Rikostoverit y.m. novelleja

RIKOSTOVERIT Y.M. NOVELLEJA

Kirj.

Adolf Stern

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Adolf Stern.
Rikostoverit.
Veit lasinpuhaltaja.
Alppijoen partaalla.

Adolf Stern.

Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta — hänen isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa — hänen täytyi jo aikaisin tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä, etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin, myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana. Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta, kuolemaansa asti v. 1907.

Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen etenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart" ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan. Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät "Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljeli mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium" ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut "venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m. rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.

Rikostoverit.

Venezialainen novelli.

Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia, nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla pienillä holvisilloilla loimotti — omituista kyllä näin kesäisessä yössä — riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.

Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä, korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa, leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla, vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit; se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella seisovaa soutajaa.

Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä, mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo luonasi?"

Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta, ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella olevasta seinästä: "Elän, Daniello — mutta olen yksin. Teatiini läksi kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v. 1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]

"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma, ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."

Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin. Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen: "Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa, mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."

"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä", vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin, jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset; heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina. Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko vielä mitään, Andrea?"

"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista — pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"

"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa, joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt — hyvä että tulin! Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani? Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä mitään!"

Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä, jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä. Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni. Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme, että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.

"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut, että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa, Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan virvoitukseksi."

Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi. "Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"

Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää, että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."

"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."

"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla, tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä; minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin! Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"

"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!" vakuutti Daniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille takaisin, vastasi ähkien: "Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa saada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki rahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle aikaa sellaiseen katumustyöhön."

Daniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen puoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat ummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin voimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin vain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin suunnattoman painon alla: "Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme käskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita useimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja sille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa häntä — olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät kaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean munkin uskon ja kielen."

Daniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän katseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean vuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti huokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen kavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin uudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin, kunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä työnsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen karkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat ilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä:

"He ovat ympärilläni, Daniello — kaikki, kaikki! He vetävät minua alas — tuossa on Orlando Cornaro — hän ei enää rukoile henkensä puolesta — hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra — armoa!"

Daniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean silmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen huoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät, mutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla Cornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin silmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli tekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet silmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä kysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.

Daniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta itsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen luota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea enää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni pylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti syrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle Andrea oli kätkenyt säästönsä.

Mitä näillä sitten toimitettaisiinkin — ruumiinkorjaajien käsiin, jotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet joutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja oli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle paikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven, lehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo ennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä vedossa.

Daniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona loisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan rovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti, tyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien takaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi lopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli tueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen hänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä karkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli hänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri oli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän nyt lepäsi. —

Painostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi miettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se epätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa kovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet kymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän kuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko ne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä vai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan vielä kerran uhmaten intti: "Mitä me olemme, että meidän pitäisi vastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko kaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?" Kaameasti kajahti hänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla autioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu sai hänet kohta vaikenemaan.

Mutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut kumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän pian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi palasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan hän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden kiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana aukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen edustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat varroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen miehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai nuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä irti, hypähti pystyyn ja heittäytyi — ei säpsähtäneen arvohenkilön, vaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu pistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San Erasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät nuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat tunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut iloisten kumppaniensa joukosta. "Lapseni tähden, armahtakaa!" huusi hän Andrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon. "Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti tuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!" Molemmat jäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina; kymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen silmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa hartioista alas, samalla huudahtaen: "Jos kukaan niin juuri te, signor Orlando, olette ollut lapsellenne armoton!" Daniello ja Andrea, havahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen valitushuutonsa: "Chiara — oma Chiarani!" kajahti vielä kerran yli hiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni ainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen joutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin paikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja. Se, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi lausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti, tietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat menneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies — kertoi hän — oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja tulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt jalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen kymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään, ja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa, oli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan tahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen lapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan ja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.

Andrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet sen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat palanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat entiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa rukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa laskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei ollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet yhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat tähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet — he olivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä retkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka oli ollut Orlando Cornaron. —

Ja nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella mitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen tuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa, helteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa gondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas tuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän jäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka hänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen, kävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat muuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä, mitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi kuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja vaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen ystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: "Kuinka tuo narri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?" Sielunsa silmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi voinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja oikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron puolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa. Valtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään olisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi yrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa päivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä hurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: "Hän oli viaton, hengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä minua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto meidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin kolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua, että ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään meitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään tienneet!'"

Niin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa veneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja keinutteli gondolia voimakkaammin — hän ei sitä huomannut enemmän kuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan sammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka nousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä viheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua rinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa, jolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää milloinkaan tullut seisomaan.

Kun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari pöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi pesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että samea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi hänelle päätös ennen päivänkoittoa: "Andrea osui ainoaan, mikä vielä on jäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti jälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana, talon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta Cornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni jäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!"

Hän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja, jotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin edellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin kanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan ensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, — ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä täällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton toverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista, joita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten. Siksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen ympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot näyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan kuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului hetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi kuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta, millä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat aamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen, että hänen toverinsa oli jo kuollut.

"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa hänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä pihassa on myöskin ruumis — en tiedä miehen vai naisenko — vesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette tehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea Rotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. — Tiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?"

"Kuten kaikkialla, Daniello!" vastasi toinen naamioiduista soutajista. "Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien vain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella on hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa."

Kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi vielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat, huolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin, jonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän asetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin tiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui yhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.

Daniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli päivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva, heleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet auenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä vartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden toimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia läjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin vilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä. Pari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat keränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen kanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja, liukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai pelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät, joihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo Cornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi keskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean perintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja soutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka hän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.

Mutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa huomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä kuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi tuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen olisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat tyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden läpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat selkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä ajattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina Chiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua eikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin rutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain siksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se pelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli nähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja, ohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin rantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä kammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja aivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Nopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja tyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina. Vain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti suljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako ovelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa, jotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa, ja sisästä kuului ääni: "Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?"

"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!" huusi Daniello, joka vasta nyt ensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin aikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen palvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli, hän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä kiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta löysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen valkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy, tuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen: "Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?"

"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!" vastasi Daniello, joka sattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. "Hän on kuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja että gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä gondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne nuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä."

Tarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus astui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen silmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.

"Mikä se veli Paolo on miehiään?" sanoi hän aluksi empien, mutta puhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. "Mitä satuja hän teille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa joutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle selkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando oli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista on tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut. Vartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut ruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin — Fabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että kyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä maata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa talossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan astunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat gondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme jo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!"

"Koska siis Fabiano — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen — on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän gondolinsoutajan!" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. "Viekää minut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä ilmoittautumaan!"

"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää tarvinneeko koskaan!" sanoi vanhus kiivaasti. "Lapsi parka eli totta kyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän oli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt häntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle aikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa rutolta kuin sielläkin — niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!"

Daniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut vanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: "Eikö signorina Chiara ole enää tässä talossa? Missä hän sitten on — ja kuka on antanut hänelle huonon neuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin suojasta?"

Vanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen terävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän levottomuuden, jota hän ei osannut selittää. "Kun veli Paolonne on teille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta, että madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä paremmassa turvassa taudilta kuin täällä?"

Daniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään, että tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta gondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski kätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä äänellä: "Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n luonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai puhukaa koko totuus!"

"Te tiedätte totuuden!" huudahti nainen. — "Jos tuo jalo lapsi on teille niin suurenarvoinen — vaikka en muista teitä koskaan nähneeni tässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon katoaminen saattoi meidät suureen hätään — niin menkää itse katsomaan Palazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä, joista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole milloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä vieraita nähtiin — hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja meidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille, niin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet muulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei ole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen dogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän talon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin, hän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala della Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin me olisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden."

"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?" kysyi Daniello väkinäisesti.

"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme vielä joka hetki herramme palaamista!" vastasi vanhus ja katseli yhä enenevällä vastenmielisyydellä vierasta. "Signor Alvise ei ennen paljoa välittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä, jotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän yhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä kodista."

"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?" kysyi Daniello jälleen rajusti.

"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!" vastasi Gemma rouva närkästyneenä. "Signor Orlando — Jumala hänelle anteeksi antakoon — on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin rutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka hänelle ojentaisi auttavan kätensä."

Daniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä yksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä tuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: "Sitten menen tarjoamaan palvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo tulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä. Jääkää hyvästi, Gemma rouva!"

"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!" huusi vanhus menijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä oli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena hän sanoi itsekseen: "Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa hyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla kolmekymmentä."

Daniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei enää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise Morosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean taudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon viattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori hänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain olevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka oli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando Cornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut mitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä sovitetuksi.

Epätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan ylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan ja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan päättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise Morosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän sanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen tie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli pakotettava antamaan suostumuksensa.

Astuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin kuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli tehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka askelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä elämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että hän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka hän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että suojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä, oli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan, missä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja pitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi myönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä olisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa, johon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa sekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen sijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin uhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi hänen katumuksensa avuksi?

Kun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti hänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä oli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi uhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa Andrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön jälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana kultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut. Silloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka saattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei muuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella vaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti Daniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja tahtoa ollutkaan.

Synkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi tuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja iloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan säästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana kultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka kerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi — mutta toisenlaistapa pakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli. Huolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän varusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai joita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata peitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen hän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan hihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli monta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä, kuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin ikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt lähti.

Tarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä päästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat keskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli yksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa slavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut kaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja julkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla ja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten savun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva huuto: "Varokaa — varokaa!" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat kamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä laskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut häntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi huolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen, vaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli rukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan nöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin sovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.

Hämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana Daniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen mikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin vieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema antoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise Morosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori Chiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti olivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren rakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen tuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät taloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä tavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni. Ei epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon värettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa, ellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella pakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää kuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että signor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka tahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun gondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku hänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä palatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän malttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä aikaa riittämään asti.

Kun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi palatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n palvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui muutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa auringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi Venezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten näinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui hänen rinnalleen. "Älkää pelätkö, Agostino", sanoi hän äänekkäästi, "minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on joltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä hänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille — ja tokko taloonne uskaltaa tulla."

"Mistä minä tiedän?" vastasi palvelija äreästi. "Me elämme kummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen ylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan maatiloille Bellunoon — hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien takia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin korvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto hevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei hän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt…"

"Ja nyt?" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas oli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori oli sairastunut ruttoon.

"Nyt hän itse ei ole viiteen päivään astunut kynnyksemme yli muuten kuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii rukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa kanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon vallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta Rio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären — sen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan täyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi — niin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa hänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme tehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita, tahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale ja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja kukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä? Mutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen menettely on!"

"Taivas sen tietäköön!" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä. Agostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän lisäsi ripeästi: "Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä, eikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?"

"Mitä me hänestä?" pauhasi palvelija edelleen. "Kuka tässä tietää edes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai ei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja pöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen — luulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi näiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. — Mutta tehän, Daniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?"

"En, en vielä", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. "Minusta tuntuu, ettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla häiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin kuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen senvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä."

"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?" kysyi Agostino ärtyisesti. "No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle, kun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa vaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan."

Palvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen huolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja palasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen gondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi oli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat, joita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin kuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän oli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain siitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut sanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut ja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman järjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen rikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta, jota hän tunsi.

Keskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän heittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä ja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli Agostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen mustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko tuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut katsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä toimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen kuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä. Alvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen verensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon kymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä rauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä vaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen työssä.

Daniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel oli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka pysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti sattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan. Mutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui todellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin vavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin, mikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei vakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon loiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun Daniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä, kuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron kanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita aaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt nosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla ruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.

Hän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen täydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa. Kylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa varustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan taitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti oli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti erikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka ei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja otti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja sanoi vain: "Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle tärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä." Sitten hän astui peremmälle käytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko valaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi äreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: "Mene tuonne ja peseydy ensin." Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja piti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja kätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen sytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki ryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: "No riittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta."

"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani", murahti Daniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen kerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös. Nelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen vahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran huoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin Daniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren jyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt poveensa.

Huone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti valaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen "Tunnustukset" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti talon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli samoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa tuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat kulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin pehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät silmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka Daniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä, että tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa syvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, — hän peräytyi tahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti. Sointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: "Daniello Barozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?"

"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea
Rotto on kuollut hirveään ruttoon."

"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?" kysyi kymmenen-neuvoston päämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava suuttumuksen sointu.

"Anteeksi — siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne niinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin senvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan kuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen esittämisen teille, herra!"

"Vaatimuksen?" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka korvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen silmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin gondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin — Daniello, joka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen paljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa koko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä puristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä tikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä suustaan sanat: "Konna! Hullu!" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä ristinmerkkiä.

"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää meille molemmille!" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. "Vain yhtä teiltä tahdon — mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden, Andrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori Chiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!"

Daniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja hän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin selvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: "Teidän täytyy jättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin hänen isänsä murhattiin!"

"Jumalan sormi! Jumalan käsi!" voihki Alvise Morosini tehden uuden epätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka hellittämättä painoi hänen niskaansa. "Mieletön — mitä sinä oikeastaan tahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?"

"Gondolini on valmiina alhaalla!" vastasi Daniello. "Te viette minut Cornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin kaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä meidän mukaamme, saatatte meidät ulos — sitä tietä, jonka liiankin hyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme ja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!"

"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi julkeista kynsistäsi!" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä kertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi päältään. "Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä minua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet ruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!"

"Nimittäkää minua miksi tahdotte!" vastasi Daniello, säkenöivin silmin valvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. "Henkeni ei ole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä huokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo kuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron murha — ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet hengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy, herra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi, jonka tahdoitte murhata kuten isänkin?"

Korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä Daniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas huokaus. Mutta hän sanoi:

"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on oikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen! Tahdotko olla herrojasi viisaampi?"

"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut", puhui Daniello. "Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt parempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te kuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, — minä en ole mikään ylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma oli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että tahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut Cornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut teille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan viedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten mielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin päässyt parempien käskettäväksi!"

"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät olisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!" huudahti Alvise Morosini kiihkeästi. "Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi! Luuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä huoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin alla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua samoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta kumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron haamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö olisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä."

"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla rukoili henkensä puolesta", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä hän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi kouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor Alvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna kätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera vastaus:

"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen ainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!"

"Heretkäämme tästä, jalo herra!" huudahti gondolinsoutaja, ja se alamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi osittain takaisin. "Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille, ovat todet ja hyvin ansaitut — mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala on sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy katumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando Cornaron surma — miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin suojasta?"

"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan paremmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella. Siksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja siksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa ajan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando oli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä nyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi minulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen onnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!"

Alvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta gondolinsoutaja kuuli joka sanan. "Olette harkinnut hyvin", huoahti hän. "Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun sitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin olette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor Alvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda minulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?"

Siitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja uhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa jäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa valtioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin soturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin vaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen luotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi tointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä keksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.

Nuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello kätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli kumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja voittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan käheästi: "Sisään!" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi siinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota tulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n äänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän alkoi: "Armollinen herra — toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta meidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään koko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä ja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet vuoteeseen."

Epäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan gondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen näki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n molempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla onnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin vallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: "Menkäämme heti paikalla hänen luoksensa, Barbara!" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle, mutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen ja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa talonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren tytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle pelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt odottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä. Nuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa seuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen, vapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: "Onko lähetetty hakemaan lääkäriä?" ja Barbara vastasi ainoastaan nyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin, heikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat kolkosti.

Kolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli peitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode, jossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä — mutta vuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi noin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan vääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät ja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat, surumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä, tuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen yli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus, lisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.

Chiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti hymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa käsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen ruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin että kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut Daniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen yli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: "Olen sanonut sinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita heidät pois, — en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos minun täytyy nähdä heidät!" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise Morosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän koetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä hän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen Chiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: "Kaikki ruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot jotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi, mutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin palaat, sitä enemmän sinua kiitän."

Daniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo, että hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen mielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen ilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa osoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään palatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat äskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja portaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt, kun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin, tuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä ja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean lapsen tähden.

Hetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin lääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta osanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli ylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo Morosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei lääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen nimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.

Kun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle kätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä tuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä hän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön sairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n palatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon täytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor Gasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten lääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten, miten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen pitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä nuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla nähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin tulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla kasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin varsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä ollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen talon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi ihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin seurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa, mutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei tavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan kalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen kapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille huulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:

"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin vahakynttilä, minkä löydätte, — minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa lapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen vieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan hieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien sairasvuoteiden ääressä!"

Barbara, Chiaran hoitaja, huudahti ilosta ja syleili kalpeata lasta kuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat kiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor Alvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja sanoi: "Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta näettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö teillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään keinoa, millä häntä vahvistaa?"

Signor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä kerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli painanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.

"Minua ei tarvita, ei lainkaan!" sanoi hän sitten kääntyen vakavana talon herran puoleen. "Kenties ilman muutos tekisi nuorelle signorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne Bellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. — Ehkä hänen sydämensä keventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon tytär ei tarvitse minua — mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon pappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin minä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä voittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä minkä voin."