Päällikkö. Jos rohkenisin pyytää… vaan en, en sitä ansaitse…
Hlestakov. Mitäpä niin?
Päällikkö. En ole mahdollinen saamaan sitä kunniaa!
Hlestakov. Mutta mitä te tarkoitatte?
Päällikkö. Minä tarkoitan… jos tohtisin pyytää… Voisin teille tarjota luonani huoneen, valoisan ja yksinäisen huoneen… Mutta jo itsestänikin tiedän, että se olisi minulle liian suuri kunnia… Älkää panko pahaksenne… vaan Jumala on todistajani, että teen sen puhtaasta sydämestäni…
Hlestakov. Päinvastoin olen teille suuresti kiitollinen. Minun on paljoa mieluisampi asua yksityisessä huoneessa, kuin tässä kapakassa.
Päällikkö. Oh, kuinka se minua ilahduttaa! Ja mikä onni vaimolleni! Niin on jo luonteeni. Vieraanvaraisuus on minussa jotakin synnynnäistä, erinomattain jos vieras on sivistynyt mies! Älkää uskoko, että imarrus on nämä sanat suuhuni saattanut — ei, ei, sitä vikaa ei minussa ole — sanani lähtevät sydämeni pohjasta.
Hlestakov. Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! En minäkään voi kärsiä teeskenteleviä ihmisiä. Sydämellisyyttä ja suoruutta minä rakastan ja suoraan sanoen en muuta vaadi kuin arvonantoa ja kohteliaisuutta, kohteliaisuutta ja arvonantoa.
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Ravintolan palvelija. Ossip.
(Bobtschinski kurkistelee ovesta.)
Ravint. palvelija. Mitä tahdotte?
Hlestakov. Tuo rätinki tänne!
Ravint. palvelija. Senhän olette jo aikoja sitten saaneet.
Hlestakov. Luuletko minun tuhmia rätinkiäsi tallentavan? Paljonko olen velkaa?
Ravint. palvelija. Ensi päivänä otitte päivällisen, toisena päivänä söitte ainoastaan lohta ja siitä saakka olette kaikki velaksi ottanut.
Hlestakov. Pöllö mitä siinä nyt lasket? Paljonko nuo kaikki yhteensä tekevät?
Päällikkö. Älkää itseänne sillä vaivatko; hän saapi odottaa. (Ravintolan palvelijalle.) Mene tiehesi; rätinki kyllä maksetaan!
Hlestakov. Niin, te olette todellakin oikeassa!
(Pistää rahat taskuunsa.)
(Ravintolan palvelija menee. Bobtschinskin pää näkyy oven raosta.)
Kymmenes kohtaus.
Kaupungin päällikkö. Hlestakov. Dobtschinski.
Päällikkö. Ettekö tahdo tehdä hyvin ja käydä kaupungin yleisiä laitoksia tarkastelemassa… Vaikkapa esimerkiksi… sairashuonetta ja muita laitoksia.
Hlestakov. Onko niissä mitään katsomista?
Päällikkö. Noh, sopiihan nyt katsoa, kuinka asiat täällä ovat, mimmoinen täällä on järjestys ja niin edespäin.
Hlestakov. Noh, miks'en; aivan mielelläni. Olen valmis.
(Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.)
Päällikkö. Ja sitten, jos mielenne tekee, on teillä tilaisuus pistäytyä täkäläiseen kouluun, tullaksenne vakuutetuksi, kuinka oivallisesti ja millä menestyksellä meillä tieteitä harjoitetaan.
Hlestakov. Kuinka vaan tahdotte, sangen mielelläni!
Päällikkö. Ja jos sitten suvaitsette ottaa linnan ja kaupungin vankihuoneen tarkastaaksenne, niin voisitte nähdä, millä tarkalla huolella vankeja täällä hoidetaan.
Hlestakov. Mutta mistä syystä tarkastelisin juuri vankihuonetta? Katselkaamme ennemmin terveydenhoito- ja opetus-laitoksia.
Päällikkö. Kuinka vaan tahdotte! Kumman parempana pidätte? Ajammeko teidän vaunuissanne vai suvaitsetteko istua minun vaunuihini?
Hlestakov. Ajan mieluummin teidän vaunuissanne.
Päällikkö (Dobtschinskille). Siinä tapauksessa ei ole teille enää sijaa.
Dobtschinski. Oh, ei mitään, ei mitään… Kyllähän minä pääsen!
Päällikkö (hiljaa Dobtschinskille.) Kuulepas: minä kyhäilen pikemmiten muutaman rivin sairashuoneesen Semljanikalle, ja vähäisen kirjasen vaimolleni ja juoskaa te sitten minkä käpälästä lähtee niin, että he saavat ne hyvään aikaan. (Hlestakoville.) Sallitteko minun kirjoittaa läsnäollessanne pari riviä vaimolleni, ilmoittaakseni hänelle niin korkea-arvoisen vieraan tulon?
Hlestakov. Mutta mitä se hyödyttäisi? Muuten tuossa on läkkiä ja kynä… vaan paperia… en muista onko… eikö teidän sopisi kirjoittaa tämän rätingin toiselle puolelle?
Päällikkö. Paljon kiitoksia, varsin hyvin! (Kirjoittaessaan lausuu syrjään.) Nytpä saamme nähdä, miten asiat muodostuvat, jahka hän on syönyt aamiaisen ja tyhjentänyt tuollaisen paksuvatsaisen pullon… Eikä meidän madeirammekaan ole mitään naisten juomaa. Vaikka se ulkomuodoltaan ei olekaan erittäin kauniin näköistä, niin on se sitä laatua, että se heittää norsunkin nurin… Mutta jospa vaan ymmärtäisin, mikä hän oikein on ja kuinka paljon häntä tulee peljätä.
(Kirjoitettuaan, antaa kirjeen Dobtschinskille, joka astuu ovelle. Dobtschinskin avatessa oven, romahtaa Bobtschinski, joka oven takana oli kuuntelemassa kuperkeikkaa lattialle. Kaikki huudahtavat. Bobtschinski nousee seisaalleen.)
Hlestakov. Oletteko pahastikin loukkautuneet?
Bobtschinski. En ensinkään, en ensinkään! Kävi sangen onnellisesti… ainoastaan tässä kohden nenää vähän litsautui… vähäpätöinen naarmu… Juoksen Kristian Ivanovitschin luoksi. Hänellä on niin oivallista laastaria.
Päällikkö (merkeillä moittien Bobtschinskia; Hlestakoville). Se ei mitään tee! Jos sallitte, menemme hetkeksi pois… Minä käsken palvelijanne viemään matkalaukkunne kotiini. (Ossipille.) Kuulepas, ystäväni, kannappas kaikki herrasi tavarat luokseni, kaupungin päällikön luo. Kuka hyvänsä, jonka tapaat, voi sinulle tien osoittaa. Nyt, jos saan kunnian… (Antaa Hlestakovin astua ensimmäisenä ja käy itse perässä; mutta ulos mennessään puhuu hän suuttuneella äänellä Bobtschinskille). Kylläpä tekin osaatte olla! Ettekö löytäneet muuta paikkaa langetaksenne? Kuinka voittekaan moisella tavalla romahtaa pitkäksenne lattialle, kuin… lempo tiesi mikä… (Menee Bobtschinskin seuratessa.)
Esirippu laskee.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama huone samoine huonekaluineen, kuin ensimmäisestä näytöksessä.)
Ensimmäinen kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna (seisovat ikkunan ääressä samassa asennossa, kuin ensimmäisen näytöksen lopussa.)
Anna Andrejevna. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainen tunti — ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jo täydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!… Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista! Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuin kaupunkimme olisi peräti kuollut.
Maria. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyyni tietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti, äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.
Anna Andrejevna. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsi jonkun… Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee… Kukahan se lienee?… Hän on jokseenkin pieni… Frakissa… Mutta kenhän se lienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!
Maria. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!
Anna Andrejevna. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää aina äkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.) Kuulkaa, tulkaa tännepäin!… Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!
Maria. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.
Anna Andrejevna. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanon sinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!
Maria. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta. Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?
Anna Andrejevna. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet? (Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitä nyt?… Ette saa sanaakaan suustanne?… Puhukaa vaan sieltä!… Onko hän hyvin ankara? Mitä?… Entä mieheni, mieheni? (Siirtyy suutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun on tullut sisään!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Dobtschinski.
Anna Andrejevna. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin! Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin… kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täällä ketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Ja niin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne ja Lisankanne ristimamma.
Dobtschinski, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaasta juoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani… Hyvää huomenta, Maria Antonovna!
Maria. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!
Anna Andrejevna. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?
Dobtschinski. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.
Anna Andrejevna. No — mikä hän on? Kenraaliko?
Dobtschinski. Ei, kenraali hän ei ole — vaan ei huonompikaan kenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!
Anna Andrejevna. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehelleni on ilmoitettu?
Dobtschinski. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimme ensimmäiset, jotka sen huomasimme.
Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?
Dobtschinski. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hän Anton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, että ravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mieli muuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istua vankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsen keskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toiselle päälle ja kaikki kävi onnellisesti… Paraikaa he ovat sairashuonetta tarkastelemassa… Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesi arvelemaan, että salainen kanne… Minäkin jo vähäsen pelästyin.
Anna Andrejevna. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän te ole virkamies.
Dobtschinski. En tosin; mutta kuullessani ylimyksen puhuvan, valtaa minut aina semmoinen pelon tunne.
Anna Andrejevna. Tämä kaikki on vaan lorua! Kertokaa, minkä näköinen hän on? Onko hän nuori, vai vanha?
Dobtschinski. Nuori, sangen nuori. Noin kolmen kolmatta vanha. Mutta hän puhuu kuin ukko. "Jos suvaitsette" sanoi hän, "menen sinne, menen tänne"… (Osoittelee käsinään). Kaikki vaan niin mukavasti! "Minä mielelläni luen ja kirjoitan", sanoi hän, "mutta", sanoi hän "huoneeni pimeys on minulle haitaksi", sanoi hän.
Anna Andrejevna. Minkä väriset ovat hänen hiuksensa? Mustatko vai vaaleat?
Dobtschinski. Kastanjan karvaiset… ja silmät niin vilkkaat, niin säihkyvät, että saattaa joutua aivan hämille niitä katsoessansa.
Anna Andrejevna. Noh, mutta mitä hän tässä lapussa kirjoittaa? (Avaa ja lukee). "Riennän sinulle, armaani ilmoittamaan, että tilani oli ylen arveluttava; mutta Jumalan armosta, kaksi suola-kurkkua, puoli osuutta kaviaria 1 rupla 25 kopeekkaa…" (Lakkaa). Mitä tämä on? Mitä hän kurkuilla ja kaviarilla tarkoittaa?
Dobtschinski. Oh, Anton Antonovitsch on luultavasti ottanut konseptipaperin. Siihen oli kai kirjoitettu joku ravintolan rätinki.
Anna Andrejevna. Aivan oikein! (Lukee eteenpäin). Mutta Jumalan armosta toivon kaiken onnellisesti päättyvän. Valmista heti vieraallemme se huone, jossa on keltaiset tapetit. Päivälliseksi älä mitään erityistä varusta, sillä me syömme sairashuoneessa Artemij Filippovitschin luona. Vaan viinejä haeta lisää! Lähetä kauppias Abdulinille sana, ja käske hänen meille toimittaa parhainta, mitä hänen kellareissaan on, — muuten panen mullin mallin koko hänen varastonsa. Suutelen kättäsi, sydänkäpyni, ja olen aina sinun Anton Skvosnik — Dmuhanovski. — Voi, Luojani, ei silmänräpäystäkään saa viivytellä! Hoi! Eikö siellä ole ketään? Mischka!
Dobtschinski (juoksee ovelle ja huutaa). Mischka! Mischa! Mischka!
(Mischka tulee sisään).
Anna Andrejevna. Riennä kohta kauppamies Abdulinin luo… vaan maltapas… minä annan mukaasi muutaman rivin, (istuu ja lausuu kirjoittaessaan). Jätä tämä kirje ajuri Sidorille ja käske hänen heti lähteä tämän kirjeen kanssa kauppias Abdulinin luo viinejä noutamaan. Ja itse järjestä tämä huone vierasta varten! Tuonne pitää asettaa sänky, pesukaappi ja kaikki mitä tarvitaan.
Dobtschinski. Ja minä, Anna Andrejevna, minä kiirehdin katsomaan, miten hän tarkastelee.
Anna Andrejevna. Menkää vaan, menkää vaan; enhän minä teitä pidätä.
Kolmas kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Anna Andrejevna. Nyt, lapseni, meidän täytyy vähäisen ajatella pukuamme. Hän on hieno herra pääkaupungista. Jumala varjelkoon, ett'ei hän nauraisi meille! Otapas sinä sininen hienorimssuinen hameesi!
Maria. Hyi, äitikulta, sininenkö? Sitä väriä en voi kärsiä! Käyhän jo piirituomarin rouvakin sinisessä ja Semljanikan tytär käy myöskin sinisessä. Minä otan tuon kirjavakukkaisen puvun.
Anna Andrejevna. Kirjavan!… Todellakin, sinä tahallasi teet aina päinvastoin… Se sopisi sinulle paljoa paremmin — sillä minä aion ottaa keltaisen hameeni. Se on lempivärini.
Maria. Ei, äiti kulta, älä ota keltaista. Keltainen ei sinulle ensinkään sovi.
Anna Andrejevna. Minulleko ei keltainen sovi?
Maria. Ei, se väri ei sinulle sovi, sano mitä tahansa; se ei sovi. Siihen tarvitaan tummat silmät.
Anna Andrejevna. Noh, katsopas tuota! Vai eikö minulla siis ole tummat silmät, aivan tummat! Mitä loruja latelet! Minulla muka ei ole silmät tummat! Ainahan minä povaankin ristirouvan päälle.
Maria. Voi, mammani, tehän olette enemmin herttarouva.
Anna Andrejevna. No, jopas jotakin! Tuo käy toden totta liian pitkälle. Herttarouva! Minä en koskaan ole ollut herttarouva! (juoksee ulos. Näytelmön takaa kuuluu). Herttarouva! Mikä hullutus! En käsitä, mistä moisia tuon tytön päähän pistääkin! Herttarouva.
(Heidän poismentyänsä ovet aukenevat ja Mischka heittää ulos soraa. Toisesta ovesta tulee Ossip, matkalaukku pään päällä.)
Neljäs kohtaus.
Mischka. Ossip.
Ossip. Minne nyt?
Mischka. Tänne, veliseni, tänne vaan!
Ossip. Annas minun tuokio levähtää… Tämähän on kurjaa elämää! Tyhjälle vatsalle on joka taakka liian raskas.
Mischka. Sanopas ystäväni, pianko kenraali tulee?
Ossip. Mikä kenraali?
Mischka. Teidän herranne ja isäntänne.
Ossip. Isäntäni! Minkälainen kenraali hän on?
Mischka. Kuinka, eikö hän siis olekaan kenraali?
Ossip. Kenraali — noh, kyllä hän tosin on! Mutta tavallansa!
Mischka. Onko hän varsinaista, tavallista kenraalia ylhäisempi vai alhaisempi?
Ossip. Ylhäisempi, paljoa ylhäisempi!
Mischka. Katsos vaan! Siitäkö syystä meillä semmoista melua pidetäänkin!
Ossip. Kuulepas, veikkoseni, sinä näytät minusta olevan sukkela poika: etkö voisi toimittaa minulle vähän ruokaa?
Mischka. Voi, voi, teille ei vielä ole mitään valmistettu. Te tietysti ette mitään arkiruokaa syö? Jahka isäntänne on pöytään istunut, niin kaiketi saatte samaa ruokaa.
Ossip. Mutta mitä arkiruokaa teillä on?
Mischka. Ei muuta mitään kuin kaalia, puuroa ja piirakoita.
Ossip. Anna tänne kaali, puuro ja piirakat! Kyllä meille kaikki kelpaa. Noh, viekäämme nyt laukku! Eikö siellä ole toistakin ovea.
Mischka. On kyllä.
(Kantavat yhdessä laukun toiseen huoneesen).
Viides kohtaus.
(Poliisipalvelijat aukaisevat sisäovet selko selälleen. Ensimmäisenä astuu Hlestakov sisään; häntä seuraa kaupungin päällikkö, sitten sairashuoneen talousmies, koulujen tarkastaja, Dobtschinski ja Bobtschinski, viimemainittu laastarilappu nenässä. Kaupungin päällikkö osoittaa sormellaan paperipalaista laattialla. Poliisipalvelijat kiirehtivät sitä ottamaan pois, tuuppien toisiansa kiireissään).
Hlestakov. Varsin oivalliset laitokset! Mikä minua kaikkein enimmin miellyttää on se, että matkustavaisille kaikki näytetään, mikä kaupungissa katsomista ansaitsee. Muissa kaupungeissa ei ole minulle mitäkään näytetty.
Päällikkö. Rohkenen tehdä sen muistutuksen, että virkamiehet muissa kaupungeissa enemmin etsivät omaa etuansa. Täällä sitä vastoin — saatan sanoa — täällä ei muuta ajatella, kuin kelvollisuudella ja tarkkuudella ansaita hallituksen huomiota.
Hlestakov. Suurus erinomaisen hyvä! Söinpä melkein ylenmäärin. Syödäänkö täällä aina yhtä hyvin.
Päällikkö. Se oli vaan niin mieluista vierasta varten.
Hlestakov. Minä syön hyvin mielelläni. Mitäpä tämä elämä olisikaan, ellei nautinnon kukkasta poimia saisi. Kuinka tuota kalaa nimitettiin?
Sairashuoneen talousmies. (Juoksee esiin). Se oli labberdan. [Labberdan on joku turskalaji. Suom. muist.]
Hlestakov. Hyvin herkkuinen kala. Missähän me suurustimmekaan? Sairashuoneessako?
Sairashuoneen talousmies. Aivan oikein lausuitte; sairashuoneessa teidän luvallanne.
Hlestakov. Niin, nyt sen muistan; sänkyjä oli yltä ympäri. Sairaat ovat siis melkein kaikki tyyni paranneet. Minusta näytti siltä, kuin en olisi niitä montakaan nähnyt.
Sairashuoneen talousmies. Oli jälellä ainoastaan kymmenkunta, ei sen enempää. Muut ovat terveinä sairashuoneesta lähteneet. Tästä on kiitettävä ennen kaikkea sitä mainiota järjestystä, mikä laitoksessa vallitsee. Siitä hetkestä saakka, kuin minä hallintoon rupesin — tämä seikka saattanee kenties uskomattomalta näyttää, mutta niinkuin jo mainitsin — siitä asti, kun minä hallintoon rupesin, ovat potilaat kaikki paranneet kuin kärpäset. Sairas töintuskin ehtii lasarettiin päästä, ennenkun hän jo on terveeksi tehty. Ja siihen eivät ole niin paljon syynä lääkkeet, kuin se rehellinen ja hyvä järjestys, jota me noudatamme.
Päällikkö. Ellette pahaksi pane, niin huomautan, kuinka äärettömän mieltä painava kaupungin päällikön toimi on. Kuinka paljon on puuhaa vaan puhtaudesta, korjauksista, laitoksista, — sanalla sanoen hänellä on todella tehtäviä, mitkä voivat parhaimmankin kyvyn häpeään saattaa, — vaan Jumalan kiitos, täällä käy kaikki hyvin. Joku toinen kaupungin päällikkö ajattelisi ehkä omia etujansa, mutta minä — se on totinen tosi — minä sanon joka ilta maata pannessani, itsekseni: "hyvä Jumalani, kuinka saisin kaikki niin laitetuksi, että hallitus huomaisi intoni ja uutteruuteni ja olisi minuun tyytyväinen. Jos se sitten palkitsee minua tai ei, se on sen oma asia, kunhan minä vaan omassatunnossani tiedän velvollisuuteni täyttäneeni". Kun kaupungissa on järjestys, kadut la'aistut, vangit hyvin hoidetut ja juoppoja vähän — niin mitäs vielä haluaisin? Jumala on todistajani, ett'en mitään palkintoa hae! Kyllähän se tosin olisi hauskaa, mutta hyveen rinnalla on kaikki vähäpätöistä!
Sairashuoneen talousmies (syrjään.) Kas saakelia kuinka osaa panna juttunsa kokoon! Voi jospa Luoja olisi minullekin moisen kielen suonut.
Hlestakov. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekee mieleni mietiskellä — milloin ilmoitan aatteeni proosassa, milloin taas pistelen runoksi.
Bobtschinski (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikein lausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset… Selvästi näkyy, että hän on hyvin ja syvästi oppinut mies.
Hlestakov. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja, missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?
Päällikkö (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saada satimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emme ollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessäni pitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minun mahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaan taikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerran sattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näin unta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmiset kehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.
Koulujen tarkastaja (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illalla viimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.
Päällikkö. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtion hyväksi.
Hlestakov. Noh, eipä juuri niinkään… Turhaan te nyt noin… Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaan lakata pelistä kun on toiselta voittanut… siinä tapauksessa olkoon menneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkin hupainen, sitä ei käy kieltäminen!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Päällikkö. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!
Hlestakov (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva, saadessani tutustua teidän kanssanne.
Anna Andrejevna. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdä kodissamme niin korkea-arvoisen miehen.
Hlestakov (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkin minä saan.
Anna Andrejevna. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaan kohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!
Hlestakov. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaan koska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun… Kuinka olen onnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!
Anna Andrejevna. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanne omistaa itselleni… Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeen voaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.
Hlestakov. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassa elämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaa ratustamaan… likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta… Ell'ei välistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katselee kohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.
Anna Andrejevna. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.
Hlestakov. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.
Anna Andrejevna. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.
Hlestakov. Vaan kuinka ette ansaitse, armollinen rouva? Kyllä te sen ansaitsette.
Anna Andrejevna. Minäkö, minäkö, joka asun maaseudulla…?
Hlestakov. Tosin kyllä, mutta maaseudullakin on kauniit kukkulansa, lorisevat lähteensä… Totta on, ett'ei mikään vedä Pietarille vertoja! Voi, Pietari! Sitä elämää!… Luulette kenties minua tavalliseksi kirjuriksi, sihteeriksi. Erehdys! Minä olen sangen ystävällisellä kannalla esimieheni kanssa. Hän tällä lailla taputtaa minua olkapäälle sanoen: "tule veliseni syömään päivällistä luokseni!" Minun tarvitsee ainoastaan pariksi, kolmeksi minuutiksi joka päivä pistäytyä virkahuoneeseni ja sanoa: "tehkää niin ja niin!" Meillä on, näetten, virkamies, joka yksinomaisesti toimittaa kirjoitustyön, tuommoinen kynäherra… Kri… kri… kri… Kynä lentää paperia myöten! Vähällä olivat nimittää minut kollegi-asessoriksikin. Vaan minä arvelen: "mitäpä siitä!" Vahtimestari juoksee perässäni etehiseenkin, saapasharja kädessä: "sallikaa, Ivan Aleksandrovitsch, minun pikemmiten vähäsen puhdistaa saappaitanne!" Mutta miksikä herrat, seisotte? Tehkää hyvin istukaa!
Päällikkö. Meidän virkamme on semmoinen, että vielä kannattaa seisoa…
Sairashuoneen talousmies. Kyllä me seisomme.
Koulujen tarkastaja. Älkää meistä välittäkö!
Hlestakov. Älkää kursailko! Olkaa hyvät, istukaa! Viis' viroista, käykää istumaan! (Kaupungin päällikkö ja muut käyvät istumaan.) Minä taas puolestani teen, mitä suinkin voin, ihmisten huomiota välttääkseni, mutta kaikkialla minut tunnetaan. Kun vaan menen johonkin, kuuluu heti: "kas tuossa kävelee Ivan Aleksandrovitsch!" Kerran minua luultiin itse sotajoukkojen ylipäälliköksi: sotamiehet riensivät päävartiosta ulos ja tekivät kunnioitusta. Upseeri, joka oli vanha tuttavani, lausui: "kas vaan, veliseni Ivan, kun pidimme sinua ylipäällikkönä!"
Anna Andrejevna. Noh! todellakin!
Hlestakov. Minä olen tuttu kaikkien kaunisten näyttelijätärten kanssa — ja itsekin olen kyhäillyt kansan näytelmiäkin. Kirjailijainkin kanssa usein seurustelen. Minä ja Puschkin olemme jo vanhastaan sangen hyvät ystävät. Välistä kysäisin häneltä: "noh, miten nyt jaksat, veliseni Puschkin?" — Ja hän vastasi: "noh, niin, siellä on kaikki niin sanoakseni…" Ylen omituinen mies, tuo Puschkin!
Anna Andrejevna. Te siis olette kirjailija? Kyllä kai on hauskaa kirjailla? Kirjoitatteko ehkä sanomalehtiinkin?
Hlestakov. Kyllä; kirjoitan välistä niihinkin. Olenhan jo paljonkin kirjoitellut, niinkuin "Figaron häät", "Robert paholaisen" ja "Norman." Vaan kuka niitä kaikkia muistaa! Ja nuot kaikki olen vaan joutohetkinä kokoon kyhännyt. Aikomukseni ei ollut ruveta kirjailemaan, vaan herrat teaatterin-johtajat minulle aina sanovat: "mutta kirjoita kuitenkin, veliseni, jotain!" Minä arvelin itsekseni: "sama se, olkoon menneeksi." — Ja niinpä yhdessä illassa kirjoitin kaikki tyyni. Minulla on erinomaisen sukkela ajatusjuoksu. Kaikki, mitä on ilmestynyt nimimerkillä "paroni Brambeus", niinkuin "Toivon laiva" ja "Moskovan Sananlennätin", on minun kynästäni lähtenyt.
Anna Andrejevna. Noh, jopas jotakin! Tekö siis olette tuo paroni Brambeus?
Hlestakov, Aivan niin, ja minä korjaan heidän kaikki runonsakin! Smirdiniltä saan tästä toimesta neljäkymmentä tuhatta ruplaa.
Anna Andrejevna. Siinä tapauksessa "Juri Miroslavski'kin" luultavasti on teidän sepittämänne?
Hlestakov. Aivan oikein, sekin on minun tekemäni.
Anna Andrejevna. Kas, senpä heti arvasinkin!
Maria. Mutta äiti kulta, nimilehdessä seisoo että se on Sagoskinin kirjoittama.
Anna Andrejevna. Niin sehän on luonnollista, että sinun pitää tässäkin asiassa vastustaa.
Hlestakov. Aivan oikein, tuo kappale onkin Sagoskinin tekemä; — mutta on toinenkin "Juri Miroslavski", jonka minä olen kirjoittanut.
Anna Andrejevna. Noh, se onkin varmaan teidän kappaleenne, jonka luin. Ah, kuinka kauniisti se on kirjoitettu!
Hlestakov. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta. Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee Ivan Aleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.) Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minua katsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseuroja talossani.
Anna Andrejevna. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat ja hienot.
Hlestakov. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksi meluuni — seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietä Pariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinen ylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillä hupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs, Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivan käsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennyt portaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua: "kuulepas Martta, täss' on schinelli!" — Mutta mitäs minä valehtelen? Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaan yhdet portaat… Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaa etuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä, ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin… sch… sch… sch. — Joskus on siellä ministerikin… (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen). Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä". Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on oma historiansa. Herra esimies meni matkaansa — mihinkä, sitä ei kukaan tiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänen paikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassa hartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät — mutta hitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältä katsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen joka mies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadulla kuriirit… kuriirit… kuriirit toinen toisensa perästä… aatelkaa vaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minä heti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa heti kanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!" Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa…, todellakin teki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni, mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten… te ymmärtänette… "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otan vastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin; vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei… ei… ei… Korvat auki!… Kyllä minä"… Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi… oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet! (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta. Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssani ei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itse valtioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä, näetten, olen niin… En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitan virkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!" Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minä huomenna jo nimitetään Sota… sotamarskiksi! (Hän horjuu ja on kaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksella tukemaan).
Päällikkö. (Lähestyy vavisten). Yl… ylhäisyy… Yl…
Hlestakov (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?
Päällikkö. Yl… Yl… Jos Teidän Ylhäisyy…
Hlestakov (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!
Päällikkö. Yl… häi… häisyytenne, kenties tahtonette hetken levähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.
Hlestakov. Levähtää… joutavia! Levähtää… Noh, miksi en? Aamiainen oli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen! (Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!
(Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset paitsi kaupungin päällikkö ja Hlestakov.
Bobtschinski. Kas, sepä vasta oli mies, Peter Ivanovitsch! Semmoisen vasta minä mieheksi sanon. En ole koskaan ijässäni seisonut niin suurta kunnioitusta herättävän henkilön edessä! Olin vähällä kuolla paljaasta pelosta. Mitähän arvoluokkaa luulette hänen olevan?
Dobtschinski. Eiköhän vaan kenraalin!
Bobtschinski. Mutta minä arvaan ett'ei kenraalin arvo likimaillekaan riitä. Ja jos hän olisi ainoastaan kenraali, niin hän varmaan on ainakin generalissimus. Kuulitteko, miten hän valtioneuvoksia kohtelee? Tulkaa pois, tulkaa pois; nämä meidän täytyy kertoa Korobkinille ja piirituomarille! Hyvästi Anna Andrejevna.
Dobtschinski. Jääkää hyvästi, kummikulta!
Sairashuoneen talousmies. (Koulujen tarkastajalle.) Mutta tämähän on oikein kauheata, enkä tiedä itsekään miksi. Voi meitä, kun päällepäätteeksi emme ole univormussakaan… Mitä, jos hän herättyään kirjoittaa Pietariin ja antaa meidät ilmi. (Mennessään koulujen tarkastajan kanssa, lausuu kovin alakuloisena.) Hyvästi, hyvästi Anna Andrejevna!
Kahdeksas kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Anna Andrejevna. Ah, mikä viehättävä nuori mies!
Maria. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!
Anna Andrejevna. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy, että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki… niin, niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänen kaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasin varsin hyvin, että olin hänen mieleensä… Hän katseli minua koko ajan!
Maria. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.
Anna Andrejevna. Ole nyt vaiti hullutuksinesi… Se käypi totta tosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!
Maria. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.
Anna Andrejevna. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruveta kiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän muka sinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?
Maria. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käy kieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoi minuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästen kanssa, katsoi hän taaskin minuun.
Anna Andrejevna. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki… Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö.
Päällikkö (Astuu varpaillaan sisään). Tsch… Tsch!…
Anna Andrejevna. Mitä nyt?
Päällikkö. Ei ole ensinkään mieleeni, että hänet niin juotin. Jos vaan puoletkin hänen kertomuksistaan on totta? (Vaipuu ajatuksiinsa). Niin, minkätähden se ei olisi totta? Viinissä on totuus: mitä humalaisen mielessä, se kielessä. Hän tosin on hiukan valhetellut; vaan eihän valhettelematta voi kukaan puhua! — Hän lyö korttia ministerin kanssa ja käypi hovissa… Mitä enemmin asiaa ajattelen… Lempo tiesi, mikä mies hän lopuksi lieneekään… Päätäni alkaa oikein pyörryttää ja minusta on kuin seisoisin ylhäällä korkeassa kellotornissa tahi hirsipuun juurella.
Anna Andrejevna. Minä puolestani en tuntenut itseäni ensinkään levottomaksi. En ole hänessä muuta nähnyt kuin maailman tapoihin tottuneen miehen, jolla on mitä ylhäisin käytöstapa. Hänen viroistaan minä en välitä.
Päällikkö. Niin, niinpä aina on teidän, naisien tapanne! Sellaiset teistä riittää; te ette muuta mitään vaadi! Kaikki muu teistä on vaan joutavaa! Teiltä ei koskaan saa järjellistä sanaa! Teitä vähän piiskataan, ja siinä kaikki; vaan miehen, miehen, sen hukka perii!… Sinä, muijaseni, kohtelit häntä liian vapaasti, aivan kuin Peter Ivanovitschia.
Anna Andrejevna. Mitä siihen tulee, niin jätä se meidän huoleksemme. Luulisin meidänkin naisten jotain tietävän…
(Luo osoittavan silmäyksen tyttäreen).
Päällikkö (yksin). Onhan perin mahdotonta puhua järjellisesti heidän kanssansa. Voi mikä tapaus! En ole vieläkään pelästyksistäni tointunut! (Avaa oven). Mischka, käske tänne poliisipalvelijat Svistunov ja Derschimorda! He varmaan lienevät jossakin lähellä portin edustalla. (Vaikenee hetkeksi). On toki kummallista, miten maailmassa tähän aikaan eletään! Jospa edes näyttäisivät joltakin! Vaan tuommoinen laiha, hieno…, jonka ulkomuoto ei osoita mitään. Sotilaasta näkee edes päältäpäin; vaan jos ne siviilivaatteissa käyvät, näyttävät kärpäsiltä, joilta siivet on leikattu pois. Ja kylläpä hän teeskentelikin ravintolassa kauan ja laitteli allegoriioja ja ekivookeja… tuhat tulimmainen voi ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Mutta kylläpä lopuksi hän pehmeni ja lörpötteli enemmänkin, kuin tarvittiin. Näkyy kyllä kaikesta, että hän vielä on nuori mies.
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Ossip. (Kaikki rientävät häntä vastaan, viitaten häntä sormellaan luoksensa.)
Anna Andrejevna. Tulepas, ystäväni, likemmäksi!
Päällikkö. Tsch! Tsch! Tsch! — Kuinka, kuinka, makaako hän?
Ossip. Ei vielä; hän vaan venytteleikse.
Anna Andrejevna. Sano minulle, ystäväni, mikä on nimesi.
Ossip. Ossip, armollinen rouva.
Päällikkö (rouvalleen ja tyttärelleen.) Älkää te nyt; kyllä minä! (Ossipille.) No, ystävä — onko sinua kunnollisesti syötetty?
Ossip. On toki; saan teitä nöyrimmästi kiittää, oivallisesti, ani oivallisesti.
Anna Andrejevna. Noh, sanopas minulle, isäntäsi — eikö niin — seurustelee paljon kreivien ja ruhtinaitten kanssa?
Ossip (syrjään.) Mitähän parasta olisi vastata? Minua on hyvin ruokittu, — ja siis perästäpäin ruokitaan vielä paremmin! (Ääneen.) Noh, kuinkas sitten! Kyllähän niitä on kreivejäkin.
Maria. Oh, Ossip kulta, kuinka sinulla on kaunis isäntä!
Anna Andrejevna. Mutta, hyvä Ossip, kuinka hän…?
Päällikkö. Mutta, vaietkaa toki. Loruillanne häiritsette minua… Sanopas ystäväni…
Anna Andrejevna. Mikä virka-arvo on isännälläsi?
Ossip. Noh…?
Päällikkö. Herjetkää vihdoin hulluista kysymyksistänne! Te ette salli kysyä mitään asiaan kuuluvaa! Sanopas ystäväiseni, onko herrasi luonnoltansa ankara? Onko hänen tapansa pitää kovaa kuria, vai kuinka?
Ossip. On kyllä, hän rakastaa järjestystä. Kaikki pitää oleman tarkkaa ja täsmällään.
Päällikkö. Kuulepas, ystäväni, sinä olet aivan mieleeni. Varmaankin olet kunnon mies. Jos sinä…
Anna Andrejevna. Kuule, Ossip, käykö isäntäsi univormussa, vai…?
Päällikkö (naisille). Mutta, tuhat tulimmaista, lakatkaa nyt vähän edes suutanne soittamasta! Näin tärkeässä asiassa, kun henkeni on vaarassa… (Ossipille). Niinkuin jo mainitsin, ystäväni, sinä siis minua miellytät. Matkalla ei suinkaan lasi teetä haittaa. Nyt on joksikin kylmä — kas tuossa on sinulle kaksi ruplaa juomarahaa.
Ossip. (ottaa rahat). Suuri kiitos, paljon kiitoksia, armollinen herra! Suokoon Jumala pitkää ikää! Hyvä on, kun köyhillekin hyvää tehdään.
Päällikkö. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyvä ystäväni…?
Anna Andrejevna. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsi mielestä kauniimmat?
Maria. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!
Päällikkö. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas, ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä — se on, mitä hän enimmin rakastaa?
Ossip. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan… mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan ja hyvin kestitään.
Päällikkö. Hyvin kestitään…?
Ossip. Niin juuri, hyvin kestitään… Mitä minuun tulee, niin en tosin ole kuin orja, — mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkin on hyvä olla… Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin. "Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti, Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. — "Vai niin", sanoi hän, "huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!" Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidän kanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".
Päällikkö. Niinpä juuri! Sinä toki näyt osaavan oivasti vastata. Annoin sinulle äsken vähäsen juomarahaa; tässä on vähä lisää.
Ossip. Voi, armollinen herra, te olette liiaksi antelias! (ottaa rahat), Nämä rahat juon teidän terveydeksenne.
Anna Andrejevna. Tule, Ossip, minunkin luo, kyllä minäkin annan.
Maria. Ossip kulta, suutele isäntääsi!
(Sivuhuoneessa kuullaan Hlestakovin yskäisevän),
Päällikkö. Tsch! (Kaikki käyvät hiljaan varpaillaan ja haastavat keskenänsä kuiskutellen). Älkää Herran tähden melutko! Menkää vaan, menkää vaan!
Anna Andrejevna. Tulepas Mariseni! Minun on sinulle jotakin sanottavaa, minkä olen vieraassamme huomannut ja josta vaan meidän kesken voipi puhella.
Päällikkö. Kyllä siellä nyt puhutaan; jospa menisi ja kuulisi, niin kyllä korvat kipenisi. (Ossipille). Noh, ystäväiseni, sanopas…
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset. Derschimorda. Svistunov.
Päällikkö. Tsch! Lempo periköön nuo vääräsääriset kontiot saappaineen! Pauhaatte, ikäänkuin heittelisitte kärryiltä neljänkymmenen puudan painoja! Missä saakelissa te kuhnailette?
Derschimorda. Toimitimme, mitä käskettiin…
Päällikkö. Hsch!… (Panee kätensä hänen suunsa eteen). Mikä riivattu rääkkyminen tuo on! (Matkii häntä). "Toimitimme, mitä käskettiin"…! Mölisee kuin härkä! (Ossipille). Mene, ystäväni, ja valmista, mitä tarvitset, ja käytä hyväksesi, mitä talossa vaan on! (Ossip menee). Ja te käykää vahtiin tuonne portin edustalle! — Älkääkä tuumaakaan paikaltanne siirtykö… Älkää ketään kynnyksen ylitse päästäkö — varsinkaan ei kauppiaita! Jos yksikään kauppias vaan pääsee, niin…! Katsokaa tarkkaan, ett'ei kukaan kannekirjaa muassaan tuo — niin, vaikkapa ei olisikaan kannekirjaa — ei ketään, ymmärrättekö, ei saa päästää sisään ketään, jonka voisi luulla tahtovan valittaa! Pankaa suoraan niskaan ja tällä lailla potkua! (Potkaisee jalallaan). Joko ymmärsitte? Tsch! Tsch!
(Menee ulos varpaillaan työntäen poliisipalvelijoita edellänsä).
(Esirippu laskee).
ELJAS NÄYTÖS.
(Sama huone kaupungin päällikön kodissa.)
Ensimmäinen kohtaus.
Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Postimestari.
Koulujen tarkastaja. Dobtschinski. Bobtschinski.
(Kaikki täydessä univormussa astuvat varpaillaan sisään.
Kaikki puhuvat kuiskutellen).
Piirituomari (Asettaa kaikki puoliympyrään). Jumalan tähden, hyvät herrat, asettukaa joutuin puoliympyrään! Järjestys ennen kaikkea! Kunhan vaan menisi täältä Herran haltuun; hän käypi hovissa ja antaa itse valtioneuvostollekin välistä kyydin! Astukaa asentoon, niin asentoon! Te Bobtschinski, asetutte tänne sivulle ja te Dobtschinski, seisokaa tässä näin.
(Bobtschinski ja Dobtschinski kiiruhtavat kumpikin
paikallensa varpaillaan).
Sairashuoneen talousmies. Eikö teidän mielestänne, herra piirituomari, meidän pitäisi vähäisen koetella?
Piirituomari. Mitä koetella?
Sairashuoneen talousmies. No, kyllähän ymmärrätte.
Piirituomari. Pistääkö käteen?
Sairashuoneen talousmies. No, vaikkapa niinkin.
Piirituomari. Mutta sehän on vaarallinen asia… Jos hän siitä nostaisi melua — hän on hallituksen asiamies! Mutta jos hänelle tarjoisimme jotakin kaupungin ja seudun aateliston antamana kiitos- ja muistolahjana?
Postimestari. Taikka, eikö sopisi sanoa, että on postissa tullut rahoja — eikä tiedetä kenelle ne kuuluvat?
Sairashuoneen talousmies. Olkaa varoillanne vaan, ett'ei hän teitä itseänne postissa lähetä sinne, missä ei kuu kumota, eikä päivä paista! Tietäkää siis, että hyvin järjestetyssä valtiossa menetellään aivan toisin! Mutta miksi on meitä tänne koko komppania kokoontunut? Olisi pitänyt esitellä itseämme yksitellen ja sitten kahden kesken noin, niinkuin… on tavallista, niin ettei korvakaan kuulisi! Sillä tavoin sivistyneessä yhteiskunnassa menetellään. Te, herra piirituomari, saatte alkaa.
Piirituomari. En, se tulee teidän itsenne tehdä — teillähän korkea reviisori söi aamiaisensakin.
Sairashuoneen talousmies. Ei, ei, ei! Silloin saa herra koulujen tarkastaja, nuorison kasvattaja, alkaa.
Koulujen tarkastaja. En, en voi, hyvät herrat, sitä on minun tuiki mahdoton tehdä! Minun täytyy tunnustaa, että olen niin kasvatettu, että aivoni menevät aivan sekaisin niin pian, kun minun pitää puhutella vähänkin itseäni ylhäisempää virkamiestä, suuni on ihan tukossa, kieleni lyijyä raskaampi. Ei, hyvät herrat, päästäkää minut, päästäkää minut!
Sairashuoneen talousmies. Toden totta, Ammos Fedorovitsch, ell'ette te aloita, kuka sitten! Teillä on suu kuin Cicerolla!
Piirituomari. Kaikkia vielä! Cicero! Kylläpä osasitte! Mitäs siitä, jos joskus innostuukin ja puhuu jahti- ja hurttakoirista.
Kaikki (hänen ympärilleen tunkeillen). Ei ensinkään; ei vaan jahtikoirista; kyllä te olette puhuneet Baabelin tornistakin. Ei, Ammos Fedorovitsch, te ette saa meitä pulaan jättää! Olkaa meille isänä! Ei, ei, Ammos Fedorovitsch!
Piirituomari. Antakaa minun olla, hyvät herrat…
(Samassa Hlestakov kuuluu sivuhuoneessa kävelevän, yskivän ja syljeskelevän. Kaikki syöksähtävät ovelle, vaan ahdingossa ovat toinen toisellensa esteeksi, tuuppaavat ja loukkaavat toisiansa. Hillittyjä huutoja kuuluu).
Bobtschinskin ääni. Ai, Peter Ivanovitsch, ai, ai, voi, voi! Te tallaatte minua varpaille!
Sairashuoneen talousmies. Mutta, hyvät herrat, hyvät herrat, älkää minua peräti kuoliaaksi likistäkö! Te minut aivan tukehdutatte! En jaksa tätä kauemmin kärsiä. Olen jo perin hukassa!
(Ai ja voi huutoja kuuluu. Vihdoinkin ovat kaikki päässeet ulos ja huone on tyhjä).
Toinen kohtaus.
Hlestakov (yksinänsä).
Hlestakov. (Näyttää uniselta). Olen tainnut nukahtaa aika lailla! Olikin hirveitä matrasseja ja untuva-patjoja! Olen varsin hiessä!… Varon saaneeni vähän hattuuni eilispäivän suuruspöydässä; pääni on vieläkin pökkelönä. — Muuten täällä, saakeli soikoon, kuluu aika hyvin hupaisesti. Tämmöiset kunnon ihmiset ovat aivan mieleeni. Paljoa parempi toki on tulla kestityksi näin puhtaasta hyväntahtoisuudesta, kuin itsekkäästä voitonhimosta… Ja tuo tytär ei ole sitä hullumpi… ja äitikin vielä semmoinen, että… Mutta kaikessa tapauksessa tämä tämmöinen elämä minua miellyttää.
Kolmas kohtaus.
Hlestakov. Piirituomari.
Piirituomari (Astuu epäillen sisään; syrjään). Herra Jumala auta minua pulasta! Oikein polveni vapisevat! (Ääneen, hattu kädessä ja suorana kuin kyynäräkeppi). Saan kunnian esitellä itseäni, Liapkin Tiapkin, piirituomari ja kollegiasessori…
Hlestakov. Olkaa hyvä, istukaa!… Te olette siis tämän paikkakunnan piirituomari?
Piirituomari. Viisitoista vuotta sitten valitsi minut aatelisto tähän virkaan kolmeksi vuodeksi ja siitä saakka olen virkaani hoitanut.
Hlestakov. Teidän virkanne lienee joksikin edullinen?
Piirituomari. Yhdeksän vuotta palveltuani olen saanut kunnian vastaanottaa Vladimirin neljännen luokan, esimiesteni tyytyväisyyden osoitteeksi. (Syrjään) Rahat ovat kourassani ja kourani on kuin tulessa.
Hlestakov. Minä pidän Vladimirin tähdestä; se on Annan tähden kolmatta luokkaa korkeampi.
Piirituomari (Ojentaa vähäisen suljettua kouraansa eteenpäin ja lausuu itsekseen). Voi, Herrani, en yhtään ymmärrä, miten minun pitää tehdä. Tuntuu siltä, kuin neuloilla istuisin.
Hlestakov. Mitä teillä on kourassa?
Piirituomari (Hämillään, pudottaa setelit). Ei mitään…
Hlestakov. Kuinka, eikö mitään. Rahojahan pudotitte!
Piirituomari (Kovasti vavisten). En suinkaan! (syrjään). Voi Luojani, nyt olen hukassa! Nyt jo on kahleet kaulassa!
Hlestakov (Kokoo rahat). Niin, kyllähän nämä ovat rahaa!
Piirituomari (Syrjään). Nyt olen auttamattomasti lutkassa!
Hlestakov. Kuulkaapas, lainatkaa nämä rahat minulle!
Piirituomari (Kiireesti). Kyllä… kyllä… mitä suurimmalla mielihyvällä! (syrjään). Rohkeutta, rohkeutta vaan! Oi Pyhä Maria auta minut tästä pulasta!
Hlestakov. Minulla on nimittäin matkalla Matti massissa, sillä on ollut hirveä joukko menoja, jos jonkinlaisia. Muuten saatte heti rahanne takaisin, jahka vaan tulen kotia.
Piirituomari. Oh, ei millään muotoa, miksi niin? Älkää itseänne sillä rasittako? Sehän jo on minulle suuri kunnia… Heikot voimani, uutteruuteni, alhaisin alttiuteni hallituksen palveluksessa… Tahdon aina vast'edeskin tehdä parastani… ansaitakseni suosotanne… (Nousee tuolilta, aivan suorana, kädet pitkin housujen saumaa). En tohdi kauemmin kallista aikaanne kuluttaa. Onko teillä muuten mitään käskettävää.
Hlestakov. Mitä minulla olisi käskettävää?
Piirituomari. Jotakin. Minä tarkoitan, eikö teillä ole mitään käskettävää täkäläiselle tuomiokunnalle.
Hlestakov. Mitä varten? En minä pidä sitä ollenkaan tarpeellisena! Kiitän nöyrimmästi.
Piirituomari (Kumartaa ja astun ulos; syrjään). Nyt on kaupunki meidän.
Hlestakov (Yksinään). Oikea kunnon mies tuo piirituomari.
Neljäs kohtaus.
Hlestakov. Postimestari (univormussa).
Postimestari (Astuu suorana, täysissä tamineissa, käsi miekan tupella). Saan kunnian esittää itseni: Schpekin, postimestari ja hovineuvos.
Hlestakov. Vai niin; terve tultuanne! Minä pidän paljon hupaisesta seurasta. Käykää istumaan. Kaupungissako aina asutte?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte.
Hlestakov. Tämä pikku kaupunki minua miellyttää. Väkiluku tosin ei ole ylen suuri — vaan mitäpä siitä, eihän tämä ole mikään pääkaupunki. Enkö ole oikeassa; mikään pääkaupunki tämä ei ole?
Postimestari. Aivan oikeen.
Hlestakov. Ainoastaan pääkaupungissa on bon ton ja siellä vaan ei ole maalaisia töllöjä. Vai mitä te arvelette?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte (syrjään). Ylpeä hän ei kumminkaan ole: hän kyselee kaikkia.
Hlestakov. Mutta saattaahan pikkukaupungissakin elää onnellisena — eikö niin?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte.
Hlestakov. Sillä mitähän hyvin viihtyäksemme tarvitsemme? Ainoastaan kunnioitusta ja vilpitöntä rakkautta. — Enkö ole oikeassa.
Postimestari. Aivan oikeassa.
Hlestakov. Hauskaa toki on, että siitä olemme samaa mieltä. Minua pidetään tosin kummallisena miehenä, mutta luonteeni on sellainen… (katsoo postimestaria silmiin; syrjään). Entäs jos tältäkin vähän lainaisin? (Ääneen.) Matkalla tapahtui minulle kummallinen seikka: matkarahani kokonaan loppuivat; saattaisitteko ehkä lainata minulle kolme sataa ruplaa?
Postimestari. Vallan hyvin… vallan hyvin…! Pidän sen erinomaisena onnena! Olkaa hyvä, tässä ne ovat. Olen aina altis teitä auttamaan kaikin voimin.
Hlestakov. Paljon kiitoksia! Tahdon teille ilmoittaa, ett'en matkaillessani mielelläni puutetta kärsi — ja miksi niin tekisinkään? Eikö niin?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte! (Nousee ja käypi asentoon, vasen käsi miekan kahvassa.) En rohkene kauemmin kallista aikaanne kuluttaa… Onko teillä kenties mitään muistuttamista täkäläistä postilaitosta vastaan?
Hlestakov. Ei, ei vähintäkään. (Postimestari kumartaa ja astuu ulos. Hlestakov sytyttää sikarin.) Tuo postimestarikin näyttää olevan kunnon ukko. Hän on ainakin auttelias — semmoisista ihmisistä minä pidän.
Viides kohtaus.
Hlestakov. Koulujen tarkastaja, (joka tuuppaamalla sysätään sisään;
hänen takanansa huutaa joku puoleksi ääneen: mitä sinä pelkäät?)
Koulujen tarkastaja (vavisten, selkä suorana). Pyydän saada kunnian esittää itseni, Hlopov, koulujen tarkastaja ja nimineuvos.
Hlestakov. Oh, terve tultuanne! Istukaa, istukaa! Suvaitsetteko sikarin?
(Tarjoo hänelle sikarin.)
Koulujen tarkastaja (arvellen: syrjään). Voi, Jumalani, tätä en tiennyt ennalta aavistaakaan! Otanko vai en?
Hlestakov. Ottakaa, ottakaa. Sikarini ovat tavallista lajia, jos kohta eivät vedä pietarilaisille vertoja! Kas sielläpä, herraseni, siellä poltan sikareja, jotka maksavat noin viisikolmatta ruplaa sata — aivan nuolaisee sormiansa, kun saa polttaneeksi! (Ojentaa hänelle kynttilää.) Tässä on tulta! No polttakaa vaan!
Koulujen tarkastaja (koettaa sytyttää, mutta vapisee ankarasti).
Hlestakov. Toinen pää, toinen pää!
Koulujen tarkastaja (pelästyksestä pudottaa sikarin, sylkäisee, viittaa kädellään; itsekseen, syrjään). Lempo vie; tämä pelkurimaisuus pilaa kaikki.
Hlestakov. Näen, ett'ette juuri ole polttomiehiä. Vaan minä sanon suoraan, että olen aivan tupakan orja. Samaten en voi olla väliäpitämätön naisille. Miten on teidän siinä suhteessa? Musta- vai valko-veriset naiset teitä enemmän miellyttävät?
Koulujen tarkastaja (ihan ällistynyt, eikä saa sanaakaan suustansa.)
Hlestakov. Tunnustakaa vaan suoraan: mitkä parempina pidätte, musta- vai valko-veriset?
Koulujen tarkastaja. En rohkene tietää…
Hlestakov. No, kas nytpä kursaillaan, puhukaa suunne puhtaaksi! Tahdon ehdottomasti tietää mielipiteenne…
Koulujen tarkastaja. Siinä tapauksessa uskallan ilmoittaa, että… (syrjään). Tosiaankaan en ensinkään tiedä, mitä sanon. Kaikki on päässäni mullin mallin.
Hlestakov. Vai niin! Ette tahdo siis sanoa. Varmaankin joku pikkuinen mustaverinen veitikka on tehnyt teille tepposet. Sanokaa suoraan vaan…
Koulujen tarkastaja (on vaiti.)
Hlestakov. Vai niin, te punastutte! Kas, kas vaan! Miksi ette puhu?
Koulujen tarkastaja. Minä olen niin hämilläni. Teidän… jalo… Teidän kor… Teidän yl… (syrjään.) Kirottu kieli petti taas!
Hlestakov. Vai hämillännekö? Minun silmissäni on siis jotakin, joka saattaa ihmisiä hämille. Tiedän ainakin, ett'ei mikään nainen voi vastustaa minun silmiäni — vai mitä luulette?
Koulujen tarkastaja. Aivan oikein lausuitte.
Hlestakov. Olen vastikään joutunut eriskummalliseen asemaan. Matkallani kulutin kaikki rahani. Voisitteko kenties lainata minulle kolme sataa ruplaa?
Koulujen tarkastaja (hakee taskustaan; syrjään.) Kuinka!… Mitä!… Sepä olisi kaunista, jollei minulla olisikaan! (saa viimein rahansa esiin ja ojentaa ne vavisten Hlestakoville).
Hlestakov. Suuri kiitos!
Koulujen tarkastaja. En tohdi kauemmin teitä läsnäolollani viivyttää…
Hlestakov. Vai niin, no jääkää hyvästi!
Koulujen tarkastaja (meikein juosten; syrjään.) Jumalan kiitos ja ylistys! Ehk'ei hän tulekaan kouluun!
Kuudes kohtaus.
Hlestakov. Sairashuoneen talousmies (univormussa, käsi miekalla.)
Sairash. talousmies. Pyydän saada teille esittää itseni: Semljanika, sairashuoneen talousmies ja nimineuvos.
Hlestakov. Hyvää päivää! Tehkää hyvin ja istukaa!
Sairash. talousmies. Sain eilen kunnian olla teidän seurassanne ja vastaanottaa teidät siinä laitoksessa, joka on minun hoitooni uskottu.
Hlestakov. Aivan oikein, nyt jo muistan. Te tarjositte oivallista aamiaista.
Sairash. talousmies. Suurin onneni on pyhittää heikot voimani isänmaalleni…
Hlestakov. En tahdo teiltä salata, että suuresti pidän hyvästä ruoasta. Mutta kuulkaa — minusta näyttää aivan siltä, kuin olisitte entistänne pitempi — ettekö ole eilispäivästä venyneet?
Sairash. talousmies. Se on kyllä mahdollista! (vaikenee hetkeksi.) Tohdin, Teidän ylhäisyytenne, väittää, ett'en mitään itselleni vaadi ja että tarkkuudella ja uutteruudella virkaani hoidan yhteiskunnan hyväksi. (Vetää tuolinsa likemmäksi ja puhuu matalalla äänellä.) Mutta täkäläinen postimestari esimerkiksi ei tee mitään; hän ei yhtään välitä virkavelvollisuuksistaan, lähetykset loikoilevat konttorissa… tahdotte kenties tehdä hyvin ja ottaa asiasta selkoa. Ja sitten meillä on piirituomari, joka äsken oli puheillanne; — se mies ei muuta tee, kuin vaan juoksee jäneksien jälessä. Koiransa hän on tuomiosaliin majoittanut ja hänen käytöksensä — niin en voi olla sitä teille ilmi antamatta, vaikka hän onkin sukulaiseni ja ystäväni; se on velvollisuuteni, koska se isänmaatamme koskee, — hänen käytöksensä on ylen moitittava. Täällä asuu eräs tilanhaltija Dobtschinski, jolla myöskin on ollut kunnia päästä eteenne. — Niin pian kun tämä Dobtschinski kotinsa kynnyksen yli astuu, piirituomari heti seurustelemaan hänen vaimonsa kanssa; olen valmis vaikka valallakin asiata todistamaan… Ja katselkaa vaan Dobtschinskin lapsia: niistä ei yksikään vivahda Dobtschinskiin, mutta kaikki nuorempaan tyttäreen saakaa ovat niin kuin tuomarin kuvia.
Hlestakov. Mitä sanotte! Sitä en voinut aavistaakaan.
Sairash. talousmies. Ja entäs koulujen tarkastaja sitten. Minun on vaikea käsittää, kuinka hallitus on hänelle semmoista virkaa uskonut. Hän on jakobiinia kauheampi… hän istuttaa nuorisoon vaarallisia mielipiteitä, joita on vaikea kertoakin… Jos suvaitsette, niin esitän kaikki kirjallisesti.
Hlestakov. Niin, tehkää niin, tehkää se. Se olisi vallan mieleeni. Minä nimittäin, kun minun on ikävä… luen halulla jotakin hupaista… Mikä nimenne oli? Minä aina unhotan.
Sairash. talousmies. Semljanika.
Hlestakov. Oikein, oikein, Semljanika. No, sanokaa, onko teillä lapsia?
Sairash. talousmies. Viisi on minulla niitä, kaksi jo täysikasvuista!
Hlestakov. Ja kuinka he ovat noin… niinkuin?…
Sairash. talousmies. Tahtonette kai tietää, mitkä heidän nimensä ovat?
Hlestakov. Niin, mitkä ovat heidän nimensä?
Sairash. talousmies. Nikolaus, Ivan, Elisabet, Maria ja Perpetua.
Hlestakov. Hyvä!
Sairash. talousmies. Mutta en tohdi kauemmin teitä rasittaa ja kuluttaa teiltä niitä kalliita hetkiä, jotka aiotte käyttää pyhien velvollisuuksien täyttämiseen…
(Kumartaa ja aikoo lähteä.)
Hlestakov. Ette minua millään muotoa rasita. Olipa toki lystillistä, mitä kerroitte… Ettekö vieläkin jonkun kerran, kun sopii… Sanalla sanoen: tuontapaiset jutut huvittavat minua. (Kutsuu hänet takaisin.) Kuulkaapas! Sanokaa, mikä… olen taas tykkönään nimenne unhoittanut.
Sairash. talousmies. Artemy Filippovitsch Semljanika.
Hlestakov. Odottakaa, Artemy Filippovitsch, tehkää minulle pieni palvelus! Matkallani kulutin kaikki rahat. — Oletteko tilaisuudessa lainata minulle noin neljä sataa ruplaa!
Sairash. talousmies. Olen kyllä.
Hlestakov. No, sehän oli oivallista! Sulimmat kiitokseni.
Seitsemäs kohtaus.
Hlestakov. Dobtschinski. Bobtschinski.