Ja hän katsoi kiinteästi vaimoni Catharinan puoleen ja sanoi:
»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken, niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»
Vaan tähän vaimoni Catharina, silmät permantopalkeissa:
»Mitäs sanot? En ymmärrä sinun puhettas, enkä mitä siinä piilee.»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, näin jatkoi:
»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen, tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi ovat!»
Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.
Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen Diaconuksen, sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan, niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.
Vaan me Herra Diaconuksen kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra Diaconus'takin juomaan yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.
VII
Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani. Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.
Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet, että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?
Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.
Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra Diaconuksen kanssa oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi tulleet.
Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.
Niin vaikka tämä uusi Herra Diaconus ei laiminlyönyt, mitä hän virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin Adiaphora oli.
Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra Diaconus halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin, vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla, ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle, jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti nuhtelin.
Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa, niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen valittamassa.
Vaan Herra Diaconukselle itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi, ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä, joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli hänen Elementtinsä.
Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi Diaconus, oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa. Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä. Eikä hänen Historia'nsa, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.
Niin minä ja Herra Diaconus usiasti keskenämme disputeerasimme, varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein, sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra Diaconus'ta sanoissa solmia ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.
Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra Diaconuksen opinio näkyi minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.
Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän kanssamme.
Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus julkituodaan.
Vaan silloin Jonas Kempe, se Diaconus, tähän sanoi:
»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys, koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa ihanasta vaivasta sairaat ovat.»
Ja vielä hän sanoi:
»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä tainkaltainen on!»
Niin Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, alkoi ulkomuistista lukea
Korkiata Veisua:
»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun ihanaiseni ja tule!
»Sillä katso, talvi on kulunut ja mennyt pois.
»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.
»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.
»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten keskellä.
»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja, ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura Eroitusvuorilla.»
Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja kiivas hänen rinnassansa:
»Miltäs tämä teillen kuuluu?»
Niin minä sanoin:
»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»
Vaan Jonas Kempe, se Diaconus, silloin kääntyi minun vaimoni Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja kysyi:
»Ja mitäs sinä kuulet näissä sanoissa, Catharina Wycken?»
Niin Catharina Wycken hiljaa sanoi:
»Minä kuulen siinä sen minkä sinäkin, herra Jonas Kempe.»
Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen ankarasti:
»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»
Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra Diaconuksen puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat. Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain kuin toista säesti.
Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni ijässä.
Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra Diaconus oli kotonansa niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni pääni päällitse viuhuivat.
VIII
Mutta näinä aikoina minä aloin taas tarkkailla vaimoani Catharinaa, että minä houkkuudessani luulin rukoukseni Jürinpäivänä Reigin rannalla kuulluksi tulleen, ja hänen minulle sydämensä alla lasta kantavan.
Sillä monet merkit näyttivät sinnekäsin, ja minä näin hänen usein kaivelevan ruokaa lautasellansa, niinkuin nirso ja sitä vierovan, ja hänen näköpäässänsä oli verenvaihdos ylön nopia, niin että hän toisena hetkenä hehkui kuin tuliheinä, mutta taas toisena sammui sangen kelmiäksi niinkuin lehdossa illakko.
Vaan tämä ajatus oli minun sielulleni rakas ratki, sillä minä tiesin, että lapsi on vaimon oikia vaimennus, ja minä olin tätä rukoellut perillistemme menetyksestä saakka ja uskoin, että se meidän elämämme hyvään päin kääntäisi.
Niin minä etsein hetkeä puhuakseni vaimoni Catharinan kanssa, ja koska me kerran kahden jäimme, niin minä sanoin:
»Catharina, kallis vaimo, kuinkas on laitas? Erhetynkös minä, vai oletkos raskaana minulle? Onko Herra kuullut rukoukseni?»
Niin hän katsoi minua pitkään niinkuin muukalaista ja sanoi:
»Paavali Lempelius, minun on sinua surku, vaan älä turhia toivo, ettes pettyisi! Ei ole tämä syli enää koskaan lasta liekuttava, vaan marto on Catharina Wycken.»
Ja koska hän nämä sanat sanoi, niin hän kirstulle kumollensa heittihe ja siinä kipiästi nyyhki. Mutta kun minä häntä halata tahdoin, niin hän torjui minut tyköänsä, enkä minä häntä lohduttaa tainnut, sillä minä en tiennyt hänen murheensa oikiata syytä.
Mutta ehtoolla olivat hänen kyyneltensä lähteet ehtyneet, ja hänen harmaat silmänsä loistivat niinkuin virran kalvo, enkä minä ole häntä ennen niin riemullisena ja nauravaisena nähnyt. Eikä hänen kujeillansa ollut mitään rajaa, ja niin he ilakoivat sen Herra Diaconuksen kanssa niinkuin kaksi vallatonta lasta, ja Catharina Wycken sallei Herra Diaconuksen opettaa itsellensä uusimpia viisuja, joita he sitten yhdessä lauleskelivat, sillä Catharina Wyckenillä oli heliä laulunääni.
Vaan minun mielessäni alkoi viritä niinkuin hienoista levottomuutta, niinkuin viinamarjan mahlassa, koska se astioihin kootaan ja kannen alle seisomaan pannaan. Näin alkoi minunkin mieleni hiljaksensa käydä, niinkuin syvyydessä olisi salaa kuplinut ja poreillut, vaikka ei vielä päältäpäin mitään näkynyt.
Mutta tämä oli minun tuskani viina, kuin nyt käydä alkoi minun sydämeni astioissa.
Niin tapahtui yhtenä heinäkuun ehtoona uuden kuun aikana, että minä lähdin Reigin lahdelle tuulastamaan yhdessä Herra Diaconuksen kanssa.
Kivikkovedet olivat vakaat ja hämärtyväiset, ja ehtoo tuulastuleen sovelias, sillä pimeys oli pehmiä matalan lahden yllä, niinkuin silkin kuidut.
Niin minä hoidin ahingasta, mutta Jonas Kempe, se Diaconus, kohenteli tulta, joka paloi ruuhen kokassa tervaisissa männyn juurikkaissa rautaisen ristikon päällä.
Ja tämä tuulastaminen oli Herra Diaconukselle iso ilo ja ajanvietteistä rakkain, eikä hän koskaan siitä kyltynyt, sillä siinä hän sai olla Elementtinsä kanssa.
Vaan kivien kätköissä lymyilivät hauet ja muljottelivat liikkuvata tulenpaistetta, joka ei ollut niinkuin päivän kuvajainen, vaan ei myöskään niinkuin kuun kajo.
Niin minä nostin ahinkaallani tosin monta haukikalaa ja ankeriasta ja aivoittelin tästä sunnuntaisen saarnanaiheen saavani, sillä minä näin tulessa ja kaloissa yhden Metaphora'n elikkä vertauksen.
Ja yö oli niin hiljainen, että olisi luullut virvatulen pitkin vesiä hyppelevän, ja laakapohjainen ruuhi lipui vaiti niinkuin pilven varjo, koska hän kuun ylitse kulkee.
Eikä meillä ollut Herra Diaconuksen kanssa paljoa puhumista keskenämme.
Mutta koska me kalasaaliimme kanssa pappilan pirttiin ennätimme, niin istui vaimoni Catharina yhä meitä odottamassa, vaikka oli jo sydänyön hetki, ja hänen edessänsä pitkällä pöydällä oli puinen kaljahaarikka.
Niin pirtti oli hämärä, ja minä jäin akkunan alle kalasaaliini kanssa askartamaan.
Silloin minä kuulin Jonas Kempen, sen Diaconuksen, äkisti sanovan:
»Ellet enää juo, niin kurkoita haarikka tänne, papin muori.»
Mutta Catharina, minun vaimoni, vastasi, ja hänen äänensä oli sula ja hunajainen niinkuin kuhertavan metsäkyyhkyisen:
»Minä siitä jo tosin join, Jonas Kempe.»
Niin minä näin Jonas Kempen, sen Diaconuksen, sangen nopiasti kaksin käsin haarikkaan tarttuvan ja siitä ratki ahnaasti kuin janoon nääntyvä juovan, niinkuin Herra Tristan lemmenjuoman.
Ja hän sanoi, tosin niin hiljaa, että henki tuskin kulki hänen kulkussansa, mutta Herran tahto oli, että minä sen kuitenkin kuulin, toiselle puolen pirttiä:
»Suloinen on sinun suusi sija, ja haarikka, kuhunka huulesi ovat kajonneet, papin muori. Nyt juo sinäkin vuorostasi, Catharina Wycken.»
Niin minun vaimoni Catharina otti vuoronsa perään hitaasti haarikan ja sen huulillensa nosti.
Niin Jonas Kempe sanoi:
»Nyt me olemme siis samasta haarikasta huulillemme juoneet, ettäs sen muistat, Catharina Wycken, sinä Saronin ruusu.»
Mutta niin totisesti kuin autuutta toivon, eikös heittänyt Herra Diaconus hetkenä, koska hän haarikkata piteli, siihen yhden taikakalun elikkä sen yli synnillistä lukua lukenut, niin että tämä juoma oli polttava heidän sisuksiansa niinkuin hullukaalin elikkä myös keison juuri ja rakkauden päihtymyksellä heidät päihdyttänyt hamaan hulluuteen asti?
Sillä nämä kaksi kadotettua sielua kurkoittivat jo nyt kohti toisiansa ja synnin virvaa, niinkuin kalat Reigin lahdella tuulastulta, ja kohti sitä Helvetin lieskaa, joka oli heidät nielevä, kuten niin monta kurjaa sielua ennen heitä.
Exempla sunt, läheltä ja kaukaa: Israelin kuningas David ja Bath-Seba, Urian, sen Hethiläisen emäntä, myös Herra Tristan ja Isolde Heljähius, ynnä Liivimnaalta kirjuri Franz Bonnius ynnä jalosyntyinen neitsyt Barbara von Tisenhusen, kuin upotettiin surkiasti hänen lihallisilta veljiltänsä luvattoman rakkautensa takia.
IX
Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P. Hengen ja kaikki P. Enkelit.
Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen sydämeni.
Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus, Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.
Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja Diaconus'ta Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan ei hevillä salaväijytykseen taivu.
Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin keskenänsä haastelivat.
Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille pakanallisia hepeniänsä ripustelee.
Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja. Ja horribile dictu! pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän, jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.
Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian, hengellisestä tilasta.
Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla aviovuoteessamme lepäsimme:
»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden kristillisen papin vaimo?»
Niin minä tunsin hänen ruumiinsa loittonevan minusta, ja hän sanoi:
»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua avittaisivat.»
Niin minä sanoin:
»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi! Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»
Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa, ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot niitten ympärillä.
Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:
»Hanhet lähtee, halla panevi,
Joutsen lähtee, lumi tulevi.»
Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin, että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.
Mutta kaikki tämä vain lisäsi minun mieleni levottomuutta.
Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin kahden kesken Jonas Kempen kanssa.
Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset minua jäämään anoivat.
Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä. Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.
Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi minä näin ylöttömästi kiiruhdin.
Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni Catharinan ja Jonas Kempen, sen Diaconuksen, istuvan kahden lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin saksilla talikynttiläistä.
Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta, että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.
Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.
Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.
Ja minä sanoin vihdoin synkiästi:
»Mistäs puhuitten?»
Vaan ei heistä kumpikaan vastannut tähän minun kysymykseeni.
Niin minun vihani yltyi, ja minä sanoin vielä kerran:
»Mistäs puhuitten? Luittekos ehkä yhdessä Jumalan sanaa?»
Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:
»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu usque ad annum 40 elikkä neljäänkymmeneen ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»
Niin minä naurun päästin ja Postillan pöydälle laskin ja sanoin:
»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän asti älynnyt.»
Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan kasvoilla.
Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä synnilliseen sylinantoon veti.
Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan puoleen huusin:
»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»
Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion itseltäni riistää.
Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut, sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja sielu minun sielustani.
X
Mutta seuraava päivä oli lauantaipäivä, ja pappilan pirtissä oli makkaran teko parhaillansa, sillä kalliit Joulujuhlat lähestyivät kristikunnassa ja myöskin Reigin pappilassa, ja raavaat ja siat oli jo teurastettu.
Vaan Jonas Kempe, se Diaconus, oli jo huomenella lähtenyt
Sant-Andruksen kappeliin, kussa hänen saarnaaman piti.
Niin minä pirtissä lieden luona istuin ja kuuntelin aikani kuluksi trenkien ynnä palkkapiikaisten pakinoita, koska he itsekukin askareellansa olivat.
Mutta minun mieleni oli synkiä ratki, ja minun mietteeni muualla, ja murhanhimo poltti minun sydäntäni.
Ja minä katsoin vaimoani Catharinaa, kun hän verta sekoitti yhdessä isossa puukulhossa, helmat sonnustettuina ja hihat ylöskäärittyinä.
Ja minä olisin autuuteni antanut, että olisin taitanut katseellani tunkea sen piskuisen luulaattaisen läpitse, jonka takana hänen aivoituksensa lymysivät, niinkuin seitsemän sinetin takana.
Mutta hänen otsansa oli puhdas ja selkiä, eikä sillä ollut yhtään vakoa elikkä ryppyä vielä.
Niin minä kuulin palkollisten puhuvan Valtamarskista, Korkiasta
Herrasta Jacobus de la Gardiesta, Hiidenmaan valtiaasta, joka myös
Suomen ynnä maarahvaalta kutsutaan Laiska-Jaakko.
(Sillä tämä on alhaisen rahvaan mielenratto, että he saavat ylemmistänsä rupatella.)
Ja jokainen sana tästä puheesta kuului korviini, josko minä tahdoin elikkä en.
Niin yksi trengeistä sanoi:
»Niin on asiat, että Laiska-Jaakko otti avioksensa kuninkaan porton.»
Vaan tähän yksi vaimonpuolista vastasi, nuhdellen:
»Pidätkös, katala, suusi, sillä kuninkailla ei ole tosin porttoja, vaan lemmityisiä.»
Niin taas tähän sanoi trenki, ilkamoiden:
»Samapa tuo lie virka kummallakin.»
Mutta nyt vanha kerjäläiseukko oven suusta tähän sanoa vätysteli hampaattomalla suullansa:
»Pilkkaa, pilkkaa, pakana, itse Valtamarskia ja Ruotsin Majesteettia.»
Tämä puhe pisti sydäntäni, ja minä katsahdin taas salaisesti vaimoni Catharinan puoleen. Hänen nuoret kasvonsa paloivat tulen paisteessa punaisina, ja hänen käsivartensa olivat yltä yleensä verissä, koska hän makkarapuikkoa ylön kiivaasti hypitteli. Makkarat puukulhossa pullistuivat ymmyrkäisiksi ja kauniin kiiltäviksi, ja vaimoni Catharina sitaisi ne nuoranpätkällä kiinni, niinkuin ei hän mitään kuullut olisi.
Mutta trengit taas juttujansa jatkoivat:
»Jos maarahvas elikkä vaikkapa kaupungin porvarikin tavoitetaan avionrikkomuksesta, niin totisesti, toinen on rangaistus. Näin on laki: syylliset mestattakoon miekalla Tukholmissa elikkä Tallinnassa Jerusalemin mäellä.»
Niin vähä piikainen kysyi kimiällä äänellänsä:
»Missä se on, Jerusalemin mäki?»
Ja vanhin trenki vastasi:
»Sielläpä se on, siellä kaupungin portin ulkopuolella, kussa hevosiakin nyljetään. Ja katu, kuin sinne vie, on Suuren Rukousnauhan katu, koska Paavin aikaan kurjat syntiset ennättivät kerran heidän rukousnauhansa lukea, kun teilattaviksi vietiin.»
Vaan nyt sanoi sama vanha vaimo vaikertaen:
»Voi jumalattomia, voi jumalattomia! Ennen maailman aikaan, koska maarahvas vielä tässä maassa vallitsi, kaivettiin avionrikkojat pellon vakoon, ja pää auralla härkäin kanssa puhki kynnettiin, — niin tehtiin. Sillä salavuoteisilla pitää oleman osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa.»
Ja vielä sanoi sama trenki, karkiasti kiroten:
»Tulityötä, — tulityötä se on haureus.»
Ja vanha vaimo:
»Puhkaiskaa, puhkaiskaa silmänne, etteivät ne täynnä himoa olisi!
Ottakaat oppia Hannalta, ettette vieraaseen ja muukalaiseen takerru!»
Mutta äkisti minä näin veren juuri korkialle kulhosta roiskahtavan, jota vaimoni Catharina sekoitti, ja pirskuvan hänen valkialle kaulallensa, kussa se paistoi niinkuin punainen viiru.
Niin minun vaimoni Catharina heitti nopiasti makkarapuikot palkkapiialle, niinkuin hänen olisi äkisti paha elämä tullut, ja lähti pirtistä. Mutta hänen katsannossansa oli hämmennys, ja minä näin hänen pyhkivän verta kaulaltansa.
Niin minä huusin hänen jälkeensä:
»Catharina, kuhunkas menet?»
Vaan hän vastasi pirtin kynnyksellä, ympärinsä kääntymättä:
»Menen aittaan vilvoittelemaan, sillä minun on ylön kuuma.»
Mutta minun sydäntäni purivat epäluulo ja mustankipeys, niinkuin olisin elävätä kärmettä pidellyt.
Ja koska minä taas yöni yksin lukukammiossa lepäsin, niin runteli minua painajainen mustan orhin muodossa, jolla oli tuliset sieraimet, ja se korskui ja kuopi kovasti, niin että minä havasin unestani likomärkänä hiestä ja suuresta ahdistuksesta.
XI
Eikä minun tarvinnutkaan ylön kauvan odottaa, ennenkuin kaikki Herramme Kaikkivaltiaan tahdon jälkeen laukesi niinkuin solmu, joka aukaistaan, vaikka tämä köysi oli minulle paremminkin kuin hirttonuora.
Sillä tuskin olivat kalliit Joulunpyhät ohitse, kun minun Kolmen Kuninkaan päivänä oli lähteminen Kärdlaan Jonas Kempen, sen Diaconuksen, kanssa.
Mutta taivas oli tuiskuttanut kuivaa lunta niinkuin haljennut jauholaari viikon verran.
Koska minä siis huomenella varhain oven aukaisin, niin vihlaisi korviini kujan kulman takaa vihainen vinkaus, ja lumi sokaisi silmännäköni, niinkuin olisi hiekkaa kouralla heitetty.
Niin minä sanoin Diaconukselleni, enkä minä häneen katsahtanut:
»Eipä taida tosin lähdöstämme tänäpänä mitään tulla, sillä tie on tukossa, ja tuiskuttaa taivaasta sekä maasta.»
Ja nämä olivat ensimmäiset sanat, kuin minä olin Jonas Kempelle sanonut tuosta ehtoosta saakka, paitsi kaikkein tarpeellisimpia.
Vaan Jonas Kempe oli jo vaatteissa, ja hylkeennahkaiset saappaat hänen jaloissansa. Ja koska hän ei mitään vastannut, niin minä sallein valjastaa hevosen.
Niin me pääsimme miten kuten Kärdlaan, jonne on Reigistä puolitoista peninkuormaa, osaksi metsä-, mutta osaksi kylätietä, ja oli jo kuudes tiima läsnä ja pimiä meidän paluumatkalle kääntyessämme.
Mutta pyry oli yltynyt väkevyydessä, ja tuulen voima ylön tuima.
Niin minä tunsin hetken tulleen, että minun puhuman piti, ja minä sanoin Jonas Kempelle:
»Jonas Kempe, — minulla on sinulle tähdellistä puhuttavata, — josta en enää vaieta taida. Kuuletkos siis ääntäni tämän Herran ilman läpi, joka juuri ankarasti pauhaa?»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, vastasi:
»Ettäs sinä minua puhuaksesi tavoitit, Paavali Lempelius, sen minä hengessäni tiesin. Niin puhu siis, mitä sinun puhuman pitää.»
Niin minä etsein soveliaita sanoja ja näin lausuin (sillä minä en heti saanut niitä sanoja huuliltani, kuin kielelläni kipinöitsivät):
»Jonas Kempe, kuinkasta on laitas? Miksis Reigiin tulit? Oletkos syyhyn vikapää?»
Niin Jonas Kempe vastasi, tuulen halki:
»Tätäkö sinä minulle puhua aivoit, Reigin pappi? Vaan turha oli sinun tätä Herran ilmaa odottaa näitä kysyäksesi, sillä en minä olisi siitä salaisuutta tehnyt. Eiköstä Gaaz sinullen tietää antanut, koska hän minut Reigiin ordineerasi? Minun esimieheni emäntä Tukholmissa, ehkä jo ijällinen, katsoi minun puoleeni ylön armollisesti, niinkuin Potipharin, sen hovinhaltian, emäntä Josephia Egyptissä. Nyt sen tiedät, Paavali Lempelius.»
Niin viha täytti ruumiini suonet niinkuin kiehuva vesi, enkä minä enää vaieta tainnut, vaan huusin:
»Niinpä sinä nyt, Jonas Kempe, itse katsot toisen miehen vaimon puoleen, häntä himoitaksesi! Vastaa, onkos näin?»
Ja vaikka minun vihani oli kuuma, oli minun pääni kuitenkin kylmä, niinkuin rauta pakkasessa.
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, vastaa:
»Nyt sinä vasta kysymyksesi kysyit, Reigin pappi.»
Vaan minä ohjia tiukasti pitelin, eikä minun silmäni selittänyt muuta kuin hevosen pään, sillä ilma oli täynnänsä polttavia ja pyöriviä hiukkasia, joita tuuli piiskasi.
Niin minä sanoin:
»Jos meidän tähän lumituiskuun hukkuman pitäis, niin tahdon minä totuuden, vaikka minun pitäisi se sinun luittesi ytimestä noutaa.»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, vastasi:
»Mistäs tiedät, Paavali Lempelius, etteikös Catharina Wycken itse minullen pala?»
Vaan minä sanoin:
»Varokin sanojasi. Saatana, koskas herjaat, etten satuta sinuun kättäni ja lyö simia latuskaiseksi niinkuin kampeljaista, Herran kirottua.»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, sanoi:
»En minä herjaa, vaan tämä on totinen tosi. Ja jollet sinä minun sanojani usko, niin kysy Catharina Wyckeniltä, ja sinä olet vastauksen saapa.»
Niin minä tunsin ensi kertaa, että tästä miehestä uhosi voimaa, joka ei tosin ollut ruumiin eikä jäntereitten väkevyyttä, vaan yhden palavan hengen.
Niin minä sanoin:
»Meitä on kaksi, Reigin pappi ja hänen Diaconuksensa, ja Catharina
Wycken on vain yksi. Kenenkä meistä kahdesta kuoleman pitää?»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, sanoi:
»Tämän minä sanon sinulle, Paavali Lempelius, autuuteni nimessä. Totisesti on Catharina Wycken oleva minun, niin totta kuin Jumala elää, sillä myöskin minä rakastan tätä vaimoa, ja hänen on valittava välillämme.»
Vaan minä hänen Jumalan pilkkaansa kauhistuin, että hän tohti
Korkeimman nimen syntiseen suuhunsa ottaa, ja näin sitä herjata.
Niin minä huusin:
»Anna Jumalan ja Hänen P. Enkeleittensä pysyä heidän korkeuksissansa äläkä heitä Helvetin juoniin sekoita, sillä sinä olet Saatanasta, eikä sinulla ole oleva muuta autuutta kuin ijankaikkinen tuli.»
Niin Jonas Kempe, se Diaconus, sanoi:
»Aivotkos minut tähän paikkaan tappaa, Reigin pappi, niinkuin kerran sen poikasen tapoit?»
Niin tämä sana selvitti äkisti kiihkoni ja minä sanoin:
»En ole tosin minä sitä poikaista tappanut, vaan se on väärä syytös. Sine omni justa causa. Kristus, elävä Jumala, on todistajani. Enkä minä sinun henkesi perään tavoita, vaan yhtä minä vaadin: ettäs Reigistä lähdet ja juuri pian, Jonas Kempe.»
Niin me vaikenimme tähän, eikä kumpainenkaan meistä puhunut, vaan itsekukin aivoituksiansa hautoi, niin että kuului vain hevosen huohotus ja tuulten pauhua.
Niin tuli vihdoin Ketasten kylän kuja.
Mutta tie oli jo ammoin hankeen uponnut, niin että vain aidanseipäitten kärjet kahden puolen hangista paistoivat.
Niin hevonen pysähtyi hädässänsä, vaaraa vainuten, mutta minä hammasta purren sen lumeen pakoitin, sillä vereni oli kiivas tällä hetkellä, ja silmissäni lenteli niinkuin mustia lintuja.
Niin se ensin mahaansa myöten kinokseen upposi, mutta sitten selän näkymättömäksi, ja lopulta vain luokka ja korvat lumesta vilahtelivat.
Vaan reki kaiken aikaa huppelehti huimaavalla hangella niinkuin alus aallokossa, etupuoli pystyssä, mutta perä pahasti painuen.
Niin minä huusin Jonas Kempelle, voimaini takaa, sillä tuisku tukki ääneni:
»Jonas Kempe, otakin ohjat, sillä nyt minä astun reestä!»
Niin Jonas Kempe, sanaa sanomatta, tarttui ohjiin vuorostansa.
Mutta minä reestä kinoksehen astuin, hevosen kuormaa helpoittaakseni. Eivätkä minun jalkani aluksi pohjanneet, vaan tienkamara väistyi altani, niinkuin viekas ja kavala muta, ja lumi tunki sisään saappaistani paljaalle iholleni purevaisen kuumana.
Niin minä lumessa rehkein uumiini saakka, ja minun jalannousuni oli työläs niinkuin olisin lyijyharkkoja liikutellut, ja rukoukset, mutta — häpiä sanoa! — myöskin kiroukset tunkivat huulilleni. Ja kaiken aikaa uhosi kinoksista viekoitteleva väsymys, niinkuin höyhenisistä patjoista, mutta kasvoni paloivat kuten suolavedellä priiskoitettuina.
Niin kuja oli miltei loppupäässä, kun minä äkisti kuulin Jonas Kempen, sen Diaconuksen, oudosti ja niinkuin henkihieverissä korahtavan, ja minä näin hänen päänsä vaipuvan yli reen laidan ja siihen hervottomana jäävän.
Niin minä kysyin, tuulen halki:
»Mikäs on, Jonas Kempe?»
Mutta tähän ei tullut vastausta.
Niin minä vielä kerran kysyin:
»Mikäs on, Jonas Kempe, Kristuksen nimessä? Kuuletkos ääntäni?»
Mutta minä juuri nopiasti ajattelin:
»Herra, jos se lie Sinun pyhä tahtosi, että tämän miehen kuoleman pitää, niin se tapahtukoon!»
Ja samalla Helvetin Vanha Kaarne koikkui niinkuin hevosen luokan päältä:
»Anna hänen kuolla, Paavali Lempelius, — Saatanan apurin, joka rikkoo huonees rauhaa. Mitäs turhia haikailet? Nyt on hetkes läsnä! Tapa hänet tähän paikkaan!»
Ja minä tunsin vihani hirmuisuuden, ja että minä hänen sydänvertansa katsoa tahdoin. Ja minä sanoin itselleni: »Tosin ne miehet, jotka sinut kerran murhasta tuomita tahtoivat, tunsivat sinut paremmin kuin sinä itse.»
Sillä minun jäsenissäni oli suuri vavistus, ja minun mielessäni sekasorto, eikä yhtäkään selkiätä ajatusta enää, ja vain viholliseni veri olisi minut rauhoittaa tainnut.
Ja jos minun käteeni olisi sattunut puukko elikkä muu murha-ase, niin en minä tiedä, kuinka olisi käynyt.
Mutta jo toisena tuokiona minä Kiusaajan ja hänen kuiskutuksensa voitin ja sanoin:
»Kuinkas lyöt aseetonta miestä, joka ei itseänsä puolustaa taida?»
Niin minä kahmaisin kämmenelläni lunta reen sivusta ja tukin Jonas Kempen suuhun, että hän virkoaisi, ja toisella kädelläni tuin häntä, koska toisella ohjia hoitelin.
XII
Sillä joskin Jonas Kempen oli kuoltava väkivaltaisella ja ennenaikaisella kuolemalla, niin ei sen kuitenkaan pitänyt tapahtuman minun kätteni kautta.
Mutta yö oli jo läsnä, koska me vihdoin Reigin pappilaan ennätimme, ja minä autoin Jonas Kempen pirttiin, sillä hän ei ollut vielä täysissä tajuissansa.
Vaan koska minä hänet peräsänkyyn laskemaisillani olin, niin juoksi toisesta tuvasta vaimoni Catharina kimiästi kirkaisten vastaani, niinkuin unenhorroksesta säikytettynä.
Niin minä sanoin sangen lyhyeen ja mitään selvittämättä (sillä aika oli täpärällä):
»Tuo lunta, vaimo, ja minkäs teet, tee nopiasti!»
Vaan silloin minun vaimoni Catharina tykkänään unhoitti itsensä ja heittäytyi vuoteen jalkopäähän ja hoki, niinkuin hän olisi ollut menehtymäisillänsä ja hengenlähdössä:
»O, auta Jesu! O, auta Jesu!»
Ja sillä välillä hän huuteli:
»Ethän kuole, — o minun armaani, o minun ystäväni, ethän kuole!»
Ja tainkaltaisena en minä ollut ennen ikänänsä häntä nähnyt enkä näin suureen rakkauteen häntä mahdollisena pitänyt.
Vaan kuhunkas rakkauden panet, o ihminen ja vaimosta syntynyt, koska hän herraudessansa tulee? Taidatkos sulkea hänet simpukan kuoreen ja vajoittaa merten vahvuuteen?
Niin oli tämäkin syntinen vaimonpuoli, joka kerran oli vihitty kristilliseksi aviovaimokseni, siinä lattialla niinkuin alasti riisuttu silmäini edessä, ja kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja hänen rakkautensa, jonka hän minulta juuri visusti kätkenyt oli.
Ja minä näin, että hän tätä miestä sangen paljon rakasti.
Niin minä vain sanoin uudellensa:
»Tuo lunta, — ei hänellä mitään hätää ole, Catharina.»
Silloin hän katsoi minua peljästyneenä kuin paulaan sattunut lintu niillä säikkyväisillä linnunsilmillänsä, niinkuin hän olisi äkännyt sielunsa alastomuuden. Eikä hänellä ollut edes viikunanlehteä verhoksensa, niinkuin esiäidillämme Evalla syntiinlankeemuksen jälkeen Paratiisissa. Vaan hän ymmärsi kaiken ilmitulleen ja nousi hoiperrellen, otti kiuluisen ja toi sillä lunta pirttiin.
Ja sill'aikaa, koska minä riisuin Jonas Kempen ja hieroin hänen kangistuneita jäseniänsä lumella ja viinalla, niin vaimoni Catharina kuumensi liedellä oltta ja sekoitti siihen hunajata ja rintaruohoja, minun käskyni jälkeen.
Niin minä annoin kaikki minun käskyni yhtä lyhyesti, ja hän ne yhtä nopiasti ja ääneti täytti. Mutta hän varoi puuttumasta Jonas Kempeen eikä myöskään häneen katsahtanut.
Niin minä kaasin kuumaa oltta Jonas Kempen kurkkuun, niin että hän alkoi rykiä, ja hänen jäätynyt verensä uudelleen virrata, ja minä myös voitelin hänen jalkopohjiansa sulalla hanhenrasvalla, kunnes hän alkoi virota. Ja kaikessa tässä oli vaimoni Catharina apunani, mutta niin pian kuin Jonas Kempe silmänsä avasi, meni hän sanaa lausumatta toiseen tupaan.
Niin hän istui siellä aviovuoteemme laidalla, sudenvällyillä, kun minä astuin sisään, vaan ei sanonut yhtään sanaa.
Ja hänen suunsa oli taas kiinni ja vaitelias, ja hänen kaunis otsansa puhdas ja siliä, niinkuin aina, ja koko hänen sielunsa lukossa. Mutta hänen kätensä olivat niin kiintiästi ristiin liitetyt, että rystyiset olivat valkiat.
Ja jollen minä olisi äsken nähnyt häntä permannolla polvillansa ja omin korvin kuullut hänen vaikerrustansa, niin totisesti en minä olisi tästä vaimosta mitään tiennyt vaan uskonut unennäyn nähneeni, sillä hän on ollut minulle arvoitus hamaan loppuun saakka.
Mutta minä tunsin kieleni siteitten kirpoavan, ja minä sanoin:
»Ei nyt enää auta, vaimo, vaikka sinä siliästä jäästä itsellesi suojuksen laittaisit, sillä minä olen nähnyt sielusi lieskan. Mutta parempi olisi tosin ollut tämän huoneen rauhalle ja sinullekin, Catharina Wycken, jollei Jonas Kempe koskaan olisi astunut tämän Reigin pappilan kynnyksen ylitse, vaan hevonen hänet portinpieleen kuoliaaksi ruhjonut, koska hän kujasta sisään kääntyi!»
Mutta kun ei hän tähän mitään vastannut, vaan yhä vain sormensa kiinteämmin risti, niin minä jatkoin:
»Tosin on Jonas Kempen tästä talosta lähteminen, niin pian kuin päivä valkenee. Ja minä tahdon syyttää häntä Korkian Oikeuden ja myös Consistorium'in. edessä mustasta noituudesta ja liitosta Perkeleen kanssa, ja hänet vielä roviolle saattaa, niin totta kuin minä olen Reigin pappi!»
Niin minä kuulin vaimoni Catharinan heikosti parahtavan, mutta se vain ärsytti vihaani, ja minä huusin:
»Mitäs sinun on Jonas Kempen kanssa tekeminen? Mitäs sinun häneen tulee, vaimo?»
Ja minä tartuin häntä ranteista ja puristin sormillani, jotka taisivat hevoskengän ja riikintalarin kahtia taittaa, ja yhä huusin:
»Miksis et vastaa? Palatkos hänelle, Catharina? Miksis et vastaa, portto?»
Ja sillä välillä minä kuin mieletön hoeskelin:
»O, Catharina, Catharina, kuinkasta minä olen sinua rakastanut!»
Niin silloin minun vainioni Catharina, heikkona kivusta, äänteli, ja hänen äänestänsä oli heleys haihtunut, niinkuin lasista, kuhunka on tullut särö:
»O, auta Jesu, rakas Emanuel!»
Niin minä hänen siihen permannolle jätin, kuhunka hän oli kyykähtänyt, ja menin talliin ja siellä puuskuttelin kauvan aikaa, hevosia lauteille taputtelin ja heidän lämpimien ruumiittensa huurua hengitin, että rauhoittuisin.
Ja luontokappalten mykkyys oli minun mieltäni myöten tällä erää, että he vain minua tutkiskellen tuijottivat kiiltäväisillä silmäkalvoillansa ja tavan takaa minun olkaani kostialla turvallansa nyhjäisivät, näin osanottonsa julkituoden, vaan eivät tainneet kysyä eivätkä turhia puhua.
Vaan koska minä näin pari tuntia olin tallissa hevosten parissa lymynnyt ja kiivauttani lauhduttanut, niin minä menin porstuaan ottamaan sieltä lammasnahkaturkit ja kuivat hylkeennahat.
Niin minä kuulin vaimoni Catharinan hiljallensa kamarissa sinne tänne liikuskelevan, niinkuin hän jotakin askarrellut olisi. Ja minun käteni oli jo oven rivassa, ja jokin ääni minun sisässäni kiivaasti kehoitti minua aukaisemaan oven. Mutta minä paadutin korvani ja sanoin: »Kylliksi olet sinä jo tämän hameen helmassa riippunut, Paavali Lempelius, niin että kunniasi ja vieläpä kuolematon sielusikin ovat vaarassa olleet.»
Mutta tämä oli minun kohtaloni, etten minä ovea aukaissut.
Vaan minä menin pellolle, kussa pyry oli tauonnut, ja suoja käsissä. Niin minä yhteen suureen olkiaumaan sijani laitoin ja siinä yöni makasin, ja Kristuksen kärsimys oli minun silmäini edessä ynnä haava hänen kyljessänsä, josta maailman pelastus on vuotanut.
Plinius, Plinius, totta sinä puhuit (vaikka tosin pakanana synnyit ja myös kuolit), koskas sanoit:
»Cum hominem dixeris, omnes miserias dixeris.»
XIII
Vaan koska minä vihdoin uneen vaivuin, niin oli uneni ylön sikiä ja raskas, niin että minä havasin vasta myöhään, ja minun kylkeäni kylmäsi. Niin minä suureksi hämmästyksekseni äkkäsin talvisen päivän jo matalaisen kiertonsa alkaneen ja tiesin nukkuneeni kauvan.
Niin minä muistin, mitä eilen tapahtunut oli, ja nousin sijaltani olkiaumasta niinkuin mies, joka tietää päivätyön hänen eteensä pannun, että hän kuormansa hartioillensa sälyttäisi, vaikka se raskaskin olisi.
Mutta jo pihamaalla minä hämmästelin hiljaisuutta, eikä yhtään trenkiä näkynyt. Niin minä kuljin koko pappilan läpitse, väenpirtistä vierastupaan, sieltä lukukammiooni ja vihdoin kamariin, kussa meidän aviovuoteemme oli. Mutta minä äkkäsin vuoteen ynnä sen sudenvällyt ja säämiskäiset korvatyynyt koskemattomiksi, niinkuin ei kukaan olisi siinä yöllä maannut, eikä myöskään Catharina Wyckenin vaatekertoja ollut seinillä. Niin Jonas Kempen vuode vieraspirtissä oli samoin tyhjä, eikä häntä itseänsä eikä Catharina Wyckeniä missään näkynyt.
Niin tämä observatio tunki sieluuni kipiästi niinkuin vaaja, joka puun sydämen puhkaisee, ja minä riensin pihamaalle ja sieltä talliin ja navettaan, paha aivoitus mielessä.
Niin minä näin kaikkien hevosten olevan poissa paitsi yhtä laukkia, ja kolme palkkapiikaista seisoskeli lammaskarsinan ovella, niinkuin lampaat pelvoissansa.
Niin minä heidän puoleensa tiukasti käännyin ja kysyin:
»Mitäs tämä tietää? Kussa on papin muori, ja Herra Jonas Kempe, se Diaconus?»
Niin yksi vähä palkkapiika rupesi polviani halailemaan, suuressa hädässä, niinkuin maarahvaan tapa on, ja nyyhki:
»Herra, emme me ole tähän vikapäät. Vaan meidän maatessamme he ovat paenneet, ja me etseimme sinua emmekä löytäneet.»
Niin minä:
»Voi teitä, ettette emäntäänne vartioineet, niinkuin toimellisten palkollisten tulee! Missäs trengit?»
Ja palkkapiika:
»Pakenijoita tavoittamassa, herra!»
Niin minä huusin:
»Ylentäköön Jumala sielukultaa ja alentakoon syntiä! Tänäpänä on Herran tuulispää sysännyt tätä huonetta, että se luhistuisi, niinkuin Jobin huone!»
Ja minä työntäisin vapisevan palkkapiikaisen jaloistani, kiiruhdin talliin ja hevosen selkään nousin.
Ja minä olen ratsastanut niinkuin kuolonratsastusta kirkolta Kärdlaan ja hätyyttänyt joka talon, niinkuin muinoin, koska sotakapula kyliä kiersi.
Niin jotkut päivittelivät ja huokasivat ulkokultaisesti niinkuin
Phariseukset:
»Kukas olisi tainkaltaista uskonut? Eikös hän näkynyt niinkuin kyyhkyläinen ja aina itsensä siveydessä muita parempana pitänyt?»
Ja toiset taas sadattelivat, mitämaks, minun mielikseni:
»Enköstä minä tätä aina ennustellut? Totisesti minä tämän jo edesnäin hänen hameensa jumalattomasta heilunnasta.»
Mutta minä pakenin heidän sadattelujansa ja heidän säälinsä sanoja, niinkuin ne olisivat tulikiveä ja palavata tervaa olleet.
Niin puolimatkassa Kärdlan tietä Ristimäen kohdalla tuli minua vastaan minun kaksi trenkiäni, ja heidän mukanansa reki ynnä hevonen, jolla pakenijat olivat taipaleelle lähteneet, sillä se oli tavattu tyhjiltänsä Kärdlan tiellä. Mutta pakenijat itse olivat niinkuin kinokseen kadonneet, eikä heistä ollut mitään tietoa.
Vaan koska minä olin trenkini visusti kuulustellut, niin minä käskin heidän ajaa Kõpuun ja Ristnaan käsin sanaa viemään, mutta itse minä jatkoin matkaani Kärdlaan. Näin meni minulta koko päivä, ennenkuin olin palkannut sanansaattajan Tallinnaan ja samoin kuulutukset kaikkiin Hiidenmaan kirkkoihin lähettänyt, ja oli jo myöhä ehtoo, koska minä lopen uupuneena kotiani Reigiin palasin.
Mutta päivän vaivat ja askarrukset olivat mieleni turruttaneet, ja vasta koska minä nyt yksin jäin murheeni kanssa, tuli ahdistus suurella voimalla päälleni, niinkuin väijyksistä hyökäten.
Niin minä nyt vasta tajusin, mitä minullen tapahtunut oli, ja että minä olin yksin jäänyt. Ja huoneitten autius painoi minun mieltäni alaskäsin niinkuin suuri paino.
Niin minä ehtoolla tyhjissä huoneissa ympärinsä kuljeskelin ja etsein, olisiko hänestä, jota minä rakastin ja vaimokseni nimittänyt olin, jotakin jälkeen jäänyt. Sillä minun sydämessäni oli kipiä ikävä ja vaiva, joka oli vihaanikin väkevämpi.
Ja minä pysähdyin aviovuoteeni eteen, ja minä sen tyhjyyttä kauhistuin ja näin sanoin, mieleni haikeudessa:
»O vuode, joka viheriöitsit minulle niinkuin autuuden niittu, — nyt olet sinä orjantappuroista ja skorpioneista koottu, eikä sinun patjasi suo minulle enää unen unhoitusta, vaan häijyjä painajaisia!»
Niin minä pelkäsin tähän vuoteeseen yksin käydä.
Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan, kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli niinkuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niinkuin maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.
Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niinkuin saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt, ennenkuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun kitkeräksi käryksi vaihtuvan.
Ja koska niistä oli vain tuhkaa jäljellä, niin minä sanoin itsekseni:
»Niinkuin palava vaate, vaikka hän mirrhaa olisi tuoksunut, tulessa, käryää, niin uskoton vaimokin sinulle sydänhaavaksi muuttuu, vaikka hän olisi ollut sula ja makia sielullesi niinkuin niinipuun hunaja.»
Mutta vaikka minä täten tosin päähuivin ja vyöliinan tulessa polttaa taisin, en minä kuitenkaan tuskaani poies polttaa taitanut.
XIV
Niin minä siis olen etsiskellyt, ja monet muut minun kanssani, tämän Dagön, kuin maarahvas Hiiumaaksi kutsuu, ristiin rastiin Kassarista Ristnan kärkeen, ja minä olen sen ristinyt Natt-ö, se on: yön ja surkiuden saari. Mutta tällä saarella on ihmisten asutus harva ja ainoastaan niinkuin pähkinäisen kuori hänen ympärillänsä, ja hänen sydämensä suota, hiekkaa ja korpimaata. Niin on tämä etsiskely tosin ollut yksi suuri edesottaminen ja vaiva.
Ja samoin on minun toimestani tutkisteltu kaikki saaret ja luodot Haapsalun ja Heltermaan välillä, niin myös Worms ja Nuckö, ja kaikki saaret Muhun salmessa ja myös Saarenmaa, mitään löytämättä.
Niin myös sanansaattaja lähti Tallinnaan minun käskystäni, ja näitä kahta kurjaa syntistä on peräänkuulutettu kaikissa kirkoissa ja kappeleissa, saarilla ja ylämaalla ja myös Suomessa ja Svean valtakunnassa ja luvattu iso palkinto heidän kiinniottajallensa elikkä sille, joka heistä tähdellisiä tietoja toisi.
Ja Tallinnan Raatihuoneen Turulla on Pyöveli, niinkuin Kuninkaallinen laki käskee, kadun kulmassa yhteiselle kansalle julkilukenut kuulutuksen kolme kertaa, ja näin julistanut Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen henkipatoiksi ja suojaa vaille sadaksi ajastajaksi ynnä yhdeksi päiväksi.
Niin on tämä sama kuulutus myös ollut naulittuna sangen kauvan aikaa monen ritarin ja porvarin oven päälle Toompäällä ja alakaupungissa, niin että itsekukin on puustaveilla lukea tainnut, ettei näillä kurjilla syntisillä pitänyt enää maan päällä rauhaa oleman, ei vesillä eikä maalla, ei niituilla eikä karjalaitumilla, ei kirkoissa eikä rukouskammioissa, ei saunoissa eikä omilla vuoteillansa.
Mutta kaikesta tästä ei ole mitään apua ollut, ja se on kaikki perin turhaksi näkynyt.
Sillä vaikka näin sekä kirkon että lain koura pakenijoita kohden kurkoitti, ei heistä mitään kuulunut, eikä kukaan ollut heitä ruumiillisin silmin nähnyt, senjälkeen koska he yön selkään Reigin pappilasta lähtivät. Niin oli niitä, jotka arvailivat heidän yrittäneen hevosella jään poikki Haapsaluun, mutta pyryn peittäneen jäljet. Vaan toiset kiven kovaan väittivät heidän yhä lymyilevän Hiidenmaalla avovettä ja kevääntuloa odottaen, meren ylitse Ruotsiin päästäksensä. Ja oli niitäkin ja näitä oli monta! — kutka uskoivat näitten kurjien syntisten mustaa noituutta käyttäneen ja itse Pimeyden Ruhtinaan siivillä läpi ilmojen lentäneen niinkuin noita-akat Valpurinyönä luudanvarrella.
Mutta minun seuranani oli öisin Diabolus, Belzebub, Leviathan, Behemot,
Asmodeus, Belial, Satanas, Defluens ynnä heidän heimonsa.
Sillä vaikka minä päivän aikaan tavalliset askareeni tein, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, niin että minä lapset kastoin, avioparit vihin ja sunnuntaina saarnasin, ja vielä metsänhakkuustakin ja muista talvitöistä huolehdin, niin alkoi minun vaivani niin pian kuin minä kammioni oven suljin ja yön kanssa silmä silmää vastaan yksin seisoin.
Niin Kiusaaja valvotti minua ja näytti minulle kuvia, joista pääni hiukset pystyyn nousivat, niinkuin kerran Pyhälle Antoniukselle, ja minun täytyi päältä katsoa heidän syntiänsä ja hekumatansa.
Ja vaikka minä koetin ruumistani raskaalla työllä uuvuttaa ja raadoin niinkuin päiväpalkkalainen, niin minä kuitenkin lyhykäisen unen jälkeen sydänyöllä heräsin, ja minun ajatukseni istuivat niinkuin oksalla kaarneet, odottaen minun heräämistäni, että he saaliinsa saisivat.
Niin minä olen näinä kärsimyksen öinä muistellut niitä päiviä ja öitä, jotka Bodeljen pahnoilla viruin, ja myös maallisen köyhyyteni aikoja, koska virkaheittona Tallinnassa vaelsin. Ja kaikki entinen näkyi minulle peräti vähäksi sen rinnalla, mitä minun nyt kestämän piti, ja minä olen Herran puoleen hartaasti huutanut:
»Anna minullen takaisin se aika ja ne päivät, joita kerran näillä kiittämättömillä huulillani kirosin, ja katso! minä olen siunaava sinua, Herra, mutta ota pois tämän päivän tuska!»
Ja näin menivät minun päiväni ynnä yöni, sillä heidän kulkunsa on sama, josko sydän rinnassamme autuudesta hyppää, elikkä kuuleeko korvissansa hyypiän ja ruovonpäristäjän huudon raunioilla.
Mutta tämän talven valta oli ylön ankara Hiidenmaalla, ja hankien vahvuus painoi raskaasti vainioita, niin että jo monet tuskastuneina huokailivat:
»Eipä taida ennen Juhannusta tulla, ennenkuin taivas tulisen sateen antaa.»
Niin oli Hiidenmaa erossa muusta maailmasta kauvan aikaa. Mutta huhtikuun lopulla aukaisi ankara koillismyrsky ulapat, ja Tallinnasta ynnä Haapsalusta saapuivat haaksillansa takaisin Hiidenmaalle kaikki, jotka rekikelillä olivat lähteneet.
Niin yhden Lillbyn miehen mukana tuotiin minulle kirje Tallinnasta, itseltänsä Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta.
Vaan tämä Jesuitain sikiö näki tosin hyväksi juuri ankarasti kirkon ja Consistorium'in nimessä nuhdella minua, Reigin pappia Paavali Lempeliusta, etten minä mukamas ollut katsonut paremmin huonekuntani puhtautta enkä pitänyt emäntääni tarpeellisessa kurissa, niinkuin miehen tulee, joka on huoneensa ylimmäinen pappi ynnä tuomari. Vaan minä olin huoneeni julkiselle pahennukselle alttiiksi antanut, niin että tainkaltaiset asiat olivat tainneet tapahtua kristillisessä seurakunnassa ja yhden Herran paimenen huoneessa ja itse hengellisessä säädyssä.
Koska minä tämän epistolan luetuksi sain, niin Vanha Adamini nousi sangen väkevästi verissäni, sillä minun silmilleni näytettiin tänä hetkenä myös vanhat vääryydet, kuin olivat osalleni tulleet tämän samaisen miehen tähden.
Niin minä näin sanoin itsekseni:
»Gaza, Gaza, viran sinä minulta veit ja ihmisten ylenkatseelle minut alttiiksi annoit, ja nyt et anna minulle rauhaa edes merten takana ja Reigin erämaassa. Murhasta te minua syytitten, sinä ja sinun öljysilmä kätyrisi, se Heinricius Bartholini, mutta mitäs itse olette minullen tehneet?»
Sillä suomalaisen sisu on senkaltainen, että se muistaa ja hampaankoloon kätkee, jos kuka hänen oikeuttansa polkee.
Niin minä kirje kädessä mörähdin pahasti kuin kontio, koska hiihtomiehet talvella keihäillänsä hänen pesäänsä hangessa penkovat eivätkä hänellen hänen talvilepoansa suo. Näin myös minua ilman syytä syytettiin ja minun niskoilleni sälytettiin, mikä oli noituuden ja Saatanan juonia, jotka ovat liikkeessä P. Kasteesta ynnä Sakramenteista huolimatta.
Ja vielä minä suureen nauruunkin rämähdin ja kauvan aikaa pirtissä yksikseni naureskelin, niin että seinät kaameasti kaikuivat tätä yksinäisen rähäkkätä, joka oli kuin korpin koikkumista, ja jolle ei kanssanaurajata ollut.
Mutta kyllin näin naurettuani, koska jo rintalihaani ja palleatani pisti, minä tartuin Herra Superintendentin nuhdekirjeeseen, jonka hän oli katsonut tarpeelliseksi minulle ojennukseksi lähettää, ja sen vihapäissäni suoraan pirtin pesään heitin, niinkuin olin kymmenen viikkoa takaperin vaimoni Catharinan päähuivin ja vyöliinan tehnyt.
Minä huusin:
»Pala ja käryä, niin että haiku tuntuu Tallinnan herrojen nenään asti!»
Ja minä poltin kirjeen poroksi, ja vielä lieteen hänen jälkeensä sylkäisin, niin että hiilet ja tuhka sähähti. Niin suuresti tämä asia etoi sydäntäni, ja minä Tallinnan hengellisiä herroja ja heidän nuhde-epistoloitansa sieluni pohjasta ylönkatsoin.