(Ruhtinas kokee turhaan estää häntä.)
Armoa!
KUNINGAS.
Armo on vain heikkouden viitta,
mi pettää Jumalaa. Armoa ei saa jesuiitta!
Te murhaa kuninkaan, te myöskin! mietitte.
Kuningas, tiedättekö, neiti, mit' on se?
Kâs'varsi Jumalan. Hänt' täytyy kunnioittaa.
Voi kättä julkeaa, mi häneen käydä koittaa!
korkeelle tähdännyt hän on, ei rintaa vaan
hän yhden tähtää, mutta rintaa kansan, maan.
(Liljelle.)
Ken oli vahdissa?
LILJE.
Luutnantti Bertel.
KUNINGAS.
Haa!
Väkenne huolimaton kuink' on? Vastatkaa!
LILJE.
Väkeni, sire…
(Samassa syöksyy sisään Bertel.)
KUNINGAS (Bertelille).
Mit' tahdotte?
BERTEL (hämmentyneenä).
Tuo vanki…
KUNINGAS (kärsimättömänä).
Pian
BERTEL.
On karannut!
KUNINGAS.
Haa, sen arvasin jo ihan!
LILJE (Bertelille).
Sa onneton!
BERTEL.
Uus salaovi…
KUNINGAS.
Kyllin. Te, luutnantti, rivihin takaisin astutte. Nimenne pyyhitään pois kaartin joukoistani. Te, neiti Emmeritz, rukoilkaa loppuani kopissa vankilan. Väkenne, vannon ma on opetettava kuninkaan murhista. (Mennessään Liljelle.) Huomenna seitsenkymment'!
LILJE.
Tuhat käskekää!
KUNINGAS (katsoo häneen terävästi).
Eversti, höllässä on harteillanne pää!
(Katoaa nopein askelin vasemman puolisen alkovin taakse.)
LILJE (pudistaen päätään).
Nyt raivoo leijona.
RUHTINAS.
Uus syttyy jälleen palo.
REGINA.
Yö synkkä palajaa ja painuu päivän valo.
(Esirippu laskee.)
Viides näytös.
Samoin kuin toisessa näytöksessä, piha Emmeritzin linnassa, taustana valli, mutta vallin keskellä on leveä, avoin portti, josta näkyy eräs maisema. Molemmin puolin porttia on vallille pystytetty suuri ruotsalainen lippu. Lähempänä etualalla maariankuva nojattomassa puukomerossa. Kummallakin puolin linnan sivurakennuksia. Vasemman sivurakennuksen alikerrassa ikkuna rautaristikkoineen, niin sijoitettu, että katsoja helposti voi sen läpi nähdä erääsen vankikammioon. Tätä huonetta valaisee lamppu, mutta näyttämöllä vallitsee näytöksen alussa heikko aamurusko, joka vähitellen valkenee täydeksi päiväksi. Ikkunan alla penkki.
Ensimmäinen kohtaus.
Ristikko-ikkunasta näkyy Regina polvistuneena rukoilevan vankilassa. Puku sama kuin ensi näytöksessä. Ikkunan alla Bertel vartiovuorossaan. Yksinkertaisena sotilaana. Hetkinen sen jälkeen kuin esirippu on noussut tulee Kätchen.
N:o 7. Duettino.
KÄTCHEN.
Uljas herra sotamies, totta suottehan minun nuorta neitiäni käydä katsomaan?
BERTEL.
Mahdotonta, mahdotonta, kaunis neitonen.
Kovin on se kielletty, en päästää tohdi, en.
KÄTCHEN.
Uljas herra sotamies, mut jos ma anomuksen annan ynnä nöyrän teon, niin nöyrän niijauksen…
BERTEL.
Mahdotonta, mahdotont'. Ei mitään lahjomista.
Kauppa kanssa sievän tytön ain' on vaarallista.
KÄTCHEN.
Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan!
Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla.
Tyttö parka hiukan jos niijaa vaan,
lahjoista, niin lahjoista ne kohta murahtaa.
BERTEL.
Tyttöjä, kas veitikoita, miekan, miehen naurajoita; voittavansa suloisin suin he luulee linnankin.
KÄTCHEN.
Ehkä muurit aukeaisi eestä suudelman… tietysti kädelleni… Minä kysyn vaan?
BERTEL.
Suudelman ma otan niinkuin kunnon sotilas, mut Cupido varmahan on pikku peijakas.
KÄTCHEN.
Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan! Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla, suudelman he suvaitsevat ottaa armossaan, sitten, sitten meille he nauravat vaan.
BERTEL.
Tyttöjä, kas veitikoita, miekan, miehen naurajoita, meidät suukko suloinen viepi vaikka hirtehen.
KÄTCHEN.
Kas, tekö?
BERTEL.
Kuningas mun sotamieheks sääsi.
KÄTCHEN.
Oi taivas, minkä vuoks?
BERTEL.
Kun vanki pakoon pääsi.
KÄTCHEN.
Vääryyttä sellaista te sietää ette saa, jos teinä olisin…
BERTEL.
Niin?
KÄTCHEN.
Totta tosiaan ma varmaan kostaisin. Tuon tuolla karkaajaksi myös tulla antaisin, heit' oisi silloin kaksi.
BERTEL.
Ah, viettelijätär, lain mukaan pitäis mun sinut hirttää — kaulahain. Mut armon saat sa, kun armeija Frankihin käy tänään matkaamahan. Joka Ruotsin, Suomen mies ilolla kuolemahan käy eestä kunnian ja sankar'kuninkaan! Mut tänään julma on hän vielä vihassaan, ei mulle, mutta neidilles. Niin mielelläni ma kuolisin, jos se vois auttaa neitiäsi. Ah, munpa kirje sai kuninkaan raivohon. Yön kaiken palanut tuli neitis luona on. Hän rukoili, ma kuulin — sydän mulla suli: "Ah' oon lempinyt, jota vihata mun tuli!" Mit' tietää sanat nuo? Surullist' onpi tää. Mut Kätchen, neitiäs jos rakastat, niin jää luoksensa että hänt' ei solvais sotilaamme. Käy huhu että hän elämää kuninkaamme on uhannut… kas puhe vaarallist' on tuo, se vimmaa sotilaan… jää sinä neitis luo vahdiksi…
KÄTCHEN.
Sotamies on tuhma.
BERTEL.
Vaiti! Tuolta joku tulee. Vahdistani mun täytyy pitää huolta.
Toinen kohtaus.
Edelliset. Eversti Lilje.
LILJE (Kätchenille).
Neit' onko hereillä?
KÄTCHEN (ärtyisesti).
Hereillä? Miks ei ois!
Mun neitein rukoilee ja rauhass' olla sois.
LILJE.
Kuningas, noustessaan ratsulleen, käski että vapautens' saakohon sun neitis viipymättä. Hän surkutteli, ett' on ruhtinattaren erehdys saattanut näin suureen murheesen. Se hälle ilmoita. Kuningas itse vasta hänt' aikoo tervehtää.
(Menee, viitaten Bertelille avaamaan vankihuoneen oven ja siten menemään.)
BERTEL (itsekseen, mennessään).
Ah, sankar'kuningasta ma kuinka epäilin!
Kolmas kohtaus.
Kätchen, Regina. Sitten Helmbold.
KÄTCHEN.
Hänt' tervehtää? Vai niin, purraanko ensiksi ja nuollaan sittemmin? Nyt neidin luo.
(Rientää vankilaan, jossa Regina yhä näkyy polvillaan rukoilevana, näkemättä, kuulematta Kätcheniä.)
KÄTCHEN (vankilassa).
Kas niin, nyt ollaan vapahia,
tie auk' on. (Äänettömyys. Itsekseen.) Maaria!
Hän ilosanomia
ei kuule! (Ääneen.) Tulkaa, kun jo
vartoo ruhtinas. Hän kuolee huolehen. (Itsekseen.) Oi, turha!
(Äänettömyys.) Kuningas
sen suo.
(Nähdään Reginan nousevan vitkaan ja tarkastavan Kätcheniä.)
REGINA.
Ken?
KÄTCHEN.
Kuningas.
REGINA (haaveillen).
Hän!
(Kätchen tarttuu hänen käteensä ja johdattaa hänet näyttämölle. Regina hervakkaana, kalpeana, aivan vaipuneena itseensä, pitämättä vähääkään väliä ympäristöstään.)
KÄTCHEN.
Kuka muu se oisi? Nyt vapaa olette. Otsanne kirkkaaks soisin. Kuink ootte kalpea! Ah, häijyn kohtelun kai heiltä saitte te. Mut tulkaa, ennen kun kuningas…
REGINA (nopeasti).
Taasen hän! (Arasti, hitaammin.) Käy, kuiskaa korvahani, käy lähemmä, ettei sua kuulis Jumalani. Sull' onko ollutkaan unelma syntinen? Sa sitä vastahan yöt, päivät taistellen vihastuit itsehes, kaikk' kielsit — itkit — valvoit, rukoilit — tuntoas sen muistoll' aina kalvoit. Turhaan? Ei toivoa? Vai kuinka? Kuinka tuo ylevä kaikkialla tielles varjon luo? Piiloitut yöhön! — Ah, sen katseest' yökin valkee. Pakene linnahan! — Äänestään muurit halkee. Rukoiluun polvistut! — Apostolilla on sen katse, Neitseellä sen kasvot! Kuolohon sa turvaat? Auta ei. Hän astuu hautaan saakka, sua painaa alla maan rikottuin valais taakka, ja riemut Eedenin hän eestäs varjostaa. Et taivaan oma oo, hän yksin sinut saa!
KÄTCHEN (hämmentyneenä).
Mut teit' en ymmärrä… te peljätätte mua!…
(Itsekseen.) Ken luulis, luutnanttiin noin voiko rakastua?
Se ihmeellistä on.
REGINA.
Yks keino onpi vaan.
Oh, sitä rikokseks sa älä sanokaan.
Ne liekit sammuta, jotk' on sun sielus turma!…
Oi, Kätchen!… Keino tuo?
KÄTCHEN.
Mik' on se?
REGINA (tuskallisesti hymyillen).
Se on surma.
KÄTCHEN.
Kauhistun…
REGINA.
Katso vaan, sen laps'kin tajuaa.
Sa tapa haave — se ei nouse milloinkaan.
Se vitsa, joka lyö — se vitsa poikki murra
ja orjantappuroin ei Eedenissä surra.
KÄTCHEN.
Tulkaa, te houritte. Silmänne hehkuvat.
REGINA.
Nyt ripin kamalan sa multa kuulla saat; mut rippiä ei muut saa tietää kuin me kaksi. Sa luulet, luotu en ma Saksan kostajaksi? Erehdyt. Kuullut liet kai Judithista? Uus ma Juudith olen. Mut se onpi salaisuus. Rubiinimiekka mull' on, joka iskee tulta, timanttikilpi myös kuin kevätpäivän kulta. Mua älä lähesty! Ma kannan salamaa, ma myrskyn enkel' oon — sinulle synnyinmaa! Tulev' on tuomio kuin Sodoman, Gomorrhan. Herjaaja häijy, sun ma poljen, maahan sorran! Kautt' taivaan! Murran sun, sua loppuun maailman ma vihaan, vainoan, sun maasta juuritan.
KÄTCHEN.
Pois tulkaa, armahin! Tuo puhe, joka kauhun mieleeni tuo, jo jättäkää!
REGINA.
Sa näätkö sauhun?
Maailmat palavat, on päivä tuomion.
Kaikk', kaikk' on tuhkana. Ma yksin jälell' oon.
Kuolleiden keskeltä kas haamu kohoaapi…
Se Kustaa Aadolf on… Katseensa leimuaapi!
Ei, hellä katseens' on — nyt liikkuu huulensa.
Kuuletko? (Kuuntelee.) "Regina, mua kerran lemmit sa
miss' on nyt sydämes, naissydämes sa nainen?"
— Tuhkassa, kuningas! — "Se paha, lapsukainen." —
Niin sangen paha, sire!
(Peittää kasvonsa Kätchenin syliin.)
KÄTCHEN (itkien).
Ah, mitä vastaan!
REGINA.
Kas, kyynelkö? — hänenkö? Oi, kiitos, kuningas! En ole paha niin kuin luulette, kentiesi. Mun sydämeni myös ol' onnen tyynen liesi; ah, silloin miekkaa kaks sydämein halkaisi ja toinen olit sa, mut toinen uskoni. Kirota toista mun, toist' täytyi siunaella. En voinut valita, ma voin vain vaikerrella ja multaan murtua…
KÄTCHEN.
Ah, ei hän kuulekaan.
On kuin hän pudonnut ois kuusta suorahan…
(Helmbold astuu sisään.)
Kah, Helmbold! Ettekö pois ratsastaneet äsken?
HELMBOLD.
Tie hyvän paimenen käy kärsiväisten kesken.
Mun tänne jällehen toi hätä linnanne.
Sun neitis sairas on!
KÄTCHEN.
Hyv' että tulitte.
Miekoista, aaveista ja viime tuomioista
hän hourii. Puhukaa, hän että pääsis noista.
Ei mua kuule hän.
HELMBOLD.
Käy pois, ma luokseen jään.
(Kätchen menee jälelleen katsoen.)
Neljäs kohtaus.
Regina. Helmbold.
HELMBOLD.
Laps sairas oot, on paha ilma ajan tään.
Ma tiedän lääkkehen, jost' tuskas taukoo kerta,
Mun murhees tietää suo!
REGINA (hämmentyneenä).
Te tahdotteko verta?
Ei tappaa saa.
HELMBOLD.
Ei, mut saa antaa elämää.
Ma rauhaan kutsun sun myrskyistä mailman tään.
REGINA (tointuen).
Te Helmbold? Ettehän te ole toisten lainen…
HELMBOLD.
Ma olen saarnaaja kuuroille saarnaavainen,
Jumalan rakkaus keskellä murhaajain.
Ma paimen pantu oon avuksi surevain,
avuksi jokaisen, ken huokaa, kärsii täällä.
Ken kuulee ääneni, se rauhan saa maan päällä.
Tunnusta syntis siis!
REGINA.
En uskalla, en voi.
Kirottu käten' on, se verta pisaroi.
HELMBOLD.
Jos veriruskeat ois syntis, verisestä ma lumivalkoiseks sun henkes tahdon pestä armossa vanhurskaan, synneistä auttajan.
REGINA (polvistuen).
Ma olen syntinen. Lait rikoin Jumalan.
Ma kannoin tikaria, miss' oli kuva Herran.
Ma itse Maariaa myös solvaissut oon kerran.
Suin, mielin rikkonut oon säännöt ihmisten.
Sen kaikki tunnustan katuen, rukoillen,
ett' tahtois Maaria ja Kristus mua säästää.
HELMBOLD (hänet nostaen).
Sanalla Kristuksen sun synneistä tahdon päästää. Nous' ylös puhdasna kuin äitis sylissä sa olit sopertain pyhän Neitseen nimeä. Nous' uuteen elämään, jok' uskos kirkastaapi, jost' armon, vahvuuden ja rauhan sielus saapi!
(Tahtoo mennä.)
REGINA.
Hautaanko jätätte mun jälleen sairasna?
HELMBOLD.
Mun täytyy lohduttaa mont' ajan vaivassa.
Et lankee. Voittaa voit.
REGINA.
Oi, viivy!
(Helmbold ojentaa siunaten kätensä ja menee.)
Mitä? Voittaa?…
Pois varjo pakenee ja uusi päivä koittaa.
Nyt vuori vyöryi pois… Ma lumivalkoinen…
(Ylevästi ja tyynesti.)
Nyt elän, kuolla voin, jos Herra tahtoo sen!
Viides kohtaus.
Regina. Dorthe hiipien.
DORTHE.
Täss' olen lapseni, ja se on ihme aivan. Pois pian joutukaa, tääll' alkaa aika vaivan. Kas, kuinka koirat nuo linnassa riehuvat! On kirkko leirinä, pihalla markkinat; myös Pyhän Neitsehen he löivät miekoillansa. Sanct Bonifacius sai rääsyviitassansa ratsastaa ympäri tääll' aasin selässä! Ja heidän messunsa, tuo häijyn ilkeä, se öin ja päivin soi ja kiusaa korviamme. Isämme Anselmkin, mi kaitsee aarteitamme niin hurskaan hartaasti, voi, hältä vietävät viis nelikkoa pois he kultaa riistivät. Voi, Anselm raukkaa, voi, voi, aikaa kamalata. Kuus sentään pelastui juur' kesken pauhinata. Palannut Helmbold on ja lauman säikkyneen luoksensa kerännyt, rukoillen omilleen pedoilta armoa. Nyt täältä Ruotsalainen poislähtöön järjestyy.
(Jo jonkun aikaa on linnankappelista kuulunut laulettavan toisen näytöksen messua "Sancta Maria".)
REGINA (kuunnellen).
Oi, sävel sointuvainen!…
DORTHE.
Niin, meidän messumme…
(Samassa vaikenee katoolinen messu ja etäältä kuuluu
"Jumala onpi linnamme".)
REGINA.
Tuo virsi etäinen, ei meidän kaltainen, tok' aikaan yhtehen ja saman Luojan luo soi yhtä hartain kielin.
DORTHE.
Kerettein rukous…
REGINA.
Kuin voit noin vihamielin sa haastaa, vaikka juuri rauhaa julistaa tuo sävel taivainen? Oi, rauhaa, myrskyin maa! Rauhaa, mun sydämein! Ma hirmun unta uinuin, näin että pohjaton tääll' horna mustin kuiluin eroitti ijäksi uskonnot, kansatkin. Nyt laulu sillan luo niin taivaan kaunihin välille tuntojen ja ihmissydämien… ja juopa katoova on tieltä hurskaiden. Min Luoja yhdisti, ei luotu purkaa saa.
DORTHE.
Pois, lapsein! Tuohan ei oo edes latinaa. Luulenpa loppuvan tuon lemmon loilotuksen ja pian torvet nuo saa toisen torahduksen, kun kuninkaallensa ne hautavirttä soi.
REGINA (itsekseen).
Taas kuilun hirveän tuon eessäin näen, oi?
DORTHE.
Käy, rakas lapseni. Jos oikein kiltti olet,
niin jotain kuiskaisen, jost' iloiseks sa tulet…
Kerettikuningas — sht! Hiljaa, hiljaa vaan!
Rukoukses kuultu on.
REGINA (tarkkaavaisena).
Kuolosta kuninkaan?
Mit' on se?
DORTHE (tärkeän näköisenä).
Vaiti! vait! Äl' huuda kaikkein kuullen.
Parhaiten toimitaan, kun pannaan salpa suulle.
Hillitse ilos viel'. On suuri asia.
Niin, näätkös kuningas…
REGINA (vilkkaasti).
Miss' on hän?
GOETHE (kuten edellä).
Vankina!
REGINA (viekkaasti).
Ei, sitä toivot vaan… kuin ma… Et tiedä varmaan?
DORTHE.
Kuin? Enkö tietäisi? No, pääni kautta harmaan, sen tiedän varmasti, sen myöntää paterkin. Kuningas ruoskitti näät erään upseerin ja sit' ei anteheks suo koskaan moinen herra. Hän vannoi, kirosi sen seitsemänkin kerran… Miks, sanoi pateri, et ryhdy kostohon? Niin, vastaa Altendorf, tuo keino oiva on, vaan, isä arvoinen, kuin hälle kostaa voisin? Kuningas retkeilee, sen Tillyn tiedoks soisin, vain pienen parven kanss', se vast' ois saalis tuo… Pois kiiti Altendorf… Ja Stolzenfelsin luo kaks tuhatt' Tilly vei. Siit' on noin tunti. Kuule, Iloitse!
REGINA (vavisten).
Avun siis et ehtivän sä luule?
DORTHE.
Ei, ollos huoleti! No, kenties ratsahin.
Vaan ken sit' aavistais?… Kai nyt sa uskotkin?
Näin kelpo kepposta ei kuultu liene konsa?
Käyt kalvaaks riemusta, kun saa hän tuomionsa.
REGINA (riistää itsensä irti ja kiitää linnanpihaan päin).
Aseisiin! Aseisiin! Avuksi kuninkaan!
DORTHE (säikähtyneenä).
Tuo kuuluu rumalta. Mit' teet, mit' aiotkaan!
Sulasta riemusta hän nyt on virmapäällä.
Vait! Suusi tukitko?… Ah, pater tok' on täällä.
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Hieronymus.
HIERONYMUS.
Mi melu?
DORTHE.
Täysin suin nyt neittä torukaa!
Jotakin huutaa hän, jot' en voi oivaltaa.
Hänet riemu hurmas niin, kun kuninkaan hän kuuli…
HIERONYMUS.
Sa hankkeen ilmaisit? Kirottu lörppöhuuli!
Mun hyvän hankkeeni! Sun panna kiroaa!
Pois velho helvettiis! Hän lempii pakanaa.
DORTHE.
Kirottu! Tuomittu! Jo tulen polton tunnen!
(Laukkaa ulvoen pois.)
Seitsemäs kohtaus.
Hieronymus, Regina näkyy jälleen portilla. Sitten Bertel.
REGINA.
Aseisiin!
HIERONYMUS.
Lapseni, mua kuule! Malta! Kunne —?
REGINA (pakenee, tempaa lipun ja juoksee vallille sitä liehuttaen).
Aseisiin, sotilaat! Kuningas vaarass' on.
HIERONYMUS (kohottaen pistoolin).
Vait, petturi! Jos et, niin kuolet kunnoton!
REGINA (uhmaillen).
Jos tohdit, surmaa vaan! Aseisiin, sotajoukko!
HIERONYMUS.
Kallista ruutia! Ei auta! Kuole haukko!
(Samassa kuin hän laukaisee, lyö Bertel hänen kätensä syrjään.)
BERTEL.
Ken leikkisotaa käy? (ottaa kiinni Hieronymuksen).
REGINA.
Kuninkaan avuksi!
BERTEL.
Haa, mitä sanotte?
HIERONYMUS (repäisten itsensä irti, paeten).
Niin perin viisaasti kaikk' oli laskettu… näin kaikki jättää saan nyt.
REGINA (laskeutuen vallilta).
Pois Stolzenfelsiin pois! Avuksi kuninkaan nyt! Kaks siellä tuhatta on Tillyn väkeä ja miestä kuninkaan vain seitsenkymmentä.
BERTEL.
Teit' taivas palkitkoon! (Huutaen pitkin kenttää.)
Hei, joutuin tänne, veikot!
Kuningas vaarass' on, liikkeell' on Tillyn peikot!
Ratsaille joka mies! Mun kanssain kiitäkää!
Sekunnit verta on ja hetket elämää.
(Rientää pois. Sotilaat seuraavat häntä.)
REGINA (polvistuen Maarian-kuvan eteen).
Jos harras rukous sun luoksesi voi entää,
mua kuule Maaria! Suo heidän siivill' lentää.
Oi, lyijy-askelin suo vaaran viipyä,
vaan vauhdill' aatoksen sa apu kiidätä!
(Nousee, katsellen Ruotsin lippua kädessään.)
Tää lippu sinun ei, sa maani armahainen!
(Heittää lipun luotaan.)
Pois, pois!
(Ottaa sen jälleen.)
Ei, lippu tää kädessäin liehuvainen
se vaate valkeuden ja ihmisyyden on.
Sen eestä taisteloon!
(Kiiruhtaa leiriin päin yhä lippua liehuttaen. Useita sotilaita rientää paljastetuin miekoin portin ohi.)
Kahdeksas kohtaus.
Hieronymus. Heti sen jälkeen Larsson.
HIERONYMUS (varovasti hiipien päähine alas vedettynä).
Pois salaa pakohon!
Kuninkaan pelastus nyt myöhäistä jo lie.
Sa, kaadu korskea! Jo päättyy voittos tie.
Tähän asti, tästä ei; täss' säihkyy surmas miekka:
Täss' aaltos ylpeän hukuttaa unhon hiekka.
(Samassa kun hän rientää ulos portista, syöksee Larsson häntä rastaan. Molemmat säpsähtävät:)
LARSSON.
Haa! Jesuiitta? Seis!
HIERONYMUS.
Pois tieltä!
LARSSON.
Vihdoin sun sain, veikko, käsiini. Sa tahdoit polttaa mun.
Nyt nahkas myyty on.
HIERONYMUS.
Sun irti päästin kerran.
Kiitokseks herjasit mua ynnä kuvaa Herran.
LARSSON (etenee yhä; Hieronymus väistyy).
Antaudu!
HIERONYMUS (vetäen estin uuden pistoolin).
Huovi pois!
LARSSON.
Sa näytät hampaitas.
HIERONYMUS (uhaten aivan portin vieressä).
Sua pyhät rangaiskoot!
LARSSON.
Ma kiitän toivostas.
(Molemmat katoavat portin taa. Kuuluu laukaus. Hieronymus tulee jälleen näyttämölle; Larsson, oikea käsi hervottomana ahdistaa häntä ympäri pihaa.)
LARSSON (miekka vasemmassa kädessään).
Voit, kissa, kynsiä, mut varo koiraa tätä.
HIERONYMUS.
Pois, koira herras luo. Kuninkahall' on hätä.
LARSSON.
Tää viesti henkes vie!
(Hieronymus kaatuu miekan iskusta. Larsson seisoo
neuvotonna aprikoiden. Äänettömyys.)
Nyt kuoli prelaatti.
Löin liian lujasti… totuttuun tapaani.
Isää niin arvoisaa ois säästäin pitää tullut.
Mua soimaa hirsipuu! tuo saalis sen ois ollut!
(Katselee oikeata kättään.)
Sa, sotaveikkoni! Niin, munkki, tosiaan.
Sa olet mennyttä. Miks koskit Maariaan?
Tuhmasti siinä teit. Se oli kunnotonta.
Mont' iskit iskua ja virtaa johdit monta
(Osoittaen kaulaansa.)
tähän valtamerehen. Oot vapaa virastas
ja hylkyraukaks jäät. Ain muistan intoas.
Vasempi hoitakoon nyt miekan ynnä sarkan.
(Hitaasti pois.)
Yhdeksäs kohtaus.
Hieronymus yksin, maassa pitkällään, katselee varovasti ympärilleen ja nousee ylös. Rummun päristyksiä näyttämön ulkopuolella.
HIERONYMUS.
Hyvin kuoltu… auki tie… se sattui paikkaan arkaan,
(Paljastaa kaapunsa alta panssarin.)
mut kiitos panssari! Vain turha mustelma!
Terästä tehty ei, mi voi sun murskata.
(Uhaten.)
En ole kaatuva ennen kuin saan ma seuran,
ennen kuin verissään nään pohjan jalopeuran.
Kolmasti petti jo tikari, myrkky mun.
Viel' kerran kentällä avoimell' onnistun.
Vaikk' itse Mikael sun kulkis kupeellasi,
salamat suojeleis sun sotalippuasi,
niin lohikäärmeenä mä kiedon piirit maan
ja murhaan myrkylläni tuon Hornan kuninkaan…
(Hillitsee itsensä.)
Voi, mitä haastan ma, jok' kannan uskon kalpaa!
Oman lausuin tuomion. Mua Herra säästä halpaa.
(Lankee polvilleen Maarian-kuvan eteen.)
Oi, äiti Jumalan, tomussa, tuhassa
sun eessäs nöyrryn! kuin voin armos ansaita?
Avojaloin käyvä oon tiet' orjantappuroiden
pyhälle haudalle ja lailla akanoiden
jalkoihis polkeva maan kaiken keretit.
Sa siihen tyydytkö? Jos lisää vaatisit,
niin lausu, Maaria! Tahdotko tuhat tulta
loistoksi alttaris? Yks sana vainen sulta
ja taivas punertaa kerettein kuolemaa.
Tyydytkö? kaikki teen, kun jälleen armos saan.
(Nousee.)
Taivaassa kirkkaus, maan päällä pimeys olkoon.
Ain Rooma seisokoon, sen valta lähestulkoon.
(Rientää pois.)
Kymmenes kohtaus.
Kätchen. Sitten Ruhtinas.
(Aika ajoittain kuuluu rummun päristystä, melua ja hälinää näyttämön ulkopuolelta.)
KÄTCHEN (nopein askelin, korviaan pitäen).
Prr, taivas siunatkoon! Mit' on, mit' tietää tää? On poissa ruhtinas, en neitiä ma nää. Koko leiri raivoaa, kaikk' onpi mullin mallin, yks käskee kentälle ja toinen sisään vallin, ja kaikki kuiskivat puhetta salaista maan kavalluksesta, kuningasmurhasta. Ma, kautta sieluni, olen aivan hulluks tulla. On niinkuin luodit — hui! sois ohi korvan mulla. Kaikk' onpi ymmällä. Niskaansa koitellaan nähdäkseen, kellä viel' on päänsä paikoillaan. Miss' onpi neitini?
RUHTINAS (tullen kiivaasti sisään).
Miss' on mun lapsein? Vastaa!
KÄTCHEN.
Jos vaan sen tietäisin!
RUHTINAS.
Niin sano ainoastaan mit ovat äänet nää, jotk' kaukaa tuuli toi. Tuoss' sekamelskassa yks nimi selvään soi. Niin — raakain soturein ma kuulin kiroilevan nimeä tyttärein! (Äänten nurinaa näyttämön takana.) Tuoll' yhä hurjemmin me myrskyn kuulemme, se vyöryy tänne päin. Miss' onpi lapseni?
KÄTCHEN.
Tääll' äsken neiden näin.
(Ääniä näyttämön takana.)
Kuolema neiti Emmeritzille, kuninkaan murhaajalle!
RUHTINAS.
Haa, jälleen nimi tuo, mi sydäntäni raastaa.
Mykäksi tulkohon se suu, mi moista haastaa.
Mun lapsein murhaaja!
Yhdestoista kohtaus.
Ruhtinas. Kätchen. Joukko ruotsalaisia sotilaita syöksee kiivaasti näyttämölle. Niiden joukossa Larsson, oikea käsi siteessä paljastettu miekka vasemmassa.
USEAT SOTILAAT.
Kuolema Emmeritzille, kuninkaan murhaajalle!
ERÄS SOTILAS (uhkaavilla eleillä ruhtinaalle.)
Sa paavin pakana, miss' on sun tyttäres? Täss' ei oo armoa. Tuo hänet tänne! Tai jos et, niin korvennamme murhaajan pesästään ja linnan muserramme.
LARSSON (asettuu ruhtinaan ja sotilaan väliin).
Takaisin! Miehen tään ken koskee karvankaan,
saa maistaa, piru vie, terästä Ruotsinmaan.
(Ruhtinaalle.)
En laumaa, lempo soi, voi hallita ma enää.
On piru valloillaan, mut tehdään sille tenää.
RUHTINAS.
Tytärtäni etsitte? Hän mitä rikkoi, kun herjaatte heittiöt näin kunnon linnaa mun?
SAMA SOTILAS.
Kuulkaa, hän kysyvi! Sa teeskentelet turhaan.
Sun lapses aikonut kuninkahan on murhaa.
Kun viime yönä hän siin' onnistunut ei,
hän tänään kuninkaan väijyksiin Tillyn vei.
RUHTINAS.
Jos moinen tahratyö hänen lienee tunnollansa, jos näin hän unohti nimensä, kunniansa, suon surmaan tyttärein! Hän käsihinne jää.
ERÄS SOTILAS.
Tuoll' on hän!
LARSSON.
Tieltä pois!
(Ympärillä seisojat tekevät tilaa. Regina syöksee näyttämölle voitonriemuisena, mutta horjuen ja verta vuotaen, askel askeleelta sotilaiden vainoomana, joiden paljastettuja miekkoja hän torjuu sotalipun kärjellä.)
Kahdestoista kohtaus.
Edelliset. Regina. Kuninkaan lääkäri, useita sotilaita.
Heti sen jälkeen Bertel.
LARSSON (estäen vainoojia).
Seis!
REGINA (vaipuu vielä hymyillen ja lipusta kiini pitäen ruhtinaan jalkoihin).
En voi enempää.
RUHTINAS.
Mun armas lapseni!
SOTILAAT (miekkansa kohoittaen).
Murhaaja kiehtovainen!
RUHTINAS (suojellen häntä).
Siis! henki hengestä!
SOTILAAT (raivoten).
Surmatkaa viekas nainen!
Hengiltä Emmeritz!
REGINA (itsekseen).
Mua vainoo valani.
RUHTINAS (itsekseen).
Hukassa kaikki on.
(Sotilaat tunkevat tieltään ruhtinaan ja Larssonin.)
LARSSON (nopeasti portilta).
Seis! ratsu kiitävi
nelistäin linnahan… Kuin? Bertel, toden totta.
Hän riemuviestin tuo, sen vannon vahingotta.
(Sotilaat kiiruhtavat portille ja jättävät Reginan, joka ruhtinaan ja Kätcheniu tukemana vilkkaalla levottomuudella kuuntelee seuraavaa kohtausta ja mykillä eleillä kiittää lähellä seisovaa Maarian-kuvaa.)
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Bertel sidotuin otsin.
LARSSON.
Kuin laita kuninkaan?
BERTEL.
Voitto! Victoria!
SOTILAAT.
Voitto! Victoria!
LARSSON.
Hurraa, sepä kahakka?
BERTEL (hengästyksissään).
Kuningas lähestyi siis Stoltzelfelsin luokse
vähäisin parvineen, niin tiellä nousi tuokse,
valloonit hurjat nuo piilostaan syöksähtää
ja solan tukkivat. Nyt kisaan kiidetään,
viissataa ratsua nyt, peitsikeihäin juuri
kuningast' etsivä, mut suomalaisten muuri
hänet sisääns' sulkevi, teräkseen, rautahan.
Huimasti isketään. Ei armot autakaan.
Mut annas, kohtapa kohahtaa vuorten loukko,
viistoista satainen, villitty perkel' joukko
esille rynnähtää jo ryöstön riemussaan.
Nyt miehet, hevoset niin yhteen sullotaan,
ett' ykskään enää ei voi käyttää aseitansa.
Samassa kuningas horjahti ratsultansa
ja joutui vangiksi. Ja ilman toivoa
vain tähteet taisteli…
(Äänettömyys. Hämmästystä, uteliaisuutta.)
Mut mepä samassa
kuin myrsky saavuimme. Nyt alkoi toinen tapa!
Ja hurme huurusi!
(Äänettömyys.)
Mut kuningas on vapaa!
SOTILAAT.
Hurraa!
LARSSON.
Sep' oiva työ, työ kunnon sotilaan!
BERTEL.
Miss' on hän, auttaja, hän, pelastaja maan?
LARSSON.
Ken?
BERTEL.
Neiti Emmeritz.
ERÄS SOTILAS.
Mi väijyi kuningasta?
BERTEL.
Ei, hänpä kuninkaan on tuonut tuonelasta.
LARSSON (sotilaille).
Nyt, hölmöt, kuulette!
BERTEL.
Tuoss' on hän!
LARSSON.
Sanonpa:
Se vasta kuningas! Kansansa kantama!
Neljästoista kohtaus.
Raikkaita riemuhuutoja näyttämöllä ja sen takana. Kuningas soturein hartioilla kannettuna, epää liikutettuna heidän vilkkaita rakkaudenosoituksiaan. Lilje y.m. korkeammat upseerit liittyvät kuninkaasen hänen näyttämölle astuessaan. Vähitellen vaikenee sorina.
KUNINGAS.
Takaisin rivihin, lähinnä Jumalaani
ma teitä kiittää saan, te Suomen sotilaani.
Te päivän sankarit! Ma teistä ylpeilen.
Mun uljaat poikani, mist' tulleet lienetten,
ken Saimaan rannoilta, ken Ruotsin malmimailta,
ken Skottein saarilta, Rhein-mailta varjokkailta,
kaikk' ootte urhoja. Ma teille sanon sen:
kuin tänään teki nuo, niin tekis jokainen!
(Jälleen raikkaita riemuhuutoja.)
Kapteeni Bertel, te ja teidän sankarinne!
Mä uusin urhotöin palkitsen työnne. Minne
mun tieni käyneekin, te eessä kulkekaa,
miss' suurin vaara on ja parhain taistellaan.
Tää onko mieleenne? Tää teitä tyydyttääkö?
(Uusia huutoja: eläköön kuningas!)
Mut älköön palkatta nyt mikään hyve jääkö!
(Ruhtinaalle.)
Tylysti ruhtinas lastanne kohtelin.
Hän henkein pelasti, hänet nähdä toivoisin.
(Lähinnä seisovat väistyvät syrjään. Nähdään Regina penkillä lepäävänä.)
RUHTINAS (Reginaa tukien).
Täss' on, oi kuningas, isän aarre ainokainen, nimeni herjattu, häväisty naisen maine, työ ylväs palkittu verellä vääryyden…
KUNINGAS.
Mit' tää on? Verissään! Ken tohtinut on, ken näin kätens' saastuttaa?
LILJE.
Tääll' lauma harhaan viety hurjistui vaarasta kuninkaan. Kun ei tietty oliko elävä vai kuollut hän, niin he sokeina raivosta näin kosti kuolonne.
KUNINGAS.
Väkivaltaa naiselle! Hävetkää!
LARSSON.
Anteeks että mä yhdyn puheesen. Mut täällä munkit pettää väkemme juonillaan? Ken pysyis selvin päin, kun munkit sotaa käy?
REGINA.
Oi, armo heille! Näin valani murtaa mun, ei käsi kuolevainen.
KUNINGAS.
Avuksi lääkäri! jos auttaa mahti mainen.
(Reginalle lääkärin hoidellessa hänen haavojaan.)
Eläkää, eläkää, ei hyvitykselle,
min saatte, eläkää isälle harmaalle!
REGINA.
Sire, kylliks elin jo… (itsekseen) vuossadan eilisestä.
KUNINGAS.
Ylevä palkkans' saa sielunsa syvyydestä; enempää teille ei kuningas antaa voi. Toki pyyntö lausukaa!
REGINA.
Niin, Sire… Mut, isä oi, suo anteeks ensinnä! Tein paljon pahaa sulle.
RUHTINAS.
Kaikk' anteeks suotu on. Vain eloon jää'ös mulle!
Mit' aattein rikoit sa, työs palkinnut sen on.
Ol' rikas sydämes, mut elos iloton.
Mun siunaukseni.
REGINA.
Nyt kaikk' on hyvin jälleen.
(Suutelee hänen kättänsä.)
Äl' sure, vaikka mun sokaisi viha tälleen!
Jumalan rakkaus kaikk' kirkastanut on.
Haudalleni liljoja sa kylvä! Tahraton
kuin lumi lapses on. Ma lähden riemujuhlaan.
KUNINGAS (matalalla äänellä lääkärille).
Ei toivoa!
LÄÄKÄRI (samoin).
Ei, turhaan taitoni ma tuhlaan.
Kaks pientä pistoa ja verta rahtunen…
se vuotaa sisäänpäin…
(Ojentaa esiin kirjeen.)
Tään löysin kirjehen poveltaan…
KUNINGAS (vastaanottaa kirjeen).
Minulle? Ja "käteen?"
REGINA (huomaa sen, etsii kirjettä).
Kirjeheni!
RUHTINAS (Reginalle).
Rauhoitu!
KUNINGAS.
Kuinka niin?
REGINA (vilkkaasti).
Juur' mulle palkakseni te myöntää lupasitte pyynnön viimeisen. Sire, kirje antakaa… Ma avaan, luen sen.
KUNINGAS (epäröiden).
Tää kummaa on! No niin
(Ojentaa hänelle kirjeen.)
REGINA.
Kyll' ymmärrätte lopun. Sire, ääntä hyljätyn te kuulkaa! Luokaa sopu keskelle maailman myrskyisen riitoja. Tänä hirmun aikana, mi riehuu armotta, yks säde säälin ol' ja yksi toivon tähti, te Sire! Teist' tuhansiin sydämiin valo lähti yön synkän varjossa. Kuin silmä kuolevan eloa etsivi, niin teitä Euroopan. Miks tuli pilvi yön, ja tämän tähden peitti? Miks toivo sammui pois ja sijaan pelvon heitti? Vaviskaa itseänne, Sire! Te vannoitte hävittää päältä maan katoolis-uskomme. Katoolilaista siis, henkenne pelastajaa nyt kuulkaa, kuolevaa ja teitä rakastavaa?… Käy, voita, ollos suur', vaan älä kostaja! Valaise tuntoja, äl' enää muserra! Ylhäällä yli maan tään pienen, katoovaisen on armo ijäinen ja lempi jumalainen… Käy Herran voimassa!… (Repii kirjeen.) Se loppui.
(Hänen silmänsä sulkeutuvat, hän vaipuu hiljaa maahan ja kuolee.)
RUHTINAS.
Armahain!
Oi, kuollut!
KUNINGAS.
Eestä mun!
HELMBOLD.
Ja eestä miljoonain.
KUNINGAS.
Ken kirjeen kirjoitti?
HELMBOLD.
Kannella illan taivaan käy tähdet korkeat. Yks putoo maankin vaivaan ja ilman hohdolla kirkkaalla hopeoi. Ken, mistä? Kuningas, äl' tuota kysy, oi! Hän oli laps sen maan ijäisen, ihanaisen, mi sisällämme on. Sa siihen tyydy vainen, jos sieluhusi se loi valon hetkisen.
RUHTINAS (ylevästi).
Sua kiitän Jumala! kuin laiva merehen, jäljittä vaipuvi sukuni suuri ennen. Mut että kirkas on sen kilpi hautaan mennen, sua siitä ylistän, sa taivaan Jumala!
KUNINGAS (syvissä mietteissä).
Ma siunaan oppias, katoolilainen sa! Ja usko jokainen, mi kunniaks on Luojan, se olkoon siunattu ja saakoon turvan, suojan. Mik' olen, tuntoja ett' tuomitsisin näin? Vain kurja syntinen, maan harha silmilläin. Katoolilaiset niin kuin lapset Luteeruksen me kaikki eksyimme sodassa kauhistuksen. Te uskot kristityt, oi rauhaan yhtykää, Isältä samalta te armo etsikää! Sa kaikkivaltias, sun haihtuu edestäsi maan kansat, vallatkin. Ylistää nimeäsi — se korkein uskonto. (Lyhyt äänettömyys. Sotilaille, viitaten Reginaan.) Hän kuoli hymyillen edestä uskonnon ja tunnon vapauden. Soturit, kunniaa!
(Kuningas ja upseerit paljastavat päänsä, koko sotajoukko tekee kunniaa. Lyhyt äänettömyys. Sitten peittää kuningas taas päänsä ja huutaa raikkaasti:)
Työ meill' on tähdellinen. Nyt, pojat, taisteloon! Kun usko jokahinen on vapaa eteläst' ain Pohjan äärihin, niin täys on päällä maan työ Kustaa Aadolfin.
N:o 9.
Suomen ratsuväen marssi kolmenkymmenen vuotisessa sodassa.
Meill' Pohjolan luminen on kotimaa, sen rannalla lietemme nyt leimuaa, käs' jäntevä, vahva on kalvoillekin ja jalosti povemme sykkäilevi.
Ja usein Nevan vettä ratsut kaahlella sai,
ne ui yli Weikselin kuin pitoihin kai,
ne aseemme Rheinin rannalle toi
ja Tonavasta keisarin maljoa joi.
Jälet poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kypenet ne välkkyvi kavioistaaan kuin koi-miekan säihkyvä sivallus ja Pohjolasta koittanut on vapaus.
(Laulun aikana astuvat sotilaat rivittäin kuninkaan ohitse, samoavat ulos linnan portista ja asettuvat taistelujärjestykseen. Vallit ovat täynnä linnan asukkaita, naisia ja lapsia. Ryhmä näyttämöllä: kuningas ja ruhtinas ojentavat kätensä toisilleen maahan vaipuneen Reginan ylitse.)
(Esirippu alas).
End of Project Gutenberg's Regina von Emmeritz, by Zacharias Topelius