Bobtschinski. Minulla on kunnia esitellä itseäni! Olen täällä kaupungissa asuva ja nimeni on Peter Ivanovitsch Bobtschinski.
Dobtschinski. Tilanhaltija Peter Ivanovitsch Dobtschinski!
Hlestakov. Oh, teidät olen muistaakseni jo ennenkin nähnyt! Tehän se olitte, joka ravintolassa suinpäin romahditte huoneeseni! Miten on nenänne laita?
Bobtschinski. Jumalan kiitos, saatte olla aivan huoletonna: nyt se jo kuivi, aivan kuivi!
Hlestakov. Vai niin, hyvä että kuivi! No sepä hauskaa kuulla…(Äkisti ja jyrkästi.) Onko teillä rahoja muassanne?
Dobtschinski. Rahoja? Kuinka, rahoja?
Hlestakov. Lainatkaa minulle tuhat ruplaa?
Bobtschinski. Voi, semmoista summaa ei jumaliste minulla ole! Onko teillä, Peter Ivanovitsch?
Dobtschinski. Ei, minulla ei semmoista summaa ole. Niinkuin luultavasti tiedätte, olen rahani sairashuoneen rahastoon tallettanut.
Hlestakov. Noh, ell'ei tuhatta ruplaa, niin ainakin sata?
Bobtschinski (Kaivellen taskujaan.) Peter Ivanovitsch, eikö teillä ole sataa ruplaa muassanne? Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä…
Dobtschinski (Niinikään taskuistaan etsiskellen.) Minulla on yhteensä vaan viisikolmatta.
Bobtschinski. Katsokaa tarkoin, Peter Ivanovitsch! Tiedänpä teillä olevan oikeassa taskussanne läven, — varmaankin ne ovat lävestä luiskahtaneet.
Dobtschinski. Ei, ei ole lävessäkään!
Hlestakov. No, olkoon menneeksi! Jos kohta ei enempää, kuin viisiseitsemättä ruplaa… sama se! (ottaa rahat.)
Dobtschinski. Saanko luvan puhutella teitä eräästä arasta asiasta?
Hlestakov. Mikä se olisi?
Dobtschinski. Niin asia on todellakin tukalaa laatua. Asia on näetten niin, että vanhin poikani ilmestyi maailmaan vähää ennen häitä…
Hlestakov. Oh, todellako?
Dobtschinski. Se on: poika on minun oma poikani, aivan kuin jälkeenkin häitten syntynyt, ja asia onkin lainmukaisella avioliitolla korjattu. Tahtoni on, että hän pidettäisiin laillisena poikanani, ja että häntä, niinkuin minuakin, nimitettäisiin Dobtschinskiksi.
Hlestakov. Hyvä, nimitettäköön vaan, miks'ei?
Dobtschinski. En mielelläni olisi teitä vaivannut; mutta pojan luonnon lahjoihin katsoen… hän on todellakin tavattoman toivehikas:… hän osaa ulkomuistilta lausua pitkät runot ja, kun hän saa käsiinsä veitsen, veistelee hän heti pieniä vaunuja niin taitavasti kuin täysi mestari! Sen voi Peter Ivanovitschkin todistaa.
Bobtschinski. Niin, kyllä hänellä on hyvät lahjat!
Hlestakov. Hyvä, hyvä! Kyllä koetan, kyllä koetan… Toivon sen mieliksenne päättyvän… Noh, niin! (Kääntyy Bobtschinskin puoleen.) Entäs te, eikö teillä ole mitään sanottavaa?
Bobtschinski. Kyllä kaiketi, minullakin olisi nöyrä pyyntö…
Hlestakov. Noh?
Bobtschinski. Niin, tahtoisin suurimmassa alamaisuudessa teiltä, jalosukuinen herra, anoa, että, Pietariin palattuanne, suosiollisesti kertoisitte kaikille mahtaville herroille, senaatoreille ja amiraaleille, että tässä kaupungissa asuu Peter Ivanovitsch Bobtschinski. Ei muuta kuin tämä: sanokaa vaan, että Peter Ivanovitsch Bobtschinski asuu täällä.
Hlestakov. Hyvä, kyllä sanon!
Bobtschinski. Ja jos joutuisi keisarinkin kuuluviin, niin sanokaa hänellekin: "Teidän Keisarillinen Majesteettinne, siinä kaupungissa asuu Peter Ivanovitsch Bobtschinski."
Hlestakov. Kyllä minä sen teen.
Dobtschinski. Suokaa anteeksi, että olemme teitä läsnäolollamme vaivanneet!
Bobtschinski. Niin, suokaa anteeksi, että olemme teitä läsnäolollamme vaivanneet!
Hlestakov. Se ei mitään tee, ei mitään. Olihan minun päinvastoin hyvin hupaista.
(Saattaa heidät ulos.)
Kahdeksas kohtaus.
Hlestakov. (Yksinänsä).
Hlestakov. Täällä on paljo virkamiehiä. Näyttää siltä, kuin luulisivat minua joksikuksi ylhäiseksi hallitusmieheksi. Varmaankin tein eilen heihin mahtavan vaikutuksen. Kylläpä ovat aika pässejä! Tästä minun täytyy Trapitschkinille kirjoittaa, — siinä hänelle on aihetta kyllin oivalliseen sanomalehden kertomukseen. Kuinka hän heidät kylvettää! (Huutaa). Hoi Ossip! Tuo minulle kynä, läkkiä ja paperia! (Ossip kurkistaa ovesta sisään ja vastaa: "kohta"). Mutta tuo Trapitschkin… jos hän saa käsiinsä jonkun hupaisen aineen… kyllä silloin lähimmäinen saa kyytinsä! Saadaksensa kertoa lystillistä juttua tahi laskeaksensa kokkapuheita ei hän säästä omaa isäänsäkään… Ja kyllä hän rahaakin rakastaa! Mutta muuten nämä virkamiehet ovat oikein hyväntahtoisia! Se osoittaa heidän hyvää sydäntänsä, että lainasivat minulle rahaa… Paljonko jo olen keräillyt: kolme sataa piirituomarilta, samoin postimestarilta; se tekee yhteensä kuusi sataa. Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksan… — nämäpä, lempo vie, ovat rasvaisia setelilappuja! — Kahdeksan sataa, yhdeksän sataa. No, jopa nyt jotakin! On jo toista tuhatta! Nyt, hyvä herra kapteeni, jos nyt kynsiini joutuisit… niin nähtäisiin, kuka ketä…
Yhdeksäs kohtaus.
Hlestakov. Ossip (tuopi läkkiä, paperia ja kynän.)
Hlestakov. No, pöllö, näetkö, kuinka minua kestitään?
(Alkaa kirjoittaa).
Ossip. Jumalan kiitos! Tiedättekö mitä, Ivan Aleksandrovitsch?
Hlestakov (kirjoittaen). No mitä nyt?
Ossip. Parasta jo lienee pötkiä tiehensä. Kyllä minusta jo on aika.
Hlestakov (Kirjoittaen). Mitä loruja? Miksi niin?
Ossip. Niin vaan! Jääkööt Herran haltuun! Hummasimme jo kaksi päivää, — eiköhän se jo riitä? Miksikä täällä enään virumme? Sylkekää kaikelle! Aika ei ole aina sama. Saattaa joku toinenkin tulla ja silloin, Jumala meitä varjelkoon! Täällä on kelpo hevosia — lähdetään täältä pois!
Hlestakov (Kirjoittaen), Ei, ei, tahdon täällä vielä vähäsen elamoida. Huomenna lähden!
Ossip. Huomenna! Herran tähden lähtekäämme, Ivan Aleksandrovitsch! Vaikka teitä pidetäänkin suuressa kunniassa, olisi kuitenkin parasta lähteä. Huomaattehan itsekin, että teitä luullaan aivan toiseksi, kuin olette — ja isä-ukkonne närkästyy teihin, jos suotta kauaa viivytte… Ja niin mainion hyvin, kuin nyt päästäisiin, ja niin mainiot kyytihevoset, kuin nyt saisimme.
Hlestakov (kirjoittaen). No, niin! mutta ensiksikin vie tämä kirje postiin — sitten saat mielesi mukaan heti hankkia hevoset ja vaunut. Mutta pidä silmällä, että saamme oikein hyvät hevoset. Sano ajureille, että juomarahoja annetaan ruplittain ja että ajaisivat, kuin lennossa, ja laulaisivat lauluja! (Kirjoittaa kirjoittamistaan). Trapitschkin kuolee varmaan naurusta.
Ossip. Minä, herra, lähetän jonkun tämän talon väestä toimittamaan tämän asian ja itse panen kapineemme kokoon, ett'ei aikaa meiltä menisi hukkaan.
Hlestakov. Noh, tee vaan niin: mutta toimita minulle ensin kynttilä!
Ossip (Astuu ulos ja puhun näyttämiin takana). Kuulepas, veli kulta! Viepäs tämä kirje postiin ja sano postimestarille, että hän lähettää sen ilman maksua. Ja sano hänelle vielä, että hänen pitää oitis toimittaa herralleni kolme parasta kuriirihevosta! Ja lisää, että maksu ei tule kysymykseenkään — kaikki käypi valtion kustannuksella. Ja laita niin, että kaikki ripeästi toimitetaan, ett'ei isäntä suuttuisi. Mutta maltapas, kirje ei vielä ole valmis.
Hlestakov (yhä kirjoittaen). Arvelen juuri, missä hän nyt mahtanee asua — Posti — vai Hernekadun varrella? Hän myöskin mielellään muuttelee asuntopaikkaa, hyyryänsä maksamatta, Noh, minä kirjoitan vanhaan asuntoonsa Postikadun varrelle.
(Kääntää kirjeensä kokoon. Ossip tuo kynttilän ja Hlestakov
sulkee kirjoen sinetillä).
Derschimordan ääni (näyttämön takaa). Kuulepas, vanha halliparta, minne nyt tunget? Tänne ei ketään päästetä!
Hlestakov. (Antaa Ossipille kirjeensä). Noh niin, viepäs se nyt postiin.
Kauppamiesten äänet (näyttämön takaa). Noh, päästä nyt, veli kulta, meidät sisään. Sinä et saa meitä estää, me tulemme asioissa.
Derschimordan ääni. Pois, pois! Hän ei ota vastaan! Hän makaa.
(Meteli yhä kasvaa),
Hlestakov. Mikä siellä nyt on, Ossip? Katsopas, mitä melua siellä pidetään.
Ossip (katsoo ikkunasta). Siellä on kauppamiehiä, jotka pyrkivät sisään, mutta poliisipalvelija ajaa heitä pois. He huiskivat papereilla. Näyttää siltä, kuin tahtoisivat teitä puhutella.
Hlestakov (astuu ikkunan luo). Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?
Ääniä. Lähestymme Teidän armoanne! Käske, korkea herra, ottamaan vastaan anomuskirjamme!
Hlestakov. Päästä heidät… Tulkoot vaan! Ossip, käske heitä tulemaan. (Ossip menee. Hlestakov ottaa ikkunasta anomuskirjat vastaan, aukaisee yhden niistä ja lukee). Hänen kaikkein korkeimmalle Ylhäisyydelleen, Raha-asiain johtajalle kauppias Abdulinilta. Lempo tiesi, mitä tämä merkitsee… Omituinen virkanimipä minulle annetaankin!
Kymmenes kohtaus.
Hlestakov. Kauppamiehet (tuoden suuren, korilla ympäröidyn viinipullon ja sokurikekoja kulissa). [Sokurikeot kannetaan nimittäin suuressa jauhomatossa (kulissa).]
Hlestakov. Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?
Kauppamiehet. Mitä nöyrimmästi rukoilemme Teidän armoanne.
Hlestakov. Mitä siis pyydätte?
Kauppamiehet. Älkää jättäkö meitä kurjuuteemme, armollinen herra! Meitä sorretaan aivan syyttömästi!
Hlestakov. Kuka teitä sortaa?
Yksi kauppamiehistä. Täkäläinen kaupungin päällikkö vaan! Sellaista kaupungin päällikköä ei ikinä ole ollut olemassa, armias herra! Hän saattaa meidät sanomattomaan kurjuuteen. Majoituksellaan on saattanut meidät melkein hirteen. Hän ei menettele enää ihmisten lailla. Hän käy partaan ja huutaa: "Sinä kalmukki!" Ja Herra Jumala, olemmehan me koettaneet tehdä hänelle parastamme eikä meitä voi mistään syyttää… Mitä siihen tulee, että hän tahtoo vaatteita armolliselle rouvalleen ja tyttärelleen, — siitä emme valita. Mutta siihen hän ei tyydy. Kaikki on hänestä vähä. Hän tulee puotiin ja ottaa, mitä tahtoo. Jos hän näkee verkapankon, niin sanoo hän heti: tuossapa on hienoa, kaunista kangasta, kannapas se kotiini! Ja me viemme! Vaan pankossa onkin viisikymmentä kyynärää.
Hlestakov. Kuinka, olisiko se mahdollista! Onko hän semmoinen rosvo?
Kauppamiehet. Sellaista kaupungin päällikköä ei ole miesmuistiin nähty. Kun hänet kaukaa näemme, piilotamme, mitä suinkin ennätämme. Puhumatta siitä, että hän ottaisi jotakin hienompaa, vaan hänelle kelpaa kaikki roskakin. Vanhoja viskunoita, jotka jo seitsemän vuotta ovat olleet nelikossa ja jommoisia ei puotipoikanikaan söisi, tuppaa hän taskunsa täyteen. Hänen nimipäivänään — joka on Pyhän Antoniuksen päivänä — täytyy, kuin täytyykin, hänelle tuoda mitä milloinkin, vieläpä sellaistakin, jota hän ei laisinkaan tarvitse. Ja sitten hän väittää myös Onufriuksenkin päivän olevan nimipäivänsä. Mitäs tehdä? Me kannamme Onufriuksellekin…
Hlestakov. Sehän on ilmeinen ryöväri!
Eräs kauppias. Aivan niin, Jumala nähköön! Semmoinen juuri on asian laita. Ja koetapas vaan tehdä vähäkään vastarintaa, — kohta paikalla hän majottaa koko rykmentin taloosi. Jos mieli tekee valittaa, niin sieppaa hän oven kiinni kesken puhetta. "En pane sinua kidutuspenkille enkä ruoski sinua", sanoo hän, "sillä laki ei sitä salli; mutta, ukko parka, kyllä sinä minulla vielä sillejä syöt."
Hlestakov. Mikä roisto! Siitä pitäisi hänet Siperiaan lähettää!
Eräs kauppamies. Jos Teidän armonne hänet vaan toimittaisi täältä pois — vaikk'ei niinkään pitkälle — niin kaikki olisivat sangen tyytyväiset. Älä vähäisiä lahjojamme halveksi! Ota armollisesti vastaan tämä viini ja nämä sokurike'ot!
Hlestakov. Älkää sitä luulkokaan; minä en koskaan ota vastaan lahjoja. Mutta jos tahtoisitte lainata minulle kolmesataa ruplaa, niin se olisi toinen asia.
Kauppamiehet (ottavat rahoja esiin). Kas tässä on, isä hyvä, tässä on! Mutta miksi vaan kolmesataa ruplaa. Ota nyt viisisataa, kunhan vaan autat!
Hlestakov. Sama se… mutta lainaksi vaan…
Kauppamiehet (Ojentaen rahat hopea-tarjottimella). Tehkää hyvin ja ottakaa myöskin tarjotin!
Hlestakov. Noh, sama se, otetaan sekin!
Kauppamiehet (Kumartaen.) Noh, ottakaa samalla sokuritkin.
Hlestakov. Ei, ei, minä en ota minkäänlaisia lahjoja.
Ossip. Vaan armollinen herra, miksi ette ota? Ottakaa vaan! Matkalla kaikki kelpaa. Heittäkää tänne vaan keot ja kuli myös! Kaikki vaan mukiin? Mikä se on? Nuora! No, anna nuorakin tänne. Matkalla nuoraa kyllä tarvitaan. Vaunut tai jotakin muuta särkyy, ja silloin on hyvä sitoa nuoralla.
Kauppamiehet. Olkaa meille armollinen, Teidän ylhäisyytenne! Ellette te meitä auta, olemme kaikki huutavassa hukassa; silloin ei ole muuta neuvoa kuin pistää nuora kaulaan.
Hlestakov. Voitte täydelleen luottaa minuun. Teen, mitä suinkin mahdollista on.
(Kauppamiehet menevät.)
Naisen ääni (Näyttämön takana). Sinä et uskalla pidättää minua! Kantelen sinustakin! Koetapas vaan potkia!
Hlestakov. Kuka se on? (Käy ikkunaan.) Mitä asiata sinulla olisi, muori rukka?
Kaksi naisääntä. Armoa, hyvä isä! Oikeutta, armollinen herra! Kuulkaa armosta meitä!
Hlestakov (ikkunasta). Päästä hänet sisään.
Yhdestoista kohtaus.
Hlestakov. Sepän vaimo. Alaupseerin leski.
Sepän vaimo (Lankee polvilleen). Armahtakaa!
Alaupseerin leski (Lankee polvilleen). Armahtakaa!
Hlestakov. Keitä te olette?
Leski. Minä olen alaupseeri Ivanovin leski.
Vaimo. Minä olen kaupungissa asuvan sepän vaimo Ferronja Petrovna Poschlepkina.
Hlestakov. Malta, puhukoon nyt yksi kerrassaan! Mitä sinä tahdot?
Vaimo. Armoa! Polvillani rukoilen turvaa kaupungin päällikköä vastaan. Suokoon Jumala sille riiviölle, mitä maailmassa on pahaa — surma syököön sen roiston ja hänen lapsensa, setänsä, tätinsä ja koko hänen sukunsa!
Hlestakov. No, mitä pahaa hän sitten on tehnyt?
Vaimo. Hän käski pistää mieheni vasten vuoroa sotaväkeen! — Voi mikä roisto! Ja paitsi sitä, se on laitonta, sillä mieheni on nainut mies.
Hlestakov. Mutta kuinka uskalsi hän niin tehdä?
Vaimo. Mutta sen se riiviö teki, kuin tekikin! Rangaiskoon hyvä Jumala häntä sekä tässä että tulevassa maailmassa! Ja jos hänellä on täti, niin valukoon koko maailman kurjuus senkin päälle. Ja jos hänen kelmi isänsä vielä on elossa, niin soisin senkin riivatun pakahtuvan tahi tukehtuvan! Vuoro oli oikeastansa räätälin pojan, joka sitä paitsi on suuri juoppokin; mutta hänen vanhempansa antoivat kaupungin päällikölle kalliin lahjan, ja silloin tämä loikin silmänsä kauppiaan-rouvan Pantelejevan poikaan, ja silloin Pantelejeva lähettämään rouvalle kolme pankkoa palttinaa — ja sitten kävi hän minun kimppuuni. — "Mitä sinä miehellä teet?" sanoi hän. "Ei hän enää mihinkään kelpaa", sanoi hän. Kyllin itse tiedän — kelpaako vai ei. Se on oma asiani. Roisto! "Hän on varas", lausui hän. "Ellei hän nyt olekaan varastanut, niin sama se; hän epäilemättä ajan pitkään varastaa, sitten hän ensi vuonna kuitenkin otetaan nostoväkeen." — Ja miten minä tulen ilman miestä toimeen. Semmoinen heittiö! Toivon, että koko hänen sukunsa hukkuisi ja, jos hänellä on anoppi elossa, niin toivotan, että anoppikin…
Hlestakov. Hyvä, hyvä! (saattaa ulos sepän leskeä, toiselle.) Mitä sinä tahdot?
Vaimo (mennessään.) Älkää minua vaivaista unhoittako, laupias isä! Olkaa armollinen!
Leski. Minä tulen, hyvä isä, valittamaan kaupungin päällikön tekoja.
Hlestakov. No, mitä hän on sinulle tehnyt? Mutta lyhyesti!
Leski. Hän on, hyvä isä, minua pieksättänyt!
Hlestakov. Pieksättänyt; no kuinka?
Leski. Vallan erehdyksestä, isä kulta. Täkäläiset akat torilla joutuivat tappeluun. Poliisi ei ennättänyt ottaa heitä kiinni, vaan sen sijaan otti minut kiinni ja pieksi minua niin pahanpäiväisesti, ett'en kahteen päivään kärsinyt istua.
Hlestakov. No, mitä sille nyt enää voi?
Leski. Niin, eihän sille nyt enää mitään voi; mutta erehdyksestään vetäköön hän sakkoa. Miksi minä kadottaisin onneni? Juuri par'aikaa olisi minulle rahat hyvin tarpeen.
Hlestakov. Hyvä, hyvä. Menkää vaan; kyllä asiasta pidän huolta. (Leski menee; ikkunasta ojennetaan anomuskirjoja.) Noh, vieläkö sitä kestää? (Astuu ikkunan luo.) Ei, ei! Mahdotonta, mahdotonta! (Poistuu ikkunasta.) Tämä käypi ajan pitkään ikäväksi. Menkööt hiiteen! Ossip, älä enään laske ketään huoneisin!
Ossip (Huutaa ikkunasta). Menkää matkaanne! Herralla ei ole aikaa. Tulkaa jälleen huomenna!
(Ovi aukenee ja etupäässä näkyy pitkäpartainen rentturetkale pitkässä karvanutussa, huulet paisuksissa, posket siteissä. Hänen takanaan useita muita henkilöitä.)
Ossip. Pois paikalla, joka sorkka! Mitä sinä tahdot?
(Tuuppaa ensimmäistä vatsaan, työntää hänet takaperin ulos ja paiskaa jälessään oven kiinni.)
Kahdestoista kohtaus.
Hlestakov. Maria Antonovna.
Maria. Ah!
Hlestakov. Mitä niin säikähdätte, neiti?
Maria. Oh! En minä säikähtänyt.
Hlestakov (Kiemuroiden.) Suokaa anteeksi, neitoseni, mutta minua ilahduttaa erinomaisesti, että pidätte minua miehenä, joka… Rohkenenko kysyä, minne olitte menossa?
Maria. En minnekään.
Hlestakov. Kuinka olisi esimerkiksi mahdollista, ett'ette minnekään aikoneet?
Maria. Luulin äitini olevan täällä…
Hlestakov. Mutta tekisi suuresti mieleni tietää, kuinka niin kummallisesti sattui, ett'ette olleet menossa minnekään.
Maria. Varmaan häiritsen teitä. Teillä on tärkeitä asioita.
Hlestakov (Keikaroiden.) Teidän silmänne ovat paremmat kuin kaikki tärkeät asiat. Teidän on mahdotonta minua häiritä! Päinvastoin te tulette kuin onnen ohjaamana.
Maria. Te puhutte, kuin pääkaupungin herrat ainakin…
Hlestakov. Kuten puhua tulee niin ihanalle naiselle! Rohkenenko olla niin onnellinen, että saisin tarjota teille tuolin? Teille ei sovi tuoli; teille pitäisi olla valtaistuin!
Maria. Tosiaankaan en tiedä… oikeastaan minun pitäisi mennä pois.
(Istuu.)
Hlestakov. Mikä erinomaisen kaunis liinanen teillä on?
Maria. Kuinka sydämetön te olette, kun teette minusta maalais-tyttö raukasta pilkkaa!
Hlestakov. Oh, neitini, soisin itseni olevan tuon huivin, voidakseni kiertyä tuon liljavalkoisen kaulan ympäri!
Maria. Voi, Herrani, en ymmärrä ollenkaan, mitä tarkoitatte… Mikä liina?… Kuinka kummallinen ilma meillä tänään on!
Hlestakov. Teidän huulenne, neitoseni, ovat paremmat parhaintakin ilmaa!
Maria. Yhä teillä vaan on tuommoista puhetta!… Aikomukseni oli pyytää teitä piirtämään muutamaa runonpätkää muistokirjaani. Olen varma siitä, että teillä on niitä monta muistissanne.
Hlestakov. Teille, neitonen, olen valmis kaikki tekemään. Vaatikaa vaan — minkälaisia runoja tahdotte?
Maria, Se on yhdentekevää, kunhan vaan ovat kauniita ja uusia.
Hlestakov. No niin runoja! Niitä osaan koko joukon.
Maria. No sanokaa, minkälaisia ai'otte muistokirjaani kirjoittaa?
Hlestakov. Miksi niin? Kyllähän minä niitä osaan.
Maria. Runot ovat niin mieleisiäni!
Hlestakov. No, minulla on kaikellaisia. Saanko muistikirjaanne panna esim. seuraavan:
"Sä, ihmislapsi, surussasi
Ain moitit Luojan sallimaa."
Tahi jotakin sen kaltaista?… Tällä hetkellä en muista niitä aivan tarkkaan. Mutta eihän se mitään tee. Runojen sijaan tarjoan teille mieluummin rakkauteni, heti teidän silmäyksestänne…
(Siirtää tuolinsa likemmäksi.)
Maria. Jumalani, rakkaus!… En ensinkään tiedä, mitä rakkaus on… Rakkaus, siitä en koskaan tietänyt…
(Väistyy tuolineen.)
Hlestakov. Minkätähden noin siirrätte pois tuolianne? Hauskempihan olisi istua lähellä toinen toistansa.
Maria (Yhä siirtyen tuolineen). Miksi juuri lähellä? Yhtä hyvä on istua kauempanakin.
Hlestakov (Lähestyen). Miksi niin kaukana. Yhtä hyvin lähempänä.
Maria (Vetäytyy kauemmaksi.) Ja minkä tähden?
Hlestakov (Lähestyy tuolineen). Teistä vaan näyttää, että olemme lähellä, mutta ajatelkaa, että olemme kaukana… Oi, neitiseni, kuinka autuas olisin, jos saisin sulkea teidät syliini!
Maria (Katsahtaa ikkunan puoleen). Kas, mikä tuosta ikkunan sivutse lensi? Oliko se varis vai muu lintu?
Hlestakov (Suutelee häntä olkapäälle ja katsoo ikkunaan). Varis se Oli.
Maria (Nousee närkästyneenä.) Ei, tuo jo on liikaa… Moista rohkeutta…
Hlestakov (Pidättäen häntä). Anteeksi, neiti, suokaa anteeksi! Rakkaudesta sen tein, rakkaudesta, puhtaasta rakkaudesta…
Maria. Te pidätte minua tuollaisena maalaistyttönä…
(Koettaa päästä erilleen hänestä.)
Hlestakov. Rakkaudesta se tapahtui, pyhimmästä, puhtaimmasta lemmestä. Vaan pilanpäin minä teitä suutelin, Maria Antonovna; älkää siitä minuun suuttuko! Olen valmis polvillani rukoilemaan teiltä anteeksi. (Lankee polvillensa.) Voi, antakaa kuitenkin anteeksi, antakaa anteeksi! Näettehän, että polvillani teitä rukoilen.
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna.
Anna Andrejevna (Huomaa Hlestakovin olevan polvillansa). Ah, minkälainen asema!
Hlestakov (nousten seisaalleen). Piru vie!
Anna Andrejevna. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämä sopivata?
Maria. Voi, hyvä äiti kulta, minä…
Anna Andrejevna. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi, äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaan minun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen…
Hlestakov (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi — sangen sievä! (Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!
Anna Andrejevna. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikin mokomin hyvin ja nouskaa — lattia ei ole aivan puhdas.
Hlestakov. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkä kohtalon minulle sallimus määrää — elämän vai kuoleman.
Anna Andrejevna. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.
Hlestakov. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa. Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata elää maailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.
Anna Andrejevna. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nyt siinä asemassa… minä olen naimisessa…
Hlestakov. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muuten Karamsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"… Siirrymme etäisen rannan kalveesen… Saanko sydämenne, saanko sydämenne?
Neljästoista kohtaus.
Edelliset. Maria Antonovna. (Juoksee äkkiä huoneesen.)
Maria. Äiti kulta, isä sanoo, että sinä… (Huomaa Hlestakovin olevan polvillaan). Ah, minkälainen asema!
Anna Andrejevna. No, mitä nyt? Mitä sinä ajattelet? Mikä tuulihattu! Yht'äkkiä hyppää, kuin hassu! No, mitä kummallista tässä sitten on? Mitä sinä ajattelet? Aivan kuin kolmivuotinen lapsi! Et suinkaan… et ollenkaan näytä kahdeksantoista vuotiaalta neidolta! Jumala tiesi, koska sinäkin viisastut ja koska käyttäydyt niin, kuin hyvin kasvatetun neiden tulee…? Milloin sinäkin opit tietämään, mitä hyvä tapa ja sievä käytös on?
Maria (Kyynelsilmin). En todellakaan, äiti kulta, tietänyt…
Anna Andrejevna. Päässäsi aina käy jonkinlainen ristituuli. Aina otat esimerkkiä Liapkin-Tiapkinin tyttäristä. Mitä sinä niistä? Sinun ei pidä heitä jäljitellä! Onhan sinulla muita esimerkkejä… esimerkiksi äitisi. Siinä esikuva, jota sinun sopii noudattaa.
Hlestakov (Tarttuu Marian käteen). Anna Andrejevna, älkää onneamme estäkö! Suokaa uskolliselle rakkaudellemme siunauksenne!
Anna Andrejevna (Hämmästyksissään). Kuinka! Häneenkö te siis…
Hlestakov. Lausukaa ratkaiseva sana! Elämä vai kuolema!
Anna Andrejevna. No, nyt huomannet, hupsu, itse. Vieras oli sinun joutavan vuoksi polvillaan ja sinä — sinä hyppäät sisään kuin hassu! Sinä todellakin ansaitsisit, että kieltäisin; sinä et ansaitse sellaista onnea.
Maria. En niin ikänäni enään tee, äiti kultani, en, en koskaan tästä lähin…
Viidestoista kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö. (Hengästyneenä).
Päällikkö. En milloinkaan, Teidän ylhäisyytenne, enää niin tee, en milloinkaan! Älkää mua turmioon syöskö, armoa! armoa!
Hlestakov. Mikä teitä vaivaa?
Päällikkö. Kauppamiehet kävivät teille valittamassa. Voin kunniallani vakuuttaa, ett'eivät puoletkaan heidän kanteistaan ole tosia. Hepä juuri itse peijaavat ja nylkevät kansaa! Alaupseerin vaimo valehteli, jumaliste, hän valehteli, että olen häntä ruoskittanut. — Hän on itse itseänsä piiskannut.
Hlestakov. Hiisi vieköön alaupseerin lesken! Nyt ei minulla ole semmoiseen aikaa.
Päällikkö. Älkää heitä uskoko! Ilkeitä panettelijoita kaikki tyyni!… Ei pieni lapsikaan uskoisi heitä. Koko kaupunki pitää heitä valhettelijoina. Mitä tulee minun ryöstöihini, ovat he itse suurimpia varkaita auringon alla.
Anna Andrejevna. Tiedätkö, minkä kunnian Ivan Aleksandrovitsch on suvainnut meille osoittaa? Hän pyytää tytärtämme vaimokseen!
Päällikkö. Mitä sinä nyt? Et varmaankaan, akkaseni, ole aivan täydessä järjessäsi? Älkää panko pahaksenne, Teidän ylhäisyytenne! Hän on vähän hassahtunut… Hänen äidissään oli samaa vikaa.
Hlestakov. Minä todellakin kosin tytärtänne. Olen rakastunut.
Päällikkö. Sitä en saata uskoa, Teidän ylhäisyytenne!
Anna Andrejevna. Mutta etkös, jurro, kuule, mitä sinulle sanotaan…
Hlestakov. En laske leikkiä, puhun täyttä totta! Minä voin rakkaudesta menettää järkeni.
Päällikkö. En uskalla, en rohkene sitä todeksi uskoa; en ole semmoiseen kunniaan mahdollinen.
Hlestakov. Toden totta, jos kiellätte tyttärenne minulta, niin tiesi lempo, mitä teenkään!
Päällikkö. En voi sitä uskoa; Teidän ylhäisyytenne, armollisesti vaan laskette leikkiä.
Anna Andrejevna. Noh, mikä tukki! Kuinka monta kertaa pitää sinulle selittää…
Päällikkö. Minä en saata uskoa!
Hlestakov. Suostukaa, suostukaa! Minä olen hurja mies… Ja kun itseni ammun, niin kyllä teidät pahoista töistänne viedään keräjiin.
Päällikkö. Voi, Jumalani, syytön minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Älkää, Teidän ylhäisyytenne, suuttuko! Tehkää nyt, niinkuin tahdotte!… Nyt en tosiaankaan tiedä, kummoinen on pääni laita… Nyt olen tyhmempi kuin koskaan ennen.
Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä, mutta siunaa nyt vaan!
(Hlestakov ottaa Mariaa kädestä ja lähestyy.)
Päällikkö. Jumala teitä siunatkoon — mutta syytön minä tässä asiassa olen! (Hlestakov suutelee Mariaa. Päällikkö katsoa ällistelee.) No tuhat tulimmaista, aivan toden totta! (Hieroo silmiänsä.) Suutelevathan toisiansa, niin todella suutelevat toisiansa! Vallan kuin sulho ja morsian! Kylläpä nyt Jumala onnella siunasi. Kukapa olisi luullut!
Kuudestoista kohtaus.
Edelliset. Ossip.
Ossip. Hevoset ovat valjaissa.
Hlestakov. Hyvä… tulen kohta.
Päällikkö. Aiotteko lähteä?
Hlestakov. Aion.
Päällikkö. Ja milloin sitten?… Ellen erehdy, suvaitsitte itse mainita jotakin häistä…
Hlestakov. Se tapahtuu aivan äkkiä… Lähden päiväksi vaan enoni — summattoman rikkaan ukon luoksi. Huomenna olen jälleen täällä.
Päällikkö. En rohkene pidättää teitä; — toivon teidän pian ja onnellisesti palaavan.
Hlestakov. Kuinkas sitten, kuinkas sitten! Se tapahtuu aivan äkkiä! Jää hyvästi, sydänkäpyni!… En voi, tosiaan en voi lausua, kuinka syvästi… Hyvästi, kyyhkyseni!
(Suutelee Marian kättä.)
Päällikkö. Ettekö mitään tarvitse matkalle? Jollen muista väärin, oli kassanne vähän heikolla kannalla?
Hlestakov. Oh, ei ensinkään! (Miettii.) Noh, vaikkapa vaan…
Päällikkö. Paljonko suvaitsette?
Hlestakov. Te annoitte jo minulle kaksisataa ruplaa — tahi oikeammin neljäsataa! En tahdo erehdystänne käyttää väärin… No… jos saan saman summan vielä lisäksi, niin kaikki tekee tasan kahdeksansataa.
Päällikkö. Heti paikalla! (Noukkii setelejä taskukirjastaan). Tehkää hyvin, kaikki ovat ihan uusia setelejä.
Hlestakov. Kas todellakin! (Katselee setelejä). Sitä parempi! Sanotaanhan, että uudet setelit merkitsevät uutta onnea.
Päällikkö. Aivan niin, ihan oikein — uutta onnea!
Hlestakov. Herran haltuun, Anton Antonovitsch! Sulimmat kiitokset vierasvaraisuudestanne. Minua ei ole missään niin erinomaisesti kohdeltu kuin teillä. Jääkää hyvästi, Anna Andrejevna! Ja hyvästi, rakas Mariani, näkemään asti, kultaseni!
Näyttämön takana.
Hlestakovin ääni. Voi hyvin, Maria Antonovna, sinä lempeni tähti!
Päällikön ääni. Mitä tämä on? Tuollaisillako rattailla lähdette?
Hlestakovin ääni. Niin aion, olen niihin jo tottunut. Linjaalista rupee päätäni kivistämään.
Ajurin ääni. Ptrruu.
Päällikön ääni. Pankaa kumminkin jotain allenne… joku matto esimerkiksi… Sallitteko minun panna jonkun maton?
Hlestakovin ääni. Sitä ei ole tarvis. Se on turhaa… Ehkäpä se olisi hyväkin?
Päällikön ääni. Kuule Avdotja! Juokse heti aittaan ja nouda sieltä paras matto — tuo turkkilainen, pohja sininen!
Ajurin ääni. Ptrruu!
Päällikön ääni. Koska meidän sopii odottaa teitä taas tänne?
Hlestakovin ääni. Huomenna — viimeistään ylihuomenna.
Ossipin ääni. Kas tässä on matto! Levittäkää se sinne! No niin; mutta ensin heiniä tänne näin!
Ajurin ääni. Ptruu!
Ossipin ääni. Tänne näin, tänne näin! Nyt vaan pikkuisen lisää!… No niin, nyt on kaikki hyvin! (Lyöpi kädellä mattoa). Armollinen herra, tehkää hyvin ja istukaa!
Hlestakovin ääni. Hyvästi Anton Antonovitsch!
Päällikön ääni. Hyvästi, Teidän ylhäisyytenne!
Naisten äänet. Hyvästi, Ivan Aleksandrovitsch!
Hlestakovin ääni. Jääkää hyvästi, äiti kulta! Hyvästi, kyyhkyseni!
Ajurin ääni. Hei heposeni, lintuseni! Lentäkää täyttä laukkaa!
(Kellojen kilinää kuuluu).
Esirippu laskee.
VIIDES NÄYTÖS.
(Sama huone).
Ensimmäinen kohtaus.
Kaupungin päällikkö. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Päällikkö. Noh, Annaseni, mitään tämänlaista sinä et liene koskaan voinut aavistaakaan? Saakeli vie, sepä oli oiva apaja! Sanopas minulle suoraan: oletko ikänäsi mitään sellaista edes uneksinutkaan?… Peijakas! Yksinkertaisesta pikkukaupungin päällikön rouvasta äkkiä nousit sellaiseen sukuun!
Anna Andrejevna. Minua se ei ollenkaan kummastuta. Olen jo kauan sen tietänyt. Mutta sinusta se varmaan näyttää varsin käsittämättömältä, koska olet yksinkertainen mies, etkä koskaan ole oikeita säätyhenkilöitä nähnyt.
Päällikkö. Niinkuin en itse olisi säätyhenkilö, muoriseni! Annaseni, todellakin lystillistä on ajatella, mitä lintuja meistä nyt on tullut — niin, niin, Anna Andrejevnani, piru vie, oikein korkealentoisia lintuja! Nytpä kyyditän nuo konnat, jotka ovat kanne- ja valituskirjoja sepitelleet ja lähetelleet!… Kuka siellä? (Poliisipalvelija astuu sisään). Ah, sinäkö se olet, Ivan Karpovitsch! Mene, ystäväni, ja kutsu tänne kauppamiehet!… Kylläpä ne riiviöt opetan kantelemaan minun päälleni! Onko maailmassa semmoisia juutalaisroistoja nähty; malttakaa vaan, kyyhkyseni! Tähän asti olette riippuneet hirressä vaan kainaloista, mutta nyt ripustan teidät kurkuista! Kirjoita muistiin kaikki, jotka ovat käyneet minusta valittamassa… ja ennen kaikkia ne, jotka ovat kyhäilleet valitus-kirjoja! Ja tietäkööt siis kaikki, minkä armon taivas on kaupungin päällikön huoneelle osoittanut! Hän ei naita pois tytärtänsä millekään jokapäiväiselle kosijalle, vaan miehelle, jonka vertaista ei ole sinä ilmoisna ikänä nähty, miehelle, joka voipi tehdä kaikki, mitä vaan tahtoo, kaikki, kaikki, kaikki! Anna heidän kaikkien se tietää ja kuulla! Julista se koko maailmalle, soita kelloja! Tuhat tulimmaista; tämä päivä on voiton ja riemun päivä, ja riemuita minä toki tahdon! (Poliisipalvelija menee.) No niin, Annani, niin! Kuinka meidän nyt pitää asettaa elämämme? Missä vast'edes asumme — täälläkö vai Pietarissa?
Anna Andrejevna. Pietarissa varmaan, Pietarissa! Kuinka saattaisi jäädä tänne?
Päällikkö. No, olkoon menneeksi! Pietarissa, siis Pietarissa. Muuten täälläkään ei olisi hullumpaa! Kylläkai kaupungin päällikkötoimenikin nyt on hiiteen heitettävä, vai kuinka, Anna Andrejevna?
Anna Andrejevna. No, se on tietty. Mitä se on — kaupungin päällikkö!
Päällikkö. Usko pois. Annaseni, että jo piankin pujahdan korkeampaan virkaan. Hän on veli kaikkien ministerien kanssa ja käypi hovissa. Kyllä hän pitää huolta ylentymisestäni; kyllä kai minä hyvinkin pian kenraaliksi kiipeen! Mitä arvelet, Anna Andrejevna — enkö voi piankin kiivetä kenraaliksi?
Anna Andrejevna. No, mitenkäs muuten?
Päällikkö. Niin saakeli soikoon! Loistavaa on olla kenraalina ja ripustaa nauhat olkapäillensä! Mutta minkälaiset nauhat, Anna? Punaisetko vai siniset?
Anna Andrejevna. Siniset ainakin!
Päällikkö. Ha, ha, kas vaan kuinka hän on siniseen mieltynyt! Muuten ei punainenkaan ole hullumpi. Mutta tiedätkös, miksi on niin ihanata olla kenraalina? Sen tähden että, jos esimerkiksi tekee mieli matkustaa johonkin, niin kuriirit ja ajutantit ratrastavat täyttä laukkaa edelläpäin ja huutavat: hevosia, hevosia kenraalille! — Kestikievaritaloissa ei niitä anneta kellekään. Kaikkien täytyy kauniisti odottaa — kaikkien alhaisempien virkamiesten, kapteenien, kaupungin päällikköjen — vaan herra kenraali ei ole tietävinäänkään. Ja sitten ollaan päivällisillä kuvernöörien luona ja kaupungin päälliköt seisovat ovilla! Ha, ha, ha, ha! (Nauraa niin, että kyyneleet tulevat silmiin). Lempo vie, sepä juuri hauskaa! Saakelin hauskaa!
Anna Andrejevna. Sinua miellyttää vaan tuommoinen raaka. Sinun täytyy täydelleen muuttaa elämäsi tapa. Sellaiset tuttavat kuin tuo koirien kaitsija — tuomari, jonka kanssa käyt jänistämässä, ja Semljanika ovat aivan mahdottomat. Sen sijaan sinun kanssasi tulee seurustelemaan hienon hienot kreivit ja valtion ylhäiset. Mutta suoraan tunnustan, että sinä minua vähäisen peloitat: suustasi pöllähtää välistä sanoja, jommoisia ei koskaan sivistyneissä piireissä kuule.
Päällikkö. Oh, loruja, ei sana vielä ole ketään vahingoittanut.
Anna Andrejevna. Niin, se on tietty, jos olisit vaan kaupungin päällikkö, mutta siellä on elämä ihan toinen.
Päällikkö. Aivan niin! Siellä sanotaan olevan kaksi kalalajia: sorvaa ja kuoretta, jotka ovat niin makuisia, että sylki suuhun tulee niitä nähdessä.
Anna Andrejevna. Sinä vaan aina ajattelet kalaruokaa. Minä sitä vastoin toivon vaan, että meidän talomme tulisi pääkaupungin ensimmäiseksi taloksi. Minun huoneessani pitää olla semmoinen ambran tuoksu, että sinne on vaikea tullakin ja täytyy näin sulkea silmänsä… (Panee silmät kiinni ja haistelee). Oh, miten ihanaa!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Kauppamiehet.
Päällikkö. Terve tultuanne, haukkaseni!
Kauppamiehet (Kumartaen). Hyvää huomenta, hyvää huomenta, kunnia-arvoinen isäntä!
Päällikkö. Noh, äijäseni, kuinka jaksatte? Kuinka kauppa käy?… Vai niin, te teekeittiöt ja kyynärpuun ritarit, oletteko tekin ruvenneet valittamaan? Vai te arkkiveijarit ja kelmit, te merta mittelevät valaat rupeette valittamaan! Ja mitä arvaamattomia aarteita onkaan teiltä sitten viety? Varmaan jo luulitte saavanne minut pönkän taa. Mutta tietäkää, — nyt teidät hiisi perii nahkoineen päivineen! Tietäkää siis! —
Anna Andrejevna. Mutta, hyvä Jumala, rakas Anton, mimmoisia sanoja sinä käytät?
Päällikkö (Närkästyen). Sama se, mitä sanoja! — Tietäkää siis, että tuo korkea virkamies, jolle olette kannelleet, nai minun tyttäreni? Hä? Mitä? Mitäpä nyt virkatte? Nyt minä, lempo vieköön, annan teille kyydin!… Te varastatte koko maailmalta! Sinä esimerkiksi möit hallitukselle mädännyttä verkaa ja siten petkutit itsellesi sata tuhatta ruplaa. Ja jos sitten uhraatkin parikymmentä kyynärää nahkasi pelastukseksi, niin pitää muitten siitä kohta sinulle palkinto antaman!… Niin, jos vaan tiedettäisiin, miten olet menetellyt, niin… Ja aina sitten tuuppaa möhö-mahoinensa esiin: hän on kauppamies, häneen ei saa koskea; kauppamies muka ei ole huonompi aatelismiestä… Aatelismiestä! Voi sinua marakattia, tiedätkö edes, mitä aatelismies onkaan? Aatelismies on saanut sivistystä… Tosin hän koulussa saa selkäänsä, vaan se tapahtuu siitä syystä, että hän oppisi jotakin — mutta sinä! Sinun ja sinun vertaistesi oppiminen alkaa sillä, että teitä harjoitetaan kaikkiin varkaan kujeisin ja isäntäsi sinua piiskaa, jollet osaa taitavasti peijata ostajaa. Jo pienenä puotipoikana, ennen kun vielä osasit Isämeitää, osasit jo petollisesti punnita. Vaan kun olet syönyt itsellesi möhömahan ja pullistanut taskusi kolikoilla, silloin sinuun lentää ylpeyden lempo… Ja mitä kummallisia otuksia te olettekaan! Tyhjennätte kymmenen keittiötä päivässä ja sitten pöyhistelette. Mutta minä sylkäisen teille ja teidän pöyhistelemisillenne.
Kauppamiehet (Kumartaen.) Anteeksi, Anton Antonovitsch, anteeksi!
Päällikkö. Ja sitten vielä valittavat! Ja kuka auttoi sinua, kun siltaa rakennutit ja panit rätinkiisi puutavaroita kahdenkymmenen tuhannen ruplan edestä, vaikka sinulla ei niitä ollut enempää kuin sadan ruplan edestä? Minä se olin, joka sinua autoin, sinä pörhöinen pässinpää! Joko olet sen unhottanut? Jos vaan ilmoittaisin, mitä asiasta tiedän, saisitpa pian matkalipun Siperiaan. Mitäs siitä sanot, hä?
Eräs kauppamies. Syyllisiä olemme; pahahenki on meitä viekotellut. Mutta nyt emme koskaan enää valita. Kyllä voimme sinut sovittaa — älä enää ole suutuksissasi meihin.
Päällikkö. "Älä enää ole meihin suutuksissasi!" Tuossa nyt ryömitte polvillanne jalkani juuressa — Ja minkä tähden? Sen tähden, että voitto on minun. Vaan jos voitto olisi vähänkin teidän puolellanne, niin kyllä te minut polkisitte likaan, vieläpä vierittäisitte pölkyn päälleni.
Kauppamiehet (Kumartavat jalkoihin asti). Armoa, armoa! Älä meitä, Anton Antonovitsch, ihan onnettomiksi saata!
Päällikkö. Armoa, armoa! Kyllä nyt osaatte huutaa: "armoa, armoa!" Mutta äsken… Kylläpä minä teidät voisin, jos tahtoisin… (viittaa kädellään.) Vaan jääkää nyt Jumalan nimeen! — No, minä en ole pitkävihainen; mutta muistakaa: olkaa vast'edes viisaammat! Muistakaa, ett'en naita tytärtäni millekään halvalle aatelismiehelle… ja että tuotte kelvollisia onnentoivotuksia! Ymmärrättekö? Älkää luulko pääsevänne savustetulla lohella tahi sokurikeolla! Menkää Jumalan haltuun!
(Kauppamiehet menevät.)
Kolmas kohtaus.
Edelliset. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Rastakovski.
Piirituomari (Ovesta.) Onko todellakin totta, mitä huhu kertoo, Anton Antonovitsch? Teidänhän on käynyt oikein onnellisesti!
Sairashuoneen talousmies. Minun on kunnia lausua teille onnentoivotukseni tavattomasta onnestanne. Iloitsin sydämellisesti sen kuultuani. (Suutelee Anna Andrejevnan kättä.) Anna Andrejevna. (Suutelee Maria Antonovnan kättä.) Maria Antonovna!
Rastakovski. Anton Antonovitsch! Minäkin lausun sulimmat onnentoivotukseni! Suokoon Jumala teille ja nuorelle pariskunnalle pitkää ikää ja siunatkoon teitä monilukuisilla perillisillä kolmanteen ja neljänteen polveen saakka! Anna Andrejevna! (suutelee hänen kättänsä.) Maria Antonovna! (Suutelee hänen kättänsä.)
Neljäs kohtaus.
Edelliset. Korobkin vaimoineen. Lulukov.
Korobkin. Minun on kunnia lausua onnentoivotukseni. — Anton Antonovitsch! — Anna Andrejevna! — Maria Antonovna!
(Suutelee äitiä ja tytärtä kädelle.)
Rouva Korobkin. Sydämellisimmät onnentoivotukseni tämän uuden onnenne johdosta, Anna Andrejevna!
Lulukov. Minun on kunnia toivottaa onnea, Anna Andrejevna! (Astuu esiin ja suutelee hänen kättänsä; kääntyy sitten katselijoihin ja maiskahuttaa reippaasti kielellään.) Maria Antonovna, minun on kunnia toivottaa onnea.
(Suutelee hänen kättänsä ja tekee samalla lailla.)
Viides kohtaus.
Edelliset. Suuri joukko vieraita (juhlavaatteissa ja frakeissa astuu Anna Andrejevnan ja hänen tyttärensä luo, suudellen heidän kättänsä ja saneen: "Anna Andrejevna." "Maria Antonovna!" Bobtschinski ja Dobtschinski kiireessänsä tyrkkäilevät toinen toistansa.)
Bobtschinski. Saan kunnian lausua onnentoivotukseni…
Dobtschinski. Anton Antonovitsch, saan kunnian lausua onnentoivotukseni…
Bobtschinski. … niin iloisesta tapauksesta!
Dobtschinski. Anna Andrejevna!
Bobtschinski. Anna Andrejevna!
(Molemmat rientävät samalla haavaa hänen kättänsä suutelemaan ja kolahduttavat päänsä yhteen.)
Dobtschinski. Maria Antonovna! (suutelee kättä.) Minun on kunnia onnitella! Suotakoon teille paljon, paljon onnea, että saisitte pukeutua kullankirjatuihin vaatteisin, syödä kaikellaisia herkullisia liemiä, viettää aikanne mitä hauskimmalla tavalla…
Bobtschinski (Häntä keskeyttäen.) Maria Antonovna, minun on kunnia lausua onnentoivotukseni! Antakoon teille Jumala kaikellaisia aarteita, kultaa oikein kosolta ja vikkelän, vankan poikanulkin, noin… tään vertaisen… (Levittää kämmenensä), että mahtuu kämmenelle istumaan… ja joka niin veitikkamaisesti huutaa: ääh, ääh, ääh!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Koulujen tarkastaja rvouvineen.
(Vieraita yhä astuu sisään; kätten suutelemista jatketaan.)
Koulujen tarkastaja. Minun on kunnia…
Koulujen tarkastajan rouva (Heittäikse Annan syliin). Sydämellisimmät onnentoivotukseni, Anna Andrejevna! (suutelevat toisiansa.) Voi kuinka iloitsin, kun sen sain kuulla! Joku kertoi: "Anna Andrejevna naittaa pois tyttärensä!" "Voi Jumala!" ajattelin itsekseni ja riemastuin niin hirmuisesti, niin että sanoin miehelleni: "oletko kuullut, Luukakseni, mikä suuri onni on Anna Andrejevnalle tapahtunut?" "Jumalan olkoon kiitos ja ylistys", ajattelin itsekseni. Ja sitten sanoin hänelle taas: "olen niin ihastuksissani siitä, että ihan kuolen malttamattomuuteen saada itse sanoa Anna Andrejevnalle"… "Voi hyvä Jumalani", arvelin itsekseni, "hän on niin hartaasti halunnut tytärtänsä oikein hyviin naimisiin — ja nyt soi sallima, mitä hän juuri oli halunnut!" En saa sanotuksi, kuinka sydämellisesti olen tästä iloinnut… Itkuun minä hyrähdin, niin toden totta itkin ja nyhkin — niin että Luukakseni viimein sanoi: "mutta mitähän nyt noin nyhkit, Nastenka?" — "Voi Lukke", sanoin minä, "sitä en itsekään tiedä; kyyneleet vaan virtana vuotavat…"
Päällikkö. Hyvät herrat ja naiset, tehkää hyvin, käykää istumaan! Kuulepas, Mischka, toimita tänne tuolia lisää!
(Vieraat käyvät istumaan.)
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Alapoliisimestari. Poliisipalvelijat.
Alapoliisimestari. Minun on kunnia onnitella teitä, teidän jaloisuutenne, ja toivottaa teille pitkää ikää ja onnea!
Päällikkö. Kiitoksia, kiitoksia! Olkaa hyvät ja istukaa, hyvät herrat!
(Äsken tulleet vieraat käyvät istumaan.)
Piirituomari. Mutta sanokaa toki, Anton Antonovitsch, millä kurin näin kävikin? Jutelkaa meille oikeen tyystin asian juoksu alusta loppuun!
Päällikkö. Asian juoksu oli tuiki tavaton: hän suvaitsi itse pyytää tytärtäni vaimokseen.
Anna Andrejevna. Mitä suurinta kunnioitusta osottavalla ja hellätuntoisimmalla tavalla. Sanomattoman arvokkaasti sanoi hän minulle: "Anna Andrejevna, tämän kaiken teen teidän harvinaisten ansioinne sulimmasta ihailemisesta"… En ole sinä ilmoisna ikänä niin huolellisesti kasvatettua, niin hienosti sivistynyttä ja ylhäistä miestä nähnyt! "Uskokaa pois, Anna Andrejevna", sanoi hän minulle, "elämälläni ei ole kopeikankaan arvoa, ja ainoastaan sen tähden, että olen ihastunut teidän erinomaiseen luontoonne…"
Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri sillä lailla puhui!
Anna Andrejevna. Ole ääneti! Sinä et mitään ymmärrä, äläkä sekaannu toisten asioihin. "Minä, Anna Andrejevna, kummastelen", sanoi hän… No niin, juuri kun hän sai ne imartelevat sanat lausutuksi ja juuri olin vastata, ett'emme koskaan niin suurta kunniaa ajatelleetkaan — silloin lankesi hän yht'äkkiä polvilleen ja lausui mitä hienoimmalla tavalla: "Anna Andrejevna, älkää tehkö minua onnettomaksi ihmiseksi! Osoittakaa minulle semmoinen ystävyys, ett'ette tunteitani hylkää — tahi kuolema hurjan elämäni päättää!"
Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri niin saneli!
Anna Andrejevna. Niin, se on tietty… kyllähän sinustakin puhuttiin — koska sitä olen kieltänytkään?
Päällikkö. Ja kuinka hän meitä peljästytti! Hän sanoi ampuvansa luodin päähänsä. "Ammun itseni, ammun", sanoi hän.
Monta ääntä. Todellakin!
Piirituomari. Kylläpä oli aika vehke!
Koulujen tarkastaja. Min, totisesti, totisesti, tämä on salliman suomaa…
Sairashuoneen talousmies. Älkää toki sanoko "salliman", hyvä ystävä! Sallima ei ole mitään muuta kuin "ankka"… Tässä, jos milloinkaan ansio on ansaitun palkintonsa saanut. (Syrjään.) Lempo vie, että aina onni syöksyy tuollaisten sikojen suuhun!
Piirituomari. Sanokaa, Anton Antonovitsch, tahdotteko tosiaan nartun, josta olemme hieroneet kauppaa?
Päällikkö. Paljon kiitoksia! En minä nyt jouda ajattelemaan teidän narttujanne.
Piirituomari. No, miten vaan tahdotte; ellette nartusta huoli, niin kaiketi sopinemme toisista koiristani.
Rouva Korobkin. Voi, kuinka teidän onnenne minua ilahduttaa, Anna Andrejevna! Ette saata sitä ajatellakaan!
Korobkin. Mutta missä kuuluisa vieraamme on? Äsken kuulin hänen lähteneen pois jonkin tärkeän asian tähden…
Päällikkö. Niin, hän lähti päiväksi erinomaisen tärkeää asiaa toimittamaan.
Anna Andrejevna. Setänsä luo pyytämään hänen siunaustansa.
Päällikkö. Niin, pyytämään hänen siunaustansa; mutta huomenna…
(Aivastan.)
Kaikki vieraat (Huudahtavat samalla haavaa). Jumal'avita!
Päällikkö. Kiitos, kiitos! Mutta huomenna hän palaa…
(Aivastaa.)
Kaikki vieraat. Jumal'avita!
(Äänien joukosta kuuluvat muita selvemmin seuraavat huudahdukset:)
Alapoliisimestarin ääni. Jumal'avita, Jumal'avita, teidän suurisukuisuuttanne!
Bobtschinskin ääni. Sadan vuoden ikä ja koko kuli kultaa!
Dobtschinskin ääni. Suokoon teille Jumala menestystä ja siunausta aina neljänteen polveen asti!
Sairashuoneen talousmiehen ääni. (syrjään.) Auetkoon maa ja nielköön sinut kitaansa!
Rouva Korobkinin ääni (syrjään.) Vääntäköön sinulta paholainen niskat nurin.
Päällikkö. Sulimmat kiitokset! Toivotan teille samaa!
Anna Andrejevna. Olemme nyt päättäneet muuttaa Pietariin. Täällä on ilma niin… niin liian maalaista… Suoraan sanoen, minua suuresti inhoittaa… ja samaten miestänikin… Hän saapi ennen pitkää kenraalin arvon.
Päällikkö. Niin, puhuakseni suuni puhtaaksi, hyvät herrat, minua tosin helkkarin lailla haluttaa tulla kenraaliksi!
Koulujen tarkastaja. Suokoon Jumala toivonne toteutua!
Rastakovski. Jumalalle ei ole mitään mahdotonta.
Piirituomari. Niin, kotkat koettavat aina korkealle.
Sairashuoneen talousmies. Ansion mukaan on arvokin.
Piirituomari (syrjään). Kylläpä siitä tulee aika kukko kenraalina. Olisi kuin aasi kultakannuksissa. Siksi on vielä monta porrasta poljettavana.
Sairashuoneen talousmies (syrjään). Nyt se saakeli kiipee jo kenraaliksikin. Ja kai hänestä tuleekin kenraali. Jos ei vaan piru peri, niin kyllä sillä siksi viisautta on. (Kääntyen kaupungin päällikön puoleen.) Toivon, ett'ette silloin unhoita meitä, Anton Antonovitsch!
Piirituomari. Ja jos sattumalta jotain tapahtuisi — esimerkiksi jotakin virkatoimissa, niin otatte kai meidät suojelukseenne…
Korobkin. Ensi vuonna lähetän poikani pääkaupunkiin, jotta hän hyödyttäisi isänmaatansa; ja minä pyydän, että silloin ottaisitte pojan siipienne suojaan ja olisitte hänelle isän sijassa.
Päällikkö. Kyllä koetan parastani, koetan parastani.
Anna Andrejevna. Voi, hyvä Jumala, kuinka olet valmis heti lupaamaan! Ensiksikin sinulle ei jää aikaa ajatella semmoisia; ja toiseksi — kuinka ja mitä varten voisikaan sitoutua sellaisiin.
Päällikkö. Mutta, miks'ei kyyhkyseni, voihan välistä…
Anna Andrejevna. Kyllähän sitä aina voi! Vaan en sittenkään ymmärrä, minkä tähden pitää ruveta kaikkien pikkuporvarien puoltajaksi.
Rouva Korobkin (Muutamille vieraille). Kuulitteko, miten hän meitä kohtelee?
Muutamat vieraat. Niin, semmoinen hän on kaiken ikänsä ollut. Tunnen hänen. Jos häntä pyydät pöytään istumaan, niin hän asettaa jalkansakin…
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Postimestari. (Tulee juosten hengästyneenä,
aukaistu kirje kädessä.)
Postimestari. Tämähän toki, hyvät herrat, on kummallinen juttu! Virkamies, jota olemme reviisorina pitäneet, ei olekaan reviisori!
Kaikki. Kuinka? Eikö hän ole reviisori?
Postimestari. Ei, hänessä ei ole reviisoria niin rahtuakaan! Sen tästä kirjeestä tiedän…
Päällikkö. Kuinka? Mitä? Mistä kirjeestä?
Postimestari. Hänen omasta kirjeestänsä… Postiin jätettiin kirje; minä katsahdin osoitteesen ja luin: "Pietari, Postikatu." Minä hämmästyin. "Kas vaan", ajattelin itsekseni, "hän on epäilemättä huomannut jotakin postilaitoksessa moitittavaa, jota hän nyt esimiehelleen ilmoittaa." Otin kirjeen, aukaisin sen…
Päällikkö. Aukaisitte, kuinka…?
Postimestari. En tiedä itsekään, miten menettelin; varmaankin joku ylenluonnollinen voima minut siihen saattoi. Juuri olin sitä lähettämäisilläni — niin sellainen uteliaisuus, jommoista en ikänäni vielä ole tuntenut, valtasi minun. "Et saa, et saa!" varoitti minussa ääni. Mutta minä jouduin semmoiseen kiusaukseen, että koko ruumiini vapisi… Minusta tuntui, kuin olisin kuullut äänen huutavan toiseen korvaan: "älä avaa sitä, älä avaa, syökset itsesi kadotukseen!" Vaan toisessa korvassa soi aivan, kuin joku paholainen olisi kuiskannut: "avaa, avaa, avaa!" — Kun mursin sinettiä, oli suonissani kuin tulivirta; ja kun olin sen murtanut, jäätyivät hermoni, jumaliste jäätyivät. Käteni vapisivat; päätäni huimasi…
Päällikkö. Kuinka te uskalsitte avata niin ylhäisen ja kaikkivaltiaan miehen kirjeen?
Postimestari. Siinä se juuri onkin, että hän on yhtä vähän ylhäinen kuin kaikkivaltias.
Päällikkö. Noh, mitä hän mielestänne on?
Postimestari. Ei sitä eikä tätä. Lempo sen tiesi… hän…
Päällikkö (Kiivaasti.) Kuinka niin — "ei sitä eikä tätä?" Kuinka uskallatte sanoa hänestä: "ei sitä, ei tätä ja lempo tiesi mitä!?" Minä käsken ottaa teidät kiinni!
Postimestari. Kuka, tekö?
Päällikkö. Minä juuri!
Postimestari. Siihen on valtanne liian lyhyt!
Päällikkö. Muista, mies, että hän nai minun tyttäreni ja että minä itse tehdään ylimykseksi… ja että voin lähettää teidät vaikka Siperiaan!
Postimestari. Vai Siperiaan, Anton Antonovitsch! Melkoinen matka on täältä Siperiaan! Ennen lähtöäni tahdon teille lukea hänen kirjeensä.
Kaikki. Lukekaa, lukekaa!
Postimestari (Lukee). "Riennän, veli Triapitschkin, sinulle ilmoittamaan, mitä ihmeitä on kanssani tapahtunut. Matkalla eräs jalkaväen kapteeni minut pahanpäiväisesti petti ja nylki — vieläpä nylki niin perinpohjin, että ravintolan isäntä jo oli puoleksi päättänyt saattaa minun linnaan, kun hän ei saanut maksua — vaan silloin yht'äkkiä koko kaupunkikunta muodikkaan pukuni ja pietarilaisen naamani johdosta äkkäsi minut matkustavaksi — kenraalikuvernööriksi! Ja niinpä asun nyt kaupungin päällikön kodissa; syön ja juon parasta, mitä talossa on. Äitiä ja tytärtä armastelen ja puristelen, minkä vaan ehdin — vaan en vielä ole päässyt ihan selville, kumpaisenko otan. Mielestäni muori itse ei vielä ole sitä hullumpi, hän kun näkyy olevan valmis vaikka mihin. Vieläkö muistat, mitä kurjuutta olemme yhdessä kokeneet: söimme, mistä saimme; ja miten sokurileipuri kerran syöksi niskaani sen tähden, että olin pistänyt poskeeni muutamia piirakaisia, jättäen maksun rikkaampien maksettavaksi? Nyt on aivan toisin! Kilvan kaikki pyytävät kunniaa saada lainata minulle rahoja niin paljon, kuin vaan tahdon. Eriskummallisia narreja ihmiset täällä toki ovat, — sinä kuolisit nauruun. — Tiedän sinun kirjoittavan sanomalehtiin: pistäpä nämä herrat sanomalehteesi. — Ensiksikin täällä on kaupungin päällikkö typerä kuin pläsivalakka…"
Päällikkö. Mahdotonta, mahdotonta. Niin siinä ei seiso!
Postimestari (Näyttää kirjeen). Tuossa on, lukekaa itse!
Päällikkö. "Typerä kuin pläsivalakka…" Se ei ole mahdollista. Sen olette siihen itse kyhänneet!
Postimestari. Kuinka minä saattaisin sen kirjoittaa?
Sairashuoneen talousmies. Lukekaa enemmän!
Koulujen tarkastaja. Lukekaa enemmän!
Postimestari. "Kaupungin päällikkö typerä kuin pläsivalakka…"
Päällikkö. Vieköön hänet saakeli! Minkä tähden sitä nyt tarvitsee niin monasti kertoa? Seisoohan se siinä muutoinkin.
Postimestari (Lukee eteenpäin). Hm — hm — hm… Siis… "pläsivalakka". "Postimestarikin on hyvä mies…" (Taukoo). Hm, hän puhuu minusta vähäsen sopimattomasti.
Päällikkö. Ei se haittaa; jatkakaa vaan!
Postimestari. Hm — mitä se hyödyttää?
Päällikkö. Pentele vie, kun kerran luette, niin lukekaa kaikki! Lukekaa kaikki tyyni!
Sairashuoneen talousmies (Ottaa kirjeen). Sallikaa minun lukea! (Asettaa silmälasit nenälleen ja lukee). "Postimestari on peräti meidän vahtimestarimme Mihejevin näköinen. Hän näyttääkin aika kelmiltä ja juopi viinaa…"
Postimestari (Katselijoille). Mikä riivattu poikanulikka; tarvitsisi aika lailla vitsaa; ei mitään muuta!…
Sairashuoneen talousmies (Lukee). "Sairas-huo-neen ta-lous… mies…" Hm — hm — hm! (vaikenee).
Korobkin. Minkä tähden ette lue?
Sairashuoneen talousmies. Käsiala… on… vähän epäselvää… Näkyypä muuten, että hän on kelvoton mies.
Korobkin. No, antakaa kirje tänne. Luulen, että minun silmäni ovat hiukan terävämmät, kuin teidän.
(Tahtoo ottaa kirjeen).
Sairashuoneen talousmies (Pitää kirjeestä kiinni). Malttakaahan… Voidaanhan jättää tämä lause lukematta… Seuraavat rivit ovat selvemmin kirjoitetut.
Korobkin. Ei, sallikaa minun… kyllä minä tuosta lauseesta selvän saan.
Sairashuoneen talousmies. Osaanhan minäkin lukea… Vähä edempänä on kirjoitus varsin selvä.
Postimestari. Ei, lukekaa vaan kaikki tyyni. Luettiinhan alkukin kokonaan.
Kaikki vieraat. Artemij Filippovitsch, antakaa pois kirje Korohkinille!… (Korobkinille). Lukekaa, mitä seuraa!