— Oikeinko te olette tosissanne ajatellut minua? — hymähti Stavrogin vihaisesti.
— Miksi te hymyilette? Vieläpä niin vihamielisesti? Älkää säikytelkö minua. Olen nyt kuten lapsi, minut voi jo pelkkä tuollainen hymähdyskin säikyttää aivan; kuoliaaksi. Kuulkaahan, minä en näytä teitä kenellekään, se on välttämätöntä. Hän on olemassa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt, hän pysyttelee salassa. Ja tiedättekö, ehkä voisi näyttääkin jollekulle yhdelle sadastatuhannesta. Silloin leviää kohta ympäri maan: »Näimme, näimme.» Näkiväthän kaikki omin silmin, miten Ivan Filippovitš,[10] heidän herransa ja sebaotinsa, otettiin ylös taivaisiin vaunuineen kaiken kansan nähden, »omilla silmillään» vakuutti jokainen nähneensä. Te ette ole Ivan Filippovitš, te olette kaunokainen, ylpeä kuin jumala, ette etsi omaanne, päätänne ympäröi uhrautuvaisuuden sädekehä, te tahdotte olla »tuntematon». Legenda on pääasia! Te voitatte heidät puolellenne, voitatte katseellanne. Uuden totuuden tuoja, »joka välttää julkisuutta». Ja sillä välin me panemme toimeen pari kolme Salomonin tuomiota. Meillähän on ryhmämme, »viisikkomme», — sanomalehtiä ei tarvita! Jos suostumme kymmenen tuhannen joukosta vaikkapa vain yhteen ainoaan anomukseen, niin silloin jokainen jättää anomuksen. Jokaisen kyläkunnan jokainen talonpoika äkkää, että jossakin on puu ja siinä kolo, johon voi anomuksensa jättää. Vaikeroiden alkaa kansa valitella: »Uusi, oikeamielinen laki on meille tulossa», meri alkaa käydä, ja ilveilykoju luhistuu. Sitten miettimään, miten saisimme kallioperustaisen rakennelman pystyyn. Ensi kerran! Me, me yksin rupeamme rakentajiksi!
— Mielettömyyttä! — sanoi Stavrogin.
— Miksi, miksi te ette tahdo? Pelkäättekö? Senvuoksihan takerruinkin juuri teihin, koska te ette pelkää mitään. Eikö ole mielestänne viisasta? Mutta minähän olenkin toistaiseksi vielä Amerikaton Kolumbus. Voiko Kolumbus ilman Amerikkaa ollakaan viisas?
Stavrogin oli yhä vaiti. He olivat sillä välin tulleet Stavroginin portille, jonka luo he pysähtyivät.
— Kuulkaahan, — Verhovenski kumartui kuiskaamaan aivan Stavroginin korvaan, — rahattakin minä… Huomenna järjestän Marja Timofejevnan asian lopullisesti… ilman rahoja, ja jo huomenna tuon Lizaveta Nikolajevnan luoksenne. Tahdotteko Lizan… jo huomenna?
»Mutta onkohan hän tosiaankin tullut hulluksi», hymähti Stavrogin. Ovet aukenivat.
— Stavrogin, onko Amerikka jo meidän. — Verhovenski yritti vielä viimeisen kerran siepata häntä kädestä.
— Miksi? — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš ankaran totisena.
— Ei haluta, arvastahan sen! — huudahti Verhovenski mielettömän raivon puuskassa. — Te valehtelette, mitätön, irstaileva, turmeltunut herrasnulikka, en usko teitä, teillä on suden ruokahalu, totta, totta totisesti!… Ettekö ymmärrä, että laskunne on nyt jo liian suuri enkä minä voi enää luopua teistä. Ei ole koko maan päällä ketään muita kuin te. Jo ulkomailla minä keksin teidät. Keksin katsellessani teitä. Jollen olisi tarkastellut teitä nurkasta käsin, ei koko ajatus olisi pälkähtänyt päähänikään!…
Mitään vastaamatta Stavrogin kohosi portaita ylös.
— Stavrogin! — huudahti Verhovenski hänen jälkeensä, — saatte aikaa… päivän… kaksi… vaikkapa kolmekin, mutta kolmea enempää ette saa, ja sitten — saan kai vastauksen!
YHDEKSÄS LUKU.
Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».
Sillä välin tapahtui jotakin, joka ihmetytti minua, mutta joka Stepan
Trofimovitšiin vaikutti suorastaan tärisyttävästi.
Aamulla kahdeksan aikoihin tulla touhusi luokseni Nastasja ilmoittamaan, että hänen herransa »oli takavarikoitu». En ymmärtänyt ensiksi yhtään mitään ja pääsin selville vain siitä, että »takavarikoimisen» olivat toimittaneet virkamiehet, jotka olivat tulleet ja ottaneet paperit, sotamies oli käärinyt ne myttyyn ja »vienyt pois käsikärryillä». Uutinen oli hämmästyttävä. Kiiruhdin heti Stepan Trofimovitšin luo.
Tapasin hänet hyvin merkillisessä tilassa. Hän oli hyvin hermostunut ja kiihdyksissä, mutta samalla kuitenkin juhlallisen riemuitseva. Pöydällä keskellä huonetta porisi teekeitin, ja sen lähellä oli täysinäinen teelasi, johon ei oltu koskettukaan. Stepan Trofimovitš liikuskeli pöydän lähettyvillä ja risteili nurkasta toiseen vähääkään hillitsemättä liikkeitään. Hänellä oli yllään vain punaiset, kudotut alusliivit, mutta huomatessaan minut hän kiiruhti pukemaan ylleen toiset liivit ja takin, mitä hän ei aikaisemmin koskaan ollut tehnyt silloin, kun joku hänen lähimmästä tuttavapiiristään oli tavannut hänet alusliivisillään. Hän tarttui heti kiihkeästi käteeni.
– Enfin un ami! — Hän huoahti täysin rinnoin. — Cher, lähetin hakemaan teitä yksin, eikä kukaan muu tiedä tästä mitään. Täytyy käskeä Nastasjaa sulkemaan ovet ja kieltää häntä päästämästä sisään ketään, niitä luonnollisesti… Vous comprenez?
Levottomana hän katseli minuun aivan kuin vastausta odottaen. Minä tietenkin aloin kysellä häneltä, ja hänen epäselvästä puheestaan, joka tuon tuostakin katkeili ja jossa oli jos jonkinlaisia tarpeettomia syrjähyppäyksiä, sain vihdoin tietää, että kello seitsemältä aamulla oli hänen luokseen »äkkiä» tullut kuvernöörin virastosta virkamies…
— Pardon, j'ai oublie son nom. Il n'est pas du pays, mutta nähtävästi hänet oli tuonut Lembke, quelque chose de bête el d'allemand dans la physionomie. Il s'appelle Rosenihal. [Anteeksi, olen unohtanut hänen nimensä. Hän ei ole täkäläisiä… jotakin typeryksen ja saksalaisen sekoitusta on hänen naamassaan. Hänen nimensä on Rosenthal.]
— Eiköhän se liene ollut Blüm?
— Blüm. Niin hänen nimensä todella olikin. Vous le connaissez? Quelque chose d'hébélé et de très content dans la figure, pourtant très sevère, roide et sérieux? [Tunnetteko hänet? Hänessä on jotakin tylsää ja samalla suurta itsetyytyväisyyttä; hän vaikuttaa sangen ankaralta ja jäykältä sekä ottaa tehtävänsä vakavasti.] Tyypillinen poliisi, mutta alamaisen nöyrä, le m'y connais. Olin vielä nukkumassa, ja voitteko ajatella, hän pyysi minua »heittämään silmäyksen» kirjoihini ja papereihini, oui je m'en souviens, il a employé ce mot [— — — niin, nyt muistan, hän käytti juuri sitä sanaa.] Hän ei vanginnut minua, vaan ainoastaan kirjat… Il se tenait à distance [Hän ei tullut minua lähelle] ja kun hän alkoi selitellä minulle tänne tulonsa aihetta, niin hän näytti siltä, kuin minä olisin… enfin il avait l'air de croire que je tomberai sur lui immédiatement et que je commencerai à le battre comme plátre. Tous ces gens du bas étage sont comme ça [— — — niin, hän näytti luulevan, että minä heti hyökkään hänen kimppuunsa ja alan piestä häntä pahanpäiväisesti. Kaikki alhaissäätyiset ovat samanlaisia — — —.], ollessaan tekemisissä kunnollisen ihmisen kanssa… Tietenkin äkkäsin heti paikalla, mistä oli kysymys. Voilà vingt ans que je m'y prepare? [Olenhan valmistautunut siihen jo kaksikymmentä vuotta.] Aukaisin hänelle kaikki laatikkoni ja jätin hänen haltuunsa avaimeni. Itse annoin ne hänelle, aivan itse. J'étais digne et calme? [käyttäydyin arvokkaasti ja juhlallisesti.] Kirjoistani hän otti Herzenin ulkomailla julkaistut teokset sekä sidotun kappaleen Kolokolia ja neljä runoelmani jäljennöstä el enfin ioui ça. Sitten vielä papereita ja kirjeitä et quelques unes de mes ébauches historiques, critiques et politiques? [sekä joitakin kirjoittamiani artikkeliluonnoksia historian, kritiikin ja politiikan alalta] Kaiken sen he veivät. Nastasja kertoi, että sotilas vei tuon kaiken käsikärryillä, joka oli peitolla katettu, oui, c'est cela, peitolla.
Tämä oli houretta. Kuka olisi saanut selvän tästä kaikesta? Päästin taas valloilleen kysymysten! tulvan: Yksinkö Blüm oli käynyt? Kenen nimessä? Millä oikeudella? Miten hän oli uskaltanut? Mitä hän oli sanonut selitykseksi?
— Il était seul, bien seul, ja vielä joku muukin, muuten, oli ollut dans l'amichambre, oui, je m'en souviens, et puis… Vielä joku muukin oli kaikesta päättäen ollut mukana, ja eteisessä oli seisonut vahti. Kysytään Nastasjalta. Hän tietää kaiken parhaiten. J'étais surexcilé, voyez-vous.
Il parlait, il parlait… un las de choses; muuten hän puhui oikeastaan hyvin vähän, minä yksin puhelin… Kerroin koko elämäni, tietenkin, vain mikäli se koski juuri tätä seikkaa… J'étais surexcile, mais digne, je vous l'assure. [Hän oli yksinään, aivan yksinään, — — — eteishuoneessa, niin, nyt muistan, ja sitten… Olin nähkääs ylenmäärin kiihtynyt. Hän puhui ja puhui hyvin paljon;… Olin kiihtynyt, mutta säilytin arvokkuuden.] Pelkään muuten pahoin hieman itkeneenikin. Käsikärryt he lainasivat naapurista, kauppiaalta.
— Voi, hyvä Jumala, miten kaikki on tuo saattanut tapahtua! Mutta Herran nimessä, Stepan Trofimovitš, puhukaa täsmällisemmin, tuo, mitä te kerrotte, on pelkkää unennäköä!…
— Cher, minä itsekin olen vielä aivan kuin unissani… Savez-vous! Il a prononcé le nom de Teliatnikof [Tiedättekö, hän mainitsi Teljatnikovin nimen], ja luulenpa, että sehän se lienee piileskellytkin eteisessä. Niin, nyt muistan, hän ehdotti kääntymään prokuraattorin ja luultavasti juuri Dmitri Mitritšin puoleen… qui me doit encore quinze roubles de jerelaš, soit dii en passant. Enfin, je n'ai pas irop compris. [— — — joka sivumennen sanoen on minulle velkaa viisitoista ruplaa… korttipelistä… Muuten en käsittänyt täysin kaikkea.] Mutta minäpä olin vieläkin ovelampi, ja mitä tekemistä minulla olisi tuon Dmitri Mitritšin kanssa. Lienen pyytänyt häntä pyytämällä pitämään asian salassa, pyysin kovin, luulenpa, että nöyrryin aivan liikaakin, commenl croyez-vous? Enfin il a consenti… Aivan niin, muistan, että hän sanoikin sen itse, olisi parasta pitää salassa, koska oli tultu vain »heittämään silmäys», el rien de plus, eikä muuta mitään, ei mitään… ja jos ei kerran mitään löydetä, niin ei tulekaan yhtään mitään. Niin että kaikki päättyikin en amis, je suis tout-à-fait content. [mitä luulettekaan? Lopulta hän suostui… kaikessa ystävyydessä… ja minä olen aivan tyytyväinen…]
— Hyväinen aika, hän tarjosi vain teille tällaisissa tapauksissa varsin tavallista takuuta järjestyksen vuoksi, ja te itse kieltäydyitte siitä! — huudahdin ystävyyttäni vihaisesti.
— Ei, ilman takuuta on parempi. Ja minkä vuoksi pitäisi nyt välttämättä tästä tehdä skandaali? Olkoon kaikki toistaiseksi en amis… Ettekö tiedä, että jos meidän kaupungissamme saataisiin tietää… mes ennemis… et puis à quoi bon ce procureur, ce cochon de notre procureur, qui deux jois m'a manque de politesse et qu'on a rossé à plaisir l'autre année chez celle charmante et belle Natalja Pavlovna, quand il se cacha dans son boudoir. [Vihamieheni… ja mitä hyötyä on sitten tästä prokuraattorista, tästä meidän sikamaisesta prokuraattoristamme, joka kahdesti on ollut minulle röyhkeä ja joka pari vuotta sitten sai aika selkäsaunan suloisen kaunottaremme, Natalja Pavlovnan luona, kun piiloutui tämän budoaariin.] Et puis, mon ami, älkää väittäkö vastaan, älkääkä riistäkö minulta rohkeuttani, sillä ei mikään ole sietämättömämpää kuin olla onneton ihminen, jolle hänen sadat ystävänsä koettelevat todistella, että hän on muka menetellyt typerästi. Istukaa muuten ja juokaa teetä, täytyy tunnustaa, että olen väsynyt… eiköhän minun olisi parasta mennä vuoteeseen ja panna etikkakääre otsalleni, vai mitä arvelette?
— Epäilemättä, — huudahdin, — tarvittaisiin oikeastaan jäitä. Te olette hyvin hermostunut. Olette kalpea, ja kätenne vapisevat. Käykää pitkäksenne, levähtäkää ja kertokaa kaikesta sitten myöhemmin. Minä istun luonanne ja odottelen.
Hän ei olisi tahtonut mennä vuoteeseen, mutta sain kuitenkin viimein hänet siihen suostumaan Nastasja toi vadissa etikkaa, kastoin siihen pyyhinliinan ja panin sen hänen päähänsä Sen jälkeen Nastasja kiipesi tuolille ja alkoi sytytellä lamppusta nurkka-pyhänkuvan eteen. Ihmeekseni huomasin nyt sen. Lamppusta ei siellä ennen ollut, mistähän se nyt oli sinne ilmestynyt?
— Minä nähkääs äsken määräsin sen hankittavaksi, sitten kun ne olivat lähteneet, — mutisi Stepan Trofimovitš viekkaasti tirkistellen minua: — quand on a de ces choses-là dans sa chambre et qu'on vient vous arréter [— — — kun ihmisellä on huoneessaan tällaisia esineitä ja häntä tullaan vangitsemaan — — —] niin tämä aina vaikuttaa, ja onhan heidän siellä tehtävä selkoa siitä, että näkiväthän he muka…
Saatuaan lamppusen kuntoon Nastasja pysähtyi vielä ovelle käsi poskella ja katsahti surkuttelevin ilmein isäntäänsä.
— Eloignez-là…[Lähettäkää hänet pois…] aina jollakin tekosyyllä, — hän nyökähdytti sohvasta minua kohti päällään, — en siedä tuota venäläistä säälittelyä el puis ça m'embête [— — — se kiusaa minua].
Mutta Nastasja poistui jo itsestäänkin. Huomasin, että Stepan Trofimovitš vilkuili yhä ovelle päin ja näytti kuulostelevan jotakin eteisestä.
— Il faut être prêt, voyez-vous [Pitää olla valmiina, nähkääs…], — hän katsahti minuun merkitsevästi, — chaque moment… voivat tulla, sieppaavat mukaansa — ja huit sinne mies katosi!
— Hyvä jumala! Kuka voi tulla? Kuka teidät sieppaisi?
— Voyez-vous, mon cher, kysyin häneltä suoraan hänen lähtiessään, mitä minulle nyt aiotaan tehdä?
— Olisitte mieluummin kysynyt jo samalla, minne teidät aiotaan kartoittaa! — huudahdin suuttuneena.
— Sitähän minä kysymykselläni tarkoitinkin, mutta hän lähti pois vastaamatta mitään. Voyez-vous: mitä tulee alusvaatteisiin, pukuihin, päällysvaatteisiin erikoisesti, niin tehkööt kuten haluavat. Jos saa ottaa sellaista mukaansa, — niin hyvä on, mutta jollei, niin lähettäköötpä vaikkapa sotilasmanttelissa. Mutta kuitenkin kaikitenkin ompelin kolmekymmentäviisi ruplaa… (hän hiljensi ääntänsä kurkistellen ovelle, josta Nastasja oli poistunut) piilotin liivintaskun ratkeamaan, kas tänne, koettakaapa… Luulen, etteivät ne nyt sentään koske liiveihin, mutta kukkaroon jätin näön vuoksi seitsemän ruplaa: se on muka kaikki, mitä minulla on. Kas tässä on vaihtorahoja ja kuparia, niin ettei heidän päähänsäkään voi pälkähtää, että olisin piilottanut rahaa, vaan he uskovat, että tässä on kaikki. Jumala yksin tietää, missä tämäkin yö on vietettävä!
Tätä mieletöntä puhetta kuullessani pääni vaipui aivan rinnalle. Oli päivänselvää, ettei ketään voitu vangita enemmän kuin voitiin toimittaa koti tarkastustakaan siten, kuin hän oli kaikesta kertonut. Hän ei varmastikaan muistanut oikein tarkoin, miten kaikki oli käynyt. Tämä kaikki tapahtui tosin niihin aikoihin, jolloin nykyiset lait eivät vielä olleet astuneet voimaan. Olihan totta — hänen omien sanojensa mukaan, että hänelle ehdotettiin tosin lainmukaista asiankäsittelytapaa mutta hän tahtoi olla ovelaa ovelampi ja kieltäytyi siitä itse… Eihän siitä tosin vielä ole niinkään kauan, kun kuvernööri saattoi, tosin äärimmäisissä tapauksissa… Mutta voiko tässä nyt olla kysymys tuollaisesta äärimmäisestä tapauksesta? Kas se minua tässä ajattelutti.
— Tämän on varmasti aiheuttanut Pietarista lähetetty sähkösanoma, —
Stepan Trofimovitš virkkoi äkkiä.
— Sähkösanomako? Teitä koskeva? Senkö vuoksi muka, että teillä oli Herzenin teokset ja tuo runoelmanne? Te olette mennyt aivan sekaisin päästänne. Tämäkö olisi nyt mikään syy vangitsemiseenne?
Minä jo aivan suutuin. Hän veti suunsa irveeseen, häntä näkyi loukkaavan — ei suinkaan huutava puhetapani, vaan tuo käsitykseni, »ettei ollut syytä, muka vangitsemiseen».
— Kuka voi meidän aikanamme olla varma siitä, ettei hän jostakin syystä joutuisi vangittavaksi! — hän jupisi salaperäisesti. Oudon mieletön ja mahdoton ajatus välähti mieleeni.
— Stepan Trofimovitš, sanokaahan minulle kuten ainakin ystävälle, — huudahdin,— kuten tosi ystävälle, minä en teitä petä: kuulutteko johonkin salaiseen järjestöön vai ettekö?
Ja kas, ihmeekseni kuulin silloin, ettei hän ollut edes tästä oikein varma: ei tietänyt oikein itsekään, kuuluiko hän johonkin salaiseen järjestöön vai eikö.
— Niin, miten sen nyt ottaa, voyez-vous…
— Kuinka niin »miten ottaa»?
— Kun ihminen kaikesta sielustaan ja mielestään harrastaa edistystä ja… kuka voisi sellaista mennä takaamaan: luulet, että et kuulu mihinkään, mutta annas olla, niin eräänä kauniin päivänä huomaatkin kuuluvasi johonkin.
— Miten se olisi mahdollista? Tähän kysymykseenhän voi vastata vain joko myöntävä tai kieltävästi.
— Cela daie de Pétersbourg, silloin kun hänen kanssaan aioimme perustaa aikakauslehden. Siinä on kaiken alku. Silloin me pääsimme sieltä livahtamaan, ja meidät unohdettiin, mutta nyt ne äkkäsivät meidät. Cher, cher, ettekö te nyt tunne minua! — hän huudahti äänessä kipeä tuntu, — ja niin meidät siepataan, sullotaan kuomurekeen ja mars Siperiaan koko elämän ajaksi, tai sitten joudumme unohduksiin — vankikoppiin.
Ja samassa hän puhkesi polttavan haikeihin kyyneliin. Kyynelet suorastaan tulvahtivat hänen silmistään. Hän peitti kasvonsa punaiseen silkkinenäliinaansa ja itki ääneen, aivan ääneen suonenvedontapaisesti kokonaista viisi minuuttia. Sen nähdessäni minua suretti ja hävetti. Tämä mies, joka oli ennustellut meille tulevaisuutta kahdenkymmenen vuoden ajan, meidän profeettamme, opettajamme, patriarkka, Kukoljnik, jonka me aina olimme asettaneet mielessämme niin korkealle, joka suhtautui meihin aina niin ylhäisesti ja jota me palvoimme ja kunnioitimme kaikesta sydämestämme pitäen kaikkea tätä suurimpana kunnianamme, — tämä mies parkui nyt, parkui kuin pikkuruikkuinen vallattomuudesta rangaistu koulupoika odotellessaan vitsoja, joita hänen opettajansa on lähtenyt hakemaan. Minun tuli sääli häntä. »Kuomurekeen» hän nähtävästi uskoi yhtä lujasti kuin siihenkin, että minä istuin parhaillaan hänen vieressänsä, ja sitä hän odotteli saapuvaksi jo heti tänä samana aamuna, juuri tänä hetkenä, ja kaikkea tuota vain Herzenin teosten ja jonkin vaivaisen runoelman vuoksi! Tämä näin täydellinen ja ehdoton jokapäiväisen elämän tuntemattomuus oli jollakin lailla liikuttavaa, mutta samalla vastenmielistä.
Viimein hän lakkasi itkemästä, nousi sohvalta ja alkoi käyskennellä edes takaisin huoneessa jatkaen yhä keskustelua kanssani, mutta kuitenkin tuon tuostakin vilkaisten ikkunaan ja kuulustellen jotakin eteisen puolelta. Keskustelumme jatkui hyvin katkonaisena. Kaikki vakuutteluni ja rauhoittamisyritykseni ponnahtelivat takaisin kuin herneet seinästä. Hän ei paljoa kuunnellut minua, mutta kuitenkin hänelle oli aivan välttämätöntä, että yritin häntä rauhoittaa ja että puhuin lakkaamatta tästä samasta aiheesta. Huomasin, että hän ei nyt olisi tullut toimeen ilman minua ja että hän ei mistään hinnasta olisi päästänyt minua poistumaan. Jäin hänen luokseen ja viivyin hänen seurassaan runsaasti pari tuntia. Kesken puheensa hän äkkiä muisti, että Blüm oli siepannut mukaansa pari julistusta, joita oli löytynyt hänen luotansa.
— Millaisia julistuksia? — säikähdin hölmöyttäni. — Oletteko tekin…
— Minunkin asuntooni heitettiin niitä kerran kymmenkunta kappaletta, — hän vastasi harmissaan (hän puheli kanssani milloin harmistuneesti ja ylimielisesti, milloin taas vaihtelevasti ja nöyrästi), — mutta kahdeksan niistä ennätin piilottaa ja Blüm löysi vain kaksi…
Ja samassa hän suuttumuksesta aivan punastui.
— Vous me mettez avec ces gens-là. Luuletteko tosiaankin, että minä saattaisin olla yhteistyössä noiden roistojen, noiden salakähmystelijöiden, rakkaan poikani Pjotr Stepanovitšin kanssa, avec ces esprits-forts de la lâcheté. [Te rinnastatte minut niiden ihmisten kanssa!… noiden raukkojen kanssa.] Voi, hyvä Jumala.
— Niin, mutta jos ne jotenkin ovat sekoittaneetkin toisiinsa… Mutta sehän olisi typerää, se ei voi olla niin! — huomautin… __
— Savez-vous, — purkautui häneltä äkkiä, hetkittäin tunnen, que je ferai là-bas quelquel esctandre. [Tiedättekö… että nostatan siellä skandaalin.] Oi, älkää menkö, älkää jättäkö minua yksin! Ma carriere est finie aujourd'hui, je le sens. [Elämänurani on loppunut tänään, tunnen sen.] Tiedättekö mitä? Minäkin voin hyökätä jonkun kimppuun ja purra jotakuta, kuten se aliluutnantti…
Hän katsahti minuun omituinen ilme kasvoissaan. Tämä ilme oli säikähtynyt, mutta samalla se ikäänkuin tunnusteli minua. Yhä enemmän ja enemmän hän joutui suunniltaan ja suututteli jollekulle, — kuka sen oikeastaan tiesi miksi, — sikäli kuin aika kului eikä »kuomurekeä» kuulunut. Samassa Nastasja, joka jostakin syystä oli poistunut keittiöstä eteiseen, pudotti siellä vaatenaulakon. Stepan Trofimovitš alkoi vapista ja jähmettyi aivan paikoilleen. Mutta kun asia selvisi, hän kiukusta melkeinpä vingahdellen alkoi tömisyttää jalkojansa Nastasjalle ja ajoi hänet takaisin keittiöön. Hetken kuluttua hän virkkoi katsellen epätoivoisena minuun:
— Olen hukassa! Cher, — hän istuutui taas viereeni ja katsahti syvän säälin ilmein minua tarkkaavaisesti silmiin, — cher, en pelkää Siperiaa, vannon sen, o, je vous juré […vannon sen…] (oikein kyynelet puristuivat esiin), pelkään jotakin aivan muuta…
Arvasin, että hän aikoi ilmaista minulle lopultakin jotakin tavatonta, jota hän aina tähän saakka oli pidättynyt ilmaisemasta.
— Pelkään häpeätä, — hän kuiskasi salaperäisesti.
— Mitä häpeätä? Asiahan on aivan päinvastoin! Uskokaa minua, Stepan Trofimovitš, kaikki selviää jo tänään, ja kaikki kääntyy teidän parhaaksenne…
— Oletteko niin varma siitä, että minut armahdetaan?
— Miten niin »armahdetaan»? Millaisia sanoja te käytättekään? Mitä te sitten olisitte tehnyt? Vakuutan teille, että te ette ole tehnyt yhtään mitään!
— Qu'en savez-vous [Mitä tiedätte te siitä?]; koko minun elämäni cher… Ne muistavat kaiken… ja jolleivät lie löydä mitään, niin sitä pahempi, — hän lisäsi samassa aivan odottamatta.
— Kuinka niin »sitä pahempi»?
— Paljon pahempi.
— En ymmärrä.
— Ystäväni, ystäväni, mitäpä siitä, jos olisikin lähdettävä Siperiaan, Arkangelskiin, luovuttava kaikista oikeuksista, — jos kerran on sorruttava, niin mikäpä sille! Mutta… pelkään jotakin muuta (taas seurasi kuiskaus, säikähtynyt ilme ja salaperäisyys).
— Muuta… mitä, mitä?
— Pelkään raippoja, — hän sai sanotuksi ja katsahti minuun kuin kadotukseen tuomittu.
— Keneltä te saisitte raippoja? Missä? Miksi? — huudahdin säikähtyneenä peläten hänen kadottaneen järkensä.
— Missä? Tietysti siellä, missä niitä on tapana antaa. Voi, cher, — hän kuiskasi aivan korvaani, — allanne lattia alkaa äkisti liikkua, te vajoatte puoliksi… Senhän kaikki tietävät.
— Satuja, — huudahdin arvattuani, mistä oli kysymys, — perättömiä juttuja, oletteko tosiaankin aina näihin asti uskonut tuommoista? Räjähdin äänekkääseen nauruun.
— Satujako? Onhan näiden satujen täytynyt saada alkunsa jostakin. Ruoskittu ei itse kertoisi sellaista. Kymmenentuhatta kertaa olen kaiken tuon kuvitellut mielessäni!
— Niin mutta teitä, minkä vuoksi nyt teitä. Ettehän te ole tehnyt mitään?
— Sitä pahempi. Kun huomaavat, etten ole tehnyt mitään, niin ruoskittavat.
— Ja te luulottelette, että teidät vietäisiin sen vuoksi Pietariin!
— Ystäväiseni, sanoinhan jo, ettei minun ole mitään sääli, ma carrière est finie. Siitä hetkestä alkaen, kun hän ja minä sanoimme toisillemme jäähyväiset Skvorešnikissa, minä en sure enää elämääni… mutta häväistys, häväistys, que dira-t-elle, jos hän saa tietää…
Epätoivoissaan hän katsahti minuun ja punastui oikein, raukka. Minäkin loin silmäni maahan.
— Ei hän saa tietää mitään, sillä ei teille tapahdu mitään. Juttelen teidän kanssanne aivan kuin ensi kertaa eläissäni. Niin te olette hämmästyttänyt minua tänä aamuna, Stepan Trofimovitš.
— Ystäväni, se ei ole arkuutta. Vaikkapa minut armahdettaisiinkin, vaikkapa lähetettäisiin tänne takaisinkin ja vaikka minulle ei tehtäisikään mitään, — niin sittenkin ja juuri sitten vasta olenkin mennyttä miestä. Elle me soupçonnera toute sa vie… [Hän jää epäilemään minua koko loppuiäkseen.] minua, minua, runoilijaa, ajattelijaa, miestä, jota hän on kunnioittavasti ihaillut kaksikymmentäkaksi vuotta!
— Se ei juolahtaisi hänen mieleensäkään.
— Aivan varmasti, — hän kuiskasi syvän vakaumuksellisesti. — Useammankin kerran puhuimme hänen kanssaan siitä Pietarissa pitkänpaaston aikoihin, ennen sieltä lähtöämme, kun molemmat pelkäsimme… Elle me soupçonnera loute sa vie… ja olisiko mahdollista saada häntä tästä uskosta luopumaan? Se tuntuisi epätodelliselta. Ja kuka täällä pikkukaupunkipahaisessa uskoisikaan, c'est invraisemblable… Et puis les femmes… [Eihän se ole todennäköistä… Ja naiset sitten…] Hän vain ilostuu siitä. Hän surkuttelee tietenkin aivan vilpittömästi, kuten ainakin todellinen ystävä mutta salassa — hän ilostuu… Täten annan hänelle aseen, jota hän voi käyttää koko elämänsä ajan. Mennyttä on nyt elämäni! Kaksikymmentä vuotta niin täydellistä onnea hänen kanssaan ja lopuksi nyt tämä!
Ja hän peitti kasvot käsiinsä.
— Stepan Trofimovitš, eikö olisi parasta lähettää heti sana kaikesta tästä Varvara Petrovnalle? — koetin ehdottaa.
— Herra varjelkoon siitä! — hän vavahti ja hypähti seisoalleen. — Ei missään nimessä, ei koskaan sen jälkeen, mitä sain kuulla jäähyväisiksi Skvorešnikissa, ei kos-kaan!
Hänen silmänsä leimusivat.
Me istuimme näin vielä noin tunnin verran, ehkä enemmänkin, yhä vain jotakin odotellen,— olimme kerta kaikkiaan saaneet sellaisen päähänpiston. Stepan Trofimovitš kävi taas pitkäkseen, sulkipa silmänsäkin ja oli näin kahdenkymmenen minuutin ajan sanaakaan sanomatta, niin että lopulta jo luulin hänen nukahtaneen tai ainakin vaipuneen horrokseen. Äkkiä hän kuitenkin hypähti taas pystyyn, riuhtaisi pyyhinliinan päästään, nousi sohvalta, läheni peiliä, sitaisi vapisevin käsin kaulaliinansa ja äänen ukkosena jyrähdellessä käski Nastasjaa ojentamaan hänelle päällystakin, uuden hatun ja kepin.
— En kestä enää kauemmin, — hän lausui äänen tuontuostakin pettäessä, — en voi enää, en voi!… Menen itse!
— Minne sitten? — minäkin kavahdin jo pystyyn.
— Lembken luo. Cher, minun täytyy, se on välttämätöntä, se on velvollisuuteni. Olen kansalainen ja ihminen enkä lastunsirpale, minulla on oikeuteni, vaadin oikeuksiani… Kahteenkymmeneen vuoteen en ole välittänyt oikeuksistani, on suorastaan rikollista, että olen unohtanut valvoa niitä… mutta nyt vaadin. Hänen on pakko sanoa minulle kaikki, aivan kaikki. Hän on saanut sähkösanoman. Vangitkoon, jos tahtoo, vangitkoon, vangitkoon, mutta kiusata hän ei saa minua! — Näin hän huusi kiljahdellen ja tömisytteli jalkojansa maahan.
— Hyväksyn täydelleen aikeenne, — sanoin tahallisen rauhallisesti, vaikka olinkin hänestä hyvin levoton, — lienee todellakin viisaampaa tehdä se kuin istua epätietoisuudessa, mutta mielialaanne en hyväksy. Tarkastelkaahan, minkä näköinen olette, miten te tuollaisena voisitte mennä sinne. Il faut être digne et calme avec Lembke. [Lembken kanssa on käyttäydyttävä arvokkaasti ja rauhallisesti.] Toden totta, nyt te voisitte ehkä hyökätä siellä jonkun kimppuun ja puraista.
— Ilmiannan itse itseni. Menen suoraan leijonan kitaan…
— Minä tulen mukaanne.
— En ole vähempää teiltä odottanutkaan, otan vastaan uhrinne, todellisen ystävän uhrin, mutta vain portille asti, portille. Te ette saa, teillä ei ole oikeutta saattaa itseänne huonoon huutoon minun vuokseni. O, croyez-moi, je serai calme [Oh, luottakaa minuun, tulen olemaan rauhallinen]. Tunnen olevani tänä hetkenä à la hauteur de tout ce qu'il y a de plus sacre… [– – – pyhimpien tehtävien tasalla…]
— Ehkäpä tulen sinnekin mukaanne, — keskeytin hänet. — Eilen ilmoitettiin minulle tuolta heidän typerästä juhlatoimikunnastansa, — Vysotski toi tiedon, — että minutkin on otettu lukuun ja että minuakin on päätetty pyytää airueksi huomiseen juhlaan… vai mitä se nyt olikaan yhdeksi niistä kuudesta herrasta, joiden on määrä valvoa tarjoilun puolella järjestystä, olla huomaavainen naisille, viedä vieraat heille varatuille paikoille ja kantaa vasemmalla olallaan valko-punakirjavaista marsalkan nauhaa. Aioin kieltäytyä, mutta miksi en nyt tulisi mukaanne ja ilmoittaisi tekosyyksi haluavani keskustella tästä asiasta itse Julija Mihailovnan kanssa… Ja siten me pääsemme yhdessä sisälle.
Hän kuunteli nyökäytellen päätänsä, mutta kuitenkaan nähtävästi ymmärtämättä puhettani. Me seisoimme jo melkein kynnyksellä.
— Cher, — hän ojensi kätensä nurkassa palavaa lamppusta kohti, — cher, en ole koskaan uskonut tuohon, mutta… olkoon niin, olkoon! (Hän teki ristinmerkin!) Allons!
»No niin, näin onkin parempi,» ajattelin tullessani hänen kanssaan ulkoportaille, »matkalla auttaa meitä raitis ilma, me rauhoitumme, palaamme kotiin ja käymme lepäämään».
Laskelmani osoittautuivat kuitenkin vääriksi. Matkalla juuri tapahtui jotakin, mikä järkytti kokonaan Stepan Trofimovitšin ja sai hänet lopullisesti suuntautumaan… niin että en olisi voinut odottaakaan ystävältäni senkaltaista intoa, jota hän tänä aamuna ilmaisi. Hyvä ystäväni, ystäväparkani!
KYMMENES LUKU.
Flibustjerit. Kohtalokas aamu.
I.
Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin. Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko, Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten, joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet »kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa, — mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko, johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia, s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla. Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville. Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat, kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät, eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen, ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta, sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä keskustelun tuloksista…
Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin, olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa, mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä, kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, — kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia, niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.
Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, — kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona. Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys. Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely, salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi, ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on, että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta», ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten…
Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä, aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut. »Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».
Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), – että Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen »ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken, mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja »vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen, — »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta… Ei, hyvä rouva, nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te, hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani. Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi… Te hymyilette sarkastisesti! On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se, hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen — omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi. Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen. — »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani, niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia, ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa», että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin», että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että »teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!…» Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani, tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, — »että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi aivan lopullisesti — lopullisesti!…» Mutta nyt Julija Mihailovna yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi, että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen», — hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan, taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai… tai hyppään itse sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti, äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia, pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti, mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei, mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä, liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori, ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta, ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi muistuttamaan häntä siitä, että – – – skin kokouksen osanottajat odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa, jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen, olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa tuli: »Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire, Candide. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!» Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa, tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin, yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää, astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin, että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen, joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä… Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään. Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».
— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.
— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne.
Kaupungissa on kapina.
— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.
— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.
— Špigulinilaiset!…
Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen »Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen: »špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.
Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten» joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen, kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän nousi ajoneuvoista.
— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken. Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan? Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas vierimään. Hänen silmissään musteni.
— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.
— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat: »Teidän ylhäisyytenne… olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä… tehtaan isännöitsijä… etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e., j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.
Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin »kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi…
— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.
Syntyi kuolon hiljaisuus.
Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.
Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään. Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta, tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt. Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä, vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun. Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.
— Cher, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla… silloin kun hänen on toimittava itsenäisesti.
Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.
— Tuolta? — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. — Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi, kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti. Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin, aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä jo itseäänkin halutti peräytyä.
— Kotiin, kotiin, — vaadin itsepäisesti, — siitä, ettemme saaneet selkäämme on meidän kiittäminen yksinomaan Lembkeä.
— Menkää, ystäväni, syy on yksin minun, en tahdo sekoittaa teitä tähän. Teillä on tulevaisuutta ja eräänlaisia mahdollisuuksia, mutta minä — mon heure a sonné [hetkeni on tullut].
Hän astui lujin askelin kuvernöörintalon ulkoportaille. Ovenvartija tunsi minut. Me ilmoitimme molemmat aikovamme Julija Mihailovnan luo. Vastaanottohuoneessa me istuuduimme ja aloimme odotella. En tahtonut jättää yksin ystävääni, mutta pidin vielä tarpeettomana puhua hänelle mitään. Hän oli kuten ihminen, joka on päättänyt uhrata elämänsä varmaan kuolemaan isänmaansa puolesta. Me emme istuneet vierekkäin, vaan eri puolilla huonetta, minä lähempänä ovensuuta, hän taas kauempana päinvastaisella suunnalla. Hän istui miettiväisenä, pää hieman taivutettuna ja nojasi kevyesti käsin kävelykeppiinsä. Leveälieristä hattuansa hän piteli vasemmassa kädessänsä. Näin me istuimme noin kymmenen minuuttia.
II.
Samassa Lembke tuli nopein askelin huoneeseen poliisimestarin saattamana, katsahti meihin hajamielisesti ja kiinnittämättä meihin sen enempää huomiota suuntasi askelensa oikealla puolella olevaan työhuoneeseensa, mutta Stepan Trofimovitšpa nousikin hänen eteensä ja sulki häneltä tien. Pitkäkasvuisen Stepan Trofimovitšin olemus, joka ei muistuttanut ollenkaan meitä muita tek' vaikutuksensa. Lembke pysähtyi.
— Kuka te olette? — hän mutisi hämmästyneenä, aivan kuin olisi osoittanut kysymyksensä poliisimestarille kuitenkaan kääntämättä päätänsä vähääkään tämän puoleen ja tarkastellen yhä Stepan Trofimovitšia.
— Virastaeronnut kollegiasessori Stepan Trofimovitš Verhovenski, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Stepan Trofimovitš arvokkaasti taivuttaen päätänsä, mutta silmissä tylsä ilme.
— Mitä asia koskee? — virkkoi Lembke päällikkömäisen lakonisesti ja ylhäisen kärsimättömästi käänsi korvansa Stepan Trofimovitšin puoleen pitäen häntä jonakuna aivan tavallisena anojana, joka aikoi jättää hänelle jonkin kirjallisen anomuksen.
— Tänään on luonani toimitettu kotitarkastus virkamiehen johdolla, teidän ylhäisyytenne nimessä, sen vuoksi haluaisin…
— Nimi? Nimi? — Lembke aivan kärsimättömästi kysäisi kuin jotakin aavistellen.
Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.
— A-haa-a! Se on… siis, se taimitarha… Arvoisa herra, te olette antanut ymmärtää… Oletteko professori? Professoriko?…
— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja… ———skin yliopiston nuorisolle.
— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.
— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti.
— Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia.
Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys,
flibustjerimaisuutta… Mitä suvaitsette pyytää?
Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan tulin vetoamaan oikeuksiini…
— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli!
Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.
— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin koulupojalle.
— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke punastui.
— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.
— Minä suojelen yhteiskuntaa, mutta te aiotte sen hävittää!… Hä-vit-tää! Te… Muistan muuten kuulleeni teistä jotakin, ettekö te juuri ole ollut kotiopettajana kenraalitar Stavroginan kodissa? —
— Kyllä, olen ollut… kotiopettajana… kenraalitar Stavroginan kodissa.
— Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olette te muodostanut taimitarhan, kaiken sen taimitarhan, mikä nyt on täyttänyt mittansa… sen hedelmiä… Teidät minä kai äsken näin torilla. Olkaa varuillanne, arvoisa herra, olkaa muuten varuillanne, teidän ajatussuuntanne tunnetaan. Saatte olla varma siitä, että otan sen huomioon. Teidän luentojanne, hyvä herra, minä en voi sallia, en voi. Tämänkaltaisia anomuksia en voi ottaa vastaan.
Hän oli taas aikeessa lähteä pois.
– Toistan vielä kerran, että suvaitsette erehtyä, teidän ylhäisyytenne. Teidän puolisonne on pyytänyt minua pitämään — ei oikeastaan luentoa, vaan jonkin esitelmän kirjallisuudesta huomisessa juhlassa. Mutta minä itsekin olen aikonut nyt siitä kieltäytyä. Mitä nöyrimmästi pyytäisin vain selvitystä siihen, jos se suinkin on mahdollista miksi ja mistä syystä ja millä oikeudella minun luonani on tänään pidetty kotitarkastus. Minulta on viety muutamia kirjoja, papereita, yksityisluontoisia, minulle kalliita kirjeitä, ja viety ne käsikärryissä kaupungille…
— Kuka toimitti kotitarkastuksen? — Lembke havahtui nyt täydelleen, ja samassa hän myös punastui. Hän kääntyi kiivaasti poliisimestarin puoleen. Samalla hetkellä ilmestyi oviaukkoon kumaraselkäinen, pitkä ja kömpelö Blümin olemus.
— Kas, juuri tuo samainen virkamies, — Stepan Trofimovitš osoitti häntä. Blüm astui eteenpäin tosin syyllisen, mutta ei katuvan näköisenä.
— Vous ne faites que des bêtises, [Te teette vain tyhmyyksiä] — harmistuneena ja vihastuneena Lembke tiuskaisi tälle, ja samassa hän kokonaan muuttui ja havahtui.
— Suokaa anteeksi… — hän lepersi hyvin hämmästyneenä ja punastui niin paljon kuin suinkin voi, — kaikki tämä… kaikkeen tähän on varmasti syynä jokin väärinkäsitys… pelkkä väärinkäsitys.
— Teidän ylhäisyytenne, — Stepan Trofimovitš huomautti, — nuoruudessani jouduin erään hyvin karakteristisen tapauksen todistajaksi. Kerran erään teatterin käytävässä joku nopeasti läheni jotakuta toista ja lyödä läimähdytti koko yleisön läsnäollessa kajahtavan korvapuustin. Katseltuaan hieman paremmin, lyöjä huomasikin, että korvapuustin saanut henkilö ei ollut ollenkaan se, jolle tämä oli tarkoitettu, vaan ainoastaan hieman tämän näköinen, ja silloin hän vihastuneena ja kiireessään, kuten ainakin mies, joka ei voi tuhlata kallista aikaansa, lausui aivan täsmälleen samat sanat, kuten nyt teidän ylhäisyytennekin: »Olen erehtynyt, anteeksi, se on väärinkäsitys, pelkästään väärinkäsitys.» Ja kun loukattu yhä vielä siitäkin huolimatta oli loukkautunut ja alkoi häntä sättiä, niin hän huomautti tälle vain sangen harmistuneena: »Sanoinhan teille, että se oli väärinkäsitys, miksi te suotta minua sätitte!»
— Tämä… tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa… — Lembke koetti väkisin hymyillä, — mutta… mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen tästä itsekin?
Tämän hän melkein huudahti ja… ja näytti melkein siltä, että hän aikoi peittää kasvot käsiinsä.
Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä, ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä, taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:
— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni…
Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija
Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin.
Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.