V LUKU,
jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön neuvottelu.
Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka, samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen: "Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan". Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista. Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten, eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle. Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään, sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä — poliisimestarin vyössä heilui näet uusi miekka.
"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli, kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti voinut seurata johtajaansa.
"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan
Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.
"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän haavotettu jalkanne estää…"
"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. — "Minä voin ilmoittaa itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut. Esimerkiksi vuonna 1807… Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.
"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.
"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari.
"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma…"
Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.
"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se on? Onko se tärkeäkin?"
"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on minun ilmottaminen, että te… omasta puolestani ei minulla ole mitään muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä… te olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"
"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."
"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi? Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"
"Mikä elukka?"
"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."
"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet auki?"
"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis syypää."
"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."
"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut! Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla. Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."
"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee kadulle?"
"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen, että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin lukea julki kirkossa koko kansalle."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin koettaisitte loukata minua."
"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin, minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois, rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni… mutta minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa itse, kun yhtäkkiä pääkadulla…"
"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."
"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen. Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se on…"
"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma olento!"
"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies, tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen sotamies!"
"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.
Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."
"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"
"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa. Mutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte asiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento."
"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'… Pyydän teitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta eikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta ennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen häiritsijänä poliisin huostaan."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti, "siitä ei tule mitään!"
"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä."
"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen yksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken piikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei menetä toistakin kättänsä."
"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis tahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte. Teurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa siitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä makkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin sellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta. Minun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin."
"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita."
"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta minulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut meidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan Nikiforovitshin."
"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen kanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!" Ivan Ivanovitsh oli hyvin päättäväisellä tuulella.
"Kuten itse tahdotte", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä nuuskalla. "Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin ilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä, niin…"
Mutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui tavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.
Poliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään, täytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.
VI LUKU,
josta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.
Kuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko Mirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt Ivan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä hairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta, kysyi hän ainoastaan: "Eikö se ollut ruskea?"
Mutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää Ivan Nikiforovitshia: "Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet? Koko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian mennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi olisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin pidät." Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai toisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen, pisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä paikattu, — oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä, kolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn nauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän söi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen taskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua, ettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen painoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento sorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:
"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta
Dovgotshhunilta.
"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan Ivaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on suvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön itsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset henkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen hyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu oikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä vailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä silminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun vihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi nimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu syylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen. Mutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella puolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman mitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa voinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus palvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita se yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies on tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut kädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian tiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy kysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön osanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin yhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan huolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle asianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai vastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen edesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta, niin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan kysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta ylioikeuteen.
"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."
Kirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka, kuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin puoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti "hm" ja hänen kasvoilleen nousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme, jollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen jalkojensa juuressa.
Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?
Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa. Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin, allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme… Joukko morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen, niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan — ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.
Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti päivälliskemut!
Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa joukkoa ja loistavaa juhlaa!
Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita, toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja, toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen, joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja hevosia pitkin pihaa.
Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh, Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma Grigorjevitsh… En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita, pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja, että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja! punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia, käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, — huiveja, nauhoja, käsilaukkuja! Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna! Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen, kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin, mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista… Vihdoin Ivan Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni (yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti) ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."
"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.
"Kuinka niin?"
"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat, nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee, sinne ei toista saa millään!"
"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään, niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja rakennamme sulan sovinnon!"
Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä? Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.
Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin tai alusvaatteet — niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen nenäänsä — niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi, Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa, mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut, joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä 25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla. Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.
Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on — minkä hän epäilemättä tietää — hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh, vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin pelastaa nahkaansa.
Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi. Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin kuistille.
VII LUKU,
joka on viimeinen.
"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.
"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.
"Te valehtelette."
"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä päivällisille."
"Hm!"
"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata. — Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua kuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja levähtämässä."
Ivan Nikiforovitsh silitti leukaansa. "Jollei Ivan Nikiforovitsh nytkään tule", jatkoi Anton Prokofjevitsh, "niin en tiedä, mitä ajatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton Prokofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! — Kas niin, Ivan Nikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa koolla!"
Ivan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten venytti kaikin voimin kaulaansa.
"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh", jatkoi harras asiamies, "kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla on tarjona!"
Ivan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.
Tämä rohkaisi asiamiestä. "Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on
Foma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?" lisäsi hän huomatessaan Ivan
Nikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: "Mitä nyt. Lähdetäänkö
vai eikö?"
"Minua ei haluta!"
Tämä "minua ei haluta" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo, että vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten kunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: "minua ei haluta".
"Minkätähden teitä ei haluttaisi?" kysyi hän melkein harmistuneena, mikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin palavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja poliisimestari mielellään huvittelivat itseään.
Ivan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.
"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä pidättää."
"Miksi minä sinne lähtisin?" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. "Siellä minä sen roiston kohtaisin!" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan Ivanovitshia. "Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä…"
"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei tule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne tulee!" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka kymmenen kertaa yhteen henkäykseen. "Lähtekäämme siis, Ivan Nikiforovitsh!"
"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!"
"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan, jos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi minulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!… Mitä, ettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne! Älköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa! Joko uskotte?"
Ivan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski kamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki, tuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.
Minä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan Nikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen kaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle. Riittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä vastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen — vaihtaa jotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.
Sillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin Ivan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus, että molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään. Useat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä poliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun jalkansa ja hän kieron silmänsä, — mistä poliisimestari suuttui aika lailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut pöytään, vaikka kello kävi jo kahta — aika, jolloin Mirgorodissa, vieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.
Tuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki samassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän vastasi kuuluvasti ja lyhyesti: "Ei tule!" Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa hänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui selko selälleen ja — Ivan Nikiforovitsh astui sisään.
Jos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei olisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin odottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja piteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko seurasta pientä pilaa tekemään.
Oli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan Nikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin aatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin syystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat udella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että hänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia ja lausui: "Olen hyvin kiitollinen".
Sillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa nälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana ruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia ja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein. En ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään kermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera, kalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka suuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta, joka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä koristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että samalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista, sillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti keskustelisin.
Ivan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren kera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja ravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen laidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli… Taivaitten tekijä! Mikä kohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!
Samalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!… Ei!… minä en voi!… Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä, kuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa näyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään vanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten odottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä" tai "saanko pyytää suomaan minulle kunnian?" Mutta samalla tämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui sekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.
Kaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä, vaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä ystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien valmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu, suuren taiteilijan siveltimen arvoinen!
Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää, mutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi avoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti sulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä eivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.
Heti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh nousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta pois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan Ivanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja asettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat sysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten lyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui aika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se tosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä paikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari sitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla toimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan ottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan päällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli tarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli ollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme kaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli tunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari, auttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään kaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia toiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa sovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli ruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi vielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä vettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset potkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä molemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.
Sitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä päästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.
"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!" huudettiin. "Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun joutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!"
"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä, mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"
"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni ja arvoani?"
"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".
"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"
"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh! (samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä: siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä hanheksi…"
Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, — sanottu kun sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta sellaiseen tilaan, — entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut lintu eikä hanhi, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut autettavissa. Mutta nyt — oli kaikki lopussa!
Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen — ja millaisen silmäyksen! Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!
Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin — mitä?… hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman, että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut, että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt — kymmenen vuotta.
Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi. Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin. Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä, kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä, joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan. Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.
Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen, vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen: "voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!
"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!"
"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta", vastasi Ivan
Nikiforovitsh.
"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla säällä?"
"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs…"
Minä en voinut olla huoahtamatta.
Mutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: "Älkää pelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja minun edukseni".
Minä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.
"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla"; tiesi joku kertoa.
Minä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen kasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli entisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi iloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt, niinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi: "Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?"
"Minkä uutisen?" utelin minä.
"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin ylioikeudessa."
Minä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten — sillä olin matkalla tärkeän asian tähden — ja istuuduin kuomurattaihini.
Laihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi, lähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan synnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen päälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus tunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa rampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti taakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä, mustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää, väsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan kirkkaampaa kohtaa. — Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa maailmassa.
Nikolai Vasiljevitsh Gogol
Nikolai Vasiljevitsh Gogol (1809-52) on Venäjän suurimpia kirjailijoita. Hän tuli kotimaassaan tunnetuksi kuvauksillaan kotiseutunsa Ukrainan (Vähä-Venäjän) elämästä: "Illat talonpoikaismajassa lähellä Dikankaa" (1831-32). Kirjotettuaan senjälkeen muutamia kertomuksia ja komedian "Naimapuuhat" ja koetettuaan hoitaa historian professorinvirkaa Pietarin yliopistossa Gogol v. 1835 julkaisi kokoelman "Mirgorod", joka sisältää m.m. mahtavapiirteisen kasakkakuvauksen "Taras Bulba" ja humoristisen kertomuksen "Riita". V. 1836 ilmestyi hänen kuuluisa komediansa "Reviisori", ja samana vuonna Gogol matkusti ulkomaille, missä viipyi toista kymmentä vuotta, etupäässä Roomassa, jossa m.m. hänen pääteoksensa "Kuolleiden sielujen" 1:nen osa (ilm. 1842) ja kertomus "Viitta" valmistuivat. — Mutta painostavien olosuhteiden vaikutuksesta Gogol vähitellen vaipui sairaalloiseen, mystilliseen uskonnollisuuteen ja katui, että oli luonut teoksensa, alistuen Venäjän yhteiskuntajärjestykseen, jonka epäkohdat hän niin etevästi oli paljastanut etenkin "Reviisorissa" ja "Kuolleissa sieluissa", näissä maailmanmaineen saavuttaneissa suurteoksissaan.
Gogolin taiteen tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia ovat leveä huumori ja syvä myötätunto, jopa sääli kuvattaviaan kohtaan; se on siis — hänen omien sanainsa mukaan — kuin "naurua kyynelten takaa".