XV
Niin meni suvi, ja syksy hänen jäljissänsä, ja joutui jo joulukuu, ja yhä minä Reigissä yksin murhettani ja häpiätäni haudoin. Mutta vastaan Uudenvuoden pyhää yötä tuotiin minulle kiireellinen sana, että vaimoni Catharina Wycken ja Jonas Kempe, se Reigin entinen Diaconus, oli tavoitettu yhdellä luodolla Turun saaristossa, kussa he olivat piileskelleet, ja senjälkeen tuotu Tallinnaan tuomiotansa ja rangaistustansa saamaan.
Niin tänä Uudenvuodenyönä kiilui paljon ja kirkkaita tähtiä taivaalla, mikä tietää runsasta pähkinäsatoa.
Mutta minun rinnassani löivät tuntoni aallot ristikkäin niinkuin Näckmansgrundin hyrskyt, koska minä tämän sanoman sain, ja usiasti päänikin ylitse, ja itsekullakin oli hänen tahtonsa.
Sillä vaikka minä olin tätä sanomata varronnut vajaan ajastajan pelvossa ja vavistuksessa, ja se oli ollut ensimmäinen ajatukseni aamulla ja viimeinen ehtoolla, niin en minä kuitenkaan ollut valmis sitä vastaanottamaan.
Niin tätä myrskyn riehua rinnassani kesti, ja minulla oli aikaa aivoitella enemmän kuin minun rauhalleni hyvä oli, sillä ilma kääntyi suojalle ja tuli kelirikko, enkä minä päässyt lähtemään jään poikki mannermaalle ennenkuin lähes kolmen viikon päästä, ja monta kutsuttua todistajata Hiidenmaalta minun kanssani.
Mutta koska me Tallinnaan saavuimme, niin oli Linnanoikeus jo ennättänyt kahdesti istua, ja kaikki Suomen puoleiset todistajat, kuin myös osaksi syytetytkin kuulusteltu.
Vasta aamulla varhain minä majatalossani valmistin itseäni Oikeuden eteen mennäkseni paastolla ja rukouksella sekä myöskin etsein opastusta P. Kirjasta, ennenkuin läksin Oikeuden huoneeseen Toompäälle.
Mutta Oikeuden istuntoon oli saapunut sangen paljon rahvasta pakkasesta ja huonosta kelistä huolimatta, sillä totisesti ei taida joka päivä tapahtua, että kristillisen seurakunnan Diaconus karkaa esimiehensä emännän kanssa. Niin minä äkkäsin heidän seassansa monta muotoa, jotka olivat minullen tuiki tutut menestykseni ajoilta, mutta minä en ketään tervehtinyt, vaan sallein heidän supista ja silmiänsä killitellä. Niin myöskin Herra Heinricius Bartholini, se nykyinen Tuomiokoulun Herra Rector, istui siellä etumaisessa rivissä, ja hän oli tosin paisunut ylön mahtavaksi, niinkuin ei hän olisi enää vaatteisiinsa mahtunut pelkästä ihrasta ja mahdista.
Niin myös Herra Praeses sekä kaikki Herrat Assessores, joittenka seassa oli sekä ritareita että porvareita, olivat paikoillansa.
Mutta koska syytetyt sisään tuotiin heidän vartijoittensa välissä, niin minun viheliäinen sydämeni alkoi lyödä niinkuin kellon läppä.
Sillä minä en ollut nähnyt vaimoani Catharinaa yhteen ajastaikaan, siitä tiimasta ja hetkestä, koska hänet vihapäissäni permannolle vaikertamaan jätin.
Niin minä vastahakoisilla silmilläni näin yhden vaimonpuolen hahmon, kuin minulle oli niinkuin muukalainen ja sentään tutumpi kuin kaikki kuolevaiset. Sillä hänen suunsa ynnä silmänsä, leukansa ja hiuksensa olivat samat ja sentään toiset ratki, ja hänen laihat sormensa, jotka hän taas sangen kiintiästi helmaansa risti, olivat samat, joihin minä olin kerran kihlasormuksen painanut.
Mutta mies hänen vierellänsä, Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, oli kelmiä muodoltansa niinkuin kalkkiuunissa poltettu kalkki, ja minä hänen näköpäästänsä päätin, että häntä oli kuulustelussa kidutettu.
Niin minä en tuntenut säälin rahtua häntä kohtaan, vaan näin ajattelin:
»Mahtaakos Herras ja Ruhtinaas nyt avukses tulla, koskas häntä hädässäs huudat?»
Mutta minun ympärilläni kulkivat asiat sitä kulkua, kuin heille säädetty oli.
Niin Herra Praeses luki julki syytöksen suurella äänellä kaikkien kuullen.
Ja todistajat astuivat esiin heidän järjestyksensä jälkeen ja vannoivat valansa todistustansa antaaksensa.
Niin ensimmäisenä oli Napipärdin Jüri Kärdlan vallasta Hiidenmaalta, salakuljettajana tunnettu, joka ensin jyrkästi kielsi mitään tietävänsä. Mutta koska pyöveli oli häntä kahdesti tulisilla pihdeillä näpistänyt, niin hän Oikeuden huoneeseen takaisin tuotuna tunnusti, että Jonas Kempe ja Catharina Wycken olivat Kolmen Kuninkaan päivän jälkeisenä yönä edellisenä vuonna saapuneet hänen pirtillensä, jonka jälkeen hän seuraavana päivänä oli vienyt heidät kalapirttiinsä ja siellä heitä lymyttänyt kahdeksan viikkoa. Mutta meren auettua hän oli vienyt molemmat syytetyt yöllä purjevenheellänsä Suomen puolelle ja oli siihen myötätuulessa mennyt kaksi yötä ja päivää. Niin syytetyt olivat maksaneet tästä kaikesta kymmenen riikintalaria.
Niin Kristi, pappilan entinen karjapiika, otti valallensa, että hän oven raosta oli nähnyt, kuinka Herra Diaconus oli sekoittanut yrttejä elikkä jotain mustaa jauhoa kaljahaarikkaan ja tarinnut sitä papin muorin juoda. Mutta kun papin muori oli nostanut haarikan huulillensa, niin oli sinistä sauhua tullut hänen suustansa, ja sauhun seasta vähä tulenliekki, joka oli kaksihaarainen niinkuin kärmeenkieli. Ja tästä lähtein oli papin muori alkanut palaa synnillisessä lemmessä Herra Diaconukselle, niin että palkollisetkin olivat sen äkänneet.
Niin Sauna-Ann, joka asuu vähäisessä töllissä kirkon luona, todisti nähneensä Herra Diaconuksen antavan suuta papin muorille Reigin kirkkomaalla, mutta koska hän riensi lähemmäksi, niin kiireesti kuin lättäjalaltansa pääsi, ei hän nähnyt enää mitään, vaan kuuli kahden mustan peltovariksen rääkkyvän kiviaidalla.
Ja vielä monta muuta kristillistä todistajata kuulusteltiin tänäpänä, jotka kaikki ilman poikkeusta todistivat Catharina Wyckenin ja Herra Diaconuksen olleen synnillisessä lemmenliitossa keskenänsä.
Mutta koko ajan minä istuin ja varroin, milloin minun vuoroni todistaa tulisi.
XVI
Niin vihdoin oli siis kaikki todistajat kuulusteltu, ja heidän todistuksensa Oikeuden kirjureilta pöytäkirjaan ylösmerkitty, paitsi minua, joka olin jätetty viimeiseksi.
Mutta koska Herra Praeses minua nimeltä kutsui, kävi niinkuin humaus Oikeuden huoneen läpitse, ja minä näin ihmisten penkeissänsä liikehtivän.
Niin minä siis todistajain penkkiin astuin.
Ja Herra Praeses sanoi:
»Paavali Lempelius elikkä Lempelensis, Reigin kirkkoherra, tee valasi!»
Niin minä valani vannoin, ja Herra Praeses jatkoi:
»Paavali Lempelius, taidatkos nyt meille todistuksesi antaa totuudenmukaisesti ja oikeutta noudattaen, vaikka yksi syytetyistä on aviovaimosi, ja molemmat ovat vikapäät rikkomukseen sinua vastaan?»
Niin minä vastasin:
»Näin aivon tehdä Herran avulla.»
Niin Herra Praeses kysyi:
»Mitäs siis tiedät tästä murheellisesta asiasta?»
Niin minä Korkian Oikeuden ja kokoontulleen kristillisen rahvaan edessä kaiken sen totuudenmukaisesti kerroin, niinkuin Jumalan edessä, minkä näille katoaville lehdillekin olen kirjoittanut. Enkä minä mitään salannut, paitsi mitä kristillisen papin ei puhua eikä kirjoittaa sovi.
Ja kun minä olin päässyt todistukseni päähän, niin minä sanoin:
»Minä vaadin korkeinta rangaistusta, kuin laki säätää, Herra Jonas Kempelle, Reigin entiselle Diaconukselle, että minä syyn tästä tosin hänen päällensä panen. Sillä niinkuin te todistajainkin suusta olette kuulleet, on hän käyttänyt mustan noituuden keinoja viekoitellaksensa minun aviovaimoani Catharina Wyckeniä ja itsensä Pimeyden Pääruhtinaan ja hänen trenkinsä avuksensa kutsunut.»
Niin ääni, joka oli korvalleni ylön tuttu, huusi toiselta puolen salia:
»Se ei ole totta, sillä hän ei ole tosin sitä tehnyt.»
Vaan herra Praeses sanoi ankarasti:
»Syytetyn on vaiettava, kunnes häneltä kysytään.»
Niin tämä ääni ja sen heleys meni minun tuntoni läpitse kuin ohut tikari.
Mutta minä jatkoin, niinkuin en olisi mitään kuullut;
»Vaan Catharina Wycken on viatoin, sillä hän ei tiennyt mitä teki, ja on kulkenut niinkuin unissakävijä elikkä yhden väkevämmän mahdin pauloissa, kuin hänen päällensä pakoitettu oli. Niin jos Korkia Oikeus katsoo hyväksi tuomita miehen, joka on kuolemaan vikapää, ja vapahtaa vaimonpuolen, niin olen minä valmis ottamaan Catharina Wyckenin takaisin tyköni, pöytääni ja vuoteeseeni.»
Niin minä vaikenin ja paikoilleni istuin.
Vaan Herra Praeses kääntyi tämän jälkeen syytettyjen puoleen ja kutsui nimeltä Jonas Kempeä, sitä Diaconus'ta, ja sanoi:
»Jonas Nicholaus Kempe, ennen Diaconus Reigin seurakunnassa, tunnustatkos itses syylliseksi avionrikkomukseen ynnä item karkaamiseen Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, aviovaimon Catharina Wyckenin kanssa?»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, nousi ja sanoi:
»Tunnustan.»
Niin Herra Praeses jatkoi:
»Jonas Kempe, sinua on syytetty liitosta Perkeleen kanssa, ja ettäs mustan noituuden keinoin olet Catharina Wyckenissä synnillisen lemmen herättänyt. Vastaa tähän!»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, vastasi:
»Tähän minä tosin jo vastasin eilen, koska Oikeuden pyövelit minun ruumistani runtelivat. Totisesti minä tämän kiellän Jumalan ja Hänen Ainokaisen Poikansa nimessä.»
Niin Herra Praeses vielä sanoo:
»Jonas Kempe, älä unhoita, ettes ole vielä suurta kidutusta ja tulen uhkaa läpikäynyt! Vastaa, oletkos lemmenjuoman valmistanut ja sitä Catharina Wyckenille juottanut ja myöskin siitä itse juonut?»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, taas vastaa:
»Ei ole tässä muuta taikaa elikkä noituutta kuin rakkauden, jonka mahti tosin on juuri salainen eikä kaikillen tietää annettu. Niin en minä taida niille rakkauden paloa selvittää, joittenka sydän on niinkuin vesihako, kuin ei tulta ota. Vaan minä tahdon ylistää rakkautta viimeiseen hengenvetooni asti, vaikka sen rovion sauhussa vetäisin elikkä pyövelin miekan alla.»
Niin minä en enää luontoani hillitä malttanut, vaan huusin:
»Kuulkaa toki Saatanan ääntä tämän miehen suusta!»
Mutta Herra Praeses kutsui tämän perästä nimeltä minun vaimoani
Catharinaa ja sanoi:
»Catharina Wycken, Reigin kirkkoherran, Paavali Lempeliuksen aviovaimo, tunnustatkos itses vikapääksi avionrikkomukseen ja itses karkaamiseen tämän Jonas Kempen, Reigin entisen Diaconuksen kanssa?»
Niin vaimoni Catharina vastaa:
»Tunnustan.»
Niin Herra Praeses taas kysyy:
»Nyt tunnusta meille ja pysy sanoissasi totuudessa, millä keinoin Jonas
Kempe sinut synnin tielle viekoitteli?»
Niin Catharina Wycken vastaa:
»Ei millään keinoin, paitsi niitten kuin rakkauden ovat, sillä minä itse hänelle rakkaudessa sytyin, niin pian kuin silmäni hänet näkivät.»
Niin Herra Praeses sanoo:
»Onkos tämä totinen tosi?»
Niin vaimoni Catharina vastaa:
»Tämä on totuus!»
Niin Herra Praeses sanoo:
»Kuinkasta olet niin peräti unhoittanut, että olet yksi kristillinen aviovaimo ja kristillistä tietoa ynnä opetusta saanut sekä vanhempaisi että aviomiehesi huoneessa?»
Niin Catharina Wycken vastaa:
»Totisesti, jos minä olen syntiä tehnyt, niin minä rangaistuksenkin siitä kannan sekä maan päällä että tulevassa elämässä. Mutta tämä mies oli minulle rakkaampi kuin kristillinen tieto ja myös ijankaikkisen elämän toivo, ja hänen rakkautensa minullen kalliimpi kuin Paratiisin avaimet.»
Niin rahvaan seasta kuului huutoja:
»Hän herjaa! Vaimo herjaa! Tukkikaa hänen suunsa!»
Niin tuska tämän vaimon takia kouristi rintaani, sillä minä tajusin, että hän kuolemantuomiotansa kohti kulki, ja jokainen hänen sanansa oli niinkuin lyijy, kuin hänet syvyyteen veti. Ja minä tuskassani huusin täyttä kulkkua ylitse salin:
»Älkää kuunnelko häntä, Herrat Assessores, ja te kaikki, jotka tähän huoneeseen kokoontuneet olette, sillä totisesti tämä vaimo ei tiedä, mitä hän puhuu! Ettekös kuule, että tämä kurja syntinen on yhä vieläkin noituuden pauloissa! Catharina! Kuule minua, joka sinua rakastan! Sano, että hän on sinut vietellyt ja taikajuomalla sinussa synnillisen rakkauden herättänyt, sillä näin on asian laita! Ja syy tulkoon sen päälle, joka syyllinen on Herramme edessä!»
Mutta Herra Praeses sanoo:
»Paavali Lempelius, pysy vaiti, sillä ei ole lupa syytettyä julkisesti neuvoa!»
Ja hän kääntyi Herrojen Assessores puoleen ja sanoi:
»Herrat Assessores, te olette kaikki kuulleet, että syytetyt ovat tunnustaneet itsensä syyllisiksi avionrikkomukseen ja karkaamiseen, mutta kieltävät noituuden?»
Ja Herrat Assessores vastasivat:
»Olemme.»
Niin Herra Praeses julisti Korkian Oikeuden istunnon täksi päiväksi päättyneeksi.
XVII
Mutta seuraavana päivänä jatkoi Oikeus istuntoansa, ja kaikki olivat taas itsekukin paikallansa, niin syylliset kuin myöskin syyttäjät.
Niin Herrat Assessores alkoivat kiistellä keskenänsä rangaistuksesta ynnä tuomiosta, kuin tainkaltaiselle rikkomukselle lain jälkeen on tuleva.
Ja Herrojen Assessores seassa oli monta, jotka minä tosin hyvin tunsin niiltä ajoilta, koska vielä äveriäänä ja kunniassa pidettynä Toompäällä talossani istuin, ja monikin heistä oli vaimoni Catharinan kädestä lasillisen Claret'ia elikkä Malvasier'ia vastaanottanut.
Niin yksi heistä, Herra Luhr, sanoi:
»Herra Praeses, emmekös vielä tutkiskelisi edelleen tätä asiata, joka tosin minun aivoitukseni jälkeen ei ole selkiä, vaan täynnänsä salaisia ja ehkäpä mustan noituudenkin juonia? Mitämaks jos julkitulisi asioita, jotka takaisivat syytettyjen tuomiota joko huojentaa elikkä ehkä myöskin raskauttaa?»
Niin Herra Praeses tähän sanoi:
»Asia on selkiä ja yksinkertainen. Syytetyt ovat tunnustaneet itsensä vikapääksi avionrikkomukseen ynnä karkaamiseen, ja tämän tunnustuksensa he ovat vapaaehtoisesti sekä ilman suurta kidutusta antaneet.»
Niin Herra Assessor Büchling nousi ja sanoi:
»Vaikka tosin Ruotsin laki käskee tuomita hänet, joka toisen aviovaimon kanssansa karkaamaan viettelee, niinkuin kurjimman varkaan elikkä siis kuolemalla ja hengen menetyksellä, niin taitaa, niinkuin tiedämme, tuomari kuitenkin tätä pykälätä modeerata. Niin minun mielestäni on Diaconus karkotettava pois maasta (ja hänen papinarvonsa häneltä riistettävä), ja sama tapahtukoon myös vaimolle, joka on aviota rikkonut, ja tässä olkoon rangaistusta kylliksi.»
Niin Herra von Vietinghoff, myöskin Assessor, sanoi tähän:
»Pois se, sillä näin he tosin pääsisivät ylön huokialla, eikä synti saisi rangaistustansa! Vaan pieksettäköön molemmat syytetyt, sekä Diaconus että vaimo Catharina Wycken, ensin julkisesti rahvaan nähden turulla kaakinpuussa, ja tapahtukoon tämä kolmena pyhäpäivänä perätysten, ei kuitenkaan niin, että he siitä henkensä heittävät. Ja tämän perästä lähetettäköön heidät vasta Exilium'iin elikkä maanpakoon, kuitenkin eri paikkoihin, hauvaksi toisistansa, etteivät he saisi syntinsä hekumata jatkaa.»
Vaan tämä puhe kuohutti minun kiukkuani, sillä minä muistin, kuinka samainen Vietinghoff oli minun vaimoni Catharinan kauneutta kumarrellut ja sanonut, että hän oli ihanin Tallinnan naisten seassa, vaikka olikin porvarissukua eikä aatelisia.
Niin Assessor, Herra paroni Taube, sanoi:
»Tämä on oikeus ja kohtuus, sillä kuolemanrangaistus ei ole enää in usu Ruotsin valtakunnassa avionrikkomuksen takia.»
Niin tässä otti Herra Praeses taas itse sananvuoron, ja huone oli hiljainen, koska hän näin lausui:
»Pysykäämme toki kiinni, Herrat Assessores, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen Lain puustavissa. Sillä jollemme avionrikkomusta tahdokaan kuolemalla rangaista, niin on kuitenkin principaliter karkaaminen korkeimmalla rangaistuksella tuomittava. Älkäämme myöskään unhoittako, että syytetyt ovat hengellisestä elikkä Jumalan omasta säädystä, ja heidän rikkomuksensa sentähden kaksinkertainen.»
Niin Herrat Assessores tämän johdosta keskenänsä kiivailivat, ja olivat yhdet kuolemantuomion puolta, mutta toiset vastaan.
Vaan kaiken aikaa, koska tätä väittelyä kesti lain puustavista, mutta myös kahden kurjan syntisen hengestä, istuin minä paikallani, niinkuin olisin itse rikollinen ja vikapää ollut ja omaa tuomiotani pelvolla ja vavistuksella vartonut, niin raskas ja matalainen oli laki ylläni, ja kaulassani kuin rautakahle. Ja minun sielussani kävi suuri kamppaus, niin että minä vaivoin tähdelle panin, mitä ympärilläni tapahtui.
Mutta minun rakkauteni oli kuollut ja ristiinnaulittu rinnassani. Ja tämä rakkaus oli kuitenkin vielä äsken ollut väkevä niinkuin verenkäynti ja välttämätön niinkuin keuhkoille ilma.
Minä odotin joka hetki, milloin minun vuoroni tulisi, ja rukoelin lujuutta sielulleni, että vastaisin, niinkuin minun vastaaman piti, enkä heikkouden kiusaukseen lankeaisi.
Niin minä vihdoin näin Herra Praeseksen kääntyvän sinne päin, kussa minun sijani todistajien seassa oli, ja hän kysyi kaikuvalla äänellä:
»Onko Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius, nimitetty myöskin
Lempelensis, läsnä?»
Niin minä nousin pystyyn paikallani ja sanoin:
»Tässä olen.»
Mutta koska minä siinä seisoin kaikkien silmille alttiina, niin minä luin ihmisten ajatukset, niinkuin ne olisivat edessäni präntättyinä olleet. Niin minä myös tunsin vaimoni Catharinan katseen päälläni, ja se hämmensi minua sangen suuresti, sillä se oli täynnänsä kuolemantuskaa.
Ja niinkuin joskus ihmiselle tapahtua taitaa, koska hänen sielunsa on suuressa pinteessä, niin minultakin lyhyeksi tuokioksi pimitettiin tämä Oikeuden huone ynnä tuomarien ja Herrojen Assessores kanssa, kuin myös ihmisten paljous ja syytetyt heidän penkeissänsä. Vaan minulle näytettiin niinkuin salaman leimauksessa muuan ahonlaita ja siinä suuri naavakuusi, jonka sammaleisilta oksilta tippui raskaita sadepisaroita, sillä oli rankkasade. Vaan kuusen oksien varjossa seisoi Catharina Wycken, minun nuori kihlattuni, ja hänen hiuksensa ynnä silmäripsensä olivat täynnänsä sadepisaroita, ja hän kurkisteli minulle veikistellen kuusen oksien lomitse, koska minä rankkasateessa seisoin, ja hänen kasvonsa olivat viattomat ja ilman yhtään virhettä, niinkuin hänen sielunsakin.
Mutta tämä kuva katosi sangen nopiasti, ja minä kuulin taas Herra Praeseksen sanovan:
»Koska siis meidän tänään on julki julistettava tuomio Diaconus Jonas Nicholaus Kempen ja Reigin papin, Paavali Lempeliuksen, aviovaimon asiassa, niin kysyn sinulta, Paavali Lempelius, onkos sinulla mitään tähän sanomista, ja jos on, niin tee se pian.»
Niin minä en kohta tähän vastannut, sillä kieli ei kääntynyt kitalaessani, ja minä kamppailin tuntoni kanssa.
Niin Herra Praeses vielä jatkoi:
»Haluatkos uutta Inquisitio'ta syyllisille, sillä näin on oikeus, ettäs taidat sitä vaatia, elikkä tahdotkos muuten edestuoda heidän puolestansa elikkä vastaan ehkä myös anoa huojennusta heidän rangaistukseensa, sillä kaiken tämän taidat tehdä, jos tahdot.»
Niin minä katsomatta Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen puoleen vihdoin kokosin voimani ja lujitin sieluni enkä ajatellut ihmisiä ympärilläni, vaan yksin Jumalan tahtoa, joka on taivaissa. Ja minä avasin vastahakoisen suuni ja näin sanoin:
»Minä olen jättänyt tämän asian, jolle en mitään mahda, Jumalan ja Korkian Oikeuden käsiin, ja itse siitä tyyten luopunut, että tapahtuisi, ei minun tahtoni, vaan mikä oikein on Jumalan kasvojen edessä. Niin ei ole minulla enää tähän mitään lisäämistä eikä myöskään kysymistä, vaan minä olen sanani sanonut ja nyt vaikenen.»
Tämän jälkeen minä istuin paikoilleni. Mutta minun tuntoni oli kuten miehen, joka on murhan tehnyt, ja kaikki pimeni silmissäni.
Enkä minä enää kuullut, mitä Herrat Assessores keskenänsä vielä tästä asiasta väittelivät, vaan aika pysähtyi minun kohdallani eikä liikkunut.
Niin en minä hätkähtänyt hereille, ennenkuin Herra Praeses otti ja luki tuomion, joka näin kuului:
»Oikeuden kanteessa contra Jonas Nicholaus Kempe (Reigin seurakunnan entinen Diaconus Hiidenmaalla), kuin myös contra Catharina Wycken (Herra Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, nimitetty myös Lempelensis, aviovaimo), joita syytetään tapahtuneesta karkaamisesta ynnä avionrikkomuksesta, näkee Tallinnan Kuninkaallinen Linnanoikeus hyväksi, tutkittuansa tätä asiata juurta jaksain ja ahkeruudella ja molempain syytettyjen vapaaehtoisen Confessio'n jälkeen, että molemmat sanotut syytetyt, koska he ovat häpiällisesti rikkoneet Jumalaa, Herra Pastori Lempeliusta ynnä koko kunniallista Maailmata vastaan, heille hyvinansaituksi rangaistukseksi, mutta muille kauhistavaksi esimerkiksi, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen lain jälkeen teloitetaan Pyöveliltä se 6 päivä helmikuuta elikkä ensi tiistakina, ja täten heidät elämästä kuolemaan ylitseviedään.»
Niin minä näin, että tämä tuomio kelpasi läsnäoleville. Mutta minä nousin nopiasti ja hiivein ulos, ettei kenkään minua näkisi ja pidättäisi, enkä katsahtanut tuomittujen puoleen, joista toinen oli oma vaimoni. Vaan tämä päivä oli kolmas helmikuuta ja lauantai, Saturnuksen päivä, ja tiistakiin oli tasan kolme päivää ja kaksi yötä.
XVIII
Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän
Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.
Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin alakaupunkia, sen jälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.
Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi esikoiset Egyptissä.
Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.
Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä muuta mitään.
Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.
Ja minä katselin Pitkää Hermannia ja ajattelin:
»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»
Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.
Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa timpsaioja, koska kaupungin porvarit heräisivät unestansa.
Niin minä kuulin yhden heistä sanovan hänen kumppalillensa:
»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»
Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta.
Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja kurkistin sisään akkunaluukkujen raosta, kusta tuli loisti.
Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti lyijynpalasia, kääräisi hihansa ja koetteli miekan painoa.
Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä kärsimystä.
Ja minä sanoin itselleni, koska aamun pakkanen puistatti jäseniäni:
»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et sinä myöskään näin kärsisi.»
Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun desperatio'ni suuri.
Kuinka sanookaan jo viisas pakana, nomine Homerus:
»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin
Ihminen.»
Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.
Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat, niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa seljässä. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin porvaria ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman. Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja silmänkääntäjätä elikkä nuoralla kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi. Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana Raatihuoneen Turulle asti.
Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.
Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellon soitto kaikui niinkuin sielukellot.
Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset. Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä, vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen lohdutuksen saaneet.
Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat peitetyt liinasella, etteivät he näkisi.
Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän minulle oli valmistanut, ja leikanneeni hänet pois elävästä lihastani, niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella, koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen syntiensä takia.
Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa. Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja heidän julmuutensa.
Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:
»Catharina!»
Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta, ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.
Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet, kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä, niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.
Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevää ja turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:
»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»
Niin hän tällä kertaa varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova, ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartija tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.
Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen kuuluvasti:
»Catharina, minä olen läsnä.»
Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä hän tainnut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa, oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan olvenkantajain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli tapa.
Vaan minä jäin jalkaini sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä enää tässä elämässä, eikä mitä hänellä olisi minulle sanottavata ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan Kaikkitietävän salaisuus.
Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.
XIX
Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna, kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.
Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset, sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.
Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä- sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti, niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin pitäjätä.
Mutta koska minä tämän väenpaljouden näin, joka minua vartoi, niin minä ajattelin:
»Miestä te tulitten kuulemaan, jolta vaimo teilattu on, ettekä ijankaikkisen Jumalan Sanaa, mutta sitä pitää teidän korvanne kuitenkin kuuleman, niin totta kuin minä olen Reigin pappi.»
Mutta koska minä alttarilta saarnastuoliin astuin, ja käteni sen laiteelle laskin, niin minä itsekin hämmästyin niitten laihuutta, sillä ne olivat ylön luiset ja suurirystyiset ja täynnänsä pullistuneita suonia niinkuin vanhuksen.
Sillä näin olin minä tosin laihtunut näitten viikkojen kuluessa, ettei lihaa ollut kylkiluitteni peitteeksi jäänyt.
Niin minä olin tämän päivän saarnaksi valinnut Jobin Historia'n.
Ja minä aukaisin P. Raamatun Jobin kirjan kohdalta ja sanoin Reigin seurakuntalaisille:
»Kuulkaatten kaikki ja avatkaa korvanne ottamaan vastaan Herran palvelijan Jobin todistusta, Jobin kirja, se 3 luku, kuin myös se 16 luku.
»Näin sanoo tosin ja vaikertaa hurskas Usin mies Job, koska Herra sallei hänet Saatanalta kiusattaa:
»Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jolloin sanottiin, mies on siinnyt.
»Sillä, jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja sitä kuin minä kartoin, tapahtui minulle.
»Enkös minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla ollut hyvä lepo? ja nyt tainkaltainen levottomuus tulee.
»Hänen ampujansa ovat piirittäneet minun, hän on reväissyt minun munaskuuni eikä säästänyt, hän on vuodattanut minun sappeni maan päälle.
»Minun kasvoni ovat sovaistut itkusta, ja minun silmilautani päällä on kuoleman varjo.»
Ja koska minä nämä sanat luin, niin minä selkiästi tunsin, että tämä tosin oli minun kielelläni sanottu, ja että minun viheliäinen sydämeni ynnä siinä huokasi Herran tykö.
Niin minä saarnasin tänäpänä Reigin rahvaalle Usin miehestä Jobista, joka Saatanan neuvosta syöstiin surkiuteen ja suureen vaivaan, että Jumala näin tahtoi koetella häntä ja hänen uskoansa. Sillä Herra sallei hänen seitsemän kukoistavata tytärtänsä ja kolme poikaansa sortua raunioitten alle ja näin hukkua, ja hänen karjansa ja kamelinsa ryöstettiin elikkä tuhottiin pitkäisen tulelta, ja hänen palvelijansa lyötiin miekan terällä, niin että hän oli alasti niinkuin äitinsä kohdusta tullessansa. Ja Herra sallei Saatanan lyödä Jobin pahoilla paisumilla, kantapäästä hamaan kiireeseen saakka, niin että hän istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla ja kirosi syntymänsä, siksi kunnes Herra ilmestyi hänelle tuulispäässä, neuvoi ja lohdutti hänet ja antoi hänelle kaksi sen vertaa kaikista, kuin hänellä ennen ollut oli.
Mutta koska minä tästä viimeisestä reigiläisille puhuin, niin minun sieluni napisi, ja minä itsekseni ajattelin:
»Jobin sinä lohdutit, Herra, mutta lohdutatkos Paavali Lempeliuksen,
Reigin papin?»
Vaan kun minun saarnani oli päättynyt, ei kukaan ottanut lähteäksensä kirkosta, ja minä tiesin, että vaikein vielä edessäni oli.
Niin minä tartuin paperiin, kuin oli kauhtanani povessa, ja suoristin sen ja rupesin lukemaan kuulutuksia seurakunnalleni.
Ja minä kuulin oman ääneni, koska se ylitse Reigin kirkon kiiri, mutta sen kaiku oli minullen outo ja tuli niinkuin kannen alta ja vieraasta rinnasta.
Niin minä paperista näin luin:
»Tämä olkoon tiedoksi Reigin seurakunnalle, että Herra Kaikkivaltias on kutsunut pois Reigin entisen Diaconuksen, Jonas Nicholaus Kempen, syntynyt Smålandissa, Ruotsissa, kahdeksankolmatta ajastajan vanha.
»Kuin myös Catharina Wyckenin, syntynyt Turun kaupungissa Suomessa, item kahdeksankolmatta ajastajan vanha.
»Jotka molemmat viimeksimainitut miekalla mestattiin Tallinnan kaupungissa Linnanoikeuden päätöksen jälkeen.
»Rukoilkaamme kurjain syntisten rukous.»
Mutta koska jumalanpalvelus oli ohitse, niin kokosin minä kirjani ja läksin takaisin pappilaan.
Niin minä äkkäsin väkijoukon tekevän minulle tietä kahden puolen, eikä yksikään seurakuntalaisistani yrittänyt lähestyä elikkä puhutella.
Vaan he antoivat minun mennä pidättämättä, ja minä ymmärsin, että he minua kaihtoivat, koska minulla oli suuri murhe.
Niin minä selkiästi tänä hetkenä hengessäni tiesin, että minä tämän perästä olin oleva yksinäinen mies.
Sillä kenenkä Jumala lyö murheella, sen hän myös lyö yksinäisyydellä. Hän on merkitty lammas laumassa, ja hänen poltinmerkkinsä on murheen, eikä ole hänen lähettyvillänsä hyvä olo hänen, jonka sydän vielä riemusta raikaa.
XX
Mutta minun mieleni oli edelleen sangen levotoin, eikä minulla ollut rauhaa huoneessa eikä ulkosalla, ja Saatana kiusasi minua yötä päivää.
Niin yhtenä päivänä keväällä toivat kalamiehet minulle sanan, että iso joutsenparvi oli neljä yötä ja päivää pysytteleinyt salmessa, kuin on Kõrgessaaren ja Ninarahun välissä, odottaen sulaa. Ja kalamiesten puheen jälkeen oli heidän lukunsa viidettä sataa.
Isoomatta, janoomatta he siellä odottivat, ennen lähtöänsä pesimään pohjoiseen, Vienan ja Lapin vesille, ja joka ehtoo kuului Ninarahulta heidän ääntensä luilutus.
Niin jää salmessa yhä heikkeni heikkenemistänsä, mustuen ynnä haprastuen, koska virta uursi alta, ja päivänen päältä.
Koska minä joutsenista kuulin, tunsin niinkuin piston tunnossani, ja minä muistin, etten ollut yhtäkään joutsenlintua ampunut hamasta siitä päivästä saakka, koska ensimmäistä kertaa vaimoni Catharinan näin.
Niin tuli nyt ylitseni suuri himo, niinkuin verenkuume, jota en vastustaa voinut, ja minä sonnustauduin joutsenjahdille.
Viidentenä huomenena, koska minä kirkolta suoraan yli lahden jään kohti Kõrgessaarta läksin kaksi tuliputkea kanssani, venhettäni vetäen (sillä venheelläni oli jalakset niinkuin reellä), oli ilmassa kimmeltävä, sokaiseva kirkkaus, ja sulava lumi levitti hänen lemuansa ynnä kostian puunkuoren kanssa kilpaa.
Mutta koska minä Kõrgessaaren rantaan ennätin, niin katso! salmi oli sula edessäni. Rannalle oli ajautunut likaista ahtojäätä, ja jäälohkareita uiskenteli vedessä, mutta joutsenia ei vielä näkynyt.
Niin minä ahtojään kappaleista majan pystytin, kuhun itseni kätkin ja vielä valkialla raidilla itseni verhoitin, niin ettei minua olisi lumen väristä eroittaa tainnut. Mutta joutsenenkuvat minä päästin kellumaan sulaan.
Koska minä jäämajässäni joutsenia vartosin niin minun sieluni ynnä ruumiini läpitse kulki niinkuin riuduttava hivellys, niinkuin koska mies ikävällä lemmityistänsä vartoo, joka tuleva on. Ja tähän hivellykseen sekosi vielä toinenkin tuntemus, joka oli kuin koston makeutta, imelä ja katkera yht'aikaa. Niin minä muistin vaimoani Catharinaa, ja että hän oli antanut minulle suuremman autuuden kuin yksikään toinen ja taas muita suuremman murheen pääni päälle koonnut.
Enkä minä loppulta lopulta itsekään tiennyt, odotinko minä ulapalta joutsenia, vai luulinko minä vaimoni Catharinan meren selältä saapuvan.
Mutta yht'äkkiä minun korvani selkiästi eroitti poikajoutsenten äänen, kuin on kouk-kouk-kouk. Minä hätkähdin unistani hereille tästä koukotuksesta ja vapisin ruumiissani, ja minun käteni, joka tuliputkea piteli, samoin vapisi.
Ninarahun ja Külalaidin väliltä tuli meren ulapalta niinkuin valkia ja tihiä pilvenlonka, koska joutsenten vanhimmat etumaisina lentivät, mutta perimmäisinä poikaset, menneen vuoden ja sitäkin edelliset, ruskiat ja kellahtavat.
Vesi ynnä taivas oli täynnä valkioita ja hohtavaisia siipiä, niinkuin Pyhien Enkeleitten, koska he Korkeimman Istuimen edessä polvistuvat ja siipensä levittävät, ja ilmassa kävi suuri suhina, niinkuin soitto.
Niin joutsenia oli lähimmittäin neljä elikkä viisikin sataa.
Koska he olivat vartijansa asettaneet, niin he kuin käskystä yksi toisensa jäljestä päistikkata pohjaan syöksyivät, niinkuin kauloistansa lummekukkaisten ynnä meriruovon juuriin kiinni, kuin heille Luojan neuvosta ravinnoksi säätty on.
Niin minä sallein joutsenten tulla sangen lähelle, niin että mitämaks olisin heidän siipiensä hohtavaan valkeuteen käsilläni kajota tainnut, koska he rivissä uiskentelivat. Ja minä tartuin pyssyyni, eikä minun käteni tosin enää vapissut, ja tähtäsin heidän kaulojansa, heidän kallistelevia kaulojansa minä tähtäsin, ja minun sydämeni löi rajusti niinkuin raivosta elikkä rakkaudesta, ja siinä paloi suuri tuska ja himo.
Niin laukaus pamahti, ja kolme elikkä neljä joutsenlintua vaipui jään reunalle.
Mutta toiset suurella havinalla sulasta ja jäältä lentoon ponnistivat, vaaran älyten, ja merellä oli kuin lumipyry elikkä valkia sekasorto ja sakeus, joka pimitti auringon.
Niin minä toiseen tuliputkeeni tartuin ja taas ammuin, mieleni kiihkossa, sillä tätä näkyä oli sydämeni himoinnut, palaessansa tuskansa tulessa unettomina öinä, ja joutsenia putoili jäälle sekä railoon.
»Seitsemän joutsenta jäi jäljelle, koska loput pääsivät pakoon
Külalaidin taakse, Ristnan kärkeä kohden.
Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen, ja hän oli yhä hengissä ja pieksi juuri raivoisasti jäätä terveellä siivellänsä, ja yritti noukallansa minua hakata.
Mutta koska minä katselin tätä kuolevata joutsenlintua, niin minä kauhistuin hengessäni, ja pääni hiukset nousivat pystyyn, niinkuin henki olisi ohitseni kulkenut.
Sillä joutsenen silmistä, jonka kuoleman piti, katselivat minua vaimoni Catharinan silmät, niinkuin ne olivat hänen neitseellisessä nuoruudessansa, arat ja untanäkeväiset, ja niinkuin armoa anoen.
Niin minun mieleni kiihko hupeni niinkuin viinan haihtuva humala, ja minä nopiasti haavoittuneen joutsenen puukollani lopetin, ettei minun pitänyt hänen silmiänsä enää näkemän.
Mutta minä näin hengessäni selkiästi kaikki, kuin tapahtunut oli, ja minä lankesin sieluni ahdistuksessa kumolleni jään reunalle tapettujen joutsenien rinnalle, kaukana ihmisistä.
Näin minä vaikersin ja ääneen huutelin:
»Voi sinuas, Catharina Wycken, — miksis menit, miksis minun hyljäsit! Katso, he rupesivat sinun valkiaan kaulaasi, ja sen miekallansa katkaisivat.»
Ja nyt minä vasta selkiästi tiesin, etten minä milloinkaan ollut herjennyt tätä vaimoa rakastamasta.
XXI
Näitten tapausten jälkeen, kuin tässä kirjoittanut olen mitään lisäämättä ja mitään salaamatta, on minun elämätäni jatkunut vielä alun neljänäkymmentä ajastaikaa, lähellen sitä rajaa, jonka Jumala ihmiselle hänen ikänsä määräksi asettanut on. Enkä ole minä koko tämän ajan kuluessa kertaakaan käynyt Tallinnassa, saati sitten Turussa elikkä Tukholmissa, enkä edes etäämmällä Hiidenmaalla, paitsi omaa pitäjätäni. Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.
Ja Svean valtakunnassa ovat kruunut putoilleet ja valtikat vaihtuneet tämän ajan kuluessa, ja Gustavus Adolphusta on seurannut hänen korkiasti oppinut tyttärensä Drotninki Christina, jonka tosin Paavi sai puoleensa vietellyksi. Niin hänen jälkeensä on astunut valtaistuimelle hänen lihallinen orpanansa Carolus X Gustavus, Pfalzin huoneesta, joka kuitenkin hallitsi vain kuusi ajastaikaa, ja häntä taas seurannut meidän Kaikkein Armollisin Kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Carolus XI, joka tosin vielä on lapsukainen.
Mutta vaikka näin valtakuntien päämiehet ovat vaihtuneet, niin on
Reigin pappina kaiken aikaa ollut hän, joka tähän hanhensulallansa
puustaveilla kirjoittaa nimeksensä Paavali Lempelius elikkä myös
Lempelensis.
Sillä minä en ole tästä enää minnekään pyrkinyt elikkä toisia virkoja ja pitäjiä kokotellut, vaan olen tähän paikoilleni vanhentunut ja ijälliseksi tullut, niinkuin kerran istutettu puu juurtensa sijalle jää ja vuosirenkaita kasvaa.
Eikä kenenkään sanoman pidä, että minä mukamas laiminlyönyt olisin, mitä minun virkaani tulee, vaan olen minä sen uskollisesti täyttänyt.
Mutta tämä on totuus, ettei minulla enää iloa työstäni eikä muustakaan ollut.
Ensimmäisinä aikoina, koska haavani vielä oli veres, minä ehdoin tahdoin etsein kuolemata, unhoittaen tykkänänsä, että minun elämäni lanka on Korkeimman käskystä kehrätty ja mitattu jo äitini kohdusta saakka. Näin minä synnin sokaisemana etsein kuolemata meuruavissa myrskyissä ja heikoissa jäissä ja uskalsin niihin henkeni kuten houkkio ja yltiöpää. Minä haudoin mielessäni tuumaa mennä Ruotsin voittoisain lippujen alle, koska he Lech-joen varsilla liehuivat, ja siellä taistelun tuoksinassa kenenkään huomaamatta kadota. Mutta kun Kaikkein Armollisin Kuninkaamme Gustavus Adolphus kärsi sankarikuolemansa Lützenin tantereella, luovuin minä tästä aivoituksesta. En minä myöskään peljännyt oppia ruttoisia elikkä pitaalisia ja heille viimeistä lohdutusta viedä, vaan minä hain heidät heidän kurjilta vuoteiltansa, koska he kaikkein hylkääminä viruivat, ja rupesin heidän haavoihinsa, niin että minutkin taudilta tartutettaisiin. Kuolemantarve oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain luolassa elikkä kolme miestä, Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä. Sillä vaikka minun henkeni oli elämästä kyllänsä saanut, niin kuolema kuitenkin pakeni minua, että minun hetkeni ja tiimani ei ollut vielä läsnä.
Ja joka kerta, kun minä kuulin kuoleman kohdanneen jotakuta, kuin minullekin nimeltä tunnettu oli, eritoten jos hän sattui olemaan vähä lapsukainen elikkä nuoruuden ijässä, niin minä Herraa herjasin ja sanoin:
»Miksis et leikkaa tunkeutunutta viljaa, joka jo kumartuen sirppiä huokaa, vaan viheriään kätes kosketat?»
Niin olen minä myös aikojen mennen vastaanottanut sekä Herra Superintendentti Nicholaus Gazan ynnä myös Tallinnan Tuomiokoulun Herra Rector'in Tohtori Heinricius Bartholinin kuolinsanoman.
Ja tätä viimeistä vaivattiin sangen ankarasti ennen hänen lopullista lähtöänsä, sillä Herra lähetti hänelle saman taudin, minkä kerran Herodekselle, ja hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paisumia, ja madot söivät hänet, jo ennen kuin hän multaan pantiin.
Vaan ei mikään koston makeus sieluani virvoittanut, koska tästä kuulin, vaikka minä hyvin muistin, mitä tämä mies oli minulle tehnyt aikoinansa, koska hänellä vielä mahti käsissänsä oli. Sillä minun sieluni oli paljosta vaivasta turraksi tullut ja kaiken turhuuden tuntoa täynnä, niinkuin Salomon Saarnaajan, ja minä vain itsekseni ajattelin:
»Toisille, toisillepa sinunkin, Heinricius Bartholini, täytyi virkas ja mahtis jättää, koskas täältä erkanit, vaikka sen kerran niin kalliiksi katsoit, ettäs sen takia yhden miehen kunnian ja maallisen menestyksen tomuun tallasit! Mitäs olet nyt saanut? Et yhtään mitään!»
Ja minä kadehdin häntä, en tosin hänen kunniansa enkä virkansa vuoksi, vaan koska hän oli päässyt pois elämisen vaivasta.
Mutta kaikella tällä napinalla minä koettelin Jumalan pitkämielisyyttä, ja Hän näki hyväksi ojentaa minua, sillä Hän ei ollut minua unhoittanut Reigin erämaassakaan.
Niin sitten tapahtui, että minä kerran muutamana helmikuisena päivänä — ja tästäkin tapahtumasta on jo toista kymmentä ajastaikaa — läksin jäälle hylkeitä pyydystämään. Ja vaikka minua oli vakavasti varoitettu, niin läksin tälläkin kertaa ypösen yksin, vain koira mukanani, niinkuin tapani oli jo ollut pitemmän aikaa, että ihmisiä vieroin ja heidän seuraansa karsaasti katsoin.
Mutta juuri koska minä olin heittämässä iskukeihääni emähylkeen niskaan, kun se avannosta esille syöksähti, niin tapahtui Jumalan tahdosta, että köysi takertui.
Minä silloin nopiasti yritin hypätä hylkeen selän taakse, mutta katso! se oli jo liian myöhäistä. Mylvien kuin ärsytetty, äksyniska sonni ja juosten lyhyillä takakäpälillänsä hylje hyökkäsi koko painollansa minua kohden.
Niin minä kaaduin seljälleni jäälle, ja hylje, purstosta turpaan seitsemättä jalkaa, pitkä kuin aikamies, minun päälleni.
Mutta peto repi ja kiskoi minun lammasnahkaturkkiani hurtanhampaillansa ja kynsin, jotka olivat teräväiset ja käyrät kuin havukkalinnun, ja halkaisi puolet helmasta.
Silloin minä Reigin pappi, Paavali Lempelius, luulin jo viimeisen tuntini tulleen.
Ja vaikka minun ruumiini oli sangen pahasti ruhdottu, oli minun ajatukseni selvä, ja minä hyvin tiesin, että jos minä hiventäkään hievahtaisin, niin olisin kuoleman oma.
Ja vaikka minä olin kuolemata vuosikausia toivotellut ja huutanut Herraa vapahtamaan minut elämisen vaivasta, niin minä nyt kuitenkin sen läsnäoloa kauhistuin enkä ollut valmis astumaan ijankaikkisuuteen.
Minä makasin juuri hiljaa, jäsenet kankeina hylkeen alla, eikä minun henkeni kulkiessansa kurkun solmua koskettanut.
Eikä mistään ollut apua tulossa, sillä minä olin parin peninkuorman päässä lähimmästä rannasta, ja ajojää oli aukia ja autio, ja minä kuulin vain kaukaa oman koirani uikuttavan ulinan.
Niin minun karvareuhkani oli kaatuessa kirvonnut päästäni jäälle, ja tuuli pääsi löyhyttämään hiuksiani.
Silloin peto raivoissansa kävi niihin käsiksi, kiskoen niitä kynsin ja hampain, minun harmaita haiveniani, harmentuneita sielun hädässä ja vaivassa.
Mutta en minä tällä erää ruumiin kipua tuta ennättänyt.
Koska minä siis ajojään autiudessa makasin, päälläni hylje, ja kasvoillani sen hengen löyhkä ja vaahtopärske, kuoleman varmuus silmäini edessä, niin minun elämäni ikäänkuin näytettiin minulle niinkuin peilistä tapauksessa.
Sillä niinkuin minä nyt makasin jäällä hylkeen alla, niin minä myös olin maannut vihani ja katkeruuteni kiivauden alla monta ajastaikaa.
Ja minä muistelin minun horoskooppiani ja minun synkiätä kohtalontähteäni, kuin on Saturnus, joka oli vienyt minut yksinäisyyteen ja autiuteen, että minä itseäni tutkiskelisin, ynnä Skorpionia, jonka merkeissä minun elämäni oli kulunut, ja Aurinkoa, joka minun syntymähetkelläni oli Kuoleman huoneessa asustanut.
Ja näin minä ajattelin ja itselleni sanelin:
»Veristä vääryyttä on sinullen tehty, Paavali Lempelius, nimitetty myös Lempelensis! Karsittu olet sinä niinkuin kulohonka, viheriäiset oksasi ovat karrelle palaneet, eivätkä istu enää oksillasi ilmain linnut. Miksistä siis et ole altis kuolemalle, koskas hänet kohtaat, kaivattusi?»
Mutta ei yhtäkään ääntä kuulunut minun kähiästä kurkustani, kun siinä hiljaisessa kuoleman sylinannossa lepäsin, merenpedon kanssa lähekkäin. Kitalakeani vain alkoi oudosti kuivata, ja jäseneni kontistuivat niinkuin kuoleman edellä.
Ja niin minun ajatukseni hetkiseksi hämärrytettiin niinkuin hienolla harsolla.
Mutta kun minä taas tajuihini tulin, niin pelastuskin äkisti näytettiin minulle.
Minä rupesin hitaasti peukaloni avulla hivuttamaan kinnasta toisesta kädestäni, kunnes sain sen irti, ja viimeisin voimin sen kauvas jäälle kimmahutin. Ja oli kuin joku olisi korvaani kuiskaissut, että minun näin piti tekemän.
Vaan samassa tuokiossapa hylje, nähdessänsä jäällä kieriskelevän kintaan, vyöryi päältäni kuin vuorenmöhkäle elikkä kiviharkko ja syöksyi mukamas uutta saalistaan kohden.
Mutta se oli hänen viimeinen rynnistyksensä, sillä minä olin heti pystyssä ja heitin keihääni takaapäin hänen niskaansa ja lopetin hänet tuuran iskulla.
Minä mittasin sen hylkeen, ja se oli kuusi jalkaa ja kaksi vaaksaa pitkä. Mutta en minä häntä nylkenyt, sillä ruumiini oli ylön ruhdottu, vaan lihoinensa, ihroinensa minä hänet jäänreunalle jätin, avoveden viedä.
Mutta koska minä tulin kotia tältä hylkeenpyynniltä, joka oli oleva myös viimeiseni Herramme tahdon jälkeen, niin minä tulin niinkuin mies, joka tulee kuoleman kidasta, runnelluin jäsenin ja uudestisyntynein sydämin.
Sillä Herra oli avannut minun silmäni tajuamaan, että kuolemanhetki on tutkimaton, ja että itsekunkin on varrottava, kunnes hänen kahleensa kirvoitetaan.
Niin minä tajusin, etten minä vielä ollutkaan kuolemaan kypsä, vaikka niin oli uskoni ollut, vaan että Jumala oli säästänyt minua, että minä oikiaksi leikkuuajaksi tuuleentuisin.
Ja minä kauhistuin hengessäni, kun minä ajattelin, että minut mitämaks olisi kutsuttu pois ajallisesta elämästä äkillisellä kuolemalla, koska sydämeni vielä oli vihasta ylitsevuotavainen.
Vaan minä myös tajusin, että tämä armon aika oli annettu minulle, että minä sydämeni kuntoon saattaisin, Herran Hengen sisälle käydä.
Niin minä rupesin sydämestäni vihaa pois juurittamaan, niinkuin vanhaa tervaskantoa, jonka juuret ulottuvat maan syvyyteen.
Ja se tosin pani vastaan kaikkein konsteinsa kanssa, niinkuin olisi vähä paholainen joka juuresta kanssani väkikapulata vetänyt, mutta ulos hänen piti tuleman, vaikka sydän rinnassani olisi riekaleiksi revennyt.
Niin olen minä myös vihdoin sydämessäni Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen anteeksi antanut, ja kaikki, mitä he minua vastaan rikkoneet ovat.
Mutta tästälähtein en minä myöskään enää etsiskellyt kuolemata, vaan minulla oli rauha Jumalan ja ihmisten kanssa, ja Saatana lakkasi minua kiusaamasta.
Eikä tämän tapahtuman jälkeen ole enää minun elämästäni, joka tosin aikoinansa on ollut yksi ihmeellinen ja opettavainen Historia, paljoa kertomista. Mutta riistanajo ja kaikkinainen metsästys ynnä myös hylkeenpyynti jäi minulta sikseen, sillä minä arvelin Herran minulle varoituksen antaneen, ja minun pyssyni sekä hyljerautani ruostuivat paikoillensa. Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.
Ja minun mieleni, koska minä vanhenin, kävi leppoisaksi ja lempiäksi kaikille kanssaluoduilleni, olivatpa ne ihmisenlapsia elikkä halveksittuja luontokappaleita ja maan matosia. En minä ehdoin tahdoin syksyisenä huomenena lukinseittejä katajapehkojen välissä karjanummella särkenyt enkä astunut maantiellä seljällänsä sätkyttelevän sittiäisen ohitse, etten olisi kumartunut ja häntä taas jalvoillensa avittanut, että hän taitaisi elää sen lyhykäisen elämän, kuin hänen Luojansa hänellekin säätänyt oli.
Niin rakkaat reigiläiseni alkoivat pitää minua ilmatarkkana, koska minä säätä ennustelin mustain muurahaisten, varisten ja teerien merkeistä ja myös kivien kosteudesta. Ja viimeisinä ikävuosinani on minun tykönäni yhtä perää käynyt neuvonpyytäjiä, kuka kala-onnea, kuka metsäonnea kysyen.
Näin ovat siis minun pitkän ja murheellisen elämäni keskipäivän myrskyt ja helteet vihdoin ehtoon lauhkeaksi kuulloksi kirkastuneet.
Ja koska minä äsken näin kaksi kaarnetta kinastellen kirkolle päin lentävän, niin ei taida minun lähtöni tosin enää etäällä olla, sillä se on kuoleman merkki.
Mutta kun minun tiimalasini hieta vihdoin on oleva tyhjiin juossut, ja minun ajallinen elämäni päässyt mittansa määrään, niin uskon lujasti kuolevani autuaan ja levollisen kuoleman. Sillä vaikka Saatana, se Helvetin Nuottamies, onkin minua vihanverkkoonsa pyydystellyt, niin olenpa luikertanut läpitse liukkaasti kuin ankeriainen, ja Saatanan verkonsilmät minun kohdaltani rikki revenneet.
Niinpä myös toivon, että sieluni kerran P. Enkeleitten käsin ijankaikkiseen illoon kannetaan.
Haec est navigatio nostra, näin harhaa, näin taas satamaan saapuu elomme haaksi.
Finis.