NELJÄS LUKU.
Viimeinen päätös.
I.
Monet näkivät Pjotr Stepanovitšin tänä aamuna; ja näkijät vakuuttivat hänen olleen hyvin kiihoittuneen. Kello kahdelta päivällä hän oli käväissyt Gaganovilla, joka vasta päivä sitten oli palannut maalta. Hänen luoksensa oli saapunut talon täydeltä väkeä, joka keskusteli kiihkeästi äskeisistä tapahtumista. Pjotr Stepanovitš puhui eniten ja pakotti toiset kuuntelemaan itseänsä. Häntä olivat meikäläiset aina pitäneet »lörpöttelevänä ylioppilaana, jolla oli reikiä päässä», mutta tällä kertaa hän puhui Julija Mihailovnasta, ja tämä puheenaihe oli tässä hälinässä kaikkein mielenkiintoisin. Tämän äskeisenä ja hyvin läheisenä uskottuna hänellä oli kerrottavana aivan uusia ja mitä odottamattomimpia yksityiskohtia. Vahingossa (ja siis myös varomattomasti) hän tuli maininneeksi muutamia tämän henkilökohtaisia arvosteluita, jotka koskivat eräitä kaupunkimme varsin huomatulta henkilöitä, mikä tietysti loukkasi näiden itserakkautta. Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista, kuten ainakin kunnianmiehen, jonka kiusallisena velvollisuutena on selvittää vuorensuuruinen väärinkäsitysruuhka ja joka hyväsydämisen yksinkertaisessa kömpelyydessänsä ei oikein tiedä, mistä olisi aloitettava ja mihin lopetettava. Sangen varomaton oli sekin huomautus, että Julija Mihailovna oli muka ollut täysin perillä Stavroginin salaisuudesta ja että hän oli muka koko intrigiä itse johtanutkin. Hän se oli Pjotr Stepanovitšinkin »puijannut», sillä hän, Pjotr Stepanovitš, jos kukaan oli ollut rakastunut tuohon »onnettomaan Lizaan». Siitä huolimatta Julija Mihailovna oli saanut kaiken »asetetuksi» niin, että hän oli vähällä joutua suorastaan saattamaan Lizaa vaunuissa Stavroginin luo. »Niin, niin, hyvä herrasväki, mikäs teidän on nauraessanne, mutta jospa vain olisin aavistanut, jospa olisin aavistanut, miten tämä kaikki päättyisi!» — hän näin lopetti puheensa. Muihin Stavroginia koskeviin levottomiin kysymyksiin hän vastasi suoraan, että Lebjadkin-tapaus oli hänen mielestään aivan pelkkä sattuma ja että Lebjadkin oli itse kaikkeen syyllinen. Miksi pitikin hänen näytellä rahojaan! Joku kuulijoista sattui silloin huomauttamaan hänelle, että hän suotta »teeskenteli»; hän söi, joi ja nukkui Julija Mihailovnan talossa ja kuitenkin oli nyt valmis ensimmäisenä häntä mustaamaan ja että tämä ei ollut ollenkaan niin kaunista, kuin hän itse ehkä luuli. Mutta Pjotr Stepanovitš osasi heti ryhtyä puolustautumaan:
— Minä en syönyt enkä juonut siellä sen vuoksi, että minulla itselläni ei olisi ollut rahoja, enkä ole syyllinen siihenkään, että minua aina sinne kutsuttiin. Sallinette jättää minun itseni arvosteltavaksi, missä määrin minun on kaikesta tästä oltava kiitollinen.
Mieliala muodostui hänelle suosiolliseksi: »Olkoon, että hän onkin hieman tökerö ja tietysti tyhjänpäiväinen, mutta eihän hän oikeastaan voi ollakaan syypää Julija Mihailovnan tyhmyyksiin. Päinvastoinhan on käynyt selville, että hän yritti suorastaan hillitäkin tätä.»
Kellon käydessä kahta päivällä yht'äkkiä levisi huhu, että Stavrogin, josta nyt niin paljon puhuttiin, oli äkkiä matkustanut päiväjunassa Pietariin. Uutinen herätti mielenkiintoa, monet kurtistivat kulmiansa. Pjotr Stepanovitš oli niin ihmeissään, että kerrottiin hänen muuttuneen aivan kasvoiltaan ja huudahtaneen: »Mutta kuka saattoi päästää hänet menemään?» Hän poistui heti Gaganovilta. Siitä huolimatta hänet nähtiin vielä tämän jälkeenkin parissa, kolmessa perheessä.
Hämärissä hänen onnistui pujahtaa Julija Mihailovnankin luo, vaikka se olikin hyvin vaivalloista, sillä tämä ei tahtonut mitenkään ottaa häntä vastaan. Vasta kolme viikkoa tämän jälkeen sain tietää tämän Julija Mihailovnalta itseltänsä, vasta vähän ennen hänen Pietariin lähtöänsä. Hän ei kertonut tapauksesta sen tarkemmin, mainitsihan vain vavahtaen, että oli »kaikesta aivan määrättömästi hämmästynyt». Luulenpa, että Pjotr Stepanovitš oli suorastaan peloitellut häntä ja uhannut paljastaa hänet »kanssarikollisena», jos hän ei osaisi »pitää suutansa kiinni». Hänen silloisille aikeilleen, joita Julija Mihailovna ei tuntenut, mutta jotka hän sitten myöhemmin, viiden päivän kuluttua, aavisti, oli aivan välttämätöntä tämä uhkaileminen, ja sitten vasta Julija Mihailovna ymmärsi senkin, miksi Pjotr Stepanovitš oli niin kovin epäillyt hänen vaiteliaisuuttaan ja siinä määrin pelännyt hänen mahdollisesti uudistuvia vihanpurkauksiansa…
Kello kahdeksalta illalla, kun oli jo pilkkoisen pimeätä, meikäläiset kokoontuivat täysilukuisina, viisimiehisenä joukkona, aivan kaupungin laidalla, Fominin poikkikadulla sijaitsevaan pieneen kallelliseen taloon, vänrikki Erkelin asuntoon. Tämän yleisen kokoontumisen oli määrännyt itse Pjotr Stepanovitš, mutta itse hän anteeksiantamattomasti myöhästyi, ja muut jäsenet saivat odottaa häntä tunnin verran. Tämä vänrikki Erkel oli se samainen meille poikennut upseeri, joka Virginskin illanvietossa oli koko ajan istunut lyijykynä kädessään ja muistikirja edessään. Kaupunkiimme hän oli saapunut vasta äskettäin, oli vuokrannut eräiltä pikkuporvarieukoilta, kahdelta sisarukselta, syrjäiseltä poikkikadulta aivan yksikseen asunnon ja oli aikeissa lähteä kohta meiltä pois. Kaikkein vähimmän huomiota herätti kokoontuminen hänen luoksensa. Tämä omituinen poikanen oli tavattoman vaitelias. Hän saattoi istua kymmenenkin iltaa peräkkäin hälisevässä seurassa, jossa syntyi mitä tavattomimpia keskusteluja, puhumatta sanaakaan, mutta kuitenkin sangen tarkkaavaisesti seuraten lapsensilmillänsä keskustelevia ja kuunnellen tarkasti. Hänellä oli hyvin sievät kasvot, lienevätpä olleet viisaatkin. »Viisikkoomme» hän ei kuulunut. Meikäläiset olettivat, että hänellä oli jostakin saadut jonkinlaiset erikoismääräykset, jotka olivat puhtaasti toimeenpantavaa laatua. Nyt jo tiedämme, että hänellä ei sellaisia ollut ja että hän tuskin itsekään ymmärsi asemaansa. Hän vain ihaili Pjotr Stepanovitšia, johon hän aivan äskettäin oli tutustunut. Jos hän olisi tavannut jonkun ennen aikojansa turmeltuneen hirviön, ja jos tämä olisi jonkin sosiaalis-romanttisen aatteen nimessä saanut hänet kokoamaan rosvojoukon ja koetteeksi käskenyt häntä murhaamaan ja ryöstämään jonkun ensiksi vastaantulevan talonpojan, niin hän olisi varmasti suostunut siihen ja totellut. Hänellä oli jossakin sairas äiti, jolle hän lähetti puolet niukasta palkastaan — ja miten lieneekään tuo äiti kerran suudellut tätä vaaleata, pikkuista pääparkaa, miten vapissut ja rukoillut hänen puolestaan! Puhun näin paljon hänestä, koska minun käy häntä kovin sääliksi.
Meikäläiset olivat kiihdyksissään. Viimeöiset tapahtumat olivat heitä hämmästyttäneet, ja nähtävästi heitä oli alkanut peloittaa. Sangen tavallinen, vaikkakin systemaattisen tarkasti järjestetty skandaali, johon he niin hartaasti olivat ottaneet osaa, oli päättynyt yllättävästi. Yöllinen tulipalo, Lebjadkinien murha, väkijoukon Lizaan kohdistunut raivo — kaikki tämä oli tullut aivan odottamatta, eivätkä tällaiset yllätykset kuuluneet ohjelmaan. Kiivaasti he syyttivät heitä johtavaa kättä despotismista ja totuuden salaamisesta. Sanalla sanoen, Pjotr Stepanovitšia odotellessaan he saivat toinen toisensa siihen vireeseen, että he taaskin kerran päättivät lopullisesti vaatia häneltä jyrkkää selontekoa, ja jos hän nyt, kuten oli tapahtunut jo ennen, kieltäytyisi siitä, niin »viisikko» hajaantuisi, ja sen tilalle perustettaisiin yhdenvertaisin ja demokraattisin perustein uusi salainen »aatteiden levittämisen» järjestö, jota he itse johtaisivat. Liputin, Šigaljov sekä »kansan erikoistuntija» kannattivat tätä ajatusta. Ljamšin oli vaiti, vaikka hänenkin kasvoillaan oli suostumuksen ilme. Virginski epäröi ja sanoi haluavansa ensin kuunnella Pjotr Stepanovitšia. Päätettiin siis ensin kuunnella, mitä Pjotr Stepanovitšilla oli sanomista, mutta tämäpä ei vieläkään saapunut, ja tällainen leväperäisyys valoi mieliin yhä enemmän myrkkyä. Erkel oli aivan ääneti ja kävi vain hakemassa teetä, jota hän toi omakätisesti emäntäväen puolelta kantaen laseja tarjottimella, tuomatta sisään teekeitintä sekä tahtomatta käyttää palvelijattaren apua.
Pjotr Stepanovitš ilmestyi vasta puoli yhdeksältä. Nopein askelin hän lähestyi sohvan edessä olevaa pyöreätä pöytää, jonka ympärille seura oli asettunut, piti hattua kädessään ja kieltäytyi juomasta teetä. Hän oli häijyn, ankaran ja ylimielisen näköinen. Nähtävästi hän heti huomasi kaikkien kasvoista, että täällä »kapinoitiin».
— Ennenkuin aukaisen suuni, teidän on purettava esiin omanne, sillä teillä on nyt jotakin mielessänne, — hän huomautti häijyin hymähdyksin katsoen vuoroin kuhunkin.
Liputin ilmoitti »kaikkien nimessä» loukkaantuneena ja vapisevin äänin, että »jos näin tulee jatkumaan, niin meiltä voi mennä pää jokaiselta». Voi, eivät he suinkaan pelänneet päänsä menetystä, olivatpa siihen aina valmiitkin, mutta vain yhteisen asian vuoksi (kuului liikehtimistä ja myöntymyksen huudahduksia). Mutta senvuoksi he vaativatkin, että heitä kohtaan oli oltava rehellinen, että he aina olisivat kaikesta selvillä jo ennakolta. »Sillä mitenkäs muuten käy?» (Taas liikettä ja muutamia kurkkuäännähdyksiä.) Jos näin menetellään, niin se on halpamaista ja vaarallista… Me emme ollenkaan sano tätä sen vuoksi, että pelkäisimme, mutta jos vain yksi toimii ja jos muiden on vain toteltava, niin tämä yksi saattaisi vaikkapa valehdellakin, ja kaikki toiset joutuivat kiinni, kuten sotamiehet sakkipelissä. (Huudahduksia: Oikein! Oikein! Yleisiä myöntymyksen ilmaisuja.)
— Piru tietää, mitä te oikein tahdotte?
— Mutta mitä yhteyttä on herra Stavroginin intrigeillä ja yhteisellä asiallamme? — Liputin kuohahti yht'äkkiä. — Vaikka hän kuuluisikin jollakin salaperäisellä tavalla liikkeemme keskukseen, — jos tämä fantastinen keskus todella on olemassa, — niin emme me ainakaan tahdo siitä tietää yhtään mitään. Joka tapauksessa murha on tapahtunut, poliisi on hälytetty, ja lankaa myöten päästään keränkin perille.
— Tuon Stavrogininne kanssa te vielä kerran joudutte satimeen, ja silloin joudumme mekin, lisäsi »kansan erikoistuntija».
— Ja se ei hyödytä ollenkaan yhteistä asiaamme, — täydensi Virginski alakuloisesti ajatusta.
— Mitä joutavia! Murha oli puhtaasti sattuma, jonka Fedjka teki ryöstötarkoituksessa.
— Hm! Merkillinen sattuma kuitenkin, — Liputin vetäytyi näin sanoessaan aivan kokoon.
— Jos suvaitsette, niin minun täytyy sanoa, että te itsehän olettekin siihen syypää!
— Kuinka niin, me?
— Ensinnäkin te, Liputin, olitte itse siihen sekaantunut, ja toiseksi, mikä on myös tärkeintä, teillehän nimenomaan annettiin määräys saattaa Lebjadkinit matkalle ja jättää heille rahat. Mutta mitenkäs te asian toimititte? Jos heidät olisi saatu lähtemään, niin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
— Ettekö te itse juuri ilmilausunut ajatusta, että olisi hyvä päästää hänet lausumaan nuo runot.
— Ajatus ei ole vielä määräys. Määräys kuului: heidät on lähetettävä matkalle.
— Määräys. Sangen merkillinen sana… Päinvastoin… tehän nimenomaan käskitte estää heitä lähtemästä matkalle.
— Te olette erehtynyt. Olette osoittanut olevanne typerä ja omavaltainen. Mutta murha — se on Fedjkan työtä, ja hän on toiminut aivan omasta aloitteestaan, ryöstötarkoituksessa. Te kuulitte, että kellot soivat, ja uskoitte heti. Te olette pelkureita. Stavrogin ei ole niin hölmö, ja todistuksena siitä on: — hän on matkustanut täältä kello kahdeltatoista päivällä keskusteltuaan ensin varakuvernöörin kanssa. Jos olisi ollut kysymyksessä jotakin sellaista, niin häntä ei olisi päästetty Pietariin keskellä valoisaa päivää.
— Mutta emmehän me ole ollenkaan väittäneet, että herra Stavrogin itse olisi murhannut, -— sanoi Liputin siilien myrkyllisesti ja vähääkään siekailematta, — hän ei ehkä tietänyt koko asiasta mitään, aivan kuten en tietänyt minäkään. Ja te itse tiedätte varsin hyvin, että minä en tietänyt yhtään mitään, vaikka vahingossa pistinkin sinne pääni, kuten pässi pisti päänsä kattilaan.
— Mutta ketä te sitten syytätte? — Pjotr Stepanovitš katsahti häneen synkkänä.
— Syytän niitä, joille on tarpeellista poltella kaupunkeja.
— Pahinta on, että te koetatte luikerrella tästä irti. Muuten, ettekö suvaitsisi lukea tätä ja näyttää sitä toisillekin. Haluaisin vain teidän tutustuvan tähän.
Hän otti taskustansa esille nimettömän kirjeen, jonka Lebjadkin oli lähettänyt Lembkelle, ja ojensi sen Liputinille. Tämä luki sen, hämmästyi nähtävästi ja ojensi miettivästi sen naapurilleen. Kirje kierteli piirissä kädestä käteen.
— Onkohan tämä todellakin Lebjadkinin käsialaa, — huomautti Šigaljov.
— Hänen on, — julistivat Liputin ja Tolkatšenko (s.o. »kansan erikoistuntija»).
— Halusin vain, että saisitte tämän tietää, ja koska kuulin, että teihin oli niin kovin koskenut Lebjadkinin kohtalo, — toisti Pjotr Stepanovitš vielä kerran ottaen kirjeen takaisin. — Niin on, hyvä herrasväki, joku Fedjka on aivan sattumalta poistanut lähettyviltämme vaarallisen henkilön. Kas tällaista voi joskus sattuma saada aikaan. Eikö tämä todellakin ole opettavaista!
Jäsenet katsahtivat toinen toisiinsa.
— Mutta nyt, hyvät herrat, on tullut minunkin vuoroni kysyä teiltä jotakin, — Pjotr Stepanovitš kohensi ryhtiänsä. — Saisinkohan tietää, minkä vuoksi te ryhdyitte sytyttämään kaupunkia ilman minkäännäköistä lupaa?
— Mitä tuo nyt on? Me, mekö, mekö muka sytytimme kaupungin? Ettehän te vain ole sairas? — kuului huudahduksia.
— Ymmärrän varsin hyvin, että leikkiessänne olette erehtyneet menemään hieman liian pitkälle, — jatkoi Pjotr Stepanovitš itsepintaisesti, — tämähän on jo jotakin muuta kuin nuo Julija Mihailovnaa koskevat pikku tepposet. Olen pyytänyt teitä kokoontumaan tänne, hyvät herrat, määritelläkseni teille tämän vaaran asteen, vaaran, jonka te niin typerästi olette luoksenne maanitelleet ja joka jo ilman teitäkin olisi peloittavana uhannut.
— Mutta sallittehan, mehän tässä päinvastoin aioimme nostaa kysymyksen siitä despotismista, siitä tasavertaisuuden puutteen asteesta, jonka nojalla jäsenten selän takana on otettu näin omituinen ja ratkaiseva askel, — virkkoi melkeinpä vihastuneena näihin saakka vaiti ollut Virginski.
— Vai niin, te siis peräydytte? Mutta minäpä vakuutan, että te olette sytyttäneet, te yksin eikä kukaan muu. Hyvät herrat, älkää valehdelko, minulla on päteviä todisteita. Omavaltaisuudellanne te olette saattaneet vaaraan yhteisen asiammekin. Te olette vain yksi ainoa solmu äärettömässä solmujen verkostossa ja olette velvolliset noudattamaan sokeata tottelevaisuutta keskustaa kohtaan. Kuitenkin on kolme teistä kiihoittanut špigulinilaisia sytyttämään palon, vaikka teillä ei ole ollut siihen minkäännäköisiä oikeuksia, ja siten sai tulipalo alkunsa.
— Kutka kolme? Kutka kolme meistä?
— Toissa yönä noin kello neljän aikoihin te, Tolkatšenko, yrititte värvätä Fomka Zavjalovin »Lemmenkukassa».
— Hyvä Jumala, — tämä kavahti pystyyn, — tuskin sanoin hänelle ainoatakaan sanaa, ja se, mikä tuli sanotuksikin, oli aivan tarkoituksetonta, tein sen noin vain jotakin sanoakseni, koska häntä aamulla oli ruoskittu, mutta huomattuani, että hän oli aivan juovuksissa, jätin sikseen. Jos te ette olisi siitä nyt muistuttanut, olisin sen aivan unohtanut. Eihän se mitenkään saattanut pelkästä sanasta syttyä.
— Te muistutatte henkilöä, joka ihmetteli sitä että pienen pienestä kipinästä saattoi räjähtää ilmaan koko ruutitehdas.
— Puhuin hänelle kuiskaten, syrjässä, suoraan korvaan, mistä te sen saitte tietää? — Tolkatšenko havahtui nyt jo aivan kokonaan.
— Minä istuin siellä pöydän alla. Olkaa huoleti, hyvä herrasväki, tiedän jokaisen askelenne. Te hymyilette ilkeämielisesti, herra Liputin? Mutta minäpä tiedän senkin, että te esimerkiksi neljä päivää sitten nipistelitte puolisonne mustelmille keskiyön aikaan nukkumaan käydessänne.
Liputinin suu revähti ammolleen, ja hän kalpeni.
(Myöhemmin saatiin selville, että hän oli saanut tietää Liputinin urotyöstä Agafjalta, Liputinin palvelijattarelta, jolle hän alusta alkaen oli maksanut vakoilusta, mikä vasta myöhemmin saatiin tietää.)
— Saanko mainita erään tosiasian? — Šigaljov nousi äkkiä pystyyn.
— Tehkää se.
Šigaljov istuutui ja kokosi voimansa.
— Sikäli kuin olen ymmärtänyt, eikä sitä ole voinutkaan olla ymmärtämättä, olettehan alusta alkaen monet monituiset kerrat sangen kaunopuheisesti, vaikkakin ehkä hieman liian teoreettisesti, kehitellyt nähtäviksemme Venäjämme kuvaa, Venäjän, jota peittää ääretön solmujen verkko. Omasta puolestaan jokainen toimiva solmu nostattaa proselyytteja ja laajenee syrjäryhmittäin loppumattomiin sekä on ottanut tehtäväkseen järjestelmällisellä paljastuspropagandallaan alituisesti halventaa paikallisen hallintovallan merkitystä, aikaansaada maaseudulla hämmennystä, kylvää kyynillisyyttä ja synnyttää häiriötä herättäviä tapahtumia, kehittää uskonnottomuutta joka tavalla sekä samalla synnyttää paremman tulevaisuuden janoamista ja lopulta tulipalot välikappaleinaan, tulipalot, jotka pääasiallisesti ovatkin juuri kansanomaisia keinoja, saada maa määrättynä hetkenä, jos niin tarvitaan, täydelliseen epätoivoon. Eivätkö nämä ole sanojanne, jotka olen koettanut painaa mieleeni aivan kirjaimellisesti? Eikö tämä ole teidän toimintaohjelmanne, jonka olette ilmoittanut meille keskuksen valtuutettuna, keskuksen, josta me emme näihin saakka ole tietäneet yhtään mitään ja joka on meille yhä vieläkin vain kuvitelma?
— Aivan oikein, esitätte kaiken vain kovin pitkäveteisesti.
— Kullakin on oikeus puhua omalla tavallaan. Antaen meidän aavistaa, että siinä yhtenäisessä solmuverkossa, joka peittää Venäjän, on jo yksityisiä solmuja useita satoja, ja kehitellessämme olettamusta, että jos jokainen tekee tehtävänsä menestyksellisesti, niin koko Venäjänmaa määrättynä hetkenä merkin saatuansa…
— Hyi piru, ilman teitäkin tässä on jo tarpeeksi puuhaa!
Pjotr Stepanovitš käännähti nojatuolissaan.
— Suvaitkaahan, minä koetan puhua lyhyemmin ja esitän vain lopuksi erään kysymyksen. Me olemme jo nähneet häväistysjuttuja, olemme nähneet kansan tyytymättömyyttä, olemme olleet läsnä ja ottaneet osaakin täkäläisen hallintovallan kukistamiseen ja lopuksi olemme omin silmin nähneet tulipalon. Minkä vuoksi te olette sitten tyytymätön? Eikö tämä juuri kaikki kuulu ohjelmaamme? Mistä te sitten oikeastaan meitä syytätte?
— Omavaltaisuudesta! — huudahti Pjotr Stepanovitš raivoisasti. — Niin kauan kuin minä olen täällä, te ette saa toimia luvatta. Riittää. Ilmianto on tehty, ja ehkäpä jo huomenna tai tänä yönä meidät siepataan kiinni. Kas, tämä tieto on ainakin varma.
Jokaisen suu rävähti ammolleen.
— Siepataan kiinni ei ainoastaan kuten polttoon yllyttäjät, vaan nimenomaan otetaan teidät kiinni »viisikkona». Ilmiantaja on täysin selvillä verkon salaisuudesta. Kas, tämän te olette nyt saaneet aikaan!
— Stavrogin varmaankin, — huudahti Liputin.
— Kuinka… miksi Stavrogin? — Pjotr Stepanovitš näytti hämmentyvän, — voi piru, — — hän oli taas jo entisellään. — Sehän on Šatov. Tiedättehän te kaikki, että Šatov on aikoinaan kuulunut myös liikkeeseemme. Minun on ilmaistava, että kun eräät henkilöt, joita en saata epäillä, ovat häntä seurailleet, he ovat ihmeekseni kertoneet minulle, että suunnitelmamme ei ole hänelle mikään salaisuus ja että… sanalla sanoen, hän tietää kaiken. Päästäkseen entisistä syytöksistä vapaaksi hän ilmiantaa nyt meidät kaikki. Näihin asti hän on yhä vielä epäröinyt, ja senvuoksi olen häntä säästänyt. Tämä tulipalo on nyt saanut hänet tekemään ratkaisunsa, eikä hän nyt enää epäröi. Huomenna jo meidät vangitaan syytettyinä murhapoltosta ja poliittisina rikollisina.
— Onko se totta? Mistä Šatov sen tietäisi?
Syntyi kuvaamaton hämmästys.
— Kaikki on aivan totta. Minulla ei ole oikeutta ilmaista teille, mitä tietä olen saanut kaiken tämän selville, mutta toistaiseksi voin auttaa teitä vain siten, että erään henkilön välityksellä voin vaikuttaa Šatoviin, niin että hän itsekään sitä aavistamatta saa pitkitetyksi aikeensa täytäntöönpanoa, mutta ei enempää kuin vuorokauden verran. Vuorokautta enempää se ei käy päinsä. Te voitte siis tuntea olevanne turvassa ylihuomiseen aamuun saakka.
Kaikki vaikenivat.
— Mutta emmekö lopultakin anna hänen lähteä hiiteen! — huudahti
Tolkatšenko ensimmäisenä.
— Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten! — virkahti Ljamšin vihamielisesti lyöden nyrkkinsä pöytään.
— Mutta miten? — murahti Liputin.
Pjotr Stepanovitš tarttui heti tähän kysymykseen ja esitti suunnitelmansa. Sen mukaan Šatov oli houkuteltava yksinäiselle paikalle sinne, jossa salainen kirjapainin sijaitsi, ja mainittava hänelle, että tarkoituksena oli siirtää se jonkun toisen huostaan. Tämä oli tehtävä huomenna iltayöstä ja — »toimittava siellä siten kuin asianhaarat vaativat». Hän mainitsi muutamia tärkeitä yksityiskohtiakin, joita ei tässä kannata mainita, ja selitti perusteellisesti sen kaksinaisen suhteen, jossa Šatov oli keskusjärjestöön ja josta lukija jo tietää.
— Niinhän se on, — huomautti Liputin epävarmasti, — mutta koska täten taas… syntyisi aivan samantapainen juttu… niin se ehkä hieman liiaksi säikähdyttäisi ihmisten mielet.
— Epäilemättä, — vakuutti Pjotr Stepanovitš, — mutta tämäkin on jo otettu lukuun. On olemassa keino, joka täydelleen poistaa epäluulon.
Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen, jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken, mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä lukija jo varsin hyvin tietää).
— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi sielläkin (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — Siellä ei anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten (hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä), määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa, että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille ilmaista. Huomenna, Šatovin jälkeen, minä sanelen hänelle kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä, kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo selitetään kirjeessä… ja… ja sikäli kuin olosuhteet vaativat, voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.
Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta. Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä eniten kaikista.
— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov, — olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä häneen sovi luottaa varmasti.
— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan, että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena, aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia, joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat, enhän minä kovinkaan pelkää teitä… Älkää luulko, että olen teihin kovin lujasti sidottu… Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.
— Ei, kyllä me suostumme, — ilmoitti Ljamšin.
— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin…
— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.
— No? — kysyi Pjotr Stepanovitš.
— Mitä no?
— Te sanoitte no… minä odotan.
— En luultavastikaan sanonut no… tahdoin vain sanoa, jos suostutaan, niin…
— Niin?
Virginski vaikeni.
— Luulen, että varsin hyvin saattaa panna alttiiksi oman elämänsä turvallisuuden, — Erkel avasi nyt suunsa, — mutta jos yhteinen asia siitä kärsii, niin ajattelenpa, että silloin ei saa uskaltaa panna alttiiksi omaakaan elämäänsä…
Hän sotkeutui sanoihinsa ja punastui. Vaikka kullakin heistä oli kyllä tekemistä itsensäkin kanssa, niin kuitenkin he kaikki katsahtivat häneen ihmetellen, siinä määrin tuntui odottamattomalta hänen puhumisensa.
— Minä kannatan vain yhteistä asiaa, — sanoi Virginski samassa.
Kaikki kohosivat paikoiltaan. Päätettiin huomenna puolenpäivän aikoihin kokoontua vielä kuulemaan kunkin tuomia viestejä, vaikkakaan ei määrättäisi aivan tarkkaa kokoontumisaikaa, ja sitten päätettäisiin lopullisesti asiasta. Sovittiin paikasta, joksi määrättiin kirjapainimen säilytyspaikka, osat ja tehtävät jaettiin. Liputin ja Pjotr Stepanovitš lähtivät viipymättä yhdessä Kirillovin luo.
II.
Kaikki meikäläiset uskovat, että Šatov voisi ilmiantaa heidät, mutta uskottiin sekin, että Pjotr Stepanovitš leikitteli heidän kanssansa, siirteli heitä kuten pelinappuloita. Mutta kuitenkin kaikki tiesivät saapuvansa täysilukuisina määräpaikalle ja tiesivät senkin, että Šatovin kohtalo ratkaistaisiin. He tunsivat kuten kärpäset joutuneensa äärettömän suureen hämähäkinverkkoon, tuskittelivat itseksensä, mutta vapisivat kuitenkin pelosta.
Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa, mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin kaikitenkin…
Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia, hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään, että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää, mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut. Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen hänen miettineen.»
Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten, kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa, ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista. Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia, heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.
Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa. Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo salpasi hänen henkeänsä.
Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten, oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin, että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla, toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta, niin hän epäilemättä tekisi senkin.
Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan, arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään. Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle kadullemme ja meni teetupaan.
— Mihinkäs te nyt? — Liputinin veri kuohahti.
— Tämähän on teetupa.
— Tahdon syödä pihvin.
— Hyväinen aika, tämähän on aina täynnä kansaa.
— Olkoon, mitäpä siitä.
— Mutta… me myöhästymme. Kello on jo kymmenen.
— Eihän sieltä voi myöhästyä.
— Niin, mutta minä myöhästyn, ne odottelevat minua takaisin!
— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.
Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa — syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen selkäpiitänsä.
— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää. Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin hänelle takaisin.
— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä ajattelette?
Liputin aivan vavahti.
— Minun mielestäni… tuonkaltainen julistus on naurettavan joutava.
Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.
— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan, — ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki halveksimaan itseämme.
— Hm! Olen toista mieltä, — Pjotr Stepanovitš asteli lujin askelin.
— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon sepittänyt?
— Se ei kuulu teihin.
— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen Kirkas sielu, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin sepittämä.
— Te valehtelette. Runo on hyvä.
— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain heittää sumua toisten silmille.
— Luulin, että olisitte fourieristi.
— Fourier'lla se on toisin, aivan toisin.
— Tiedän, että kaikki on lorua.
— Ei, Fourier'lla ei ole lorua… Suokaa anteeksi, mutta en mitenkään saata uskoa, että toukokuussa saataisiin syntymään kapina.
Liputin otti jo takkinsa napit auki, hänen alkoi olla niin kuuma.
— Riittää jo. Mutta etten tässä unohtaisi, — Pjotr Stepanovitš siirtyi äärettömän kylmäverisesti toiseen asiaan. — Tämä lappu teidän on omakätisesti ladottava ja painettava se. Šatovin kirjapainimen me kaivamme esille, ja te otatte sen vastaan jo huomenna. Koettakaa latoa se mahdollisimman lyhyessä ajassa ja painakaa niin monta kappaletta kuin suinkin sekä levitelkää sitten kaiken talvea. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Niitä täytyy olla mahdollisimman paljon, sillä niitä tullaan vaatimaan toisiinkin paikkoihin.
— E-ei, saatte suoda anteeksi, mutta minä en ota toimittaakseni tällaista, kieltäydyn.
— Ja otatte sen kuitenkin. Toimin keskusjärjestön määräyksestä, ja teidän on toteltava.
— Mutta minäpä luulen, että meidän ulkomaiset keskuksemme ovat unohtaneet tyystin venäläisen todellisuuden ja katkaisseet kaiken suhteensa siihen, ja senvuoksi he vain hourailevat. Luulenpa niinkin, että täällä Venäjällä noiden useiden satojen viisikkojen tilalla ei olekaan muuta kuin me yksin ja ettei minkäännäköistä verkkoakaan ole. — Liputin oli aivan hengästymäisillään.
— Sitäkin inhoittavampaa, että te uskomatta edes itse asiaan olette ruvennut sitä kannattamaan… ja juoksette nyt tuossa vierelläni kuten inhoittava rakkikoira.
— E-en, en minä juokse. Meillä on täysi oikeus erota ja muodostaa oma järjestömme.
— Pöllö! — Pjotr Stepanovitšin ääni jymähti äkkiä ankarana, ja hänen silmänsä leimahtivat.
Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr
Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.
Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan. Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.
— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi
Pjotr Stepanovitš Liputinille.
III.
Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.
— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen vuoksi.
— Tänäänkö?
— Ei, ei, huomenna… näihin aikoihin.
Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja oli taas kuten tavallisesti.
— Nämä kun eivät tahdo uskoa. Ettehän suutu, että toin tänne Liputinin?
— Tänään en suutu, mutta huomenna tahdon yksin.
— Mutta ei vain aikaisemmin, ei ennen kuin minä tulen, ja sitten minun läsnäollessani.
— Minä en tahtoisi teidän läsnäollessanne.
— Muistattehan luvanneenne allekirjoittaa kaiken, mitä sanelisin teille.
— Minusta on yhdentekevää. Mutta viivyttekö nyt kauan?
— Minun on tavattava muudan henkilö ja oltava täällä puoli tuntia, olipa se sitten teidän mieleenne tai ei. Puolen tunnin ajan minä istun täällä.
Kirillov vaikeni. Liputin oli sillä aikaa asettunut syrjemmäksi, arkkipiispan kuvan alle. Äskeinen uhkarohkea ajatus valtasi yhä enemmän hänen mielensä. Kirillov tuskin huomasi häntä. Liputin oli tuntenut jo kauan Kirillovin teorian ja oli aina hänelle nauranut. Mutta nyt hän istui ääneti ja katseli synkkänä ympärilleen.
— Minäpä en kieltäytyisi teestäkään, — Pjotr Stepanovitš siirsi tuoliansa lähemmäksi. — Söin äsken pihviä ja suorastaan odotin saavani täällä teetä.
— Juokaa, jos tahdotte.
— Aikaisemmin te itse aina sitä tarjoilitte, — huomautti Pjotr
Stepanovitš happamesti.
— Sehän on yhdentekevää. Juokoon Liputinkin.
— E-ei, minä… en voi.
— En tahdo vaiko en voi? — Pjotr Stepanovitš kääntyi nopeasti hänen puoleensa.
— Heidän luonansa minä en rupea, — Liputin kieltäytyi tarkoituksellisen jyrkästi.
Pjotr Stepanovitš rypisti kulmiansa..
— Kajahtaa mystisismille. Piru sen oikein tietää, mitä miehiä te kaikki olette!…
Kukaan ei vastannut hänelle, he olivat vaiti kokonaisen minuutin ajan.
— Tiedän vain yhden asian, — hän lisäsi siten yht'äkkiä jyrkästi, — mitkään ennakkoluulot eivät voi estää ketään meistä täyttämästä velvollisuuttamme.
— Stavrogin onko matkustanut? — Kirillov kysyi.
— On.
— Siinä hän teki oikein.
Pjotr Stepanovitšin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.
— Minusta on yhdentekevää mitä te ajattelette, kunhan vain jokainen pysyy sanassaan.
— Minä pysyn sanassani.
— Olen muuten aina ollut varma siitä, että te täytätte velvollisuutenne kuten ainakin riippumaton ja edistysmielinen mies.
— Mutta te olette naurettavia.
— Se ei tee mitään, olen iloinen voidessani naurattaa teitä. Olen aina iloinen voidessani olla mieliksi.
— Te tahtoisitte mielellänne, että ampuisin itseni, ja pelkäätte, että jos minä yht'äkkiä?
— Katsokaahan, tehän olette itse yhdistänyt suunnitelmanne meidän toimintaamme. Luottaen suunnitelmaanne me olemme nähkääs jo ryhtyneet johonkin, niin että te ette voi nyt enää mitenkään kieltäytyä, sillä muutenhan te olisitte vetänyt meitä nenästä.
— Ei teillä ole oikeutta.
— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään, mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne toivomallamme tavalla´…
— Ja minunko on otettava niskaani kaikki ilkityönne?
— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä, niin ilmoittakaa se heti paikalla.
— Minä en pelkää.
— Minä vain sen vuoksi, että te kyselette niin paljon.
— Pianko lähdette?
— Taas te kysytte?
Kirillov katsahti häneen inhon ilmein.
— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä, vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin minut levottomaksi.
— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen inhoittava ilkiö kuin te.
— No, se nyt on yhdentekevää. Minähän voin mennä siksi aikaa vaikkapa portaille seisomaan. Jos te aiotte kuolla ettekä vielä osaa suhtautua siihen rauhallisemmin, niin… se saattaa jo olla vaarallista. Minähän voin mennä ulkoportaille, ja te voitte olettaa, etten ymmärrä mitään ja että olen määrättömästi teitä alempana oleva ihminen.
— Ei, ette te ole määrättömästi; teillä on lahjoja, mutta on paljon, mitä te ette ymmärrä, sillä olette alhainen ihminen.
— Hauskaa kuulla. Hauskaa kuulla. Johan sanoin, että mielelläni tuotan toisille hauskuutta, etenkin iltaisena hetkenä.
— Ette ymmärrä mitään.
— Te tahdotte sanoa, että minä… joka tapauksessahan kuuntelen teitä kunnioittavasti.
— Te ette voi mitään; ette voi peittää edes pientä vihaanne, vaikka teille onkin epäedullista näyttää sitä. Te suututatte minut, ja entäpä jollen tahdokaan vielä puoleen vuoteen?
Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa.
— En ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään teidän teoriastanne, mutta tiedän, että te ette ole keksinyt sitä meitä varten ja että saatatte sen myös täytäntöön ilman meitä. Tiedän myös, että te ette ota nielaissut aatetta, vaan aate on nielaissut teidät, ettekä te siis enää voi siirtää sitä toistaiseksi.
— Kuinka? Minutko aate nielaissut?
— Aivan niin.
— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.
— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan juuri sitä, että olisitte ylpeä.
— Riittää. Te otatte juonut jo, menkää.
— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. — Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan, teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai onko hänkin ehkä valehdellut?
— Ette tapaa, sillä hän on täällä eikä siellä.
— Miten niin — täällä, piru vieköön, missä?
— Istuu keittiössä, syö ja juo.
— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. — Hän oli velvollinen odottamaan… loruja! Hänellähän ei ole passia eikä rahaa!
— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa, matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä lupaa odottaa rahojanne.
— Ahaa! Hän pelkää, että minä… No niin, minähän voisin hänet jo nytkin, jos… Missä hän on, keittiössäkö?
Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön, suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla, maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo, lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita. Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä »Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei ollut keittäjätärtä.
— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?
Ja hän lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään. Fedjka kyyristyi kokoon.
— Odotahan sentään, Pjotr Stepanovitš, odotahan, — sanoi Fedjka hienostelevasti, lausuen jokaisen sanan erikoisen selvästi, — sinun on ennen kaikkea käsitettävä se, että olet nyt hienolla vissiitillä herra Kirillovin, Aleksei Nilytšin luona, jonka saappaita siivoomaan tuskin kelpaisit, sillä sinuun verraten hän on sivistynyt järkimies ja sinä olet kaiken kaikkiaan vain — hyi olkoon! — Ja hienostelevasti hän kuivin suin oli sylkäisevinään nurkkaan päin. Hänessä huomasi röyhkeätä päättäväisyyttä ja jonkinlaista varsin vaarallista teeskenneltyä, rauhallista jaarittelun halua, joka aina käy lopullisen purkauksen edellä. Mutta Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa huomata vaaraa, eikä sellainen olisi soveltunut hänen käsityksiinsä. Päivän tapahtumat ja epäonnistumiset olivat saaneet kokonaan hänen päänsä pyörälle… Liputin katseli uteliaana alas kolmen askelman korkeudelta, pimeästä nurkkasesta.
— Tahdotko, vai etkö tahdo saada oikeata passia ja kosolti rahaa voidaksesi matkustaa, minne on käsketty? Tahdotko vai etkö tahdo?
— Näetkös, Pjotr Stepanovitš, sinä olet alusta alkaen yrittänyt pettää minua, ja senvuoksi sinä minun mielestäni oletkin aivan täysi lurjus. Tismalleen samanlainen kuin inhoittava ihmistäi, — kas, sellaisena minä sinua pidän. Lupasit minulle viattomasta verestä paljon rahaa ja vannoit herra Stavrogininkin puolesta, siitäkin huolimatta, että kaikki oli vain sinun omaa kehnouttasi. En ole pisarankaan vertaa ottanut siihen osaa, puolestatoista tuhannesta puhumattakaan, ja herra Stavrogin on läimähdytellyt sinua jo molemmille poskille, minkä me jo varsin hyvin tiedämme. Nyt sinä uudelleen uhkailet ja tarjoilet rahoja, mutta minkä vuoksi — kas, siitä vaikenet. Mutta minäpä mielin, että aikonet kai lähettää minut Pietariin kostamaan vihaasi, jota tunnet herra Stavroginia, Nikolai Vsevolodovitšiä kohtaan, koskapa luotat minun herkkäuskoisuuteeni. Ja tämän vuoksi juuri sinä itse oletkin murhaaja. Ja tiedätkö, mitä ansaitsisit jo yksistään siitä pykälästä, että olet saastaisuudessasi lakannut uskomasta itse Jumalaan, kaiken Luojaan? Tämähän on aivan samaa, kuin jos olisit epäjumalanpalvelija, ja kuulut siis samaan ryhmään kuin tataari tai mordvalainen. Aleksei Nilytš, koskapa on filosofi, on kai sinulle selittänyt, mikä on totinen Jumala, Herra Luoja, sekä myös sen, miten maailma on luotu, selvitellyt kaiken tulevaisenkin, kaiken olevaisen uudelleensyntymä sen, samoin kuin Ilmestyskirjan kaikki pedotkin. Mutta sinä, kuten järjetön epäjumala, olet mykkänä ja kuurona vastustanut ja saattanut samaan tilaan vänrikki Ertelevinkin, aivan samoin kuin tekee tuo julma viettelijäkin, jota ateistiksi sanotaan…
— Ah, sinä, humalainen sika! Itse hamuilee poveensa pyhäinkuvia ja kuitenkin on julistavinaan Jumalan lakia!
— Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, olen tosin niitä hamuillut, mutta minähän otin niistä vain »helmikit», ja mistäpä sinä sen tiedät, ehkäpä minun kyyneleni on Kaikkivaltiaan ahjossa sinä samaisena hetkenä muuttanut muotoansa kärsimän! vääryyden vuoksi, koskapa olen aivan tismalleen se samainen orpo-rukka, joka ei omista kiveäkään, jolle hän päänsä kallistaisi. Oletkohan lukenut kirjoista, mitenkä kerrankin muinaisina aikoina muudan kauppias, aivan samoin kyynelissä huokaillessaan ja rukoillessaan, anasti Pyhältä Neitsyeltä tämän pyhimyskehästä helmen, ja miten hän sitten kaiken kansan nähden polvistuneena palautti koko sen hinnan kuvan juureen sekä miten Pyhä Äiti Puolustajamme kaikkien ihmisten nähden peitti hänet viittansa liepeellä, niin että tästä niihin aikoihin syntyi suorastaan ihme, ja esivallan toimesta annettiin käsky merkitä kirjoihin tämä tapaus aivan tismalleen. Mutta sinäpä päästit hiiren, häpäisit siis itse Jumalan sormea. Ja jollet olisi ollut minun herrani jo syntymästäni saakka, herra, jota jo poikasena näillä käsilläni kantelin, niin sellaisena, kuin nyt olen, tekisin sinusta lopun, liikahtamattakaan paikaltani.
Pjotr Stepanovitš joutui hirveään raivoon.
— Sano, näitkö tänään Stavroginin?
— Sitä sinä et rohkene minulta kysyä koskaan. Herra Stavrogin katselee sinuun ihmetellen, ja vaikka hän toiveissaan olisikin sinua alempana, hän ei kuitenkaan ole antanut määräystä, vielä vähemmän rahaa. Sinä olet minut pettänyt.
— Rahat sinä saat, ja nuo kaksituhatta samoin, sitten Pietarissa, koko summan samalla kertaa, ja saatpa enemmänkin.
— Sinä, herttaiseni, valehtelet, ja oikein naurattaa katsella sinua, niin olet herkkäuskoinen. Sinuun verrattuna herra Stavrogin seisoo aivan kuin portailla, ja sinä räyskit häntä kohden alhaalta käsin kuten tyhmä koiranpenikka, sill'aikaa kuin hänen mielestänsä olisi jo liian suuri kunnianosoitus sekin, jos hän sieltä ylhäältä sylkäistä ruiskauttaisi päällesi.
— Mutta tiedätkö sinä, — Pjotr Stepanovitš vimmastui, — että minä sinua heittiötä en päästä täältä askeltakaan, vaan vien sinut suoraan poliisin haltuun.
Fedjka hypähti seisomaan, ja hänen silmänsä välähtivät raivosta. Pjotr Stepanovitš sieppasi revolverin. Tapahtui pikainen ja inhoittava näytelmä: ennenkuin Pjotr Stepanovitš oli ennättänyt kohottaa häntä kohti revolverinsa, Fedjka oli jo samassa ponnahtanut ja lyönyt häntä kaikin voimin poskelle. Samana hetkenä kajahti toinenkin kauhea lyönti, sen jälkeen kolmas, neljäs ja yhä samalle poskelle. Pjotr Stepanovitš hölmistyi, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, hän yritti mutista jotakin ja romahti samassa pitkin pituuttaan lattialle..
— Kas, siinä on teille, ottakaa hänet nyt! — Fedjka kiljaisi voitonvarmuus äänessään, sieppasi rahin alta lippalakkinsa ja myttynsä sekä katosi. Pjotr Stepanovitš korahteli tunnottomana. Liputin ajatteli jo, että oli tapahtunut murha. Kirillov juoksahti tuota pikaa keittiöön.
— Valelkaa vedellä! — hän huudahti ja ammennettuaan jollakin rauta-astialla sangosta vettä; kaatoi sen tämän päähän. Pjotr Stepanovitš liikahti, kohotti päätänsä, nousi istumaan ja katseli mitään ymmärtämättä eteensä.
— No, miltä tuntuu? — kysäsi Kirillov. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen tarkkaavaisesti kuitenkaan tuntematta häntä. Mutta huomattuaan keittiöstä kurkistelevan Liputinin hän hymähti ilkeästi ja hypähti samassa pystyyn siepattuaan lattialta revolverinsa.
— Jos teidän päähänne pälkähtää huomenna karata, kuten teki Stavrogin roisto, — ja hän hyökkäsi vimmoissaan Kirillovia kohti aivan kalpeana, änkyttäen, voimatta lausua selvään sanoja, — niin minä hirtän teidät kuten kärpäsen… vaikka toisella puolen maapalloa… murskaan… ymmärrättekö!
Ja hän tähtäsi Kirillovia revolverillaan suoraan otsaan, mutta samassa hän taas näkyi muistavan jotain ja antoi kätensä vaipua alas, vei revolverin taskuunsa ja sanomatta sanaakaan juoksi pois talosta. Liputin lähti hänen jälkeensä. He sujuttautuivat taas äsken mainitusta läpikulkupaikasta ja kulkivat notkelman reunaa myöten pidellen kiinni aidasta, Pjotr Stepanovitš alkoi taas harppailla nopeasti poikkikatua myöten, niin että Liputin tuskin jaksoi seurata häntä. Ensimmäisessä kadunristeyksessä hän äkkiä pysähtyi.
— Mitä nyt? — hän kääntyi vetoavasti Liputinin puoleen.
Liputin muisti revolverin olemassaolon ja vapisi yhä vielä äskeistä näytelmää muistellessaan, mutta kuitenkin livahti hänen kieleltänsä äkkiä:
— Luulenpa… luulenpa, että Taškentissa mielet kuohui… mutta ehkä ylioppilasta ei sittenkään odoteta niin perin kärsimättömästi…
Näittekö, mitä Fedjka joi keittiössä?…
— Mitä joi? Viinaa tietysti.
— No, tietäkää siis, että hän viimeisen kerran elämässään joi viinaa. Kehoitan teitä pitämään tämän mielessänne tulevaisen varalta. Mutta nyt hävitkää hiiteen, en tarvitse teitä ennen kuin huomenna. Mutta varokaa tekemästä tyhmyyksiä.
Liputin livisti kotiinsa pää kolmantena jalkana.
IV.
Hänellä oli ollut varattuna jo kauan vieraalle nimelle otettu passi. Omituista oli ajatella, että tämä täsmällinen ihmispahainen, pikkumainen perhetyranni, joka tapauksessa virkamies (vaikka olikin fourieristi) ja päällepäätteeksi vielä kapitalisti ja koronkiskuri, — oli jo aikoja sitten hautonut mielessään haaveellisia kuvitelmia ja hankkinut kaiken varalta itselleen tämän passin livahtaakseen sen avulla ulkomaille, jos… hän siis piti mahdollisena tätä »jos'ia»! Eihän hän tietenkään itse olisi koskaan osannut määritellä, mitä tämä jos saattoi merkitä…
Mutta nyt se oli tullut määritellyksi aivan kuin itsestään ja aivan odottamattomalla tavalla. Se rohkea ajatus, joka oli ollut hänen mielessään Kirillovin luo tultaessa sen jälkeen, kuin hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšin sättivän häntä kadulla »pöllöksi», oli nimittäin se, että hän huomenna heti aamun koittaessa jättäisi kaiken ja yrittäisi lähteä ulkomaille! Sen, joka ei usko, että tällaisia fantastisia yrityksiä saattaa tapahtua meidän niin perin tavallisessa todellisuudessamme, vieläpä yhä nytkin, sen ei tarvitsisi, saadakseen tästä varmuutta, tehdä muuta kuin ottaa selvä kaikkien ulkomailla oleskelevien venäläisten emigranttien elämäkerroista. Ei ainoankaan sellaisen matka ole ollut viisaammin ja todellisemmin perusteltu. Kaikkialla voi havaita samaa hillitöntä harhakuvien valtaa eikä muuta mitään.
Tultuaan kotiin hän ensiksi lukitsi huoneensa oven, otti esiin matkalaukun ja alkoi suonenvedontapaisesti nytkähdellen hankkiutua matkalle. Hänen päähuolensa olivat — rahat, se, kuinka paljon niitä olisi otettava ja miten hän ehtisi ne pelastaa. Nimenomaan pelastaa, sillä hänen käsityksensä mukaan oli mahdotonta enää viivytellä hetkeäkään ja ennen aamunkoittoa oli ehdittävä jo valtatielle. Ei hän tietänyt sitäkään, miten hän kävisi rautatievaunuun. Hän päätteli hämärästi, että olisi noustava junaan joko toisella tai kolmannella isommalla asemalla kaupungista lukien, ja sinne saakka oli mentävä vaikkapa jalkaisin. Näin hän vaistomaisesti ja koneentapaisesti yritti hyöriä matkalaukkunsa ääressä kokonainen ajatuskimppu päässään, mutta — pysähtyikin kesken kaiken, heitti kaiken sikseen ja surkeasti valittaen heittäytyi pitkäkseen sohvalle.
Hän tunsi ja käsitti selvästi, että hän ehkä kylläkin pakenisi, mutta mikä ratkaisisi kysymyksen, oliko hänen paettava ennen vaiko jälkeen Šatovin tapahtuman? Hän oli jo aivan voimaton. Hänessä oli vain paljas tunteeton ruumis, jatkuvaisuuden lain vallassa oleva massa, hänet sai liikkeelle vain jokin syrjäinen peloittava voima, ja vaikka hänellä olikin ulkomaanpassi, vaikka hän olisikin saattanut paeta Šatovia (sillä minkä muun vuoksi hänellä olisi ollut syytä kiiruhtaa?), niin hän tiesi, että hän ei kuitenkaan pakenisi ennen Šatovia, ei menisi Šatovia pakoon, vaan että se nimenomaan tapahtuisi Šatovin jälkeen ja että kaikki tuo on jo ennakolta päätetty sekä varustettu allekirjoituksella ja sinetillä. Tuskin siedettävässä tuskassaan vuoroin valitellen ja taas vaieten, joka hetki vapisten ja itseänsä ihmetellen, hän elää retuutteli näin jotenkuten lukkojen takana, maaten pitkällään sohvalla, aina yhteentoista saakka seuraavan päivän aamuun asti, ja kas silloin tulikin äkkiä odotettu sysäys, joka antoi suunnan hänen päätökselleen. Kello yhdeltätoista hän oli tuskin tullut huoneestaan omaistensa luo, kun hän äkkiä sai tietää, että rosvo, karannut pakkotyövanki Fedjka, joka saattoi jokaisen kauhun valtaan, kirkkojen ryöstäjä, äskeinen murhaaja ja murhapolttaja, jota poliisi jo seuraili, mutta jota se ei vielä kuitenkaan ollut saanut kiinni, oli löydetty aamunkoitteessa murhattuna seitsemän virstan päästä kaupungista, valtatieltä siitä kohdasta, josta tie haaraantuu Zaharjinin syrjäkylään, ja että siitä puhuu nyt jo koko kaupunki. Silloin hän lähti suin päin kotoansa ottamaan asiasta tarkempaa selvää ja saikin tietää ensiksikin sen, että Fedjka oli löydetty murskatuin päin, että hänet merkeistä päättäen oli ryöstetty, ja toiseksi, että poliisilla oli täysi syy, jopa muutamia aivan varmoja todisteitakin epäillä, että hänen murhaajansa oli špigulinilainen Fomka, se samainen, joka nähtävästi oli ollut hänen rikostoverinansa Lebjadkinien murhassa ja samoin poltossa, ja että heidän kesken oli syntynyt riita jo matkalla suurista rahoista, jotka oli anastettu Lebjadkinilta ja jotka muka Fedjka oli jonnekin piilottanut… Liputin käväisi myös Pjotr Stepanovitšin asunnossa ja sai takaportailta käsin salaa tietää, että Pjotr Stepanovitš oli tosin palannut eilen illalla kotiin noin puoliyön jälkeen, kello yhdeltä, mutta sen jälkeen hän oli suvainnut nukkua rauhallisesti kotonansa koko yön, aina kello kahdeksaan asti aamulla. Tietenkään ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että Fedjka-rosvon kuolema oli kaikkein tavallisimpia ja että tämänkaltainen asiain ratkaisu useimmiten juuri päättää senkaltaisten uran, mutta omituisesti sattuivat kuitenkin tämän tapahtuman kanssa yhteen nuo kohtalokkaat sanat, että Fedjka muka »viimeisen kerran tänä iltana joi viinaa». Tämä ennustus oli käynyt niin merkillisen nopeasti toteen, että Liputin oli yht'äkkiä lakannut epäilemästä. Sysäys oli annettu. Oli kuin kivi olisi pudonnut hänen päällensä ja murskannut hänet ainiaksi. Palattuaan kotiinsa hän äänettömänä potkaisi jalallansa matkalaukkunsa vuoteen alle, ja illalla hän jo ensimmäisenä ilmestyi määrähetkenä sovitulle paikalle tapaamaan Šatovia, tosin yhä vieläkin pitäen passia kädessään…